En tiedä.
On sellainen olo ettei tiedä. Kiertää ympyröitä. Nojaa lasiin. Leikkaa nurmikkoa, hakee puita. Hieroo päätä toisen niskaan niin kuin kissa. ja tuuli, tulee aina toisinaan, puuskittain, miettii rupeaako satamaan.

Istuu lattialla, joka ei ole lattia vaan matto. Ei tykkää lattioista, jotka luulee olevansa lattioita, mutta ovat mattoja. Ihmiset ottavat kengät pois ja miehellä on naisen sukat. Niitä nolottaa.
Ja tuli tulee selkään lämmittämään.
On sellainen pala
koko vartalossa
ettei osaa pysähtyä ja pitäisi juosta juosta vaan kunnes tulee vastaan meri ja sen läpi ei voi juosta
pitäisi ottaa vene
niin kuin unissa

ja Siri Hustvedt kirjoittaa niin viisaasti
niin monista näkökulmista että tahtoisi kaikkien henkilöiden tiedot tahtoisi kuulla kaikkien puhuvan, loputtomasti
unista, joissa paikka on aina sama, mutta ei mikään olemassaoleva
ja samanlainen levottomuus
kuin lukiessa Märtaa ja suljettuja ovia, äitiä makaamassa pimeässä
miten kaipaankaan Märtaani
syksyä kun meillä oli sininen huone jaettavana
ja me löysimme Märtan. Ensin hän ja sitten minä. Ja kuinka luimme vuoronperään hänen kirjoituksiaan. Me, joiden kirjahyllyssä oli jo Södergrania, Lindgreniä, Janssonia ja Anna Ahmatovaa.
Ja siinä keittiössä, sinisen huoneen vieressä istui monta ihmistä, pyöreän pöydän ääressä, kärpässienitaulu seinällä. Riita siitä kun minä laitoin pii-julisteen niin, että se näkyi hänen puolelleen, lopulta revimme kaikki julisteet seinältä, mutta en enää muista itkikö hän, vai itkinkö vain minä.

Ruumis muistaa vuodenajat. Muistaa kaikki ne yöt kun nauretaan toisiamme vasten ja katulamput tekee aukkoja loskaan tai lumeen. Muistaa kaikki ne yöt kun oltiin kotiinpaluumatkalta elokuvan jälkeen.

On ajatellut paljon elokuvapoikaa
ja tyttöä, johon tämä poika rakastui
on ajatellut niitä muutamia iltoja kun oli televisio ja vankilasarja ja poika ulko-ovella odottamassa että me hänen tyttönsä lähtisimme.
On ikävöinyt juuri tätä tyttöä, paljon.

Ikävöinyt ehkä aikaa
jota ei enää ole kun ei ole sitä kotiinpaluumatkaakaan. Kukaan ei enää asu niissä taloissa.
Missään niistä. Tai asuu. Mutta ei meistä.

Tänään tulee vieras. Vieras, joka aikoo olla täällä monta viikkoa. Tietysti hän saa olla, tietysti, tietysti, mutta
sitten tuntuu että koko tila kutistuu
kaikki pihat vaihtavat muotoaan ja ovet ovat taas lukollisia.

en tiedä
mistä aloittaisi
en tiedä mihin lopettaisi ja milloin ja unet ne vain jatkuvat unesta toiseen
ja haihtuvat niin kuin eivät olisi koskaan olleetkaan olemassa ja sitten tulee uusia
tulee uusia niin kuin tuuli niin kuin maat niin kuin ihmiset
kaikki vaihtuu ja haihtuu ja alkaa ja loppuu
enkä tiedä
pidänkö sellaisesta vai en.

En tahdo laittaa tulta. Laitoin sen jo aamulla
mutta koska yritin paistaa myös lettuja
ennen kuin mies lähtee töihin se sammui
ja siksikin koska puut eivät olleet kuivia
on satanut taas
satanut joka päivä

ja minun sormet on kylmät ja nenä niin kuin syksyllä kun ajanut pyörällä moniin suuntiin ja tulee kotiin ja on tuulesta hiukset sekaisin ja posket punaiset ja ikkuna auki koska aurinko yhä lämmittää lasit
ja puiset narisevat lattiat ja villasukat ja pimenevät illat
näkee jo tähtiä kun on yö
ja usva aamulla, kolisevat polkimet ja kaikenmaailman koneita huristelemassa
ihmisiä kävelemässä työpaikoilleen
kesän jälkeen
lapset ja puhtaat, kirkkaat koulureput.

eilen minä varastin tunnin opettajalta
yhtäkkiä huomasin että opettaja käveli ulos luokasta ja lapset kysyvät ohjeet minulta
minulta joka en tiennyt mikä on alkusointu englanniksi
miten turhauttavaa yrittää löytää sanoja
ja lapset, he eivät koskaan ymmärrä miten englanti ei voi olla kaikkien äidinkieli
ja poika joka kuiskaa minulle runonsa ensimmäiset säkeet
vaikka opettaja on käskenyt olla hiljaa
kuiskaa ne ja me hymyilemme
poika joka huijasi nähneensä ampiaisen vaikka näki vain pieniä kärpäsiä
ja toinen poika jonka kanssa pelataan korttia koko lopputunti
hänen korttipeliään ja hänkin huijaa
sanoo kuusisataa vaikka numero oli ihan selvästi viisisataa
mutta annan hänen
annan heidän huijata minua, en jaksa välittää sellaisesta
ja opettajanhuoneessa he kertovat minulle oppilaiden taustoista
kenen vanhemmilla on alkoholi tai huumeongelma
kenen vanhemmat ovat eronneet
kuka on muuten vaan hullu tai välinpitämätön
ja lapsista
miten he puhuvat heistä
että sekin tyttö leikki jotain perhosta välitunnilla
että se ei ole vain tavallista hupsuutta, vaan sillä on oikeasti jotain vialla
ja minä kuuntelen ja mietin miten paljon heissä vielä on
noissa pienikokoisissa pojissa ja tytöissä
miten paljon heissä on ja silti he sanovat etteivät osaa etteivät pysty ja minäkin
muutun opettajien kaltaiseksi ja sanon
if you don't concentrate we will leave all this stuff here and you are not going to have any kind of costumes.
ja heti ajattelen miten minustakin on tullut tällainen
tiukka katse ja viivasuu ja "Hey. Now. Put that away. We are not touching those. Close that. Come here. Now you concentrate. Didn't you listen what I said. You can't behave like that."
Kaikki ne sanat ja minä päätän etten halua tulla sellaiseksi
että sittekin olen mieluummin se, jonka kanssa neuvotellaan käytävällä seikkailemisesta. Että sittenkin olen se, jonka ääni ei nouse tai kohoa tai muutu kimittäväksi ja särkyväksi. Sittenkin se joka punastuu ja lapset saa sanoa että hei sä punastut.
En kuulu siihen maailmaan.
ja muistan taas miksi minä en koskaan halunnut kouluttautua opettajaksi. En halunnut päätyä niihin opettajanhuoneisiin. En halunnut päätyä sinne, missä valitetaan siitä että pitää herätä jo seitsemältä tai että ollaan niin väsyneitä kun on perjantai ja ihanaa kun on loma ja sekin lapsi on niin vaikea ja voi mikähän sitäkin vaivaa ja kyllä on mutta eihän sen kotiolotkaan ole kyllä kummoiset niin niin ja päivitellään päivitellään kahvikupposen ääressä ja kun lapsi tulee kysymään arasti ovelle sanotaan että sinun pitää nyt odottaa koska opettaja juo kahvia ja suljetaan ovi.

vaikka ainahan siellä voisi istua hiljaa ja mennä käytävään puhmaan sille lapselle joka odottaa kahvinjuojaa. ainahan sitä voisi sanoa kuuluvalla äänellä että lopettakaa tuo paskanjauhanta ja tehkää työnne, me ollaan täällä lapsia varten. ainahan sitä voisi olla erilainen. sopeutumatta, muuttumatta.

ehkä pelottaa että sitä muuttuu huomaamattaan. haluaa kuulua siihen joukkoon joka nauraa kahvikupit kädessä.

en tiedä.
ja minulla on nyt elämäni ensimmäinen auto.

Kaikki opiskelu on pysähtynyt
kun hankki sellaisen uuden teknologian yhteyden
ettei tarvitse enää vaikka kirjastoon

ja lumi on tullut
pyörällä sohjossa pyörällä jäällä lumi narskuu ja vaihteet jäätyy suurimmalle hitaasti hitaasti ylämäkeen

ja tuli kirje intiasta
putosi lattialle
kuvassa vanha nainen laiha ja paksu samaan aikaan

ja miten aina katsoo ihmisiä kävelee ja sitten itsekin sitä samaa pyörällä ja ajattelee että ikkunasta näkee

katot lumikattoiset puut

miten pitkä onkaan talvi
ja miten nopeasti
vaihtuu vuodenajat miten pitkältä tuntuu päiväkin miten nopealta vuosi
että vuosi sitten
että oli eri koti ikkunat toisiin puihin ei sinne missä kävelee
sitten minä kävelin siellä toisella puolella ja pudotin keltaisen lapasen
ja he yrittivät huutaa ja huitoa mutta minä
kävelin päättäväisesti pois kääntymättä katsomaan kääntymättä kertaakaan
mikä olisi kadonnut?

You win, I'm sadder than you
You win, I'm sadder than you
You win, I'm sadder than you
You win, I'm sadder than you

ja minun piti alkaa juosta
pääsiäisen jälkeen merenrantaa jatkui omakotitalojen taakse jatkui jatkui puutarhaan jossa vihdoin soitin takaisin
ja purin huulta

minun piti alkaa uida
vähintään kolme kertaa viikossa

meditoida kahdesti päivässä

ja pian pitää taas mennä
juosta bussille koska liian kylmä ja liukas pyörälle jonka vaihteet jäätyneet suurimmalle
mäkiä mennä

I spilled the ink across the page trying to spell your name
So i fold it up and i flick it out
Paper aeroplane
It wont fly the seven seas to you
Cause it didnt leave my room
But it awaits the hands of someone else
The garbage man

Got to say mmm mmm mmm

ja tulee ilta. tulee ilta ilta ja jossain kuussa lumi ei enää sula
heti
kunnes alkaa taas alusta

.


-Angus &Julia Stone-

siitä on aikaa

kun alkoi vasta lumisade
aamulla
ja metsästä tuli talvi vaikka oli kuvattu syksyä
ja pimeä joka päivä aikaisemmin kuten aina
tähän aikaan

ja minä lopettanut kirjoittamasta
tänne
lopettanut yhtäkkiä vähitellen

tai sitten aloittaa.
se on kuin sama.

en vain haluaisi mennä ulos
olen lykännyt lähtemistä jo tunneilla
yrittänyt opetella kirjoitusohjelmaa
kirjoittaa
ilman kirjoittamista
kunhan järjestelee tekstin pätkiä
kissat lojuu huoneessani
nukkuu
niistä tulee aina uneliaaksi
kun näkee miten lokoisasti toinen on vaatepinoni päällä ja toinen sängyssäni levällään

ja ei enää montaa päivää kun kissat jäävät tänne
ja minä olen jossakin uudessa taas

ja sitten ei ole niin suuri ponnistus lähteä yliopistolle
niin suuri ponnistus lähteä syömään
sade sade ei niin paljon

ja pitäisi valita kirja iltaa varten
niille lapsille
joiden kanssa ei ole muodostunut pysyviä perhesuhteita
tai niiden vanhempien

sateesta sateesta
juuri niin että istuisi villasukat jalassa jonkin pyöreän tai neliskanttisen pöydän ääressä
ehkä chai ja ehkä joku kirja tai ihminen
ja ikkunan takana sade jonne ei tarvitsisi mennä
paitsi sitten kun pistää punaiset kumisaappaat

syksy on.

mustikkamättäillä
jotka on ihan aukealla laavakiviä ja muhkuraista kanervikkoa, suon tuoksu vähän jos on satanut ja tuulee
mustikkamättäillä
tuntuu kodilta.

istuu minuutteja minuutteja katselemassa jokea joka haarautuu kolmeen
minuutteja minuutteja

tämä hullu hotelli edelleen
ja toisinaan kukaan ei hymyile
vaikka tulee ojennetuin käsin mustikoita täysi

ja nyt ilta
ilta sellainen että heinätkään ei kuin ihan juuri ja juuri
liiku tuulessa

päässä sanat että
Hanne, it's allowed to be alive
here.

puhelimet ei toimi mannerten välillä.
vuoret näyttävät vihreämmiltä.
vuodet unohtuvat
lukee listoja niistä hetkistä joita ei ikinä unohda
ja oli jo unohtanut
ja ne joita ei unohda nyt ovat erit.

miten tämä kaikki voisikaan olla vaikuttamatta minuun
putous
se että keltaiset rakennukset putouksen reunalla
ihmiset reunalla
ihmiset putouksen reunalla
it's allowed to be alive here.

Jos pakkaa kaikki tavarat
ja ne ei mahdukaan
jos pakkaa kaikki tavarat ja astuu laivaan
ja
on taas matkalla
merta merta merta pelkkää merta kolme vuorokautta

sitten ei leipoisi syntymäpäiväkakkua täällä
ei noitamuseota ei teatterifestareita
ei viimeistä päivää
syyskuun ensimmäistä.

syksy.

että olisi nähnyt talven kevään kesän ja
minun kuukauteni.

maastoautot tietä kumpaankin suuntaan.
eikä nämä ole hyttysiä
sanotaan vakavin kasvoin että toit kärpäsenkin mutta se on hämähäkki minä sanon. kiinni housuissani kiinni siinä mitä mustikkamättäiltä peltojen laavan hiekan kanervien läpi

jaksaisi katsoa tätä maisemaa.

minulla on asunto
ja kaksi kivaa jotka minun kanssa muuttaa!
ja minulla on tyopaikka ensi vuodeksi!
ja minulla on ihmisia jotka odottaa minua suomessa!

ja mina pompin ja nauroin ja pompin ja nauroin eilen kun sain tietaa
ja sitten sain kirjeen ja itkin huoneessani kun rakennusmiehet porasi ja kolisteli
ja nyt mina istun tassa ja odotan etta voin laittaa lohet uuniin
niin
minut pistettiin nyt sitten viela kokkaamaankin kaiken lisaksi
kun eilen jarjestelin jo kirjahyllyn
ja ilmeisesti olen liian tehokas aamuvuorossa
koska joudun ilmeisesti tekemaan taman aamun aina
tama kesa on siis kokonaisuudessaan heraamista puoliseitsemalta
tuleepahan ainakin rytmi
etta sitten voi jatkaa syksyllakin

voi
mina niin syksyssa jo

ainoa on vain etta minulle tulee aika kiire pois taalta saarelta
mutta talla hetkella minusta tuntuu
etta tulen saamaan tasta tarpeekseni jo nyt kesalla
etta tammoinen tama on
saari

etta olen valmis palaamaan omaani
etta tarvitsin taman kesan
tanne
tarvitsin ne muutamat paivat Reykjavikissa
ne mina tarvitsin
jotta aloitin taas kirjoittamaan
ja nyt kun taas kirjoitat
mina en tarvitse mitaan

en mitaan mitaan mitaan
mika flow!

ylakerrassa ruotsalainen poika aloitti imuroimisen
mina voisin vieda vaikka roskat
vielaa puolitoista tuntia ruokaan ja lohi kestaa vain kymmenen minuuttia
kadet kuivuneet kaikista tiskivesistaa
rateista ja ampareista
hassua ilman suomalaisia kirjaimia
sanat muuttuu

ja mina opiskelen kuuntelemaan ihmisia
sovimme ruotsalaisen kanssa etta mina opetan hanet kirjoittamaan
ja lukemaan ihmisia sanoista
ja han opettaa minut kuuntelemaan
lukemaan ihmisia aanesta

uskomatonta
mutta han toden totta pystyy kertomaan meista miltei kaiken
vain aanemme perusteella
eilen kolme tuntia homehuoneessa
ensimmainen oppitunti

ja tanaan mina viimein aion menna lenkille
tuuleen.

Huomenna aamulla tää lähtee
pohjoiseen ei edes kylään
vaan tuonne josta tuo otsikon alla oleva putouskin on
sen näen ehkä ikkunastani
ellen sitten viimeisenä joudu sinne metsään
islantilaiseen metsään

on jännittänyt mutta nyt vain odotan että pääsisin aamuun ja bussiin asti

juuri tulin puhumasta ruotsia
ja ehkä on hyvä etten ole täällä pääkaupungissa
ruotsin puhuminen kamalaa
niin kamalaa kun kuulostaa viisivuotiaalta ja tuntuu että paremmin islantiakin!
ja kun yrittää sitten islantia tuntuu että paremmin ruotsiakin!

ja nyt on vain muutama tavara ilman paikkaa. leipäpussi ruskea samettimekko ja vaatteet päältäni. ainiin ja tietokone.

haluaisin jo aamun ja bussin että olisin jo siellä
että olisin saanut nämä tavarat sinne asti. tavarat joita minun on pakko lähettää suomeen ennen laivamatkaa. laivamatkalle otan vain välttämättömimmät. en halua yhtään raahata raskasta sillä.

uskomatonta
että vaikka kesäkään ei ole kunnolla vielä alkanut
minä järjestelen syksyn asumisia
täytän syksyn työhakemuksia
ja suunnittelen syksyn laivamatkaa
syksy syksy sinuako vain odottelen täällä!?

ja hassuinta
että vaikka minulla on kaikki suunnitelmat (kuten oli täksi kesäksikin ennen)
valmiina syksyksi
minä

niin

kun me istuimme Sollan kanssa vastatusten yläkerrassa kasvisravintolassa
Solla sanoi että me tiedämme. Että me tiedämme.

minä oon ihan kaukana runoista
oon etääntynyt niistä. en ole niitten kanssa enää missään tekemisessä
ja joskus
hah
olin sellainen runotyttö
runotyttöjen runotyttö
letit vieläkin päässä mutta
niin. miten jotkut asiat vain loittonevat
niin kuin oli sen teatterin kanssa
mutta yks kaks se onkin taas lähellä

mutta runot
niitä minä tällä hetkellä välttelen viimeiseen asti
jos joku kirjoittaa puhuu niistä minä katson ikkunasta ulos jonnekin
sanoudun niistä irti ihan kokonaan. ei minun. ei minun. ei minun juttu.

ja siksikö tuntuu vaikealta
niin kovasti hankalalta kirjoittaa sanoja ystävän lauluihin
kuuntelen uudestaan uudestaan niitä vanhoja ugrilaisia lauluja
jotakin sellaista kuin kansanmusiikki. jotakin sinne päin
miten mahtavia ne ovat
mutta että minun pitäisi tehdä sanoja johonkin sellaiseen
mikä soppa
mikä tönkkö kapula minä olenkaan. ei minusta riitä
minun musiikkini

kamalinta yrittää soittaa orvan laulua pianolla kun toinen pyytää
eikä osaakaan. ihan hirveää. alennukset ja palautusmerkit.
musiikki. musiikki.
noh, se ei koskaan minussa ollutkaan
vaikka oi, kyllä
kyllä minä sitä olen aina halunnut
siitä saisin orgasmini
kyllä
jos
mutta saan tyytyä vain kuuntelemiseen
siihen passiiviseen osaan
kun otetaan vain vastaan ihastellen.

eilen oli sellainen päivä kun oli huonohuono
makasin kippuralla sängyllä kun en minä osaa mitään
en kirjoittaa en opettaa kirjoittamista en lasten kanssa en kertoa satuja en ihmisten kanssa en näytellä en mitään
ja sitten me kävelimme tourujoelle katsomaan sorsia ja mummo käveli edellä ja pysähtyi tuijottamaan mädäntynyttä rinnettä ja me menimme ohi
ja hautausmaalle
minä jo toistamiseen yhden päivän aikana
kun oli se joutsassakin, se jossa oli hauta jossa oli nainen kuollut ennen kuin poikansa niilo, se toinen niistä niiloista oli syntynyt
ja oli martti haavion hauta ja roikkupihlajan näköinen puu
ja sitten me kävelimme läpi kaupungin ja ostimme kortteja korttikaupasta ja lopulta emme olleet tehneet edes ruokaa niin menimme syömään pitsaa. niinkin voi tehdä. kun sataa melkein ulkona

eikä tänään tullut sitä lumisadetta tänne. tai en tiedä nyt kun on pimeää.

ja islannista pitäisi kuulla ihan pian. siellä jo lukee että minua käsitellään ja olen raivoissani siitä että joitain on käsitelty jo vaikka ne on lähettäneet hakemuksensa minua kuukausia myöhemmin! minusta pitäisi olla jokin järjestys ja oikeudenmukaisuus.

ja yläkerrasta kuuluu taas mielipuolista meteliä
se on kuin linnut kuin eläimet naurun itkun huudon ulinan ja ulvonnan sekotusta
haluaisin tietää ketkä tämän talon mummoista ne ovat
ja ketkä ne ovat ne jotka aina jättävät ne tupakantumpit portaille
joista sitten kirjoitetaan lappuja seinille
lappujen kirjoittajat kyllä tiedän,
ne tietävät kaikki
ne myös vahtivat pyykkitupaa

mutta minä vähän pelkään
pelkään sitä että minulta katoaa kaikki
kaikki oma
että mitä isommaksi kasvaa
sitä varmemmin niin käy
että joko kaikki arkipäiväistyy
tai itse

ja tämä on aina tämä sama
mutta kun sitä on ominut itselleen jonkun jutun
vaikka sellaisen kuin kirjoittaminen
niin eihän siitä tahtoisi laskea irti
mutta entä jos
entä jos ei olisikaan mitään syytä jatkaa
jos juuri sen tajuaminen ettei ole sen kummempi
että itsessä ei ole mitään erityistä
olisikin hyvä
että se pitäisikin tajuta
ja sitten mennä virastoon töihin
vaikka postiin
(haaveilen siitä että ihmeen kaupalla pääsisin jouluksi vaikka hakemukseni taas myöhästyivät)

kun minä niin kovasti tahtoisin
olla jotakin muuta välillä kuin homssu tuhto
vaikka,
oikeastaan,
homssu tuhdollahan se kaikista suurin mielikuvitus oikeastaan on
ja hänen maailmansahan se onkin se ihmeellinen
mutta se on kirja
satumaailma

niin kuin pinjakin sanoi kaurismäkeläisestä estetiikasta
että se on elokuvaa
ja oikea todellinen on jotain ihan muuta
ja niinhän se on
minä elän liikaa kaikissa sellaisissa
kuvissa vain
kauniissa kuvissa jotka minun mielestä
ja kuvittelen suomalaisuudenkin sellaiseksi
sateet ja harmaudet

ja niin minä taidan tehdä islanninkin kanssa.
satusatusatu

ja olen alkanut nähdä unia siitä
unia joissa ihmiset ovatkin niin kuin ne liettualaiset kesältä
ja kuinka minä en yhtään tykkääkään
kuinka missään ei mitään muuta kuin tasaista
eikä mitään taikaa
ei mitään siitä mitä on kuvitellut

ja niinhän se tulee olemaankin
ihan samanlainen länsimaa ihan samanlaisine ihmisineenhän sekin on
ei minun uni ei minun

ja aina näin syksyisin
aina näin myöhään syksyllä
minulle tulee tämä
että ei enää jaksa ihmisiä
ei jaksa mitään muuta kuin omiaan. omaa kuvaa. omaa napaa.
toiset tuovat heti vertailun. jokainen.
tulee aina se katse. että on peilejä.
aina pitää olla jokin ilme. jokin liike. jokin ennaltamäärätty. tai sitten siinä keksitty.

mutta huomenna on lauantai ja saa pitkästä aikaa nukkua pitkään.
saa maata aamulla sängyssä ja lukea kirjaa
maanantaiksi pitäisi valita hyvät sadut kun tulee toimittaja tekemään juttua
juuri nyt
kun en tahtoisi näyttäytyä ollenkaan!

mutta on parasta tulla lunta ja pian. sillä nyt minä alan odottaa taas.
sitten kun tulee lunta on taas lumihiutaleita. lumitähtiä ja lumivuoria. lunta lunta. sitten on valkeus.

tänään on satanut koko päivän.
aamulla
pyöräilin harjun taakse ja olin litimärkä
kun palasin sieltä
hame oli litimärkä ja pyörän satula ja pipo ja sadetakki ja naama
sitten unohdin kassini kolme kertaa
ja lapaset kerran
kun pyöräilin näytelmän mieheni kanssa ympäri ympäri kertomassa näytelmästä
ensin piti leikata ja liimata mainoksia ja sitä ennen piti syödä
ja nyt syön suklaata vaikka olen karkkilakossa
ja olen tässä kirjoittamassa vaikka lattialla odottaa askartelu huomiseen luontotapahtumaan enkä koskaan ole satamattomuudesta niin suruissani kuin nyt
sillä kyllähän tänään sataa mutta huomenna. huomenna on vain märkää. selkenee juuri parahiksi kun pitäisi olla pitämässä luontopolkuja. eikä kukaan tule märkään metsään.

ja minun lattialla on vielä kontaktimuovia. odottamassa.
ja sängyllä odottaa kirja satujen merkityksestä lapsille
jota olisi tehnyt mieli jäädä
aamulla sänkyyn lukemaan

sadetta on kiva katsoa ikkunasta ja kuunnella
on kiva hymyillä lasin takaa ihmisille jotka työntävät sadevarjoa kasvojensa suojaksi.

ja minun hiuksissa on jumalaton takku.

ja voi miten minä tahtoisin kuulla muumilaakson marraskuuta vähäsen. vähäsen nukkua ja kuunnella. mutta nyt kuuntelen sitä nau lauta. ei vaan lau nauta.

joku puistelee parvekkeelta mattoa. tällaisella koiranilmalla.
rakastan harmautta.
taidan pitää tästä musiikista.

taidan pitää tästä päivästä
ja kun tuo hopeapaju joka näkyy kaadettujen vaahteroiden takaa yhä selvemmin
huojuu huojuu vain, kovemmin kuin liput tuulessa.

eikä minua huvita kauneus. minä olen vain sellainen vakavamielinen
ja minä osallistuin kielikurssille. sellaiselle internetissä. islannin. mutta en osannut. kun en osaa yhtään. ja ne kirjaimetkin. kun en minä ymmärrä miten ne lausutaan. minun tönkkö kieleni.

mutta ei sen väliä. sillä ainahan voin nyökyttää päätäni ja vain kuunnella.

sateen ropina. sade sade. tauoton.

minulla on nyt upouusi kone.mac.
ja viikonloppu tai loppuviikko kului helsingissä
ja sitten perheen luona
ja minä taas tunsin
kuinka se paikka otti minusta vallan. sellaista se on
kun tulee kaupunkiin joka on joskus ollut koti, taloon
joka on joskus ollut koti,
perheeseen joka on joskus ollut se oma yksikkö jossa olla
ja kuitenkaan ei enää ole
koti on täällä
tai ei ainakaan siellä
kokonaan

vain metsässä minä olin minä
sillä tavalla ettei otsaa tarvinnut kurtistaa koko ajan
metsässä
mutta siellä oli myös isi
joten en halannut puita
kosketin vain vähän ohikävellessä
ja huusin huusin huusin kaikkien laulujen voimalla
että täällä minä taas olen, kai tunnistatte minut!

ja koska metsästä on löytynyt nyt ihan oikeasti liito-oravia ja koska LAMA on tulossa
sinne ei nyt rakenetakaan,
ainakaan vielä
ja äiti puhui asemakaavoista ja yleiskaavoista enkä ymmärtänyt niistä tarpeeksi
mutta sen vain ettei sinne nyt rakenneta.
minun puitteni hautausmaa
kaikki paljaat koivut ja haavat ja lepät ja vaahterat
kuuset jotka odottavat hievahtamatta
kiveni, kiveni. se saa edelleen olla minun eikä tule kenenkään toisen tontille.

ja näin sisiliskon. yllättävää että se oli vielä tähän aikaan liikkelle. sukelsi sammalen sekaan. varpujen väliin

eniten vanhempieni luona painaa tila
tila jota yritetään epätoivoisesti täyttää
mutta loppuen lopuksi
he eivät tahdo kysyä kysymyksiä, koska eivät uskalla kuulla
ja minä en tahdo vastata
enkä kysyä
tila on hiljaisuutta, hiljaisuus on tilaa
mutta se kutistuu
se ei ole sellaista tilaa jossa on tilaa
me emme tunne toisiamme, kukaan meistä.
äiti ei puhu edes isille. ja minä puhun siitä minkä voisi lukea lehdistä
tai minkä voisi nähdä minun valokuvistani tai kirjoituspöydän paperipinoista
mutta päiväkirjoistani en sano sanaakaan
isi on ainut joka yrittää
ja veljestä emme sano sanaakaan,
vieläkään.
sillä nyt ei ole pakko.

hassuinta oli
kun viikko sitten tyttö, jonka kanssa asuin kaksi vuotta sanoi
että minä olen äitini kanssa niin läheinen,
ettäkerron hänelle kaiken.
naurahdin pidättelin itkuani
ei, meillä ollaan läheisiä vain pinnalta
niin, mutta sun äiti tiesi kaikki meidän kokeet ja kaikki sun ystävät, ystäväni sanoi
mutta ne ovatkin juuri niitä. joita kuka tahansa voisi kertoa kelle tahansa.

äiti heilutti päätään ja olkapäitään robbie williamssin tahdissa
kun isi kysyi pojaltani hänen olostaan ja terapiasta ja kaikesta sellaisesta
äiti heilutti ylävartaloaan niin että minä ajattelin irtoaako pää, lähteekö hänen jäsenensä irti
yksitellen

enkä minä koskaan unohda miten hän itki sinä päivänä kun täytti viisikymmentä
että hänen äitinsä ei olisi edes tahtonut hänen syntyvän.
kerroin tämän pari viikkoa sitten mummilleni
ja mummi oli kauhuissaan. he ovat kuin ilma ja maa. vesi ja tuli. he ovat niin erilaiset.
ja äiti ei osaa kirjoittaa minun tekemääni kirjaan, joka on tarkoitettu äideille, yhtään mitään ellen esitä kysymyksiä ensin.
hän on hiljaa puhelimen toisessa päässä ellen minä puhu. meillä on hiljaisuus. meillä on tila.

milloin se tila alkaa laajentua? milloin vanhemmista tulee vanhempia, jotka eivät enää tunne lapsiaan, jotka ovat vain huolissaan. jotka kyselevät mitä kuuluu kysymyksiä. jotka kyselevät tarvitsetko rahaa kysymyksiä.
ja milloin lapset lakkaavat olemasta kotonaan vanhempiensa luona?

minä järjestin myös vaatekaappini. tyttö, jonka kanssa asuin kaksi vuotta lahjoitti minulle muovikassillisen vanhoja vaatteitaan. niin. minua vähän nauratti itsekseni, kun ajattelin meitä kahta. että minä olen se, joka käytän vaatteet, joita hän ei enää käytä. että minä olen niin kuin joku vähän vähävaraisempi alue, johon vähän paljon taloudellisemmin menestyvät valtiot kippaavat pois muodistaan menneet rytkyt.
mutta nyt minusta tuleekin yhtäkkiä taas hieno kaikkine hienoine vaatteineni, jotka ovat tiettyjä merkkejä ja kauniita ja sellaisia joita minä en koskaan osta.

ja syksy alkaa vedellä kohta viimeisiään
ja alkaa lumen odotus. ensimmäisen lumen.
alkaa talven odotus. odotus odotus
ja jännitys tulevasta maasta.

kylmä palelee ja kuume
kipeäksi ehkä.
en jaksaisi nyt. ei ole aikaa sairastaa.
aina niin kovin kornin kuuloinen. ettei ole aikaa sairastaa.
mutta kun ei ole.

(ehkä juuri silloin on syytä sairastaa)

enkä tiedä. ehkä tämä on vain alakuloa.
ehkä vain väsymystä ennakkoon.

minä tykkään katsoa ikkunasta.
niin.
sellainen minä oon. tykkään ikkunoista.
lukiossa valitsin aina paikan sieltä reunasta
ikkunan vierestä.
ja on mahdotonta istua bussissa tai vielä mahdottomampaa junassa jos vielä istuu jotakuta vastapäätä niin ettei ole ikkunaa
ja sitä näkee itsensä ihan erilailla
ikkunasta
kun katsoo
ja tuntee millaiselta hymy näyttää tai silmät
mutta eiväthän ne näytä
tietenkään siltä
miltä tuntuu että näyttäisi

mutta seuraavatko muut niin kuin minä seuraan
olen alkanut seurata ihmisiä yhä vain enemmän
saatan nykyään vain tuijottaa häpeilemättä kassajonossa edessäolijaa ja hänen ostoksiaan. luetella hänen lihasäilykkeidensä määrän ja tarkastaa leivän kuitupitoisuuden. niin
tai autoissa istuvia
että montako heitä on ja mikä on ikäjakauma

lapsena me aina vilkutettiin (ei suinkaan näytetty keskisormea!) toisille autoilijoille (mutta meille kyllä näytettiin usein keskisormea!)

ja kerran kun olimme siirtyneet astetta rajumpiin kontaktimuotoihin yläasteella, yksi ystäväni joutui päällehyökkäyksen kohteeksi. niin. autoilijat saattavat raivostua kun kadunvarrella seisoo kolme nuorta tuijottamassa suoraan häikäilemättömästi auton sisälle, kääntäen vieläpä päätään mukana mahdollisimman tyhmä ja hölmistynyt ilme kasvoilla. kutsuimme tätä taiteenlajia tönkkäämiseksi. muistaakseni.

mutta se oli sitä aikaa kun minä kaivelin vanhoja pahvilaatikoita ja löysin äidin levenevälahkeiset farkut, isin samettitakin ja maripallopaidat. sitä aikaa kun olin meidän koulun ainut kasvissyöjä ja kun poljimme täyttä vauhtia pyörillä mäkiä ylös ja alas perjantai-iltaisin jotta ehdimme minkä paikallisen punkrock bändin keikalle milloinkin.

mutta nyt on vielä ikkunat
siksi kai tykkään korkeista kerroksista
niissä on yleensä enemmän ikkunoita. tai niistä voi katsoa enemmän huomaamatta. tai ehkä näkee vain laajemmalle. tai ehkä voi kuvitella vain olevansa lähempänä taivasta.

kerran oli se raitiovaunumatka
kun tyttöni kertoi ikkunoista
kunpa muistaisin jonkun niistä ikkunoista
mutta en muista
muistan vain paljon muuta
sen matkan
montako kierrosta me kiersimmekään, se oli kolmonen, kolme bee tai tee
luultavasti se oli kolmonen. mutta saattoi se olla jokin muukin.

syksyyn liittyy aina se sama
viileys
sellainen viileys jonka huomaa rakosista
tai rakoset huomaa koska on se viileys
siinä on aina se sama

ehkä minä olen säikeellä kiinni siinäkin
viimassa ja pienissä pistävissä vesipisaroissa
jo kaadetuissa vaahteroissa ja niiden takaa paljastuneissa pienissä, säälittävissä, joihin kaikki pihan linnut pakkautuvat hytisemään
pihlajanmarjoissa ja villamekoissa jotka ovat odottaneet koko kesän, marjat kypsymistä ja mekko päälle pääsyään.

pidän niin eniten harmaudesta
ja siitä kontrastista
kun on lehdet jotka ovat väriset
siitä että on alku vaikka oikeastaan loppu
että se on se väli
loputon viiva
asymptootti
siksikö minä en koskaan päässyt niistä selville
matematiikantunneilla
ehkä minä olen säikeellä kiinni niissäkin
loputtomasti lähestyvissä mutta koskaan saavuttamattomissa
kielessä joka on ihan pieni ja marginaalinen
enkä silti osaa sanoa millään toisellakaan.

syysyys

leiri
jolta tulin tänään päivällä kotiin (ihanaa!)
oli katastrofaalinen.
tai no.
oikeastaan ennemminkin mitäänsanomaton.
environment and climate change camp olisi voinut saada nimen playing games camp
mutta en jaksaa siitä nyt sen enempää.
sitä vain toisinaan huomaa kuuluvansa totaalisesti vähemmistöön oli kyse sitten mistä tahansa.

meidän puut on kaadettu.
ne ainoat puut joita olen tässä jyväskylässä rakastanut.
tässä asunnossa.
ainoa asia miksi muutin juuri tähän.
nyt niitä ei ole. niin autiota ja vastapäinen talo. vastapäisen talon ikkunat ja loputtoman raskas tyhjyys taivaalla.

haluan muuttaa. minulla ei ole täällä enää mitään. no thing

ja syksy on selvästi alkanut.
yliopistolta oli sadellut viikon aikana 43 uutta viestiä.
en ole vielä valmis. en ole vielä hakenut kalenteria. en jaksaisi vielä aikatauluttaa.

olen vähän epätoivoinen.
olen vähän enemmänkin epätoivoinen.
koulumotivaationi ei ole kasvanut. kirjoittamismotivaationi jäi yhdeksi viikoksi. puut kaadetaan. ja heinolasta metsät kaavoitetaan asunnoiksi. rantatonteiksi. ja minulla on täällä kanssani ihminen, joka ei vain pärjää vielä ilman minua. ja miten ikinä voisin lähteä puoleksi vuodeksi pois kun viikkokin on juuri ja juuri rajoilla että en löydä ruumista kotiin tullessani.
huokaus.

en todella tiedä.
tällä hetkellä on niin väsynyt että voisin nukkua vuorokauden ympäri,
luulisin.

pili pili pom

sellainen sade
että ei tee mieli astua ulos vaikka onkin punainen pilkullinen sadetakki ja saappaat.
mutta olinkin myymässä iltapäivän, sillä kasvimaalle ei viitsinyt mennä liejuun.

ja on sellainen sade.
sellainen vain
että katsoo ikkunasta kuinka ei kuulu ropinaa
kun se on sellainen tihku

ja talo on hiljainen. kokonaan. kaikki naapuritkin varmaan nukkuvat sadeuntansa.

ja minä
voisin katsoa hieman elokuvia.
kahdeksan surmanluotia ja sen sellaista

huomenna pitää pakata.
sitten lähden kauas metsäilemään
englanniksi

näin taas painajaista.
edellisyön painajainen oli abstrakti.
mutta tämän yön oli hyvin konkreettinen
se oli jokin ohjelma televisiosta
jossa nainen ajoi autoa sellaista metsätietä ainakin
ja yhtäkkiä sen silmät muuttui sellaisiksi punaisiksi, niin kuin kauhuelokuvissa
ja kaikki vastaantulevat autot meni hirmu nopeasti ohi
auto vain kiiti ja se ajoi ihmisten päältä ja se nainen kirkui
kirkui kirkui kirkui mutta se ei voinut pysäyttää koska sillä oli punaiset silmät
ja sitä kesti vaikka kuinka kauan
oltiin jo menty kaupunginkin läpi
ja jotenkin siinä kävi niin että se auto lopulta pysähtyi parkkipaikalle ja se nainen oli poliisi eikä kukaan koskaan saanut tietää että sillä oli ollut ne punaiset silmät.

syksys

iltaisin tuntuu sellainen tuuli
tai ei se ole vain tuuli se on myös tuoksu
sellainen tietty, joka tulee aina syksyllä
ja lauantaina minä sanoin ystävälle, että hassua
että kesä on alkanut vasta nyt

sehän olikin viimeinen kesäpäivä.

mutta minä pidän syksystä
kaikista eniten ehkä
sillä ei ole kuumaa eikä kylmää ja minä taas puhun säästä koska minä rakastan säästä puhumista. eikä siinä ole mielestäni mitään pahaa, eikä se ole täytettä. se on merkittävää.

näin unta että matkustin junassa isossa porukassa, olimme tulossa Venäjälle ja venäläinen mies tuijotti minua ja lopulta alkoi puhua, ja minä vain kohauttelin olkapäitäni sillä en ymmärtänyt mitä hän sanoi, mutta hänen vieressään seisoi kaksi miestä, jotka puhuivat ranskaa ystäväni kanssa ja sitten venäläinen mies kysyi huonolla englannillaan olemmeko ulkomaalaisia ja aloimme puhua englanniksi.
ja keltaiseen sadetakkiin pukeutunut tyttö puhui tämän miehen kanssa pitkään vihreällä niityllä. kun muut ihmiset leikkivät sammakkoja.

haluaisin aloittaa liikkumisen.
samalla tavalla kuin kodin siistinä pitämisenkin.
mutta eilen lysähdin keittiönpöydän ääreen ja totesin ääneen
että ei
minä vain en ole sellainen ihminen
joka tiskaisi heti syönnin jälkeen
joka laittaisi tavarat oikeille paikoille
ei,
se ei onnistu toden totta minulta
olen liian laiska sellaiseen
ei,
minä en jaksa näitä käytännön askareita.

ja sitten makaan koko illan valittaen ettei ole mitään tekemistä
niin kuin valitin äidille aina lapsena
soitin, heti koulusta päästyäni äidin työpaikalle, äiti, mitä mä teksisin.

kunnes lähdin kirjastoon seikkailemaan ja kohtasinkin siellä sattumalta ystävän, jolle olin aikonut soittaa, mutta en soittanut sillä luulin hänen olleen ulkomailla. mutta sieltä hän käveli, syli täynnä kirjoja ja elokuvia ja levyjä
ja sitten olisi ollut tekemistä illaksi
mutta kuten jo arvasin,
siinä tilanteessa, että kun joudun menemään kirjaston sulkeutumisen takia takaisin kotiin, en enää jaksa lähteä sieltä mihinkään

paitsi että
kävin kaupassa ostamassa sipsejä
joista tuli huono olo

ja opin yöllä pelaamaan shakkia
ensimmäisen kerran.

mennään omenavarkaisiin
vaikka ei se ole varkaus
kun se on puu joka ei ole kenenkään pihalla
ja sitten pitäisi tietää
kaikkia asioita kauheasti
ja jo suunnitelmat
enkä minä edes vielä tiedä aikaa
tänään opin kissa täti harrastaa sujua sanoa ymmärtää kaikki kokonaisuus koti

ja kasvit on kansissa
ja kaappi niin herkullisen punainen
vaikka vielä pitää maalata kerta ainakin (ja isi teki sen nytkin melkein kokonaan)
ja on puolukoita
on sieniä

ja hei!
nyt vasta huomasin mutta meidän vaahtera! meidän vaahtera on alkanut punertaa!

syksy!

enkä minä mitään muuta enää kuin hymyä

unessa tommy taberman oli laittanut blogiini kommentiksi koko ruudun kokoisen oman kuvansa.

ja unohdin uusia kirjaston lainat.
krr.

ja olen saanut esseen.
melkein. melkein.

enkä jaksaisi yhtään käytännön asiaa enää
jaksaisin vain vain
nukkua ja nähdä unia
nukkua olla näkemättä unia
ottaa valokuvia vastaantulijoista
pistää silmät kiinni
tuntea tuuli kylmä syksy poskilla
heitellä lumipalloja
silittää kissaa
maata lattialla
kerätä vaahteranlehtiä
ravistaa omenapuuta
vähän omenavarkaissa
syödä raparperiä suoraan maasta
piilottaa pääsiäismunia
etsiä pääsiäismunia
katsella sadetta ikkunasta
kävellä syksyssä kävellä kävellä kävellä syksyssä
kiivetä katolle
istua kivellä

mutta vielä on tekemistä pikkuisen
ja ulkona näyttää kauniilta syksyltä
eilen illalla oli niin ihana kävellä kotiin oli täysikuu ja viileä ja loputon hämärä joka vain jatkui olisi voinut kiertää järven jos olisi jaksanut

mutta harmittaa ne lainat
kun just maksoin edelliset .(

menen jatkamaan itkemistäni
koulua

yöt jatkuu

Ei se ollut tämäkään yö rauhallinen.

Suuri laakea kenttä oli täynnä verisiä silvottuja ihmisruumiita, joita poliisit ja ambulansssimiehet raahailivat, kasailivat ja etsivät. Aina välillä joku huusi, taas löytyi yksi! Minä katselin, kun yksi tuttu ärsyttävä mies kaivoi kuoppaa ja poimi kuopasta verisisiä sikiöitä. Hän otti kuopasta kolmannen ja sanoi että niiden on täytynyt olla kolmoset. Kolmannen jälkeen tuli vielä neljäs, mutta en katsellut enää sen pidempää.

Ystäväni oli muuttamassa toisen ystäväni entisen poikaystävän kanssa yhteen ja heillä oli upea suuri koti. Avasin heidän parvekkeensa oven ja parveke oli valtava. Minua huimasi hieman siellä, koska parvekkeella ei ollut kaiteita. Kun tulin parvekkeelle uudelleen se oli täynnä ihmisiä ja siellä oli myös kaide, kaide oli kuitenkin irrotettava naru ja se irtosi ja lopulta naru kiertyi kaulani ylle ja alkoi kiskoa minua mukaansa. Ihmiset vain riuhtoivat narua, juoksivat ja ilakoivat ja minä raahauduin naru kaulassani niiden mukana ja yritin löysätä sitä etten tukehtuisi. Lopulta ihmisjoukko pysähtyi, sain narun pois kaulastani ja päivittelin tapahtunutta ventovieraalle naiselle ja poikaystävälleni. Meidän joukkoomme ilmestyi pelottavan näköinen nuori mies joka sitoi narun poikaystäväni kaulaan kuristaakseen tämän. Ihmettelin, mutta ajattelin että he ovat kavereita ja se on joku tyhmä pila. Sanoin kuitenkin, että älä viitsi kuristaa ihmisiä ja aloin irrottaa narua pojan kaulasta. Mies ei kuitenkaan luovuttanut helposti vaan alkoi ilkkua minulle siitä mitä minulle oli juuri aikaisemmin tapahtunut narun kanssa ja miten olin näyttänyt kauhistuneelta. Sanoin ettei hänen silti tarvitse sitoa kenenkän kaulaan naruja. Ja hän syytti minua jankuttajaksi. Lopulta ulkopuolisten avulla saimme miehen poistumaan ja poikaystäväni vapaaksi. Lähdimme pois ja olimme järkyttyneitä. Pysähdyimme thaimaalaisen kaupan eteen ihastelemaan suuria vartaita ja omenachutneyta kun thailainen nainen tuli eteemme kassan takaa ja osoitti meitä aseella. Hän otti meidät panttivangeiksi. Minä aloin tässä vaiheessa kuitenkin vähän heräillä ja sain unen siirtymään niin, että olimme kumpikin päässeet pakoon ja minä piilottelin yhden toisen kaupan takahuoneessa, jonne thailainen oli tullut minua etsimään. Tiesin että poliisit oli soitettu.
Poliisit tulittivat konekivääreillä (?) thaikauppaa vaikka ihmisiä käveli siitä ohi ja kaikkialla. Kukaan ei ollut moksiskaan, vaikka rakennukset menivät rikki ja ihmiset kaatuivat verisinä maahan.


eilen uppouduin koko päiväksi kirjoittamisen ihmeelliseen maailmaan.
olin illalla niin poikki ja ahdistunut että tajusin etten oikeasti voi kirjoittaa niin montaa tuntia.
että aivotyöskentelykin on raskasta. ja tietyllä tavalla fiktiivisessä tekstissä saattaa mennä jonnekin niin syvälle, että siitä palautuminen kestää
ainakin minulla, vielä
asiaa ei helpottanut se, että fiktion lisäksi kirjoitin esseetä ja suunnittelin toista esseetä toisen tilalle. tein siis tavallaan kolmea kirjoitustyötä kerralla ja
ihan totta
en enää koskaan halua sellaista.
haluan keskittyä pari tuntia päivässä maksimissaan omaan maailmaani
ja pari tuntia maksimissaan muuhun kirjoittamiseen
mieluiten ei samana päivänä kumpaakin
(joka on kyllä aika mahdotonta kun yrittää kirjoittaa omaa ja opiskella samaan aikaan)

mutta syksy on
syksy on ja se tuntuu hyvältä. muut ehkä vielä odottavat aurinkoa mutta voi kuinka minä nautin tästä sateesta ja huojuvista puista!

syys

ulkona tuoksuu syys
ihan totta
se oli ilmassa jo
syksy

ja minä yritän jäljittää tuottajia ohjaajia edes valokuvaajia
yhden e-maili osoitteen vain tarvisin

nämä esitysoikeudet elokuviin
joita tulemme näyttämään syksyllä
syys

mitä tapahtuu jos syö vahingossa liian raakoja papuja?

kävellä illalla katuja niin
ja iholle tulee syksy
tulee illalla ikkunasta
ja ohuet lakanat niin ohuet koska on ollut kesä
näkee läpi
pienistä lasisista ikkunoista

yöllä minä olin akvaariossa
veljeni täytti sitä vedellä
joka oli myös poikani
ja äitini katsoi vierestä
minä sanoin miten sinä voit antaa tämän tapahtua miten sinä voit antaa tuon tappaa minut vaikka olet äitini et tee mitään
äiti ei sanonut mitään ei tehnyt mitään
minä sanoin pojalleni luuletko sinä että tämä ei vaikuta suhteeseemme mitenkään että jos minä en kuolekaan tässä niin minä en voi enää koskaan luottaa sinuun ymmärrätkö
poikani ei sanonut mitään ei tehnyt mitään
minä seisoin akvaariossa joka täyttyi vedellä

toista painajaista en enää muista
mutta siinäkin oli äiti ja poika

aamun lopulla seilasin purjelautalla ilman purjetta pienten serkkujeni kanssa austraaliassa merellä
joka puolella ajeli suuria veneitä moottoreineen
piti väistää
aina viime tipassa
lopulta rannassa minulla oli päässäni sukelluslaitteet
puolet sukelluslaitteesta
äidilläni toinen puoli
serkut pystyttivät teltan laiturille
ja se oli mökkimme laituri mökkimme järvi

minun vuodenaikani lähestyy
hämähäkin seitit kauniita valossa joka tulee viistosti nyt
ei enää suoraan ja polttavasti
kohta voi taas pistää pitkähihaisia päälle
olla näyttämättä onnelliselta
kävellä lehtien seassa ja vesi ja tuuli ja kivet ja aallot huojuvat puut ikkunat jotka alkavat pitää ääntä linnut jotka palaavat jotka lähtevät alku joka on loppu loppu joka on alku

minä matkustan syksyyn
matkustan syksyyn vaikka eihän se haittaa
ettei ole vielä saanut kesääkään loppumaan
ei haittaa ettei osaa sanoa
vieläkään oikeita vastauksia
ja että on levittäytynyt kaikkialle kesään
papereita suikaleita viiruja ja pesosia

tulee kuitenkin
taas aamut
joina ei jaksaisi nousta
viittomakielen tunneille
kylmät aamut kun ei voi pitää parvekkeen ovea auki enää pitkään aikaan
kylmät kylmät sitä mieluummin jäisi
sitä aina mieluummin jäisi
ja sitten on jo lumi
eikä se sada enää ensimmäistä kertaa
ja taas huomaa
että on aikaa
jota ei ole käyttänyt
ja täytyy lukea momoa täytyy lukea momoa ja rajatapauksia
että muistaisi ettei aikaa voi säästää
ettei ole muuta kuin mitä on
nyt

muista hyvä tyttö että nyt

ja kirjaimet
niitä on kirjoitettu kohta jo vuosi
miten sitä luuli voivansa kirjoittaa paljon enemmän vuodessa
miten sitä luuli
että saisi valmiiksi
että kyllä miten sitä ei ole ollut aikaa
ja lukeminen on alkanut vasta puolivälissä kesää
ja autoakin
jo ajanut sitten kohta vuoden
muka
eihän sitä vieläkään uskalla
mökkitie niin mutkikas ettei voi niin lujasti kun ei tiedä mihin kääntyy
vihoissansa ajavat perässä kun eivät pääse ohi
bussikuski sanoo että kaikki matkailuautot asuntovaunut asuntoautot pitäisi kieltää lailla
minusta se ei ollut yhtään hauska
ja kukaan ei sano sille mitään
hyvä

kynttilöitä voi taas
ja teetä
paljon teetä
vuoroin toistensa luona
nyt kun kaikki sitten asuvat lähekkäin
kirkon kaikin puolin
ja onhan niitä toisiakin ihmisiä
joihin voisi alkaa tutustua
ja paikkoja joihin mennä ja töitä ja tehtäviä
joita kaikkia haluaa
ja on luvannut

ja sitten palaa tyttökin
kirkon yhdelle puolen
ystävä
joihin on kirjaimilla
mutta osaako sitä edes katsoa silmiin
tehnyt siitä siskon
aina sitä yrittää
edelleenkin
siskoa saada itselleen
joka on itse sisko
olisipa

syksy
syksyni!