karttoja

kello on jo melkein neljä
enkä ole oikeasti työskennellyt tänään, vaan silti tuntuu kuin vasta äsken kello oli kahdeksan ja aloitin
tutkimaan karttoja.

Tänään olen käynyt läpi Uzbekistanin ja Tajikistanin ja vähän Kirgiisiaa ja Kazakhstania. Jännitys kasvaa. Pamirin vuoristot. Siinä sitä vasta pyöräillään!

Sain tänään myös kirjeen. Pitkän kirjeen epäselvällä käsialalla.
Tapasin amerikkalaisen kolme vuotta sitten, kun olimme miehen kanssa Köpenhaminassa. Hän yöpyi teltassaan samalla leirintäalueella. Juttelimme ehkä kaksi kertaa, nopeasti, sillä tavalla kun turistit juttelevat toisilleen vieraassa maassa.
Sitten eräänä päivänä, kun olin jo Suomessa, näin hänestä unta ja kirjoitin osoitteeseen, jonka häneltä silloin saimme. Sen jälkeen
olemme kirjoittaneet.

Indonesia on varmistunut. Muutamme sinne. Minä muutan. Me muutamme. Olen niin innoissani, että hymyilen ja naurahtelen sattumanvaraisissa paikoissa.

Tällaisina päivinä minua ei pelota soittaa virallisille ihmisille virallisten nimikkeiden alla. Vaikka en tiedä teititelläkkö vai sinutella vai mitä kieltä käyttää, kaikki menee hyvin, ja meille varataan neuvotteluhuone, ja minä olen ammattinimikkeeni alla.

Äiti polkee minun (omallaan, 35 vuotta sitten) punaisella pyörälläni, ja minä uudella
loskaa loskaa. Ja päätän tehdä vihreän keiton. Pinaattia, parsaa, purjoa, papuja, timjamia, nokkosta.
Olen myös tajunnut, että tykkään paljon punasipulista, raakana.

Indonesia.
En edes tiedä mihin saarelle. Varmaankin Sumatra. Joka on taas melkein kuin Malesiassa.
Jotenkin jo se tuntuu helpottavalta. Että on ollut siellä lähellä. Siellä merillä. ja on tavannut ihmisiä, jotka tuntuivat omilta, ja ovat vain kivenheiton päässä sitten. Että vaikka ei saisi töitä Indosta niin saisi ehkä Malesiasta. että oltaisi ainakin niin lähellä.

Mikä seikkailu.

Minusta on hauskempaa ja paljon helpompaa
 opettaa niitä jotka tarvitsevat erityistä opetusta
kuin niitä jotka kuuluvat niin sanottuihin normaaleihin.


Niin sanottuja normaaleja ei kiinnosta mikään
paitsi kännykät, ja jotkin tv-sarjat
ja ei ainakaan voi tehdä mitään semmoista mikä voisi olla vähän noloa
siis ainkaan jos pitäis vaikka esittää koiraa
kun kato kukaan ei haluu esittää koiraa

samaa kuparilevyä hinkataan tunti
ei mikään ihme että alkaa vähän puuduttaa

onko sitten niin että erityistä opetusta vaativat
uskaltavatkin olla paljon enemmän sitä mitä ovat
vai ovatko he sitä vain luonnostaan
kun ovat aina joutuneet väistämättäkin olemaan erilaisia

jotenkin kyllä tykkään suoraansanottuna paljon enemmän siitä
että poika selittää minulle välkkä välkän jälkeen mersusta
ja ihmettelee miksi en kiipeä katolle, ja toinen,
se jonka jälkeen kaikki desinfioivat kätensä, tulee minua halaamaan
ja olen ollut heidän kanssaan vain kaksi päivää

näiden niin sanottujen tavallisten kanssa
ei synny mitään
sen syvempää
kun ei heitä oikeasti hei kato kiinnosta
ku ei jaksa
ku on se kännykkä ja kun on sijainen niin ei tartte kato tehä mitään
niin

 enkä jaksa sanoa olkaa hiljaa istukaa paikoillenne ottakaa kirja pää kirjaan päin nyt luet nyt teet katso nyt mitä sä olet tehnyt missä te oikein huitelitte hei tulepas tänne nyt se kirja esille nyt se kännykkä pois kuinka monta kertaa pitää sanoa ei ette pääse ulos ennen kuin välkkä alkaa ne saa lähteä jotka ratkaisee vielä yhden tehtävän kymmentä yli mä sanoin hei nyt kuunnellaan

ja kun tyttö kysyy valittavaan sävyyn miks tämmöstä pitää tehä
vastaan,
miksi nyt ylipäänsä mitään pitää tehdä?

Tänään oli pyörän ensikerta
ei uuden pyörän, vaan sen joka on kuulunut joskus äidillekin,
punaisen. Oli vielä jäistä kökkäreistä, piti ajella niin hiljakseen
narskui pyörien alla ja kirahteli. Mutta en kaatunut. Ja oli kypärä. Ja minä ainoana polkijana teinipoikien kanssa. Torstaina menen luokkani kanssa hiihtämään!

Tänään olen opettanut jakokulmaa, jota ei enää opeteta. Opetin kuitenkin, koska poika ei tajunnut sitä uutta tekniikkaa, enkä minäkään. Jakokulma oli paljon helpompi. Opetin myös englantia ja aloitin tunnin good afternoon everyone mutta lapset olivat kauhuissaan. niille ei varmaan kukaan ikinä koskaan missään ollut puhunut englantia. paitsi nauhalta. minulla oli myös väärä lukujärjestys. ellen olisi ruvennut tarkemmin utelemaan olisin tullut loppuviikon ihan väärinä aikoina kouluun. mielenkiintoista oli myös olla opettajana luokassa, jonka kouluavustaja on lapsuuteni perhepäivähoitaja! ja on yksikin ope, joka oli luokallani sijaisena kun olin seitsemän, mutta siitä emme ole vielä keskustelleet.

en jaksanut ruveta toimitussihteeriksi enää yhden työpäivän päätteeksi. tein vain kipeyskeittoa, join flunssateetä sekoitettuna minttuun, vadelmaan, mustaherukkaan ja nokkoseen (super flunssatee siis!) ja tein salaatin kaikista pähkinöistä ja tuoreista vihanneksista ja luomuhalloumista, jota äiti oli ostanut eilen. sitten olen etsinyt istanbulista hotelleja ja hostelleja. siellähän on niitä aika muutama.

kuukausi kuukausi kuukausi.

kapteeni lähetti sähköpostia kuvista. on hassua miten jotkut ihmiset ovat sellaisia. että kaikki on tarkkaa. hän on sellainen. me riitelimme joskus siitä että kun vihdoin pääsimme ankkuroimaan minä olin hyppäämässä suoraan mereen enkä pyyhkinyt pölyjä lattioilta (en siis edes nähnyt mitään pölyjä koska olin pyyhkinyt jo joskus 5h aiemmin). mutta hän on sellainen.
miten vastakohtaisia ihmiset saattavat olla. hän lukitsi veneensä aina. aina. minusta se oli naurettavaa. me piilotimme avaimen perkauspöydän alle ja kerroimme sen surutta jokaiselle couchsurffarille joka halusi tulla vaikkei me oltais oltu edes kotona! siellä oli macit ja passit ja kaikki, mutta ehkä meillä toisilla vain on perusluottamus kanssaeläjiin. minulta kun ei ole koskaan kähveletty mitään.
vaikka tilaisuuksia olisi ollut.

saa nähdä pystynkö sanomaan samaa turkin ja iranin jälkeen.

toivottavasti.

vaikka toisaalta. joskus ajattelen, että jos jonkun täytyy elääkseen varastaa, niin ehkä sitten täytyy. että ehkä se on minunkin syyni, että niin on. että ellen minä henkeäni siinä menetä, kun joku varastaa minulta, niin ehkä minun pitäisikin antaa eikä murehtia. se on vain maallista,
sanoisi Katto Kassinenkin.

sitä vaan jotenkin elää sellaisessa omistamisen illuusiossa. ja onhan se ikävä tunne, kun on säästänyt pitkään pitkään vaikka nyt kameraa varten ja on ottanut monia kuvia, ihmisistä joita ei enää koskaan näe, paikoista joihin ei enää koskaan palaa,
ja joku kähveltää sen, saa siitä parikymppiä, ja ostaa niillä jotain päätäsekoittavaa
että niin

mustavalkoista ei ole.

mutta sitten taas. minä olen tavannut ne ihmiset, ollut niissä paikoissa, olen saanut ottaa ne kuvat. se ei katoa vaikka kamera katoaisi. sitä vaan usein ajattelee että kaikki on vaikka yhdestä kuvasta kiinni. että elämä on muisto vaan. että jos ei ole todistetta jostakin mitä on tapahtunut, niin sitä ei sitten niinkun olisi tapahtunut.

en ole ehtinyt ulos jäällekään,
yhtäkkiä on muka kauhea kiire
pysähtyneisyyden aika alkaa lipua ohi
tykyttää, tikittää
kiitää
mutta kukaan ei onneksi kyttää
vielä.

jos selviän tästä viikosta voin vannoa flunssateen nimeen ja aurinkoenergiaan ja sitten lähden hakemaan pyörääni (UUTTA!) ja palauttamaan viisumihakemuksen ja ennustelemaan ja aistimaan tytön (jonka perheeseen olen kuulunut entisessä elämässäni) kanssa

On uni, jossa pieni poikavauva lakkaa hengittämästä
enkä minä osaa antaa tekohengitystä, koska sen suu on niin pieni, enkä uskalla painaa rinnastakaan, kun se on nukenluinen. Mutta ystäväni on sairaanhoitaja, ja hän tietää. Minä yritän soittaa hätänumeroon, mutta en pysty näkemään numeroita ruudulla, vaikka kuinka yritän 1 1 2 1 1 2
lopussa poika alkaa hengittää itse, puhallan vielä hänen suuhunsa, mutta ei se auta, eikä haittaa.
Hän on elossa jo.
Muistan miten hän lakkasi hengittämästä. Miten on lapsuuden autokatos ja asvaltti ja poika
se ei enää nukkunut, ei enää nukkunut, minä vakuutan myöhemmin,
jaloillaan ja sitten
kun henki lakkaisi liikkumasta hänen sisällään
yhtäkkiä.

Toisessa unessa toisena yönä
on varastettu pakettiauto, kirkkoja, kellareita ja japanilainen hotelli.
Pakettiauto on vuokrafirmasta, jonka omistaja joutuu mielisairaalaan, eikä onneksi muista meitä, joita stasilaisetkin etsivät. Yksi etsijöistä on mielisairaanhoitaja, joka kuuntelee vuokrafirmamiehen raamatunlukua, kunnes ottaa tämän syliinsä satuhetkeen. He katselevat sänkyjen kuvia, ja olen varma että hänen muistinsa palautuu juuri silloin, ja he löytävät meidät japanilaisista eriparipussilakanoista.
Minä kuitenkin haluaisin ennen kiinnijäämistä käydä vuorilla,
siellä kasvaa keltainen suuri kukka, joka soi kuin lintu. Kuiskaan miehelle, kappelissa, kello kymmenen. Mutta sen jälkeen sukupuoleni vaihtuu yhtä monta kertaa kuin hahmokin. Eikä unen lopussa ole tietoakaan mielisairaasta pakettiauton vuokraajasta.

Tänään ajoin autolla niin, että pitkin jatkuvasti vilkun sijasta pyyhkimet viuhumaan,  kävelimme metsän läpi, jonne kuului autojen äänet. Tein suppilovahveropyöryköitä ja joululahjoja, keitimme omatekoista glögiä äitin kanssa, katsoimme Avaran luonnon ja menin saunaan.
Miten tavallista.
niin kuin lumisade joulukuussa, paitsi ettei sitä ole vielä
ja minä pelkään, että nyt juuri tänä jouluna
kaikki on mustaa.

Viime joulu oli auringossa. Minä en kehdannut pitää uutta tunikaa ilman legginssejä, ja ne hiosti. Joulun jälkeen satoi niin, että rinteet vierivät tielle ja me ajettiin lopulta kaksikymmentäneljätuntia yhteen menoon, melkein, ja nukuttiin ei-niin-kovin-pitkään,
siellä missä oli pieni sänky ja aina ne samat sinivihreät pussilakanat
ja seuraavana päivänä oli markkinatori
ja minulla oli se toinen uusi mekko
mustat olkaimet ja musta silkkinen reunus, kukkia, avonainen
se sama, joka minulla oli sinä yönä
kun kaikki taas kerran muuttui
oh but you look so beautiful
ja minä nauran
niin kuin aina kun joku sanoo jotakin sellaista
niin kuin kuuluu
sanoa ja naura
htaa

minä mietin tarinoita
niitä jotka eivät tule uniin
miten niistä saisi yhden
ja ettei kukaan ehtisi kertoa ensin
ajattelen kaiken jättämistä
ja kuinka tulee vihaiseksi kun näkee jotain kaunista
jota ei ole itse koskaan oppinut tekemään

miten tyhmää kateus
ja sitten muistaa mitä teatterityttö sanoi

että sitten hän rupesi klovniksi itsekin

on kaikista pelottavinta tietää tarkalleen mitä haluaa
 koska paljastamalla menettää kokonaan,
jos saa tietää, ettei voikaan saada
ja sitten ei ole enää mitä tavoitella.

yhdestäkään hakemastani työpaikasta ei ole tullut kutsua edes haastatteluun
paitsi postilta, sinne menen heittämään joulukortteja viikoksi. ties monettako kertaa. tosin tällä kertaa kaupunki on eri:
ah ihana Lahti.

työ

Olen koko viikonlopun ollut koneella menemättä edes ulos
minusta tuntuu, että on vaara
työnteonvaara. rupean vain tekemään niin kamalasti kun en ole niin pitkään aikaan

mutta oikeastaan pidän tällaisesta että voin tehdä omaan tahtiin

viime yönä
nukuin vain aamusta ja näin rappusiltani jyrkänteeltä kallistuneen rekan
ja pyöräilijät sateesta märkinä sen alla suojassa
mutta minä en mennyt ulos katsoin vain ikkunasta kun ihmiset juoksentelivat hädissään
edestakaisin

ja toisetkin olivat nähneet painajaisia
ja mies oli vienyt pienen pojan sairaalaan

ja me katsoimme ikkunasta myyränkoloja
ja ylihuomenna
on kulunut kaksi kuukautta siitä kun
vene jäi satamaan
kun minä kannoin rinkkaa ja reppua
pitkästä aikaa

ja joskus jouluun oli vielä niin pitkä aika.

Ruisleipätaikina kohoamassa,
taas
olen tehnyt jo viisi leipää! Tosin kaksi niistä oli ruisspelttiä
ja lisäksi eilen maailman vegaanipäivän kunniaksi päätin aloittaa vegaanisen ruokavalion.
Luultavasti syön vielä jonkinaikaa maidollisiakin tuotteita, joita meillä on kotona, mutta tästä lähtien en osta mitään eläinkuntaa

paitsi hunajaa, koska ajattelen että se on kuitenkin ekologisempaa kuin rahdata sokeria kaukomailta, nyt kun olen täällä, jossa ei jostain syystä kasvateta juuri lainkaan sokeria.

Ja tein itse kauramaitoa eilen illalla ja tänään muunsin sen yosan tapaiseksi "kaurajukurtiksi" ja nam!

ja meillä on makademiapähkinöitä, joita pitää vasaroida rikki,
yhden metsän salaisessa paikassa on villejä makademiapuita
ja aurinko on joka päivä kuumempi
ja minun vartalo kaipaa karpaloita
äiti kertoo että he poimivat neljä litraa ja kaunis suo
pappa ei edelleenkään muista että on kotona
ja minä kyselen töitä sieltä
sieltä pohjoisesta
ja huomenna aloitan täällä
minun oman, viisi lasta ja värikyniä ja papereita ja paikkoja joissa voi sulkea silmät
pelottaa
entä jos kukaan lapsi ei tykkääkään olla minun kanssa! jos ne menee itkien kotiin!

ja olen ollut myös venekurssilla
oppimissa merisääntöjä ja alkeita siihen jos seilaa

ja minun lintuystävä tulee joka aamu terassille eikä pelkää enää ollenkan. ja minusta tuntuu että tämä on koti. kun ajan kaikkia mutkia ja ajattelen että olen istunut kyydissä niin monta kertaa ja nyt

yöllä näen unta että on sade sisällä
niin kuin eilen lasipurkissa mutta suuremmassa
ja siellä on harmaa sadepilvikin
näen unia joita ei pitäisi ja näen unia joista voi keskustella
näen unia tulevista töistä ja kursseista

ja me ostetaan lauttaliput jouluksi. me ajetaan koko saari ja toiselle saarelle
ja se on sitten lyöty lukkoon. että ei paluuta ennen sitä. mitä ikinä tapahtuukin.

Eilisessä tiedotuslehtisessä oli mun taidekerhon ilmoitus
ja jo kaksi lasta on ilmoittautunut! Jos saan 6 lasta niin aloitan!
Voi kunpa saisin!!!

Olen niin innoissani ja jännittynyt tästä mahdollisuudesta. Nyt minua ei sido mikään opetussuunnitelma tai mikään, me ollaan lasten kanssa ihan vapaita tekemään ihan mitä tahansa ihan ihan mitä tahansa taidetta!

Minun pitää vielä lähettää toiseen paikkaan suunnitelmani ja katsoa millaisen vastaanoton siellä saan. Jeiks!

Ja eilen aallot oli valtavat merestä, mutta rannalla ne olivat ihan pienet
ja oli aurinko aurinko ja minä pelkäsin palavani ja ystävä siinä viltillä vieressä ja kirja nobelkirjalijoiden novelleista ja minulla avokado laukussa.

niin uskomatonta, että avokadot vain kasvavat täällä. ja kohta ne on tosi halpoja. nyt voi jo saada 50 us sntillä yhden, eli n. 25 euron sentillä! miten loistavaa!

ja minä hinnoittelin luomukaupassa eilen neljä tuntia palkatta! tosin sain ihanan lounaan ja sitten omistaja antoi minulle vielä raakasuklaapatukan. jam. ja ystäväni pääsi lähtemään kolme tuntia aikaisemmin, jei!

ja me puhutaan onnellisuudesta. ja minä olen onnellinen. vihdoin.
ruisleipätaikinakin on kohoamassa, ihan perinteistä juurta ilman hiivaa! on hyvä tutustua ihmisiin, on hyvä että löytää ihmisiä joilla on hapanjuurta säilössä ja sitten kun jaksaa vaan hymyillä ja yrittää ja yrittää ja yrittää niin yhtäkkiä saakin mahdollisuuksia vaikka tehdä taidetta lasten kanssa.

miin onnellinen. niin onnellinen, vihdoin.

Vyöry. Niin kuin asioilla on tapana.
Yhtäkkiä minulla on ystävä, jonka seurasta en saa tarpeekseni
ja kirjastosta vapautuu työpaikka
ja taidepajoista ollaankin kiinnostuneita
ja kansainvälisestä projektistakin kysellään
(johon minun on ikäväkseni sanottava ei)

ja on tuuli
aamuisin kylmä niin kuin talvella
tuuli joka kuljettaa pilviä niin että tulee sade niin että tulee aurinko
vuoronperään
kun hän katsoo ikkunasta ulos

ja minä olen kääntynyt ympäri ja hänellä on paljaat varpaat
ja hän kysyy miksi minä lakkaan varpaankynnet
ja minua naurattaa
koska minulla on minun tyttöni ranskassa
minä vastaan
ja sitten kerron siitäkin yöstä kun oltiin pukeuduttu lyhyisiin hameisiin ja tiukkoihin paitoihin ja sitten lopulta istuttiin keittiössä ja syötiin pitsaa. ja kukaan ei voi tietää
miten me nauroimme
kävellessä takaisin yön katuja kun miehet huusivat takana ja me saatoimme nojata vain toisiimme
punaiset varpaankynnet on paljon enemmän
kuin kynsilakkaa, minä ajattelen

enkä kuitenkaan osaa selittää miltä vesi tuntuu jalkoja vasten
hän sanoo odotti runoa
ja minä nauran

luola on pimeä
niin pimeä ettei näe eteen
kun olemme tulleet luolan perälle
minä sanon en näe sinua
ja hän tarttuu käteeni ja silmät tottuvat pimeään
ja seinillä pitkäjalkaisia heinäsirkan tapaisia eläimiä
joita ei näe kun on pimeää
nukkuvat ylösalaisin ja pudottavat itsensä alas jos valo
eikä koira tiedä mistä suunnasta me sitä kutsumme
ja kävelemme valoon
takaisin metsään

miksi sinä rakastat metsiä
hän kysyy
ja minä sanon että se olen minä

kaikki puut
joita ei ole vielä kaadettu

ja yöllä minä katson kuinka puut kääntyvät tuulesta
taipuvat mutta eivät katkea
emmekä ole varmoja
onko se vene joka kolisee seinää vasten, ovi vai esineet joita emme edes tarvitse

ja meritähdillä on tuhansia pieniä jalkoja tai käsiä
ja ne kulkevat laskuveden aikaan sinne missä on lätäköitynyttä vettä
ja ne hautaavat itsensä hiekkaan

ja lapset esittelevät minulle särkynyttä posliinia luokkahuoneen eteisessä
ja sanovat että hoitopaikassa on tylsää
ja kun iltapäivällä näen ne naiset
ajattelen etten koskaan jättäisi lapsiani heille

opettajanhuoneessa
he puhuvat tavaroista, joita tahtovat ostaa
ja minä palautunut siksi mikä olen ollut
ja tuuli niin voimakkaana, ravisuttaa taloa,
taivuttaa pyörää, hiljentää vauhdin
aina siinä merenpoukaman kohdalla
ja tarina joka lasten täytyy muistaa
on kadonneesta salamista
ja kuinka tärkeä aines se on kaikille pitsassa
minä mietin niin
miten pienillä asioilla koulussa tuetaan tiettyjä ideologioita
opettaja kysyy kuinka moni tykkää salamista
ja kun kaikki viittaavat minä minä opettaja hymyilee, hyvä.

ensimmäinen asia mitä söin tultuani takaisin uuteen-seelantiin
oli kunnon pihvi
ha ha ha haa
oi kyllä meillä on hyvää lihaa täällä
ja minä istun sohvalla ja ajattelen, mutta en koskaan osaa sanoa mitään

miten muutetaan maailmaa hiljaisuudella?

mutta minä hymyilen ja ajan pyörällä, joka taipuu tuulessa
ja halaan tyttöä, joka satuttaa kyynerpäänsä
ja korjaan keijujen tekemät korut
etsin karttapallosta Tansanian ja luen ääneen lasten valitseman kirjan
ja minä hymyilen koko iltapäivän ennen kirjapiiriä
hän juoksi nurmen poikki työhaastatteluun
ja aurinko tulee hiuksiin ja polttaa poskia ikkunankin läpi
vaikka hetki sitten kastuin läpimäräksi sadekuurosta
ja minä hymyilen kun istun autossa ja ollaan tulossa kotiin ja hitaasti tulee hämärää

ja minä käännän Catharina Gripenbergin runon englanniksi ja lähetän sen eteenpäin.
Kun olen lukenut ääneen runon If
jostain kaukaa menneiltä vuosikymmeniltä

pilvet liikkuvat nopeasti, koska on tuuli.

Me ajettiin vegaanipojan kanssa Pataua rannalle ja sitten käveltiin kallioita ja kiviä pitkin, kahlattiin rannoille, joilla kumpikaan ei koskaan ollut. Ja koira juoksi ja haukkui aaltoja. Ja poika keräsi merilevää syötäväksi
ja sitten syötiin hedelmiä, joiden nimeä en muista
ja avokadoa ja kiiwejä
ja minä kasasin valkoisista kivistä ja simpukoista kasan
ja poika meni uimaan, hyppäsi aaltoihin
ja sitten me pumppasimme veneen ja veneilimme joessa ja istuimme rannalla
ja puhuimme kaikesta, minä huomasin yhtäkkiä kertovani pojasta
joka ei tahtonutkaan elää
ja perheestä
ja huomenna on elokuvakerho
jonne poika houkutteli minut ja miehen

ja minä taas huomaan takertuvani jokaiseen ihmiseen, jonka tapaan
sanon minä voin kyllä tulla, kyllä minä voisin kyllä kiitos minä mielelläni tulisin sinne
ja voi ai purjehditte australiaan kyllä minä siis minä en minä osaa purjehtia mutta

ja sitten saan työtarjouksen, joka ei olisi kuin kolmena päivänä viikossa kaksi tuntia kerrallaan
lastenvahtimista
ja minusta tuntuu etten tahdo uhrata sekä kirjapiiriä että elokuvakerhoa sille että pistän lapsille dvd:n pyörimään. mutta sitten minulla ei ole sitäkään työtä ja voiko työstä noin vain kieltäytyä? että hei ehei, en mä haluukkaan, mä mieluummin meen kirjapiiriin ja elokuvakerhoon.

ja vihreäntalon perhe on rikas. niillä on kuusi lasta, lastenhoitaja, miljoona kajakkia ja venettä ja ruohonleikkaajamies, joka tulee ja leikkaa ruohon vaikka koko perhe onkin siellä. ja minä katson kateellisena kuinka kaikki meloo tai soutaa tai veneilee kun meri on peilityyni ja minä hädintuskin saan veneemme käännettyä ympäri ja pumppaan ilmaa ja se valuu koko ajan pois ja kajakki on liian painava ja sitä paitsi Dino vei melan mennessään, joten ei sillä pitkälle ilman melaa pääsisi kuitenkaan.

Ja minä nukahdan kunnes mies soittaa ja sanon että nukun sisällä kun on pää kipeä.
ja koko päivä menee siinä kun silmät muuratut ja pää. ja koko päivä menee vaikka minun piti kiivetä vuorille ja kulkea reitit ja pyöräilläkin. kaikki minun piti tehdä mutta en. ja paperit ovat pinoissa ja kirjeet postittamatta.

ehkä minä menen nyt. kun sade ei ole vielä tullut. pyöräilen pyöräilen tuulettomassa. teillä jotka ovat autoja varten.

tämä aurinko.
toisinaan minusta tuntuu että olen vain sadetyttö.
että olen sellainen kumisaapas villatakki kaulaliinatyttö.
että olen kylmien yksinäisten saarten tyttö
että nämä eteläiset meret ovat minulle liikaa
liikaa valoa liikaa kaikkea sitä mikä on vihreää ja sanotaan kaunista ja upeaa
että minua häikäisevät vain yksinäiset vääntyneet puut
ja lumi, joka tuiskuaa kasvoille
tai tuuli, jolle on enemmän kuin seitsemän sanaa
lohkeileva jää
mustat pilvet koko taivaan yllä ja liikkumattomuus
kun kaikesta tulee pimeää ja kylmää
mutta sitten voi pistää ne kumisaappaat ja villapaidan ja kaulaliinan
ja kävellä katuja joita ei kävele kukaan muu kuin ne joiden täytyy
päästä töistä kotiin tai kauppaan ja minä
jolla on kumisaappaat ja villapaita ja kaulaliina
ja ehkä sadetakkikin
ja minä kävelen koska voin kävellä, koska ei ole pakko
ja kaikki vesi ja kaikki puut ovat sateessa, ne eivät voi paeta minnekään
ja minä tulen niiden luo
eikä haittaa että hiuksista tulee märät
ei haittaa vaikka villapaita kastuu tai lapaset
kun pääsee kotiin voi heittää märät vaatteet kylpyhuoneen lattialle
ja laskea kuumaa vettä kylmän päälle
ei haittaa yhtään

ehkä minä olen sateen tyttö
joka luuli
että kun on aurinko on kaikki
että kun on valo on kaikki että on helppo hengittää kun iho tummuu ja pisamat
tulevat näkyviin ja hiukset vaalenevat ja voi katsoa kuinka mullan alta tulee esiin vihreät versot ja puut ja kukat ja kaikki niin vihreää ja rakastettavaa
että kukapa ei olisi onnellinen sellaisessa maassa
kun ei ole pimeää paitsi öisin ja aikaisin aikaisin aamulla
että kukapa ei hymyilisi päivittäin kun on aina kevät tai kesä tai alkusyksy.

mutta ehkä minä olenkin sateen tyttö ja kylmistä maista.
ehkä minä tarvitsen vastakohdan
jos on vastakohta
niin kuin peili
niin sitten on toinenkin puoli.

Tänään sohavasurffarit lähti. Talo oli eilen täysi vieraista. Oli kolme saksasta, yksi balleriinatyttö ja kaksi muuta, jotka olivat hiljaisempia ja eivät oikein tienneet miten päin olla. Raukat, juuri lopettaneet koulun ja miettivät nyt mitä tehdä elämällään, hassua, että 19-vuotiaat tuntuu niin nuorilta! Ja sitten oli se mies,
se on taas takaisin, mutta tänään hän on katsomassa asuntoja, joten ehkä hän lähtee täältä aikaisemmin kuin minä
ja olen niin virkistynyt auringosta ja uusista ihmisistä ja siitä että saan hymyillä ja hoitaa puutarhaa ja veistää veistä Manuka-puusta
että en jaksa välittää yhdestä isosta vauvasta, jolla on vitamiinipurkki ja valokuva tyttöystävästään nyt meidän olohuoneessa, patjansa vieressä.

Ja minä halusin tänään suurperheen
kun katsoin miten isä ja äiti ja kuusi lasta riemuitsivat rannallamme. He ovat vihreän talon asukit, tai lomailijat, kun on kouluilla loma, kevätloma, mikä lie
ja lapset olivat niin riehakkaita keskenään ja laittoivat verkkoa ja sellaista
ja ajattelin miten paljon niistä lapsista on seuraa toisilleen
ja sitten on rotta joka ei koskaan jätä kompostia rauhaan
ja pyykit tuulessa kuivumassa
ja sotkuiselle paperipöydälle jätetty sydämenmuotoinen suklaarasia. Thank you. siinä lukee kirjoitettuna tussilla. Voi mikä suloinen balleriinatyttö.

Ja minulla olo, että olen vanha. En vanhavanha, mutta että täällä minä asun merenrantatalossa miehen kanssa ja hoidan puutarhaa ja majoitan seikkailijanuoria. Nuoria, jotka tulevat tänne ja ihastelevat rantoja ja puita ja maailmaa. Niinhän minäkin, mutta sitten kuitenkin minun pöytä on täynnä papereita ja kirjoittelen sähköposteja Uuden-Seelannin opetusministeriöön!

Ja huomenna tulee poika, joka kutsui meidät kasvissyöntifestivaaleille ja tuo koiransa mukanaan. Minä sanoin, ettei se saa sitten tappaa Kiwi lintuja. Ja lampaankin piti tulla, toisesta perheestä, mutta ei se nyt tulekaan. Pieni karitsa, joka on kasvanut kyllä aika muhevaksi.
Ja yhtäkkiä on kesä ja tuulista ja kesä ja ihmisiä kaikista maailmoista ja ilta ja tuli ja minä nojaan päätäni toista vasten ja on yö ja me kuiskitaan siitä miten erilaisia vieraita ihmiset on ja se mies, joka etsii omaa taloaan, puhuu niin kovalla äänellä että meitä alkaa naurattaa
ja minä näen tähdet ikkunasta
ja kuulen aallot
ja kirjoitan tuhat sähköpostiviestiä ja suunnitelmaa sinne ja tänne ja sinne ja tänne ja annan puhelinnumeroni sinne ja tänne ja kitken hikipäässä pisteleviä kasveja
ja päätän olla tekemättä leipää koska kovat leivät on pehmenneet
ja kastelen yrtit ja katselen niitä
katselen kaikkea sitä mikä on kasvanut täällä neljän kuukauden aikana

neljän kuukauden

ja katselen vuolemaani veistä
ja lakkaan sen ruokaöljyllä
ja katselen sitä uudestaan
ja pakkaan kummitädilleni lähtevät lasinaluset moniin muoveihin ja pahveihin ja

minä ajattelen että tämäkin voisi olla ammatti
että joillakin on
tämä
että veitsi kädessä vuolee ja sitten katsoo kättensä töitä
pakkaa sen muoviin
ja aloittaa uuden
veitsen lasinalusen tuolin lusikan kupin pöydän sängyn

ja minun nenä ja posket on palaneet
ei Samoan kuumuudessa vaan ihan vaan veistä vuollessa. Punanaama oon, mutta entäs sitten.

on ihan kuin sade alkaisi
jo aamusta asti ja tunnit ovat kuluneet niin etten ymmärrä mihin
koska olen vain pinonnut puita, kulkenut kasvimaita ja ihmetellyt suurta ötökkää. se on ainakin viisitoista senttimetriä pitkä ja sillä on tuhat jalkaa. se näyttää aika hirvittävältä, mutta se ei liiku. se vaan nököttää yrttitarhani vieressä. annoin sen olla.
ja yrittänyt saada tulta takkaan
nyt vihdoin se naksuu ja roihuaa, mutta talo on savunhajuinen ja minä ihmettelen merellä ajelehtivaa yksinäistä soutuvenettä, jota kukaan ei souda. satunnainen lokki silloin tällöin istuu kyytiin. tiedän että se on naapurin hullun taiteilijan soutuvene. ehkä hän on vain jättänyt sen nousuveden ajaksi kellumaan ja tulee sitten noutamaan kun on laskuvesi. haluaisin kahlata veneeseen ja soutaa soutaa vaan niin kuin olisin järvellä.

linnut nukkuvat rannalla. ja vesisade alkoi. se siitä auringon paahtamasta ihosta
se siitä auringon kuivattamista haloista. miehet toivat taas lisää puuta eilen. jotenkin riipaisevaa, että me poltamme taivaan tuuliin natiivipuita, yli satavuotta vanhoja
niin kuin se eilinen puu
mutta siellä se makasi maassa palasina jo valmiiksi, kuulemma.
mäntymetsätalousmetsän yksittäiset arvopuut.

nyt huomaan että olen unohtanut kuivat pyykit ulos
siellä ne kastuvat uudestaan, pyyhkeet ja sukat.

ja minä luen toisten ihmisten tekstejä. enkä ole varma olenko koskaan oppinut tarpeksi siihen
yhtäkkiä minä rupesin ajattelemaan että onko minulla sittenkään ammattitaitoa siihen mitä luulen tekeväni
mistä minä tietäisin mikä on hyvä teksti
milloin minä olen oppinut miten tekstiä tuotetaan? yhtäkkiä
ettei oikeastaan tiedäkään mistään mitään, ettei olekaan mitään sellaista alaa mistä tietäisi

ja meillä on kahden viikon päästä loma
en tiedä minne, mutta eilen mies kysyi ääneen että missä menee päivän raja, se raja kun päivä vaihtuu
ja minulla on tunne että meidän matkamme liittyy jotenkin siihen.

hullua, että päivä tosiaan vaihtuu ihan lähellä. että on lyhyempi matka matkustaa seuraavaan päivään kuin saman päivän sisällä. toisissa paikoissa siis.

joskus kaikki tuntuu monimutkaiselta. ajat ja kaikki. toissapäivänä perehdyin pankkien toimintaan, kun mies ei uskonut että pankit tekvät rahaa ikään kuin tyhjästä. eilen perehdyin sikhismiin. ja tänään. tänään ajattelin symmetriaa ja muistelin kultaisia leikkauksia.
mun unelmatyö olis vaan perehtyä yhteen asiaan per päivä. voisin selvitellä ihmisille kaikenlaisia asioita, joita ne haluais tietää. tietysti ne asiat, joita muut haluais tietää ei välttämättä olis just niitä joita haluaisin selvittää, mutta ehkä sen voisi hyväksyä kun kyse on töistä kuitenkin.
harmi vaan, että asioiden selvitteleminen on internetin aikakaudella niin helppoa, ettei ihmisten tarvitse palkata ketään toista tekemään selvitystyötä. sen kun vaan googlettavat. harmi sinänsä. sillä se olis todellakin mun unelmatyö.

En tahdo laittaa tulta. Laitoin sen jo aamulla
mutta koska yritin paistaa myös lettuja
ennen kuin mies lähtee töihin se sammui
ja siksikin koska puut eivät olleet kuivia
on satanut taas
satanut joka päivä

ja minun sormet on kylmät ja nenä niin kuin syksyllä kun ajanut pyörällä moniin suuntiin ja tulee kotiin ja on tuulesta hiukset sekaisin ja posket punaiset ja ikkuna auki koska aurinko yhä lämmittää lasit
ja puiset narisevat lattiat ja villasukat ja pimenevät illat
näkee jo tähtiä kun on yö
ja usva aamulla, kolisevat polkimet ja kaikenmaailman koneita huristelemassa
ihmisiä kävelemässä työpaikoilleen
kesän jälkeen
lapset ja puhtaat, kirkkaat koulureput.

eilen minä varastin tunnin opettajalta
yhtäkkiä huomasin että opettaja käveli ulos luokasta ja lapset kysyvät ohjeet minulta
minulta joka en tiennyt mikä on alkusointu englanniksi
miten turhauttavaa yrittää löytää sanoja
ja lapset, he eivät koskaan ymmärrä miten englanti ei voi olla kaikkien äidinkieli
ja poika joka kuiskaa minulle runonsa ensimmäiset säkeet
vaikka opettaja on käskenyt olla hiljaa
kuiskaa ne ja me hymyilemme
poika joka huijasi nähneensä ampiaisen vaikka näki vain pieniä kärpäsiä
ja toinen poika jonka kanssa pelataan korttia koko lopputunti
hänen korttipeliään ja hänkin huijaa
sanoo kuusisataa vaikka numero oli ihan selvästi viisisataa
mutta annan hänen
annan heidän huijata minua, en jaksa välittää sellaisesta
ja opettajanhuoneessa he kertovat minulle oppilaiden taustoista
kenen vanhemmilla on alkoholi tai huumeongelma
kenen vanhemmat ovat eronneet
kuka on muuten vaan hullu tai välinpitämätön
ja lapsista
miten he puhuvat heistä
että sekin tyttö leikki jotain perhosta välitunnilla
että se ei ole vain tavallista hupsuutta, vaan sillä on oikeasti jotain vialla
ja minä kuuntelen ja mietin miten paljon heissä vielä on
noissa pienikokoisissa pojissa ja tytöissä
miten paljon heissä on ja silti he sanovat etteivät osaa etteivät pysty ja minäkin
muutun opettajien kaltaiseksi ja sanon
if you don't concentrate we will leave all this stuff here and you are not going to have any kind of costumes.
ja heti ajattelen miten minustakin on tullut tällainen
tiukka katse ja viivasuu ja "Hey. Now. Put that away. We are not touching those. Close that. Come here. Now you concentrate. Didn't you listen what I said. You can't behave like that."
Kaikki ne sanat ja minä päätän etten halua tulla sellaiseksi
että sittekin olen mieluummin se, jonka kanssa neuvotellaan käytävällä seikkailemisesta. Että sittenkin olen se, jonka ääni ei nouse tai kohoa tai muutu kimittäväksi ja särkyväksi. Sittenkin se joka punastuu ja lapset saa sanoa että hei sä punastut.
En kuulu siihen maailmaan.
ja muistan taas miksi minä en koskaan halunnut kouluttautua opettajaksi. En halunnut päätyä niihin opettajanhuoneisiin. En halunnut päätyä sinne, missä valitetaan siitä että pitää herätä jo seitsemältä tai että ollaan niin väsyneitä kun on perjantai ja ihanaa kun on loma ja sekin lapsi on niin vaikea ja voi mikähän sitäkin vaivaa ja kyllä on mutta eihän sen kotiolotkaan ole kyllä kummoiset niin niin ja päivitellään päivitellään kahvikupposen ääressä ja kun lapsi tulee kysymään arasti ovelle sanotaan että sinun pitää nyt odottaa koska opettaja juo kahvia ja suljetaan ovi.

vaikka ainahan siellä voisi istua hiljaa ja mennä käytävään puhmaan sille lapselle joka odottaa kahvinjuojaa. ainahan sitä voisi sanoa kuuluvalla äänellä että lopettakaa tuo paskanjauhanta ja tehkää työnne, me ollaan täällä lapsia varten. ainahan sitä voisi olla erilainen. sopeutumatta, muuttumatta.

ehkä pelottaa että sitä muuttuu huomaamattaan. haluaa kuulua siihen joukkoon joka nauraa kahvikupit kädessä.

en tiedä.
ja minulla on nyt elämäni ensimmäinen auto.

On jo pimeää kun ajetaan autolla takaisin kotiin
pimeää kun lähdetään
ja minä päätän kirjoittaa cv:tä tänään
takka on palanut koko yön
ja ulkona on sellainen tuuli että pyykit ovat tuhannen kierroksella
ja etsiessäni englanninkielisiä nimiä kouluille ja työpaikoille
alan lukea lukiolaistyttöjen blogeja
niiden tyttöjen jotka käyvät nyt samaa koulua kuin me
silloin

miten minulla oli punaiset sammarit ja punavalkoraitainen villapaita
punaiseksi värjätyt hiukset
ja kuitenkin ihan samalla tavalla seisoin jalat ristissä kuin nytkin

kahvila etsi tarjoilijaa
aion hakea sitä työtä
kai minun on vain todettava että ihan sama vaikka olisi tohtorin paperit
omalta alaltani
minun tutkintoni ei merkkaa täällä mitään

katson kurssisuorituksia
miten turhanpäiväisiä ne ovat
miten monia satoja tunteja tuhansia tunteja olen teknisesti istunut opiskelemassa
ja yhtäkkiä niillä ei ole mitään merkitystä

tuijotan ihmisiä supermarketin parkkipaikalla
nuoria miehiä ja autoja
lasken kuinka monta toytaa (18/40) ajaa ohitseni
millaisia äitejä
millaisia lapsia, perheitä, isejä, isovanhempia, sisaruksia
tuijotan heitä kaikkia
ja mitä he ovat ostaneet
nojaan ostoskärryihin

ja aamulla valo tulee äkkiä
usvassa metsät ja tiet
kuin syysaamu
silloin kun ajettiin äitin kanssa Orivedelle
ja minä tahdoin pysähtyä ottamaan kuvaa
alan unohtaa sanoja
kaikilla kielillä

kurpitsat ovat itäneet
en tiennyt että ne kasvavat suurina lehtinä mullan alta
nekin alkavat
yhtä nopeasti kuin valo

he kaikki tuntuvat etäisiltä
minä kirjoitan oman suosikkini paperilapulle ja odotan koko päivän virkailijaa paikalle
mutta turhaan
nukahdan puistoon
ja japanilaiset turistit (tai maahanmuuttajat) nauravat minulle
ja minä teeskentelen lukevani kirjaa

sade on vain kuuro
puut yhä paikoillaan
ja minun pitäisi kääntää suomenkielisiä sanoja pitäisi pitäisi
minä ymmärrän etten koskaan tahtonut istua elämääni koneen ääressä ja kuitenkin
olen valinnut kirjoittamisen

tässä maailmassa kukaan ei tiedä sinusta mitään
ellet kerro
sitä paperilla.

joten minä rupean tekemään sitä paperia
paperia paperia jonka voi jättää kahvilaan ja kouluun ja kirjastoon
jättää merkiksi hei olen olemassa

Isla kysyy miten minun nimi kirjoitetaan ja kirjoittaa sitten ikkunaan I love you ja nimeni.
Kerron hänelle kun aurinko paistaa ja kaikilla on eväslaatikko auki terassilla
että hänen nimensä lausutaan Suomessa ihan eri tavalla. Hän ei oikein ymmärrä, sanoo "but my name is Aila"

eilen minun pyörän ketjut jäi niin jumiin etten voinut polkea koululle
illalla mies sanoo sinun täytyy polkea taaksepäin
minä sanon minä poljin
no polje kovempaa mies sanoo ja tänään kun ketjut jäävät jumiin tiedän miten selvitä tilanteesta ilman miehen apua

ja me istumme sohvilla ja juomme punaviiniä ja on minun tuli
ja miehen pomopomo keskustelee kanssani työehtosopimuksista ja liitoista

ja opettaja Etelä-Afrikasta ei tiennyt että Suomi on kuulunut Venäjälle
ja toinen opettaja kertoo lapsille että Suomi on se, jossa purkautui se tulivuori
minä sanon, se oli Islanti
ja kolmas opettaja kuvittelee Suomen olevan Norja
ja neljäs epäilee onko Suomen naapurimaa sittenkään Venäjä.

Mutta minä otan kaksi poikaa mukaani ja me menemme siivoamaan art shediä
ja me ei siivota kunnolla
koska ei ole siivousvälineitä ja siellä menisi ikuisuus jos todella tahtoisimme hyvää jälkeä
ja minä menen takaisin maalaamaan hirviöitä
poika, joka ei ymmärtänyt connecting fourin ideaa yhtään on piirtänyt lumoavan hirviön ja maalaa niin tarkasti ja harkitusti ja kirkkain värein keskittyneesti että minä ajattelen
kuinka erilaisia he ovat
kun Star maalaa sinne tänne huiskii ja huitoo, värit eivät pysy raameissa, sekoittuvat ja hän haluaisi olla jo toisella puolella luokkaa, ehkä pelaamassa connecting fouria, jossa päihitti kaikki.
Little Star.

Ja perjantaina on viimeinen koulupäivä ennen lomaa
minä kerron että meillä on melkein kolme kuukautta kesälomaa
ja ilmainen lounas ja ilmainen koulutus ylipäänsäkin ja lapset eivät aloita koulua 5-vuotiaina. Ja opettajankoulutus kestää viisi vuotta, kyllä he käyvät yliopiston, ovat maistereita.
he hämmästelevät. he hämmästelevät miten kaikki se on mahdollista. onko meillä korkeat verot, he kysyvät. He hämmästelevät ja hämmästelevät.
Ja me keskustelemme koulutuspolitiikasta.

Ja minä, minä senkun luen Maria Montessorin metodeista
ja ajattelen vapautta ja itsenäisyyttä
ja luovuutta ja itsenäistä ajattelua ja päätöksentekoa.
Ajattelen ja ajattelen ja tahtoisin perustaa koulun.
Tahtoisin elää sitä aikaa kun uusia ajatuksia tuli ja maailma oli tutkimaton
ja tahtoisin mennä viidakkoon, jossa alkuperäiskansa, jonka luolta kukaan ei ole selvinnyt elävänä
kukaan ei tiedä siitä mitään
voi miten mahtavaa, minä ajattelen
että vielä on koskemattomuutta
tutkimattomuutta
kolonisoimattomuutta

ja minä ajattelen
että miksi minä aina vain ajattelen
että lapsena minä ajattelin lauluja
minä ajattelin elokuvia
edelleen
kuvia
minä kirjoitan mielessä ja sitten en oikeasti
toteuta mitään niistä
että miksi
en ostaisi videokameraa ja ryhtyisi kuvaamaan niitä kaikkia putoavia lehtiä ja lumihiutaleita ja ohikiitäviä maisemia ja taloja ja ikkunoita ja ilmeitä
miksi en hyppäisi junaan halki siperian
ja pysähtyisi sellaiseen kylään jossa ihmiset eivät osaa mitään niistä kielistä mitä minä
miksi en
hankkiutuisi kalastajalaivaan ja seilaisi ympäri maailmaa
miksi en ostaisi värikyniä ja piirtäisi ympyröitä valkoisille papereille
miksi en maalaisi suuria tauluja
istuttaisi puita

toisinaan
toisina hetkinä joskus
sitä muistaa
että asioita voi toteuttaa
että maailma ei ole millään lailla
se ei ole mikään sellainen mikä vain pysyy ja systeemi
ei mitään valtaa ja määräyksiä
todellisuudessa me voimme kävellä jos meillä on jalat
ja me voimme puhua toisille ihmisille jos meillä on suu ja äänihuulet
ja keuhkot
ja pallea
ja jos meillä on kaikki kohdallaan me voimme ajatella itse
eikä meidän tarvitse mitään
meidän ei tarvitse mitään, eikä mitään ole ennalta määrätty
ei
vaikka olisi opiskellut viisi vuotta yliopistossa.

Istun ulkona
vaikka jostain syystä tämä iltapäivän aurinko tekee uneliaaksi ja tekisi mieli hautautua kaikkiin peittoihin
unohdin ottaa kuvan koululla
vaikka se olisi ollut päivän kuva

koulu
joku opettaja oli leiponut kakkua
suklaista ja sitten juustokakkua
ja kaikki yrittivät sanoa nimeni oikein
että tulee paino ja a:n tai i:n sijasta e, meidän ee.

ja olin 6-7-vuotiaiden luokassa, matematiikan tunnilla
ja kaikki halusivat oppia suomenkielisiä sanoja ja kuulla revontulista
ja minä autoin kolmea tyttöä, oli helmitaulut ja sellainen jota kutsuin käärmeeksi
mikä on snake suomeksi, he kysyivät ja he kysyivät kuinka vanha olet
näytät kyllä neljätoistavuotiaalta

suloiset. annika, jessie ja summer.

ja sitten kaaduin pyörälläni, melkein
kun tulin takaisin kapeaa polkua metsän läpi. jarrut on ihan kumman tehokkaat ja minua oli varoitettu siitä
että ei kannata jarruttaa yhtäkkiä kovasti koska muuten lennät tangon yli ja ei tule kivaa jälkeä
mutta sain pyörän pysäytettyä ja luiskahdettua jaloilleni sivuille
ja lähikaupan mies ei sanonut edes terve
minä katsoin millaisia leffoja niillä on vuokrata
koska minun unkarilaiset elokuvani eivät ole saaneet täällä suurta suosiota

tänään olisi jooga
alkkisnarkkismiehen jooga
jossa kaikki on seinää vasten ja miehellä joogakirja mukana
ja jostain saarilta tullut mies u can call me cookie
u need a drive
ja minä hymyilen nätisti niin kuin aina ja kiitän niin kuin aina ja minulla on legginssit ja pitkä paita vaan ja lyhyt matka kävellä
ja en tiedä jaksaisinko mennä
mies sanoo pitää olla sosiaalinen
mies sanoo että totta kai tunnen oloni ulkopuoliseksi kun olen vasta muuttanut että siksi juuri pitää mennä että tutustuisi
huokaus
joogassa kaikki vaan tekee omia liikkeitään
epäkoronologisesti ja epäloogisesti ja liian lyhyen aikaa ja väärin
ei siellä sosialisoida
mutta ehkä pitäisi antaa toinen mahdollisuus.

huomenna menen toistamiseen kouluun
david ei halua minua huomenna luokkaansa joten menen jonkun naisen luokkaan, joka ei ole itse siellä
mutta se ei haittaa
minua kaiketi tarvitaan silti.

linnut rapistelee pensaikossa. tekisi mieli varastaa naapureilta sitruunoita. ne ei ole koskaan kotona, luulen että tuo vihreä talo on vain kesämökki. musta lintu oranssi nokka. minä näen talomme läpi ja kuvittelen millaista olisi nähdä revontulet eteläisellä pallonpuoliskolla.

Tänään hyppäsin tatuoidun miehen autoon, lapset takapenkillä
ja ajoimme kouluun kukkulan päälle.
Rehtori kierrätti minut siellä ja huomenna menen heidän aamuteellensä sopimaan aikatauluista.
Kyllä. Aloitan työt koulussa.
Näin aluksi vapaaehtoispohjalta.

Linnut lentää matalalla.
Harmaat ukkosilta näyttävät pilvet ja sateenkaari.
Haluaisin laittaa kuvia jo tänne, mutta tällä netillä ei voi ladata mitään. pitää odottaa toimistopäivää.

Meri aaltoilee.
Minä olin puutarhassa koko päivän ja sitten mies yhtäkkiä tulikin kotiin
tunniksi vain mutta me juotiin chai lattea meidän terassilla ja katseltiin lintuja kun ne sukelsi kaikki yhtä aikaa.

Nyt soi Tori Amos ja olen yrittänyt etsiä kaikista kaupoista (mukaan lukien ekokaupat ja luonnontuotekaupat ja punnitse ja säästä tyyliset) soijarouhetta. kukaan ei edes ymmärrä mitä tarkoitan. mutta eilen löysin yhden paketin, jonka kyljessä lukee "vegetarian mince" mikä siis tarkoittaa että kasvis liha. jeah. mutta se on vähän kuin vaaleaa soijarouhetta joten se saa luvan kelvata.
Hullua miten pienetkin asiat on erilaisia. Ja tuorehiivaa en myöskään ole löytänyt. Ruisjauhot vihdoin.

Nyt sataa. Ei niin lujasti että pitäisi hakea taimet sisälle.
Me seisottiin terasilla merelle päin ja naurettiin
kun mies sanoo että tämä on niin koti että tekee mieli ajaa tunti matkoja vain ollakseen tunnin kotona
minä sanon että koulu oli niin kiva että voisin laittaa lapseni sinne
mies sanoo, juuri eilenhän sanoit ettet halua lapsia
ja me istumme sylikkäin ja katsomme merelle.

ja nyt on taas jo ilta-aurinko. jos islannissa sää vaihteli päivän aikana lumisateesta helteeseen, niin täällä se tapahtuu kymmenen minuutin sisällä kaikki.

päivä alkaa taas olla joka päivä pidempi.

tulivuori se vain
Islannissa jatkaa heräämistään
ja tulee tuulen mukana tännekin
tuhkana tosin
ja minä mietin miksi en ole siellä nyt
kaiken tulen ja tulvimisen keskellä
kaasupilviä varomassa

mutta olen täällä
ja herään neljältä aamuyöllä omaan huutooni
tajuamiseen että olenkin täällä kodissa
eikä täällä ole toisia huoneita joista tulla minun huoneeseeni
ei toisia ihmisiä joilta huutaa apua
joiden puolelle kierähtää

on vain tekstiviestien mahdollisuus
miettii
voiko äitille soittaa aamulla kello neljä kun on kaksikymmentäneljä
ja sanoa että äiti mä näin painajaista
ja sitten huusin apua apua apua
ja sitten sä tulit mun huoneeseen ja mä huusin edelleen enkä avannut silmiä
mutta sä et ottanutkaan syliin ja sanonut ei mitään hätää
vaan peitit minun naamankin peitolla niin että huuto hukkuisi sinne
ja minä tunsin tukehtuvani
ja riuhtaisin peiton pois
ja aloin huutaa huutaa kovempaa
ja hahmottaa että huone ei ole meidän ensimmäinen koti pikkukaupungissa
ja minä olen nähnyt unta

sitten on vaikea ajatella että on vielä kaksi tuntia aikaa nukkua
ja mies sanoo olevansa huolissaan unistani
minun ei pitäisi kertoa niistä hänelle
sellaiset ihmiset jotka eivät näe unia tai muista niitä
koska nukahtavat kahdessa sekunnissa siitä kun ollaan menty sänkyyn
jos toinen ei pidä hereillä
nukkuu kunnes selkään sattuu paikallaan makaaminen
eivät voi ymmärtää että unien maailma on ihan eri
eikä se välttämättä tarkoita mitään vaikka tarkoittaakin kaikkea
ja että unet,
niihin tottuu
niihinkin.

koko päivä menee miettiessä milloin sama painajainen on alkanut
ja miksi
vaikka tietääkin syyn, totta kai tietää,
mutta miksi siitä pitää silti nähdä unia? kun tietää mikä on mustaa ei sen pitäisi olla enää alitajunnassa. selvittänyt. selvittänyt.
ehkä se onkin jotain ihan muuta.

ja videokamerasta on mahdotonta saada kuvaa tietokoneelle. kirotut applet. menee tuhottomasti aikaa ja turhauttaa tiedostojen siirto miksi kaikkien laitteitten pitää käyttää jotain eri ohjelmia ja eri tiedostomuotoja ja voi tätä kopio/tekijänoikeuksien vyyhtiä. enää ei suunnitella niin mikä olisi kaikista helpointa, kestävintä, yksinkertaisinta ja hyödyllisintä
vaan ainoastaan miten kukakin ja mikäkin saa myytyä enemmän ja juuri omaansa.

ja inhottaa kaiken maailman byrokratia. että kaikki on sanamuodosta kiinni mitä saa ja mitä ei saa tehdä.
minä lasken lapset saliin harjoittelemaan kun siellä rakennetaan ala-asteen discoa. lasken heidät käytävään. annan heidän pelata itsetehdyillä tarinakorteilla. annan tytön kirjoittaa taas ihan uuden jutun. annan ja annan ja annan enkä jaksa välittää mitä pitäisi. en vaikka en saisi tuntien aikana kysyä kysymyksiä joita haluan. pitäisi olla ammattitaitoinen
mutta minä
muutankin tehtävänantoa kolmesti selityksen aikana
eiku tehdäänki sittenkin näin
ja kävelen edestakaisin ja selitän uudestaan ja uudestaan ja katson silmiin poikia
jotka kuvittelevat olevansa niin isoja
ja minä mietin
kun katson niitten seinälle läntättyjä esitelmiä
mielenterveysongelmista
ja
joku on leikannut lehdestä kuinka monta kertaa pitäisi saada
kirjoitettu käsin
pillua
ja sitten on kuvisluokassa kollaaseja joissa ah
sellaisia sanoja
joita voi kirjoittaa vain yläasteella
miettii että onko ne tosissaan
että onko se sitä
vai ime parsaa
repliikit
vai kummatkin
minä sanon olen kiinnostunut mitä te ajattelette
ja tytöltä minä kysyn miksi, mitä sinä sitten ajattelit
ja painan rec nappulaa
kaksi kertaa

tänä yönä minä haluan nukkua minä ajattelen
taivas on pitkään valoisa
ihmiset kävelevät eri tahtiin
ja joskus tunnit kestää niin pitkään
ettei ole ihan varma onko ollut yliaikaa
valo pidentää

tänä yönä ei tahdo herätä kertaakaan
ei neljältä
eikä aiemmin
eikä kuudelta
ei kertaakaan
neljältä aamulla on hämärää. pimeä lattia. vesilasi. mutta jotain on muuttunut
enää ei tärisytä jälkeenpäin
ei ole vaikeuksia avata silmiä koska pelkäisi mitä näkee
tai laittaa kiinni
mitä näkee
voi kääntää kylkeä
jättää ovia auki tai kiinni
jotain on muuttunut
sitten niiden öiden kun otsa oli hikinen ja äiti istui vierellä silittämässä. valo jätettiin käytävään palamaan kunnes oli taas turvalliset unet.

Mua väsytti aamulla vaikka meninkin puoli yhdeksältä nukkumaan
kävelin omakotitalojen keskeltä, olympiakylä, sanoi kyltti
ja sitten oli puinen talo (ja nyt muistaa että unohti kertoa terveiset) ja nainen joka oli niin ihana että kertoi kaiken senkin että tapasivat ilosaarirockissa ja se oli menoa ja
on pieni poika joka innostuu kertomaan tarinan ja kun minä puen jo eteisessä on sillä leikkikamera ja se yrittää ottaa minusta kuvaa mutta tyttö
se joka oli kipeänä koulusta
tulee koko ajan eteen
ja ne vilkuttaa kadulle pitkälle

ja sitten on yliopisto
ja iltaryhmät
joissa me nauretaan sille miten ääni muuttuu nauhalla
ja
minulla on niin nälkä
kun tulen ja mies kuuntelee ilman kuulokkeita heprean
tai arabian
tai
kielistä musiikkia
ja jotain jumputushittejä
ja minä melkein sanon
anteeksi
voisitko pistää ton paskan musas hiljemmalle
kiitos
mutta
onko se sittenkään nyt niin hirvittävää
kuunnella kymmenen minuuttia illasta paskaa musiikkia jos se tekee sen miehen onnelliseksi
enkä sano
mitään

ja lopulta olen yksin bussissa
ja huomenna on vain
yliopisto
päiväkodit ovat päättyneet
tosin ne vaihtuvat pian yläkouluiksi

ja odotan unta
kun saa tietää mihin paikkoihin
pääsee kulkemaan
ne ovat tulleet taas
unieni paikat
kummalliset vintit ja kellarit ja salaovet ja portaat ja portaitten aluset
ja

jotenkin tuntuu
että
kadonneiden asioiden listoista huolimatta
aion selvitä tästä keväästä.

saappaat täyttyy ihan lumeen
kukaan ei ole kulkenut metsän poikki
siksi juuri
kuulen myöhemmin
he taas päivittelevät että mitä ihmettä sinä sieltä miksi sinä sieltä
eivät voi ymmärtää että jotakuta ei nyt niin kovasti haittaa jos on lunta saappaassa
senhän voi ravistella pois
ja villasukat saa kuivumaan

jäällä on vielä ihmisiä
ja kun he tulevat takaisin toinen seisoo kuin kusella ja sytyttää sitten tupakan
minä horjun kuin olisin humalassa

sellainen päivä että krapulan jälkeen vasta juovuksissa

ja linnut tekevät ääntä
ja lumi upottaa vähän väliä, puut vielä paljaita
kiveni on varjossa
ja kävelen edemmäs niemenkärkeen
koko ajan päässä Kate Nash ja the shit song:
"Darling, don't give me shit
'Cause I know that you're full of it
You're full of shit
You're full of shit"

se jatkuu vielä saunassakin
sen jälkeen kun isi on esitellyt ohjemia joita on nauhoittanut minulle
ja huutaa vähän väliä "nyt on islannista!" "nyt on kettuelämää!"
suloista
eivätkä he ymmärrä mitä eroa on nimillä Hilja ja Pirjo
paitsi että niitä on annettu eri vuosikymmeninä.

ja minä olen soittanut kaupungin virkamiehille
"anteeksi, minkä ihmeen takia soitatte tänne?"
"voithan sinä halutessasi jutella lakimiehen kanssa mutta minä kyllä soittaisin tietopalveluihin tällaisesta asiasta"
"Minä en kyllä ymmärrä miten tämä liittyy tietopalveluihin, kouluthan hoitavat näitä jatkuvasti"
"Ehkäpä opetuspalvelut..."
"Lomalla ja sihteerikin on lomalla"

käy absurdiksi ja mystisesti kadonnut kassi jossa sininen rasia täynnä kummallisia lanka ja villamöykkyjä, sukkahousuista kyhätty nukke, pieniä helmiä ja kangassuikaleita.

tietokonepäivä. näemmä.

lapsuus

Tää on innoissaan
tenttikirjasta voi olla hyötyä
lähdössä joogaan mutta pääkipuun ei auta mikään
ja sitten pitää laskea sentitkin
mutta on onneksi myös oma matto ja lattia ja pääkipu katoaa ja energia energia energia
niin paljon uusia vaativia liikkeitä että tulee hiki

ja tenttikirja ja lapsuus ja miten aikuiset
määrittävät lapsuuden, lapset
lapsien edut, lapsien kaiken
miten
päiväkodissakin
on äiti ja tytär, äiti hoitajana
ja tyttö ei halua liimata koristeita, piirtää vaan
mutta äiti tulee ja sanoo että etkö nyt liimaisi kun kaikki muutkin on liimanneet
että kaikki muut on kyllä liimanneet että eikös sinunkin pitäisi
minä sanon ei tarvii saa vaan piirtääkin
ja sitten piirtää tähtiä ja kuun ja auringon
ja toinen täti kysyy, onko ne ystäviä
tyttö sanoo, ei ole, ne on taivasta
täti sanoo, no niin, kuuntelitkos ohjeita, ei pitänyt tehdä taivasta kun ystäviä
tyttö sanoo: ne on ystäviä.
täti: äsken sanoit kun kysyin ettei ne ole. pitää kuunnella ohjeet.

ollaan eskarissa, harjoitellaan aikuisuutta
valmistellaan sitä aikaa
kun pitää ottaa vastaan tietoa
että lapset on vain sitä varten
tietoa ottamassa vastaan
rytmi, rytmi, ei voi joustaa
me mennään aamiaisen jälkeen ulos, niin me mennään
mitä ne lapset sitten sen puolituntia tekisi?

miten olisi vapaa leikki? koskaan kuulleet?

ja minä kirjoitan kynä sauhuten lähteitä muistiin. Bardy ja Strandell
tahtoisin kahlata kaikki tutkimukset kaikki artikkelit heti nyt heti nyt läpi kaikki tahdon
nyt
ja sitten kun olen kirjastolla on valo ja päänsärky ja houkutteleva lumi eikä jaksa ostaa kopiointikiintiötä ja kirjoja ei löydy, ne on jossain pitkäaikaislainoissa ja mitä minä nyt näitä artikkeleita kahlaan, pitäisi lukea tenttiin, gradu on vaan gradu jonka voi tehdä milloin vaan.

ja jaksaa imuroidakin
kun vaan imuroi, noin vain imuroi ja matot ulos ja joogamatto lattialle ja alaspäin katsova koira ja vielä yksi vielä yksi vielä yksi hengitys ja jos alkaa ajatella että jalka ei taivu niin menettää tasapainon

ja pojan nukke pistää koko metsän täyteen piikkilankaa, kaikkialle piikkilankaa ihan täyteen asunnot ja kaikki ja pelastavista jätti mahti ukkeleista, katri katariinasta, sirp supersankarista huolimatta se vaan jatkaa piikkilankaviritelmiä
ja kun minulla on jo takki päällä lapset on pöytien alla ja huutaa että tää on paras koti, nuket sormissaan
ja tädit, kaikki vuoronperään sanovat että oli kyllä kivaa, voi että oli hauska juttu
ja tuntuu oikeastikin siltä
että ensin rivissä suut supussa istuneet lapset
ryntää jo puolessa välissä leijonina ja susina ja karhuina kaikki terävine hampaineen
eikä niistä saa millään melkein ravisteltua sitä pois

ja vaikka on jo viikko takana ja vielä tämän jälkeen kolme ja puuduttaa niin ne voisi ottaa kotiin, ne lapset
ja tulee mielekkyys
että sittenkin merkitys sillä mitä tekee
että on
ettei turhaa
että jos edes hetken jos ihan vaikka vaan sen puolituntia tyttö saa piirtää kuun ja tähdet jos se haluaa eikä liimata koristeita
että jos vaan vaikka yhden kerran sekin tyttö joka ei koskaan saa suunvuoroa saa ehdottaa eläimen nimen
tai poika jonka ideat on liian rajuja muiden leikkiin saa kerrankin
pistää koko metsän täyteen piikkilankaa

kun voisi vain enemmän
kunpa voisi jotenkin olla niin
että maailmassa olisi tilaa
sille mitä sanotaan elämiseksi
että rytmi olisi rytmi kun se on rytmi
eikä sen tähden että me valmistaudutaan olemaan koneita
että tiskille
tai lihatiskille
niin kuin luennolla, joka pauhasi kun tiskasi
pukuun sonnustautunut mies sanoo
että se miten lapsia kasvatetaan on ihan sama kuin miten koko muu yhteiskunta toimii
että tuottavuus, tehokkuus, kasvu
kaiken pitää olla koko ajan muutoksessa johonkin enempään
jonnekin matkalla
ei koskaan tyytyväisiä siihen mikä on nyt
nyt nyt

miten vaikealta sitten tuntuukaan pysähtyä
miten vaikealta lakata katsomasta taakse tai eteen
ei suunnitelmallisuudessa ole mitään pahaa, tai että näkee nenäänsä pidemmälle
se kai kuuluu siihen mitä me ollaan (tai sitten todellakaan ei, me lyhytnäköisyydestä tunnetut)

mutta jotainhan täällä on vialla
kun suuri osa meistä ei jaksa enää elää
ihmisenä oloon väsyy jo ennen kun on edes puolivälissä

paatos paatos paatos
tahtois jonkun utopistisen paratiisin vaan
sellasen kun piirsi veljen seinälle
karhut, ketut, lapset, käärmeet, puut
kaikki ringissä käsikädessä
se oli aina siellä seinällä
ihan viimeiseen asti,
en enää muista mikä siinä keskellä oli se teksti
eikä sitä kauaa piirretty
se oli kai jonkinlainen anteeksipyyntöpiirrustus
hivutettuna oven alta
ja sitten se oli seinällä

miksei niin voisi olla? miksei?