On sellainen ystävä,
joka soittaa illalla ja puhutaan puhutaan tunnit taas
vaikka asutaan lännessä ja keskellä
ja kohta eri puoliskoilla
ja miten nauramme että
ikkunasta on työntynyt pamppu vaan, pamppu ja sitten poliisit
ette kai minua tulleet hakemaan
nauraa vielä yön hämärissä koska kuulee tyttönsä äänen
ette kai te minua tulleet hakemaan
tyttö,
kuvittelee että ehkä ikkunoita ei saakaan pitää kaupungissa auki

sillä tytöllä on juuret
maasta kasvavat ja haaveet kanoista ja kukosta ja sellaisesta
niin kuin minullakin
että puut ympärillä ja vesi ja

puhutaan siitä kun ollaan ilman vaatteita ja on mies ja nainen
tai mies ja mies tai nainen ja nainen
ja kello tulee kaksitoista yöllä ja minua naurattaa
kun ajattelen että arvasin mikä on tytön omaa alaa

ja miten minä tykkäänkään minun ihmisistä
kertoo että kertoisi
ja me kumpikin ollaan ajateltu sama.

ja sitten on kuitenkin pallo
ja me pohditaan kahvipöydässä, kaikilla kupit ja viimeiset palat kakkua
suklaapikkuleipieni murusia vaikka yöllä näin unen että ne olikin syöty ennen tarjoamista
mitä on sähkö
ja miten puhelut tekstiviestit kuvat
voi toiselle puolelle maapalloa noin vain
miksei ne sekoitu
miten miljoonat ja miljoonat radioaallot voi risteillä ja löytää perille
ja mitä syvänmeren eläimet
tuntevat sisuksissaan kun tehdään ydinkokeita aseteollisuuden kokeita
miksi valaat räjähtävät
ja kaikki lähti siitä että totesimme olevan se päivä kun jeesus tuli ulos luolasta
miten ihmiset uskovatkaan yliluonnolliseen, äiti sanoo
ja sitten minä pääsen puhumaan tarinallisuudesta
ja sitten äiti sanoo sähköstä, ettei ole koskaan ymmärtänyt
ja isi saa puhua sähköstä, kerrankin olla asiantuntija
ja lopulta minä etsin tietokoneelta että 95% meristä on tutkimatta

ja keskustelu on ohi

lumet sulavat nopeammin nopeammin
torstaina konttasin kaaren ali, nyt sitä ei enää ole, edellisellä viikolla isi oli mahtunut sen ali pystyasennossa
ja kanit tai puput tai rusakot ovat tehneet kakkansa yhteen läjään
me päätellään että se on ollut niitten huussi
ja poluilla lojuvat paskat ärsyttävät
miksi oi miksi kun on metsänlääniä yltäkylläisesti koiranomistajat eivät viitsi usuttaa niitä elukoitaan edes metriä polkua edemmäs tai heittää niitä paskoja sinne
polut löysiä läjiä täynnä, kalliot, tiet
ja tupakka-aski, muovilusikoita, leipäpusseja, mäkkäriroskia, makkarapaketteja
ja minä tahdon kaivaa lähteen lähteen
kovimmillakin pakkasilla keskellä tietä virtaa vesi
eikä kukaan tiedä mistä se tulee
ja nyt siihen on sulanut suurempi ja suurempi aukko
minä olen varma että lämpövoimalasta vuotaa
mutta vesi on jääkylmää

ja tuntuu hyvältä lähteä
että on päättänyt lähteä
vaikka paljon jää ja äiti kertoo työntekijästä joka ei jaksanut edes vuotta tehdä pitkäjänteisesti töitä että kuinka hyvän työtodistuksen ja minä mietin miten minäkin olisin
voinut jatkaa vielä vielä vielä
että voisi jäädä
että ei ole mitään paettavaa,
sittenkään
ja isi kysyy äidiltä olisitko sinä seurannut minua Uuteen-Seelantiin ja äiti sanoo olisin,
ei epäilystäkään
vaikka ei olisi koskaan arvannut että kukat olivat isiltä
nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin kun äiti marisee isille että hei
et ole koskaan lähettänyt kukkia isi sanoo miten niin
ja selviää että kukat eivät olekaan olleet salaiselta ihailijalta
ja minua naurattaa
että äidille ei tullut mieleenkään että oma mies
ja minua naurattaa, naurattaa

ja vesi tippuu räystäiltä
palokärki on etsinyt toukkia
ja minä osaan kävellä kantavaa lunta
ja äiti riitelee mummin kanssa siivoamisesta ja mummi sanoo kysypäs
minulta mitä mieltä minä olen
ja minä
en halua ottaa kantaa
äiti sanoo minä vertaankin mummin kotia omaani

hymyilyttää

ja kohta paneer juuston valmistus,
ensimmäinen kerta sujui hyvin

ja jo syyskuussa alkaa kesä
siellä on trooppista, mies sanoo
mutta minä nauran ja sanon että kai me mennään käymään oikeassakin talvessa
me jaksamme aina kilpailla siitä
kumman maan vuodenajat ovat aidommat
minustakin yhtäkkiä tulee
kevään lapsi

vierain vuoden aika,
yhtäkkiä minun, joka elän syksystä

ja nautin jopa ajatuksesta
että siellä lasitalomaailmoissa
minä saan olla minä
miehen kanssa joka alkaa rakentaa sänkyä
kunhan löytää oikeanlaista puuta
minä sanon mikset mene vaan ja kaada metästä
hän nauraa että sen pitää olla erityistä
ja minä sanon että mene sitten erityiseen metsään
ja me nauramme
me jotka aina jaksamme kärjistää toisistamme stereotyypit

isi kysyy joka päivä jotakin tästä uudesta saaresta
ja minä sanon teidän pitää tulla käymään siellä
(en mainitse joulusta)
mutta isi ei jaksa istua niin kauaa lentokoneessa
ja sitten me puhumme aikamatkailusta
että jos kerta ääntä ja kuviakin voi siirtää ja tiedostoja ja sähköä
niin miksi ei voisi muuttaa itseään sähköiseen muotoon
mutta tämä menee yli ymmärryksen ja he alkavat puhua kameroista

ja minä jatkan kuvittelua itsestäni virtuaalisena
ja kerron miehestä ja vaimosta joilla oli toistensa tuntemukset mikrosiru aivoissa
äiti pudistelee päätään mutta sähköähän sekin on isi sanoo
ja sitten hän kertoo kalmarista joka avasi lasipurkin

kahvit on juotu
ja äiti rupeaa pesemään hampaita sähkö
hammasharjalla

ja minä kirjoittamaan.

Jeesuksen kuoleman juhla,
kaiketi tänään

käveltiin isin kanssa,
ensimmäinen jääkerros pettää niin että saapas puoleen väliin vettä
ei sen pidemmälle
lastakin vedetään pulkassa järven halki
mies lukitsee pyöränsä keskelle jäätä

minä venyttelen olohuoneen matolla
kun puhutaan sukupuolten rooleista
kun isi epäilee että minusta tulee
se, joka käy kaupassa ja laittaa ruokaa
sen jälkeen isi laittaa tiskit koneeseen ja sanoo vai en minä koskaan tee mitään
minä oman huoneen rappusista en sanonut koskaan sanoin silloin kun me oltiin pieniä et
tehnyt kotitöitä
ja sitten tulee kertomuksia pitkistä työmatkoista
ja sen jälkeen, no hyvä, jos sinulla on nyt mies joka
osallistuu

minä laitan ruokaa
vuokaan vihanneksia ja kakun
äiti valitsee
vilttien alta
se sylkee limaa nenäliinaan ja tuhisee tuhisee ei jaksa katsoa muuta kuin kauniita ja rohkeita
ja ulkona on auringonpaiste ja ilmankin niin kirkasta että on kuljettava silmät kiinni

ja mies ystävien, toinen niistä se jonka kanssa selän takana
kirjoitetaan pitkiä viestejä, nainen sekavia lyhenteitä joista arvailee englanninkielisiä sanoja
syntymäpäivästään

hymyilyttää
että he puhuvat minusta
eikä mies aavista mitään
että minä tiedän jo kuka se nainen on että hän tietää jo minusta ja että kiinnostuksella on eri motiivit
ja täysikuu oli
jo tiistaina
sen yön kyllä muistaa

eilen
kun käveli tietä pitkin takaisin
kaarta pitkin
ajatteli "we'll be happy"
ja se oli vain niin selvä ajatus, selkeä
niin kuin taivas nyt
kun aurinko alkaa vähitellen laskea, hitaasti
koska ei ole vielä ihan kevät
se ei kestä yötä myöten
vaikka onkin valoista pitkään
niin valoista että pitäisi ehtiä paljon enemmän

ja puhutaan ylioppilasjuhlista, puhutaan häistä, puhutaan
ja toinen yrittää aina ymmärtää ja hyväksyä kaiken ja toinen sanoo aina ensin ei ei ei
ja miten helppoa on jättää huomiotta se, joka on tottunut sanomaan ei
miten lopulta lakkaa pyytämästä ulos

pakottautuu joogaan aamulla
sanoo, että on ollut suhteellisen terve
alkaa ajatella älä ota kantaa, älä ota kantaa
ja saa valita ottaako puna - vai valkoviiniä.

voisi asua keväässä
lumihangissa jäänreunalla kun kuulee sulavan jään
liplatuksen ja railot
joihin kevyet pisarat valuvat puiden oksat varjoja valkoisella
niin kuin olisi loppumaton jäätikkö
niin kuin olisi valo siellä missä vain lunta vain jäätä
muka vihreä maa
ja se mikä sitten olikin asuttava on muka jäämaa
psykologista vaikuttamista
päinvastaisuuden logiikka

puolukkamustikkakakkuonvalmis
kuorrutus päälle vielä ja tee pannuun niin
ehkä äitikin piristyy
yrittää antaa jotain lausuntoa vaikka silmät tuskin pysyvät auki
tunnollisuus, tunnollisuus.

yöllä oli muutto
ja veli toi pesukoneen
ei pelkoa, ei
en muista ainakaan olleen

ja sitä oikein odottaa
öitä
ja unia
mitä niistä tulee
odottaa
sitä hetkeä kun lukee taas
uudelleen
ja yhtäkkiä onkin
niin kauan siitä että
kun

takaisin
aina
takaisin
ja sitten jatkuu kuitenkin ja eteenpäin niin nopeasti
nopeaan

mutta nyt minä menen
ja laitan lautaselle palasen kakkua ja keitän teen ja vien ne sille naiselle, joka katsoo kauniita ja rohkeita vällyjensä alta moitteistani huolimatta.

On niin monta
päivää
kun on ollut sellaista harmaata päivää kävellä kävelytytön kanssa eikä haittaa että on harmaata on vain hyvä
ja aurinkoista päivää kun on aurinkoa vaan ja kävelytytön kanssa kävellään pitkään omakotitalojen lomasta ja järveä ympäri ja jäätä ja on vain hyvä.

ja on sitä ennen päivä kun aamusta alkaen kaikki menee niin että isi huutaa että mikset koskaan vasta kun viisi minuuttia ennen lähtöä ja sitten unohtaa tenttikirjankin ja huomaa vasta kun on juuri kaivamassa reppua ja äiti soittaa että lähetänkö ja on
kirjasto
jossa alkaa itkeä vaan itkeä vaan siinä ja tyttö vastapäätä
ja tyhmää itkeä kirjastossa
mutta kun itkee kirjastossa noin vain ihan tyhmää itkeä
niin kotona kirjoittaessa oivaltaa
että todellinen syy onkin
että selviytymisstrategiansa on aina ollut kadota
häivyttää
tehdä huomaamattomaksi
ei saa onnistua, ei saa onnelliseksi
muuten se otetaan pois, otetaan
vaikka äiti pois, jos ei muuta
ja tarjoaa suklaavanukasta vastalahjaksi,
ei, ethän ota äitiä pois, ethän, ethän varmasti
vaikka ei noilla sanoilla
ei ollut tuollaisia sanoja kun oli vanhempien makuuhuone ja parisänky (kuinka leveitä parisänkyjä mormonipariskunnille pitäisi oikein tehdä kun hääyö ei ollutkaan ihan sellainen kun vielä hääpäivänä kuvitteli) ja alakerta ja jääkaappi siellä ja askelmat alas ja
ethän, ethän äitiä
mikä vaihtokauppa

ja sitten on parempi olla hiljaa vaan
ja miten tutkintotodistustakin näyttäessä
äiti huomaa sen ainoan numeron joka poikkeaa rivistöstä
sen yhden kurssinumeron sieltä kaikkien kurssisuoritusten joukosta
mutta ei se sitä itse tajua
ei se muista yksityiskohtia

ja miten loppullista on onnellisuuden pelko
ja ne kerrat kun siitä pelosta on oppinut ulos
on tullut kotiin sadetakkia hakemaan
on kävellyt tien viertä isin kanssa
on istunut tiiliseinää vasten auringonpaisteessa
on maannut silmät auki

mutta sitten katsoo maahan ja veli sanoo et varmana osaa
no näytä sitten jos kerta osaat
enkä minä tietenkään näytä
ei se osaa
ja sitten on paperi huoneen ovessa kiinnitettynä ja ne kirjoittaa siihen nimet
halunnut sellaisen seinän kun mummin vintillä
mutta se on revittävä pois
ja veli tietää miksi
se irvistää ja nauraa ja irvistää ja nauraa
samalla tavalla kuin sillon kun me lasketaan pulkilla ja minä joudun aina menemään sisään
ja sitten en enää koskaan lähde ulos sen tytön kanssa joka on pettänyt luottamuksen, minä sanon
mutta koko ajan minä tiedän ettei se ollut se tyttö
joka muutti sen naurun kun mainittiin nimet
onnellisuuden
vaikka se olikin sellaista onnellisuutta kuin lapsilla on

mutta sitten kun on toisessa maassa
kun kävellään maaliskuussa katuja, uusia ja pysähdytään keltaisen merirakennuksen eteen
väsynein silmin silti valo
ei ole ovia joita pitäisi pitää lukossa tai avata tai painaa vasten ovia joissa olisi papereita kirjoitusta varten ovea johon pitäisi kiinnittää minkäänlaisia kylttejä ovea jonka eteen oppi ensimmäisenä laittamaan esteet, virittämään narut niin ettei kukaan saisi ulkopuolelta auki
yksi

mutta
vaikka oivaltaisi semmoisia
ei silti osaa nukkua jos valo
ei silti osaa pitää kiinni siivouspäivistä koska voi alkaa askarrella paperinukkeja
ei enää jaksa tehdä joogaliikkeitä kun on kävellyt kahdesti ja liikkeet ovat aina samat
eikä mene kirjoittamaankaan
koska paperinukkien jälkeen tulee kangasnuket ja lopulta sorminuket
joihin leikkelee kankaista samanmuotoisia paloja valmiiksi

ja kun on mummi siinä vieressä minä sanon
että kaikesta huolimatta minusta on kasvanut tasapainoinen ja viisas tyttö, eikö niin
ja mummi ajattelee niin kanssa
ja minua naurattaa
me nauretaan vaan ja kun minä tulen sisään ja ne kolme istuu siellä mummi sanoo samat sanat niille
minun omat sanani
minun mummi
ja miten lopullista
ettei se ole lopullista
sekään
että on aina mummi

jolle voi soittaa kun pelottaa
että kylpyhuoneekin ovikin tiirikoidaan auki
me osasimme käyttää saksia, voi kyllä
mutta olihan meillä naapuritkin
ja miten kummallista nyt
että eikö kukaan ihmetellyt, kukaan kysynyt, kukaan puuttunut mitenkään
viherhuoneen oven sai ulkopuolelta lukkoon
ja kuinka kaukaa
sellaiset asiat alkavat
ettei enää tiedä mikä on rajoissa ja mikä ei
silloinkaan kun vapisevin käsin makuuhuoneen ovella taas
koko keho täynnä
mitä
verenpurkauksia, äiti sanoo vaan
verisuonet on katkenneet vaan, äiti sanoo
mikä saa äänen vain voimakkaamaksi
ne tulee jos itkee paljon
ja sitten mennään takaisin nukkumaan, rationaalinen selitys
niin kuin asia on
mutta miksi
on itkenyt niin paljon että pieniä suonia katkenneina
ei enää saata muistaa

kun itkenyt kaikkialla muualla paitsi töissä
lasten kanssa
vielä

työpäivä
sellainen työpäivä että aamulla
istuu kutomassa opettajanhuoneessa ja opettaja
joku niistä
jotka kaikki vuoronperään sanovat että saa ottaa teetä tai kahvia
ja että on se hyvä kun meillä on herkkuja tänään
kun on anun päivä ja annan ja
sanoo että on se ihana nähdä jonkun kutovan, tulee sellainen rauhoittunut olo

minä sanon neuloa
mutta mulla onkin juuret itä-suomessa

ja sieltä tultua lämmittää makaroonilaatikkoa
ja äiti soittaa
ja kun kävelee toiseen työhön
äiti soittaa ja sanoo
niin muuten sullekin vois sanoa
että perjantaina kuulen muutanko ihan toiselle puolelle suomea
kuin missä nyt
noin vain
ai jaa
minä sanon
mites häh
ihan kuin ei muka mitään
että noin vain ajattelin ilmoittaa että ehkä muutan samaan kaupunkiin kuin sinä

että näin meillä

se että
uskonnolliset kokoontumiset onkin vaarallinen uskonlahko
se että
äiti nyt noin vain muuttaa pois kotoa
se että
veli on sairastanut kymmen vuotta parantumattomasti
niin kuin ohimennen vain
by the way
ai ei olla kerrottu
niin no

vaikka mitäpä minä en olisi oikeastaan koskaan tiennyt
kun se että ei sanota ääneen tekee sen
että ilmasta tulee sankkaa ilmasta tulee ohutta ilmasta tulee
niin herkkä
että väreilee
niin että sitä kuulee vaikka ei kuuntele
ja näkee kirjaimet vaikka ei lue haistaa vaikka eihän mitään haistettavaa
ei voi laittaa silmiä kiinni vaikka nehän on kiinni eihän kukaan tiedä mitä täällä tapahtuu
eihän eihän eihän
ja sitten kaikki tietää kuitenkin
paremmin kuin hyvin

mutta nyt minulla ei ole

tyhjä
tuijottaa lausetta eikä ymmärrä miksi sen kirjoitti ja lopettaa kirjoittamasta
mitä
minulla ei ole nyt

kohauttaa harteitaan
ja työpäivä jatkuu
ensimmäistä kertaa sanoo miehestä on
kun kymmenen yksitoista kaksitoistavuotiaat tytöt kysyvät
onko sulla poikaystävää

ja ei kävele työpäivästä pikkujouluihin vaan kotiin kirjoittamaan prinsessakohtaukset puhtaiksi

on tänään kriittinen
pojalle sanoo että loppu ei liity alkuun eikä ole edes käännettä
ja tytöille sanoo että uudestaan
nyt teette uudestaan ja hei
kuuluuko toi tanssiesitys nyt tähän
mutta niillä on jo poikaystävät
ja prinsessa nai prinssin ku prinssi on komee ja prinsessa kaunis
ja pitää käydä äkkiä meikkaamassa ja laittamassa tukkaa koska sähän sanoit että sä haet jonku miehen sieltä punttikselta
sanon: JOS mä haen
aloittakaa nyt
minä sanon
ja kävelen edestakaisin

kävelen kotiin ja kirjoitan prinsessakohtaukset puhtaaksi
ja syön näkkileipää
ja annan palautetta
vähemmän kriittisesti
ja on pakko soittaa että kuka on se tyttö joka kirjoittaa sivutolkulla ja on jo kirjoittanut kolmostehtävän vaikka se annettiin vasta tänään
sivutolkulla

että on niitäkin
jotka kirjoittavat sivutolkulla ilman tehtäviäkin

ja taas kuuluu tunnit
ja työpäivä
kai tämä on vielä työpäivää ajattelee kun katsoo tuntimääriä
joita on palautteenkirjoittamiseen käyttänyt

ensi viikolla pääsee jo kotiin
niin
pääsee sinne mistä alkaa metsä äkkiä
pääsee sinne minne ei vähän aikaan
niin vähän aikaa sitten halunnu ollenkaan
jossa on lukinnut ovia
vaikka asui niin hetken niin hetken vain ja toisinaan viikonloppuja
mutta nyt ei pelota
ei edes kun maataan alakerrassa jossa ikkunoista näkee ulos koko leveydeltä ja ovia ei saa lukkoon
ei
pelota lukitsemattomat ovet vaikka vieressä nukahdettaisiinkin heti
niin kuin pelotti
vuosi sitten
vuosi sittenkin

puhuu hiljaa itsekseen
puhuu melkein kadulla
ja ajattelee mitä jos tulee sillä tavalla hulluksi
että alkaa puhua itsekseen kadulla
miten se eroaa siitä että puhuu itsekseen vessassa tai sängyssä
muuten kuin että on julkisella paikalla
että missä menee raja

puhuu että nukahtaisi puhuu että tajuaisi mitä ajattelee
että ajattelee niin paljon ettei tiedä
mikä on totta

ja joskus alkoi nähdä unta että oli leikkiensä tyttö
se tyttö jonka elämää leikki
sitten lopetti leikkimisen
nielaisi
nielaisi koko leikin
vaikka salaa
joskus edelleen
kun istuu vessassa alkaa
puhua
ei ääneen
mutta puhua kuitenkin
mitä sulle kuuluu
ja keksii koko tarinan

yhtenä päivänä ajattelee että voisi tehdä siitä sarjan
että niin kuin Tove on kuljettanut koko elämänsä muumihahmojaan
minä olen kuljettanut minun hahmojani
vaikkei niitä voi mitenkään verrata muumeihin tai
ei voi edes mainita niiden yhteydessä
niin kuinka
tarkasti on luonut maailman
kun jo
koulun alussa
siitä asti kun kulki iso punainen liverpoolin reppu selässä
(pieni, se on pikkuriikkinen nyt) sen kilometrin

pulkka kaatuu tielle
autoja autoja autoja
sininen pulkka

lumikökkäreitä pulkassa
lumikökkäreitä eikä tyttö.
harmaa pulkka.

kolme. oliko niitä kolmaskin?

ja sisko, sisko, kunpa tietäisin miten hän voi
kunpa hän kirjoittaisi
kunpa veljet ja siskot ja
me
voisimme taas hurjasti pistää silmät kiinni
karuselli karuselli siellä mielisairaalan vieressä
silloinkin vielä kun oli jo tupakat
se mäki
vanhainkodilta

purukumit sängyn alle ja aina se sama haju
myöhemmin minun huone
narisevat portaat
nariseva ovi

kello on jo kohta puoli yksitoista

huone on kaaos.
kaaos sama kuin ihminen
huolettomuus temperamentissa
unessa oli tyttöjä
muisti muttei muista enää

työpäivä
työpäivät
huomenna viimeinen
toiseksiviimeinen kaikkinensa.

opiskeli jo neljä tuntia
ja sitten
alkoi suomentaa satua, joka sitten päättyikin siihen että
kalastaja ja kalastajan vaimo tipahtivat alas yrittäessään taivaaseen jumalan luo pannukakkuja tarjoilemaan
ja litsaantuivat ja pannukakut lensi ja aivot pullahti ulos ja levis sammaleksi

tässä vaiheessa ajattelin: tämän täytyy olla islantilainen satu
ja niinhän siinä sitten kävikin että se perustui islantilaiseen kansantarinaan

mutta en oikein tiedä
voiko noin kertoa kolmivuotiaille
että älä kuule kurkottele taivata kohti tai aivos mössöks muuttuu

ja toinen satu
oli lehmästä jolla oli luukku mahassa
Tomi Kontion
mutta loppu
jossa äiti on ripustanut isin kuivumaan narulle pihalle
tuntui
hmmm
siltä että se ehkä tuntuu vanhemmista epäilyttävältä

on ahdistava kertoa satuja lapsille kun niiden vanhemmat on kyttäämässä vieressä tuntuu että ne kuuntelee punakynät kädessä jokaista mun sanaa ja alleviivaa kaikki, joissa on jotain arvoja tai ideologioita
mitä tahansa
että ei saa mainita sanaa Jumala
eikä Loitsu
ja että millaisia sukupuolimalleja antaa että millaisia perhemalleja millaisia toimintamalleja
että kaikissa
tarinoissahan on jotain
että miten voisikaan olla mitään arvovapaata
mitään neutraalia
kun ei ole

ja unessa
oli yhtäkkiä ympäröitynä
sylissä
lämmin ja turva
että ihan kokonaan

ulkona sataa kylmää
ja pimeä jo kolmelta
joka päivä aikaisemmin aikaisiemmin katulamput

ja pitäisi tehdä osoitekirja

lista lista lista lista
tuntuu että aivot
ovat listoja
irrallisia lauseita muistettavista asioista
lokerot
tämä
ja tämä
ja tämä ä
ä t ä m

ja lasten kehityksestä lukiessa
itsenäistymisestä
muistaa kun
ei halunnut mennä eskariin
ei muista miksi
jotenkin ei tykännyt siitä että piti mennä sinne hoidosta
että äiti tai isi ei koskaan vienyt vaan kesken hoitopäivää
ja että muut lapset tuli samasta hoidosta mutta minä vain eri
kauempaa miten muistaa että olisi pitänyt kulkea yksin (niin kuin muistaa kurkistaneensa ikkunasta isomummun ruumista)
ja sanoo että vatsa kipeä
mutta hoitotädit ei usko, tietenkään
koska eihän vatsa ollut kipeä
mutta itkee itkee vaan ja että on kipeä ja sitten tehdään peti sohvalle
ja koko päivä on maattava sohvalla
koska eihän vatsakipu voi lakata kun eskari on mennyt ohi
pitää teeskennellä koko päivä
sitten vähitellen iltapäivästä
ottaa kirjan hyllystä että ehkä voi vähän lukea
hiljakseen
istua sohvalla ja lukea mutta ei leikkiä, ei
kun vieläkin outo olo mahassa

ja kun on tutustuminen kouluun
ei suostu silloinkaan
että kun hoitotätin kanssa olisi pitänyt
ei äiti, ei isikään ehdi
ja kaikki muut menee äitin tai isin kanssa
ja sitten on ehkä että naapurin pojan kanssa mutta
ei
sanoo ei
ja sitten myöhemmin
kysytään miksi et tullut meidän kanssa
sanoo
mitä sanoo, ei muista
mutta luultavasti joku valhe
koska oikeasti ollaan vaan siinä puistossa jossa on isot shakkinappulat

ja myöhemmin
kaikki
miksi et ollut silloin täällä koulussa silloin
kaikki olivat jo näheet toisensa

eikä suostu iltapäiväkerhoihin ei suostu mihinkään hoitopaikkoihin
vaan kyyhöttää mieluummin nurkassa
kyyhöttää vaan ja odottaa tärisevin sormin isoveljeä kotiin
että voi taas hengittää
ja jos vahingossa lopettaa leikin vahingossa tauko
pitää kääntyä ympäri koska olikin vahingossa selkä oveen päin pitää kääntyä niin että näkee koko huoneen kerää kaikki lelut syliin ja istuu sängyn perimmäiseen päätyyn
että jatkuisi taas leikki että jatkuisi jatkuisi mutta
jos on tullut tauko ja jos on tullut hiljaisuus
mahdotonta jatkaa kuuntelematta

sanomalehti edessä pöydällä, sinisellä sohvalla, sähkönsinisellä, joka ennen oli huoneessa, mutta pappa kuorsasi ja se on siirretty ja nyt on isompi huone, isompi kuin veljen

istua keittiön jakkaralla katsoa ulos sadepisarat ikkunassa näkee ulos ja sisään näkee talon lävitse. keittiöstä viherhuoneen kautta takapihalle ja etuoven ja kadun näkee kun naapurin poika pyöräilee kotiin, b-ryhmäläiset

kysyy äidiltä että miksi valitsi aamuryhmän, äiti sanoo ettei se kai ollut valinta vaan että ne jaettiin
ei, minä sanon, kyllä minä sain valita, että ne meni muuten kaupunginosan mukaan
että a-ryhmäläiset tuli kaukaa
ja b-ryhmäläiset sieltä mistä minä, mutta että sai myös valita jos halusi, jos oli joku syy toisin
ja miksi minä aamuryhmään, miksi aikaisin kotiin, kun kotona ei odottanut mikään
äiti sanoo, että en halunnut olla aamuja yksin

kummat pahempia aamut vai iltapäivät, minä ajattelen nyt?

mitä sellaista äiti muistaa, mitä minä en
ja mitä minä muistan ettei äiti
äiti ei muista mitään, hän sanoo, hän ei oikein muista, ei paina mieleensä yksityiskohtia niin kuin minä. ei muista vai ei halua muistaa. missä raja.
ja meillä on kuva kun kummitädin jalka minun jalkaa vasten siinä mökin kentällä
ja minä muistan
että juuri sinä päivänä kummitäti sanoo ettei minusta voi koskaan koskaan tulla balettitanssijaa koska minulla niin iso jalka
olenko minä neljä vai viisi ?
ettei minun kannata mennä koripalloon koulun jälkeen, koska olen niin lyhyt, he nauravat, nauravat koko perhe minun typerälle toiveelleni mennä koripalloon
olenko minä seitsemän vai kahdeksan?
että enhän minä osaa laulaa, en kai minä nyt kuoroon, äiti sanoo
minä olen kahdeksan tai yhdeksän.
eikä sanaakaan ensi-iltojen jälkeen
vain toisista tytöistä, että kyllä se ja se on sitten taitava, että hänessä ja hänessä on kyllä jotain ja on lahjakas
mutta ei äiti muista. ei mitään näistä. itkee kun sanon. itkee että ei kai hän ole voinut sillä tavalla, että ei hän olisi koskaan voinut että ei hän ole tarkoittanut että kyllähän meitä on aina kannustettu ja kehuttu, onhan ? onhan ? epätoivoisesti
epäonnistumisen pelkoa väärintekemisen että olisiko sittenkin
ollut huono
äiti

minä halaan
aina halaan ja sanon äiti.

ja mies ja nainen punaisissa takeissaan tupakalla
takaovella

lukiessa huomaa että jostain syystä
on kasvanut riippuvaiseksi arvostelusta
että kuinka vastustaa, Peterin jälkeen alkoi vastustaa kehumisiakin (mitä tekee kyllä itse koko ajan nykyään) mutta on itse
riippuvainen
ollut
lapsena miten muistaa kaikki ne kerrat kun ei
ole arvioitu
että kun ei ole arvioitu
on epäonnistunut

ja muistaa ne kerrat kun on
sanottu ei
kun on sanottu kyllä

muistaa liikuntasalin lattian
jostain syystä itkettää, joku on sanonut jotain
harjoiteltu ehkä tanssiesitystä
ja tyttö, lyhyttukkainen ja laiha, tyttö joka seurustellut sen pojan kanssa josta itse, jotka järjesti yhteen, tyttö jonka huivi on yhä vaatekaapin ylähyllyllä, sanoo
mutta
osaa näytellä
että
loistava
ja katsoo punaisia, sinisiä, valkoisia viivoja puulattialla ja piirtää niitä sormella kuljettaa
hymyilee, ei
kyllä, ja kaikkien katse niin
se on sinun juttu

ja sen muistaa kun seisoo koulun pihalla
tiilirakennus uudessa kaupungissa
ja
ei tunne ketään
kaikki seisoo
eikä voinut syödä aamulla mitään ei voinut hakaniemen torillakaan ja äiti kulki kokoukseen
ja bussin ikkunasta uloskin kun itketti
ja sitten tulee se lista
ja se poika ei pääse mutta minä olen jo tiennyt
ja sitten on jo päivä kun kävellään pääkaupungin kaduilla
ja etsitään asuntoja internetistä
ja on jo päivä kun ajattelee uusia perunoita bussissa ja kävelee
heiluttaa kassia koko matkan
ei ketään hakemaan kävelee portaat takapihalta parvekkeelle
aurinkoa ja viherhuone kuuma
valoa kaikista ikkunoista
jotain uutta
uutta
ettei uskaltanut edes kuvitella mutta
totta

että ensimmäistä kertaa
se mitä on toivonut
muuttuu toteeksi
että vaikka äiti
on sanonut ettei unelmoi
koska se on turhaa
ei johda
mihinkään

mutta ensimmäistä kertaa on
toteutunut toive

ei se ole ensimmäinen kerta
on ollut se kerta kun saa esittää tyttöä joka pelkää hallitsemattomia tilanteita
se kerta kun päätetään pojan kanssa että kai me nyt sitten ollaan yhdessä
mutta se ei ole ollut edes toive, ei toisella kertaa, ehkä ensimmäisellä
mutta sitten alkoikin toivoa ettei olisi toteutunut
niin kuin siitäkin että veljellä ei olisi enää yhtään ystävää
että kaikki alkaisi vihata
tai se kun halusi olla kiusattu, yhtäkkiä vain
tyttö nimeltä Henriikka, jolla vaaleat pitkät hiukset
oli kiusattu (oliko sellaista tyttöä edes?)
että halusi yhtäkkiä olla. sellainen. kiusattu.

vanhempien avioero ei sentään toteutunut.
eikä kuolemat, oma tai kenenkään koskaan.
eikä meille hankittu koiraa.
eikä paljastunut yllätys siskoja.

ja jos saisi toivoa nyt
kolme toivetta niin kuin saduissa
toivoisi varmasti yhtä tyhmästi, aivan yhtä tyhmästi kuin ukko vaimonsa nenään makkaran.
tai tikapuut taivaaseen.
tai sitten toivoisi sellaista
joka voisi toteutua muutenkin
yliluonnotonta

niin kuin että näkisi valaan ja että sinivalaan ehkä
ja siinä se on
kymmenesosa ehkä sen selästä mutta kuitenkin
ja nauru meissä kaikissa

unissa voimat niin että tahtoo nähdä uudestaan ja uudestaan
maata aamulla vähän aikaa ja palauttaa mieleen
pimeässä, pimeässä
ympärillä lämpö
unissa mutta
se tuli se valo ikkunoistakin
sitten
sitten kuitenkin.

koko päivän olen purkanut laatikoita.
vielä on paljon järjesteltävää
onneksi isi rakensi ison talon.

ja mihin minä kaikki kivet ja simpukat pistän. odottamaan.

kävelin järvenrantaan.
kävelin omalle kivelleni
ja vesi teki aaltoja kiveen
ja puut ympärillä

aamulla tuli ukkoskuuro ja rakeet kasvimaa valkoiseksi
isi laittoi auton ovet kiinni ja me kaikki seisottiin parvekkeella.

kävelin järvenrantaan.
pelkät sandaalit jaloissa niin että varpaat tunsi kylmän mudan jossa rentukat
keltaisina kukkina
ja tuoksui savu sellainen kun on pistetty sauna kesällä päälle
ja märkä metsä
ja vanha harmaatukkainen mies poltteli tupakkaa ja joi kaljaa veneessä
ei lähtenyt soutamaan
ja minä noukin kiviä vedenalta kauniita värejä ja laitoin takaisin
vesi niin lämpöistä että voisi ehkä mennä uimaan jos
pääsisi heti saunaan

haluaisin mökille
haluaisin soutamaan
tunne vaan vahvistuu kun lukee miten toinen on ollut
juuri siinä kesässä jonne itsekin kaipaa
varpailla piirtää veden alle
kuvassa minulla on pitkät hiukset pitkätpitkät

ja joskus minä halusin aina sinistä
ja joskus punaista
ja sitten on ollut vihreät ja ruskeat jo ties kuinka kauan.

vesi tulisi lattiasta läpi
ja kellarissa on radioaktiivista säteilyä
kun oli se tsernopili silloin kun oli veljen syntymäpäivä
ja me oltiin metsäretkellä eikä tiedetty mistään mitään
ennen kuin illalla kun äiti pisti radion päälle

ja on nokkoslasagnea, nokkoslettuja, marjapuuroa, karjalanpiirakoita, ruisleipää.
on valoa. on valoa.

huomenna on äitienpäivä
ja tänään minusta ja islanninäidistä ja ammasta* otettiin kuva
ja äitini seisoi kauempana

miten hassulta se tuntuu
että Solla halaa ja suutelee minua
joka kerta kun tapaamme
pitää kunnolla kiinni
katsoo silmiin ja kysyy ja että voin olla niin lähellä
ja minun oma äitini
hän jonka sisästä olen tullut
seisoo etäällä ja sanoo että pärjäämme ilman sinuakin
ja kun silmäni loistavat sammalmekosta tai tanssimisesta tai rakkaudesta tai merestä
äiti
ei huomaa mitään
katsotaanko mitä tuolla kaupassa on
haluatko että ostan sen sinulle

eikä se ole sitä ettäkö olisin kiittämätön (varmasti sitäkin, hemmoteltu kakara)
me emme vain kuulu samaan todellisuuteen
me emme jaa sitä
eikä vain se ettemme jaa
vaan ettei äitini kykene siihen - joko hän ei halua tai hänellä ei vain ole sellaista tunneälyä että pystyisi lähentymään, syventymään toisiin ihmisiin
isäni valittaa aina ihan samaa
kukaan ei tunne häntä -minä sanon äiti.

juuri oikeastaan siitä syystä tein äitien kirjan muutama vuosi sitten
johon halusin äitieni kirjoittavan
mummi aloitti
ja kirjoitti niin ihanasti, rehellisesti, todellisesti. ihan tavallisia asioita, mutta hänen omiaan. itsestään.
äiti ei ole vieläkään kyennyt kirjoittamaan, koska en ole tehnyt kysymyksiä
hän ei osaa kirjoittaa itsestään, ei mitään, ellei häneltä kysytä
hän ei osaa kertoa ellei kysytä suoraan
hän ei osaa kysyä suoraan, pitää kertoa
hiljaisuus puhelimessa
minä katson ikkunasta mummini puutarhaan omenapuiden yli ja äiti sanoo heippa sitten
hetken päästä tulee tekstiviesti että oletko suuttunut.

Marian taulut olivat ihmeellisiä. Kauniita ja herkkiä. Voimakkaita. Liikkuvia ja värit. maalattu luonnonväreillä.
Jos olisi rahaa vähääkään enemmän ja oma koti ostaisin taulun. Haluaisin ostaa taulun äidille. Mutta hinnat 200 000 kruunua joka on tämän kurssin mukaan 1190 e. Tili olisi sen jälkeen typötyhjä. Jos siellä edes tällä hetkellä on tuota summaa. Enkä yhtään tarkoita, että hinta olisi liikaa niistä maalauksista, ajattelen että itseasiassa liian vähän. Minä vain olen köyhä.
Toisinaan sen huomaa. (voisin kyllä säästää kahden kuukauden kesän palkan ja ostaa taulun sillä...)

On niin hyvä olla täällä
olemme puhuneet Sannen kanssa paljon
miten täällä on hyvä jokaisella tasolla

ja miten pelottaa Suomi
että entä jos siellä katoaa
kaikki se hyvä mitä on saanut itseensä täällä
että miten sen voisi säilyttää.



*amma = isoäiti

Tänään oli niin aurinkoista että minä vain tanssin
läpi Reykjavikin puistoon
ja kaikki takit ja huivit otin pois
ja repusta otin kirjan islannin ympäristöongelmista ja sensellaisista
sen dreamlandin
ja istuin hetken kun oli vaan linnut ja puut
kun oli vielä aamu ei edes kymmentä kello
ja vain hymyä vain niin lämmin

ja sitten oli golden circle äidin kanssa tai äidin työporukan kanssa
tai oikeastaan sen työpaikan jossa äiti on hallituksen kanssa
ja
miten hukkaan heitetyltä kaikki meditaatiot taas hetkeen tuntuvat
kun ajattelen että en kestä että inhoan että kuinka en voi sietää
suomalaismiehiä, keski-iän ylittäneitä turvonneita
saatana vittu saatana ja kuuluu ääni kun avataan kaljatölkki
että suomalaisturistit
että ollaan vähän hallituksen kanssa retkellä saatana
ja ainoat puheenaiheet on miten naiset on just tota ja tätä
ja että viinaa ja kyllä on islantilaisten rahat

ja minä istun kiltisti koko päivän bussissa heidän kanssaan
ja kohotan kulmia kun kaikki ne neljä naista niiden miesten keskellä vain naurahtelevat ja nyökyttelevät niille typerille vitseille, jotka kohdistuvat heihin ja kaljatölkkeihin jotka kierivät bussinlattialla

ja mikä ikävä tunne sisälle siitä
että minun äiti joutuu olemaan yksin niitten noitten miesten keskellä siellä
että millaista se on ollutkaan kun äiti on tullut sinne paljon nuorempana ja kokemattomana ja naisena ja vielä ympäristöalan koulutuksella

ja sitten ikävä tunne siitä
että tajuaa ettei tunne äitiään yhtään
että ei tiedä mitään eikä oikeastaan edes kiinnosta
että ei ole kinnostunut omista vanhemmistaan

minä en tykkää minun äidistä

saako sellaista ajatella?
jos ei edes saisi kestään ihmisestä niin miten sitten omasta äidistään.

ja kateus
kun täällä on kaikkien äidit jotain ihan super
joiden kanssa voi liftata
tai keskustella meditaatiosta ja meedioista ja sellaisista
joiden äidit kuivattavat kukkia ja yrttejä
joiden isät tanssivat vapaasti lasten kanssa lauantai-iltaisin
tai heräävät puoliltapäivin paistamaan pannukakkuja

että ei edes tahdo kenenkään tapaavan heitä sittenkään
että mitä tavattavaa siinä nyt sitten oikeastaan edes on

ja miten lapsellista
miten typerää ja typerää ja kehittymätöntä
ajatella omista vanhemmistaan näin
vertailla
arvottaa
kun ei ole kerta mitään vikaakaan.

haluaisi vain jäädä nukkumaan aurinkoon
eikä koskaan nähdä että betonitalot on betonitaloja
ja metsät kaadetaan järvimaiseman ja auringon tieltä
että ainut tapa elää on järjestäytynyt yhteiskunta
joka tarkoittaa että on työ työ työ josta saa rahaa jolla voi ostaa tavaraa jolla voi tyhjentää pään että jaksaisi mennä töihin.

miten masentuneeksi tämä keski-ikäisyyden kuva minut saakaan!

miten kauaksi haluaisinkaan siitä mennä!

istua islantilaisäitini keittiössä juomassa teetä kahden tunnin tanssimisen jälkeen
kävellä museoiden käytäviä
kikattaa
keski-ikäisen islantilaisen naisen kanssa.

if you don't like weather in Iceland wait one minute

suuren suuria hiutaleita
hiljakseen alas
ja kirjastoon 1600 kruunua sakkoja
koska luuli että elokuvat ovat viikon mutta täällä vain kaksi päivää
ja kirjastokorttikin maksaa
mutta on hyvä kävellä lunta pitkin lunta taivasta pitkin
ja kolme metriä rakeita
sitten aurinko melkein sinisestä nurkasta
ja nyt
taas suuren suuria lumihiutaleita
sitä pehmeää mitä voi kurottaa kielen kärjellä.

ja vaikka on puolenyön aika ja vaikka on sanonut ei
pistetään taksimittari päälle eikä muista miten sanotaan þingholtsstræti
mutta muistaa punaisen kupolin ja ainiin taksikuskit ei puhu mutta ei ne jää poiskaan silloin kun
ollaan perillä ja kaikista tärkeintähän on ajatella ympäristöä
ne jotka ovat ajaneet kaksi päivää autolla

lumihiutaleita
kotimatkalla ja opettaja sanoi että lausuu vokaalit oikein ja intonaatio
lunta koko taivas
ja on veli
on naurua naurua
eikä kukaan voi tietää miltä tuntuu
saada veli takaisin
kun on ollut niin kauan pimeässä pimeässä

mutta kai se on aina niin
että kun jotain menettää
otetta
laskee irti putoaa
niin kuin tuo lumi minun ikkunassa ikkunalaudan
jonka simpukoita ja kiviä en ylety katsomaan
takana
sitten tulee tilalle
ohikulkijoita
ja takaisin niitä joiden tietää olevan olemassa
ja pitäisi kiinni pitäisi kiinni vain

i hope some day we will have mornings too
ja lumeensopimattomilla kengillä hän kävelee joutsenten ohi.

Minä tulin vasta aamiaiselta
eli nukuin pitkäänpitkään
mutta ottakaa huomioon että täällä ollaan kuitenkin kaksituntiajäljessä
eli ei se ollutkaan kuin kaksitoista, ehkä hieman vaillekin
ja olisin voinut vielä nukkua
vauvan peppupyyhkeet kuivuvat jos niitä pitää huoneenlämmössä yönyli
niistin sittenkin siihen aamulla
sillä tiedättehän
nenänalunenkin voi kaivata jotain pehmeää kun on niistänyt paljon.

ulkona pakkaspäivä. taivas sinistä ja punaista ja keltaista ja valoa
tiet liukkaatliukkaat
pitää astua varovaisin askelin
jos astuisi
minähän en astu. makaan jo kolmatta päivää täällä. ilman peittoa tällä kertaa se kertokoon että on enää vain nuha ja silmät silmät
ei niitä jaksa pitää auki

tänään olisi ollut uimapäivä
ja kauppapäivä
ja huomenna olisi ratsastusta
mutta minä se en
aamulla verhot oli kiinni
ja käytävältä kuului puhe
ja minä makasin katsoen kahta pienenpientä reikää verhoissa joista tuli valo
niin pienet silmänreijät että ne oli ehkä sen jonka kastoin menninkäiseksi
ja ajattelin
että tällaistako se olisi
jos olisi mahdotonta päästä liikkumaan
makaisi vain pimeässä
ja katsoisi kahta pientä silmänreikää
joista tulee valo
niin pieni valo
ja silti tietää että se on ulkopuolella
mutta itse on sisällä
pääsemättömissä

mutta avasin verhot ja söin kaurapuuroa ja mustikkakeittoa
ja yritin vähän skyriä mutta
juuston ja paprikan ja kurkun ja leivänkin laitoin takaisin kaappiin

auttaakohan se jos nukkuu tänään oikein ahkerasti
jos nukkuu ja syö ja juo kiltisti
se on vaikeinta
minusta on vaikeinta syödä kun on kipeä
on vaikeinta nousta ylös ja tehdä itselleen ruokaa
kun ei tee mitään mieli
pitää pakottaa lusikka suuhun

kotona ja kotonakotonakotona (tämä ei ole koti)
on aina joku jota voi kurkistaa suurin silmin
ja sitten saa ehkä leipäpalasen mustikkakeittoa kuumaa kuumaa
kotona on se joka tuo minulle mustikanmakuisen muumilakun
ja muumilimppaa
vielä ei tee mieli kanaa
minun alkaa tehdä aina mieli kanaa kun parannun
silloin kun olin vielä kotonakotonakotonakotona
äiti aina toi sellaisen kanan
toisinaan
toisinaan silloinkin kun oli kipeä ja sitten syötiin kanaa
ja tummaasuklaata sai aina kun oli ottanut lääkkeen
yhden palasen yskänlääkkeen päälle.

unessa minä huusin äitiä ja isiä
huusin heitä nimillä joilla lapset huutavat kun on hätä
mutta äiti ja isi eivät tulleet
ja minä yritin painavin jaloin siirtyä heidän viereensä, väliinsä, siihen parisänkyyn joka on nyt takkahuoneessa, korkeat sivut joissa laatikoita. ja minä näin heidät ja olin juuri pujahtamassa
kunnes uni häipyy ja tietoisuus siitä että olen täällä
että eihän heillä ollut mitään mahdollisuuttakaan kuulla
huusinko minä ääneen? kaikuiko käytävillä suomenkieliset vanhemmat? vai oliko se totta ettei minusta tullut ääntä.

se on omituista. unen ääni. sitä saattaa ponnistaa kaiken voimansa ääneen
ja silti
ei pihaustakaan
ja mistä sitten syntyy unissapuhuminen
koska on ollut hetkiä kun äiti on tullutkin
silittänyt kuumeista otsaa ja sanonut että se oli vain paha uni
silittänyt silittänyt istunut vieressä kunnes nukahtanut
silloin on kuulunut ääni
mihin se on hävinnyt? vai voiko äiti kuulla merienkin läpi
kuulla sen uniinsa että tyttö siellä huutaa
ja poika
että poika huutaa lähempänä, hänen poikansa
ja tyttö, kauempana, hänen tyttönsä
kuinka paljon voikaan vanhemmilla olla huolia
omiensa lisäksi lapset

harkitkaa syvästi ennen kuin synnytätte.

minulla on nyt upouusi kone.mac.
ja viikonloppu tai loppuviikko kului helsingissä
ja sitten perheen luona
ja minä taas tunsin
kuinka se paikka otti minusta vallan. sellaista se on
kun tulee kaupunkiin joka on joskus ollut koti, taloon
joka on joskus ollut koti,
perheeseen joka on joskus ollut se oma yksikkö jossa olla
ja kuitenkaan ei enää ole
koti on täällä
tai ei ainakaan siellä
kokonaan

vain metsässä minä olin minä
sillä tavalla ettei otsaa tarvinnut kurtistaa koko ajan
metsässä
mutta siellä oli myös isi
joten en halannut puita
kosketin vain vähän ohikävellessä
ja huusin huusin huusin kaikkien laulujen voimalla
että täällä minä taas olen, kai tunnistatte minut!

ja koska metsästä on löytynyt nyt ihan oikeasti liito-oravia ja koska LAMA on tulossa
sinne ei nyt rakenetakaan,
ainakaan vielä
ja äiti puhui asemakaavoista ja yleiskaavoista enkä ymmärtänyt niistä tarpeeksi
mutta sen vain ettei sinne nyt rakenneta.
minun puitteni hautausmaa
kaikki paljaat koivut ja haavat ja lepät ja vaahterat
kuuset jotka odottavat hievahtamatta
kiveni, kiveni. se saa edelleen olla minun eikä tule kenenkään toisen tontille.

ja näin sisiliskon. yllättävää että se oli vielä tähän aikaan liikkelle. sukelsi sammalen sekaan. varpujen väliin

eniten vanhempieni luona painaa tila
tila jota yritetään epätoivoisesti täyttää
mutta loppuen lopuksi
he eivät tahdo kysyä kysymyksiä, koska eivät uskalla kuulla
ja minä en tahdo vastata
enkä kysyä
tila on hiljaisuutta, hiljaisuus on tilaa
mutta se kutistuu
se ei ole sellaista tilaa jossa on tilaa
me emme tunne toisiamme, kukaan meistä.
äiti ei puhu edes isille. ja minä puhun siitä minkä voisi lukea lehdistä
tai minkä voisi nähdä minun valokuvistani tai kirjoituspöydän paperipinoista
mutta päiväkirjoistani en sano sanaakaan
isi on ainut joka yrittää
ja veljestä emme sano sanaakaan,
vieläkään.
sillä nyt ei ole pakko.

hassuinta oli
kun viikko sitten tyttö, jonka kanssa asuin kaksi vuotta sanoi
että minä olen äitini kanssa niin läheinen,
ettäkerron hänelle kaiken.
naurahdin pidättelin itkuani
ei, meillä ollaan läheisiä vain pinnalta
niin, mutta sun äiti tiesi kaikki meidän kokeet ja kaikki sun ystävät, ystäväni sanoi
mutta ne ovatkin juuri niitä. joita kuka tahansa voisi kertoa kelle tahansa.

äiti heilutti päätään ja olkapäitään robbie williamssin tahdissa
kun isi kysyi pojaltani hänen olostaan ja terapiasta ja kaikesta sellaisesta
äiti heilutti ylävartaloaan niin että minä ajattelin irtoaako pää, lähteekö hänen jäsenensä irti
yksitellen

enkä minä koskaan unohda miten hän itki sinä päivänä kun täytti viisikymmentä
että hänen äitinsä ei olisi edes tahtonut hänen syntyvän.
kerroin tämän pari viikkoa sitten mummilleni
ja mummi oli kauhuissaan. he ovat kuin ilma ja maa. vesi ja tuli. he ovat niin erilaiset.
ja äiti ei osaa kirjoittaa minun tekemääni kirjaan, joka on tarkoitettu äideille, yhtään mitään ellen esitä kysymyksiä ensin.
hän on hiljaa puhelimen toisessa päässä ellen minä puhu. meillä on hiljaisuus. meillä on tila.

milloin se tila alkaa laajentua? milloin vanhemmista tulee vanhempia, jotka eivät enää tunne lapsiaan, jotka ovat vain huolissaan. jotka kyselevät mitä kuuluu kysymyksiä. jotka kyselevät tarvitsetko rahaa kysymyksiä.
ja milloin lapset lakkaavat olemasta kotonaan vanhempiensa luona?

minä järjestin myös vaatekaappini. tyttö, jonka kanssa asuin kaksi vuotta lahjoitti minulle muovikassillisen vanhoja vaatteitaan. niin. minua vähän nauratti itsekseni, kun ajattelin meitä kahta. että minä olen se, joka käytän vaatteet, joita hän ei enää käytä. että minä olen niin kuin joku vähän vähävaraisempi alue, johon vähän paljon taloudellisemmin menestyvät valtiot kippaavat pois muodistaan menneet rytkyt.
mutta nyt minusta tuleekin yhtäkkiä taas hieno kaikkine hienoine vaatteineni, jotka ovat tiettyjä merkkejä ja kauniita ja sellaisia joita minä en koskaan osta.

ja syksy alkaa vedellä kohta viimeisiään
ja alkaa lumen odotus. ensimmäisen lumen.
alkaa talven odotus. odotus odotus
ja jännitys tulevasta maasta.

väs

Huomenna on viittomakielen tarinan vuoro. Minun vuoroni.
Tänään olen väsynyt.
Olen istunut lähes viisi tuntia bussissa
ja yöllä olin varma että kuolemme myrskyyn
mietin ja suunnittelin ja kävin läpi
miten kävisi
kun meidän koko suku kuolisi
paitsi veljeni
ja ajattelin etten tahdo jättää ostamiani karkkeja laivaan kun pitää kävellä kylmään pelastusveneille. haluan pakata kaikki ennen sitä.
laiva keinui ja kaapit tärisivät auki kiinni auki kiinni hirveä jyske minuutin kahden minuutin viiden minuutin kymmenen minuutin välein.

mutta aamu tuli eikä me oltu kuoltu. äiti koputtaa oveen mitä pääsenkö suihkuun. ovi on lukossa. yritän etsiä valokatkaisijaa ja sitten on herättävä.

eilisestä ei meinannut ensin tulla mitään.
mutta lopulta me kävelimme annani kanssa hautausmaita ja talojen katuja ja otin kaikenvärisistä kuvia. hejdo. ja halasimme.
sain tytöltäni jo heti tullessa muovipussin jossa oli minulle jotain
minulle?! minä huudan. se on opinnäytetyö. Erään näyttelijän nimeltänsä E.
tyttöni oli lukenut sen salamana saatuaan sen yhteiseltä ystävältämme ja niin tein minäkin. heti päästyäni laivaan.
kuuntelin lapsille tekemääni aistimusalevyä ja ahmin E:n sanoja.
Kun opiskelee näyttelijäksi, voi kirjoittaa opinnäytteen teoreettisen osan näköjään pelkästään omasta elämästään. Omia päiväkirjamerkintöjään hyödyntäen. Vailla minkäänlaisia lähdeviitteitä ja lähdeluettelossakin on kolme teosta, joista kahdesta on lainaus. Mamettia. Kiinnostun silti. erityisesti.

ja onhan E sellainen näyttelijä ja ihminen, jota on ihaillut. Ajatellut, että hän on lahjakas. Itsevarma. Kaunis. Kaikkea. Minä ja annani ollaan kumpikin ajateltu. erityisesti annani, mutta myös minä, hiljaisemmin vain.

sitä joskus naiivisti kuvittelee, että kaikki lahjakkaat ihmiset tietävät olevansa lahjakkaita. Ovat varmoja. Osaavat olla. Että sitä se juuri on. lahjakkuus. että se kuuluu siihen. Että jos ei osaa sanoa minä, niin sitten ei voikaan olla mitään. Että epävarmuus on huono. niin minäkin olen ajatellut. Ja sitten selviää, että E on ajatellut niin myös. Ettei varmuus olekaan varmuutta.
Ja yhtäkkiä tajuaa, ettei luultavasti sekään eikä se eikä se, ole yhtään sen varmempi kuin minä. Epävarmuutta voi vain kätkeä niin monella tavalla. Tai vaikka hetkittäin olisikin varma, niin sitten on kuitenkin siellä taustalla. Joskus ainakin käväissyt - entä jos.

Sitten taas muistaa kuinka sitä haluaa tulla toiseksi.
Kaunis tyttö niin kaunis että kipeää tekee. Täydellinen. (niinhän ne aina ovat, toiset) Ja sitten saa tietää, ettei sen tytön unelmista tule koskaan totta. Että silläkin on haavat. Sellaiset haavat, joita ei halua saada. Ja kuulee kaikista. Niistä joista tulee ystäviä. Viiltoja siellä täällä. Syvälle puuhun. En minä sittenkään tahtoisi. En vaihtaisi vaaleaan tukkaan jos saisin kaupan päälle kaikki nuo. Syvään uurretut jäljet, jotka eivät pesemällä mene pois.

haettiin kiinalaisesta ruokaa mukaan. söin ahmimalla. nukuttiin päiväunet, joiden aikana minä näin sekavia A.S:n lemmikkikaupan tytöistä. Äiti toi sen minulle luettavaksi bussimatkalle ja luin sen. Annoin äidille Doris Lessingin, vaikka se jäi multa vähän kesken...

aloitin jo laivalla lukemisen ja ajattelin
että opiskelen sittenkin väärää alaa
etten sittenkään kestä sellaista korkeakirjallisuutta. sellaista. nobelkirjailijoita.
kuinka monta olen yrittänyt kahlata, mutta kai ne ovat sitten liian vaikeita minulle, koska tuntuvat jaarittelevilta, pitkäveteisiltä. kiinnostavilta usein, mutta en vain jaksa lukea yhtämittaa niin paljon niin pitkiä ja polveilevia lauseita. ja vessassa nauran kun muistan miten suutuspäissäni kirjoitin dostojevksi imitaatioita lukupäiväkirjaani yläasteella. kirjoitin koko hemmetin arvostelun samanlaisilla lauseilla, pisin oli muistaakseni lähes kaksikymmentä riviä.

ja sitten tasa ajattelin mahdollista tutkimustani. graduani. joka ei voi olla pelkkää diipadaapaa siitä mitä ajattelen. pelkkää.
heh.
yritän selittää sitä poikaystävälleni ääneen, mutta en saa sanottua edes yhtä kokonaista lausetta.
lopulta tiivistän sen vain: miksi kirja on hyvä?
pidän ajatuksesta hetken. siitähän ajatuksessani tavallaan on kyse. mikä tekee jostakin tietystä teoksesta hyvän jonkun tietyn henkilön mielestä.
mutta onko sellaista mitään järkeä tutkia? kun ei sen ajatuksen pyrittämisessä omassa päässäkään ole mitään järkeä. eihän tuollaiseen voi löytää vastausta.

jotkut tahtovat aina löytää vastauksen.

kun herättiin päiväunilta maistettiin puolukkatryffeleitä, joita ostin tukholman kauppahallista.

nyt pitäisi vielä muutama kerta harjoitella tarinaa.
ja olisi aivan hirveästi tehtäviä. joita en jaksa edes aloittaa.

sellainen ajatus
että katoaa myrskyyn.
laittaa silmät kiinni ja katoaisi vain.
ilman sen kummempaa.

siellä pienellä hautausmaalla oli paljon lapsien hautoja, joiden ympärille oli ripoteltu leluja. kuvattiin niitä. syyllinen olo. toisten hautoja! lasten!
yhteen hautaan oli haudattu kokonainen perhe. kolme lasta. 93, 95 ja 2000. sekä äiti ja isä. ne oli kuolleet siellä tsunamissa.
monille haudoille oli laitettu uhrin valokuva.

kummipoikani on vielä niin auki. silmät. ja minua inhottaa kuinka aikuiset puhuvat hänestä. lapsista. lasten läsnäollessa, kuin heitä ei olisi. "se on kyllä reipastunut tosi paljon" "ette saa päästää sitä yksin kauppaan" jne jne jne.
ja kuinka toiset lapset ovat aina toisia erinomaisempia. kaikessa. että kun tuo ei edes itke. muut parkuivat jatkuvasti mutta tuo. ja tuo syö! ei ennakkoluuloja! pahat pahat lapset, ne jotka itkevät, ne jotka eivät syö.

ja äiti kertoo että veli pitää minulta saamaa kaulaliinaa.
että se on ollut hyvä.
että veli on kysynyt mitä minä teen täällä
ja äiti on sanonut että soita sille
ei se soita. kyllä minä sen tiedän. mutta tulee olo
sellainen lämmin vähäksi aikaa sisältä.
että sittenkään ei ehkä vihaa.

tänä yönä nukahtamista sateen ääneen.

pitää pian mennä
eikä ole syönyt edes aamiaista
mutta
yö oli niin levoton ettei nukkua
tenssipallonkokoinenlimapallo kurkussa joka piti kaivaa käsin pois
sen jälkeen niin heikko että kirjoitti
pitkät pätkät kirjoitusta
ja mummi huusi kaikkialla kaikille minun kirjoittavan englanninkielistänäytelmää
enkä minä tosiaankaan sellaista
epämääräisiä kuvia
ja edestakaisin minä käännyin

ja levottomuus
se ei ole kadonnut aamusta
paitsi ensin
mutta sitten kun huomaa että yöllä on tullut puhelu
se kasvaa ja kasvaa ja kasvaa ja kasvaa
eikä tiedä mitä pitäisi
mitä pitäisi tehdä
liian aikaista soittaa koska tietää toisen nukkuvan tähän aikaan
laskee tunteja siitä
ja mitä sitten
luultavasti voi arvata ettei enää koskaan kuule
koska olisi pitänyt olisi pitänyt uskoa levottomuuteen
että sillä on merkitys
että voi aistia toisen läsnäolon
vaikka emme enää
oviemme takana

käytävässä haisee lattia vaha ja vahvat pesuaineet
niin hirveä että lapasten läpi
täytyy hengittää kuitenkin
ne pesevät kaiken

minulla ei ole nyt täällä
mitään sellaista johon voisin kääriytyä
jolta voisin kysyä mitä
ja pitää mennä
eikä kukaan sellainen joka tänne tulisi voisi ymmärtää
kukaan muu paitsi minä
ja ehkä he joille en vielä aio soittaa vasta sitten jos ei koko päivänä
puhuu lausein joita ei ole edes tarkoitus ymmärtää
muistaa vain miltä tuntuu kävellä katuja sen jälkeen
kun on saanut ensimmäiset sanat
miltä tuntuu
pidellä laukussa tavaroita jotka kuuluvat nyt
toiselle
jotka aikoo antaa
täytyy vain koko päivä kestää juoksemista
ja yrittää näyttää siltä kuin ei haluaisi vilkaista olkansa yli

meillä ei koskaan ollut lemmikkieläimiä
siksi minun sielustani on siirtynyt osa
leluun.

Ollut siellä missä isä missä äiti
ollut siellä missä auto missä huoneita missä jääkaappi ruokaa missä mökki
tehnyt salaattia ja kuullut murheita sellaisia
ja ahdistunut niistä niin ettei saanut unta yöllä herännyt päänsärkyyn nähnyt unia

nyt unesta vielä uninen koska nukkui nukkui aina vain
niinkin voi tehdä. kun toinen lähtee töihin jää itse nukkumaan
ja vasta huomenna kun on viimeinen mahdollisuus menee verikokeisiin ja sen sellaisiin sitten käsi kipeänä
ja nyt on kaappi täynnä särkylääkkeitä niin paljon ettei ole eläissään
pitänyt niin paljon
nyt olisi sellainen lääkekaappi jolla amerikkalaisten leffojen teinit voisivat käydä

musiikkina Nicole Willis
ei tämä kuuntele sellaista musiikkia sanoo, nauraa
ystävältä sai ja sitten ajattelee annaa. tanssimista. kuinka jonkun vartalo voi
tahtoa niin kovasti liikkua ja liikkua

yritin pysyä erossa televisiosta
yritin
katsoin vesikauhudokumentin
kirjaohjelman jossa puhuttiin pepistä
veneläistä saippuaoopperaa
jotain animaatiota vähän jossa flow oli käännetty luistoksi!

tänään on herkuttelupäivä
kun poika osallistui tutkimukseen josta sai kymmenen euron lahjakortin sokokseen
eihän sitä voi käyttää ruokaan
tietenkään

ja nyt on sigur ros

erikoista
miten tuulet menevät
miten ne muuttavat suuntaa ja musiikki
ihmiset
meillä ei olekaan luokkakokousta
sinne ei olisi tullut kuin kymmenkunta
puolet.
ei minua haittaa. yhtään. olisi ahdistanut vastata
muidenkin puolesta
niiden jotka minun pitäisi tuntea

olen öisin ajatellut
tulevaa graduani (sitten joskus tulevaa)
kirjoittamista, kaikkea mitä kirjoittaisi mitä sitten tapahtuu ja sitten
kuunnelmaa, olen ajatellut yrittää tienata rahaa

olen ajatellut jos syksyllä pyrkisin ylioppilasteatteriin
en tiedä
se muuttuu nyt yhteisöksi ja ehkä
en tiedä
sitä vain kaipaa joskus niin paljon

bussissa mietin etten ole sittenkään teoreettinen ihminen
mutta samalla tajusin etten todellakaan myöskään käytännöllinen
ehkä työkkäripsykologi oli muinoin oikeassa
etten sovellu mihinkään alalle

minulla ei ole mitään taitoa
eikä kutsumusta
sillä tavalla yhteen
selkeää
en osaa omaksua yksityiskohtia
ihmettelin miten jotkut ovat voineet oppia jo kaikki lajit niin että he opettelevat nyt jo alalajeja. samperin voikukkia. ja minä, jonka äiti ja isä ovat toitottaneet koko lapsuuteni mikä mikin on ja kaikki mahdolliset bilsan kurssit ja kaikki
minä en ole oppinut yhden yhtä nimeä.
mutta kun
minua ei ole kiinnostanut nimet
ei pätkääkään
minua on kyllä kiinnostanut ottaa kuva
mistä tahansa kauniista mistä tahansa mikä liikkuu pysyy
mutta ovatko ne siemenet joita rakastan ja kerään purkkeihin kesä toisensa jälkeen koska ne tuntuvat ihanilta ja niistä voi tehdä leikkiruokia nuokkuhelmikän siemeniä. sillä ei ole ollut väliä. mitään.

tai että mikä lintu pelastetaan.

mutta nyt. opiskellessa sillä alkaakin olla väliä. pitäisi tietää. vain niin voi osoittaa pätevyytensä. jopa lasten luontoleireillä pitäisi tietää. kun lapset kysyy ja lapset tietää enemmän.
enkä minä vain opi. opin ne juuri niin että osaan ne hyvin tentissä mutta sitten. sen jälkeen.

nyt soi bach

ja kirjallisuus. ei minua kiinnosta analysoida teoretisoida ei minua kiinnosta käyttää mitään viitekehyksiä minua kiinnostaa maailmat
minua kiinnostaa mitä siinä sanotaan

ja kun kirjoitan
minä en todellakaan kirjoita kenellekään tietylle minä en kirjoita ajatellen hmmm. laitanpa tähän nyt tällaisen rakenteellisen jipon ja hmmm. kylläpä tämä intertekstuaalinen viittaus kuulostaa hyvältä.

ja plaah.
ehkä minä sittenkin voisin vain istua suuressa valkoisessa huoneessa. taustalla bach. ja kädessä pensseli ja värejä niin paljon kun maailmassa voi olla ja aloittaisin yhdestä seinästä tekisin huoneen
ja siinä olisi minun elämäni sitten.

en tykkää tuulesta
en tykkää siitä silloin kun ollaan veneessä

ja nyt olen sisällä
sisällä minussa en tykkää siitä
en pidä
pitäisi sanoa
perusteella näkökulma tulkintani

en pidä epäonnistumisista
en pidä keitetyistä kylmistä juureksista

pidän tuulesta kun olen sisällä ja ikkunasta
näkyy
kuinka puut liikkuvat edestakaisin
pidän tuulesta hiuksissa
veden alla ja alloista selkää vasten

pidän siitä kun unohdan olla olemassa
näin
kun sanat
eivät ole enää minusta kun kirjoitan
mutta ne eivät ole sivistyssanoja

pidän veneistä

viime yönä oli vankila
vankilaan oli joutunut tosi pieni poika
sitä ei kerrottu miksi
ja siellä oli toinenkin, sen pienen pojan veli
ja niiden poikien isä tuli vankilaan vierailemaan, katsomaan poikiaan,
kai
en oikein muista
kunnes minä olinkin se isä
ja olimme karanneet vankilasta
tai he olivat
ja sitten minäkin karkasin
ja yritin juosta heitä kiinni
ja lopulta heillä oli kassit täynnä pesuaineita ja kaikkia sellaisia naisille tarkoitettuja
ja he olivatkin ystäviäni
ja lähdimme takaisin
että ehtisimme vankilaan ennen kuin kukaan ehtisi huomata
että olimme räjäyttäneet vankilan pohjatiilet jotta pääsimme ulos
kaivautumaan
ja kysyin pienestä tytöstä
siitä vähän omistuisesta
että missä se on
sillä sekin oli karannut heidän kanssaan
ja ystäväni selittivät
jotakin jota en muista enkä silloin ymmärtänyt
mutta kun tulimme lähelle vankilaa
olivat kaikki pihalla taskulamppujen kanssa
koko asuinalue oli piiritetty
emmekä enää voineet painautua vasten maata, piiloon, odottamaan
että autot menisivät ohi
koska he liikkuivat jo metsässäkin
taskulamppuineen
ajoivat edestakaisin teitä
käännyimme takaisin
mitä me teemme mitä me teemme

ja herää on jo valoisaa

toiset voivat nukkua koko päiviä
toiset ovat surullisia
kääriytyvät peittoihin ja jos heille sanoo ei saa mennä päivävaatteissa he eivät ymmärrä ja lopulta suostuvat surullisin suin ja laittavat ylleen likaisen viltin

ja ruokakaupassa ei ole hajuakaan siitä
mitä laittaisi ruaksi
saa ostoskoriin kaksi porkkanaa.

ja puut huojuvat
ne huojuvat niin

ja isä tulee vihaiseksi siitä
että minä en aina jaksa olla se joka liikkuu
että minullakin on
tekemistä
oikeaa tekemistä
että voi tulla vihaiseksi siitä ettei elämä ole sama elämä kuin toisella
ettei kaikki toiselle tärkeä ole tärkeää toiselle
niin tärkeää samalla tavalla että pitäisi olla paikalla
ja veljeä ei ole pakotettuaneltupyydettyraahattuloukkaannuttu enää sen jälkeen kun hän täytti viisitoista.
sitten saa katsos itse jo päättää.
mutta
ymmäräthän sinä tyttö kulta että sinä olet eri asia
olet niin pirun eri asia
olet niin saatanan eri asia
joka ikisessä asiassa

enkä minä edes koskaan kiroa
koska olenhan minä hyvänen aika siinäkin eri asia

eihän meitä voi mainita edes samassa lauseessa

kun sinä olet kulta rakas terve
ymmärräthän sinä

niin.
juuri niin.

reipas

minun on helpompi lähteä kävelylle
kuin alkaa kirjoittaa esseetä

minun on helpompi pelata amerikkalaista sanapeliä
kuin siivota tai suunnitella tai kirjoittaa esseetä

minun ei ole tällä hetkellä helppo syödä
puristin appelsiinimehun
makea reilu appelsiini :)
mutta jännittää

minun on helpompi jännittää
kuin nukkua tai syödä tai lukea tai lähteä kävelylle tai kirjoittaa esseetä tai siivota tai suunnitella

olen kauhuissani parin tunnin päässä häämöttävästä ajosta
ensin on ajotunti
joka ehkä vähän lievittää paniikkia
mutta
ehkä se vaan lisää paniikkia

minua alkaa itkettää kun vain ajattelenkin
ja kun olen jälleen näin paniikissa niin miten mikään voisi onnistua?

eilen pimeän ajossa jalkani tärisivät niin että auto sammui kolme kertaa ennen kuin sain sen käyntiin.
koska ajattelin jo tätä päivää

minun on helpompi ajatella tulevaa ja mennyttä
kuin nykyhetkeä

minun olisi helpompi olla olematta ja näkymätön ja kadonnut ja pieni ja piilossa ja siili ja turvassa kuin todellisuudessa

vaihdoin tänään lampun vessaan. se paloi sieltä illalla.
ihan itse vaihdoin vaikka piti tuolin kanssa seisoa varpaillaan ja siltikin ei melkein ylettynyt
mutta olen tottunut kurkottelemaan

minun on helpompi itkeä
kuin olla itkemättä

miten jotkut voivat olla itkemättä?
se on käsittämätöntä. että voi muka pidättää sellaista tunnetta. se on minulle aivan mahdotonta. toisaalta. minä pystyn myös itkemään silloin kun tahdon. ristiriitaista. en voi pidättää itkuani mutta voin saada sen alkamaan.

näin jotain unta veljestäni
asuimme vielä vanhassa kodissamme rivitaloasunnossamme
minä olin minun huoneessa, minulla oli jotain tärkeää tekemistä
kuulin että veljeni tuli kotiin ja tuli yläkertaan
ja minä en voinut enää tehdä sitä mitä olin tekemässä vaan minun piti mennä pitämään ovea kiinni ettei hän tule huoneeseeni ja tapa minua
(tämä on hyvin usein toistunut unikuvio)
ovi oli tällä kertaa paljon raskaampi ja vahvempi, tukevampi ja kahvasta oli helppo pitää kiinni, se ikään kuin jäi siihen asentoon johon sen pistin eikä siirtynyt helposti.
minulla oli silti tosi kummallinen olo
ikään kuin
minä pitämällä ovea tiukasti kiinni ja vääntämällä kahvaa
pakottaisin veljeni yrittämään
että jos olisin jatkanut puuhiani hän ei edes kiinnostuisi tulemaan huoneeseeni
yritin olla siksi hiljaa
ettei hän kuulisi mitä minä puuhaan
huomasin että oven alta näkyi jalkani käytävään, yritin peitellä niitä
huomasin avaimenreijän ovessani
kurkistin siitä ja näin veljeni ja veljeni huoneen
hän puuhaili omassa huoneessaan jotakin kaikessa rauhassa
seurasin häntä
aloin rauhoittua ja unen tunnelma muuttui (painajaisesta pois)
veljeni tuli ulos huoneestaan, minä siirryin pois avaimenreijältä ja oveltani ja jatkoin omia puuhiani
veljeni tuli huoneeseeni
syöksähdin hänen eteensä ja kysyin mitä hän oikein teki täällä
hän oli tullut kysymään jos minulla olisi joissain lehdissä kokiksen mainoksia
hän tarvitsi niitä johonkin työhönsä, johonkin taiteeseen
aloin etsiä lehtiä
ja uni muuttui niin että minä edelleen etsin niitä mainoksia
mutta kuljin oudoissa rakennuksissa
ja löysin
mutta ne muuttuivatkin oikeiksi pulloiksi
ja joku vei ne
ja siellä oli joitakin piirrettyjä hahmoja sitten

jotenkin minusta tuntuu että olen vähän pääsemässä velipainajaisistani
vähän
ehkä
en ole enää pitkään aikaan nähnyt mitään sellaista
ja nytkin ensin painajaiselta vaikuttanut muuttuikin
ja niin on käynyt oikeastaan kaikissa unissa joissa on ollut veli nyt viime aikoina
enemmänkin uneksin nykyään siitä että voisimme olla ystäviä, että lähentyisimme

en tiedä miten käy sitten kun menen taas vanhempieni luo
miten käy jouluna
kun olemme kaikki siellä

minusta tuntuu että meillä joulu ei ole
valon juhla
sillä tavalla
meillä siihen liittyy vahva tiedostus ja tietoisuus siitä mitkä kaikki ei ole hyvin ja miten asioiden pitäisi olla millainen perheen pitäisi olla millainen joulun pitäisi olla ja kun se ei ole
teemme toki kaikkea jouluista koristelemme kuusen laitamme äidin kanssa ruokaa syömme joulupuuron annamme lahjat ja kuuntelemme joulumusiikkia
mutta kuitenkin siinä on sellainen pohjavire että nyt olemme yhdessä koska jouluna kuuluu olla yhdessä ja nyt teemme nämä asiat jotta emme alkaisi itkeä jotta emme muistaisi nyt kaiken pitää olla hyvää ja kaunista ja yritämme kaikki. ehkä yrittäminen on eniten se mikä minua ahdistaa. että näen kuinka äitini yrittää., hän yrittää niin paljon. että meillä kaikilla olisi hyvä. että kerrankin. että jos vihdoin.
ennen joulut olivat vielä jouluja, silloin kun oltiin aina isovanhempien luona. silloin kun me oltiin vielä pieniä eikä kukaan vielä tiennyt millaisia meistä tulee kun me kasvetaan ja millaiseksi meidän maailmat muuttuu.

eilen minun teki hirveän paljon mieli lähettää veljelleni viesti
kun katsottiin tunnilla musavideoita ja tuli kaikkia muistoja mieleen
niistä ajoista kun me katsoimme niitä. tuntui niin oudolta nähdä ne videot. sellaiset joista ei silloin oikein ymmärtänyt itse mitään. ja miten niitä kuitenkin lauloi vähän ja miten niitä nauroi. siinä huumassani tilasin myös muutaman levyn. minun oli pakko koska minusta vain tuntui siltä. niin voimakkaasti. että tahdon jotain musiikkia joka

mutta en lähettänyt viestiä koska en oikein osannut kirjoittaa
en tiennyt millä tavalla sanoisin
en tiedä muistaako hän niitä
vai olenko taas kuvitellut

ja sitten lähetin viestin poikaystävälleni
ja se tuntui vähän naurettavalta
mitä se häntä liikuttaa jos minä muistan jotain lapsuudestani
enkä voinut jakaa sitä tunnetta
koska hän ei tietenkään ollut nähnyt niitä videoita eikä siksi tietenkään muistanut mitään lapsuudestaan ja sitä paitsi meidän lapsuutemme on ollut ihan eri eikä hän varmaankaan edes ole katsonut musateeveetä.

ja tuli syyllinen olo
että minä olen jollain tapaa korvannut veljeni
poikaystävälläni
että olen alusta asti kyllä vähän ajatellut niin
tai tiedostanut sen mahdollisuuden
tietyllä tavalla
mutta tietysti on paljon muutakin, joka ei liity veljeeni ja liittyy vain poikaani
tunteeni. tietysti.
mutta jollain tavalla
on helpompi kestää sitä ettei enää ole veljeä kun on poika

mutta
ilmeisesti minun on helpompi sietää jännitystä
kun alan ajatella jotain vielä suurempia ahdistuksen aiheita
autokoulu tuntuu pikkuriikkiseltä

ja pianhan se jo on