sataa.
on satanut koko päivän ja mun kädet haisee kloorille. krooli kroolata kloori
seikoitin aina uimatekniikan ja sen miltä iho haisee uimahallin jälkeen.
olen edelleen satamassa. rinkka on jo pakattu. makuupussi ei ole vielä. ja pino kirjoja, mun pitää jättää ne tänne. ja vaatteita.
sataa. salamoi. thaimaan ja malesian rajalla pommeja. miten en edes tullut ajatelleeksi?
joskus tuntuu ettei missään ole turvallisilla vesillä. tänään on yötori.
sellainen päivä kun istuisi katselemassa elokuvia ja olisi karkkeja ja patjoja ja tyynyjä ja tyttö jonka pöydällä ei loju papereita tai kyniä mutta sillä on rääväsuu ja tyttö jolla on niin pitkät hiukset että se piilottaa ne aina kiinni
olisi elokuvia olisi karkkeja ja teetä ja patjoja ja tyynyjä ja sade ikkunan takana ulottumattomissa
märkien omenien tuoksu kun ne on lommoilla ruohikossa
kun sade taukoaa tulee linnut
madot ja etanat pinnalla
muistan sateen
vuosi sitten
kun oli sadetta ikkunoiden takana jatkuvasti ja minä kirjoittamassa minä sulkemassa ovia ja puhaltamassa tulta takkaan. valokuvaamassa aina sitä samaa maisemaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sade. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sade. Näytä kaikki tekstit
tiistaina, syyskuuta 20, 2011
torstaina, maaliskuuta 10, 2011
Sade raja kulkee aina Kamossa. on hassua, että täällä vain sataa. Ja aurinko ei ehdi kuivattaa tomaatteja kun ne pitää aina välissä tuoda sisään. Olen purkittanut jo neljä purkkia aurinkokuivattuja tomaatteja! En malttaisi odottaa kun niitä voi maistaa!
Olen katsonut veneitä. Nyt odotan vastausta yhdeltä, joka purjehtisi koko matkan täältä Ranskaan. Olisi perillä syyskuussa. Mikä seikkailu se olisikaan!
Olen katsonut veneitä. Nyt odotan vastausta yhdeltä, joka purjehtisi koko matkan täältä Ranskaan. Olisi perillä syyskuussa. Mikä seikkailu se olisikaan!
maanantaina, tammikuuta 31, 2011
minä elän ajassa, jossa ei ole kieltä
ja kuva on pakkasesta, edelleen
jo vuoden takaa
ja ampiainen, ehkä, pistää jalkapohjaan
ja istun jääpalat pyyhkeen sisällä leikkaamassa puutarha-artikkeleja
avaamassa auringonkukan siemeniä
ja illalla selkä on ihan punainen
ja on pimeää kun on aamu
ja muistaa ne aamut, kun käveltiin bussipysäkille käsikädessä ja paluumatka oli yksin
ja kerrostalon rappukäytävät ja hiljalleen sytytettävät valot, asunto asunnolta
ja sänky niin lämmin mennä takaisin nukkumaan
mutta tänä aamuna ei kävellä käsikädessä bussipysäkille
mutta katsellaan merta kun on vielä pimeää
ja katulamput palamassa
see you when i see you
ja kauniilla käsialalla kirjoitetut viestilaput
maalata ruuveja hopealla
tänä aamuna laittaa ensin leipätaikinan kohoamaan
ja sitten maalaa ruuvit hopealla,
tarkastaa tomaatit, poimii kurkut, sateen tuntu
aina silloin tällöin hiljalleen
ei niin kuin perjantaina
kun koko kaupunki tulvi
pihat, kadut, tiet, tienvarret, puutarhat
ja maat vyöryivät alas teille
ja puut lähtivät irti juurineen,
sähköt katkolla, maa velliä, varastot kastuneita ja merenrannat eristyksissä
ei tuule niin kuin eilen
että mikään ei pysy paikoillaan
mutta ilta on listojen aika
ja aamulla yksi kerrallaan voi alkaa tehdä ja viivata yli
huokaista
koska jotkut asiat vaativaat niin paljon enemmän aikaa kuin toiset
ja ne
ne pitkät haluaisi jättää viimeiseksi, vaikka ne ovat aina niitä, jotka pitäisi tehdä ensin
ja tämä
kirjoittaminen tänne
ei ole edes listalla.
ja kuva on pakkasesta, edelleen
jo vuoden takaa
ja ampiainen, ehkä, pistää jalkapohjaan
ja istun jääpalat pyyhkeen sisällä leikkaamassa puutarha-artikkeleja
avaamassa auringonkukan siemeniä
ja illalla selkä on ihan punainen
ja on pimeää kun on aamu
ja muistaa ne aamut, kun käveltiin bussipysäkille käsikädessä ja paluumatka oli yksin
ja kerrostalon rappukäytävät ja hiljalleen sytytettävät valot, asunto asunnolta
ja sänky niin lämmin mennä takaisin nukkumaan
mutta tänä aamuna ei kävellä käsikädessä bussipysäkille
mutta katsellaan merta kun on vielä pimeää
ja katulamput palamassa
see you when i see you
ja kauniilla käsialalla kirjoitetut viestilaput
maalata ruuveja hopealla
tänä aamuna laittaa ensin leipätaikinan kohoamaan
ja sitten maalaa ruuvit hopealla,
tarkastaa tomaatit, poimii kurkut, sateen tuntu
aina silloin tällöin hiljalleen
ei niin kuin perjantaina
kun koko kaupunki tulvi
pihat, kadut, tiet, tienvarret, puutarhat
ja maat vyöryivät alas teille
ja puut lähtivät irti juurineen,
sähköt katkolla, maa velliä, varastot kastuneita ja merenrannat eristyksissä
ei tuule niin kuin eilen
että mikään ei pysy paikoillaan
mutta ilta on listojen aika
ja aamulla yksi kerrallaan voi alkaa tehdä ja viivata yli
huokaista
koska jotkut asiat vaativaat niin paljon enemmän aikaa kuin toiset
ja ne
ne pitkät haluaisi jättää viimeiseksi, vaikka ne ovat aina niitä, jotka pitäisi tehdä ensin
ja tämä
kirjoittaminen tänne
ei ole edes listalla.
torstaina, syyskuuta 30, 2010
Sade, tuli, päänsärky.
Olen ollut saaressa. Toisenlaisissa saarissa. Pienemmissä, kuumemmissa, hiekkarantaisissa, kookospalmuisissa.
Ajattelen englanniksi, miten ärsyttävä tunne ajatella puutteellisella kielellä. Kielellä, joka ei ole kokonainen ja silti ajatuksissa. Ei kokonainen minulle.
Miekkavalaat olivat taas, mutta en tälläkään kerralla nähnyt niitä niin kuin nainen, joka haki lapsensa äkkiä rantaan. Mutta minä tiedän, että sinä päivänä kun näen, minä iloitsen. Mutta olen nähnyt koralleja, sinisenä hohtavia ja kaloja, kaiken värisiä, kirkkaita, tuhansittain. Ja olen nähnyt tuhoutuneita raunioita, ihmisiä kirein huuliin ja nauravia lapsia kun annan heidän leikkiä nauhurillani. Miten pieni asia voi tehdä iloiseksi: Se, että kuulee oman laulunsa yhä uudestaan ja uudestaan.
Joskus oli syksy ja keittiö. Erilaiset keittiöt ja samanlaiset syksyt. Aina vaahterat ikkunoiden takana värikkäinä ja rapisevat lehdet kun niiden päältä kävelee tai juoksee tai hautaa. Ja teetä. Kuppi kupilta teetä. Ja omenoita. Ja sienimetsiä. Puolukkamättäitä. Karpalomättäitä.
Nyt yksi on ranskassa, yksi lähtee Meksikoon ja yksi on täällä merien takana. Ja kaikilla niilläkin, jotka ovat jääneet syksyyn, on jotakin omaa. Joku, jonka käteen tarttua. Yliopiston salit, joihin mennä, esseesuoritukset, joita ei kukaan koskaan näe paitsi tentaattori. On susia, joita seurata. Valaita, joita seurata. Metsiä, joita suojella, joita kaataa. Vaaleanpunaisia lankoja. Musiikkia, musiikkia ja pieni tyttö.
Me istutaan tulen äärellä ja minä katson tuleen. Pitkätukkainen mies heittää silloin tällöin sinne halon. Ja minä olen kertonut hänen äidilleen kuinka pienet asiat ovat suuria eroja. Ja keskustelu saunoista ja pimeydestä ei ole keskustelua vain keskustelun vuoksi. Minä sanon sinussa on islannin mystisyyttä, hän sanoo ettei se ole islannista, se on täältä. Hän sanoo, että minä löydän sen vielä. Ja me hymyilemme. Nainen, jolla miltei mustat hiukset ja sellaiset pienet viisaat silmät itäeuroopasta.
Ja yhtäkkiä kaikki mitä on tehnyt niin pitkään
on taas hetken valmista
yhtäkkiä voi kirjoittaa opetusministeriölle sähköpostia, noin vain,
kun on toisessa maassa, eikä ymmärrä käytäntöjä, voi tehdä mitä huvittaa
kävellä suoraan sisään rakennuksiin ja sanoa hei mä haluan töitä terve vaan
vaikka sielläkin on samanlaiset hissit ja odotusaulat kuten kaikissa niissä maissa, joissa on ollut.
Haluaisin aloittaa jotakin uutta. Tuntuu, että tämä neljä kuukautta, on ollut paikoillaan olemista. Paikoillaan, aloillaan, liikkumattomana. Niin kuin vuodenajatkin pysähtyivät. Kesä oli alkamassa ja sitten tuli talveen, joka ei kuitenkaan muistuttanut yhtään sellaista talvea, jonka minä tunnen. Ja siinä olemme olleet siitä asti. Toisaalla on kesä vaihtunut syksyksi ja kohta on jo talvi. Mutta täällä olen yhä samassa. Sanoja enemmän, papereita, mutta minulla on yhä samat vaatteet. Vain hiustenkasvusta tietää ajan kuluneen, todella kuluneen.
Tuli hiipuu ja minä kuuntelen Angus& Julia Stonea:
We’re sitting out on the couch
A movie plays without the sound
Words to say left in my mouth
With nothing left to pour.
You stepped into these days.
Olen ollut saaressa. Toisenlaisissa saarissa. Pienemmissä, kuumemmissa, hiekkarantaisissa, kookospalmuisissa.
Ajattelen englanniksi, miten ärsyttävä tunne ajatella puutteellisella kielellä. Kielellä, joka ei ole kokonainen ja silti ajatuksissa. Ei kokonainen minulle.
Miekkavalaat olivat taas, mutta en tälläkään kerralla nähnyt niitä niin kuin nainen, joka haki lapsensa äkkiä rantaan. Mutta minä tiedän, että sinä päivänä kun näen, minä iloitsen. Mutta olen nähnyt koralleja, sinisenä hohtavia ja kaloja, kaiken värisiä, kirkkaita, tuhansittain. Ja olen nähnyt tuhoutuneita raunioita, ihmisiä kirein huuliin ja nauravia lapsia kun annan heidän leikkiä nauhurillani. Miten pieni asia voi tehdä iloiseksi: Se, että kuulee oman laulunsa yhä uudestaan ja uudestaan.
Joskus oli syksy ja keittiö. Erilaiset keittiöt ja samanlaiset syksyt. Aina vaahterat ikkunoiden takana värikkäinä ja rapisevat lehdet kun niiden päältä kävelee tai juoksee tai hautaa. Ja teetä. Kuppi kupilta teetä. Ja omenoita. Ja sienimetsiä. Puolukkamättäitä. Karpalomättäitä.
Nyt yksi on ranskassa, yksi lähtee Meksikoon ja yksi on täällä merien takana. Ja kaikilla niilläkin, jotka ovat jääneet syksyyn, on jotakin omaa. Joku, jonka käteen tarttua. Yliopiston salit, joihin mennä, esseesuoritukset, joita ei kukaan koskaan näe paitsi tentaattori. On susia, joita seurata. Valaita, joita seurata. Metsiä, joita suojella, joita kaataa. Vaaleanpunaisia lankoja. Musiikkia, musiikkia ja pieni tyttö.
Me istutaan tulen äärellä ja minä katson tuleen. Pitkätukkainen mies heittää silloin tällöin sinne halon. Ja minä olen kertonut hänen äidilleen kuinka pienet asiat ovat suuria eroja. Ja keskustelu saunoista ja pimeydestä ei ole keskustelua vain keskustelun vuoksi. Minä sanon sinussa on islannin mystisyyttä, hän sanoo ettei se ole islannista, se on täältä. Hän sanoo, että minä löydän sen vielä. Ja me hymyilemme. Nainen, jolla miltei mustat hiukset ja sellaiset pienet viisaat silmät itäeuroopasta.
Ja yhtäkkiä kaikki mitä on tehnyt niin pitkään
on taas hetken valmista
yhtäkkiä voi kirjoittaa opetusministeriölle sähköpostia, noin vain,
kun on toisessa maassa, eikä ymmärrä käytäntöjä, voi tehdä mitä huvittaa
kävellä suoraan sisään rakennuksiin ja sanoa hei mä haluan töitä terve vaan
vaikka sielläkin on samanlaiset hissit ja odotusaulat kuten kaikissa niissä maissa, joissa on ollut.
Haluaisin aloittaa jotakin uutta. Tuntuu, että tämä neljä kuukautta, on ollut paikoillaan olemista. Paikoillaan, aloillaan, liikkumattomana. Niin kuin vuodenajatkin pysähtyivät. Kesä oli alkamassa ja sitten tuli talveen, joka ei kuitenkaan muistuttanut yhtään sellaista talvea, jonka minä tunnen. Ja siinä olemme olleet siitä asti. Toisaalla on kesä vaihtunut syksyksi ja kohta on jo talvi. Mutta täällä olen yhä samassa. Sanoja enemmän, papereita, mutta minulla on yhä samat vaatteet. Vain hiustenkasvusta tietää ajan kuluneen, todella kuluneen.
Tuli hiipuu ja minä kuuntelen Angus& Julia Stonea:
We’re sitting out on the couch
A movie plays without the sound
Words to say left in my mouth
With nothing left to pour.
You stepped into these days.
torstaina, syyskuuta 02, 2010
on ihan kuin sade alkaisi
jo aamusta asti ja tunnit ovat kuluneet niin etten ymmärrä mihin
koska olen vain pinonnut puita, kulkenut kasvimaita ja ihmetellyt suurta ötökkää. se on ainakin viisitoista senttimetriä pitkä ja sillä on tuhat jalkaa. se näyttää aika hirvittävältä, mutta se ei liiku. se vaan nököttää yrttitarhani vieressä. annoin sen olla.
ja yrittänyt saada tulta takkaan
nyt vihdoin se naksuu ja roihuaa, mutta talo on savunhajuinen ja minä ihmettelen merellä ajelehtivaa yksinäistä soutuvenettä, jota kukaan ei souda. satunnainen lokki silloin tällöin istuu kyytiin. tiedän että se on naapurin hullun taiteilijan soutuvene. ehkä hän on vain jättänyt sen nousuveden ajaksi kellumaan ja tulee sitten noutamaan kun on laskuvesi. haluaisin kahlata veneeseen ja soutaa soutaa vaan niin kuin olisin järvellä.
linnut nukkuvat rannalla. ja vesisade alkoi. se siitä auringon paahtamasta ihosta
se siitä auringon kuivattamista haloista. miehet toivat taas lisää puuta eilen. jotenkin riipaisevaa, että me poltamme taivaan tuuliin natiivipuita, yli satavuotta vanhoja
niin kuin se eilinen puu
mutta siellä se makasi maassa palasina jo valmiiksi, kuulemma.
mäntymetsätalousmetsän yksittäiset arvopuut.
nyt huomaan että olen unohtanut kuivat pyykit ulos
siellä ne kastuvat uudestaan, pyyhkeet ja sukat.
ja minä luen toisten ihmisten tekstejä. enkä ole varma olenko koskaan oppinut tarpeksi siihen
yhtäkkiä minä rupesin ajattelemaan että onko minulla sittenkään ammattitaitoa siihen mitä luulen tekeväni
mistä minä tietäisin mikä on hyvä teksti
milloin minä olen oppinut miten tekstiä tuotetaan? yhtäkkiä
ettei oikeastaan tiedäkään mistään mitään, ettei olekaan mitään sellaista alaa mistä tietäisi
ja meillä on kahden viikon päästä loma
en tiedä minne, mutta eilen mies kysyi ääneen että missä menee päivän raja, se raja kun päivä vaihtuu
ja minulla on tunne että meidän matkamme liittyy jotenkin siihen.
hullua, että päivä tosiaan vaihtuu ihan lähellä. että on lyhyempi matka matkustaa seuraavaan päivään kuin saman päivän sisällä. toisissa paikoissa siis.
joskus kaikki tuntuu monimutkaiselta. ajat ja kaikki. toissapäivänä perehdyin pankkien toimintaan, kun mies ei uskonut että pankit tekvät rahaa ikään kuin tyhjästä. eilen perehdyin sikhismiin. ja tänään. tänään ajattelin symmetriaa ja muistelin kultaisia leikkauksia.
mun unelmatyö olis vaan perehtyä yhteen asiaan per päivä. voisin selvitellä ihmisille kaikenlaisia asioita, joita ne haluais tietää. tietysti ne asiat, joita muut haluais tietää ei välttämättä olis just niitä joita haluaisin selvittää, mutta ehkä sen voisi hyväksyä kun kyse on töistä kuitenkin.
harmi vaan, että asioiden selvitteleminen on internetin aikakaudella niin helppoa, ettei ihmisten tarvitse palkata ketään toista tekemään selvitystyötä. sen kun vaan googlettavat. harmi sinänsä. sillä se olis todellakin mun unelmatyö.
jo aamusta asti ja tunnit ovat kuluneet niin etten ymmärrä mihin
koska olen vain pinonnut puita, kulkenut kasvimaita ja ihmetellyt suurta ötökkää. se on ainakin viisitoista senttimetriä pitkä ja sillä on tuhat jalkaa. se näyttää aika hirvittävältä, mutta se ei liiku. se vaan nököttää yrttitarhani vieressä. annoin sen olla.
ja yrittänyt saada tulta takkaan
nyt vihdoin se naksuu ja roihuaa, mutta talo on savunhajuinen ja minä ihmettelen merellä ajelehtivaa yksinäistä soutuvenettä, jota kukaan ei souda. satunnainen lokki silloin tällöin istuu kyytiin. tiedän että se on naapurin hullun taiteilijan soutuvene. ehkä hän on vain jättänyt sen nousuveden ajaksi kellumaan ja tulee sitten noutamaan kun on laskuvesi. haluaisin kahlata veneeseen ja soutaa soutaa vaan niin kuin olisin järvellä.
linnut nukkuvat rannalla. ja vesisade alkoi. se siitä auringon paahtamasta ihosta
se siitä auringon kuivattamista haloista. miehet toivat taas lisää puuta eilen. jotenkin riipaisevaa, että me poltamme taivaan tuuliin natiivipuita, yli satavuotta vanhoja
niin kuin se eilinen puu
mutta siellä se makasi maassa palasina jo valmiiksi, kuulemma.
mäntymetsätalousmetsän yksittäiset arvopuut.
nyt huomaan että olen unohtanut kuivat pyykit ulos
siellä ne kastuvat uudestaan, pyyhkeet ja sukat.
ja minä luen toisten ihmisten tekstejä. enkä ole varma olenko koskaan oppinut tarpeksi siihen
yhtäkkiä minä rupesin ajattelemaan että onko minulla sittenkään ammattitaitoa siihen mitä luulen tekeväni
mistä minä tietäisin mikä on hyvä teksti
milloin minä olen oppinut miten tekstiä tuotetaan? yhtäkkiä
ettei oikeastaan tiedäkään mistään mitään, ettei olekaan mitään sellaista alaa mistä tietäisi
ja meillä on kahden viikon päästä loma
en tiedä minne, mutta eilen mies kysyi ääneen että missä menee päivän raja, se raja kun päivä vaihtuu
ja minulla on tunne että meidän matkamme liittyy jotenkin siihen.
hullua, että päivä tosiaan vaihtuu ihan lähellä. että on lyhyempi matka matkustaa seuraavaan päivään kuin saman päivän sisällä. toisissa paikoissa siis.
joskus kaikki tuntuu monimutkaiselta. ajat ja kaikki. toissapäivänä perehdyin pankkien toimintaan, kun mies ei uskonut että pankit tekvät rahaa ikään kuin tyhjästä. eilen perehdyin sikhismiin. ja tänään. tänään ajattelin symmetriaa ja muistelin kultaisia leikkauksia.
mun unelmatyö olis vaan perehtyä yhteen asiaan per päivä. voisin selvitellä ihmisille kaikenlaisia asioita, joita ne haluais tietää. tietysti ne asiat, joita muut haluais tietää ei välttämättä olis just niitä joita haluaisin selvittää, mutta ehkä sen voisi hyväksyä kun kyse on töistä kuitenkin.
harmi vaan, että asioiden selvitteleminen on internetin aikakaudella niin helppoa, ettei ihmisten tarvitse palkata ketään toista tekemään selvitystyötä. sen kun vaan googlettavat. harmi sinänsä. sillä se olis todellakin mun unelmatyö.
keskiviikkona, elokuuta 25, 2010
"Just say something perfect, something I can steal"
Kävelen ylämäen sateessa postilaatikolle
ja juoksen alas
takki ja legginssit ja hiukset ja sormet ja kirjekuori
kaikki ihan märkiä
mutta muumimamma katsoo merelle
ja linnutkin on taivaalla
ihan niin kuin ne on taivaalla
kaikkialla.
ja juoksen alas
takki ja legginssit ja hiukset ja sormet ja kirjekuori
kaikki ihan märkiä
mutta muumimamma katsoo merelle
ja linnutkin on taivaalla
ihan niin kuin ne on taivaalla
kaikkialla.
keskiviikkona, heinäkuuta 21, 2010
Tänänä sataa
ja minä päätin yöllä että ryhdyn vain kirjoittamaan
että kirjat saavat nyt jäädä
hetkeksi ainakin
minä hukun niiden paljouteen jos aion lukea kaiken
ja otin tavoitteeksi yhden luvun kirjoittamisen
ja se sujuikin paljon helpommin kuin kuvittelin
yhtäkkiä huomaankin että minulla on jo aika paljon
että päivät joina olen vain lukenut ja lukenut ja ne ovat valuneet hukkaan,
ajatuksissani
eivät olekaan
vaan kaikki on tallessa
viitteinä
ja kirjoittaminen on niin paljon helpompaa.
Tänään on satanut
ja yöllä oli juhlia
yöllä oli sanataideopetusta paikallisessa koulussa
mikä on edessä oikeasti huomenna
enkä usko että he huomenna ahtautuvat kaikki pieneen koloon pihalla
ja me opettajan kanssa katsomme kuinka kymmenenvuotiastyttö suutelee paljon vanhempaa miestä siellä.
Toisinaan jään vain tuijottamaan tulta. Toisinaan merta. Toisinaan sadetta.
Sellainen päivä. Ja sellainen että tahtoo kuunnella
Sometimes I breathe you in
And I know you know
And sometimes you take a swim
Found your writing on my wall
If my hearts soaking wet
Boy your boots can leave a mess
Tori Amosta. pistää sen lujalle.
ja minä päätin yöllä että ryhdyn vain kirjoittamaan
että kirjat saavat nyt jäädä
hetkeksi ainakin
minä hukun niiden paljouteen jos aion lukea kaiken
ja otin tavoitteeksi yhden luvun kirjoittamisen
ja se sujuikin paljon helpommin kuin kuvittelin
yhtäkkiä huomaankin että minulla on jo aika paljon
että päivät joina olen vain lukenut ja lukenut ja ne ovat valuneet hukkaan,
ajatuksissani
eivät olekaan
vaan kaikki on tallessa
viitteinä
ja kirjoittaminen on niin paljon helpompaa.
Tänään on satanut
ja yöllä oli juhlia
yöllä oli sanataideopetusta paikallisessa koulussa
mikä on edessä oikeasti huomenna
enkä usko että he huomenna ahtautuvat kaikki pieneen koloon pihalla
ja me opettajan kanssa katsomme kuinka kymmenenvuotiastyttö suutelee paljon vanhempaa miestä siellä.
Toisinaan jään vain tuijottamaan tulta. Toisinaan merta. Toisinaan sadetta.
Sellainen päivä. Ja sellainen että tahtoo kuunnella
Sometimes I breathe you in
And I know you know
And sometimes you take a swim
Found your writing on my wall
If my hearts soaking wet
Boy your boots can leave a mess
Tori Amosta. pistää sen lujalle.
perjantaina, heinäkuuta 16, 2010
Tämä aamu aivan erilainen kuin eilen
aurinko ei ole eikä tyyni meri
vaan sade joka yltyy tuuleksi joka yltyy ja riepottelee puita ja minä kerään pyykit pois
eilisestä jääneet
kerään ne ja levittelen sohvien pieluksille
ja tuli
se kituuttelee pieninä liekkeinä jos suljen oven
mikä loistava päivä kirjoittamiselle
niille sanoille jotka on kirjoitettava loppuun
niin kuin tytöt Suomessa
saavat aikaiseksi
ja minä
minun tuhannet epätäydelliset rivini
viitteeni lähteeni
katkelmat sieltä ja merkinnät tästä ja tästä kirjasta
ja istuu koko päivän lukemassa television ja kulutusyhteiskunnan vaikutuksesta lapsuuteen
aivan kuin sillä olisi mitään tekemistä oman aiheeni kanssa
ja joka päivä mies sanoo sinun pitää opiskella
ei korjata venettä
ei
Tämä aamu eri kuin eilen
unet vaeltavat Islannissa ja vuoroin Suomessa ja jouluissa
eivätkä osaa päättää kenen kanssa ja missä ajassa. Iltaisin ei tahdo lähteä tulen äärestä, mutta aamuisin jäisi sinne peittojen ja lakanoiden väliin, jalat koukussa, käpertyneenä
kun taivas on vaaleanpunainen
ja englanninkielinen sanonta pirusta ja vaaleanpunaisesta taivaasta, joka tarkoittaa sadetta.
Ja luen Nadeem Aslamin Wasted Vigiliä. Tahtoisin lukea sitä koko ajan, vaikka siinä onkin omat ärsyttävyytensä. Siinä on paljon ärsyttävyyksiä, läpinäkyvyksiä ja päälleliimauksia.
Mutta minä tykkään minun illoista kun on tuli ja vain tulen ääressä lämmin ja minä tai mies kysyy tahdotko teetä
ja minä kirjoitan muistikirjaan
"Discovery for the first time that there could be something magical about someone's name - a mere word but what power it held, as in a fairy tale.
It was after all the first thing one learned about another.
A way in and a possibility."
- Nadeem Aslam, Wasted Vigil -
niin kuin minä olen aina ajatellut nimistä
a way in and a possibility.
ja muistaa sen syksyn kun kikatettiin käytävän päässä köksän luokan edessä,
tyttö, joka ihaili lukiolaispoikia kurkistaa sisään ja painaa mieleensä paikan jossa poika istuu
minun poikani
ja kun tulee meidän vuoromme mennä opettelemaan kotitaloustaitoja
minun sydämeni hakkaa kun tarkastelemme istumajärjestystä.
Sen tunnin jälkeen ei ollut enää paluuta siihen että poika olisi ollut pelkkä määre
sen tunnin jälkeen oli mahdollisuus.
Muutaman tunnin päästä hiekkaa, mutta nyt vihreää merta.
Avaan takan oven ja tulesta tulee koko ikkunan mittainen
Aion nyt laittaa kuvia meidän kodista.
aurinko ei ole eikä tyyni meri
vaan sade joka yltyy tuuleksi joka yltyy ja riepottelee puita ja minä kerään pyykit pois
eilisestä jääneet
kerään ne ja levittelen sohvien pieluksille
ja tuli
se kituuttelee pieninä liekkeinä jos suljen oven
mikä loistava päivä kirjoittamiselle
niille sanoille jotka on kirjoitettava loppuun
niin kuin tytöt Suomessa
saavat aikaiseksi
ja minä
minun tuhannet epätäydelliset rivini
viitteeni lähteeni
katkelmat sieltä ja merkinnät tästä ja tästä kirjasta
ja istuu koko päivän lukemassa television ja kulutusyhteiskunnan vaikutuksesta lapsuuteen
aivan kuin sillä olisi mitään tekemistä oman aiheeni kanssa
ja joka päivä mies sanoo sinun pitää opiskella
ei korjata venettä
ei
Tämä aamu eri kuin eilen
unet vaeltavat Islannissa ja vuoroin Suomessa ja jouluissa
eivätkä osaa päättää kenen kanssa ja missä ajassa. Iltaisin ei tahdo lähteä tulen äärestä, mutta aamuisin jäisi sinne peittojen ja lakanoiden väliin, jalat koukussa, käpertyneenä
kun taivas on vaaleanpunainen
ja englanninkielinen sanonta pirusta ja vaaleanpunaisesta taivaasta, joka tarkoittaa sadetta.
Ja luen Nadeem Aslamin Wasted Vigiliä. Tahtoisin lukea sitä koko ajan, vaikka siinä onkin omat ärsyttävyytensä. Siinä on paljon ärsyttävyyksiä, läpinäkyvyksiä ja päälleliimauksia.
Mutta minä tykkään minun illoista kun on tuli ja vain tulen ääressä lämmin ja minä tai mies kysyy tahdotko teetä
ja minä kirjoitan muistikirjaan
"Discovery for the first time that there could be something magical about someone's name - a mere word but what power it held, as in a fairy tale.
It was after all the first thing one learned about another.
A way in and a possibility."
- Nadeem Aslam, Wasted Vigil -
niin kuin minä olen aina ajatellut nimistä
a way in and a possibility.
ja muistaa sen syksyn kun kikatettiin käytävän päässä köksän luokan edessä,
tyttö, joka ihaili lukiolaispoikia kurkistaa sisään ja painaa mieleensä paikan jossa poika istuu
minun poikani
ja kun tulee meidän vuoromme mennä opettelemaan kotitaloustaitoja
minun sydämeni hakkaa kun tarkastelemme istumajärjestystä.
Sen tunnin jälkeen ei ollut enää paluuta siihen että poika olisi ollut pelkkä määre
sen tunnin jälkeen oli mahdollisuus.
Muutaman tunnin päästä hiekkaa, mutta nyt vihreää merta.
Avaan takan oven ja tulesta tulee koko ikkunan mittainen
Aion nyt laittaa kuvia meidän kodista.
tiistaina, toukokuuta 18, 2010
Yhtäkkiä muistaa miltä sade
että on litimärät hiukset, valuvat, litsuvat kengät otettu jaloista jo aikoja sitten
kylmät kalisevat varpaat
yhtäkkiä muistaa sateen
kun sitä ei kartettu se ei ollut syy olla menemättä ulos
se oli syy
menä
yhtäkkiä
like summer rain, laulaa Sibylle Baier
mutta nyt ei ole unohdettavaa
kaikki se
kuumilta asfalteilta tarttunut pöly jalkapohjissa valdelmapensaiden raapima iho
vastasataneet puut
litimärkänä suu auki niin kuin crazy icelandic laugh
paitsi että
islannista ei ollut tietoakaan
mutta nyt laulaa Jónsi
korkealla äänellään kun on pyöräilty koko päivän kestäneeltä kirjastolta
sadetauon aikana
että on litimärät hiukset, valuvat, litsuvat kengät otettu jaloista jo aikoja sitten
kylmät kalisevat varpaat
yhtäkkiä muistaa sateen
kun sitä ei kartettu se ei ollut syy olla menemättä ulos
se oli syy
menä
yhtäkkiä
like summer rain, laulaa Sibylle Baier
mutta nyt ei ole unohdettavaa
kaikki se
kuumilta asfalteilta tarttunut pöly jalkapohjissa valdelmapensaiden raapima iho
vastasataneet puut
litimärkänä suu auki niin kuin crazy icelandic laugh
paitsi että
islannista ei ollut tietoakaan
mutta nyt laulaa Jónsi
korkealla äänellään kun on pyöräilty koko päivän kestäneeltä kirjastolta
sadetauon aikana
lauantaina, huhtikuuta 03, 2010
ei muistanut että sumulla on haju
kaikki usvassa
järven yli ei näe
vesisade, vesisade
ja siitä kirjoittaa aamun
kun nousee ylös seitsemältä koska nyt on hyvä aika
odottaa, odottaa
ja sitten lopulta
on vain vesisadetta ja usvaa ja hiljaisuutta
sen jälkeen etsii lennot
käy isin kanssa kaupassa
isi nojaa ostoskärryihin
ja minulla on vaaleanpunainen lappu
ja sitten on pikkuleivät uunissa
ja sen jälkeen kala
ja puhelimessa tyttö jonka ääni on aina iloinen
eikä usva katoa
vaikka silppuaa vanhoja lehtiä
sumusta tulee uusi olo
juoksee loskakinoksissa
harppoo harppoo
ja se lumi, joka torstaina tuli saappaista sisään
on nyt paljastanut jo ruskeat märät lehdet ja maan
kostea multa ja sumu
imeytyy ihon alle
ja aamulla valo tuli miehen kasvoihin
niin kuin olisi kesä -
aamu
tämä sumu tuo mieleen viime kesän
kun ajoi 500 kilometriä etelästä pohjoiseen
ja siinä jossain lännessä niin kuin aina sillä tienpätkällä oli kilometrejä jatkuva sumu
autot kasautuvat jonoiksi asti
hiljaa hiljaa kun ei näe montaa metriä edemmäs
sumun keskellä ympärillä menninkäiset niin
sitä ajateltiin
menenköhän minä koskaan takaisin? opinko koskaan kieltä?
muuttuuko pohjoinen eteläksi?
sohjoa polun molemmin puolin,
keskellä juostava kaistale.
kaikki usvassa
järven yli ei näe
vesisade, vesisade
ja siitä kirjoittaa aamun
kun nousee ylös seitsemältä koska nyt on hyvä aika
odottaa, odottaa
ja sitten lopulta
on vain vesisadetta ja usvaa ja hiljaisuutta
sen jälkeen etsii lennot
käy isin kanssa kaupassa
isi nojaa ostoskärryihin
ja minulla on vaaleanpunainen lappu
ja sitten on pikkuleivät uunissa
ja sen jälkeen kala
ja puhelimessa tyttö jonka ääni on aina iloinen
eikä usva katoa
vaikka silppuaa vanhoja lehtiä
sumusta tulee uusi olo
juoksee loskakinoksissa
harppoo harppoo
ja se lumi, joka torstaina tuli saappaista sisään
on nyt paljastanut jo ruskeat märät lehdet ja maan
kostea multa ja sumu
imeytyy ihon alle
ja aamulla valo tuli miehen kasvoihin
niin kuin olisi kesä -
aamu
tämä sumu tuo mieleen viime kesän
kun ajoi 500 kilometriä etelästä pohjoiseen
ja siinä jossain lännessä niin kuin aina sillä tienpätkällä oli kilometrejä jatkuva sumu
autot kasautuvat jonoiksi asti
hiljaa hiljaa kun ei näe montaa metriä edemmäs
sumun keskellä ympärillä menninkäiset niin
sitä ajateltiin
menenköhän minä koskaan takaisin? opinko koskaan kieltä?
muuttuuko pohjoinen eteläksi?
sohjoa polun molemmin puolin,
keskellä juostava kaistale.
perjantaina, heinäkuuta 31, 2009
sade jatkuu sade
ropisee kontin kattoon koko yön
illalla makaa sängyssä aamulla tuijottaa
ulos
vesipisaroita
miettii että on aina meditoinut
tietämättään tuijottanut vesipisaroita mutta onko se meditaatiota jos ei kerta sulje silmiä aisteja pois
katsoo yhdeksäs portti ja melkein pelottaa kaikki saatanat kun on melkein pimeää jo
elokuun puolessa välissä alkaa tulla yöt
tänne
tänne
huomenna isin syntymäpäivä
kuusikymmentä
huomenna
soittaa
ja niin kova nälkä ettei jaksa liikahtaa vaan odottaa että kala
uunissa kypsyy
miten lupaa joka päivä itselleen että tänään
juoksemista
uimista
joogaa meditaatiota
tänään siivoan tänään tänään tänään
mutta miten ihmeessä
sitä aina lysähtää sängylle ja nukkuu musiikkia kuvia
joka yö unet taas alkaneet
kummalliset ovet kuin labyrintissa taikasanoja
ruotsalainen poika pistänyt kalat vuoassa vinoon uuniin
ihmiset matkalla kahteen suuntaan ja läpi
minun se joka matkaa keskellä
odottamassa
bussia joka ei tule
koska viikonloppu
ja minun
tekee mieli katsoa sumuun
tekee mieli kävellä sen läpi
miten sade tulee käsivarsille tuuli punaiseksi posket ja hiukset valuu ponnarista
ja minä
kannan leipää sateessa
voisin jäädä leivänkantomatkalle voisin vain jäädä
pysähtyy
linnut linnut siinä joita ei siellä minne takaisin
ja sitten kuulee että on rakkautta sielläkin minne takaisin
että siellä tulee vauvoja ja siellä on mies ja vaimo ja siellä on kotiseutuja ja
mustikoita ja että huomenna sanoo isille että on rakastunut
että ei ei en minä tänne jää, ei hän ole islantilainen ei tarvitse pelätä
mutta
katsoo illalla pianoa tyyny käärittynä
katsoo maisemia
uudelleen
millainen metsä ja millainen ranta ja minun se joka matkaa on sanonut että ranta ihan lähellä sitä mistä hän
että joku on oikeasti samalla rannalla kuin minun pianoni
eikä se tunnukaan enää yhtään epätodelta
eikä herätä
ole pakko.
illalla makaa sängyssä aamulla tuijottaa
ulos
vesipisaroita
miettii että on aina meditoinut
tietämättään tuijottanut vesipisaroita mutta onko se meditaatiota jos ei kerta sulje silmiä aisteja pois
katsoo yhdeksäs portti ja melkein pelottaa kaikki saatanat kun on melkein pimeää jo
elokuun puolessa välissä alkaa tulla yöt
tänne
tänne
huomenna isin syntymäpäivä
kuusikymmentä
huomenna
soittaa
ja niin kova nälkä ettei jaksa liikahtaa vaan odottaa että kala
uunissa kypsyy
miten lupaa joka päivä itselleen että tänään
juoksemista
uimista
joogaa meditaatiota
tänään siivoan tänään tänään tänään
mutta miten ihmeessä
sitä aina lysähtää sängylle ja nukkuu musiikkia kuvia
joka yö unet taas alkaneet
kummalliset ovet kuin labyrintissa taikasanoja
ruotsalainen poika pistänyt kalat vuoassa vinoon uuniin
ihmiset matkalla kahteen suuntaan ja läpi
minun se joka matkaa keskellä
odottamassa
bussia joka ei tule
koska viikonloppu
ja minun
tekee mieli katsoa sumuun
tekee mieli kävellä sen läpi
miten sade tulee käsivarsille tuuli punaiseksi posket ja hiukset valuu ponnarista
ja minä
kannan leipää sateessa
voisin jäädä leivänkantomatkalle voisin vain jäädä
pysähtyy
linnut linnut siinä joita ei siellä minne takaisin
ja sitten kuulee että on rakkautta sielläkin minne takaisin
että siellä tulee vauvoja ja siellä on mies ja vaimo ja siellä on kotiseutuja ja
mustikoita ja että huomenna sanoo isille että on rakastunut
että ei ei en minä tänne jää, ei hän ole islantilainen ei tarvitse pelätä
mutta
katsoo illalla pianoa tyyny käärittynä
katsoo maisemia
uudelleen
millainen metsä ja millainen ranta ja minun se joka matkaa on sanonut että ranta ihan lähellä sitä mistä hän
että joku on oikeasti samalla rannalla kuin minun pianoni
eikä se tunnukaan enää yhtään epätodelta
eikä herätä
ole pakko.
torstaina, heinäkuuta 30, 2009
yhtäkkiä
sataa
se alkaa kun auto on ajanut kukkulaa ylös ja kääntynyt jyrkästi oikealle niin
että yhdeksänkymppiä muuttuu viideksikympiksi
puristaa rattia
pissattaa
ja pyyhkimet sottaa koko ikkunan
auto takana koko matkan
aamut alkavat keväästä
minä kirjoitin silloin kun olin kuusitoista
ja kävelin
olen unohtanut nimen
pengerkatu ?
rappusia ylös
siihen kouluun, johon halusinkin.
mutta nyt vain väsymyksestä
siitä ettei haluaisi vielä nousta ei vielä
on eri asia kuudelta kuin yhdeksältä
ja yhtäkkiä
tuntuu kauhistuttavalta
kun lukee kaikki postit
niistä jotka odottavat suomessa
miten todellista
miten tekisi mieli kiertää maha kokoon
kokoon vain
eikä koskaan katsoa ylöspäin
että ajatuksissa
voi kävellä kirjastoon ja voi kuinka hymyilyttää nähdä
ihmiset
omansa
mutta sitten
täällä missä ei metsiä vaan sumu
johon voi
sumu kaikkien peltojen ja vuorien yllä
kauhistuttaa kateus
joka
ei täällä
mitenkään
koska ei ajatellut sitä mistä paitsi
kauhistuttaa kun taas muistaa
miten helppo on alkaa kadehtia
että sinulla tuollainen koti ja sinulla tuollainen työ ja sinulla sitä ja tätä ja minäkin ja minäkin ja minäkin
haluaisin
ja miksi te olette yhdessä ja minä en koskaan näe teitä ja kukaan ei rakasta minua ja äiti äiti milloin me ollaan perillä
niin
sitten tulee vauvaksi joka vain tahtoo sen tikkarin tai jäätelön tai mitä ikinä
täällä minä en tahdo mitään
i don't want anything.
minä sanon ja sade tulee teltan kattoon sade ja tuuli ja tulen lähemmäksi vaikka toinen nukkuu
myrsky vuorten välissä
mutta aamulla on aurinko
varjot vuorista aurinko siirtyy
sade
aurinko
sade
aurinko
tuuli tuuli aurinko sade
ja me maataan nurmella kun Solla soittaa kolmesti
ja kun hän tulee me halaamme nurmella ja Sollalla aurinkolasit koska
me sanomme good bye enkä minä osaa vastata islanniksi vaikka ymmärrän
ja huulipunaa, joka ei lähde vedellä, poskessa ja simpukka sydän sisällä ja kivi toiselta puolelta kaunis pilkullisessa paperissa
Solla, minun sólrún. auringonkirjain.
halata monta kertaa
niin monta kertaa näkemiin
mutta ei tunnu silti
ehkä kun on itse vielä kuukauden
ei osaa vielä kaivata
ei ymmärrä vielä ettei ehkä koskaan enää
ehkä vuosiin
ja sade ja sumu ja sade ja sumu
sillan kohdalla ei sanota hyvää elämää
halataan kerran
ei
suuta
miten erilaiseksi olikaan kuvitellut
että tuntuisi joltain
mutta yhtäkkiä
ei osaakaan kaivata
ei kaipaa
yhtäänyhtään
Jyväskylän pölyä, joka tuulessa kadut
ei yhtään sitä että pyörällä mäet
ja jokaisessa kulmassa joku tuttu jolle hymyillä ja hei ja hei ja hei
ei yhtään kaipaa sitä että pitäisi löytää koti
että pitäisi edes etsiä
laiska tänään
turistit nyrpein naamoin
ja tekisi mieli vain
lojua sohvalla odottamassa kun
toinen haluaa maksaa
kädestä kiinni katuja jotka ovat minun
tämä paikka ja tämä
minä voin sanoa naurattaa
katso mihin kävelet
ja minä niin kuin islantilaiset
ha ?
niin kuin suomalaiset häh?
jatkuvasti
eikä silti tunnu että kieli
että siinä olisi jokin ongelma
vaikka en keksikään kaikkia sanoja
fizzy fuzzy foggy
ja
mitään muuta
yhtäkkiä
yhtään mitään
karataan
ja nauraa nauraa nauraa
ei jaksa valittaa edes kun kuljetaan heinien läpi koska lentokenttä ei ollutkaan lentokenttä
ettei haittaa jos myöhästyy
eikä se että toinen lähtee viiden päivän päästä norjaan
ja sitten on koko syksyn maissa joihin ei itse pääse koska on koulu koska on harmaat lämmitetyt kadut ja työpaikat ja ihmiset ja löydettävä koti
että täytyy palata
koska
yhtäkkiä
voi tietää.
tietää vaan.
nyt kyllä otan kahvin.
se alkaa kun auto on ajanut kukkulaa ylös ja kääntynyt jyrkästi oikealle niin
että yhdeksänkymppiä muuttuu viideksikympiksi
puristaa rattia
pissattaa
ja pyyhkimet sottaa koko ikkunan
auto takana koko matkan
aamut alkavat keväästä
minä kirjoitin silloin kun olin kuusitoista
ja kävelin
olen unohtanut nimen
pengerkatu ?
rappusia ylös
siihen kouluun, johon halusinkin.
mutta nyt vain väsymyksestä
siitä ettei haluaisi vielä nousta ei vielä
on eri asia kuudelta kuin yhdeksältä
ja yhtäkkiä
tuntuu kauhistuttavalta
kun lukee kaikki postit
niistä jotka odottavat suomessa
miten todellista
miten tekisi mieli kiertää maha kokoon
kokoon vain
eikä koskaan katsoa ylöspäin
että ajatuksissa
voi kävellä kirjastoon ja voi kuinka hymyilyttää nähdä
ihmiset
omansa
mutta sitten
täällä missä ei metsiä vaan sumu
johon voi
sumu kaikkien peltojen ja vuorien yllä
kauhistuttaa kateus
joka
ei täällä
mitenkään
koska ei ajatellut sitä mistä paitsi
kauhistuttaa kun taas muistaa
miten helppo on alkaa kadehtia
että sinulla tuollainen koti ja sinulla tuollainen työ ja sinulla sitä ja tätä ja minäkin ja minäkin ja minäkin
haluaisin
ja miksi te olette yhdessä ja minä en koskaan näe teitä ja kukaan ei rakasta minua ja äiti äiti milloin me ollaan perillä
niin
sitten tulee vauvaksi joka vain tahtoo sen tikkarin tai jäätelön tai mitä ikinä
täällä minä en tahdo mitään
i don't want anything.
minä sanon ja sade tulee teltan kattoon sade ja tuuli ja tulen lähemmäksi vaikka toinen nukkuu
myrsky vuorten välissä
mutta aamulla on aurinko
varjot vuorista aurinko siirtyy
sade
aurinko
sade
aurinko
tuuli tuuli aurinko sade
ja me maataan nurmella kun Solla soittaa kolmesti
ja kun hän tulee me halaamme nurmella ja Sollalla aurinkolasit koska
me sanomme good bye enkä minä osaa vastata islanniksi vaikka ymmärrän
ja huulipunaa, joka ei lähde vedellä, poskessa ja simpukka sydän sisällä ja kivi toiselta puolelta kaunis pilkullisessa paperissa
Solla, minun sólrún. auringonkirjain.
halata monta kertaa
niin monta kertaa näkemiin
mutta ei tunnu silti
ehkä kun on itse vielä kuukauden
ei osaa vielä kaivata
ei ymmärrä vielä ettei ehkä koskaan enää
ehkä vuosiin
ja sade ja sumu ja sade ja sumu
sillan kohdalla ei sanota hyvää elämää
halataan kerran
ei
suuta
miten erilaiseksi olikaan kuvitellut
että tuntuisi joltain
mutta yhtäkkiä
ei osaakaan kaivata
ei kaipaa
yhtäänyhtään
Jyväskylän pölyä, joka tuulessa kadut
ei yhtään sitä että pyörällä mäet
ja jokaisessa kulmassa joku tuttu jolle hymyillä ja hei ja hei ja hei
ei yhtään kaipaa sitä että pitäisi löytää koti
että pitäisi edes etsiä
laiska tänään
turistit nyrpein naamoin
ja tekisi mieli vain
lojua sohvalla odottamassa kun
toinen haluaa maksaa
kädestä kiinni katuja jotka ovat minun
tämä paikka ja tämä
minä voin sanoa naurattaa
katso mihin kävelet
ja minä niin kuin islantilaiset
ha ?
niin kuin suomalaiset häh?
jatkuvasti
eikä silti tunnu että kieli
että siinä olisi jokin ongelma
vaikka en keksikään kaikkia sanoja
fizzy fuzzy foggy
ja
mitään muuta
yhtäkkiä
yhtään mitään
karataan
ja nauraa nauraa nauraa
ei jaksa valittaa edes kun kuljetaan heinien läpi koska lentokenttä ei ollutkaan lentokenttä
ettei haittaa jos myöhästyy
eikä se että toinen lähtee viiden päivän päästä norjaan
ja sitten on koko syksyn maissa joihin ei itse pääse koska on koulu koska on harmaat lämmitetyt kadut ja työpaikat ja ihmiset ja löydettävä koti
että täytyy palata
koska
yhtäkkiä
voi tietää.
tietää vaan.
nyt kyllä otan kahvin.
torstaina, heinäkuuta 23, 2009
sade lopu
sadetta ja tuulta
tuulta ja sadetta
lunta vuorille
lunta vuorille heinäkuun lopussa
heinäkuun lopussa
miten aika
miten aika menee
pysäytetään se
pysäytetään kuva
peilistä
sadetta pyykit eivät kuiva
koskaan kestää kolme päivää ja silti kosteita
minä leikkaan kasviksia minä teen ruokaa minä ensimmäistä kertaa kokkina niin että minä munakoisoja kesäkurpitsaa paprikaa papuja bambunversoja soijakastiketta sipulia riisiä minä keittiössä avokadoa surmjölkiä sitruunaa minä kaikki vuorotellen mitä minä teen
karjalanpiirakoita
niin kuin silloin
yhtäkkiä ikuisuus
kun soittaa että tuletko
haluatko maistaa
mutta toinen ei halua kulkea tuulen läpi
mutta sanoo tule sinä tänne
ihan kuin minä
kulkisin yhtä mieluusti
tuulen läpi
mutta niinhän minä teen
aina
kuljen tuulen läpi
tänään sanon juoksemaan
mutta Anna muistuttaa että uimaan
tuuleen ja sateeseen miten kuumalta vesi tuntuu
voida ikävöidä
leijua irrallaan tässä irrallisuudessa
että ei tiedä että ei tiedä ja missä koti
mihin minä oikein muutan?
miksei jostain voi ilmestyä kotia
ja minä en nyt tarkoita ovetonta huonetta
vaikka siitäkin voisi tulla, minä tiedän
mutta koska tämä irrallisuus ja päättämättömyys
kukaan ei
mahdollisuutta anna enää
haluan maata liikkumatta
niin kauan että liikkuminen sattuu
niin että liikkuminen sattuu niin paljon
että tekee kipeää juosta ja sitten juoksee kuitenkin vastatuuleen toiseen suuntaan
haluan että kaikki tuuli vain
haluan että tuuli vain tuuli
mies huoneesta kaksikymmentä kaksikymmentäyksi sanoo laita takki siellä on kylmä minä nauran, no no, ja mielessäni että olen tottunut koska te luulette että olen islantilainen
juoksen huoneiden väliä ja ajattelen että tänään juoksen
tänään
aina tänään
enkä ajattele mitään
mitään muuta
kuin
että miltä tuntuisi
jos
missä vaiheessa muuttuu itsekseen
että alussa on aina jotain muuta
kuva
että sitten vähitellenkö
vai pistänkö mustalla tussilla päälle
viikset
silmämeikit
yöllä minä huudan ruotsalaiselle pojalle suomeksi että häivy, mene pois, minä en voi tehdä töitä täällä kun olet tässä, mene pois, mutta hän vain istuu keskellä lattiaa ja keittiö on täynnä ihmisiä mutta se on minun huoneeni lapsuudenkodista ja täynnä ihmisiä ja en saa tiskattua en mahdu siirtämään tavaroita minä itken.
sade, sade, kunpa se jatkuisikin loputtomasti
en halua sellaista ohimenevää ukkoskuuroa
haluan pitkän hitaan
ohuet pisarat
ikkunalasista valuvat sen että istutaan vain sisällä tuntikaudet katsoen elokuvia
kuumaa teetä, apila, mustikka, minttu.
kuumaa teetä sade katossa vintin läpi
mustavalkoinen elokuva hiljainen ääni
huovan alla lämmin
silmät kiinni ja repliikit muuttuvat ohuenohueksi
uneen.
tuulta ja sadetta
lunta vuorille
lunta vuorille heinäkuun lopussa
heinäkuun lopussa
miten aika
miten aika menee
pysäytetään se
pysäytetään kuva
peilistä
sadetta pyykit eivät kuiva
koskaan kestää kolme päivää ja silti kosteita
minä leikkaan kasviksia minä teen ruokaa minä ensimmäistä kertaa kokkina niin että minä munakoisoja kesäkurpitsaa paprikaa papuja bambunversoja soijakastiketta sipulia riisiä minä keittiössä avokadoa surmjölkiä sitruunaa minä kaikki vuorotellen mitä minä teen
karjalanpiirakoita
niin kuin silloin
yhtäkkiä ikuisuus
kun soittaa että tuletko
haluatko maistaa
mutta toinen ei halua kulkea tuulen läpi
mutta sanoo tule sinä tänne
ihan kuin minä
kulkisin yhtä mieluusti
tuulen läpi
mutta niinhän minä teen
aina
kuljen tuulen läpi
tänään sanon juoksemaan
mutta Anna muistuttaa että uimaan
tuuleen ja sateeseen miten kuumalta vesi tuntuu
voida ikävöidä
leijua irrallaan tässä irrallisuudessa
että ei tiedä että ei tiedä ja missä koti
mihin minä oikein muutan?
miksei jostain voi ilmestyä kotia
ja minä en nyt tarkoita ovetonta huonetta
vaikka siitäkin voisi tulla, minä tiedän
mutta koska tämä irrallisuus ja päättämättömyys
kukaan ei
mahdollisuutta anna enää
haluan maata liikkumatta
niin kauan että liikkuminen sattuu
niin että liikkuminen sattuu niin paljon
että tekee kipeää juosta ja sitten juoksee kuitenkin vastatuuleen toiseen suuntaan
haluan että kaikki tuuli vain
haluan että tuuli vain tuuli
mies huoneesta kaksikymmentä kaksikymmentäyksi sanoo laita takki siellä on kylmä minä nauran, no no, ja mielessäni että olen tottunut koska te luulette että olen islantilainen
juoksen huoneiden väliä ja ajattelen että tänään juoksen
tänään
aina tänään
enkä ajattele mitään
mitään muuta
kuin
että miltä tuntuisi
jos
missä vaiheessa muuttuu itsekseen
että alussa on aina jotain muuta
kuva
että sitten vähitellenkö
vai pistänkö mustalla tussilla päälle
viikset
silmämeikit
yöllä minä huudan ruotsalaiselle pojalle suomeksi että häivy, mene pois, minä en voi tehdä töitä täällä kun olet tässä, mene pois, mutta hän vain istuu keskellä lattiaa ja keittiö on täynnä ihmisiä mutta se on minun huoneeni lapsuudenkodista ja täynnä ihmisiä ja en saa tiskattua en mahdu siirtämään tavaroita minä itken.
sade, sade, kunpa se jatkuisikin loputtomasti
en halua sellaista ohimenevää ukkoskuuroa
haluan pitkän hitaan
ohuet pisarat
ikkunalasista valuvat sen että istutaan vain sisällä tuntikaudet katsoen elokuvia
kuumaa teetä, apila, mustikka, minttu.
kuumaa teetä sade katossa vintin läpi
mustavalkoinen elokuva hiljainen ääni
huovan alla lämmin
silmät kiinni ja repliikit muuttuvat ohuenohueksi
uneen.
maanantaina, kesäkuuta 08, 2009
ilta on sateen jälkeinen
miten voi olla niin voimakas tuoksu siinä että on vain satanut
ja kaupunki elää ja nukkuu samaan aikaan
osaan reitit
miltä tuntuu joskus tulla takaisin pienten talojen väliin? kävellä samoja katuja
samaltako kuin se kun ajoi autolla ensimmäistä kertaa yksin talojen alueelle
jossa suurinpiirtein koko ala-asteen ajan vietti illat
keltaisessa kerrostalossa
ja olen kirjoittanut kirjoittanut kirjoittanut
miten hyvältä
kun Oliver kysyy keittiössä että ai sä kirjoitat jotain
sanoa että joo
kirjoitan
että voin sanoa kirjoittavani
ja miten hyvältä tuntuu
istua keittiön pöydän ääressä
sen saman jonka ääressä ainakin kolme kuukautta sitten ehkä
ensimmäistä ja edellistä kertaa
ja nytkin pöydänympärys on täynnä
eri ihmiset
mutta jokaiselle voi hymyillä
ja miten sydämmellinen halaus
ja ystävä kirjoittaa että vaikuttaa että olen onnellinen
ja didit sanovat näytän levänneeltä
ja sade ei haittaa
ja hämärtyy hämärtyy muttei pimene
ja minä hymyilen hymyilen vaikka ei mitään erityistä syytä
ei mitään muuta kuin vain se
että minä kasvan
ja kun on sateen jälkeen ilta
ja voi kävellä tutuiksi käyneitä katuja
vaikka onkin monta huolta ja ajatusta ja ei osaa kieltä ja ei sitä ja tätä ja voi ja oi
niin voi huitaista kädellä niille ajatuksille
ja ajatella sen sijaan
että entä jos tämä olisikin koti?
entä jos
miten voi olla niin voimakas tuoksu siinä että on vain satanut
ja kaupunki elää ja nukkuu samaan aikaan
osaan reitit
miltä tuntuu joskus tulla takaisin pienten talojen väliin? kävellä samoja katuja
samaltako kuin se kun ajoi autolla ensimmäistä kertaa yksin talojen alueelle
jossa suurinpiirtein koko ala-asteen ajan vietti illat
keltaisessa kerrostalossa
ja olen kirjoittanut kirjoittanut kirjoittanut
miten hyvältä
kun Oliver kysyy keittiössä että ai sä kirjoitat jotain
sanoa että joo
kirjoitan
että voin sanoa kirjoittavani
ja miten hyvältä tuntuu
istua keittiön pöydän ääressä
sen saman jonka ääressä ainakin kolme kuukautta sitten ehkä
ensimmäistä ja edellistä kertaa
ja nytkin pöydänympärys on täynnä
eri ihmiset
mutta jokaiselle voi hymyillä
ja miten sydämmellinen halaus
ja ystävä kirjoittaa että vaikuttaa että olen onnellinen
ja didit sanovat näytän levänneeltä
ja sade ei haittaa
ja hämärtyy hämärtyy muttei pimene
ja minä hymyilen hymyilen vaikka ei mitään erityistä syytä
ei mitään muuta kuin vain se
että minä kasvan
ja kun on sateen jälkeen ilta
ja voi kävellä tutuiksi käyneitä katuja
vaikka onkin monta huolta ja ajatusta ja ei osaa kieltä ja ei sitä ja tätä ja voi ja oi
niin voi huitaista kädellä niille ajatuksille
ja ajatella sen sijaan
että entä jos tämä olisikin koti?
entä jos
sunnuntaina, kesäkuuta 07, 2009
Miten omituista
että tämä täällä
tuntuu paljon todellisemmalta
paljonpaljon todellisemmalta
kuin se kaikki siellä
että siellä oli musta uni
ja keltainen lomaviikko
sateinen alkukesän päivä myrskyävällä järvellä
muumilaaksolaisten päiväretki
että siksikö ennen lentokonetta minä kuvittelin että se kaapattaisi
ja minä joutuisin keskelle selviytyjäseikkailua
ja miten pettymykseltä se tuntui kun laskeutuminenkin sujui ongelmitta
ja kadut katuja kaikesta huolimatta
kun kävelee sateessa joka on pientä
ohi puutarhan joka tuoksuu
siltä kun kesässä sateessa aina
kun kukat kostuu ja ruohosta jää vihreät jäljet
sademetsämäinen lämmin tuoksu makea
ja sade ihan pientä pientä pientä
että tämä on niin todellista
että tässä
jalat maassa kuin purukumilla
liimattuina
vaikka kuinka yrittää uutta reittiä päätyy samaan kohtaan
ja sitten osaakin jo perille
ja seisotaan huoneiden ovilla
minä - omallani - !? ja selitänselitän kuinka täällä on hyvät ihmiset
mutta toinen, joka oikeasti asuu täällä ei ymmärrä mitä tarkoitan
että eivät he ole kuin perhe
mutta ymmärtää lopulta kun kuulee missä minä asuin kun asuin täällä - Islannissa
kun asuin
ja hän sanoo että ehkä sinun pitäisi muuttaa tänne
ja nauramme
mutta nyt kun sade ikkunoiden takana eikä viemäreittenavausaine auta suihkuun ja
äänet keittiöstä ja musiikki toisesta huoneesta ja minä sinisellä patjalla rinkka pakattuna punaisella sohvalla jalat ilman sukkia näköpiirissä muummoassa pyörä
ja sitten minulta kysytään haluanko maistaa jotakin
ja pieni lasi ja mangojuttua jota intialaisissakin
ja minä keskustelin intialaisen didin kanssa meloneista
ja me teimme leipää jonka sisällä perunaa ja
aina kun pilkon salaattia minä ajattelen kuinka epämääräisen muotoisia minun kuutiot
ja kuinka säännöllisiä
pojan jonka kanssa söimme ranskalaisiaperunoitajafetasalaattia pahvilaatikon päältä
ja nyt minä yritän jälleen keksiä hyviä puolia heidän jotka täällä yhdessäasumisesta
ja poika vain tuijottaa minua silmät niin epäuskoisina ja minua naurattaa
koska minä tietysti ulkopuolelta näen tämän yhteisön niin eri
eri eri aina
kun on sisällä
ja hymyilyttää että vain me kaksi täällä talossa
ja että juuri hän jonka kautta olen tullut tähän taloon ei täällä
vaan minä hänen tilallaan
ja hänen ystävänsä jotka eivät ole ystäviä vaan kämppiksiä
kuten olen oppinut
vaikka hän jonka kanssa nyt täällä kahdestaan
onkin ollut ystävä ennen mutta nyt eri
eri eri aina
kun muuttaa jonkun kanssa yhteen
ihan eri kuin se kun vaan ystäviä
kyllähän minäkin sen tiedän
koti kodit
tämä omituinen sade vaan jatkuu.
että tämä täällä
tuntuu paljon todellisemmalta
paljonpaljon todellisemmalta
kuin se kaikki siellä
että siellä oli musta uni
ja keltainen lomaviikko
sateinen alkukesän päivä myrskyävällä järvellä
muumilaaksolaisten päiväretki
että siksikö ennen lentokonetta minä kuvittelin että se kaapattaisi
ja minä joutuisin keskelle selviytyjäseikkailua
ja miten pettymykseltä se tuntui kun laskeutuminenkin sujui ongelmitta
ja kadut katuja kaikesta huolimatta
kun kävelee sateessa joka on pientä
ohi puutarhan joka tuoksuu
siltä kun kesässä sateessa aina
kun kukat kostuu ja ruohosta jää vihreät jäljet
sademetsämäinen lämmin tuoksu makea
ja sade ihan pientä pientä pientä
että tämä on niin todellista
että tässä
jalat maassa kuin purukumilla
liimattuina
vaikka kuinka yrittää uutta reittiä päätyy samaan kohtaan
ja sitten osaakin jo perille
ja seisotaan huoneiden ovilla
minä - omallani - !? ja selitänselitän kuinka täällä on hyvät ihmiset
mutta toinen, joka oikeasti asuu täällä ei ymmärrä mitä tarkoitan
että eivät he ole kuin perhe
mutta ymmärtää lopulta kun kuulee missä minä asuin kun asuin täällä - Islannissa
kun asuin
ja hän sanoo että ehkä sinun pitäisi muuttaa tänne
ja nauramme
mutta nyt kun sade ikkunoiden takana eikä viemäreittenavausaine auta suihkuun ja
äänet keittiöstä ja musiikki toisesta huoneesta ja minä sinisellä patjalla rinkka pakattuna punaisella sohvalla jalat ilman sukkia näköpiirissä muummoassa pyörä
ja sitten minulta kysytään haluanko maistaa jotakin
ja pieni lasi ja mangojuttua jota intialaisissakin
ja minä keskustelin intialaisen didin kanssa meloneista
ja me teimme leipää jonka sisällä perunaa ja
aina kun pilkon salaattia minä ajattelen kuinka epämääräisen muotoisia minun kuutiot
ja kuinka säännöllisiä
pojan jonka kanssa söimme ranskalaisiaperunoitajafetasalaattia pahvilaatikon päältä
ja nyt minä yritän jälleen keksiä hyviä puolia heidän jotka täällä yhdessäasumisesta
ja poika vain tuijottaa minua silmät niin epäuskoisina ja minua naurattaa
koska minä tietysti ulkopuolelta näen tämän yhteisön niin eri
eri eri aina
kun on sisällä
ja hymyilyttää että vain me kaksi täällä talossa
ja että juuri hän jonka kautta olen tullut tähän taloon ei täällä
vaan minä hänen tilallaan
ja hänen ystävänsä jotka eivät ole ystäviä vaan kämppiksiä
kuten olen oppinut
vaikka hän jonka kanssa nyt täällä kahdestaan
onkin ollut ystävä ennen mutta nyt eri
eri eri aina
kun muuttaa jonkun kanssa yhteen
ihan eri kuin se kun vaan ystäviä
kyllähän minäkin sen tiedän
koti kodit
tämä omituinen sade vaan jatkuu.
perjantaina, lokakuuta 24, 2008
tänään on satanut koko päivän.
aamulla
pyöräilin harjun taakse ja olin litimärkä
kun palasin sieltä
hame oli litimärkä ja pyörän satula ja pipo ja sadetakki ja naama
sitten unohdin kassini kolme kertaa
ja lapaset kerran
kun pyöräilin näytelmän mieheni kanssa ympäri ympäri kertomassa näytelmästä
ensin piti leikata ja liimata mainoksia ja sitä ennen piti syödä
ja nyt syön suklaata vaikka olen karkkilakossa
ja olen tässä kirjoittamassa vaikka lattialla odottaa askartelu huomiseen luontotapahtumaan enkä koskaan ole satamattomuudesta niin suruissani kuin nyt
sillä kyllähän tänään sataa mutta huomenna. huomenna on vain märkää. selkenee juuri parahiksi kun pitäisi olla pitämässä luontopolkuja. eikä kukaan tule märkään metsään.
ja minun lattialla on vielä kontaktimuovia. odottamassa.
ja sängyllä odottaa kirja satujen merkityksestä lapsille
jota olisi tehnyt mieli jäädä
aamulla sänkyyn lukemaan
sadetta on kiva katsoa ikkunasta ja kuunnella
on kiva hymyillä lasin takaa ihmisille jotka työntävät sadevarjoa kasvojensa suojaksi.
ja minun hiuksissa on jumalaton takku.
ja voi miten minä tahtoisin kuulla muumilaakson marraskuuta vähäsen. vähäsen nukkua ja kuunnella. mutta nyt kuuntelen sitä nau lauta. ei vaan lau nauta.
joku puistelee parvekkeelta mattoa. tällaisella koiranilmalla.
rakastan harmautta.
taidan pitää tästä musiikista.
taidan pitää tästä päivästä
ja kun tuo hopeapaju joka näkyy kaadettujen vaahteroiden takaa yhä selvemmin
huojuu huojuu vain, kovemmin kuin liput tuulessa.
eikä minua huvita kauneus. minä olen vain sellainen vakavamielinen
ja minä osallistuin kielikurssille. sellaiselle internetissä. islannin. mutta en osannut. kun en osaa yhtään. ja ne kirjaimetkin. kun en minä ymmärrä miten ne lausutaan. minun tönkkö kieleni.
mutta ei sen väliä. sillä ainahan voin nyökyttää päätäni ja vain kuunnella.
sateen ropina. sade sade. tauoton.
aamulla
pyöräilin harjun taakse ja olin litimärkä
kun palasin sieltä
hame oli litimärkä ja pyörän satula ja pipo ja sadetakki ja naama
sitten unohdin kassini kolme kertaa
ja lapaset kerran
kun pyöräilin näytelmän mieheni kanssa ympäri ympäri kertomassa näytelmästä
ensin piti leikata ja liimata mainoksia ja sitä ennen piti syödä
ja nyt syön suklaata vaikka olen karkkilakossa
ja olen tässä kirjoittamassa vaikka lattialla odottaa askartelu huomiseen luontotapahtumaan enkä koskaan ole satamattomuudesta niin suruissani kuin nyt
sillä kyllähän tänään sataa mutta huomenna. huomenna on vain märkää. selkenee juuri parahiksi kun pitäisi olla pitämässä luontopolkuja. eikä kukaan tule märkään metsään.
ja minun lattialla on vielä kontaktimuovia. odottamassa.
ja sängyllä odottaa kirja satujen merkityksestä lapsille
jota olisi tehnyt mieli jäädä
aamulla sänkyyn lukemaan
sadetta on kiva katsoa ikkunasta ja kuunnella
on kiva hymyillä lasin takaa ihmisille jotka työntävät sadevarjoa kasvojensa suojaksi.
ja minun hiuksissa on jumalaton takku.
ja voi miten minä tahtoisin kuulla muumilaakson marraskuuta vähäsen. vähäsen nukkua ja kuunnella. mutta nyt kuuntelen sitä nau lauta. ei vaan lau nauta.
joku puistelee parvekkeelta mattoa. tällaisella koiranilmalla.
rakastan harmautta.
taidan pitää tästä musiikista.
taidan pitää tästä päivästä
ja kun tuo hopeapaju joka näkyy kaadettujen vaahteroiden takaa yhä selvemmin
huojuu huojuu vain, kovemmin kuin liput tuulessa.
eikä minua huvita kauneus. minä olen vain sellainen vakavamielinen
ja minä osallistuin kielikurssille. sellaiselle internetissä. islannin. mutta en osannut. kun en osaa yhtään. ja ne kirjaimetkin. kun en minä ymmärrä miten ne lausutaan. minun tönkkö kieleni.
mutta ei sen väliä. sillä ainahan voin nyökyttää päätäni ja vain kuunnella.
sateen ropina. sade sade. tauoton.
perjantaina, elokuuta 08, 2008
pili pili pom
sellainen sade
että ei tee mieli astua ulos vaikka onkin punainen pilkullinen sadetakki ja saappaat.
mutta olinkin myymässä iltapäivän, sillä kasvimaalle ei viitsinyt mennä liejuun.
ja on sellainen sade.
sellainen vain
että katsoo ikkunasta kuinka ei kuulu ropinaa
kun se on sellainen tihku
ja talo on hiljainen. kokonaan. kaikki naapuritkin varmaan nukkuvat sadeuntansa.
ja minä
voisin katsoa hieman elokuvia.
kahdeksan surmanluotia ja sen sellaista
huomenna pitää pakata.
sitten lähden kauas metsäilemään
englanniksi
näin taas painajaista.
edellisyön painajainen oli abstrakti.
mutta tämän yön oli hyvin konkreettinen
se oli jokin ohjelma televisiosta
jossa nainen ajoi autoa sellaista metsätietä ainakin
ja yhtäkkiä sen silmät muuttui sellaisiksi punaisiksi, niin kuin kauhuelokuvissa
ja kaikki vastaantulevat autot meni hirmu nopeasti ohi
auto vain kiiti ja se ajoi ihmisten päältä ja se nainen kirkui
kirkui kirkui kirkui mutta se ei voinut pysäyttää koska sillä oli punaiset silmät
ja sitä kesti vaikka kuinka kauan
oltiin jo menty kaupunginkin läpi
ja jotenkin siinä kävi niin että se auto lopulta pysähtyi parkkipaikalle ja se nainen oli poliisi eikä kukaan koskaan saanut tietää että sillä oli ollut ne punaiset silmät.
että ei tee mieli astua ulos vaikka onkin punainen pilkullinen sadetakki ja saappaat.
mutta olinkin myymässä iltapäivän, sillä kasvimaalle ei viitsinyt mennä liejuun.
ja on sellainen sade.
sellainen vain
että katsoo ikkunasta kuinka ei kuulu ropinaa
kun se on sellainen tihku
ja talo on hiljainen. kokonaan. kaikki naapuritkin varmaan nukkuvat sadeuntansa.
ja minä
voisin katsoa hieman elokuvia.
kahdeksan surmanluotia ja sen sellaista
huomenna pitää pakata.
sitten lähden kauas metsäilemään
englanniksi
näin taas painajaista.
edellisyön painajainen oli abstrakti.
mutta tämän yön oli hyvin konkreettinen
se oli jokin ohjelma televisiosta
jossa nainen ajoi autoa sellaista metsätietä ainakin
ja yhtäkkiä sen silmät muuttui sellaisiksi punaisiksi, niin kuin kauhuelokuvissa
ja kaikki vastaantulevat autot meni hirmu nopeasti ohi
auto vain kiiti ja se ajoi ihmisten päältä ja se nainen kirkui
kirkui kirkui kirkui mutta se ei voinut pysäyttää koska sillä oli punaiset silmät
ja sitä kesti vaikka kuinka kauan
oltiin jo menty kaupunginkin läpi
ja jotenkin siinä kävi niin että se auto lopulta pysähtyi parkkipaikalle ja se nainen oli poliisi eikä kukaan koskaan saanut tietää että sillä oli ollut ne punaiset silmät.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)