keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008

mulla on uusi kamera.
yritä opetella miten saan kuvia tänne, jotta näette sitten Islantiakin.
Islanti.
Tänään on jo keskiviikko. Lauantaina olen jo saaressa. saari. paljon suurempi kuin nuo tuolla järvellä.

en ole vieläkään kokonaan pakannut. vaan isi ihmetteli miten olen saanut huoneeni näin sotkuiseksi vaikka en ole ollut montaa päivää. mutta ne on vain matkatavaroita.

pian pian. matkaan

lauantaina, joulukuuta 27, 2008

Kauhea pakkaus.
Mitä pitäisi ottaa mukaan? miten kaikki mahtuu?
Miten Pinjalla on mahtunut kaikki yhteen rinkkaan?
Paljonko on 20kg?
Minulla on ainakin 50kg. Luulen. Pitää karsia. Äiti sanoi että voin karsia vielä Heinolassakin. Mutta kun. Talvi on ihan eri kuin kevät. Ja sitten on vielä Grönlantikin. Sinnekin pitää ottaa varusteet. Ja sitten laivamatkalle kun tulen halki merien ja saarien takaisin. Enkä tahdo ostaa kaikkea uutena Islannista, vaikka siellä ehkä onkin nyt halvempaa kuin aiemmin. Jos nyt siellä voi ylipäänsä millään rahalla maksaa. Sillä kruunujahan mä en Suomesta mukaani saa ja millä helvetillä luottokortillakaan voi maksaa kun kruunulle ei ole kurssia? niin että miten ne sitten veloittaa ne hinnat tililtäni...

Niin. Vuokranmaksun epäonnistumisen syykin selvisi. Kruunuina ei voida maksaa yhtään mitään täältä päin. Kun ISKiä ei tavallaan ole. Euroina maksu onnistui, mutta siinä on nyt sellainen, että koska sille ISKille ei ole siis kurssia, pankki muutti sen hinnan viimeisimmän kurssin mukaan, joka on noteerattu ja sehän ei minun vuokranantajilleni oikein hyvin sopinut, koska kurssi on heille hyvin epäedullinen (niin, kuvittelevatko he että heille olisi tällä hetkellä jossain taikamaailmassa edullinen kurssi!) ja joudun luultavasti maksamaan lisää paikanpäällä. Aion kyllä pyytää kirjallisen selvityksen siitä millä perusteella he sitten minulta extraa veloittavat. Noh, pääasia on että mulla on siellä kämppä ja että olen lähdössä.

Ei vaan tunnu yhtään todelliselta. Että viikon päästä oon jo siellä. Olen jo kämpällä toivottavasti. Hui. Onkohan minulla ikkunaa? Onkohan siellä talossa jo muita silloin? Netin pitäisi ainakin toimia. Siellä on langaton verkko, ilmaiseksi :)

maanantaina, joulukuuta 22, 2008

ärsyttää mokoma Islannin pankkikriisi ja lama ja kaikki.
Mun vuokra ei ollut jostain syystä mennyt perille. Nordea oli hylännyt sen maksun. Tiedä häntä miksi. Pitänee siis mennä aatonattona, eli huomenna vielä pankkiin sitä selvittelemään. Ärsyttää vain tällainen.
Ja lentoliput oli ehtinyt joku muu ostaa kuin minä, joten nyt lähdenkin jo päivää aiemmin kuin suunnittelin ja sellaisella lennolla, joka on viisikymppiä aikaisempaa vaihtoehtoani kalliimpi ja viisi tuntia pidempi matka, niin, kun odotan sen viisi tuntia ihanasti Köpiksen lentokentällä.

en lähde koko paskaan vaihtoon. (sanoo hanne joka on kyllästynyt kaikkiin ihmisiin jotka ryntäilevät lämmitetyllä kävelykadulla ja kaikkiin käytännön asioihin ja niiden hoitamiseen mukaanlukien jouluruokien miettiminen ja siivoaminen)

sunnuntaina, joulukuuta 21, 2008

Nyt tiedä mitä tarkoitan kun sanon että olen jumissa tekstini kanssa.
Olla jumissa tekstinsä kanssa.
Yksinkertaista. Niin kuin, että tekstistä tulee vähemmän kliseistä jos jättää kliseet pois.
Olen jumissa teksissäni. Siinä mikä se on nyt. En osaa irrottautua siitä. En osaa ajatella sitä toisella tavalla. Täysin toisella. Sitä juuttuu siihen mitä jo on. Kiinnittyy. Ehkä rakastuu liikaa omaan tekstiinsä on oikeassakin vaikka jumissa ja kiinnittyneenä on ehkä kuvaavampi.
Vähän niin kuin se yksi älykkyystehtävä, jossa ainoa jippo oli tajuta, että viivan voi vetää rajojen ulkopuolelellekin. Ettei sitä oltu missään kielletty.

rajat
ja niistä me aina tyttöni kanssa puhuimme.
rajattomuus. ja opettelimme sanojen ääntä. voi. sitä olimme vielä tytöt. tyttöjä toisillemme. me kaksi. meidän katseemme toisiimme koska me olimme me jotka olimme jakaneet salaisuuksia.

hassua. että kirjaan ei voi kirjoittaa asioita niin kuin ne ovat oikeasti.
ei sellaista jaksa kukaan lukea. että ihmiset vain kävelevät ohi. tulevat ja menevät eikä mistään jää mitään pysyvää paitsi päiväkirjan sivut. ohimenevä nimi jonkun sanomalehden sivulla. maininta. kuva. postikortti. ajatus. jälki.
ei kukaan ihminen ole tarina. ei sen alku eikä päätös.
meidän kuvamme voi olla. osa. tarinassa. hetki. ehkä.
jos hyvin käy.

kuuntelen kappaletta jota lauloin itsekin. minun kivelläni. kunnes siitä tuli lenkkipolku kunnes siitä tulee asuinalue jonkun herran takapiha. järvenranta. näköala.

leikkelin romaanikässärini palasiksi. silpuksi. numeroin sivuja ja kirjoitin reunalle sinisellä tussilla mikä missäkin palasessa on se juttu. klemmarit alkoivat loppua.
jämähdin taas kuudenkymmenenkuuden sivun kohdalle. siihen samaan. hassua. se on itseasiassa täsmälleen sama kohta. pitäisikö tästä päätellä jotain?
en ole vielä keksinyt mitä.
66.

siihenkö asti minun intensiteettini riittää? keskittymiskykyni numero on 66.
tai osaamiseni. sitten tulee äh.

haluisin osata. pelkään että lakkaan innostumasta. pelkään että en koskaan jaksa ylittää kuuttakymmentäkuutta. ja entä sitten. olenko minä nyt oikeasti kirjoittamassa kirjaa, ja haluanko kirjoittaa kirjaa ja siksikö minä kiduttaudun? koska jos en halua minä voisin jättää tuon raakileen repaleiseksi ja unohtaa koko shown. veikkaan että se kelpaa aivan hyvin kouluun.

tästä päiväkirjastakin tulee näköjään kirjoittamispäiväkirja. unohdan kaiken muun kun voin ajatella vain sitä että mitkä elementit minä säästän ja ketkä tuhoan. kenet deletoin. ja minkä verran. ja ketä vahvistan. tai mitä.

ja jännittävintä on miten minä yhdistän kirjoittamisen ja saaren. maan, josta kirjoitan ja jonne menen ja jossa pitäisi kirjoittaa. jäänkö sittenkin vain omaan huoneeseeni, katujen sijasta, joilla kuulemma saa nopeammin jotakin muuta kuin pitsaa

äh. tahtoisin vain olla omassa maailmassani. että voisin kiinnittää seinät lattiat katot ikkunanpielet täyteen papeririekaleita. selkeys selkeys. tahdon selkeyden turhien sanojen sijaan. tahdon järjestyksen.
tahdon jäälle. kävelemään lunta pitkin. latujen yli. pysähtyä kivelleni ja kirjoittaa lumeen numeroita. kuinka sydän hakkaa. painelee numeroita.
ja illan kun on vieraita katuja pimeitä märkää ja vieraita ihmisiä. tuttuja. bileet joissa en sillä kertaa lukenut antti nylenin kirjaa vaan pelasin loputonta monopolya. mustat kadut. ja vasta vuosia myöhemmin sen laulu.

oikeassa elämässä. kaikki on sellaisia hetkiä vain. ja jos niistä kirjoittaa myöhemmin niitä joko kaunistelee tai jättää aukkoisiksi. niin että lukijat voivat tulkita niistä omansa. voivat kuvitella että sillä kadulla olimme oikeasti onnellisia. että ikkunankin läpi näki tähtikuvioita. että ranta oli loputon ja kameroiden läpi meidän kuvamme. me ikuisesti. me me me. tai minä tai minä ja sinä sinäminä. nuortenlehtiosastolla. kirjaston takahuoneessa. helsingin keskustassa. baarin tahmealla lattialla vain villasukat jalassa. kivien ohi ja minä katson merelle jota en vielä ollut nähnyt.

perjantaina, joulukuuta 19, 2008

olen aloittanut kirjoittamisen
mutta voi miten vaikeaa se on
miten vaikeaa on hallita kokonaisuutta
vaikka ajatuksen tasolla olisi jokin idea ja periaate mitä tekstin kanssa tekee
käytännössä se on ihan eri juttu
kyllästyin merkkaamaan printtiin korjauksia kuudenkymmenenkuuden sivun kohdalla mutta halleluujaa ei se muokkaaminen onnistu koneellakaan ellen ole ensin setvinyt koko nivaskaa käsin.
plaah.

voi kun olisi sellaiset piuhat jotka menisi aivoista suoraan koneelle ja sitten sinne vain ilmestyisi niitä juttuja mitä ajattelisi.

mutta kaikesta huolimatta olen niin innoissani etten usko saavani unta pitkiin aikoihin. uneton kausi taas tiedossa. hypnagogia vai mikä se nyt olikaan tuntuu houkuttelevammalta.

houkutus ei ole ollut suuri siivoukseenkaan, kun puhtaiden vaatteiden röykkiötkin ovat lattialla eivätkä kaapissa. huokaus. piparkakkutaikina sentään on jääkaapissa odottamassa huomista leipomisurakkaa.

voi hitsi. voiko sitä oikeasti olla näin innoissaan omasta tekstistään!?

torstaina, joulukuuta 18, 2008

sain elämäni parasta palautetta
minua jännitti kamalasti
ja ujostutti
mutta ei niin paljon kun olisi voinut
pystyin aika hyvinkin puhumaan omasta tekstistä

tämä oli perusteellisin, kriittisin, suorin, rehellisin
ja avaavin palaute mitä minulle on koskaan mistään tekstistä annettu
ei edes oriveden henkkarit olleet tällaisia

mutta nyt onkin edessä itse kirjoitustyö
on helppo nyökytellä ja sanoa joo
ja voisin yrittää
ja ehkä tekisin niin
mutta konkreettinen toteuttaminen johonkin haluttuun suuntaan on vaikeaa
mä tiedän sen
en oo koskaan ollut mikään loistokas tekstin muokkaamisessa
se minun kompastuskiveni.

mutta
ainakin on taas motivaatio.

hypin siis onnesta kirjoittamiseni kanssa
vaikka siis todellakaan en tarkoita että paras palaute tarkoitti mitään hehkuttamista ja ylistämistä. päinvastoin. laura oli niin ihanan rehellinen, kaunistelematon. ne jutut jotka on ongelmallisia se sanoi. ja ne mitä ei ymmärtänyt. ja silti se osasi sanoa niin etten ottanut mitenkään henkilökohtaisesti loukkaavana tai jotenkin että onpa tyly ja olenpa huono. vaikka en tiedä otanko tekstiini kohdistuvaa kritiikkiä muutenkaan koskaan henkilökohtaisesti. toivottavasti en. toivottavasti osaan sen verran suhtautua kirjoittamiseen. mutta huonoksi minä tunnen itseni kyllä helposti.
mutta en tänään. vaikka sainkin moitteita monista monista jutuista.
ehkä se on se, kun on itsekin miettinyt niitä. tietää tekstinsä heikkoja kohtia. tietää mitä haluaa omalta tekstiltään. mihin pyrkii. on helpompi kuulla mikä toimii ja mikä ei. ja missä on eri mieltä.

ja ehkä se että oli selvää että jatkan tekstin työstämistä. ja että laura lukee sitä vielä uudestaan. että se ei ollut nyt tässä ja that's it. heippa. pärjää omillasi. vaan nyt on oikeasti sellainen lukija, joka on lukenut tekstini kriittisesti, ammattimaisesti kerran ja antaa palautetta ja sitten lukee vielä toisenkin kerran! että kerrankin pääsee näkemään oman kehityksen - tai kehittymättömyyden... sen miten ulkopuolinen näkee tekstini muokkausprosessin. ja myös todenteolla motivointi itselleni. nyt en muokkaa sitä itseäni varten eli jätä muokkaamatta, unohda. vaan nyt on joku syy työstää tekstiä. haastan itseni siihen että saan tekstiäni eteenpäin. pystyn kirjoittamaan kokonaisesti. en vain luonnoksen ja toisen. vaan tekemään työtä tekstini kanssa.

voi. tästä tuli puuduttava kirjoitus kirjoittamisestani mutta olen vain nyt niin sellaisessa. tuntuu todelliselta. että yhtäkkiä ei olekaan tekstinsä kanssa kahdestaan, vaan sen on oikeasti jakanut. teksti ei enää lillu jossain.

päätös: kirjoitan.
Unelias päivä
se ehkä johtuu siitä, että eilen oli pikkujoulut
tosin minulta jäi näkemättä mihin sanataideihmiset vielä päätyivät
ja millaisia väittelyitä he kävivät
kun poistuin yhdeltä kotiin
(tosin ennen kuin ehdin nukkumaan sain elämäni ehkä ekan kännipuhelun!)

aamulla vieressä soi herätys puolikahdeksan. luulin että vasta kahdeksan. mutta soi se sitten kahdeksaltakin. ja sitten olimme tunnin liian aikaisessa. ja sitten nukuimme vielä tunnin. ja sitten nukuimme sen jälkeen vielä tunteja.

silmät on väsyneet tähdet.

ja tänään pitäisi keskustella tekstistäni.
se tuntuu oudolta. oudolta kun en osaa sanoa mitään mitään mitään

huomenna pitäisi mennä suolahdelle tapaamaan ystävää viimeistä kertaa ennen kuin lähden. heillä on oksennustauti perheessä ja minua ei huvittaisi raahautua vieraaseen kaupunkiin vieraalla bussilla vieraaksi. mutta tahdon nähdä ystäväni.

se on hassua
minulla on jotenkin tosi voimakas lähtemisen pelko. liittyen juuri kulkuneuvoihin. vaikka olen ihan lapsesta asti matkustanut julkisilla edestakaisin niin edelleen. eikä se liity vain julkisiin vaan myös siihen jos pitäis itse ajaa tai mennä pyörällä tai kävellä vieraaseen paikkaan. sellaiseen kun ei ole ennen. yksin.
jos on joku muu mukana kammo katoaa.
haa. joudun todenteolla kohtaamaan kammoni islantiin lähtiessä. olen varmaan ihan paskat housussa siellä. kaikki lennot ja lentokentät, saati sitten bussi sieltä lentokentältä sinne kämpälle ja joku vieras vieras vieras ihminen mua vastassa. kaikki uutta. täysin uutta. sitten minulla on vaan vakavat kasvot ja kädet puristaa laukkua tai rinkan hihnoja. teennäinen hymy kun kysyn jotain. kipristelevät varpaat punaisissa lapikkaissa. pelkuri pieni.

perjantaina, joulukuuta 12, 2008

Päivän sitaatti


"Hienoa, että on uskallettu kerrankin jättää viherpiipertäjien ja IPCC:n jorinat omaan arvoonsa ja tehdä ratkaisuja, jotka edesauttavat Euroopan taloutta selviytymään taantumasta. "
- HS, EU:n huippukokouksesta siinnyttä keskustelua keskustelupalstalla -

keskiviikkona, joulukuuta 10, 2008

vuosi 2008

Jokaisesta kuukaudesta ensimmäinen lause

Hoo
pitkästä aikaa
ja uutena alkaneena vuonna
paistaa aurinko
ja olen lukenut tänään pikkuisen eläimistä
eilen luin sienistä.

on tuuli
mutta olo joka tuulessa tuli on mennyt jo

joskus tekisi mieli kävellä kilometrejä vastakkaiseen suuntaan
vain jotta saisi suuntaan etäisyyttä.

tänään ei sitten ollutkaan niin onni.

kiirettä kiirettä ei ehdi tiskata
ensi-ilta meni loistavasti!

kesä.

Minulla on sellainen
välinpitämätön olo
sellainen mitä vihata.

eilen näin unta
jossa kävelin harmaata puistoa yhden tuttavan kanssa
ja tunsin kielelläni että alhaalta etukulmahammas heilui.

näin unta
ampumistapauksista (jo toisen kerran)

viime yönä oli paha uni.

kun ajaa bussilla viisi tai kymmenen tai kaksikymmentä kilometriä pohjoiseen tai johonkin jyväskylästä pois päin niin maassa on lunta
ja metsä on talvisen näköinen
vielä iltapäivälläkin.

maanantaina, joulukuuta 08, 2008

minua suututtaa taas kerran niin että
katsoin a-talkin ylen areenasta, viime torstailta. siinä keskusteltiin siipikarjatuotannosta, viitekehyksenä löyhästi lähiaikoina sattunut isku siipikarjatilalle.

argh. mitä syyttelyä ja typeryyttä ja raivostuttavaa
eniten kuitenkin se miten keskustelu oli jatkunut ylen keskustelupalstalla ohjelman jälkeen
en pystynyt lukemaan keskustelusta kuin kolme ekaa sivua (niitä oli yli kymmenen) kun alkoi kuvottaa. idioottimaisuus meissä ihmisissä. taas tuli vain tajuaminen kuinka marginaaliin ihmisryhmään sitä itse kuuluukaan. miten paljon onkaan kylmiä, julmia ja välinpitämättömiä möhömahoja. minun on välillä vaan niin vaikea käsittää, ymmärtää, hyväksyä, suvaita sen kaltaisia ihmisiä, jotka toivovat että minä tyyliin kuolisin sen tähden että olen kasvissyöjä. sen tähden että haluaisin tämän maailman olevan kaunis. sen tähden että tämä pallo säilyisi vielä senkin jälkeen kun tämä nyt elävä IHMISsukupolvi on kuollut.
minua kuvottaa kuva suomesta jossa keski-ikäiset broilerimahat sianlihasta tihkuvine pullottavine poskineen örisevät että "eihän me kaikki voitas jotain porkkanaa purra, kyllä päästötkin on pienemmät kun syödään kanaa ja missäs pelloilla se porkkana sitten viljeltäis, vankilaan vaan salaattihuulet!"
niin. ja niitä kuvottaa varmaan ajatus maailmasta, joka olisi vapaa tappamisesta, kiduttamisesta, pimeistä halleista, televisiomainoksista, muovipakkauksista, turvevoimaloista, tehtaiden savuista, läpi vuorokauden valaistuista kaupungeista, lihan tyrkyttämisestä.

ja jälleen kerran törmäsin siihen iänikuiseen ihanaan kommenttiin, että
"Nämä oikeutta eläimille -naiset ja miehet, menkää vapauttamaan vanhukset vanhainkodeista, huolehtikaa heidän hyvinvoinnistaan. Viekää kävelylle, viekää teatteriin, konsertiin tai hoitakaa vuoteenomia vanhuksia joka tavalla. On aikoihin eletty, kun kanan ja sian hyvinvointi on tärkeämpi kuin ihmisen ja nimenomaan vanhan ihmisen!"

aivan kuin se että kantaa huolta elämien ja luonnon hyvinvoinnista tarkoittaisi sitä ettei välitä ihmisistä. Ja samaan hengenvetoon toivotaan oikeutta posauttaa aktivisteja haulikolla kalloon. Sekö on ihmisistä huolehtimista?

usko menee pikkuhiljaa tähän ihmiskuntaan. loppukin pikku hippunen, joka yrittää sinnikäästi olla tallella.

(mutta ilonaihe on sekin, että Björk kamppanjoi luonnon puolesta! ja kapitalismia vastaan! ja että lauantaina olisi Turussa sellainen seminaari, jossa on varmasti samoin kanssani ajattelevia ihmisiä kuuntelemassa viisaita puheita - ehkä masentavia - maailmamme tilasta - 11.hetki )
Näin muutama yö sitten unen
jossa olin saapunut Islantiin
kuljin tarkovskilaista maisemaa pitkin kohti vanhaa puista kartanontapaista. Se oli pitkulainen talo. Ja pihalla oli muutama muukin puinen rakennus. Se oli talo, johon muuttaisin. Jätin tavarani verannalle ja lähdin kulkemaan metsäpolkua pitkin. Oli tosi kesäistä, vaikka oli talvi. Saavuin rannalle, jossa hiekka oli hienoa, valkoista. Kokeilin vettä ja se oli ihmeen lämmintä, hämmästelin, sillä nythän oli talvi, kunnes keksin, että se johtui varmasti kuumista lähteistä.
Minulla oli ylläni valkoinen mekko ja kahlasin vedessä ja kuljin rantaa, vähän matkan päässä kulki puro. Makasin hiekalla ja lauloin.
Kun olin tullut takaisin talolle päätin mennä katsomaan tupaa ja jos talon omistaja olisi paikalla. Hiivin tuvassa, siellä haisi vanhalta ja kaikkialla oli hyvin vanhoja esineitä, siellä oli tummansävyistä. Huhuilin oliko sisällä ketään, mutta talo pysyi hiljaa. Olin juuri aikeissa astua ulos ovesta kun sen avasi samaan aikaan minua lyhyempi ja pienempi ikivanha mummo. Hän hymyili minulle. Esittelin itseni englanniksi ja pahoittelin, etten osannut vielä islantia. Selitin muutenkin ummet ja lammet.
Sisään tuli kolme korjausmiestä ja kutsuin heidät syömään kanssamme, mutta he kieltäytyivät hyvin pienieleisesti ja poistuivat.

uni oli niin kaunis. Se oli uni.

sunnuntaina, joulukuuta 07, 2008

olen jäänyt koukkuun
ylen elävään arkistoon
ja youtubeen
voi, telkkarittoman paratiisi
lomaa, ah, lomaa. ihanaa rentoutusta! olen vaan koko viikonlopun katsellut pätkiä mormooneista, huumekeskustelun 60-luvulta, koirakeskustelun, alfred j kwakeja, tohtori sykeröä, björkin ja sigur rosin ilmaiskonserttia islannista, ruokolahden leijonan uutisointia, ensikodista 40-luvulta, bodomjärven tapauksen uutisointia ja ties mitä

mukavasti mennyt pari päivää. niin, kun eihän minulla mitään tekemistä...

huomenna minulla on pankista aika aamulla. luottokortti ja vakuutus. voi miten aikuista.
eniten kaipaan lihasta makkaraa tai nakkeja. tänään tehtiin pyttipannua ja laitettiin nakkoja. mutta voi. kuinka olisikaan ihana ottaa kylmä nakki jääkaapista, tai pala lenkkiä.
yksi työkaveri kysyi että miksi en syö, jos kerta tekee mieli.
niin.
miksi en luopuii periaatteista vain pienen mieliteon vuoksi? miksi en eläisi niin kuin olisi hauskinta ja helpointa? miksi rasittaa itseä turhilla periaatteilla, velvoitteilla ja kurinalaisuudella? miksen samantien marssi henkkamaukalle ja osta kaikkia uusia vaatteita, miksen samantien varaa lentoja reykjakvikiin ja takas ja vaikka uudemmankin kerran, välissä vois käydä vaikka intiassa. miksi en hanki omaa autoa, vaihda alaa ja koulutusta jollekin hyvin tuottavalle. miks en päättäskin että mennään huomenna mäkkäriin syömään? ja miks ihmeessä mä en heitä niitä ällöttäviä mädäntyneitä omppuja vaan kaatopaikalle samaan paikkaan kun likaset lasi-ja maitopurkitkin, kun ei niitä jaksais pestä? niin, ja miksen vaikka heittäs astioitakin pois, kun ei jaksa tiskata!

kai se on tiedostavan ihmisen ainainen propleema. että toisena päivänä vaan rasittaa kaikki se mitä yrittää tehdä tämän pallon hyväksi. ja kun tajuaa sen turhuuden, kun se on niin pientä ja mitätöntä koko maailman mittakaavassa. niin. tottahan se on, että aikamoista viherpiipertämistä tämä roskien lajittelu täällä meillä suomikodossa on jos missään muualla ei niin tehdä. tai jonkun vegeaterian nyhrääminen.
toisaalta sitä yrittää aina puolustella toimintaansa, että hei, jos kaikki tekis...

mutta kun kaikki ei tee. oli sitten kriittistä massaa tai ei. kaikki ei jokatapauksessakaan tule koskaan tekemään mitään ennen kuin on ihan pakko. ja sitten kun on ihan pakko ei ole enää näin paljon pelastettavaa kun nyt. sitten ei ehkä enää huvitakaan pelastaa. ei ainakaan ihmistä.

tulipas negatiivista.

oikeasti olo ei ole yhtään negatiivinen. pikemminkin huvittunut. huvittunut joulukinkkuvuorista kaupoissa. huvittunut jyväskylän lämmitetyistä loskakaduista. huvittunut tulevista jyväskylän kaupunginjohtajan uudenvuodenpuheista jotka ovat aina varmasti samanlaisia. huvittunut linnanjuhlahumusta. huvittunut omasta nettiaddiktiostani ja naiivista metsäntyttöihanteestani.

perjantaina, joulukuuta 05, 2008

kun ajaa bussilla viisi tai kymmenen tai kaksikymmentä kilometriä pohjoiseen tai johonkin jyväskylästä pois päin niin maassa on lunta
ja metsä on talvisen näköinen
vielä iltapäivälläkin.

vastapäisessä asunnossa on alaston nainen. nyt se on ollut omituisessa asennossa jo kymmenen minuuttia aina välillä liikkuttaen käsiään.
ihan kuin neuloisi. alasti.

talviunen tarve ei ole loppunut.
levitin islannin kartan lattialle ja laskin etäisyyksiä
voiko olla että koko reykjavik ei ole kymmentä kilometriä pidempi pystysuunnassa
minähän kävelen mereltä merelle!

tietääkseni mikään pankki ei vaihda islannin kruunuja. joten käteisettä minun täytyy kai maahani lähteä. sitten.

ajatukset eivät pysy kasassa. joulusuklaalevyllinen on syöty viikossa ja huomenna on itsenäisyyspäivä. venäläiset naiset istuivat täydessä bussissa, ystävykset, eri penkeillä eivätkä päästäneet ketään viereensä. tämä tässä yhteydessä saattaa kuulostaa rasistiselta. mutta en voinut olla ajattelematta ystäväni kertomuksia venäjästä, jossa kaikki ihmiset ovat niin kohteliaita ja ystävällisiä. että ovatko ne heistä, jotka ovat suomessa omaksuneet meidän suomalaisen tapamme vallata kaksi penkkiä bussista.

sellainen päivä kun voisi kulkea punainen sateenvarjo auki
vaikka onkin jo joulukuu.
la la la laa

torstaina, marraskuuta 27, 2008

minun päässä on kuhmu.
olen asuntojen loukussa.
eilen valitin ja itkin ettei minulla ole asuntoa islannista enkä saakaan
ja tänään oli tullut kolmesta paikasta ilmoitus että saisin
ja voi voi voi voi
nyt odotan vastausta yhdestä että onko se sellainen jossa on sänky
ja
lumi ja talvi ja lumi ja talvi

ja minä nukuin viime yönä!

ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon!

lauantaina, marraskuuta 22, 2008

tänään minä sairastan. lepään.

niin olen sanonut. mutta aamulla minä makasinkin. varmaan kello yhteen aamulla. päivällä.

vaihdoimme huoneita. minä olen makuuhuoneessa nyt kirjoituspöytäni ääressä
kari sai olohuoneen
revin kaikki valokuvat seinältä
siellä oli ystävät ja perhe ja kettuja ja sininen kuva josta kirjoitin orivedellä unista.

minä olen tiskannut ja kerännyt vaatteita lattialta. kari on imuroinut.

vinokattoinen asunto oli jo mennyt.
ja nyt olen hakenut kahta muuta asuntoa. kun tajusin että booking ei tarkoitakaan sitä ettenkö voisi lähettää sähköpostia vaikka kymmenelle landlordille. minä ja minun englannintaitoni.

maanantaina kerron viimeisen kerran sadun. kuukauden päästä on joulu. aatonaatto huomenna ylihuomenna aatto.

oli jo ehkä vähän pakkasta kun vei roskat, karkeasti arvioiden kymmenen roskapussia, tuntui joulu. ja jokin pappa kulki ilman takkia kauppaan.

tahtoisin pitää ruttuvaarin juhlat. sellaiset vain.
että on marraskuunloppu ja kaikilla on jotain ohjelmaa
kuten
yksi voisi lukea kirjaa niin kuin Tuhto
yksi voisi tanssia kuin mymmeli
yksi pitää puheen kuten Hemuli
yksi soittaa huuliharppua niin kuin Nuuskamuikkunen
ja yksi esittää varjonäytelmän Viljonkan tapaan.
voi. sellaisista juhlista minä pitäisin. sellaiset juhlat minä pitäisin.

torstaina, marraskuuta 20, 2008

kuvittele
että kello herättää kuudelta aamulla
mikkihiiri merihädässä
että kolme kertaa torkulle ja sitten nousee istualteen sängylle
pimeää. pilkkopimeää ja vieressä lämmin iho peiton alla.
sälekaihtimien raottaminen
ja ulkona on vitivalkoista
pimeästäkin sen näkee
ja hidas lumisade

kuvittele kuumaa mustaherukkamehua, palelevat viherkasvit ikkunalaudalla ja katot valkoisina, katulamppujen valossa lumitihkua

kaduilla ei ole juuri ketään. vain joitakin autoja niin että tien ylikin pääsee
melkein juoksuaskeleita koska aamulla ei jaksa lähteä liian aikaisin
eikä tiedä tuleeko sade puista vai taivaasta

bussin ikkunastakin on pimeää
ja vielä silloinkin on hämärää kun kävelee katse painettuna valkoiseen maahan, jossa on pienet kissanjäljet
talvi, niin ettei se pappakaan seiso siinä kadunkulmalla
eikä musta kissa ylitä tietä,
on vain sen jäljet
ja sen puutalon, jossa on punaiset seinät keittiössä syö taas lapsi
nainen on painanut kätensä kasvoilleen ja istuu toisessa huoneessa
minä ajattelen elokuvaa, jossa seurattaisi vain kävelemistä
ja hetkittäin ohikiitäviä kuvia
nyt minä ymmärrän runouden

ja ennen runotunnin alkua tyttö ojentaa minulle kätensä
sanoo ettei ole saanut neljänkymmenenasteenkuumetta,
ne ovat jääkylmät

ja takaisintullessa lapikkaat ovat lumesta tummuneet,
ne joita ihmeteltiin opettajanhuoneen eteisessä

bussin ikkunasta paistaa jo aurinkoa
lumi on valoa tai toisinpäin
minä opettelen radiota
kuuntelen kaikkien kappaleiden saman rytmin
ja miten ne voisi erottaa
radio pätkii eivätkä mummotkaan ole laittaneet turvavöitä
minä olen
nukahtamisen ja hereillä olemisen rajamailla

ja talvessa minä sepitän tämän kaiken
kunnes kuljen keltaisten seinien, oranssien ovien halki
sisään

ja illalla
kun on taas pakkasta ja pimeää
puistoon asetetut kynttilätkin palaneet
tuttu reitti
se jota talvella kuljimme pakkasesta hytisten
miten aina onkaan niin kylmä kun tulemme kotiin tai menemme
sohvalle, kuka saa paikan,
katsomaan elokuvaa, joka valitaan aina kriittisin äänenpainoin
kuinka me nauramme suut aukiauki ja palellen
ja sanomme siinä kulmassa hei ja toisessa kulmassa hei
ja viimeinen suora on oma suora
liukasta ei saa kaatua
ja ikkunoissa palaa valo

vanhus ei tulekaan sisään vaan menee nuoren miehen datsuniin tai opeliin
ja minä pidän ovea auki sille, joka on käynyt viimehetken kaupassa
eri kassi kun niillä keski-ikäisillä joiden suut olivat viivat enemmän alaspäin ja joiden kaksi täyttä ruokakassia mies kantoi

lumi tuli hiljakseen päivälläkin
kun join kuumaa minttukaakaota ja takana hihittivät seiskaluokkalaiset, jotka olivat tetissä. pitää sanoa kiitos ja olehyvä ja lähtiessä jotakin hei hei
minä sanon hei hei
ja tytöt hei hei

lumi satoi edelleen
mutta takkiin jäi ihan pienet höytyvät vain

huomenna nukun vähän pitempään. makaan sängyssä vielä aamullakin ja sitten rauhallisesti aloitan tiskaamaan ja vähän järjestelemään
ja talvessa minä kävelen sitten askareisiin
enkä lähde sittenkään
en vaikka en olekaan kuumeessa
otan oman viikonlopun ja lepään
jotta saisin nukkua yön

vaikka poika sanoikin että minua ei ole luotu sellaiseksi
joka nukkuu yöt kokonaan

tänään tuli ilmoitus islannin asunnoista.
että he ovatkin muuttaneet systeemiään nyt niin
etteivät hankikaan meille vaihtareille kämppiä
vaan meidän pitää hoitaa ne itse
yhdessä asunnossa oli vino katto
ja valoisat ikkunat
siellä on kuusi huonetta
ja minä tahtoisin niistä yhden
mutta sähköposti josta piti tiedustella ei toiminutkaan
ja jouduin taas kirjoittamaan hätäisiä viestejä
apologise apologise



minun lumeni. talvi.

maanantaina, marraskuuta 17, 2008

olen ihan poikki.
teatteri on nyt ohi. mutta on vielä paljon
kaikkea muuta
tai siis
nyt sitä vasta tajuaa että miten paljon onkaan
tuntuu että olen pudonnut
sellainen olo että muut on jossain junassa tai bussissa
ja oho
onkin itse jäänyt laiturille

tämän päivän lehdessä oli se satutuntijuttu.
ja islantikin on varmistunut. tahtoisin mennä valaskurssille. mutta se on jo syksyllä enkä muutenkaan olisi päässyt sinne minun pohjatiedoillani.

tulin vähän kipeäksi viikonloppuna mutta en oikeastaan
kun join flunssateetä. toisaalta luulen
että minun pitäisi sairastaa nyt
ennen joulua, ennen lähtöä
pitäisi levätä sillä tavalla
kunnolla

ärsyttää ja suututtaa
ettei mitään ikinä ehdi tehdä kunnolla
ei tavata edes ystäviä
ei kirjoittaa edes omille ystäville. ei mitään.
kaikki aika menee vain paikasta toiseen siirtymisessä ja sähköposteihin vastaamisessa
ja sitten kaikki unohtuu ja sekoittuu ja on vain mylly ja yöllä ei saa unta kun yrittää muodostaa mieleensä listoja tekemättömistä asioista
eikä se lähde sillä pois että ajattelee ettei nyt pitäisi ajatella vaan nukkua
ja sitten on tuhat ja yksi tarinaa päässä on se ja se ja se ja se
ja niitäkin pitäisi ehtiä kirjoittaa

voi
ehkä islanti tekee minulle hyvää
vain jo sen tähden ettei minulla ole siellä vielä mitään
että minulla on syy jättäytyä järjestöistä tauolle
koska en ole maassa
on hyvä syy olla menemättä luennoille täällä koska
ja olen pitkästä aikaa innoissani kursseista ja luennoista
mitä siellä on
ihan oudoista
siellä on mm. ipod kurssi! älkää kysykö miksi. mutta oli ihan huippu selostus siitä miten ipod on muuttanut yhteiskuntaamme jne jne jne. vau.
oli siellä myös oma kurssinsa 11.9 päivälle. heh. vitsi. kukahan siellä keksii työkseen noita kursseja?

ja meillä on siivousurakka kotona. tämä on jälleen kerran pahemmanlaatuinen läävä. ei vain sotkuinen vaan myös likainen. paskainen suoraansanottuna. eikä tee mieli siivota kun on niin paljon siivottavaa. sitten tulee vain enemmän. ja kun on tuhat tärkeämmältäkin tuntuvaa hommaa. plaah.

miten hommavuorista selviää? miten saisi päänsä lepoon?

kunpa olisin karhu. nyt olisi viimeistään talviunien aika. voisi vain käpertyä kokoon. lämpimään. eilen pyörä oli jäätynyt räntäsateen jäljitä niin etten saanut lukkoa auki illalla. ja nyt se on sisällä sulamassa.

huomenna multa lähtee tukka. ystäväni leikkaa. ja sitten me mennään sen jälkeen hampurilaisille. olemme suunnitelleet sitä pitkään, mutta minulla on moraalinen dilemma roskaruoan kanssa. ilmeisesti.

ja ilta on hämärä jo neljältä.

ja ja ja

maanantaina, marraskuuta 10, 2008

tänään oli elämäni paras satutunti
lapset kuunteli ja osallistui
ja tuntui että ne tykkäs
ja
minä luin ja kerroin omia tekstejä!
ja sitten keksittiin lastenkin kanssa yhdessä ja jokainen sai keksiä oman tarinan.
mulla oli esineitä ja sitten niistä ne tarinat syntyi.
voi. oli niin kivaa.
kerrankin. ei tarvitse itkeä kotiin.
ja siellä oli toimittajakin tänään tekemässä juttua. saan lukea sen vielä. se ilmestyy tällä viikolla lehdessä.
hui. mutta vaikutti siltä että ihan myönteinen juttu siitä tulee. valokuvaajakin oli.

eli hihkun onnesta satujeni kanssa. eka kerta kun kirjoitin mitään lapsille. lukuunottamatta teatterijuttua ja jotain yksittäisiä pikkujuttuja luontsikassa.

voi voi voi.
tiedättekö kun tulee soikeaksi onnesta

ja aamullakin yksi lapsi oli sanonut meidän teatteriesityksen jälkeen, että se oli tosi hyvä (tai se käytti kyllä jotain hienompaa ja ylistävämpää adjektiivia) eikä se edes ollut kenenkään meidän tuttu!

ja sanataidepäivässäkin lapset oli ihan huippukivoja ja meni hyvin!

joskus on vain kaikki niin ihanaa kun sujuu.
ja sade ropisee ikkunaan eikä tartte mennä ulos.

vielä kun saisin vihdoin kuulla siitä islannista. ja saisin unen. ja syötyä.
meillä on hassu juttu, meillä kahdella, jotka asumme yksissä
että kun toinen on poissa, niin toinen ei syö eikä nuku
niin. minä luulin että se pätee vain kun minä oon poissa
mutta nähtävästi se pätee niinkin kun minä oon kotona
paitsi että olen minä viikonloppuna syönyt teatterin piikkiin pitsaa ja grilliltä fetahampurilaisen
ja tänään kävin katriinassa. mutta en minä olisi muuten varmaan syönyt. en vain saa laitettua itselle mitään. on niin tylsä kokata yksin :(

tulipas tästä arkinen kirjoitus. ehkä joskus niinkin. ehkä silloin tulee arkinen, kun on iloinen ja sitten enemmän kuvia, kun on apea.

niin. kai minä oon niitä jotka saa kirjoittamiseen negatiivisesta sen voiman.

lauantaina, marraskuuta 08, 2008

tykkään minun teatteriystävistä. meistä on tullut sellainen porukka. sellainen yhteisö. hassua. kun olen tavallaan kadehtien ja halveksien katsellut jyväskylän teatterilaisia. näyttelijöitä. pah. tuollaisia. mutta nyt minä itsekin kuulun sellaiseen tavallaan. että nauretaan kovaan ääneen, ollaan rikkinäistä puhelinta baarissa ja laulu kuuluu toiselle kadulle.
niin. mutta ainahan tuollaiset on kivoja kun itse kuuluu. ja jos ei kuulu niin ärsyttävää.

ja perjantain draamasessiokin koulussa oli huippu. oli aivan mahtavaa nähdä toisten tekstejä. ja päästä tietysti kokeilemaan omaansakin. sitten tuli taas usko draamaan. siihen että ehkä siinä sittenkin on jotain minulle. että en minä näytä pääsevän siitä eroon.
se vain kummittelee.

ja sitten tajuaa yhtäkkiä että tosiaan. olenhan minä tehnyt teatteria jo yhdeksänvuotiaastaasti. että onhan siinä melkein viisitoista vuotta. hui. että kai sen pitäisi jo jossain näkyä. edes vähän. edes vähän.

sisällä sisällä.

unissa psykopaattielokuva, joka oli analyysissäni sitä katsoessa aikuisten satu. mutta en halunnut katsoa sitä loppuun sillä sossun täti olikin se murhaaja.

ja tykkään myös kamalan paljon olla yksin kotona. ihan yksin. vaikka pelkäänkin aina kaikkia mahdollisia omituisia ääniä. kuten reppuani, joka kaatuu itsestään. ja on paljon kylmempi nukkua. mutta jotenkin myös tykkään omasta itsenäisyydestäni. ihan vain omasta.

enkä vielä tiedä, jos tykkään siitä islannissakin. jos lähdenkin sieltä grönlantiin ja rupean pyytämään valaita.

(valaat ovat ehkä viimeisin eläin, jota voisin kuvitella vahingoittavani, en tiedä oikeastaan edes miksi ihailen niitä niin kovasti, ja onhan niitäkin montaa eri lajia, ihan erilaisia, mutta jotenkin valas on sellainen symbolikin, sellaisesta ikiaikaisesta elämästä, tavallaan elämän alkumeri ja ikuisuus ja rauha ja toisaalta luonnon lainalaisuudet)

mutta nyt täytyy jo mennä nukkumaan. joskus täytyy. kun on esimerkiksi teatteria taas aamulla. teatteri teatteri teatteri. olen nyt vaan niin siellä etten pysty olemaan muuta.

keskiviikkona, marraskuuta 05, 2008

Jee, obama on voittanut vaalit
ja minä nauroin yöllä
koska oli lumiukkoja

ja toissayönä päässäni kasvoi nyrkin kokoinen patti
se oli saanut alkunsa linnun ulosteista, kaiketi
ja sen oli määrä räjähtää leuastani.

ja ihmiset kauhistelevat kauhukursseja
ja minä vaan mietin mitä jo lapsetkin kirjoittavat
kun heille antaa vapaat kädet
saati sitten teinejä
niin
miksi pitäisi aina rajoittaa sitä mikä on tulossa ulos

niin kuin opettajanpöydällä olleessa lapussa luki
ei zombeja vampyyreja, rosvoja, poliiseja, verta, ulostetta, pieruja
loputon lista kieltoja

minäkin annan kirjoittaa ismoista ja sepoista
vaikka se tuntuu ärsyttävältä
että eikö ne nyt muuta keksi
kuin salatut elämät
mutta kirjoittakoot
kirjoittakoot jos se jotain auttaa
kai siihen joku syy on miksi ne kiinnostavat

äh.
minua vain raivostuttaa kaikenlainen kauhistelu.
kaikkien asioiden suhteen.
hui. oi. voi.

minusta on tulossa kyyninen ja kylmä
välinpitämätön olkien kohauttelija.

ulkona paistaa aurinko
kävelysää
kiipeäisin katoille loikoilemaan
mutta en kiipeä kun ei olla lauluissa tai saduissa

kaikki sadut tuntuvat latteilta tove janssonin jälkeen
olen siis aivan hullaantunut
miten osuvia hahmoja ja maisemia

ja olisi niin paljon hommaa
kun olen vain istunut koneella ja selaillut nettisivuja
sitten kaikki tärkeät asiat ovat jääneet tekemättä
tärkeät
joita muut pitävät tärkeinä ja sitten minäkin pidän

sitä aina kuitenkin mitä muut

ja joskus otin mustavalkoisia kuvia
joita kehittelin pimiössä tuntitolkulla ajan kadotessa
nyt on vain digi josta loppuu akku just kun ottaisi hyvän kuvan

on sellaista tasaista sähkön hurinaa.

missä ovat karpalosuot ja suppilovahverometsät?

sunnuntaina, marraskuuta 02, 2008

viime yönä oli paha uni.
se oli sellainen abstrakti ja absurdi ettei sitä voi selittää
mutta siinä oli kirja nimeltä mustat auringot (se on muuten ihan oikeankin kirjan nimi!) ja jotenkin hyvästä pahaan muuttuva. ja tarkoitan todella pahaan. kaikista pahoista pahimpaan. ja se oli jollain lailla vaarallista. mutta en päässyt poiskaan siitä. se oli kuin riivaus. kuin kuumeuni. ja tiesin että se on unta koska se oli niin abstrakti. kuin kummitukset sängyssäni paloittelemassa minua. kuin henget kirkumassa värejä. geometriset kuviot litistämässä ja viiltämässä.

ja lopulta minä heräsin ja hengitin raskaasti enkä jaksanut käpertyä selkään joka oli kuuma vaan puristin peittoa ja pidin silmät kiinni. aamuyön pimeä.

mutta yötä ennen meillä oli myöhäinen ilta melkein puolenyön. taulumäen hautausmaa, jonne ei olisi saanut mennä enää kymmenenjälkeen. mutta meitä oli viisi ja me menimme ja jos vartijahenkilö olisi tullut kysymään että täällä olo on kielletty öisin kai tiedämme, olisimme sanoneet ettemme olisi voineet tulla aikaisemmin, koska saatananpalvojat ovat hautausmailla aina vasta pimeän tultua, öisin.
mutta vartija ei tullut ja me ihastelimme kynttilöitä ja ihmettelimme suomalaista ankeutta kuolleiden muistopäivänä. olisin toivonut loisteputkien sammuttamista ja puihin lyhtyjä palamaan. ajattelimme meksikoa. kuinka siellä on kaikilla hauskaa. sokeripääkalloja. kaikkia niitä. ja kamerastakin loppui akku kun yritin kuvata.

ja voi miten keksimme mikä olisi parasta, jos edelleen hautoihin merkittäisiin vainajien ammatit! oli mahtavaa lukea jättiläismäiseen monumenttiin kirjoitetusta posteljoonista tai leipurimestarista, maistereista, poliiseista ja ylioppilaista puhumattakaan. vau.
ja oli kylmä. niin kylmä että minä villamekossani, villapuserossa, takissa, huiveissa, pipoissa ja lapasissa palelin lopulta niin että oli lähdettävä. varpaat kipristelivät. oli pakkasta. ja ilkan piti lainata nikolta pitkät kalsarit.

niin. ennen hautausmaamatkaa olimme meillä. minun teatterikavereita kaksi ja me. ja me pelasimme koko illan ja joimme älyttömän pahaa karviaismehua, jonka äitini on tehnyt.
ja sitten soitti kolmas teatterikaveri ja pyysi meitä hautausmaalle. hän olisi halunnut hiljentyä kun ilkka taas laulaa. ilkasta lähtee niin kova ääni.

ja takaisintullessa yritimme mennä grillille ja heseen mutta emme menneet sillä minulla on roskaruokaan vähän sama kuin alkoholiin. että jotenkin yritän välttää viimeiseen asti. siitä tulee vähän sellainen morkkis. että kivaa sen pienen hetken kun sitä syö mutta sitten tulee kumminkin vaan huono olo ja rahat meni.

ja tänään oli leivontaa. omenamuffinsseja ja sienipiirakkaa. oi että.
ja illan päätteeksi vielä papufetasalaattia.

ja luntakin satoi ihan pikkuisen eilen. muutama höytyvä.

ja huomenna minä aion soitella soittimia lasten kanssa.

perjantaina, lokakuuta 31, 2008

minä oon ihan kaukana runoista
oon etääntynyt niistä. en ole niitten kanssa enää missään tekemisessä
ja joskus
hah
olin sellainen runotyttö
runotyttöjen runotyttö
letit vieläkin päässä mutta
niin. miten jotkut asiat vain loittonevat
niin kuin oli sen teatterin kanssa
mutta yks kaks se onkin taas lähellä

mutta runot
niitä minä tällä hetkellä välttelen viimeiseen asti
jos joku kirjoittaa puhuu niistä minä katson ikkunasta ulos jonnekin
sanoudun niistä irti ihan kokonaan. ei minun. ei minun. ei minun juttu.

ja siksikö tuntuu vaikealta
niin kovasti hankalalta kirjoittaa sanoja ystävän lauluihin
kuuntelen uudestaan uudestaan niitä vanhoja ugrilaisia lauluja
jotakin sellaista kuin kansanmusiikki. jotakin sinne päin
miten mahtavia ne ovat
mutta että minun pitäisi tehdä sanoja johonkin sellaiseen
mikä soppa
mikä tönkkö kapula minä olenkaan. ei minusta riitä
minun musiikkini

kamalinta yrittää soittaa orvan laulua pianolla kun toinen pyytää
eikä osaakaan. ihan hirveää. alennukset ja palautusmerkit.
musiikki. musiikki.
noh, se ei koskaan minussa ollutkaan
vaikka oi, kyllä
kyllä minä sitä olen aina halunnut
siitä saisin orgasmini
kyllä
jos
mutta saan tyytyä vain kuuntelemiseen
siihen passiiviseen osaan
kun otetaan vain vastaan ihastellen.

eilen oli sellainen päivä kun oli huonohuono
makasin kippuralla sängyllä kun en minä osaa mitään
en kirjoittaa en opettaa kirjoittamista en lasten kanssa en kertoa satuja en ihmisten kanssa en näytellä en mitään
ja sitten me kävelimme tourujoelle katsomaan sorsia ja mummo käveli edellä ja pysähtyi tuijottamaan mädäntynyttä rinnettä ja me menimme ohi
ja hautausmaalle
minä jo toistamiseen yhden päivän aikana
kun oli se joutsassakin, se jossa oli hauta jossa oli nainen kuollut ennen kuin poikansa niilo, se toinen niistä niiloista oli syntynyt
ja oli martti haavion hauta ja roikkupihlajan näköinen puu
ja sitten me kävelimme läpi kaupungin ja ostimme kortteja korttikaupasta ja lopulta emme olleet tehneet edes ruokaa niin menimme syömään pitsaa. niinkin voi tehdä. kun sataa melkein ulkona

eikä tänään tullut sitä lumisadetta tänne. tai en tiedä nyt kun on pimeää.

ja islannista pitäisi kuulla ihan pian. siellä jo lukee että minua käsitellään ja olen raivoissani siitä että joitain on käsitelty jo vaikka ne on lähettäneet hakemuksensa minua kuukausia myöhemmin! minusta pitäisi olla jokin järjestys ja oikeudenmukaisuus.

ja yläkerrasta kuuluu taas mielipuolista meteliä
se on kuin linnut kuin eläimet naurun itkun huudon ulinan ja ulvonnan sekotusta
haluaisin tietää ketkä tämän talon mummoista ne ovat
ja ketkä ne ovat ne jotka aina jättävät ne tupakantumpit portaille
joista sitten kirjoitetaan lappuja seinille
lappujen kirjoittajat kyllä tiedän,
ne tietävät kaikki
ne myös vahtivat pyykkitupaa

mutta minä vähän pelkään
pelkään sitä että minulta katoaa kaikki
kaikki oma
että mitä isommaksi kasvaa
sitä varmemmin niin käy
että joko kaikki arkipäiväistyy
tai itse

ja tämä on aina tämä sama
mutta kun sitä on ominut itselleen jonkun jutun
vaikka sellaisen kuin kirjoittaminen
niin eihän siitä tahtoisi laskea irti
mutta entä jos
entä jos ei olisikaan mitään syytä jatkaa
jos juuri sen tajuaminen ettei ole sen kummempi
että itsessä ei ole mitään erityistä
olisikin hyvä
että se pitäisikin tajuta
ja sitten mennä virastoon töihin
vaikka postiin
(haaveilen siitä että ihmeen kaupalla pääsisin jouluksi vaikka hakemukseni taas myöhästyivät)

kun minä niin kovasti tahtoisin
olla jotakin muuta välillä kuin homssu tuhto
vaikka,
oikeastaan,
homssu tuhdollahan se kaikista suurin mielikuvitus oikeastaan on
ja hänen maailmansahan se onkin se ihmeellinen
mutta se on kirja
satumaailma

niin kuin pinjakin sanoi kaurismäkeläisestä estetiikasta
että se on elokuvaa
ja oikea todellinen on jotain ihan muuta
ja niinhän se on
minä elän liikaa kaikissa sellaisissa
kuvissa vain
kauniissa kuvissa jotka minun mielestä
ja kuvittelen suomalaisuudenkin sellaiseksi
sateet ja harmaudet

ja niin minä taidan tehdä islanninkin kanssa.
satusatusatu

ja olen alkanut nähdä unia siitä
unia joissa ihmiset ovatkin niin kuin ne liettualaiset kesältä
ja kuinka minä en yhtään tykkääkään
kuinka missään ei mitään muuta kuin tasaista
eikä mitään taikaa
ei mitään siitä mitä on kuvitellut

ja niinhän se tulee olemaankin
ihan samanlainen länsimaa ihan samanlaisine ihmisineenhän sekin on
ei minun uni ei minun

ja aina näin syksyisin
aina näin myöhään syksyllä
minulle tulee tämä
että ei enää jaksa ihmisiä
ei jaksa mitään muuta kuin omiaan. omaa kuvaa. omaa napaa.
toiset tuovat heti vertailun. jokainen.
tulee aina se katse. että on peilejä.
aina pitää olla jokin ilme. jokin liike. jokin ennaltamäärätty. tai sitten siinä keksitty.

mutta huomenna on lauantai ja saa pitkästä aikaa nukkua pitkään.
saa maata aamulla sängyssä ja lukea kirjaa
maanantaiksi pitäisi valita hyvät sadut kun tulee toimittaja tekemään juttua
juuri nyt
kun en tahtoisi näyttäytyä ollenkaan!

mutta on parasta tulla lunta ja pian. sillä nyt minä alan odottaa taas.
sitten kun tulee lunta on taas lumihiutaleita. lumitähtiä ja lumivuoria. lunta lunta. sitten on valkeus.

keskiviikkona, lokakuuta 29, 2008

syntyvyyden säätely

eilen illalla minä ajattelin
kun taas kerran kuulin että eräs
minun läheltäni oli joutunut sairaalaan
se on kuumetta vain, mutta kuitenkin
että entäpä
jos ihmisten paha olo, mielenterveysongelmat, se ettei näe elämässään merkitystä, halua elää
onkin vain luonnon keino rajoittaa meidän jatkuvaa kasvuamme

kun taudit eivät enää tehoa kunnolla, koska meillä on lääketiede
ja kun hedelmättömyys (se on lisääntynyt länsimaissa jatkuvasti) ei ole enää mikään ongelma, kun on hedelemöityshoidot ja kuka tahansa voi saada lapsen biologiasta huolimatta
niin entä
jos me olemmekin alkaneet rajoittaa syntyvyyttämme, liiallisuuttamme itse
entä jos meidän mielemme on vain seuraava keino?
kun ulkopuoliset tekijät eivät enää säätele meitä, kun me yritämme hallita kaikkea, niin me väistämättä alamme itse rajoittaa itseämme

me pidämme väkisin hengissä ne, jotka eivät edes tahdo elää
eikö se ole järjetöntä?
me pidämme hengissä ne, jotka eivät pysyisi hengissä ilman, ja me pistämme ne lisääntymään, jotka eivät lisääntyisi ilman ja sitten vielä pakotamme elämään ne jotka eivät eläisi ilman.

ja tällaisia ajatuksia ajattelen minä, jolla on elämänkumppaninaan itsemurhakandidaatti.

entä mikä on sitten seuraava keino? entä jos kaikki ilmastonmuutoksetkin ovat vain sitä. että meitä pitää saada täältä vähän lahdattua. että meitä oikeasti on ihan helvetisti liikaa ja kun kasvu ei näytä pysähtyvän. ei sitten mihinkään. kasvu vaan kiihtyy. ja politikot ovat huolissaan kun ihmiset eivät taas kuluta tarpeeksi.
'
ja mielenkiintoinen on tutkimus homoseksuaalisuuden suhteesta resursseihin. rotilla oli tehty kokeita, joissa ensin ruokaa oli riittävästi rottapopulaatioon nähden, mutta kun ruokaa vähennettiin niin, että sitä riitti hyvin enää puolelle populaatiosta, alkoikin homoseksuaalisten rottien määrä lisääntyä! Niin että populaation koko palautui lopulta sellaiseksi, että ruokaa taas riitti kaikille.

niin. jotenkin minä uskon siihen, että syntyvyyden säätely on tarpeen ja että se tapahtuu keinolla millä hyvänsä. ja että tämä nykyinen meno. kun me alamme tuhota itseämme sisältä päin, on kauhistuttavaa. ja että tähän pitäisi olla jokin muu ratkaisu. onko se niin mahdottoman vaikea ymmärtää, ettei me omisteta tätä maailmaa? että meillä on vain tämä yksi pallo, jossa on elettävä? ja että me ei voida elää täällä yksin. että meidän itsemmekin takia me tarvitaan koko ekosysteemi.
voi, miksi ihmeessä ihmisestä on kehittynyt tällainen hirviömassa?

sunnuntaina, lokakuuta 26, 2008

yöllä oli myrsky.
minä näin paljon unia. painajaisia ja sitten ihan outoja
aamulla muistin vain kirjasta kuvan jossa oli monta aukeamaa jatkuva puu
sellainen sukupuun tapainen, siinä oli lokeroita
ja kaikissa jotakin intiankielisiä nimiä
ja sen kirjan nimi oli jotakin niin kuin makuuhuonetarinoita.
se oli sellainen eroottinen kirja pohjimmiltaan, vaikka ne olikin satuja kaikki. kaikki sukupuun osat.

minä luulen että ennen nukahtamistani viimeisillä voimilla satujen merkityksestä lapsille lukemani vaikutti alitajuntaani
tai mihin ikinä tajuntaan.

olen siis tosissani koukussa gradumateriaaliini. tai ehkä gradumateriaaliini. mutta on ihana olla joskus innostunut koulusta. tai sellaisesta. että tutkii vaan. että ottaa vaan erilaisista asioista selvää. vähän kerrallaan. tietämättä vielä ihan tarkkaan miksi.

aamullakin satoi täysillä kun poljin astudiolle.
sitten minua taas vähän nosteltiin ja heiteltiin ja pyöriteltiin aina välillä. ja minäkin koetin nostaa toista, joka on ainakin puolet minua pidempi. me erikokoiset. me jotka olemme näytelmässä naimisissa. mutta on hauskaa. on hauskaa näytellä. voi. se on niin hauskaa. välillä paljon hauskempaa kuin kirjoittaminen.

ja pitäisi käydä kai äänestämässäkin. olen vain vähän väsynyt politiikkaan.

ymmärrän vuosi vuodelta paremmin äitini sanoja kun hän hyvin ponneekkasti aina sanoi ettei ole kiinnostunut politiikasta. äitini, jolla oli ajatuksia ja joka tahtoi parantaa maailmaa.
niin. en tiedä tahtooko hän enää. voiko sellainen tahto kadota? voiko tilalle vain tulla turtumus. sellainen arki että onkin vain rutiinit. että sitten kun on vapaata aikaa sitä vain on ja lukee dekkareita. ettei sitä jaksakaan enää kiinnostua maailmasta. yrittää turhaa sitä muuttaa. vaikka korostaahan äiti aina sitäkin. että kuinka paljon moni asia on muuttunut. että on mennyt eteenpäin. että kyllä ihmiset ottavat ympäristön huomioon paremmin kuin 80-luvulla tai ennen

mutta onko se paremmin
onko se vain eri lailla? että ehkä joitain asioita kyllä. kaikki puhuvat ilmastonmuutoksesta ja kaikki tietävät rehevöitymisen. mutta entäpä kuluttaminen? entäpä jatkuva kasvu? eikö kaikki tuollainen ole mennyt vain pahemmaksi? emmekö me tahdo enemmän ja nopeammin yhä vain enemmän ja nopeammin?

enkä kestä tätä kun en saa ikinä kuulla siitä islannista. että milloin se viimeinen sana oikein tulee!

perjantaina, lokakuuta 24, 2008

tänään on satanut koko päivän.
aamulla
pyöräilin harjun taakse ja olin litimärkä
kun palasin sieltä
hame oli litimärkä ja pyörän satula ja pipo ja sadetakki ja naama
sitten unohdin kassini kolme kertaa
ja lapaset kerran
kun pyöräilin näytelmän mieheni kanssa ympäri ympäri kertomassa näytelmästä
ensin piti leikata ja liimata mainoksia ja sitä ennen piti syödä
ja nyt syön suklaata vaikka olen karkkilakossa
ja olen tässä kirjoittamassa vaikka lattialla odottaa askartelu huomiseen luontotapahtumaan enkä koskaan ole satamattomuudesta niin suruissani kuin nyt
sillä kyllähän tänään sataa mutta huomenna. huomenna on vain märkää. selkenee juuri parahiksi kun pitäisi olla pitämässä luontopolkuja. eikä kukaan tule märkään metsään.

ja minun lattialla on vielä kontaktimuovia. odottamassa.
ja sängyllä odottaa kirja satujen merkityksestä lapsille
jota olisi tehnyt mieli jäädä
aamulla sänkyyn lukemaan

sadetta on kiva katsoa ikkunasta ja kuunnella
on kiva hymyillä lasin takaa ihmisille jotka työntävät sadevarjoa kasvojensa suojaksi.

ja minun hiuksissa on jumalaton takku.

ja voi miten minä tahtoisin kuulla muumilaakson marraskuuta vähäsen. vähäsen nukkua ja kuunnella. mutta nyt kuuntelen sitä nau lauta. ei vaan lau nauta.

joku puistelee parvekkeelta mattoa. tällaisella koiranilmalla.
rakastan harmautta.
taidan pitää tästä musiikista.

taidan pitää tästä päivästä
ja kun tuo hopeapaju joka näkyy kaadettujen vaahteroiden takaa yhä selvemmin
huojuu huojuu vain, kovemmin kuin liput tuulessa.

eikä minua huvita kauneus. minä olen vain sellainen vakavamielinen
ja minä osallistuin kielikurssille. sellaiselle internetissä. islannin. mutta en osannut. kun en osaa yhtään. ja ne kirjaimetkin. kun en minä ymmärrä miten ne lausutaan. minun tönkkö kieleni.

mutta ei sen väliä. sillä ainahan voin nyökyttää päätäni ja vain kuunnella.

sateen ropina. sade sade. tauoton.

torstaina, lokakuuta 23, 2008

mua väsyttää jo
mutta en vain jaksa mennä nukkumaan
vaikka minun piti suoraan
ettei kuume nouse

mutta tiskitkin on tiskaamatta. koko viikolta.
ja ensimmäinen yksinäinen yö täällä kodissa pitkään aikaan. ensimmäinen yksinäinen viikonloppu pitkään aikaan
ja etsin musiikkia
uutta minulle
ja löysin vukan, eleanora rosenholmin, lau naun ja maailman ja helena espvallin
vaikka ei ne ehkä kaikki oikeastaan edes olleet sellaisia joita jaksaisin kuulla
muistuttivat monet islajaa, enkä minä oikein vielä jaksa sitäkään

pidän ehkä liikaa yksinkertaisuudesta
minä
jolla ei ole mitään musiikkia sisässään

kuinka katsoin kuvia niistä jotka osasivat soittaa
siitä jonka virtuaalimaisia käsiä minä lukiossa seurasin
siitä jonka tanssia ja laulua ja kauniita pitkiä hiuksia minä seurasin
ja niitä muita
niiden sisällä on musiikki
ja minä voin vain vähän kuunnella ja sanoa oo

miksi minun sisällä ei voi asua mikään taito?
tai miksei voi ikuisesti olla kolme vuutta tai viisi vuotta
ja silloin osaa kaikkea ja pystyy kaikkeen ja voi tulla kaikeksi

pidän siitä tunteesta
että voi olla maailmassa yksin
ettei ole mitään mihin verrata
että käpertyä keriksi
ja sitten on turvallista

maailma on siinä.

lainasin pinon gradukirjojakin. tai ehkä gradukirjoja
oli jännittävää olla hyllyjen välissä ja vain tarttua kirjaan sellainen innostus masussa ja käsissä
mutta se innostus on karissut tässä tietokoneella istuessa
olen herännyt jo kuudelta enkä ole nukkunut viiteen yöhön kunnolla. ainakaan.
ja nyt kun tulisi uni minun pitäisi jo olla menossa
ottaa hännästä kiinni
ottaa päästä kiinni
uni uninen

tahdon vain unen
tahdon oman uneni vain
sen kun puut ojentavat oksiaan ja maa saa hengittää
tahdon uneni kun minulla on siinä kaikki
saareni joka on minun minun minun
tahdon omistaa kaiken
tahdon kaiken en kestä sitä kun on niin paljon asfalttia niin paljon sellaisia jotka ovat tärkeämpiä niin paljon sitä mille pitää nyökytellä
asioita joista kuiskutella

huvittaisi hautautua lumisateeseen joka sataa juuri nyt
että sataisi juuri nyt
ja että se olisi merkityksellistä
että siinä vaan

sellaisia hetkiä niin vähän
että toden totta on kokonainen.

uni uninen.

tiistaina, lokakuuta 21, 2008

marraskuu lähestyy

pari vuotta sitten tähän aikaan olen jo odottanut lunta
nyt olen vain hämmästynyt ettei ole enää värejä
vaan niljakkaita lehtiä pitkospuiden päällä
puita rankoina ja sadetta harmaana verkkona
kun tuijotetaan lasiovien lävitse ja odotetaan
että jos sittenkin
se lakkaisi
ja tulisi aurinko ja voisi polkea kotiin kuivin satuloin

mutta ei se lakkaa
ja meidän kaikkien mieliala on mennyt alaspäin
yksi murehtii sitä että on saanut oppilaansa itkemään
toinen sitä että sanoi tämän oppilaan olevan aina tällainen
ja minä vain sitä että uneni oli niin helppo tulkita
enkä sittenkään tahdo aivan kaikkea uskoa

näin unta että odotin vauvaa. meillä oli jo yksi lapsi. sillä oli islantilainen nimi, sama kuin minun tekstissäni. ja minä sanoin vain tulevani synnyttämään sen vauvan suomeen mutta sitten lähtisin takaisin ja poika saisi hoitaa lapset. minä jättäisin ne hänelle. eikä poika ollut yhtään varma että pärjäisi.
sehän on suoraan.
ei sitä tarvitse sen kummemmin miettiä.ei kummallisia symboleita. suoraan verrannollinen. minä sitten rakastin matematiikkaa vaikka näenkin siitä vielä painajaisia.

sade.
se tulee ikkunoihin. vintillä kattoon ropisi niin että meinasin hypähdellä ilosta
sellaisia ääniä kuulee niin harvoin. sateen äänen että voisi käpertyä nukkumaan viltin alle.

eilen näin tytön jota olen kaivannut. jonka kanssa kävelimme juna-asemalle ja sitten hänen piti jo lähteä. ja me puhuimme paljon mutta eri asioista kuin tietokoneen välityksellä ja tyttö nousi junaan ja minä olin juuri ennen sanonut että voiko muuttua. ja minulla oli pala, joka oli kielellä joka piti nielaista. ja minusta oli niin viileää ja hämärää kun kävelin kotiin. oli niin raikas enkä minä ajatellut mitään kun jyväskyläläiset ajelivat pillurallia. että sellaisiakin täällä on. mutta minä en ajatellut sen enempää. kävelin kellarikäytävän läpi ja olisin tahtonut pitää tyttöä kädestä
olisin tahtonut niin kuin lauantaina tanssivat se minun haltijani, lukiosta, näköinen tyttö ja se uusi, johon olen vasta tutustumassa, kuinka he olivat niin kuin me, lukiosta
olisin halunnut sellaisen ystävyyden. sellaisen että minä osaisin olla. mutta minä olen minä. niin kuin tuhto joka kertoo tarinaa nummuliiteista. niin kuin viljonkka niin kuin hemuli mymmeli
ja sitten tyttö oli jo junassa ja junakin lähti jossain vaiheessa mutta sitä minä en ollut enää näkemässä
oli vain ilta
ja yö jolloin ei saa unta joka menee ylös alas ylös alas
niin kuin ajatukset
ja kohtaukset syntyvät aina silloin
kuvina
ne pitäisi heti kirjoittaa
se on se tila nukahtamisen ja valveen välillä
mutta sitä vaan pyörii sillä on liian väsynyt noustakseen laittaakseen valoja kirjoittaakseen

ja sade. se ei taukoa tänään. tuuli. se on täälläkin ja puissa.
se on minun hengityksessä kun poljen ylämäkeen tai alaspäin
tuuli, tuuli, minun tuuleni. ja valo. joka on aina jossakin

lauantaina, lokakuuta 18, 2008

tänään
oli enää viimeinen vaahtera
minä sanoin että se on kaunis
ja hissillä voi mennä ylös ja kävellä alas,
yhtäaikaa.

viime yönä olin tanssiaisissa
tai se oli laiva ehkä
olen ollut useana yönä laivassa
mutta viime yönä siellä tanssitiin
siellä oli sukulaisia, vanhempani
ystäviä ja minä jouduin yhtäkkiä ihan keskelle sitä pyörrettä
ja se oli tanssi jossa sipsuteltiin nopeasti eteen ja taakse
ja pyörittiin enkä minä yhtään pysynyt rytmissä vaan minua tuupittiin ja tönittiin
vahingossa tietysti

ja minä päätin että tänään
teen suklaakakun
sellaisen jossa on mustikkaa ja karpaloita
minä olen tehnyt sen monta kertaa ennenkin
en osaa muunlaisia
koska en ole isoäiti

muumilaakson marraskuu on alkanut
ja minusta tove on kiero
kun hän laittaa viljonkan tulemaan taloon tapaamaan muumiperhettä, koska ei missään nimessä tahdo tavata hemulia, eikä ainakaan, ei yhtään mymmeliä
mutta kuinkas ollakaan, joutuu kohtaamaan juuri hemulin ja juuri mymmelin
ja pieni tuhto joka on lähtenyt pahanhajuisen hemulin veneestä
joutuu hänkin hemulin luo
ja nuuskamuikkus parka
ja ruttuvaari

tove jansson on nero. toista hänenlaistaan kirjailijaa ei vain ole
en ole löytänyt
en ymmärrä miten sellainen taika voi olla,
yhtäaikaa kuvissa ja sanoissa. voi. kuinka tahtoisinkaan toven isoäidikseni!
vaikka oma mummini onkin rakas.
niin. ehkä tove on minulle sellainen
sellainen aukoton ihastus
tai niin, en osaa selittää
mutta hänen maailmansa on minusta vain sellainen
että tulee olo
että on oikeastaan ihan turha enää luoda mitään maailmoja
turha kirjoittaa satuja
kun kaikki on tehty jo niin hyvin
siinä on se taika
jota ei löydy
en ole minä löytänyt enää kenenkään lastenkirjailijan kirjoista
sadut ovat nykyään niin huonoja!
eli minulle saa suositella satuja ja lastenkirjoja, jotka ehtii lukea puolessatunnissa, sillä luen joka maanantai puolituntia satuja lapsille.
tai. suurimmaksi osaksi yritän lukea.
ja sitten piirretään tai jutellaan.

ehkä minä olen raskasmielinen.
tulin vain ajatelleeksi villen kommenttia.
ehkä minä levitän sanoillani vain sellaista mustaa.
vaikka sormissani onkin se punainen, siitä punakynästä jonka sain graduani pohtiessa, sillä kaikki eivät pidä punakynistä
ja se sottaa käteni mutta ne voivatkin nyt levittää rakkautta
koska eikös kaikki puna ole rakkautta
vaikka olisikin verta

ja verestä tulee mieleen synnytys

mutta siitä en jaksa.

tahtoisin oppia kaikki. tahtoisin koko maailmanhistorian. maantiedon. tahtoisin tietää neoliittisesta vallankumouksesta. tahtoisin tietää alkuperäiskansoista. heimoista. kaikki tieto on vain sirpaleina. pitää itse koota kaikki.
pitää hallita kaikki. on niin paljon.

ja minä tykkään juuri tällaisista harmaista päivistä
kun ei sada mutta on sellainen tuntu
että voisi sataa
ja on kylmäkylmä
että voi pistää jo pipon ja mummin uudet kutomat lapaset ja takin voi vetää korviin
ja tulee punaiset posket ja ihmiset pakkautuvat busseihin
siirtävät painoa toiselta jalalta toiselle valojen vaihtumista odotellessa.

että on ilta jota odottaa
vaikka ilta olisikin sitten vain sitä että kirjoittaa

ja minulla on sellainen jännittävä
sellainen että sitten
siellä saaressa
on vieläkin enemmän tuulta
että siellä ei ole puita joiden alle suojautua
on vain meri joka on niin suuri niin suuri
ja minä, joka en tunne merta laisinkaan
ja että voin katsoa suuntiin ja kuvitella että jossakin on ne paikat
joissa olen ollut, joissa on ollut minun kotini
ja että nyt kotini on täällä
hetken vain, mutta kuitenkin
kivien maassa. kivien. ehkä olen sitten vähän lähempänä äitiänikin.
ja että vaikka minä en jaksaisi sielläkään mennä mihinkään
tutustua kehenkään nauraa nauraa
niin minä voin kääntää kasvot vasten tuulta
minä voin ihan vähän vain kuvitella
kävellä rantaan
kävellä ihan yksin
tuntematta ketään, kenenkään tuntematta minua
tuntematta edes sanoja, joita kuulen, ymmärtämättä
täysin vieraana ja ulkopuolisena
ja sitten vähitellen
ehkä
vähitellen saada omaa osuuttani kivistä ja merestä ja kielestä
ehkä ihmisistäkin
kun tarkkailee tarpeeksi kauan alkaa erottaa ilmeitä

niin. minä odotan jo.

perjantaina, lokakuuta 17, 2008

ensin minua ei väsytänyt lainkaan.
sillä tavalla voi käydä kun on herännyt jo kello kahdeksan ja sitten on ehtinyt vain nopeasti syödä jossain välissä ja lopulta ilta päätyy siihen että seisotaan lämpiössä ja puhutaan uskonnosta ja jumalasta ja sen sellaisista
mutta huomenna olemme taas kello kymmeneltä valmiita näyttelemään.
joskus sitä ymmärtää teatterin taian.
joskus muistaa taas sen miksi muinoin rakastui teatteriin
että mikä siinä oli se juttu

tänään oli monta kertaa kun ihmiset kertoivat miksi kirjoittavat
miksi ylipäänsä
motiivit

ja minä ajattelen että kaikki taide on kanava
että se on väline
mutta että se on myös itsessään
että on olemassa niin kuin kivi
tai puu
tai lintu tai koti
että on kauneutta
ja jakamista
että on maailma joka on jonkinlainen
ja että maailmassa on jotakin josta haluaa tietää
ottaa selvää
ja sitten toisaalta taas kertoa
että hei, minun maailmanipas
onko sinulla samanlainen?

ja eikö se ole myös lukemisessa
että niitä kirjoja me rakastamme eniten
joihin voimme nyökäten vastata
että juuri noin
juuri noita asioita minäkin olen ajatellut
tai
juuri tuollaisilla sanoilla minäkin kirjoitan
tai
juuri tuollainen tilanne minullakin oli
noin minunkin äitini serkulle tapahtui
tuollainen on minun maailmani
tai
ei, minä en ole koskaan nähnyt tuollaista maailmaa, voiko sellainenkin olla,
onpa ihmeellistä!

ja teatterissa
kaikki on teatteria
siellä voi kokeilla kaikkia maailmoita
aivan kuin sanoilla
mutta siellä pääsee juoksemaan ja kohtaamaan sen toisen
siellä me kohtaamme kaikki
kaikki olemme jotakin muuta ja sitten kuitenkin kun tulemme ovesta sisään halaamme ja kun seisomme lämpiössä me puhumme uskonnosta ja kun kävelemme pyöriä taluttaen kotiin me sanomme toisillemme että olet kiva
ja että me voimme olla samaan aikaan rooli ja samaan aikaan minä
niin kuin kirjoittaessakin
esteettinen kahdentuminen se oli draamakasvatuksen termein
että on tietoinen samaan aikaan siitä että näyttelee, että on se rooli, että on se rooli mutta että on kuitenkin oma itsensäkin.

ehkä minun pitäisikin tehdä gradu kirjoittamisen esteettisestä kahdentumisesta
että millä tavalla kirjoittaessa on
millaisissa rooleissa
meneekö niihin rooleihin sisään, niihin henkilöhahmoihin
kirjoittajaminään. siihen puhujaan.

mutta ehkä tämä on vain kiinnostava näin. ehkä se ei olisi tarpeeksi kiinnostava tutkimuksena. en saisi siihen tartuttua.

ja minua väsyttää yhtäkkiä niin suunnattomasti.
että tahtoisin mennä näkemään unia eläimistä
niistä, joista olen nähnyt edellisinä öinä
lintuja ja siilejä ja metsäneläimiä
metsää, joka on aina unissa sama
vesi, joka on sama, polut jotka ovat samat.
ne ovat aina samat ne maisemat. ja se tunnelma niissä
unissa on tunne. jokaisessa omansa. niin kuin paikoissa.
unien paikoissakin. unien kartta
tahtoisin tehdä sellaisen. unieni kartan.
mikä mahdoton tehtävä

nyt ei ole enää mitään sanottavaa.

keskiviikkona, lokakuuta 15, 2008

tänään minun pääni oli kipeä
kuten tavallista
se alkoi jo yöllä eikä lakannut lääkkeistä huolimatta kuin hetkeksi
mutta kivuista ja säryistä huolimatta lähdimme kävelylle
ja kävelimme suuntaan, jonne vain poika oli yksin kävellyt
ja kuljimme tunneleiden ali, tunneleiden joissa oli kuvioita, jotka oli maalattu, ehkä niin kuin minäkin yläastella seinämaalauskurssilla
ja kuljimme kunnes tuli joki tai puro tai virta sellainen jossa oli paljon kiviä ja vettä joka kuohui
ja me hyppäsimme kuohujen keskelle kivelle ja suutelimme siinä
ja melkein autojen äänet jäivät veden taa
melkein
ja sitten piti päästä pois
ja minä en uskaltanutkaan kun lehdet olivat hirmu liukkaita ja kivet
puihinkin on aina helpompi kiivetä kuin tulla alas
mutta lopulta otin niin suuren loikan etten tarvinnut välikiviä
ja me kävelimme kotiin.

olin myös ahkera ja aloitin lukemaan storytellereiden merkityksestä
ja minua nauratti
koska minä kerron satuja myös
ja jokainen satu on epäonnistunut
tai sitten minä ajattelen vain pintaa
yritän kertoa että aina rikkaus ei olekaan se onni
ja lapset sanoavat että he tulevat kaikkein onnellisimmiksi rikkaina kun löytäisi timantteja kun olisi rahaa
vain yksi pieni tyttö kuiskaa tulevansa onnelliseksi kun rakastaa
ja sen tahdon muistaa
tahdon vain muistaa sen enkä sitä että suurin osa halusi olla rikas

on vaikea olla kuin ei mitään
vaikea ohittaa kun tekisi mieli huitoa ja äänenpainolla todeta että mutta

mutta tilaa
että jokainen lapsikin
löytäisi itse maailman
jonka voisi rakentaa itse
ettei se olisi myöskään minun maailmani
minun antamani
rakentamani
ota, ota, ota, muu ei kelpaa.

ja minulla on kilo luumuja. luomuluumuja. ne ovat niin pieniä että niitä söisi kaikki että söisi kaikki kerralla.
ja eilen paistoin pakkasesta kanttarelleja. syksyni.

ja minä voin värittää karttaa
voin piirtää kiveni ja sitten on uusi metsä täältä, joka sekin uhkaa jäädä rakennusten alle, mutta on kuitenkin, vielä ja sitten on se koski ja sitten on puutarhapolku, sellainen tie jonka varrella on ne omakotitalot ja omenapuut ja leikkipuistot ja sitten on pitkä junamatka itään ja pohjoiseen ja mökki jossa on vielä sama ranta ja se kierros entiseltä perunamaalta korkeiden vihreiden lehtien välitse ojan vartta veneelle
ja sauna joka tuoksuu aina puulta, mäki ylös, kukkia ja mäki alas.
ja on tie toiseen suuntaan. saareen jossa on paljon risteyksiä, ja jonne voi juosta tai pyöräillä sateessa tai kerätä kasveja
ja järvi jota voi meloa ainakin kolmeen eri suuntaan jos katsoo saarien mukaan, asumattomien, joihin voi pystyttää teltan.
ja helsinkikin on. siellä meri, välillä etäänpänä, välillä lähellä. rakennukset jotka muistuttavat puita siellä vanhuudessaan ja kauneudessaan tai niin kuin raiskatut hakkuuaukeat betonilähiöinä. ja mummin piha, joka on mummin piha junamatkan päässä.
minulla on paikkoja. ja kun on paikkoja on jo paljon.
voi värittää karttaa.

lauantaina, lokakuuta 11, 2008

minulla on nyt upouusi kone.mac.
ja viikonloppu tai loppuviikko kului helsingissä
ja sitten perheen luona
ja minä taas tunsin
kuinka se paikka otti minusta vallan. sellaista se on
kun tulee kaupunkiin joka on joskus ollut koti, taloon
joka on joskus ollut koti,
perheeseen joka on joskus ollut se oma yksikkö jossa olla
ja kuitenkaan ei enää ole
koti on täällä
tai ei ainakaan siellä
kokonaan

vain metsässä minä olin minä
sillä tavalla ettei otsaa tarvinnut kurtistaa koko ajan
metsässä
mutta siellä oli myös isi
joten en halannut puita
kosketin vain vähän ohikävellessä
ja huusin huusin huusin kaikkien laulujen voimalla
että täällä minä taas olen, kai tunnistatte minut!

ja koska metsästä on löytynyt nyt ihan oikeasti liito-oravia ja koska LAMA on tulossa
sinne ei nyt rakenetakaan,
ainakaan vielä
ja äiti puhui asemakaavoista ja yleiskaavoista enkä ymmärtänyt niistä tarpeeksi
mutta sen vain ettei sinne nyt rakenneta.
minun puitteni hautausmaa
kaikki paljaat koivut ja haavat ja lepät ja vaahterat
kuuset jotka odottavat hievahtamatta
kiveni, kiveni. se saa edelleen olla minun eikä tule kenenkään toisen tontille.

ja näin sisiliskon. yllättävää että se oli vielä tähän aikaan liikkelle. sukelsi sammalen sekaan. varpujen väliin

eniten vanhempieni luona painaa tila
tila jota yritetään epätoivoisesti täyttää
mutta loppuen lopuksi
he eivät tahdo kysyä kysymyksiä, koska eivät uskalla kuulla
ja minä en tahdo vastata
enkä kysyä
tila on hiljaisuutta, hiljaisuus on tilaa
mutta se kutistuu
se ei ole sellaista tilaa jossa on tilaa
me emme tunne toisiamme, kukaan meistä.
äiti ei puhu edes isille. ja minä puhun siitä minkä voisi lukea lehdistä
tai minkä voisi nähdä minun valokuvistani tai kirjoituspöydän paperipinoista
mutta päiväkirjoistani en sano sanaakaan
isi on ainut joka yrittää
ja veljestä emme sano sanaakaan,
vieläkään.
sillä nyt ei ole pakko.

hassuinta oli
kun viikko sitten tyttö, jonka kanssa asuin kaksi vuotta sanoi
että minä olen äitini kanssa niin läheinen,
ettäkerron hänelle kaiken.
naurahdin pidättelin itkuani
ei, meillä ollaan läheisiä vain pinnalta
niin, mutta sun äiti tiesi kaikki meidän kokeet ja kaikki sun ystävät, ystäväni sanoi
mutta ne ovatkin juuri niitä. joita kuka tahansa voisi kertoa kelle tahansa.

äiti heilutti päätään ja olkapäitään robbie williamssin tahdissa
kun isi kysyi pojaltani hänen olostaan ja terapiasta ja kaikesta sellaisesta
äiti heilutti ylävartaloaan niin että minä ajattelin irtoaako pää, lähteekö hänen jäsenensä irti
yksitellen

enkä minä koskaan unohda miten hän itki sinä päivänä kun täytti viisikymmentä
että hänen äitinsä ei olisi edes tahtonut hänen syntyvän.
kerroin tämän pari viikkoa sitten mummilleni
ja mummi oli kauhuissaan. he ovat kuin ilma ja maa. vesi ja tuli. he ovat niin erilaiset.
ja äiti ei osaa kirjoittaa minun tekemääni kirjaan, joka on tarkoitettu äideille, yhtään mitään ellen esitä kysymyksiä ensin.
hän on hiljaa puhelimen toisessa päässä ellen minä puhu. meillä on hiljaisuus. meillä on tila.

milloin se tila alkaa laajentua? milloin vanhemmista tulee vanhempia, jotka eivät enää tunne lapsiaan, jotka ovat vain huolissaan. jotka kyselevät mitä kuuluu kysymyksiä. jotka kyselevät tarvitsetko rahaa kysymyksiä.
ja milloin lapset lakkaavat olemasta kotonaan vanhempiensa luona?

minä järjestin myös vaatekaappini. tyttö, jonka kanssa asuin kaksi vuotta lahjoitti minulle muovikassillisen vanhoja vaatteitaan. niin. minua vähän nauratti itsekseni, kun ajattelin meitä kahta. että minä olen se, joka käytän vaatteet, joita hän ei enää käytä. että minä olen niin kuin joku vähän vähävaraisempi alue, johon vähän paljon taloudellisemmin menestyvät valtiot kippaavat pois muodistaan menneet rytkyt.
mutta nyt minusta tuleekin yhtäkkiä taas hieno kaikkine hienoine vaatteineni, jotka ovat tiettyjä merkkejä ja kauniita ja sellaisia joita minä en koskaan osta.

ja syksy alkaa vedellä kohta viimeisiään
ja alkaa lumen odotus. ensimmäisen lumen.
alkaa talven odotus. odotus odotus
ja jännitys tulevasta maasta.

maanantaina, lokakuuta 06, 2008

näin unta
ampumistapauksista (jo toisen kerran)

se kaikki tapahtui uudestaan
ajassa taaksepäin
ja minä tiesin että kaikki tapahtuu täsmälleen niin kuin aikaisemminkin
vaikka yritti muuttaa tapahtumien kulkua, se ei onnistunut, sillä muutoksista seurasi aina lopputulos
me kävelimme luokkaan
ja minä pelkäsin
muistin että oli ollut lööppi, jossa oli sanottu että oppilaat näyttivät ennen ampumisia siltä kuin olisivat tienneet kuolevansa
tajusin että tietysti, sillä mehän tiesimme kuolevamme
hoin edessäkävelevälle että kuinka paljon kipua ampumisesta kuinka paljon se sattuu kuinka paljon kipua kuinka paljon sattuu
istuimme rinkiin ja minä tajusin istuvani ampujan vieressä, se vain odotti oikeaa hetkeä

sen jälkeen näin vielä paljon muitakin unia
ja nyt aamulla oli otsikko hesarin sivuilla että jyväskylän ammattiopistoakin oli uhkailtu.

kirjaston kirjat ovat myöhässä
ja illalla tuuli ihan hirmuisesti

tuuli tuuli

eilen katsoin pitkästä aikaa totoron. se on sellainen.
että sen voi katsoa silloin tällöin.
ja sitten poljin ystävän luo jota olen ikävöinyt
ja josta olen ollut huolissani
ja sitten me istuimme monta tuntia vastatusten ja puhuimme kaikesta
ja nyt minä tiedän mitä minun ei tarvitse pelätä
mutta ei se poista sitä että tekisi mieli halata
että ajattelee koko ajan

minusta tuntuu että hyvät ihmiset
eivät selviä täällä
että hyvät ihmiset ovat juuri niitä
jotka eivät voi sopeutua
jotka eivät tahdo
mutta on vaarallisia ajatuksia
vaarallisia ajatuksia ei pidä ajatella liikaa

kun olisikin toinen maailma
toinen pieni paikka vain vaikka
jossa olisi järveä merta metsää puita omenapuita kirsikkapuita luumupuita
olisi kaloja olisi susia olisi orava jänis siili kettu karhu kaikki linnut (joiden lisääntymismenetelemät selvisivät minulle viikonloppuna) ystävät
kaikki hyvät ihmiset

perjantaina, syyskuuta 12, 2008

kylmä palelee ja kuume
kipeäksi ehkä.
en jaksaisi nyt. ei ole aikaa sairastaa.
aina niin kovin kornin kuuloinen. ettei ole aikaa sairastaa.
mutta kun ei ole.

(ehkä juuri silloin on syytä sairastaa)

enkä tiedä. ehkä tämä on vain alakuloa.
ehkä vain väsymystä ennakkoon.

minä tykkään katsoa ikkunasta.
niin.
sellainen minä oon. tykkään ikkunoista.
lukiossa valitsin aina paikan sieltä reunasta
ikkunan vierestä.
ja on mahdotonta istua bussissa tai vielä mahdottomampaa junassa jos vielä istuu jotakuta vastapäätä niin ettei ole ikkunaa
ja sitä näkee itsensä ihan erilailla
ikkunasta
kun katsoo
ja tuntee millaiselta hymy näyttää tai silmät
mutta eiväthän ne näytä
tietenkään siltä
miltä tuntuu että näyttäisi

mutta seuraavatko muut niin kuin minä seuraan
olen alkanut seurata ihmisiä yhä vain enemmän
saatan nykyään vain tuijottaa häpeilemättä kassajonossa edessäolijaa ja hänen ostoksiaan. luetella hänen lihasäilykkeidensä määrän ja tarkastaa leivän kuitupitoisuuden. niin
tai autoissa istuvia
että montako heitä on ja mikä on ikäjakauma

lapsena me aina vilkutettiin (ei suinkaan näytetty keskisormea!) toisille autoilijoille (mutta meille kyllä näytettiin usein keskisormea!)

ja kerran kun olimme siirtyneet astetta rajumpiin kontaktimuotoihin yläasteella, yksi ystäväni joutui päällehyökkäyksen kohteeksi. niin. autoilijat saattavat raivostua kun kadunvarrella seisoo kolme nuorta tuijottamassa suoraan häikäilemättömästi auton sisälle, kääntäen vieläpä päätään mukana mahdollisimman tyhmä ja hölmistynyt ilme kasvoilla. kutsuimme tätä taiteenlajia tönkkäämiseksi. muistaakseni.

mutta se oli sitä aikaa kun minä kaivelin vanhoja pahvilaatikoita ja löysin äidin levenevälahkeiset farkut, isin samettitakin ja maripallopaidat. sitä aikaa kun olin meidän koulun ainut kasvissyöjä ja kun poljimme täyttä vauhtia pyörillä mäkiä ylös ja alas perjantai-iltaisin jotta ehdimme minkä paikallisen punkrock bändin keikalle milloinkin.

mutta nyt on vielä ikkunat
siksi kai tykkään korkeista kerroksista
niissä on yleensä enemmän ikkunoita. tai niistä voi katsoa enemmän huomaamatta. tai ehkä näkee vain laajemmalle. tai ehkä voi kuvitella vain olevansa lähempänä taivasta.

kerran oli se raitiovaunumatka
kun tyttöni kertoi ikkunoista
kunpa muistaisin jonkun niistä ikkunoista
mutta en muista
muistan vain paljon muuta
sen matkan
montako kierrosta me kiersimmekään, se oli kolmonen, kolme bee tai tee
luultavasti se oli kolmonen. mutta saattoi se olla jokin muukin.

syksyyn liittyy aina se sama
viileys
sellainen viileys jonka huomaa rakosista
tai rakoset huomaa koska on se viileys
siinä on aina se sama

ehkä minä olen säikeellä kiinni siinäkin
viimassa ja pienissä pistävissä vesipisaroissa
jo kaadetuissa vaahteroissa ja niiden takaa paljastuneissa pienissä, säälittävissä, joihin kaikki pihan linnut pakkautuvat hytisemään
pihlajanmarjoissa ja villamekoissa jotka ovat odottaneet koko kesän, marjat kypsymistä ja mekko päälle pääsyään.

pidän niin eniten harmaudesta
ja siitä kontrastista
kun on lehdet jotka ovat väriset
siitä että on alku vaikka oikeastaan loppu
että se on se väli
loputon viiva
asymptootti
siksikö minä en koskaan päässyt niistä selville
matematiikantunneilla
ehkä minä olen säikeellä kiinni niissäkin
loputtomasti lähestyvissä mutta koskaan saavuttamattomissa
kielessä joka on ihan pieni ja marginaalinen
enkä silti osaa sanoa millään toisellakaan.

maanantaina, syyskuuta 08, 2008

lamaannus
vaikka onkin ollut kesä täällä koko päivän
lamaannus vain

tein koemuurahaisen sukkahousuista
toteamus taas: minusta ei koskaan tule käsityöläistä.

minulla on hiukkasen halu lähteä vaeltamaan.
sillä tavalla kun tehtiin retkiä koko perhe kun olin ja veljeni oli pieni
ettei sitä oikein kunnolla edes muista
kun ei sitä ajatellut vaelluksena
niin kuin mustikassa
ennen kuin astui ison tytön maailmaan ja sai oman marja-astian
sitä ennen sitä keräsi vain suuhunsa ja
juoksi ympäri metsää veljen kanssa
oli rotkoja ja suo johon hieman upposi saapas

sitten veli ei enää tullutkaan metsään
ja minä sain oman ämpärin
ensin litran sitten parin litran sitten viiden litran

minun pitäisi alkaa tehdä listaa
että mitä kaikkea
sitä oikein pitäisi
koska muuten tämä aika menee tällaiseen
edes takaisin takaisin edes sanoja vain
eikä mikään ole järjestyksessä
ennen kuin yöllä
silloin kyllä muistaa harvinaisen hyvin kaiken sen mitä pitäisi

ja voisiko joku kertoa pliis
jonkin sattumuksen joka on ollut oikeasti taikaa
että jokin taikajuttu olis oikeasti tapahtunut
niin kuin että on nähnyt jonkin menninkäisen vaikka
tai että jokin kummitus on tullut tai tonttu on pistänyt karkin tyynyn alle
kun minä rupean vaipumaan epätoivoon siitä että maailma on realistinen
paikka
että sittenkin vain.

perjantaina, syyskuuta 05, 2008

tuu tuu

eilen näin unta
jossa kävelin harmaata puistoa yhden tuttavan kanssa
ja tunsin kielelläni että alhaalta etukulmahammas heilui. se oli ihan vain pienellä kiinni. ja ajattelin, että voi, olen nähnyt tästä niin monta kertaa unta, mutta nyt se on totta! ja kauhukseni huomasin että hammas lähti irti. poimin sen käteeni ja se oli vain siitä pinnalta valkea, muuten ruskea, mädäntynyt. heitin sen pois ja kokeilin kielelläni reikää joka hampaasta olisi pitänyt jäädä, mutta ei, hammasrivistöni oli ehjä.

näin myös unen jossa hissin lattia liikkui ylös päin mutta katto ei ja aloin liiskautua ja kauhuissani ajattelin, että voi kun tämä olisi unta, että näin voi käydä vain unessa, mutta nyt niin käy oikeasti!

ja nyt heräsin taas painostavaan uneen. se ei varsinaisesti ollut painajainen, vaikka ensin ajattelinkin niin. se oli vain painostava. se oli sellainen, mikä mielenlaatunikin on ollut aina välillä. nyt.

ja juuri sellainen uni, jonka tunnelma jää päälle. joka saa minut ärhäntelemään. joka saa tämän päivän harmaan muuttumaan ihan mustaksi.
onneksi olen radalla koko päivän, niin en voi pilata toisten päiviä. paitsi että alan kuitenkin itkeä siellä radalla, koska siellä on muita ja minä en osaa.

ensi viikolla alkaa koulu.
ja minulla on jalkapöytä kipeä.

ja miksei voisi sataa jo lunta.
miksen voisi jo nukkua näkemättä unia. vihdoin.

mutta unet eivät jätä rauhaan
sellaista
joka haluaa niitä kuitenkin katsoa

perjantaina, elokuuta 29, 2008

unien valta ja

Unissa vaikeinta on se etteivät ne ole totta.

Olen saanut unista tarpeekseni. En ole nukkunut kahteen yöhön. Olen vain nähnyt unia.
Niissä on liikaa ihmisiä, liikaa tapahtumia, liikaa kaikkea. Haluaisin nähdä seesteisiä unia. En niitä, joissa yritetään vangita pedofiili kylypyhuoneeseen tai juostaan ympäri kaupunkia, joka on muuttunut festareiksi tai katsella skifimaailmaa, jossa briteissä on enää ainoat ihmiset jäljellä ja niilläkin on jotain koneistoa mahansa alla.

Olen lopenkyllästynyt siihen, että äitini yrittää kuristaa minua koska ei usko, että minulla on migreeni. Tai, että ystäväni muuttuvat toisiksi ja että kohtaan lapsuudenystäviäni unissani, mutta en todellisuudessa. Ja että unien tunteet ja todelliset tunteet sekoittuvat, enkä enää tiedä mitä pirua minä oikein tunnen ja mistä.

Olen herkkä unille. Liiankin. Tiedän sen kyllä. Saatan elää koko päivän uneni tunnelman vallassa. Saatan toistaa uniani herättyäni. Tulee pakottava tarve testata, että onko se totta. voisiko se olla. Muutun, muutun. Unieni kaltaiseksi. unenkaltaiseksi.

ja minun on pakko nielaista.

sillä

ei ole mitään niin totta kuin se että me nukumme öisin jos näemme unia.
tai ainakaan emme tapaa uniemme ihmisiä oikeasti. minä en ole unieni minä, millään tavalla. eivätkä ihmiset, jotka unissani yrittävät minua lyödä tai suudella tee niin valveilla.

vihaan unia.

ja vihaan kirjoittamista.
olen niin jumiutunut siihen paskaani, jota olen yrittänyt kirjoittaa vuosikaudet (luoja, voin tosiaan sanoa jo noin!) etten osaa enää kirjoittaa mitään muuta.
yritin aloittaa ihan uutta, kokonaan uutta, josta minulla oli vahva idea
ja kappas, kehuskelut sillä että pystyn kyllä tuottamaan tekstiä, ettei tekstintuottaminen ole minun ongelmani lainkaan, osoittautuikin vääräksi.
kaikki lauseet olivat töksähteleviä ja tönkköjä ja koko raapustus tuntui turhauttavalta. haluanko minä nyt tästä oikeasti kirjoittaa? mitä varten? plaah.

haluaisin luopua koko hommasta. miksi olen ottanut moisen taitenlajin riesakseni. voisinko vain jättää sen. sanoa, että ehei, en minä kirjoita. kyllä, opiskelen aihetta, mutta eihän se sitä tarkoita että minä itse. ehei, se on toisten homma, minä vain tutkin kuinka muut sen tekevät.

ja paskat. valhe on se, että minua kiinnostaisi vähääkään tutkia miten muut sen tekevät.

koko homma haiskahtaa teennäiseltä.
että kirjoittamisesta nyt voisi sanoa jotakin ylevää.
että siitä nyt voisi tehdä tieteellistä
niin.

jotenkin ihan naurettava koko tiedemaailma. naurettava meidän surkuhupaisa yrityksemme selittää joka ikinen asia. voi. kun kaiken täytyy aina olla varmaa. kaikella täytyy aina olla syy ja seuraus ja hypoteesi ja loppukaneetti ja

me vain uskomme kaikkeen omaamme niin syvästi.

ja minä. minä olen parhaani mukaan mukana selittämässä. minä etsin vastauksia ja kysymyksiä kaikkialta. olen juuri sellainen. voi, olen niin juuri sellainen, joita tämä yhteiskunta halajaa tutkijoitten ja työtätekevien uraa uurtavien ihmisraunioidensa joukkoon. niin. minä haluan selvittää kaiken. tahdon kaikkeen vastauksen. ei, minä en siedä epävarmuuutta. en sitten pätkääkään. enkä minä koskaan laiminlyö tehtäviäni, jotka olen luvannut hoitaa. voi, minä olen juuri niitä, jotka pakkaisivat sitä turskaa antaumuksella kahdeksan tuntia, ja vielä ylityöt päälle. voi, koska se olisi työni!

miten surullista.

tiistaina, elokuuta 26, 2008

voi
ei pitäisi koskaan mennä etsimään tietoa siitä mitä armaassa pääkaupungissamme tapahtuu.
millaista kulttuuria millaisia elokuvia
nyt minä taas tahtoisin mennä sinne. helsinkiin. elokuviin. är et aa.
vaikka ohjelmisto ei olekaan vielä näkyvissä sydän alkoi pamppailla ja poskia kuumottaa.
silloin joskus
minä kävelin yksin sateesta märkiä katuja illan hämärissä ja menin elokuvasaleihin
aivan yksin
yhteen toisensa perään
koko viikon.

mutta nyt olen täällä keski-suomessa.
ja kauhuissani ihmisvilinästä kauhuissani kaikesta kaupungista.
uskomatonta oli sunnuntai-iltana klo 18 jälkeen kampissa, kun ihmisvilinä kaupoissa oli samanmoista kuin täällä lauantaina aamupäivästä.

enkä ole vieläkään päässyt eroon piinavasta ajatuksesta
että ihmiskunnan olisi muutettava ajatusrakennelmiaan täysin
että meidän olisi luovuttava siitä uskosta, siitä myytistä, että olemme jotenkin ylempänä muita ja irrallaan muita eliöitä koskevista laeista.
meidän pitäisi vihdoin hyväksyä että olemme yhtä riippuvaisia maailmasta kuin kaikki muutkin ja tuhoamalla me tuhoamme paitsi kaiken muun myös itsemme.
voi.
on niin surullista että niin paljon on kuoltava jotta me ymmärrämme.

kyllä. olen juuri lukenut daniel quinnin ismaelin.

joka sinänsä ei kyllä, harmi vain, tarjonnut mitään uutta sellaiselle, joka tietää jo mikä on vialla. ei ratkaisuja. paitsi sen että on muututtava.

mutta ehkä minä voin alkaa ujuttaa propagandaani vähän kaikkialle kun olen saanut taas uuden ns. työpaikan lasten parista :)
ehkä minä vielä iskostan pahimpienkin porvaripohattojen kakaroihin kunnon elämänkunnioituksen alkeet.

ja omenat maistuvat hyvältä aina syksyisin. oman tai mummin puun omenat.

keskiviikkona, elokuuta 20, 2008

eilen minulla oli sellainen pää
että täytyi käydä monta kertaa oksentamassa
vaikka se oli pelkkää tyhjää
koska en ollut syönyt mitään
muumilimsaa vain muutamia pieniä kulauksia
ja lääkkeet niin että ne ovat loppu
pitäisi hakea uusi resepti
mutta en tiedä kuinka monta päivää lääkäri sitä kirjoittaa
nyt saan jotakin uutta, täsmälääkettä
joka on ehkä hyvin kallista
mutta siinä tilassa
kun makaa voimatta tehdä mitään voimatta olla mitenkään päin
kun täytyy vain keinuttaa itseään ja mieluiten olla keinuttamatta
painaa silmiä lujasti tyynyä vasten koska eikös sade juuri silloin taukoa ja aurinko tule niin kirkkaana kun ei ole niitä pirun puitakaan enää varjostamassa

mutta myös aika katoaa silloin
tunnit menevät eri tavalla
aamulla tykyttävä särky sellainen pieni
niin pieni että hymyilyttää
ja sitten kun itkee jälleen itkee sitäkin että nyt särky alkaa kuitenkin uudestaan

mutta ei se ala
ei ole alkanut ainakaan vielä.

ehkä sillä on lepopäivä. ehkä se nukkuu kun oli eilen niin ahkera.

tekisin miltei mitä tahansa jotta saisin tainnutettua migreenin.
haluaisin sen iäksi pois. haluaisin sen niin pois ettei se tulisi koskaan. ettei edes sitä pientä tykyttävää aavistusta tulisi. ei mitään. että voisi olla varma ettei päässä tuntuisi mitään.
voi. millainen maailma minulla sitten olisikaan?!

ja olen murheen murtama.
on niin paljon asioita joita ei voi muuttaa.
pyöräilin kasvimaalta ja minä kuuntelin musiikkia
hermostuin autoihin joita oli vain ja oli ja ne tulivat kaikista suunnista
ja minä ajattelin
että minä en halua tätä.
että tätä minä en halua.
minä en halua olla tällaisessa maailmassa. onko minun pakko?
että minä en voi muuttaa yksin tätä kaikkea. että se että minä piiperrän omia kasvisruokiani ja värjöttelen kaduilla jakaen flayereita ilmastonmuutoksesta tai kirjoitan nimeni johonkin adressiin ei tee mitään. ei yhtikäs mitään millekään.
täällä on jo niin paljon liikaa väärää suuntaa.
ei ole mitään rainbow warriorsseja.
ei ennen kuin ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta. ennen kuin oikeasti me emme pysty enää elämään näin.

ja minäkin. minäkin olen tuhoaja. ihan samanlainen kun kaikki muutkin. minäkin lasken kuumaa kylpyvettä. minäkin ostin juuri uuden puhelimen. minäkin kirjoitan nyt tietokoneella angstista kirjoitusta kuinka maailma tuhoutuu mutta en voi - en tee - mitään.

lapsena olin varma että lähden nunnaluostariin. että minusta tulee nunna. oli niin absurdia kuvitella että eläisin tavallista elämää tavallisten ihmisten parissa. että minulla olisi elämä ulkomaailmassa. siksi olin aivan varma että menisin luostariin.

ehkä minä menen. en ehkä kristilliseen luostariin sillä en taida uskoa jumalaan tarpeeksi. en taida uskoa tarpeeksi jotta minusta olisi minkään uskonnon luostariin

ja en mene sittenkään
sillä vaikka minä eristäytyisin tästä maailmasta minä olisin aina kiusallisen tietoinen siitä että se maailma jonka jätin taakseni jatkaisi kulkuaan samalla tavalla kuin tähänkin asti. ettei mikään muuttuisi vaikka minä muuttuisin. siksi kai sitä yrittää. tehdä kaikkensa jotta jokin muuttuisi. edes jokin pieni. tässä maailmassa. voi. olen niin epätoivoinen.
tahtoisin unohtua muumilaakson muumimaailmaan. mieluummin olisin vaikka mörön kanssa.

tuntuu että kaikki onni nykyaikana on vain pintaa. että voiko kukaan syvältä olla onnellinen kun ympärillä on pelkkää tuhoamista ja välinpitämättömyyttä kun me teemme kaiken väärin ja olemme kaikkeen syyllisiä? miten kukaan ihminen voi olla onnellinen jos tietää tappavansa koko maapallon. ja miten kukaan voi olla tietämättä sitä.

enää ei ole kyse oikeista ja vääristä valinnoista, sillä ainoa oikea valinta olisi olla olematta olemassa.
ja tämä on vähän vaarallinen ajatus kun elää ja asuu yhdessä ihmisen kanssa joka olisi valmis tappamaan itsensä minä hetkenä hyvänsä.
ja silti sitä ajattelee. että niin.
niin olisi parempi. jos me kaikki tekisimme sen.

syöpäkasvain.
joku sen sanoi jossain. että ihminen on kuin syöpä. luonnollinen osa kokonaisuutta, mutta silti se tuhoaa kaiken muun. kaikki ehjät solut. se on hyvin sanottu vaikka onkin banaali vertaus. minusta on kamalaa huomata olevansa syöpäkasvain
ja että kaikki perustelut olla syyllistämättä itseään ovat oikeastaan vain oman omatunnon parantamisyrityksiä. minä en itseasiassa keksi juuri mitään mikä tässä maailmassa olisi ihmisten toimesta hyvin. en keksi mitään mistä olla ylpeä - että on ihminen. minun kämppä on täynnä rojua. täynnä roskaa. ja tämä kirjoitus on aivan turha. pidän omaa maailmaani muka niin merkityksellisenä että sitä kannattaa jakaa täällä verkossa. hah. ja olen aina vastustanut sitäkin. mokomaa itsensä korostamista. että juuri minä. minä. minä. minä.

ja silti.
kaikkein pienimmät asiat ovat elämä.
se että voi piirtää toisen paljaaseen selkään kuvioita
että voi nähdä kuinka siemenestä kasvaa varsi ja lehdet ja kukka
että näkee kuinka lehdet muuttuvat puissa punaisiksi
että tuntee kylmän järviveden varpailla ennen kuin menee sinne kokonaan
että kuulee toisen ihmisen hengityksen
tuntee toisen turkin lämmön
että voi katsoa silmiin eläintä jonka kieltä ei ymmärrä
josta ei tiedä mitään
ja että voi kuvitella maailmankaikkeuden olevan yksi suuri verkko johon kaikki elävät ja kuolleet liittyvät ohuin säikein, toisistaan kiinni pitäen
että on musiikkia joka saa kylmät väreet selkään
pyörä jolla pääsee paikoista toiseen
että on musta näyttämö ja katsomo joka näkee sinut valoissa
tai sinä näet jonkun toisen
että on ikkunoita joiden takana on toisia täsmälleen samanlaisia ja täysin erilaisia elämiä.

niin.
en tiedä.
en tosiaan tiedä.
pitääkö vain unohtaa ja olla ajattelematta
ja sitten olla välinpitämätön
vai pitääkö yrittää ja yrittää tietäen silti että yrittäminen on vain muodollisuus ja mikään ei kuitenkaan muutu, mutta hei, voi sanoa aina yrittäneensä.
vai mitä oikeastaan pitäisi?

sunnuntaina, elokuuta 17, 2008

syysyys

leiri
jolta tulin tänään päivällä kotiin (ihanaa!)
oli katastrofaalinen.
tai no.
oikeastaan ennemminkin mitäänsanomaton.
environment and climate change camp olisi voinut saada nimen playing games camp
mutta en jaksaa siitä nyt sen enempää.
sitä vain toisinaan huomaa kuuluvansa totaalisesti vähemmistöön oli kyse sitten mistä tahansa.

meidän puut on kaadettu.
ne ainoat puut joita olen tässä jyväskylässä rakastanut.
tässä asunnossa.
ainoa asia miksi muutin juuri tähän.
nyt niitä ei ole. niin autiota ja vastapäinen talo. vastapäisen talon ikkunat ja loputtoman raskas tyhjyys taivaalla.

haluan muuttaa. minulla ei ole täällä enää mitään. no thing

ja syksy on selvästi alkanut.
yliopistolta oli sadellut viikon aikana 43 uutta viestiä.
en ole vielä valmis. en ole vielä hakenut kalenteria. en jaksaisi vielä aikatauluttaa.

olen vähän epätoivoinen.
olen vähän enemmänkin epätoivoinen.
koulumotivaationi ei ole kasvanut. kirjoittamismotivaationi jäi yhdeksi viikoksi. puut kaadetaan. ja heinolasta metsät kaavoitetaan asunnoiksi. rantatonteiksi. ja minulla on täällä kanssani ihminen, joka ei vain pärjää vielä ilman minua. ja miten ikinä voisin lähteä puoleksi vuodeksi pois kun viikkokin on juuri ja juuri rajoilla että en löydä ruumista kotiin tullessani.
huokaus.

en todella tiedä.
tällä hetkellä on niin väsynyt että voisin nukkua vuorokauden ympäri,
luulisin.

perjantaina, elokuuta 08, 2008

pili pili pom

sellainen sade
että ei tee mieli astua ulos vaikka onkin punainen pilkullinen sadetakki ja saappaat.
mutta olinkin myymässä iltapäivän, sillä kasvimaalle ei viitsinyt mennä liejuun.

ja on sellainen sade.
sellainen vain
että katsoo ikkunasta kuinka ei kuulu ropinaa
kun se on sellainen tihku

ja talo on hiljainen. kokonaan. kaikki naapuritkin varmaan nukkuvat sadeuntansa.

ja minä
voisin katsoa hieman elokuvia.
kahdeksan surmanluotia ja sen sellaista

huomenna pitää pakata.
sitten lähden kauas metsäilemään
englanniksi

näin taas painajaista.
edellisyön painajainen oli abstrakti.
mutta tämän yön oli hyvin konkreettinen
se oli jokin ohjelma televisiosta
jossa nainen ajoi autoa sellaista metsätietä ainakin
ja yhtäkkiä sen silmät muuttui sellaisiksi punaisiksi, niin kuin kauhuelokuvissa
ja kaikki vastaantulevat autot meni hirmu nopeasti ohi
auto vain kiiti ja se ajoi ihmisten päältä ja se nainen kirkui
kirkui kirkui kirkui mutta se ei voinut pysäyttää koska sillä oli punaiset silmät
ja sitä kesti vaikka kuinka kauan
oltiin jo menty kaupunginkin läpi
ja jotenkin siinä kävi niin että se auto lopulta pysähtyi parkkipaikalle ja se nainen oli poliisi eikä kukaan koskaan saanut tietää että sillä oli ollut ne punaiset silmät.

keskiviikkona, elokuuta 06, 2008

syksys

iltaisin tuntuu sellainen tuuli
tai ei se ole vain tuuli se on myös tuoksu
sellainen tietty, joka tulee aina syksyllä
ja lauantaina minä sanoin ystävälle, että hassua
että kesä on alkanut vasta nyt

sehän olikin viimeinen kesäpäivä.

mutta minä pidän syksystä
kaikista eniten ehkä
sillä ei ole kuumaa eikä kylmää ja minä taas puhun säästä koska minä rakastan säästä puhumista. eikä siinä ole mielestäni mitään pahaa, eikä se ole täytettä. se on merkittävää.

näin unta että matkustin junassa isossa porukassa, olimme tulossa Venäjälle ja venäläinen mies tuijotti minua ja lopulta alkoi puhua, ja minä vain kohauttelin olkapäitäni sillä en ymmärtänyt mitä hän sanoi, mutta hänen vieressään seisoi kaksi miestä, jotka puhuivat ranskaa ystäväni kanssa ja sitten venäläinen mies kysyi huonolla englannillaan olemmeko ulkomaalaisia ja aloimme puhua englanniksi.
ja keltaiseen sadetakkiin pukeutunut tyttö puhui tämän miehen kanssa pitkään vihreällä niityllä. kun muut ihmiset leikkivät sammakkoja.

haluaisin aloittaa liikkumisen.
samalla tavalla kuin kodin siistinä pitämisenkin.
mutta eilen lysähdin keittiönpöydän ääreen ja totesin ääneen
että ei
minä vain en ole sellainen ihminen
joka tiskaisi heti syönnin jälkeen
joka laittaisi tavarat oikeille paikoille
ei,
se ei onnistu toden totta minulta
olen liian laiska sellaiseen
ei,
minä en jaksa näitä käytännön askareita.

ja sitten makaan koko illan valittaen ettei ole mitään tekemistä
niin kuin valitin äidille aina lapsena
soitin, heti koulusta päästyäni äidin työpaikalle, äiti, mitä mä teksisin.

kunnes lähdin kirjastoon seikkailemaan ja kohtasinkin siellä sattumalta ystävän, jolle olin aikonut soittaa, mutta en soittanut sillä luulin hänen olleen ulkomailla. mutta sieltä hän käveli, syli täynnä kirjoja ja elokuvia ja levyjä
ja sitten olisi ollut tekemistä illaksi
mutta kuten jo arvasin,
siinä tilanteessa, että kun joudun menemään kirjaston sulkeutumisen takia takaisin kotiin, en enää jaksa lähteä sieltä mihinkään

paitsi että
kävin kaupassa ostamassa sipsejä
joista tuli huono olo

ja opin yöllä pelaamaan shakkia
ensimmäisen kerran.

lauantaina, elokuuta 02, 2008

Minulla on sellainen
välinpitämätön olo
sellainen mitä vihata. Välinpitämättömyyttä. Aina sen ensiksi mainitsen
sielläkin, kun piti piirtää erilaisia
kuten viha

olin saanut kauniin viestin ystävältä
ja silti se tarkoitti minulle vain
että olen ollut välinpitämätön
että minulla on sellainen ystävä
enkä edes viitsi pitää häneen yhteyttä
vaikka ei se ole viitsimistä
olen vain ollut huono
pitämään yhteyttä
yritin ensin kirjoittaa tähän koneiden kanssa, mutta ei
minähän olen ollut joka päivä koneella
viimeksi kirjoittanut palautetta
asiakkaalle
miten hullua
oppilaalle
miten hullua!

ja sitten luin kirjoituksia
joita ystävykset kirjoittavat toisilleen
minäkin olen yksi niistä ystävyksistä
ja he kaikki ovat niin todellisia
niin todentotta
ja minä
en niin angstinenangstiah en koe kuuluvani minnekään
voi. pateettisuuden pateettisuus.

olen nähnyt tänään paljon ihmisiä. sellaisia joita ei tunne, jotka ovat vain ihmisiä
ja sitten yhdet maailman mukavimmat
joiden kanssa en osannut kuin sanoa että hei ja että minulla on perunoita kassissa
ja sitten tytön
jonka kanssa olimme siellä missä perunoita
ja haluaisin olla hänenkin todellisuudessaan
kaikkien todellisuuksissa
ettei tarvitsisi koko ajan nieleskellä
katsella ikkunoista ja purra alahuulta
silittää paprikanlehtiä
ja piirtää kuvia maasta, jonne on oikeasti lähdössä

vaikkakin
luulen niin,
että samalla tavalla, kun tämän maan megatähti jätti tulematta tänne
minullekin tapahtuu
etten pääse sinne
niin kuin aavistin senkin etten koskaan pääse konserttiin
aavistan sen etten koskaan pääse maahani.
se ei voi olla totta.
se on liian kuviteltua jo.

olen lukenut vigdis grimsdottiria tosi paljon. putkeen jo kolmas kirja. olen aina tykännyt hänestä, mutta nyt olen hurmaantunut.
haluan imeä itseeni kaiken siitä maasta. opettelen sanojakin. mutta unohdan ne heti seuraavassa hetkessä.
miksi en olisi kieli päästäni?

haaveilen kaikista satujutuista.
olen tehnyt sitä koko kesän.
niin. ehkä voisin vastata noin, kun joku seuraavan kerran kysyy että mitä minä olen nyt kesällä tehnyt.
minä, joka en ole töissä enkä opiskele. ja heti seuraava kysymys on millä sinä sitten elät. ja minä vastaan että olen tehnyt keväällä töitä. ja tottahan se onkin. vaikka äitini aina muistaa mainita kaikille, joille kerron työpaikoistani, että eihän niistä mitään juuri tienaa. viimeksi tokaisin hänelle siinä hänen ja hänen kollegansa läsnäollessa että ei ehkä sinun mittakaavassasi, äiti, mutta minulle se kyllä on paljon rahaa. äiti naurahti epämääräisesti. hah. toisinaan uneni ovat totta.

en tiedä onko minulle kertynyt kesän aikan opiskelumotivaatiota.
en tiedä haluanko kävellä koulurakennuksiin kun ei ole enää montaa ystävää sitten, joiden kanssa mennä lounaalle.
kaikki, miltei kaikki ovat maissa. omissa maissaan, tai tulevissa maissaan. toisissa.

mutta eivät sentään kaikki.

ja sitten minulla on se uusi opiskeluaine, joka kyllä motivoi. tai ainakin luulen niin. olen ainakin uskotellut itselleni niin.

ja tahtoisin oikeastaan vain olla vanhempieni puutarhassa syömässä kirsikoita. tai mennä uuteen suojelumetsään etsimään kanttarelleja. tai vaikka vain sinne jossa ollaan oltu aiemminkin. ja mustikat. ne jäävät ehkä tänä vuonna keräämättä. kaikki jää tekemättä.

tekisi mieli vain hiljaisuutta. merta

en olekaan kertonut
kuinka muistin taas miksi mereen joskus rakastuin
että toden totta
minähän olen pitänyt kovin tästä vedestä
suolaisesta
tajusin sen kun kävelin kivikkoista rantaa ja poimin pyöreitä kiviä
ja mustia ja rosoisiakin, viivaisia. katselin lokkeja ja variksia. ja äiti vain jaksoi ihastella tyrnejä ja muita kasveja. me kaikki kävelimme omaa reittiämme. isä, äiti ja minä. kuin muumiperhe. pysähtelimme kukin omaan tahtiimme ja minä
minä ajattelin vain sitä
mihin olen joskus rakastunut
ja minkä olin unohtanut
ja jonka ehkä tulen saamaan takaisin, suurempana kuin koskaan ennen, sitten
sitten kun
minä, minun maahani.

voi kunpa se toteutuisi.kunpa mikään ei menisi pilalle. kuten on tapana käydä. sellaisille asioille, joita niin kovasti toivoo ja joihin niin kovasti luottaa.

olen katsellut valokuvia. niitä tuli yli kolmesataa postissa. rakastan niitä. joskus niin paljon että vielä valokuvasin.
viime yönä oli unessakin itsevarma valokuvaaja, joka en ollut minä. ja minä arastellen kyselin kameroista. arastellen itsevarmalta ystävältäni.

olisi hauskaa jos maani olisi kuin satu.
olisi niin kovin hauskaa, kun se olisi niin kuin vigdiksen kirjat. että siellä olisi musta talo valkoisine ikkunankarmeineen ja ihmiset lukisivat toistensa ajatukset. ja minä, joka en osaa kieltä sanaakaan saisin tulla heidän maahansa. saisin muuttaa sinne joksikin aikaa, ja he ottaisivat minut avosylin vastaan. ja saisin heidän kaikki tarinansa.
mutta.
en minä luule satujani todeksi niin kuin se, josta olen kirjoittanut.
minä en usko mihinkään.
en uskalla.

kurkussa kivivyöry minä pingon kotiovelle ja hissi ei tule ja ovelle ja sisään ja hengähdän sillä on niin kuuma.
sellainen minä olen.
nykyään.

ja minun selkäni on sitten hiessä. ja kädet hyttysenpaukamilla.
ja jalat. ja maha.

ja ennen kuin nukahdetaan minä katselen ikkunasta puuta. se on vain vaahtera, keskellä kaupunkia. mutta se on minun puuni. siinä on nyt vihreätvihreät lehdet, jotka varjostavat ikkunaa, varjostavat meidän talomme toisten silmiltä, tai niin me luulemme
(enhän minä uskonut mitään)
ja minä katson kun tulee yö niin tulee tuuli
ja aamulla on valoisaa.
aamuisin on aina valoisaa.