Huomenna hän tulee.
Meillä oli teatterimuseon pukuvarastosta vaatteet ja peruukit.
Niistä kuvista tuli mainioita. Tänään katsoin sellaista, joka oli ennen Myrskyä. Minulle oli maalattu parta ja nojasin sekä Arieliin että Mirandaan.
En saanut työtä teatterista.Tiesin sen jo kirjeen muodosta. On hassua miten sen tietää aina, että mistä kirje on, vaikkei siinä olisikaan mitään leimaa.
Tänään sain tietää, että joku asuu muurahaispesässä.
Ja yöllä kävelin ilman kenkiä. Ehkä se oli vihje. Että jotain epämukavaa jaloissa. Oppineena otin vaihtokengät töihin.
Meillä on purkillinen pipareita. Niistä ei tullut kovin kauniita, mutta eivät sentään palaneet. Enkä ymmärrä miksi vanhan ajan joulumyyjäisissä kotitalousopettajat myyvät kaupan esanssiglögiä ja vuosikausia pakkauksissaan säilyviä piparkakkuja.
viime vuonna minä paistoin pipareita siellä
missä satoi vettä ja minulla oli valkoviiniä lasissa
ja James soitti kitaraa ja Lydia istui lattialla
ja jauhoa oli kaikkialla ja pipareissa dyykattua rasvaa
huomenna hän tulee
" uni on totta ja totuus on harhaa se usvaksi muuttuu ja käsistä karkaa" yöllä täytyy herätä monta kertaa ja katsoa
perjantaina, joulukuuta 16, 2011
keskiviikkona, joulukuuta 14, 2011
tulee hämärää
hämärämpää
pimeää jo kun kävelee toiselle rannalle
astuu tahallaan kaikista mutaisempiin lätäköihin
mitä väliä, kun on saappaat.
yöllä lukee alkoholistirunoilijasta ja hänen vaimostaan
ajattelee tuula kakkoseksi kutsutun naisen sanoja siitä kuinka
tulee tyypillinen
miten yhtäkkiä kaikki muuttuukin juuri tietyn viitekehyksen kautta nähdyksi
peilit
yksi tyttö ei uskaltanut nukkua peilihuoneessa
ja minä ihmettelen miten me toisen tytön kanssa saatoimme heitellä kortteja kuusitoista tuntia putkeen,
kello aamu viidestä yhdeksään illalla. pimeästä pimeään.
enää ei ole kumihanskoja, mutta sormet on.
perunasalaatti ei maistu yhtään siltä kuin Uudessa-Seelannissa
ja sämpylöistä tulee lättänät. me suomalaiset istumme hiljaa kahvisalongissa
paitsi tietysti ne vanhemmat naiset, jotka puhuvat kissoista.
minua punastuttaa ja joku pojista haisee hieltä, toisen hengitys haisee vastenmieliselle, mutta me kaikki olemme kuin emme haistaisi, kuin emme huomaisikaan. anteeksi anteeksi, he joutuvat hienhajuisina ja pahanhajuisina kurkottelemaan käsiemme, neniemme, polviemme ja polvitaititteittemme yli ohi ja ali. minä ajattelen miten jakautunutta
että vanhemmat naiset istuvat kolmisin kolmihyllyisillä paikoilla ja pojat sen kun kärräävät ja me valitamme etteivät he ole tarpeeksi ripeitä
sitten on yksi pulska, joka lukee kirjaa! lihakeittotyttö vierestäni kuiskaa, kato, tolla on kirja. ja minua hihityttää vielä tunteja myöhemmin
miten jollekulle tulisi edes mieleen lukea nyt kirjaa keskellä joulukorttitoimitusta!
tulostelen karttoja keski-aasian maista. sellaisista kuin uzbekistan tai tajikistan tai azerbaijan.
äidin työkaverit vitsailevat että milloinkas taas lähden
mutta he eivät aavista
että seuraavaksi en ole tyynellä merellä
vaan aavikoilla armeija-asuisten miesten vartioimien rajojen sisällä
pyörällä.
olen päättänyt lähteä. me lähdemme huhtikuussa.
mies ei tiedä
tietenkään
että olen päättänyt
eihän hän edes tiedä rakastaako enää
ylipäätään
mutta eihän hän koskaan tiedä. eikä hänen tarvitsekaan
koska minähän olen jo päättänyt hänen puolestaan
tehnyt suunnitelman
että ensin me pyöräilemme ja sitten me menemme naimisiin ja teemme vauvoja ja muutamme indonesiaan. niin.
ei tietenkään.
ennustukset ovat siitä hauskoja
etteivät ne koskaan toteudu
eivät koskaan
sellaisina kuin ne kirjoitti
ja siksi ne voi kirjoittaa aina uudestaan
jo kuukauden välein
koska kaikki on kuitenkin muuttunutta
ei talvikaan ole aina talvi
nytkin joulukussa
voisin puhua säästä ikuisesti
mutta oikea puoli hartio(ista) vai harti (joista) on jumissa
ja chai tulee läpi
ja elokuva jostain avaruusolioista on kesken
sain sen sellaiselta ihmeelliseltä suomalaiselta pojalta aasian miljoonakaupungin esikaupungissa kaksikymmenkerroksisessa talossa jonka parvekkeelta näki parvekkeelle, jossa liehui palestinan lippu ja pojat leikkivät ampuvansa meidän israelilaisen ystävämme, vaikka hän huusi peace, peace ja oli laulanut ainoastaan my heart will go onia ja sitä ennen bryan adamsin please forgive meeta libyalaisen pojan kanssa yhdessä, jonka lempilaulu se oli, ja minunkin, kun olin seitsemän, ja nyt sade ropisee ikkunaan, valuu ränneistä sulattaen kaiken valon.
hämärämpää
pimeää jo kun kävelee toiselle rannalle
astuu tahallaan kaikista mutaisempiin lätäköihin
mitä väliä, kun on saappaat.
yöllä lukee alkoholistirunoilijasta ja hänen vaimostaan
ajattelee tuula kakkoseksi kutsutun naisen sanoja siitä kuinka
tulee tyypillinen
miten yhtäkkiä kaikki muuttuukin juuri tietyn viitekehyksen kautta nähdyksi
peilit
yksi tyttö ei uskaltanut nukkua peilihuoneessa
ja minä ihmettelen miten me toisen tytön kanssa saatoimme heitellä kortteja kuusitoista tuntia putkeen,
kello aamu viidestä yhdeksään illalla. pimeästä pimeään.
enää ei ole kumihanskoja, mutta sormet on.
perunasalaatti ei maistu yhtään siltä kuin Uudessa-Seelannissa
ja sämpylöistä tulee lättänät. me suomalaiset istumme hiljaa kahvisalongissa
paitsi tietysti ne vanhemmat naiset, jotka puhuvat kissoista.
minua punastuttaa ja joku pojista haisee hieltä, toisen hengitys haisee vastenmieliselle, mutta me kaikki olemme kuin emme haistaisi, kuin emme huomaisikaan. anteeksi anteeksi, he joutuvat hienhajuisina ja pahanhajuisina kurkottelemaan käsiemme, neniemme, polviemme ja polvitaititteittemme yli ohi ja ali. minä ajattelen miten jakautunutta
että vanhemmat naiset istuvat kolmisin kolmihyllyisillä paikoilla ja pojat sen kun kärräävät ja me valitamme etteivät he ole tarpeeksi ripeitä
sitten on yksi pulska, joka lukee kirjaa! lihakeittotyttö vierestäni kuiskaa, kato, tolla on kirja. ja minua hihityttää vielä tunteja myöhemmin
miten jollekulle tulisi edes mieleen lukea nyt kirjaa keskellä joulukorttitoimitusta!
tulostelen karttoja keski-aasian maista. sellaisista kuin uzbekistan tai tajikistan tai azerbaijan.
äidin työkaverit vitsailevat että milloinkas taas lähden
mutta he eivät aavista
että seuraavaksi en ole tyynellä merellä
vaan aavikoilla armeija-asuisten miesten vartioimien rajojen sisällä
pyörällä.
olen päättänyt lähteä. me lähdemme huhtikuussa.
mies ei tiedä
tietenkään
että olen päättänyt
eihän hän edes tiedä rakastaako enää
ylipäätään
mutta eihän hän koskaan tiedä. eikä hänen tarvitsekaan
koska minähän olen jo päättänyt hänen puolestaan
tehnyt suunnitelman
että ensin me pyöräilemme ja sitten me menemme naimisiin ja teemme vauvoja ja muutamme indonesiaan. niin.
ei tietenkään.
ennustukset ovat siitä hauskoja
etteivät ne koskaan toteudu
eivät koskaan
sellaisina kuin ne kirjoitti
ja siksi ne voi kirjoittaa aina uudestaan
jo kuukauden välein
koska kaikki on kuitenkin muuttunutta
ei talvikaan ole aina talvi
nytkin joulukussa
voisin puhua säästä ikuisesti
mutta oikea puoli hartio(ista) vai harti (joista) on jumissa
ja chai tulee läpi
ja elokuva jostain avaruusolioista on kesken
sain sen sellaiselta ihmeelliseltä suomalaiselta pojalta aasian miljoonakaupungin esikaupungissa kaksikymmenkerroksisessa talossa jonka parvekkeelta näki parvekkeelle, jossa liehui palestinan lippu ja pojat leikkivät ampuvansa meidän israelilaisen ystävämme, vaikka hän huusi peace, peace ja oli laulanut ainoastaan my heart will go onia ja sitä ennen bryan adamsin please forgive meeta libyalaisen pojan kanssa yhdessä, jonka lempilaulu se oli, ja minunkin, kun olin seitsemän, ja nyt sade ropisee ikkunaan, valuu ränneistä sulattaen kaiken valon.
perjantaina, joulukuuta 09, 2011
Lunta.
Luntalunta. Tänään jo sellaista, että kumisaappaat litsuu, sulavaa. Ja tuuli pyörittää jäätä ja kaisloja ja puut humisevat ja havuilla jää. Ne kallistuvat kaikki samaan suuntaan. Eikä ääni tule autoista.
Isi tulee ja sanoo, että nyt sataa lunta. Etelässä enemmän, minä ajattelen
toisella puolella hellettä.
Ja rakastan Anna Ternheimin uutta levyä. Seilaajan levy. Sellainen se on. Ja nyt tietää sen merimiestunteen. Minä, merimies. Minäkö?
Unessa ahdistavia työtilanteita ja ryövätyksi tulemista.
Ja kun lataan kuvat, katson pitkään kuvia meistä kaikista paitsi veljestä, joka kuvat otti. Tärähtänyt kuva lasista.
- I guess it's true what people say, we never really change -
ja ensi viikolla. Pääsen taas joulukorttimeren keskelle. Mummokin soitti. Ei ollut vielä laittanut joulukortteja ja oli siitä huolestunut. Ja minun ideani verstaan rakentamisesta kummipojalleni joululahjaksi ei ottanut tuulta purjeittensa alle, koska kukaan muu ei usko siihen, että poika oikeasti käyttäisi verstasta.
Miten sitä sitten kuitenkin muuttuu ymmärtämään.
Luntalunta. Tänään jo sellaista, että kumisaappaat litsuu, sulavaa. Ja tuuli pyörittää jäätä ja kaisloja ja puut humisevat ja havuilla jää. Ne kallistuvat kaikki samaan suuntaan. Eikä ääni tule autoista.
Isi tulee ja sanoo, että nyt sataa lunta. Etelässä enemmän, minä ajattelen
toisella puolella hellettä.
Ja rakastan Anna Ternheimin uutta levyä. Seilaajan levy. Sellainen se on. Ja nyt tietää sen merimiestunteen. Minä, merimies. Minäkö?
Unessa ahdistavia työtilanteita ja ryövätyksi tulemista.
Ja kun lataan kuvat, katson pitkään kuvia meistä kaikista paitsi veljestä, joka kuvat otti. Tärähtänyt kuva lasista.
- I guess it's true what people say, we never really change -
ja ensi viikolla. Pääsen taas joulukorttimeren keskelle. Mummokin soitti. Ei ollut vielä laittanut joulukortteja ja oli siitä huolestunut. Ja minun ideani verstaan rakentamisesta kummipojalleni joululahjaksi ei ottanut tuulta purjeittensa alle, koska kukaan muu ei usko siihen, että poika oikeasti käyttäisi verstasta.
Miten sitä sitten kuitenkin muuttuu ymmärtämään.
lauantaina, joulukuuta 03, 2011
On uni, jossa pieni poikavauva lakkaa hengittämästä
enkä minä osaa antaa tekohengitystä, koska sen suu on niin pieni, enkä uskalla painaa rinnastakaan, kun se on nukenluinen. Mutta ystäväni on sairaanhoitaja, ja hän tietää. Minä yritän soittaa hätänumeroon, mutta en pysty näkemään numeroita ruudulla, vaikka kuinka yritän 1 1 2 1 1 2
lopussa poika alkaa hengittää itse, puhallan vielä hänen suuhunsa, mutta ei se auta, eikä haittaa.
Hän on elossa jo.
Muistan miten hän lakkasi hengittämästä. Miten on lapsuuden autokatos ja asvaltti ja poika
se ei enää nukkunut, ei enää nukkunut, minä vakuutan myöhemmin,
jaloillaan ja sitten
kun henki lakkaisi liikkumasta hänen sisällään
yhtäkkiä.
Toisessa unessa toisena yönä
on varastettu pakettiauto, kirkkoja, kellareita ja japanilainen hotelli.
Pakettiauto on vuokrafirmasta, jonka omistaja joutuu mielisairaalaan, eikä onneksi muista meitä, joita stasilaisetkin etsivät. Yksi etsijöistä on mielisairaanhoitaja, joka kuuntelee vuokrafirmamiehen raamatunlukua, kunnes ottaa tämän syliinsä satuhetkeen. He katselevat sänkyjen kuvia, ja olen varma että hänen muistinsa palautuu juuri silloin, ja he löytävät meidät japanilaisista eriparipussilakanoista.
Minä kuitenkin haluaisin ennen kiinnijäämistä käydä vuorilla,
siellä kasvaa keltainen suuri kukka, joka soi kuin lintu. Kuiskaan miehelle, kappelissa, kello kymmenen. Mutta sen jälkeen sukupuoleni vaihtuu yhtä monta kertaa kuin hahmokin. Eikä unen lopussa ole tietoakaan mielisairaasta pakettiauton vuokraajasta.
Tänään ajoin autolla niin, että pitkin jatkuvasti vilkun sijasta pyyhkimet viuhumaan, kävelimme metsän läpi, jonne kuului autojen äänet. Tein suppilovahveropyöryköitä ja joululahjoja, keitimme omatekoista glögiä äitin kanssa, katsoimme Avaran luonnon ja menin saunaan.
Miten tavallista.
niin kuin lumisade joulukuussa, paitsi ettei sitä ole vielä
ja minä pelkään, että nyt juuri tänä jouluna
kaikki on mustaa.
Viime joulu oli auringossa. Minä en kehdannut pitää uutta tunikaa ilman legginssejä, ja ne hiosti. Joulun jälkeen satoi niin, että rinteet vierivät tielle ja me ajettiin lopulta kaksikymmentäneljätuntia yhteen menoon, melkein, ja nukuttiin ei-niin-kovin-pitkään,
siellä missä oli pieni sänky ja aina ne samat sinivihreät pussilakanat
ja seuraavana päivänä oli markkinatori
ja minulla oli se toinen uusi mekko
mustat olkaimet ja musta silkkinen reunus, kukkia, avonainen
se sama, joka minulla oli sinä yönä
kun kaikki taas kerran muuttui
oh but you look so beautiful
ja minä nauran
niin kuin aina kun joku sanoo jotakin sellaista
niin kuin kuuluu
sanoa ja naura
htaa
minä mietin tarinoita
niitä jotka eivät tule uniin
miten niistä saisi yhden
ja ettei kukaan ehtisi kertoa ensin
ajattelen kaiken jättämistä
ja kuinka tulee vihaiseksi kun näkee jotain kaunista
jota ei ole itse koskaan oppinut tekemään
miten tyhmää kateus
ja sitten muistaa mitä teatterityttö sanoi
että sitten hän rupesi klovniksi itsekin
on kaikista pelottavinta tietää tarkalleen mitä haluaa
koska paljastamalla menettää kokonaan,
jos saa tietää, ettei voikaan saada
ja sitten ei ole enää mitä tavoitella.
yhdestäkään hakemastani työpaikasta ei ole tullut kutsua edes haastatteluun
paitsi postilta, sinne menen heittämään joulukortteja viikoksi. ties monettako kertaa. tosin tällä kertaa kaupunki on eri:
ah ihana Lahti.
enkä minä osaa antaa tekohengitystä, koska sen suu on niin pieni, enkä uskalla painaa rinnastakaan, kun se on nukenluinen. Mutta ystäväni on sairaanhoitaja, ja hän tietää. Minä yritän soittaa hätänumeroon, mutta en pysty näkemään numeroita ruudulla, vaikka kuinka yritän 1 1 2 1 1 2
lopussa poika alkaa hengittää itse, puhallan vielä hänen suuhunsa, mutta ei se auta, eikä haittaa.
Hän on elossa jo.
Muistan miten hän lakkasi hengittämästä. Miten on lapsuuden autokatos ja asvaltti ja poika
se ei enää nukkunut, ei enää nukkunut, minä vakuutan myöhemmin,
jaloillaan ja sitten
kun henki lakkaisi liikkumasta hänen sisällään
yhtäkkiä.
Toisessa unessa toisena yönä
on varastettu pakettiauto, kirkkoja, kellareita ja japanilainen hotelli.
Pakettiauto on vuokrafirmasta, jonka omistaja joutuu mielisairaalaan, eikä onneksi muista meitä, joita stasilaisetkin etsivät. Yksi etsijöistä on mielisairaanhoitaja, joka kuuntelee vuokrafirmamiehen raamatunlukua, kunnes ottaa tämän syliinsä satuhetkeen. He katselevat sänkyjen kuvia, ja olen varma että hänen muistinsa palautuu juuri silloin, ja he löytävät meidät japanilaisista eriparipussilakanoista.
Minä kuitenkin haluaisin ennen kiinnijäämistä käydä vuorilla,
siellä kasvaa keltainen suuri kukka, joka soi kuin lintu. Kuiskaan miehelle, kappelissa, kello kymmenen. Mutta sen jälkeen sukupuoleni vaihtuu yhtä monta kertaa kuin hahmokin. Eikä unen lopussa ole tietoakaan mielisairaasta pakettiauton vuokraajasta.
Tänään ajoin autolla niin, että pitkin jatkuvasti vilkun sijasta pyyhkimet viuhumaan, kävelimme metsän läpi, jonne kuului autojen äänet. Tein suppilovahveropyöryköitä ja joululahjoja, keitimme omatekoista glögiä äitin kanssa, katsoimme Avaran luonnon ja menin saunaan.
Miten tavallista.
niin kuin lumisade joulukuussa, paitsi ettei sitä ole vielä
ja minä pelkään, että nyt juuri tänä jouluna
kaikki on mustaa.
Viime joulu oli auringossa. Minä en kehdannut pitää uutta tunikaa ilman legginssejä, ja ne hiosti. Joulun jälkeen satoi niin, että rinteet vierivät tielle ja me ajettiin lopulta kaksikymmentäneljätuntia yhteen menoon, melkein, ja nukuttiin ei-niin-kovin-pitkään,
siellä missä oli pieni sänky ja aina ne samat sinivihreät pussilakanat
ja seuraavana päivänä oli markkinatori
ja minulla oli se toinen uusi mekko
mustat olkaimet ja musta silkkinen reunus, kukkia, avonainen
se sama, joka minulla oli sinä yönä
kun kaikki taas kerran muuttui
oh but you look so beautiful
ja minä nauran
niin kuin aina kun joku sanoo jotakin sellaista
niin kuin kuuluu
sanoa ja naura
htaa
minä mietin tarinoita
niitä jotka eivät tule uniin
miten niistä saisi yhden
ja ettei kukaan ehtisi kertoa ensin
ajattelen kaiken jättämistä
ja kuinka tulee vihaiseksi kun näkee jotain kaunista
jota ei ole itse koskaan oppinut tekemään
miten tyhmää kateus
ja sitten muistaa mitä teatterityttö sanoi
että sitten hän rupesi klovniksi itsekin
on kaikista pelottavinta tietää tarkalleen mitä haluaa
koska paljastamalla menettää kokonaan,
jos saa tietää, ettei voikaan saada
ja sitten ei ole enää mitä tavoitella.
yhdestäkään hakemastani työpaikasta ei ole tullut kutsua edes haastatteluun
paitsi postilta, sinne menen heittämään joulukortteja viikoksi. ties monettako kertaa. tosin tällä kertaa kaupunki on eri:
ah ihana Lahti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)