Minulla on sellainen
välinpitämätön olo
sellainen mitä vihata. Välinpitämättömyyttä. Aina sen ensiksi mainitsen
sielläkin, kun piti piirtää erilaisia
kuten viha

olin saanut kauniin viestin ystävältä
ja silti se tarkoitti minulle vain
että olen ollut välinpitämätön
että minulla on sellainen ystävä
enkä edes viitsi pitää häneen yhteyttä
vaikka ei se ole viitsimistä
olen vain ollut huono
pitämään yhteyttä
yritin ensin kirjoittaa tähän koneiden kanssa, mutta ei
minähän olen ollut joka päivä koneella
viimeksi kirjoittanut palautetta
asiakkaalle
miten hullua
oppilaalle
miten hullua!

ja sitten luin kirjoituksia
joita ystävykset kirjoittavat toisilleen
minäkin olen yksi niistä ystävyksistä
ja he kaikki ovat niin todellisia
niin todentotta
ja minä
en niin angstinenangstiah en koe kuuluvani minnekään
voi. pateettisuuden pateettisuus.

olen nähnyt tänään paljon ihmisiä. sellaisia joita ei tunne, jotka ovat vain ihmisiä
ja sitten yhdet maailman mukavimmat
joiden kanssa en osannut kuin sanoa että hei ja että minulla on perunoita kassissa
ja sitten tytön
jonka kanssa olimme siellä missä perunoita
ja haluaisin olla hänenkin todellisuudessaan
kaikkien todellisuuksissa
ettei tarvitsisi koko ajan nieleskellä
katsella ikkunoista ja purra alahuulta
silittää paprikanlehtiä
ja piirtää kuvia maasta, jonne on oikeasti lähdössä

vaikkakin
luulen niin,
että samalla tavalla, kun tämän maan megatähti jätti tulematta tänne
minullekin tapahtuu
etten pääse sinne
niin kuin aavistin senkin etten koskaan pääse konserttiin
aavistan sen etten koskaan pääse maahani.
se ei voi olla totta.
se on liian kuviteltua jo.

olen lukenut vigdis grimsdottiria tosi paljon. putkeen jo kolmas kirja. olen aina tykännyt hänestä, mutta nyt olen hurmaantunut.
haluan imeä itseeni kaiken siitä maasta. opettelen sanojakin. mutta unohdan ne heti seuraavassa hetkessä.
miksi en olisi kieli päästäni?

haaveilen kaikista satujutuista.
olen tehnyt sitä koko kesän.
niin. ehkä voisin vastata noin, kun joku seuraavan kerran kysyy että mitä minä olen nyt kesällä tehnyt.
minä, joka en ole töissä enkä opiskele. ja heti seuraava kysymys on millä sinä sitten elät. ja minä vastaan että olen tehnyt keväällä töitä. ja tottahan se onkin. vaikka äitini aina muistaa mainita kaikille, joille kerron työpaikoistani, että eihän niistä mitään juuri tienaa. viimeksi tokaisin hänelle siinä hänen ja hänen kollegansa läsnäollessa että ei ehkä sinun mittakaavassasi, äiti, mutta minulle se kyllä on paljon rahaa. äiti naurahti epämääräisesti. hah. toisinaan uneni ovat totta.

en tiedä onko minulle kertynyt kesän aikan opiskelumotivaatiota.
en tiedä haluanko kävellä koulurakennuksiin kun ei ole enää montaa ystävää sitten, joiden kanssa mennä lounaalle.
kaikki, miltei kaikki ovat maissa. omissa maissaan, tai tulevissa maissaan. toisissa.

mutta eivät sentään kaikki.

ja sitten minulla on se uusi opiskeluaine, joka kyllä motivoi. tai ainakin luulen niin. olen ainakin uskotellut itselleni niin.

ja tahtoisin oikeastaan vain olla vanhempieni puutarhassa syömässä kirsikoita. tai mennä uuteen suojelumetsään etsimään kanttarelleja. tai vaikka vain sinne jossa ollaan oltu aiemminkin. ja mustikat. ne jäävät ehkä tänä vuonna keräämättä. kaikki jää tekemättä.

tekisi mieli vain hiljaisuutta. merta

en olekaan kertonut
kuinka muistin taas miksi mereen joskus rakastuin
että toden totta
minähän olen pitänyt kovin tästä vedestä
suolaisesta
tajusin sen kun kävelin kivikkoista rantaa ja poimin pyöreitä kiviä
ja mustia ja rosoisiakin, viivaisia. katselin lokkeja ja variksia. ja äiti vain jaksoi ihastella tyrnejä ja muita kasveja. me kaikki kävelimme omaa reittiämme. isä, äiti ja minä. kuin muumiperhe. pysähtelimme kukin omaan tahtiimme ja minä
minä ajattelin vain sitä
mihin olen joskus rakastunut
ja minkä olin unohtanut
ja jonka ehkä tulen saamaan takaisin, suurempana kuin koskaan ennen, sitten
sitten kun
minä, minun maahani.

voi kunpa se toteutuisi.kunpa mikään ei menisi pilalle. kuten on tapana käydä. sellaisille asioille, joita niin kovasti toivoo ja joihin niin kovasti luottaa.

olen katsellut valokuvia. niitä tuli yli kolmesataa postissa. rakastan niitä. joskus niin paljon että vielä valokuvasin.
viime yönä oli unessakin itsevarma valokuvaaja, joka en ollut minä. ja minä arastellen kyselin kameroista. arastellen itsevarmalta ystävältäni.

olisi hauskaa jos maani olisi kuin satu.
olisi niin kovin hauskaa, kun se olisi niin kuin vigdiksen kirjat. että siellä olisi musta talo valkoisine ikkunankarmeineen ja ihmiset lukisivat toistensa ajatukset. ja minä, joka en osaa kieltä sanaakaan saisin tulla heidän maahansa. saisin muuttaa sinne joksikin aikaa, ja he ottaisivat minut avosylin vastaan. ja saisin heidän kaikki tarinansa.
mutta.
en minä luule satujani todeksi niin kuin se, josta olen kirjoittanut.
minä en usko mihinkään.
en uskalla.

kurkussa kivivyöry minä pingon kotiovelle ja hissi ei tule ja ovelle ja sisään ja hengähdän sillä on niin kuuma.
sellainen minä olen.
nykyään.

ja minun selkäni on sitten hiessä. ja kädet hyttysenpaukamilla.
ja jalat. ja maha.

ja ennen kuin nukahdetaan minä katselen ikkunasta puuta. se on vain vaahtera, keskellä kaupunkia. mutta se on minun puuni. siinä on nyt vihreätvihreät lehdet, jotka varjostavat ikkunaa, varjostavat meidän talomme toisten silmiltä, tai niin me luulemme
(enhän minä uskonut mitään)
ja minä katson kun tulee yö niin tulee tuuli
ja aamulla on valoisaa.
aamuisin on aina valoisaa.