pari vuotta sitten tähän aikaan olen jo odottanut lunta
nyt olen vain hämmästynyt ettei ole enää värejä
vaan niljakkaita lehtiä pitkospuiden päällä
puita rankoina ja sadetta harmaana verkkona
kun tuijotetaan lasiovien lävitse ja odotetaan
että jos sittenkin
se lakkaisi
ja tulisi aurinko ja voisi polkea kotiin kuivin satuloin
mutta ei se lakkaa
ja meidän kaikkien mieliala on mennyt alaspäin
yksi murehtii sitä että on saanut oppilaansa itkemään
toinen sitä että sanoi tämän oppilaan olevan aina tällainen
ja minä vain sitä että uneni oli niin helppo tulkita
enkä sittenkään tahdo aivan kaikkea uskoa
näin unta että odotin vauvaa. meillä oli jo yksi lapsi. sillä oli islantilainen nimi, sama kuin minun tekstissäni. ja minä sanoin vain tulevani synnyttämään sen vauvan suomeen mutta sitten lähtisin takaisin ja poika saisi hoitaa lapset. minä jättäisin ne hänelle. eikä poika ollut yhtään varma että pärjäisi.
sehän on suoraan.
ei sitä tarvitse sen kummemmin miettiä.ei kummallisia symboleita. suoraan verrannollinen. minä sitten rakastin matematiikkaa vaikka näenkin siitä vielä painajaisia.
sade.
se tulee ikkunoihin. vintillä kattoon ropisi niin että meinasin hypähdellä ilosta
sellaisia ääniä kuulee niin harvoin. sateen äänen että voisi käpertyä nukkumaan viltin alle.
eilen näin tytön jota olen kaivannut. jonka kanssa kävelimme juna-asemalle ja sitten hänen piti jo lähteä. ja me puhuimme paljon mutta eri asioista kuin tietokoneen välityksellä ja tyttö nousi junaan ja minä olin juuri ennen sanonut että voiko muuttua. ja minulla oli pala, joka oli kielellä joka piti nielaista. ja minusta oli niin viileää ja hämärää kun kävelin kotiin. oli niin raikas enkä minä ajatellut mitään kun jyväskyläläiset ajelivat pillurallia. että sellaisiakin täällä on. mutta minä en ajatellut sen enempää. kävelin kellarikäytävän läpi ja olisin tahtonut pitää tyttöä kädestä
olisin tahtonut niin kuin lauantaina tanssivat se minun haltijani, lukiosta, näköinen tyttö ja se uusi, johon olen vasta tutustumassa, kuinka he olivat niin kuin me, lukiosta
olisin halunnut sellaisen ystävyyden. sellaisen että minä osaisin olla. mutta minä olen minä. niin kuin tuhto joka kertoo tarinaa nummuliiteista. niin kuin viljonkka niin kuin hemuli mymmeli
ja sitten tyttö oli jo junassa ja junakin lähti jossain vaiheessa mutta sitä minä en ollut enää näkemässä
oli vain ilta
ja yö jolloin ei saa unta joka menee ylös alas ylös alas
niin kuin ajatukset
ja kohtaukset syntyvät aina silloin
kuvina
ne pitäisi heti kirjoittaa
se on se tila nukahtamisen ja valveen välillä
mutta sitä vaan pyörii sillä on liian väsynyt noustakseen laittaakseen valoja kirjoittaakseen
ja sade. se ei taukoa tänään. tuuli. se on täälläkin ja puissa.
se on minun hengityksessä kun poljen ylämäkeen tai alaspäin
tuuli, tuuli, minun tuuleni. ja valo. joka on aina jossakin
1 kommentti:
Olisin vastannut, että voi.
Ja että se muutos voin olla myös minä.
Että en minä odota maailman muuttuvan minuksi. Mitä kehitystä se sellainen olisi. Mutta jos minä voin muuttua maailmaa vastaan (maailman mukaisesti), niin, että maailmalla on parempi olla sitten minun kanssa, niin miksen yrittäisi.
Ei kai muuttuminen tarkoita omien periaatteiden hylkäämistä? Jos tekee asioista ulkoisia ja säilyttää sisimmän, eheyden ja sitten sillä eheydellä katselee myös niitä asioita joita ei voi sietää?
Minä olin niin tyytyväinen, että me siinä kaikessa kiireessä vain olimme. Että olimme heti asiassa. Että ei mitään kiertelyä.
Ja heti jos junani olisi lähtenyt myöhemmin, niin me olisimme kiertäneet puheissa enemmän kuin jaloissa.
Nyt jaloilla yksi kierros ja puheilla suoraan suoraa.
Minusta sinä olit aika pieni ja minä ajattelin, että me pyhäkoulutyttöjä.
Lähetä kommentti