minun pitäisi olla nukkumassa
pitäisi olla makuuasennossa
niin että selkä on aamulla kipeä
koska ei ole vielä sitä sänkyä, jonka joku on tehnyt
itse
sellaisesta puusta, joita ei kasva täällä

mutta minua naurattaa
kun on nuoria tyttöjä
joita naurattaa ja joissa on sellaista virtaa
että jaksetaan kirkua ja hihittää ja kiljua ja täristä ja koputella muskelimiesten salinoveen.

ja on ollut ensimäinen lämminpäivä
että bussin ikkunasta tulee valo kuuma ja tyttö teepaitasillaan nousee kyytiin
pitkähihainen on myöhemmin itselläkin liikaa
kun kelantätiäkin naurattaa
ne kaikki kymmenen paperia, joista aina puuttuu nimikirjoitus tai henkilötunnus tai maan nimi
naurattaa
että olen ollut suomen sosiaaliturvan ulkopuolella kenenkään - itseni mukaanlukien - tietämättä vuoden. Mutta nyt on anomukset täytetty, ne samat joita maahanmuuttajat joutuvat täyttelemään, jotta pääsisin takaisin, takautuvastikin. ainoastaan viime kesä jääköön islannin piikkiin. ja saan olla sossumme piirissä vaikka lähdenkin taas. sekin naurattaa
että kun
ja taas papereita, papereita, papereita. vanhoista maista, kotimaista, uusista maista. papereita papereita

ja sitten voi taas pyöräillä auringossa, kesässä
alkaa tulla pimeä. ei mustaa, ei koskaan kesällä mustaa pimeyttä.
mies kuuntelee aaltoja, kuuntelee niitä ennen kuin nukahtaa
sitten siitä tulee minullekin
hetki ennen unta.
aalloista.
miten kummallista
että merestä voi tulla
meri
niin kuin islannissa
kun käveli mustaa hiekkaa pitkin
käveli vesiputouksen vartta
paljainvarpain ja lauloi täysillä
lauloi niin kovaa kuin jaksoi eikä se silti kantanut pauhun yli
ei mikään
kun on voima sellainen että vesi vyöryy
ja keltainen talo huojui siellä tuulessa ja sateessa
parina paahteisena päivänä
silloin
kun ajoi autolla ensimmäistä kertaa ne 50 kilometriä hakemaan poikaa
joka tuli sittenkin
kesämekko päällä
ovea vasten
lattialla
ja ei mennyt kuin muutama tunti niin vatsatautiepidemia oli alkanut
ja aika muuttui
heti

yhä vain hämärämpää.

saa tulla katsomaan
niitä tyttöjä.
esitysaikataulut löytää täältä.

taistelen flunssaa vastaan
eilen pölyisen teatterin jälkeen oli olo sellainen kuin aina ennen flunssaa
ja tänään se on vain jatkunut
kun vieläpä piti mennä jatkamaan mokomaa siivousta

erikoista mistä teatterin yhteishenki syntyy
omassa ryhmässäni (sanon omassa, vaikka ei se millään lailla ole minun) me ollaan kaikki ja vappunakin vaan rakennettiin lavasteita ja voi, ei tuntunut yhtään kamalalta sinne mennä
mutta tuolla,
minusta tuntuu että olen siellä vain töissä
että en ole tavallaan valinnut juuri sitä teatteria
enkä kuulu siihen ryhmään mitenkään, eikä minua oikeastaan kiinnostakaan kuulua
ja siksi tuo siivoaminenkin on aika vastenmielistä
jotenkin kiltin tytön velvollisuudentunnosta siellä nyt kahtena päivänä olen
vaikka on siellä puhdikkaampia äitejäkin jotka eivät koskaan ole olleet teatterilla
niin

mutta taistelen siis flunssaa tai pölyallergiaa vastaan
ja menen tuulessa ja tuiskussa joogaan
vaikka ei se oikeastaan enää niin tuisku edes ole
vaikka kolikko sanoi ei, älä mene

ja taas soi nettiluennot
ehkä olen jo kuunnellut nämä
tai sitten lukenut

kyllä. olen jo kuunnellut tämän. nyt olen varma.
ehkä juuri edellisen blogimerkinnän aikana.
tai kun etsin tietoa siitä miksei pitäisi joogata täydenkuun aikaan
tai kun etsin avoimia työpaikkoja Norjasta
mutta eihän minun alani työpaikkoja ilmoitella missään
luulen että minun pitäisi vain mennä uuteen maahan ja
aloittaa vain siellä. terve, minä tulin ja onko teillä töitä?

ja unessakin on poika jostain vuosien takaa
niin kuin lapsena oltiin
mutta puhe oli erilaista

ja tekisi mieli jotakin suklaankaltaista.

ystävä on ollut
ja tajuaa että kun on ystävä tai toinen
että sitten jääkaappi ei olekaan tyhjä

väsyttää
kaikki se teatterin pöly
ja jotenkin omituista
kun katsoo valokuvia
valokuvaajan ottamia
sieltä missä on itsekin ollut
niistä ihmisistä jotka on itsekin nähnyt
ja tulee sellainen olo
kuin
lukisi jonkun toisen päiväkirjaa
ja sitten tekee mieli deletoida kaikki
mikä viittaa itseen
kadota
se tulee aina sellainen katoamisentahto

ja miettii kuinka monta numeroa
voisi muistaa ulkoa
ei ole helppo opetella tuhansissa,
helpompi kymmenissä
eikä kukaan ymmärrä mistä on kyse

unessa
ollaan matkalla australiaan ja italiaan
ja oudot kaupungit, bussiasemat, lentokentät
ja sitten vaihtuu vaihtuu toiseksi kauhistuu

kädet pakkasesta
opetan teinitytöille vauvojen leikin
ja miten hölmistyneet naamat
miten oudolta tuntuu romanttisia kohtauksia kahdelle tytölle

että nielaisisi
juuri sellainen.

huominen

On ilta
ja sitten on yö
ja sitten on aina seuraava aamu
ja päivä ja seuraava ilta ja yö
ja taas huominen

viikot menevät kauhean nopeasti. Olen ollut täällä jo seitsemän viikkoa.
seitsemän. ja seuraava viikko on Grönlannissa.
En tiedä yhtään siitä matkasta. Sinne minä kuitenkin menen. Tyhjänä tauluna.
Maahan jonka kieli.

Perjantaina näin Salka Valkan
istuin bussissa teinien ympäröimänä
ja kysyin kuskilta monta kertaa milloin
jään pois
ja sitten kävelin merenrantaa menninkäiskaupungin meren rantaa
ohi pitsapaikan jossa oli kymmenen metriä jonoa ulkona ja sisälläki
kunnes olin numeron 100 kohdalla ja teatteri oli 50
sitten ystävällinen mies joka puhui englantia jota oli mahdoton ymmärtää ja meloi kajaakkia myrskylläkin käveli kanssani teatterille ja esitys oli tietysti täynnä
mutta mahduin lopulta kuitenkin
ja se oli tanssia joten ymmärsin kaiken
Salkasta joka tanssi ja hänen äidistään
ja kirjasta oli otettu näin ollen hyvin yksinkertaistetusti rakkaussuhteet
ja loppuen lopuksi
näin jälkein päin heidän kokonaisvaltaisesta tanssistaan huolimatta
esitys oli aika kylmä.
ei siitä voinut nähdä miksi rakastuin kirjaan
silloin
kun Islanti oli saaren nimi. Islanti oli satu vain.

ja sitten minä istuin bussissa miestä vastapäätä joka puhui itskseen ja painoi silmiään ja valitti kipua. Ja minä kävelin postilta majataloon jossa oli syntymäpäivät
ja sitten me pelasimme psykolgipeliä (sitä missä yks menee pois huoneesta ja sen pitää arvata mikä on pelinhenki tavallaan) niin että päivänsankari oli psykologi
ja joimme vodkaa
mutta emme suomalaiseen tapaan
ja lopulta olin puoli seitsemältä aamulla sängyssä

ja seuraavan aamun iltapäivä oli aamiainen
ja koko päivä Sannen luona
opiskelemassa
niin että kikatimme vaan ja
puhuimme puhuimme puhuimme
ja teimme kermaista lohipastaa
ja kun emme olleet saaneet mitään tehtyä lähdimme katsomaan viikinkielokuvaa
islantilaista kuuluisaa vuodelta 1985, jonka nimeä en muista mutta joku kun jotkut korpit lentää
ja voi miten meitä nauratti
musiikki ja se että kolme ihmistä oli änkeytynyt sohvalle, joka sekin oli pieni
kuten kaikki siellä
paitsi se koko rakennus
jossa istui respassa mies jolle sanoin we are just visiting our friend
ja hän sanoi että hänen täytyy tarkastaa ja hän näppäili ruutuun jotain ja sitten sanoi saatte mennä ja minä näin valvontakamerat
sellaisessa paikassa osa täällä asuu
kello yhdentoista jälkeen ei saa olla vieraita
mutta me olimme kello kahdentoista jälkeen
sillä kuuntelimme saksalaista karnevaalimusiikkia
ja myös hyvää musiikkia
ja sitten
elina ja aarno kääntyivät omaan majataloonsa ja minä ja sanne lähdimme omiin koteihimme
katsoen toisiamme silmiin siinä bussiaseman kohdalla ja nauraen
sanoen että edellinen yö
oli edellinen yö

ja tänään
olen siivonnut
imuroinut pessyt koko ensimmäisen kerroksen koska on siivousviikkoni
jyssännyt keittiön pöytää ja hellasta rätti mustaksi
ja omaakin huonetta
ja kohta tulee Sanne
tällä kertaa opiskelemaan.
oikeasti.

tykkään minun teatteriystävistä. meistä on tullut sellainen porukka. sellainen yhteisö. hassua. kun olen tavallaan kadehtien ja halveksien katsellut jyväskylän teatterilaisia. näyttelijöitä. pah. tuollaisia. mutta nyt minä itsekin kuulun sellaiseen tavallaan. että nauretaan kovaan ääneen, ollaan rikkinäistä puhelinta baarissa ja laulu kuuluu toiselle kadulle.
niin. mutta ainahan tuollaiset on kivoja kun itse kuuluu. ja jos ei kuulu niin ärsyttävää.

ja perjantain draamasessiokin koulussa oli huippu. oli aivan mahtavaa nähdä toisten tekstejä. ja päästä tietysti kokeilemaan omaansakin. sitten tuli taas usko draamaan. siihen että ehkä siinä sittenkin on jotain minulle. että en minä näytä pääsevän siitä eroon.
se vain kummittelee.

ja sitten tajuaa yhtäkkiä että tosiaan. olenhan minä tehnyt teatteria jo yhdeksänvuotiaastaasti. että onhan siinä melkein viisitoista vuotta. hui. että kai sen pitäisi jo jossain näkyä. edes vähän. edes vähän.

sisällä sisällä.

unissa psykopaattielokuva, joka oli analyysissäni sitä katsoessa aikuisten satu. mutta en halunnut katsoa sitä loppuun sillä sossun täti olikin se murhaaja.

ja tykkään myös kamalan paljon olla yksin kotona. ihan yksin. vaikka pelkäänkin aina kaikkia mahdollisia omituisia ääniä. kuten reppuani, joka kaatuu itsestään. ja on paljon kylmempi nukkua. mutta jotenkin myös tykkään omasta itsenäisyydestäni. ihan vain omasta.

enkä vielä tiedä, jos tykkään siitä islannissakin. jos lähdenkin sieltä grönlantiin ja rupean pyytämään valaita.

(valaat ovat ehkä viimeisin eläin, jota voisin kuvitella vahingoittavani, en tiedä oikeastaan edes miksi ihailen niitä niin kovasti, ja onhan niitäkin montaa eri lajia, ihan erilaisia, mutta jotenkin valas on sellainen symbolikin, sellaisesta ikiaikaisesta elämästä, tavallaan elämän alkumeri ja ikuisuus ja rauha ja toisaalta luonnon lainalaisuudet)

mutta nyt täytyy jo mennä nukkumaan. joskus täytyy. kun on esimerkiksi teatteria taas aamulla. teatteri teatteri teatteri. olen nyt vaan niin siellä etten pysty olemaan muuta.

yöllä oli myrsky.
minä näin paljon unia. painajaisia ja sitten ihan outoja
aamulla muistin vain kirjasta kuvan jossa oli monta aukeamaa jatkuva puu
sellainen sukupuun tapainen, siinä oli lokeroita
ja kaikissa jotakin intiankielisiä nimiä
ja sen kirjan nimi oli jotakin niin kuin makuuhuonetarinoita.
se oli sellainen eroottinen kirja pohjimmiltaan, vaikka ne olikin satuja kaikki. kaikki sukupuun osat.

minä luulen että ennen nukahtamistani viimeisillä voimilla satujen merkityksestä lapsille lukemani vaikutti alitajuntaani
tai mihin ikinä tajuntaan.

olen siis tosissani koukussa gradumateriaaliini. tai ehkä gradumateriaaliini. mutta on ihana olla joskus innostunut koulusta. tai sellaisesta. että tutkii vaan. että ottaa vaan erilaisista asioista selvää. vähän kerrallaan. tietämättä vielä ihan tarkkaan miksi.

aamullakin satoi täysillä kun poljin astudiolle.
sitten minua taas vähän nosteltiin ja heiteltiin ja pyöriteltiin aina välillä. ja minäkin koetin nostaa toista, joka on ainakin puolet minua pidempi. me erikokoiset. me jotka olemme näytelmässä naimisissa. mutta on hauskaa. on hauskaa näytellä. voi. se on niin hauskaa. välillä paljon hauskempaa kuin kirjoittaminen.

ja pitäisi käydä kai äänestämässäkin. olen vain vähän väsynyt politiikkaan.

ymmärrän vuosi vuodelta paremmin äitini sanoja kun hän hyvin ponneekkasti aina sanoi ettei ole kiinnostunut politiikasta. äitini, jolla oli ajatuksia ja joka tahtoi parantaa maailmaa.
niin. en tiedä tahtooko hän enää. voiko sellainen tahto kadota? voiko tilalle vain tulla turtumus. sellainen arki että onkin vain rutiinit. että sitten kun on vapaata aikaa sitä vain on ja lukee dekkareita. ettei sitä jaksakaan enää kiinnostua maailmasta. yrittää turhaa sitä muuttaa. vaikka korostaahan äiti aina sitäkin. että kuinka paljon moni asia on muuttunut. että on mennyt eteenpäin. että kyllä ihmiset ottavat ympäristön huomioon paremmin kuin 80-luvulla tai ennen

mutta onko se paremmin
onko se vain eri lailla? että ehkä joitain asioita kyllä. kaikki puhuvat ilmastonmuutoksesta ja kaikki tietävät rehevöitymisen. mutta entäpä kuluttaminen? entäpä jatkuva kasvu? eikö kaikki tuollainen ole mennyt vain pahemmaksi? emmekö me tahdo enemmän ja nopeammin yhä vain enemmän ja nopeammin?

enkä kestä tätä kun en saa ikinä kuulla siitä islannista. että milloin se viimeinen sana oikein tulee!

ensin minua ei väsytänyt lainkaan.
sillä tavalla voi käydä kun on herännyt jo kello kahdeksan ja sitten on ehtinyt vain nopeasti syödä jossain välissä ja lopulta ilta päätyy siihen että seisotaan lämpiössä ja puhutaan uskonnosta ja jumalasta ja sen sellaisista
mutta huomenna olemme taas kello kymmeneltä valmiita näyttelemään.
joskus sitä ymmärtää teatterin taian.
joskus muistaa taas sen miksi muinoin rakastui teatteriin
että mikä siinä oli se juttu

tänään oli monta kertaa kun ihmiset kertoivat miksi kirjoittavat
miksi ylipäänsä
motiivit

ja minä ajattelen että kaikki taide on kanava
että se on väline
mutta että se on myös itsessään
että on olemassa niin kuin kivi
tai puu
tai lintu tai koti
että on kauneutta
ja jakamista
että on maailma joka on jonkinlainen
ja että maailmassa on jotakin josta haluaa tietää
ottaa selvää
ja sitten toisaalta taas kertoa
että hei, minun maailmanipas
onko sinulla samanlainen?

ja eikö se ole myös lukemisessa
että niitä kirjoja me rakastamme eniten
joihin voimme nyökäten vastata
että juuri noin
juuri noita asioita minäkin olen ajatellut
tai
juuri tuollaisilla sanoilla minäkin kirjoitan
tai
juuri tuollainen tilanne minullakin oli
noin minunkin äitini serkulle tapahtui
tuollainen on minun maailmani
tai
ei, minä en ole koskaan nähnyt tuollaista maailmaa, voiko sellainenkin olla,
onpa ihmeellistä!

ja teatterissa
kaikki on teatteria
siellä voi kokeilla kaikkia maailmoita
aivan kuin sanoilla
mutta siellä pääsee juoksemaan ja kohtaamaan sen toisen
siellä me kohtaamme kaikki
kaikki olemme jotakin muuta ja sitten kuitenkin kun tulemme ovesta sisään halaamme ja kun seisomme lämpiössä me puhumme uskonnosta ja kun kävelemme pyöriä taluttaen kotiin me sanomme toisillemme että olet kiva
ja että me voimme olla samaan aikaan rooli ja samaan aikaan minä
niin kuin kirjoittaessakin
esteettinen kahdentuminen se oli draamakasvatuksen termein
että on tietoinen samaan aikaan siitä että näyttelee, että on se rooli, että on se rooli mutta että on kuitenkin oma itsensäkin.

ehkä minun pitäisikin tehdä gradu kirjoittamisen esteettisestä kahdentumisesta
että millä tavalla kirjoittaessa on
millaisissa rooleissa
meneekö niihin rooleihin sisään, niihin henkilöhahmoihin
kirjoittajaminään. siihen puhujaan.

mutta ehkä tämä on vain kiinnostava näin. ehkä se ei olisi tarpeeksi kiinnostava tutkimuksena. en saisi siihen tartuttua.

ja minua väsyttää yhtäkkiä niin suunnattomasti.
että tahtoisin mennä näkemään unia eläimistä
niistä, joista olen nähnyt edellisinä öinä
lintuja ja siilejä ja metsäneläimiä
metsää, joka on aina unissa sama
vesi, joka on sama, polut jotka ovat samat.
ne ovat aina samat ne maisemat. ja se tunnelma niissä
unissa on tunne. jokaisessa omansa. niin kuin paikoissa.
unien paikoissakin. unien kartta
tahtoisin tehdä sellaisen. unieni kartan.
mikä mahdoton tehtävä

nyt ei ole enää mitään sanottavaa.

kiirettä kiirettä ei ehdi tiskata
ensi-ilta meni loistavasti!

toivottavasti tänään sama meininki!

kaikki katsomaan! aikataulut ja lisätiedot täällä

ihanaa!
olen niin stressannut opintojani
kun en ole juuri jaksanut tämän vuoden aikana tehdä mitään koulua
olen vain hukuttautunut kaikkeen muuhun toimeen
ja nyt
vihdoin uskalsin laskea opintopisteeni
ja huh! kävin kelan sivuillakin! ja huh!
ne riittävät sittenkin! ei tartteis kesälläkään tehdä tenttejä!
jihuu!

edes yksi helpottava asia.

vielä kun oppisin laulut!
niin. joudun siis laulamaan näytelmässämme
enkä ole koskaan laulanut yksin mitään ikinä missään!
mutta enhän se minä olekaan joka laulaa vaan roolihahmoni :)

ja eilen löin polveni yöllä kaapin oveen niin että se on nyt musta eikä oikein taivu.

mutta kun nyt ei ole yö
niin kaikki on suhteellisen hyvin.

väs

Huomenna on viittomakielen tarinan vuoro. Minun vuoroni.
Tänään olen väsynyt.
Olen istunut lähes viisi tuntia bussissa
ja yöllä olin varma että kuolemme myrskyyn
mietin ja suunnittelin ja kävin läpi
miten kävisi
kun meidän koko suku kuolisi
paitsi veljeni
ja ajattelin etten tahdo jättää ostamiani karkkeja laivaan kun pitää kävellä kylmään pelastusveneille. haluan pakata kaikki ennen sitä.
laiva keinui ja kaapit tärisivät auki kiinni auki kiinni hirveä jyske minuutin kahden minuutin viiden minuutin kymmenen minuutin välein.

mutta aamu tuli eikä me oltu kuoltu. äiti koputtaa oveen mitä pääsenkö suihkuun. ovi on lukossa. yritän etsiä valokatkaisijaa ja sitten on herättävä.

eilisestä ei meinannut ensin tulla mitään.
mutta lopulta me kävelimme annani kanssa hautausmaita ja talojen katuja ja otin kaikenvärisistä kuvia. hejdo. ja halasimme.
sain tytöltäni jo heti tullessa muovipussin jossa oli minulle jotain
minulle?! minä huudan. se on opinnäytetyö. Erään näyttelijän nimeltänsä E.
tyttöni oli lukenut sen salamana saatuaan sen yhteiseltä ystävältämme ja niin tein minäkin. heti päästyäni laivaan.
kuuntelin lapsille tekemääni aistimusalevyä ja ahmin E:n sanoja.
Kun opiskelee näyttelijäksi, voi kirjoittaa opinnäytteen teoreettisen osan näköjään pelkästään omasta elämästään. Omia päiväkirjamerkintöjään hyödyntäen. Vailla minkäänlaisia lähdeviitteitä ja lähdeluettelossakin on kolme teosta, joista kahdesta on lainaus. Mamettia. Kiinnostun silti. erityisesti.

ja onhan E sellainen näyttelijä ja ihminen, jota on ihaillut. Ajatellut, että hän on lahjakas. Itsevarma. Kaunis. Kaikkea. Minä ja annani ollaan kumpikin ajateltu. erityisesti annani, mutta myös minä, hiljaisemmin vain.

sitä joskus naiivisti kuvittelee, että kaikki lahjakkaat ihmiset tietävät olevansa lahjakkaita. Ovat varmoja. Osaavat olla. Että sitä se juuri on. lahjakkuus. että se kuuluu siihen. Että jos ei osaa sanoa minä, niin sitten ei voikaan olla mitään. Että epävarmuus on huono. niin minäkin olen ajatellut. Ja sitten selviää, että E on ajatellut niin myös. Ettei varmuus olekaan varmuutta.
Ja yhtäkkiä tajuaa, ettei luultavasti sekään eikä se eikä se, ole yhtään sen varmempi kuin minä. Epävarmuutta voi vain kätkeä niin monella tavalla. Tai vaikka hetkittäin olisikin varma, niin sitten on kuitenkin siellä taustalla. Joskus ainakin käväissyt - entä jos.

Sitten taas muistaa kuinka sitä haluaa tulla toiseksi.
Kaunis tyttö niin kaunis että kipeää tekee. Täydellinen. (niinhän ne aina ovat, toiset) Ja sitten saa tietää, ettei sen tytön unelmista tule koskaan totta. Että silläkin on haavat. Sellaiset haavat, joita ei halua saada. Ja kuulee kaikista. Niistä joista tulee ystäviä. Viiltoja siellä täällä. Syvälle puuhun. En minä sittenkään tahtoisi. En vaihtaisi vaaleaan tukkaan jos saisin kaupan päälle kaikki nuo. Syvään uurretut jäljet, jotka eivät pesemällä mene pois.

haettiin kiinalaisesta ruokaa mukaan. söin ahmimalla. nukuttiin päiväunet, joiden aikana minä näin sekavia A.S:n lemmikkikaupan tytöistä. Äiti toi sen minulle luettavaksi bussimatkalle ja luin sen. Annoin äidille Doris Lessingin, vaikka se jäi multa vähän kesken...

aloitin jo laivalla lukemisen ja ajattelin
että opiskelen sittenkin väärää alaa
etten sittenkään kestä sellaista korkeakirjallisuutta. sellaista. nobelkirjailijoita.
kuinka monta olen yrittänyt kahlata, mutta kai ne ovat sitten liian vaikeita minulle, koska tuntuvat jaarittelevilta, pitkäveteisiltä. kiinnostavilta usein, mutta en vain jaksa lukea yhtämittaa niin paljon niin pitkiä ja polveilevia lauseita. ja vessassa nauran kun muistan miten suutuspäissäni kirjoitin dostojevksi imitaatioita lukupäiväkirjaani yläasteella. kirjoitin koko hemmetin arvostelun samanlaisilla lauseilla, pisin oli muistaakseni lähes kaksikymmentä riviä.

ja sitten tasa ajattelin mahdollista tutkimustani. graduani. joka ei voi olla pelkkää diipadaapaa siitä mitä ajattelen. pelkkää.
heh.
yritän selittää sitä poikaystävälleni ääneen, mutta en saa sanottua edes yhtä kokonaista lausetta.
lopulta tiivistän sen vain: miksi kirja on hyvä?
pidän ajatuksesta hetken. siitähän ajatuksessani tavallaan on kyse. mikä tekee jostakin tietystä teoksesta hyvän jonkun tietyn henkilön mielestä.
mutta onko sellaista mitään järkeä tutkia? kun ei sen ajatuksen pyrittämisessä omassa päässäkään ole mitään järkeä. eihän tuollaiseen voi löytää vastausta.

jotkut tahtovat aina löytää vastauksen.

kun herättiin päiväunilta maistettiin puolukkatryffeleitä, joita ostin tukholman kauppahallista.

nyt pitäisi vielä muutama kerta harjoitella tarinaa.
ja olisi aivan hirveästi tehtäviä. joita en jaksa edes aloittaa.

sellainen ajatus
että katoaa myrskyyn.
laittaa silmät kiinni ja katoaisi vain.
ilman sen kummempaa.

siellä pienellä hautausmaalla oli paljon lapsien hautoja, joiden ympärille oli ripoteltu leluja. kuvattiin niitä. syyllinen olo. toisten hautoja! lasten!
yhteen hautaan oli haudattu kokonainen perhe. kolme lasta. 93, 95 ja 2000. sekä äiti ja isä. ne oli kuolleet siellä tsunamissa.
monille haudoille oli laitettu uhrin valokuva.

kummipoikani on vielä niin auki. silmät. ja minua inhottaa kuinka aikuiset puhuvat hänestä. lapsista. lasten läsnäollessa, kuin heitä ei olisi. "se on kyllä reipastunut tosi paljon" "ette saa päästää sitä yksin kauppaan" jne jne jne.
ja kuinka toiset lapset ovat aina toisia erinomaisempia. kaikessa. että kun tuo ei edes itke. muut parkuivat jatkuvasti mutta tuo. ja tuo syö! ei ennakkoluuloja! pahat pahat lapset, ne jotka itkevät, ne jotka eivät syö.

ja äiti kertoo että veli pitää minulta saamaa kaulaliinaa.
että se on ollut hyvä.
että veli on kysynyt mitä minä teen täällä
ja äiti on sanonut että soita sille
ei se soita. kyllä minä sen tiedän. mutta tulee olo
sellainen lämmin vähäksi aikaa sisältä.
että sittenkään ei ehkä vihaa.

tänä yönä nukahtamista sateen ääneen.

mälsää
että keskisuomalainenkin on maksullinen netissä.
plaah. siellä oli meijän teatteriryhmästä juttu ja kuva! iso kuva, jossa mäkin näyn!
kiinnostaisi millaisen jutun se toimittaja oikein teki kun kirjoitti niin epäselvällä käsialalla.

ja mä oon tehnyt koko illan järjestöhommia. plaah.

ja käytiin pitsalla kun oli jo niin kova nälkä ettei jaksanut tehdä ruokaa.
plaah.

mutta saatiin tiskattua ja vietyä roskat!

kai tämä tästä.

joskus tekisi mieli kävellä kilometrejä vastakkaiseen suuntaan
vain jotta saisi suuntaan etäisyyttä.

viime yönä näin unta,
jossa olin koekuvauksissa suuren luokan suomihollywoodleffaan.
tiesin että elokuva olisi kaupallinen, eikä minua kiinnostava.
miespääosaan valittiin kerskaileva, kaljapullo kädessä notkuva mies
ja kun naispääosasta alettiin puhua ohjaajatuottaja katsoi minua silmiin ja sanoi mitenkähän olisi
sitten hän sanoi minun olevan kyllä vähän ujo
mutta lisäsi pienen tauon jälkeen, että roolihenkilökin on ujo, ja siksi minä sovin siihen hyvin
ja sen jälkeen hän julisti että minun niminen tyttö näyttelee naispääosan.
kaikki onnittelivat minua. ja voi sitä onnen tunnetta. tavallaan se ei tuntunut miltään ja tavallaan se oli aivan valtavaa. vaikka tiesin että luultavasti roolini tulisi olemaan aika tyhjä ja mitäänsanomaton

koekuvaukset pidettiin turussa
ja jollain lailla ystäväni essin kotona
hän asui lastenkodissa, jossa oli kymmeniä huoneita. jokaisessa huoneessa asui yksi tai useampi essin ystävä. yhdessä huoneessa kahdeksan tyttöä.
jokaiseen huoneeseen piti kulkea jonkun toisen huoneen kautta.
kuljin huoneesta toiseen, värikkäissä huoneissa ja minua itketti.
lopulta kohtasin essin ja hän onnitteli minua roolista, en kommentoinut siihen mitenkään, vaan kehuin hänen kotiaan. me halasimme toisiamme ja minä kerroin että minua itkettää tämä kauneus. sanoin myös suoraan että hän on paljon pienempi kuin viimeksi tavatessamme. sillä halatessamme tunsin vain hänen luunsa. ja hän oli pieni. minuakin pienempi. essi nauroi ja kertoi niin monen asian muuttuneen.

tänään minä menin lukemaan essin nettipäiväkirjaa.
uniini hän tulee vaikka tunsimme vain hetken. ja hänen kotinsa ja ystävänsä olivat unessani niin kauniita. Sellainenko minäkin haluaisin olla?
ja miten se elokuvatähteys siihen liittyi?

aamulla on niin arki.

kukaan ei ole tiskannut. eikä siivonnut. eikä pessyt pyykkiä.
maailma pyrkii kohti epäjärjestystä. pöly. lika. sotku.

tänään näin kuvia joissa oli ihmisen tuho.
katsoin netistä jossa oli kuollut kettu ja tyttö.
kuolleita eläimiä tienposkessa. kuollutta metsää siellä mikä joskus oli metsä. kuollutta siellä missä joskus järvi tai meri. kuollutta kuollutta kuollutta.

sitä on monta kertaa pieni.

illalla kävelee ja ajattelee sen
että monta kilometriä toiseen suuntaan vastakkaiseen suuntaan
etäisyyttä
ei ilma ole yhtään kylmää.
aurinko lämmittää jo helmikuussa.
tomaatteja ne isot hyllyt. perunoita ja lanttuja vain sivussa jos sielläkään
pastalle rivit rivien perään.

ja silti minä nielaisen kun puhutaan toisista
niistä jotka osaavat sanoa sen suoraan
minä vain
juuri sellainen ilme kuin unessakin. pää vähän vinottain leuka rintaa kohden silmät alas ylös alas luotuina minä vain
mutta minut valittiin silti
ilman pääsykokeita. minut. siitä huolimatta että minä vain.
ehkä se teki hyvän olon.
vaikka minut valittiinkin sinne minne en muka tahdo kuulua
minä vaatimaton metsänkansalainen pieni pieni pieni
miksi minä korostan sitä?

pelkään rakastuvani teatteriin.
mustasukkaisesti tahtoisin pitää sen omanani
enkä tahdo kuulla kuinka toiset perustavat teatteriryhmiä.
se oli minun haave. se oli minun.
eilen täytin hakemuksia islantiin. minun.
miksi on niin pakko omistaa? liittää päätteet ja liitteet?
jakaminen
miksi se tuntuu niin vaikealta
kaikessa
kaikille

luovuin näyttelemisestä
koska oli muita.
minä en halunnut enää mennä lavalle
oli helpompi sanoa että noh, se ei olekaan minun juttu vaan minun juttuni on
ja miksi se tekee vieläkin niin kipeää?
kaikkein kipeintä.

muistaa miltä tuntuu ihan ensimmäisen kerran
ihan yksin näyttämölle
ensimmäisen kerran nähdä teatteriesitys ja kuinka tekisi mieli hypätä seisomaan
huutaa huutaa huutaa minä minä minun minun
kuinka se tuntuu jokapaikassa
ensimmäinen harrastus jota ei jätä kesken jota ei lopeta yhden kerran, vuoden, viiden vuoden
jälkeen vaan jatkaa
jokaiseen työhakemukseen kirjoittaa edelleen
paskat
ei se ole ollut minussa enää vuosiin
mutta kun ei siitä osaa laskea irtikään

ja se on salaisuus.

en minä kehtaa sanoa sitä. että teatteri että minä. korkeintaan että kirjoitan draamaa
ei muuta. ei ainakaan että näyttelisin. enhän minä. kun en minä ole sellainen jonka
nähtyään silmät loistavat. en minä sellainen jonka nimeä lehdistä.
enkä
vaan kyllä minä ehkä joskus olisin tahtonut. uneni oli ehkä totta. ainahan ne ovat. kyllä minä. vaikka vain paikallislehdistä. kyllä se tuntui niin pahalta kuin voi tuntua kaksitoistavuoitaastatytöstä
kun ystävien nimet mainitaan mutta omaa
ei.

kun edes omat vanhemmat eivät.
koskaan.

kilometrejä kävellä.

sitäkö se onkin.
että hakee hyväksyntää. keinolla millä hyvänsä.
kokeilee tikuilla vuoronperään.
ja kaikki missä sanotaan hyvä. sinne.

tahtoisi kävellä järven jäätä. ihan hiljaa. ihan yksin. pimeässä. pimeässä.
pimeä ässä.
jäässä.

mutta ystävä lähetti minulle levyn. omansa. ja minä kuuntelin sen kolme kertaa putkeen. onnellisena.
tietysti ystäväni lahjakkuudesta mutta erityisesti siitä
että minun ei tarvitse olla kateellinen. hetkeäkään. ei edes sen vertaa kun olin kateellinen toisen ystävän soittavan amelieta pianolla leirillä ja kuinka hän kuuli siitä kehuja. minä en osaa! miksi minä en!
mutta nyt. minä saatoin vain ihastellen kuunnella. kuunnellen kuunnella. ylpeänä. tuo on minun ystäväni. ja tuollaista musiikkia hän on säveltänyt.
eniten onnea on se kun voi ihailla olematta kateellinen. kun voi jakaa.
kun voi jakaa.
omansa pois. toisen itselleen.
ja
ystävä jonka musiikkia kuuntelin
lähetti minulle levynsä siksi että hän toivoisi minun yrittävän tehdä hänelle sanoituksia.
minä saisin myös yrittää. tulla osaksi hänen musiikkiaan. sanoilla.
ja minä.
enhän minä ole koskaan lauluja
paitsi pienenä. kun oli ne talonmiehen telkkarit ja muut
ja michael jacksonille
mutta
ehkä minä voisin yrittää. tahtoisin.

tahtoisin uskaltaa
lähteä islantiin. voi kuinka.
minä yksin ja saari jossain kaukana joka on vain kirjoituksissani. kuvitelmissani.
romanttisena tietty. aivan liian.
mutta minähän olen itsekin.
just sellaisia sentimentaalisia kuvia peräkkäin niin paljon ettei voi kestää.

joskus mietin että miten kukaan voi
näinkin kauan
äidinkielenope yläasteella aineen loppuun sentimentaalinen
ja minä en ollut varma mitä se tarkoitti
niin kuin en ala-asteella innovatiivistakaan
intuitiivistakaan

minä niitä kaikkia?

huomenna luistelemaan. sitä jään pintaa joka on täällä. jyväskylässä. jyväsjärvellä. pinnalla. oikeassa maailmassa. ei minun unieni. ei minun tosieni. ei siellä missä ei ole ketään. pimeässä metsässä pimeässä. minun sisälläni oleva jään pinta. sileä. peilipinta. ei.
luistelemisestakin voi tehdä jutun. niin suuren että se muuttuu merkitykselliseksi.
niin kuin öistä.
niin kuin öistä.
meistä kun me opettelemme kirjoituksen ääntä ja kerromme että laskemme samalla tavalla. merkityksellisen. voi hitto miten merkityksellisen. niin suuren että se jatkuu aina vaan. ilman irti.
katoista. kaduista. puisista taloista.
ensimmäisestä.
ensimmäisestä.
ja todellisesta ensimmäisestä ei sitten tulekaan merkityksellistä ollenkaan.
sillä sehän oli jo.
prinsessoina ja prinsseinä ja hovipalvelijoina ja kuningattarina ja kuninkaina ja koirina takapihan aidanpäällä.

merkitykselliset tähtikuviot.
jotka vain minä näen paremmin kreikan meren yllä.

kävelyä. kävelyä.

"Meidän piti käydä suihkussa, olimme viimeisinä, Valsang seisoi ikkunan takana, Humlum meni suihkuhuoneeseen ennen minua. Hän käveli lämpimästä suihkusta läpi kuin sitä ei olisikaan suoraan ensimmäiseen kylmään, ja siihen hän jäi seisomaan. Hän ei liikahtanutkaan, seisoi vain paikallaan ihon muuttuessa ensin punaiseksi ja sitten valkoiseksi, hän katsoi jalkoihinsa ja tiesin hänen seisovan siinä, jotta minä voisin jäädä lämpimään suihkuun eikä minua hoputettaisi eteenpäin. Minä olin ummistanut silmät, lämmin vesi sulki minut sisäänsä kuin seinät, en ollut koskaan seissyt suihkussa niin kauan.
Katsoin Humlumiin, hän seisoi hämärässä ja katsoi jalkoihinsa, aivan niin kuin silloin. En voinut olla ajattelematta Augustia hoitohuoneessa ja Katarinaa joka nukkui uuden valvojan vieressä, enkä minä sitten enää voinut luovuttaa ja antaa mennä. Silläkin kertaa minä olin lopulta tuupannut hänet eteenpäin ja mennyt ensimmäiseen kylmään ja toiseen ja sitten ulos."
(Peter Hoeg: Rajatapaukset s.214)

Selailin eilen taas Rajatapauksia. Se on edelleen minun kirjani. Se on niin tärkeä! En enää pysty lukemaan sitä ääneen.

Peter on vielä minun, vaikka minä menetän kaikki sellaiset joista muutkin alkavat pitää.
Luulen, että Lars on pikkuhiljaa menetetty. Ei minua enää kiinnostaa kuin vähän, ihan vähän vain. Olen omaksunut välinpitämättömän ilmeen. No, ei se nyt ollut niin kummallinen. Ja sitten kääntää selkänsä.
Niin minä teatterinkin kun yhtäkkiä minun kanssani 150 samaan aikaan aloittanutta ja kaikki teatterista kaikki näyttelijöiksi
ja sitten oli kuitenkin vielä kaksi saman kokoista ryhmää, vanhempia, joita opetttajat ylistivät ja joita tietysti katsottiin ylöspäin ruokajonoissa ja käytävillä. Tuo on siinä elokuvassa tuo on siinä sarjassa tuo on sen ja sen näyttelijän tytär tuo sen poika
niin
sitten tuli taas huomaamaton tyttö joka aina tarkkailee
silloinkin kun se sanotaan ääneen ja kaikki kääntyvät katsomaan
mutta sitten oli viimeinen kurssi
viimeinen jolle en olisi tahtonut edes mennä
koska se oli fyysistä teatteria
ja ennenkaikkea koska se oli
ohjaamista
mutta siellä opettaja yhtäkkiä sanoo ääneen että vau
minulle
hän sanoo sen minulle
ja koska minä olen kermakissa sellainen jota silitellä joka kehrää
tietysti
ja sitten henkilökohtaisessa palautteessa hän sanoo minulle
että harkitse tosissasi
ohjaamista
ja mites käsikirjoittaminen?
ja sitten minä
onnesta onnena kirjoitan näytelmän ja ohjaan sen
ja sitten minulla onkin taas teatteri.
kunnes
ympärillä on taas kasapäin niitä jotka osaavat sen muka paremmin
ja kaikenmaailman ylioppilasteatterilaisia joilta pitää anella saisinko
sitten on taas otettava välinpitämätön ilme ja pah

mutta
kirjoittaminen
vaikka vuosi kirjoittavien ihmisten ympäröimänä
vaikka asuu toisen kirjoittavan ihmisen kanssa ja jakaa
niin
se ei ole kadonnut
se että yhtäkkiä huone oli täynnä taitavia lahjakkaita kirjoittavia
ei ottanut minulta pois
ei mitään
vaan minulle vain vahvistui
minä sain heiltä
oli yhteisö
ensimmäistä kertaa
minua ja toisia yhdisti kirjoittaminen
mutta miksi?
miksi se että muut, ottaa minulta pois kaiken
muun paitsi
kirjoittamisen
miksi kirjoittaminen on poikkeus?

se on niin kummallista.

onko se sitten niin
että kun kirjoittaminen on kuitenkin yksinäistä
kun sitä tekee itsekseen kuitenkin
sitä ei jaa samalla tavalla
se on minun
ja minä kirjoitan niin kuin minä kirjoitan
ja toiset kirjoittavat kuten he
me emme voi kirjoittaa samalla tavalla
minä en voi verrata omaani toisiin
koska ei ole mitään järkeä verrata ihan eri
että ehkä kirjoittamisessa ei ole niin kuin näyttelemisessä
että voisi sanoa huono hyvä taitava lahjakas lahjaton vain kaunis kömpelö
en tiedä
ei
kyllä voi sanoa että ihan paska teksti
ja voi sanoa että vau
ei kai se sitäkään ole

kai minun sitten pitää vain olla
onnessani siitä että minulla on vielä jotain

peter
ja kirjaimet.

krhgfäir
minua ärsyttää
vaihteeksi taas
mutta ei se mitään
on niin ihana tehdä kaikkia hommia vastentahtoaan ja pahoilla mielin ja kiireessä ja tietäen että lopputulos on kaamea ja karsea eikä tahtoisi olla mukana toteuttamassa ja sitten sitä ajattelee ettei enää ikinä ei ainakaan jos eräs tietty henkilö on mukana tekemässä miten voi olla niin hankalia ihmisiä!
ja sitä hymyilee ja nyökyttelee ja haistakaa paska

mutta eilen
teatteriryhmässä
hii
voi. se oli ihanuutta. ihanuutta ihanuutta. olen niin kaivannut kaivannut kaikkia ihan perusharjoituksia yhteisöä toisia teatteria voi
se tuntui heti hyvältä
ei yhtään sellaista ihmistä jota en sietäisi joka ajattelisi olevansa jotain jolta ei uskaltaisi kysyä
vaan siellä oli aivan hyvä.

ja tänään kurinpidollisia ongelmia 5b luokan kanssa mutta
loppuen lopuksi
hyvä vaikka raskas päivä
ja ehkä joku uusi taas tänään innostui vähän kirjoittamisesta

ehkä yksi mahtavimmista tunteista
kun lapsi kysyy
saako tässä käyttää mielikuvitusta
ja kun vastaa kyllä nimenomaan
miten silmät syttyvät
ja tunnin jälkeen tulee sanomaan
että minäpä taidan kirjoittaa sen tehtävän jo tänään kotona

voi miten onnelliseksi tulee!

ja tänään on siivouspäivä
eikä me taaskaan siivota.

hoh hoijaa

kohta lähden teatteriharkkoihin! hii hii! kohta lähden teatteriharkkoihin!
tai siis vasta vajaan tunnin päästä. mutta siis kohta

olen ollut ehkä ahkera.
hoh hoijaa. ja tiedän että silti riittämätön ja surkea.
tuntuu ettei koskaan tee tarpeeksi ja aina jotenkin viimetingassa viimeistelemättä epävarmana ja jo valmiiksi epäonnistumista tuntien

ja minä tahtoisin mehua. tekee mieli kauheasti mehua.

osaan viittoa tänään ja huomenna ja eilen ja toissapäivänä ja ylihuomenna ja pappa ja mummo ja kaikkia sellaisia asioita

tai minun pitäisi osata

ja eilen
tytöt meikkasivat minut
ja pukivat ja sitten hiuksiakin
mutta se onkin yhtä juttua varten
harjoittelua vähän
että miten se sitten oikeasti onnistuisi
nyt vain aloitettiin minusta vaikka en minä ole ainut
sitten sitä juttua varten
jonka me toteutamme sitten eräänä päivänä
mutta se onkin sellainen salainen yllätysjuttu ehkä vain
meidän pieni empiirinen koe vain
meidän tyttöjen jolta keltään ei löydy korkoisia saappaita tai mikä ihme saksankielinen nimi toppi tai kireitä kireitä pillifarkkuja
eikä meillä kellään ole värjätty tukka
eikä me kukaan oikein sillai meikata
mutta ei se mitään
ei me juoda sellaista siideriäkään sellaisesta tietystä pullosta

huokaus huokaus huokaus

tänään minä kirjoitin ystävälle pitkän viestin
jossa minun piti oikeastaan vain sanoa että ikävä ja että ajattelen
hassua
olin ajatellut tätä ystävääni viime päivinä tosi voimakkaasti ja suunnitellut kirjoittavani hänelle
olin päättänyt
kun emme olleet pitäneet yhteyttä moneen kuukauteen
mutta hän olikin ehtinyt ensin

sitten aina välillä vain miettii
että onko mahdollista
tuntea toinen ihminen
jokin
mistä sen tietää

minun kummitätini
ollessaan kaukana kotoaan ulkomailla
tunsi että hänen isälleen oli tapahtunut jotain
hän oli varma siitä että nyt
ja hän soitti kotiin äidilleen
ja kysyi mitä isälle on tapahtunut
mummini vastasi että hän on juuri kuollut.

ilo ja onni

Grizzly man
epäilyttävä dokumentti
voiko sellaisia ihmisiä olla oikeasti? Voiko ruumiinavaaja tuijottaa silmät selällään kameraan ja selittää miltä tuntuu katsoa silvottua ihmistä ja toistaa monta kertaa yksityiskohtaisesti miltä kuulostaa kun karhu raatelee ihmisen. Selkä suorana.
Eikä yksikään kohtaus yksikään ihminen mikään liikuta kertaakaan vaan kaikki tuntuu epätodelliselta niin epätodelliselta että ainoat reaktiot ovat suu auki hämmästys ja nauru.
Hämmentyneissä tunnelmissa. Kyllä. Kyllä se on kaikkien tietojen mukaan dokumentti eikä fiktio eikä parodia.
Mutta Herzog.
Niin, selittääköhän se nyt kuitenkaan ihan kaikkea, jos osa materiaalista oli kuitenkin sen Timothy Treadwellin kuvaamaa. Suuri osa. Ja se itse naamoineen "I love you, I love you bears"
No mutta. Ehkä minä toivun tästä hengästyttävästä luontokokemuksesta.
Tämä olisi ollut kyllä niin nappi meidän tulevaan luonto&elokuva sarjaan.
mutta.

Ja olen myöskin onnellisen iloinen
sillä eilen
minä sanoin ääneen että tahtoisin ihan oman teatteriryhmän
että tahtoisin jonkun pienen
ja nyt
tänään
viisitoistaminuuttiasitten minulle soitti
ja nyt minä olen! Ensi keskiviikkona pääsen ekoihin harkkoihin!
Eihän se ole minun perustama eikä mikään sellainen minun nyt kuitenkaan
mutta tulen olemaan osa
jotakin pientä kokonaisuutta
ja kuulosti niin hienolta mitä alamme tehdä
kirjoitamme itse, minäkin
minäkin! pääsen kirjoittamaan näytelmää!
hii hii
ja lapsille ja monitaiteellista ja ja ja!
voi!
tämä ratkeaa riemusta

ja tänään oli myös hopskeskustelu ja sekin oli kiva
ja minun gradunaiheidea ajatusta ei ihan tyrmätty
ja opintojakin on kivasti
ja voi voi voi

tänään tää ei angstaa!

käännöstyöhön!

uskomatonta
eilen selvitin Innocence elokuvan pohjalla olleen kirjan
ja tajusin että kirjailija Frank Wedekind
onkin jo vanha tuttuni teatterista

mutta
en voi uskoa että yhtäkään hänen teostaan ei ole lainattavissa jyväskylän alueen kirjastoista
ja yliopistonkirjastosta ainoastaan yksi näytelmä ruotsiksi (!) ja kaksi jotakin teosta ilmeisesti saksaksi.

täytyy varmaan toden teolla alkaa miettiä sitä saksan kielen opiskelua
ja samalla kaikkien muidenkin kielien
että voisi sitten vaikka alkaa suomentaa sellaisia teoksia joita ei jostain ihmeen ja kumman syystä ole kukaan vielä tajunnut suomentaa
ja joskin on suomennettu joku niin sitä ei ole mistään saatavilla.

käsittämätöntä.

sitä vain tajuaa aina välillä että tosiaan. tässä kaikki heti tänne mulle nyt maailmassa kaikkea ei voikaan saadaa...
niin kurjaa :(

näin pitkästä aikaa unta, jossa minä uin
näen unissani vettä todella paljon, olen vedessä usein, mutta aina veden päällä, melomassa tai sitten uin niin etten kuitenkaan mene sukelluksiin
viime yönä minä sukelsin

unissani myös satoi kovin rankasti viime yönä

sade liittyi vähän ahdistavaan ja epätasaiseen uneen, jossa ikään kuin seurattiin useaa eri tilannetta samaan aikaan. en oikein muista tai pysty erittelemään olinko minä niissä kaikissa, vai olinko missään. sade oli kuitenkin aina pahan ilman aikaan saamaa.

uiminen taas oli hyvä. jotenkin. vaikka ehkä se uni ei ollut mitenkään miellyttävä, välttämättä. mutta nyt, aamulla, myöhemmin, minusta tuntuu hyvältä, että uin yöllä.

pitäisi alkaa puurtaa nyt heti aamusta.
että saisi jotakin aikaiseksi.
en ole vieläkään päättänyt menenkö tänään alkavalle eko&evo kurssille
että jatkanko ekologiaani. minun, ihan kuin se olisi koskaan ollutkaan minun

hassua
että lukiossa minulle oli niin selvää mikä minusta tulee, tavallaan
tai ainakin se mitä haluan ja mitä rupean opiskelemaan
että seuraan äitini jalanjälkiä
ja luen luonnontieteitä luen ympäristönsuojelutiedettä luen biologiaa

ja sitten yhtäkkiä olenkin opiskelemassa jotain ihan muuta
tekemässä jotain ihan muuta
ja minusta oikeastaan koko biologia tuntuu aika kaukaiselta
en jaksaisi enää olla kiinnostunut niistä asioista
vaikka olenhan minä
mutta en haluaisi olla koska se tekee elämästäni vain vaikeampaa
täällä pitää olla erikoistunut johonkin tiettyyn
ei voi haalia kaikkea
ja sitäpaitsi sitä paitsi
tunnen oloni hyvin ulkopuoliseksi siinä yhteisössä
luonnontieteilijöiden yhteisössä
nyt

ja joskus minä olin hyvä siinä aineessa. joskus se oli minun.

nyt tahtoisin vain ajattella omaa kirjoittamistani. tahtoisin omistatutua sille niin paljon kuin mahdolliista
päästä tavoitteisiini (mihin tavoitteisiin!)
päästä eteenpäin
kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa

olen ehkä alkanut luopua teatteristakin
pikkuhiljaa draamasta
se tekee kipeää
kovasti
koska joskus teatterikin oli minun juttuni
se oli se, jossa minä olin
ainut missä saatoin olla
niin, oli aika kun ajattelin että minusta tulee näyttelijä
nyt se on niin kaukainen ajatus, että voin sanoa sen ääneen
että voin sanoa sen ja naurahtaa, sillä minulla ei ole enää pienintäkään halua tulla näyttelijäksi
vaikka ikävöinkin joskus
näyttämöä
sitä hetkeä ehkä eniten
kun esitys on ohi ja kumarretaan
rakastan katsoakin sitä hetkeä
tai toisaalta ehkä sitä kun kaikki on vasta niin alussa
että tuntuu ettei mikään ehdi ikinä valmistua
ettei tästä tule mitään
epätoivon hetki ja kuitenkin tietää
on ihan varma että siitä tulee
ehkä se hetki kun alkaa nähdä että tästä sittenkin tulee jotain
kun alkaa hahmottua
muistaa jo vuorosanat ja paikat

muistan kun käytiin tutustumassa johonkin isoon teatteriin joskus, olisikohan se ollut lahden kaupunginteatteri
meidän lasten teatteriryhmän kansssa
muistan sen tunteen kun tulimme siihen suurelle näyttämölle
minusta tuntui että tämä on minun paikkani
se oli kovin voimakas huumaava tunne
vähän tuntui kuin olisi jännittänyt kuin olisi ollut jo siinä yksin kuin tulisi olemaan

ja eilen mietin bussissa tullessani jyväskylään
myös ensimmäistä kertaa sitä
että entä jos olisinkin jatkanut pianon soittoa

nyt minulla on enää vain kirjoittaminen
ja pelkään että se unohtuu
että se jää että sittenkin
minä löydän itseni muutaman vuoden päästä jostain postista
ja olen siellä seuraavat kaksikymmentä vuotta
enkä enää kirjoita
muistelen sitä niin kuin nyt näyttelemistä tai pianon soittoa tai biologiaa
ja juuri nyt kirjoittaminen on
niin paljon etten tahtoisi luopua siitä
se on enää ainut mitä minulla on jäljellä
niistä asioista joita olen rakastanut tehdä
ainut millä voin enää ilmaista itseäni

ja tuntuu niin vaikealta jo nyt
kirjoittaa enää
mitään kunnollista
kynnys on noussut jonnekin kauas taivaan yläpuolelle
on tullut liikaa vaatimuksia
minulta itseltäni
olen ruvennut kriittiseksi omille sanoilleni
jokaiselle
mitä kirjoitan ja siksi en kirjoita mitään

ja tämä sade
joka ennusteiden mukaan jatkuisi koko tammikuun
saisi minut juuri kirjoittamaan
sade, joka ei lakkaa
ei lakkaa

ennen kevättä
ennen kevättä ennen kuin
vesi tulee yli
merien rantojen yli parvekkeen yli niin ettei
voi enää soutaa
ottaa kaloja yksitellen kämmenelle ja katsoa kuinka ne kuolevat koska eivät osaa hengittää

kesällä on luokkakokous
ala-asteen
näin pian, mutta emme osanneet lapsina ajatella aikaa niin kuin nyt

pidän päätä veden alla
vaikka en koskaan valveilla
osaa sukeltaa silmät auki
enkä pitkää matkaa
osaan katsoa vain omasta kameran linssistäni
vain minä voin kuvata minut
kun olen valveilla
mutta
niitä on kaksi
niin nopeasti liikkuvaa ja täytyy katsoa suoraan
sopii tammikuulle, koska on niin epätarkka

ja me piirsimme isin kanssa haavoihin hopeiset viivat
ja piti saada toiseenkin käteen
ääneni ei kuulunut kun huusin
vasta sitten kun puhuin tavallisella äänellä
ja veri lakkasi vuotamasta
minä pitelin ovea
mutta isi avasi sen rauhallisesti kokonaan
ja hänet potkaistiin nurkkaan
mitä minä olen tehnyt sinulle mitä minä olen tehnyt sinulle

jos olisi lumi minä
haluaisin mennä makaamaan sen keskelle
tehdä kuvioita tuijottaa taivasta joka on niin suuri jossa niin monta tähteä
liikkumatta liikkumatta ihan pieni hetki vain
juosta jäälle juosta niin monta kertaa että juoksisimme vielä uudestaan
mutta lumi oli vain pohjoisessa
ja kun lähdimme alkoi sade

ja sade jatkuu
tässä tammikuussa
joka jatkuu

ja minun on alettava suunnitella muodonmuutosta.

Herätä

Minun ei pitäisi matkustaa koskaan kokonaista päivää tai tehdä ylipäänsä mitään
sain eilen kamalan päänsäryn.
Se alkoi paluumatkalla Savonlinnasta, jossa kävin katsomassa Hänen olivat linnut laitoksemme kanssa (oli hyvä)
Ja bussi juuttui tielle
oli autokolari
joku rekka räjähtäneen näköinen
ja matka kesti ja kesti ja me vielä pysähdyimme puoleksi tunniksi melkein heti
ja matka kesti ja kesti
ja kun jyväskylä jo näkyi minä ajattelin ellei tämä ihan pian ole perillä minä oksennan
ja kun jäin pois minä miltei juoksin kotiin
kiersin ympyrää kellarikerroksessa ja painoin silmiä kiinni

pimeään huoneeseen minä jäin makaamaan
päänsärky migreeniksi
mutta kun nukuin se meni pikkuhiljaa ohi

ja näin unta joka jatkui vain
aamulla
jatkui aina
kun minä heräsin minä en ymmärtänyt että se oli unta
minä selitin itselleni kuinka se on totta, vaikka olin hereillä
että ON SE TOTTA
minun asuntoni on lehdessä. minun kotini. minun entinen kotini. en minä enää asu yliopistonkadulla. minä asun nyt hienossa suuressa talossa, jossa on monta huonetta, eikä se ole opiskelija asunto ja siellä on antiikkiset huonekalut.
mutta kun aamu muuttui ihan aamuksi
minäkin ymmärsin uneni uneksi
enkä enää muistanut mitä haastattelussa, jossa Kari esitteli kotini ja itsensä enää sanottiin.

edellisenä yönä näin unta että yskin ja oksensin verta
että kaiketi tämä oli silti mukavampi uni. ja olikin.

Ja nyt aamulla
minä olen käynyt kaikki erilaiset tunteet läpi
luin ystävieni kirjeitä
ja ne ovat kuin kirjoja
hämmennyin niin voimakkaita
ja minä rakastan voimakkaita
musiikkia
naiskuvia
kirjoituksia
tunteita
vaikka herkkää

hämmennyn jos joku sanoo totuuden
niin että minä sen ymmärrän
kirjoittaa kirjoittaa
ei rakennettu totuus vaan kirjoitettu tai sanottu
annettu

ehkä se on antaminen
on hämmentävää ottaa vastaan suurta
toisesta jotakin

kun tässä ajassa on tottunut pintaan
ettei kenestäkään
muuta kuin pieniä pisteitä eikä aina niitäkään
joskus vain muovia ja kangasta joka peittää ihon ja kasvot

mutta aina kun saa
ensin minä ahmin, otan kaiken itseeni koska saan
kerrankin
ja sitten minua alkaa ahdistaa kun se kaikki on minussa
yritän ymmärtää ja
mietin itseni
onko minunkin totuuteni niin?
ja ymmärrän ettei minun elämäni sovi samaan
ja tuntuu että en pysty olemaan hetkeäkään paikoillani
että minun täytyy kiertyä kiertyä
ja mennä jonnekin pois
metsään pois
en pidä ihmisistä
tämä on ihmistä ihmistä ihmistä
olen ottanut ihmisen ihmisen enkä tahdokaan enää nähdä unia

mutta vähitellen olo muuttuu ilmaksi
ja minä olen taas sellainen joksi muut minut pistävät
ja jolle voi kertoa salaisuuksia
ja minä olen taas minä
jota kukaan ei pistä ja tuli
joka voi olla, voi
ja maa, joka on aina minun jalkojeni alla aina minun metsässäni
ja vesi
joskus
ja sitä minä rakastan
kaikista eniten mutta se on vierain

mutta minulla on vesipoika
joka voi opettaa minut uimaan