minulla on nyt upouusi kone.mac.
ja viikonloppu tai loppuviikko kului helsingissä
ja sitten perheen luona
ja minä taas tunsin
kuinka se paikka otti minusta vallan. sellaista se on
kun tulee kaupunkiin joka on joskus ollut koti, taloon
joka on joskus ollut koti,
perheeseen joka on joskus ollut se oma yksikkö jossa olla
ja kuitenkaan ei enää ole
koti on täällä
tai ei ainakaan siellä
kokonaan

vain metsässä minä olin minä
sillä tavalla ettei otsaa tarvinnut kurtistaa koko ajan
metsässä
mutta siellä oli myös isi
joten en halannut puita
kosketin vain vähän ohikävellessä
ja huusin huusin huusin kaikkien laulujen voimalla
että täällä minä taas olen, kai tunnistatte minut!

ja koska metsästä on löytynyt nyt ihan oikeasti liito-oravia ja koska LAMA on tulossa
sinne ei nyt rakenetakaan,
ainakaan vielä
ja äiti puhui asemakaavoista ja yleiskaavoista enkä ymmärtänyt niistä tarpeeksi
mutta sen vain ettei sinne nyt rakenneta.
minun puitteni hautausmaa
kaikki paljaat koivut ja haavat ja lepät ja vaahterat
kuuset jotka odottavat hievahtamatta
kiveni, kiveni. se saa edelleen olla minun eikä tule kenenkään toisen tontille.

ja näin sisiliskon. yllättävää että se oli vielä tähän aikaan liikkelle. sukelsi sammalen sekaan. varpujen väliin

eniten vanhempieni luona painaa tila
tila jota yritetään epätoivoisesti täyttää
mutta loppuen lopuksi
he eivät tahdo kysyä kysymyksiä, koska eivät uskalla kuulla
ja minä en tahdo vastata
enkä kysyä
tila on hiljaisuutta, hiljaisuus on tilaa
mutta se kutistuu
se ei ole sellaista tilaa jossa on tilaa
me emme tunne toisiamme, kukaan meistä.
äiti ei puhu edes isille. ja minä puhun siitä minkä voisi lukea lehdistä
tai minkä voisi nähdä minun valokuvistani tai kirjoituspöydän paperipinoista
mutta päiväkirjoistani en sano sanaakaan
isi on ainut joka yrittää
ja veljestä emme sano sanaakaan,
vieläkään.
sillä nyt ei ole pakko.

hassuinta oli
kun viikko sitten tyttö, jonka kanssa asuin kaksi vuotta sanoi
että minä olen äitini kanssa niin läheinen,
ettäkerron hänelle kaiken.
naurahdin pidättelin itkuani
ei, meillä ollaan läheisiä vain pinnalta
niin, mutta sun äiti tiesi kaikki meidän kokeet ja kaikki sun ystävät, ystäväni sanoi
mutta ne ovatkin juuri niitä. joita kuka tahansa voisi kertoa kelle tahansa.

äiti heilutti päätään ja olkapäitään robbie williamssin tahdissa
kun isi kysyi pojaltani hänen olostaan ja terapiasta ja kaikesta sellaisesta
äiti heilutti ylävartaloaan niin että minä ajattelin irtoaako pää, lähteekö hänen jäsenensä irti
yksitellen

enkä minä koskaan unohda miten hän itki sinä päivänä kun täytti viisikymmentä
että hänen äitinsä ei olisi edes tahtonut hänen syntyvän.
kerroin tämän pari viikkoa sitten mummilleni
ja mummi oli kauhuissaan. he ovat kuin ilma ja maa. vesi ja tuli. he ovat niin erilaiset.
ja äiti ei osaa kirjoittaa minun tekemääni kirjaan, joka on tarkoitettu äideille, yhtään mitään ellen esitä kysymyksiä ensin.
hän on hiljaa puhelimen toisessa päässä ellen minä puhu. meillä on hiljaisuus. meillä on tila.

milloin se tila alkaa laajentua? milloin vanhemmista tulee vanhempia, jotka eivät enää tunne lapsiaan, jotka ovat vain huolissaan. jotka kyselevät mitä kuuluu kysymyksiä. jotka kyselevät tarvitsetko rahaa kysymyksiä.
ja milloin lapset lakkaavat olemasta kotonaan vanhempiensa luona?

minä järjestin myös vaatekaappini. tyttö, jonka kanssa asuin kaksi vuotta lahjoitti minulle muovikassillisen vanhoja vaatteitaan. niin. minua vähän nauratti itsekseni, kun ajattelin meitä kahta. että minä olen se, joka käytän vaatteet, joita hän ei enää käytä. että minä olen niin kuin joku vähän vähävaraisempi alue, johon vähän paljon taloudellisemmin menestyvät valtiot kippaavat pois muodistaan menneet rytkyt.
mutta nyt minusta tuleekin yhtäkkiä taas hieno kaikkine hienoine vaatteineni, jotka ovat tiettyjä merkkejä ja kauniita ja sellaisia joita minä en koskaan osta.

ja syksy alkaa vedellä kohta viimeisiään
ja alkaa lumen odotus. ensimmäisen lumen.
alkaa talven odotus. odotus odotus
ja jännitys tulevasta maasta.