Aurinko lämmittää kun pistää kasvot ikkunaa vasten.
Kotimatkalla poika tunnistaa, vaikka on aurinkolasit. Jälki-istuntoja istutaan ja vastataan taas kysymykseen miksi pitää
sanomalla, että koulu nyt on vaan semmoinen paikka, jossa ei saa tehdä mitä tahtoo, vaan pitää tehdä mitä käsketään. Että semmosta.

Kävelen kotiin, ja mietin matkalla
että mitä sitten oikein tahtoisin tehdä
että mikä ei sitten olisi sellaista turhaa tai sotisi vastaan ajatusteni kanssa.

Eilen katsottiin dokumenttia, jossa sademetsäläiset rakensivat kotinsa puuhun. Ja järjettömän köyhyyden ongelmat. Meillä, romanikerjäläiset tulevat taas Etelä-Suomeen. Susien salametsästystä, koska sudet tappavat hirviä jahtaavia metsästykoiria. Tehtaita suljetaan, ja samaan aikaan avataan Kiinaan, jossa metsäpalstat vuokrataan (vuokria maksamatta) paikallisilta asukkailta, jotka joutuvat tekemään hanttihommia tälle suomalaiselle metsäyritykselle, jotta saisivat leivän, jonka ennen saivat metsästään, joka nyt on vuokrattu käytännössä ilmaiseksi.
Ja sitten on sademetsäläisiä, jotka rakentavat kotinsa puuhun.
Heimo brasilaissa, jota kukaan ei ole nähnyt, jonka kielestä ei tiedetä, joiden tavoista ei tiedetä. Mutta siellä he tuijottavat ylhäällä kiitävää lentokonetta, kun se kuvaa todisteeksi kilometrin etäisyydeltä.

Herneet versoo.
Huone täynnä liljantuoksua. Akateemisten vanhusten puhe niin turhaa. 3.luokkalaiset lukevat runonsa miltei kuiskaten, ja vaikka puhuisivatkin kuuluvasti, hukkuisi se hälyyn. Pulinapussi. Jälki-istunto. Nyt. Hei. Nyt. Hei.

Kaksi viikkoa ja me ollaan jo menossa. Kaksi kaksi kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa ja on Istanbul. On Turkki. On rukoushuutoja. On mies.
On kaikki edessä, tulemassa. Mahdollisuudet taas elää niin kuin haluaa
elää tätä omaa elämäänsä,
joka ei ole kenenkään muun oma, eikä ole mitään velvollisuuksia
niin kuin koulussa
jonne ei olla tultu tekemään mitä halutaan vaan mitä täytyy
elää niin kuin
elää niin että elää

miten yksinkertaista
ja silti meistä niin pieni osa elää

mutta valittaa kyllä
voi miten turhanpäiväistä. valivali

kirjoitettiin että ehkä onnellisempia ovatkin ne, jotka ovat joutuneet elmässään oikeasti kärsimään.
ajattelen isovaariani,
joka oli lähtenyt yhdeksänvuotiaana töihin, kokenut vankileirin, kaksi sotaa, pula-ajan,vuosisadan
miten tyytyväinen ja valittamaton hän oli, käsittämättömän onnellinen
 eikä hän silti kauhistellut nykypäivääkään
hän vain eli ja eli ja eli
kunnes kaatui ja joutui lonkkaleikkaukseen ja sai sairaalabakteerin ja kuoli. satakaksivuotiaana.

mikseivät olisikaan onnellisimpia? he tietävät, mitä on oikea tuska
ja taistelu elämästä
ehkä silloin ymmärtää jotakin tärkeää
siitä mitä on olla nyt, mikä ihme.
kun me taas. itkemme täällä jotain rikki mennyttä laitetta
valitamme kun sataa lunta
hyi pahaa, ei maistu miltään, en syö, en mene kouluun, en kyllä tee, no en varmasti, ei kiinnosta, vittuakos sillä on väliä, mä tapan sut, tylsää,

tulen raivoisaksi kun ajattelen meitä laiskimuksia. Miten kehtaamme olla näin kiittämättömiä.
Ajattelen, että jos minulla on joskus pikkuisia tyttöjä tai poikia
miten heidät saisi ymmärtämään elämän ihmeen,
sen että me todella olemme olemassa niin kuin kivet ja vesi ja puut ja lierot ja yökköset ja sudet ja leobardit ja sinivalaat ja kuninkaalliset ja
miten
ihmeessä heidät saisi kunnioittamaan elämää ja olemassaoloa. ja miten sillä tavalla, että kaikki mitä opetamme, ja sanomme oikeaksi, toteutuisi myös omassa elämässämme
että elämän kunnioittaminen ei olisi vain fraasi, vaan todellinen teko
joka näkyisi kaikissa päivissä ja olotiloissa.

joskus ajattelen kuin Linkola. Ajattelen etten jaksa välittää enää, jos joku ei halua elää. Että jos jollain ei ole tarpeeksi tahtoa ja voimaa, ehkä saakin mennä. Että meitä on jo niin paljon, miksi pitää pystyssä väkisin niitäkin, jotka eivät edes halua. Sitten taas ajattelen, että sairaus voidaan parantaa,
että haluttomuus on aina oire
ja sairautemme tästä ajasta, on kollektiivinen
josta olemme kaikki vastuussa ja siksi ei voi vain jättää. Välinpitämättömyyttä olisi sekin. Itsekkyyttä. Negatiivisuutta, eikä se koskaan voisi aidosti parantaa.

Katson lumihankia. Ja toivon, että tämä vuosi
on todellakin
alku.

Olen ollut voimaton.
Miten voikin olla samassa ruumiissa niin erilailla energiaa.
Ja huonotuulinen.

Yöllä iranilaiset tappoivat mereneläviä ja pitivät afrikkalaisia orjia. Yksi mies oli virittänyt itsensä vessanoveen kiinni, ja kun se avattiin, syntyi sarja tapahtumia, jotka lennättivät hänet pesuhuoneeseen, pesukoneen oven auki, ja sieltä valuvan kaasun hänen suuhunsa.

Ennen heräämistä olin juuri menossa uimaan. Oli niin selkeää, että minun pitäisi päästä veteen. Se oli taas sama mökkiranta, ja ensin menin kokeilemaan vettä vaatteet päällä,
vesi oli hyvä. Muistan kaislat ja sen miten pitkälle saattoi mennä väsymättä.

Aamulla menin suihkuun, kun ei järvikään ole auki. Mietin miten uusi asia suihku tällaisena on. Ja että minun täytyy harrastaa liikuntaa, täytyy välttämättä mennä ulos, koska muuten en saisi raitista ilmaa ja kipeytyisin liikkumattomuudesta. Miten olemme tulleet tähän, että ruokaan pitää lisätä vitamiineja, kun ne on ensin siitä tuhottu.

En kestä uutisia tästä käsittämättömästä maailmasta. Niin,
se tuntuu joka päivä käsittämättömämmältä. Tunnen lipuvani erilleen.
Että voin kyllä hymyillä ja nyökytellä ja kohottaa maljaa ja olla mukana kun ostetaan viinejä yli kahdellasadallaeurolla, voin istua kulkuvälineissä, näpytellä, istua, katsoa ulos valoon ja iltaan
mutta tämä ei ole totta

kuvitelmat ovat usein pahempia kuin todellisuus,
kirjoitti peter. tämä lause muuttaa merkitystään vuosi vuodelta. joskus valitsin satunnaisia lauseita kirjoista. nyt nekin tuntuvat vieraannuttavilta.

en tiedä olisinko todellakin onnellisempi, kun saisin laittaa kädet taas multaan
tai mennä tuulesta poispäin
ehkä olisinkin onnellisin, jos voisin hyväksyä että elän tässä
ajassa, jossa on televisiouutisissa kertauksia
hyllytolkulla säilöttyjä asioita
näkijöiden yhteystietoja etsitään internetistä
kosketuksista tekstiviestejä.
sitäkö se tarkoittaa,
olla tässä hetkessä. että unohtaa kaiken sen mitä voisi olla, mitä oli
lakkaa murehtimasta sitä, että jokainen ihminen tällä planeetalla haluaa tulla osaksi samaa taloudellista systeemiä, lopettaa viljelemisen, kalastamisen, soutamisen, rakentamisen, korjaamisen, parantamisen

lapsilla on oivallus tästä kaikesta,
toisinaan,
silloin kun he eivät ole vielä integroituneet. mutta sitten he integroituvat, koska heidät halutaan liittää
emmekä me sitten enää erota itseämme maailmasta,
tai jos erotammekin,
me vastaamme, niin mutta ei mitään ole tehtävissä,
että maailma nyt vaan on

maailma ei ole mitään muuta kuin elektroneja ja protoneja ja vielä pienempiä hiukkasia
ei mitään muuta

ja sellaiset asiat kuin systeemi tai talous tai valta tai köyhyys
eivät ole edes niitä
niille ei maailmankaikkeus ole uhrannut atomiakaan
ne saavat tyytyä olemaan
keksittyjä
tekaistuja vain. jonkun ideoita. sanoja, käsitteitä. millä ei olisi mitään merkitystä, ellei joku rupeaisi toteuttamaan niitä
antamaan niille atomistista muotoa. saada vanuatulaisen äidin lähettämään lapsensa toiselle saarelle kouluun, koska muuten heidät on tuomittu köyhyyteen 
saada miehen pistämään sotilasunivormun päällensä ja tappamaan toisen
koska on sellainen, jolla on valta ja yhtäkkiä kaikki kohkaavat taloudesta, koska ovat menettäneet riippumattomuutensa niin, vallalle, josta ei ole maailmassa elektronin elektronia
ainoastaan negatiivista energiaa, joka väreilee ihmisistä ihmisiin
mereen ja toisiinsa törmäileviin lintuihin.

sun nun tai

aamulla tehtiin lumitöitä,
mutta muuten olen lukenut lehtiä, etsinyt hotelleja Iranista, merkinnyt karttaan paikkoja
ja todennut erään tärkeän nettisivun kadonneeksi.

Lähtö lähestyy.
Yöllä on vedenalaisuutta. Tytöllä on sellainen hengityssuojain, jonka avulla voi hengittää veden alla, mutta hän on hengittänyt liian pitkään ennen vedenalle menemistä ja siksi vesi on päässyt naamarin sisälle, eikä hän voi jatkaa sukellusta kauan. Vedenalaisuus on jään alla.
Mutta jään läpi voi tulla ja mennä.
Minusta otetaan valokuvia. Poika ottaa. Sellainen kaveripoika, mutten ole nähnyt häntä pitkään aikaan, paitsi vilaukselta jokin aika sitten. Olen aina pitänyt hänestä. Unessa hän siis ottaa kuvia. Meistä kaikista. Minua punastuttaa ne kuvat. En jotenkaan tiennyt etukäteen. Kuvassa metsä on taustalla, sademetsä ja minä ikään kuin keinun ja nauran. Meidän jalkamme koskettavat emmekä siirry pois.
Myöhemmin minä tiedän, että me tulemme suutelemaan. Kaikki sukellus ja kuvat huipentuvat juhliin ja minä tiedän, aivan kuten aina olen todellisuudessakin tiennyt. Mutta hänellä on tyttöystävä ja minulla on mies. Mutta veto on suunnattoman voimakas. Olen aivan varma, että jos olemme samoissa juhlissa, me hakeudumme toistemme seuraan. Haluamme.

Nyt tulee aurinko esiin. 

Huomenna näen pyöräni.

Heräsin viideltä aamulla. Nousin ylös, mutta en jaksanut ajatella. Ei ollut enää pimeää. Ulkona oli lumista. Aamulla lumi painavaa. Haluaisin olla jo tiellä.

En usko, että palaan. Tämän kirjoitettuani, palaan kuitenkin. Tämän maan kestää vaan niin kauan muuttua. Me emme ole niin kuin islantilaiset. Tai saarivaltioista ylipäänsä. Tässä maassa on niin paljon jähmeyttä. Sellaista häivytettyä energiaa. Kukaan ei oikeastaan haluaa olla energinen. Vastaanottavainen. Tunnistan sen itsessänikin. On pelottavaa, että yhtäkkiä olisikin muutos. Keskiössä. Jossakin voimakkaassa. Ehkä se liittyy sellaiseen kieltämisen identiteettin, joka tässä maassa usein on. Joku sanoisi vaatimattomuuteen. Ehkä siihenkin. Mutta vaatimattomuudessa voi olla kuitenkin tietoisuutta. Voi tietää, mutta ei tee numeroa. Kieltäytymisessä, kieltämisessä on aina myös välinpitämättömyyden aspekti.

Joskus kaipasin tätä kaikkea. Semmoista arkista mitäänsanomattomuutta. Mutta nykyään etsin yhä voimakkaammin paikkoja, jotka hamuavat muutosta. Joku päivä kirjoitan kaiken sen mitä ajattelen uudesta maailmanjärjestyksestä. Mutta koska Ian MacKenzie on ohjannut erinomaisen lyhyen videon kaiken taustalla olevasta taloudesta,

se antakoon esimakua.

On kummaa, että minäkin, joka en ole mitenkään ihmeellinen ajatuksissani ymmärsin jo nelivuotiaana leikkiessäni "Ruususten maata" pihalla yksikseni, että kaikki tämä kaaos, tuho, epätoivo, toivottomuus, järjettömyys, ahneus, rikollisuus, pahoinvointi
juontaa juurensa rahasta.

Jos joku ihminen kykenisi selittämään minulle, ettei rahalla ole mitään tekemistä, tai edes että se ei ole päätekijä näissä tämän aikakauden ongelmissamme, olisin kiitollinen, ja ehkä rupeaisinkin seisomaan prokasvu, prokulutus hankkeiden takana. Mutta niin kauan, kun KAIKKI tässä maailmassa viittaa päinvastaiseen pysyn kannassani.

Moraalinen krapula joka päivä.
Mutta varsinkin tuo Ianin video sai minut taas hetkeksi ymmärtämään,
ettei muutos koskaan tapahdu ennen kuin siihen ollaan valmiita. Ehkä on niin, että me ihmiskunta olemme vain leikkineet, ja nyt vasta rupeamme aikuistumaan. Ehkä pitää olla kärsivällinen ja ruveta muuttamaan elämäänsä siihen suuntaan, kun tiesi sydämessään jo nelivuotiaana oikeaksi.

kohti omistamattomuutta,
sillä mitä muuta valaistuminenkaan on
tai rakastaminen
tai kauneuden kokeminen
semmoinen että voi kävellä järven pintaa pitkin, maata hangessa revontulet yllä
uida värikkäiden kalojen kanssa, niiden uimatta pakoon, koska ne tietävät,
ne todella tietävät,
että sinä et ole siellä aseen kanssa
kaikkein onnellisimmat hetket
ovat aina niitä, missä emme omista mitään, vaan koemme sen mikä meille on annettu.

Tänään oli semmoinen päivä että,


pyöräilin ja takaisin tullessa unohdin kypärän koululle. Mutta sitä ennen
käveltiin seurakuntatalolle ja minä otin kengät pois, kun lastenkin piti
mutta eihän se tietenkään, se kielto, olisi koskenut aikuisia
siellä sitten sukkasillani luistelin lasten seassa yhtämittaisena, mutta kuitenkin aikuisten kahvipöytään.

unohdin välituntivalvonnan, miltei, kun jäin korjailemaan pienikokoisen pojan ainetta
ja unohdin, että koulu päättyy, kun jäin kirjoittamaan tietsikkaluokkaan tytön kanssa. Tyttökin unohti. Unohduimme molemmat. Ja myöhästyimme melkein kirjastoautosta. Ja annoin lainata mangaa.

Huomaan kehuvani lapsia koko ajan. En haluaisi. Haluaisin olla sanomatta mitään arvioivaa, mutta se on yllättävän vaikeaa. kaikki on niin tottunutta siihen, että pitää sanoa jotakin. Jos ei sano mitään, niin ei ole onnistunut. Että pitäisi yltää parempaan. Kerroin äidille itkevästä pojasta, ja tietysti
äiti alkoi itkeä.
Koulumaailman järjettömyys.

Yöllä yritän valvoa revontulia,
koska mikään ei ole koskaan tarpeeksi
ei vaikka makaan lumihangessa ja katson taivaalla kiitäviä valoja
mutta ne eivät ole värikkäitä
eivät edes vihreitä. hailakoita vain. totta kai sitä silloin haluaa enemmän

enkä yhtään yhdy tiedelehden kuvauksiin sukupolvista.

kävellään takaisin kouluun, ja poika takana kommentoi toisen näkemää maailmanloppuelokuvaa, jossa kaikki muuttui jääksi "ei tuu mitään maailmanloppua. se on neekerien keksimä huijaus et ne sais kaikkia rahoja". Minua vähän epäilyttää, että kyseinen poika olisi loogisesti päätellyt tämän itse.  Voi vain huokailla vain huokailla. Kuulen myös pilkkiretkistä.

he jäävät mieleen.
ja äänet. usein lasten äänet soivat päässäni pitkään tuntien jälkeen. niin on ollut aina, vaikka vain parin tunnin opetusrupeaman jälkeen. ja rytmit, joilla he puhuvat.

viime yönä opetin huivipäisiä tyttöjä. iranin rajalta oli suljettu juuri se piste, josta meidän piti ylittää. isarel oli päättänyt hyökätä eikä maahan enää laskettu ketään. me katseltiin rajaa. ne oli kolme kuvaa. keskimmäinen portti oli suljettu, ensimmäinen oli auki, ja kolmannesta ei oikein tiennyt.

aamulla olin jotenkin sekava siitä olinko jo saanut viisumini ja miten meille nyt kävisi. pelottaa, että tilanne kiristyy kiristymistään.

joskus ajattelen, että tämä kaikki on tapahtunut jo aikaisemminkin.

2

kaksi.

Yhtäkkiä tajusin että näytän ihan veljeltäni.
tietokonepäivä. olen ollut kirjaimellisesti saman pöydän ääressä samalla tuolilla kuusi tuntia. ylikin. no taisin pestä uuden mekkoni yhdessä välissä ja ripustaa sen sateeseen kuivumaan.
mutta.
olen tehnyt kaikkia pieniä töitä jotka ovat vaan roikkuneet.
tietokonetöitä.
ajatella jos tämä olisi työ
elämä
koneella
koko päivä. kirjoittamista. kirjoittamista. kirjoittamista.

ulkona sataa. ja minä koko ajan vilkuilen kasvavaa mahaani. se näyttää sillä tavalla pyöreältä kuin sen sisällä olisi joku. mutta eihän siellä ole. mutta se vaan näyttää siltä.
näin unta että olin tullut kamalan lihavaksi.

ulkona on tuuli. aikaisemmin oli lintu puussa. nuori. mietin niitä värejä joita lapset laittoi lintuihin ja mitkä oli oikeat värit. ja miten piti leikata paperi ja miten liimata.

minulla on intohimo. on sittenkin
minulla on tällä hetkellä intohimona muuttaa kaikki. tekisi mieli karjua kaikille opettajille ja opetusministeriöläisille. olen kyllästynyt siihen mitä on
että minä sanon
anteeksi mutta se ei nyt ihan onnistu
ai miten niin
no kun se on aika vaikeaa kun sitä väriä pitää laittaa aika tarkasti ja varsinkin lasten kanssa
niin
ja siis kun lastenhan on tarkoitus painaa omat paitansa?
ei ei ei, ne on niin kalliita ne paidat. parempi on kun sinä teet. ne voi vaikka seistä siinä vieressä ja katsoa vaan.
ah
ja sitten ne tulee yksitellen
ja jotkut haluaa mennä yläkertaan, jotkut katsoo toisten paitoja jotkut seisoo hiljaa
jotkut ojentaa käsiä haluan haluan minäkin tehdä
jotkut sanoo no thank you miss hanne
kun kysyn haluatko sinä kokeilla tehdä itse

no thank you miss hanne

niin. mitäpä siihen on sanomista. jos lapset on opetettu niin kohteliaaksi etteivät he halua enää tehdä mitään itse. parempi kun seisovat taustalla ja odottavat että kaikki tehdään heille valmiiksi. niin on parempi. mitä sitä suotta sorkkimaan omilla käsillä kun joku toinen osaa kuitenkin paremmin.

minulla on intohimo
muuttaa tämä kaikki.
haluan olla tekemättä enää mitään heille
haluan sanoa ja vittuako minä teille mitään paitoja printtaan
tyttö ottaa nyt sienen käteen ja alkaa tuputtamaan

mutta sitten ne olisivat vain peloissaan
kauhuissaan
että joutuvat
että mitä jos menee pieleen

entä sitten jos menee pieleen
minä harjoittelin sitä hemmetin täydellistä kiwilintua viiteen kertaan ennen kuin se onnistui. miksi lapsille ei anneta mahdollisuutta harjoitella yhtään mitään
niitten pitäisi onnistua heti ensimmäisellä kerralla tai sitten ei yrittää ollenkaan.

tässä maailmassa ei saa epäonnistua.
ainakaan jos se maksaa jotain.

argh

tajusin
lukiessani suomesta lähetettyä (kiits mun ihana J!) esseekokoelmaa
että
taide
että ehkä taide onkin vain pakokeino niin kuin lääke
että ehkä taide toimii samalla tavalla kuin lääke, hoitaa oireita muttei itse asiassa paranna
tai muuta mitään

että taiteilijat usein
kärsivät tästä maailmasta mikä se nyt kunakin aikakautena on
ja taiteensa avulla maailmasta tulee siedettävämpi
taiteen avulla voi ilmaista tyytymättömyytensä ja kärsimyksensä ja tehdä todellisuudesta toisenlaisen
ainakin hetkeksi
todellisuuspakoisuus

mutta todellisen muutoksen tekee aina joku toinen
ehkä se
joka lukee sen kirjan
tai kuuntelee sen laulun tai katsoo sen elokuvan tai teatterin tai tanssin
tai kuvan
mutta taitelija itse ei vielä muuta mitään.

Hei lukekaapa tämä Mark Boylen kirjoitus
ja kertokaa ketkä on valmiita perustamaan free-economy pohjaisen yhteisön Suomeen!

Yritän saada kaikille halukkaille hänen kirjansa "Moneyless man", mutta suunnitelmissa on suomen kielinen käännös, kunhan kustantaja löytyy. Ehdotuksia tai kontakteja kustantajaksi? Olen luvannut kyseiselle jo miltei Jeesuksen maineesen Briteissä kirinneelle miehelle selvitellä mahdollisuuksia.

Ja muuten, 7.12 taitaa olla kansainvälinen "rahat pois pankista päivä". Ongelma tässä protestissa taitaa olla se, että meillä, jotka tämänkaltaiseen protestiin ottaisimme mielellämme osaa, ei paljon pennejä tileillä pyöri muutenkaan :D

Toivottavasti vietitte onnistunutta "älä osta mitään" - päivää.

Tänään on vaan tuuli
tuulituuli ja sade
tuuli niin että kaikki puut ja ruohot ja pensaat ja talot ja ikkunat ja tulet huojuu ja rämisee.

Minä olen lukenut omaa tekstiäni ja korjannut kielioppia. Olen lukenut kirjaa miehestä, joka elää ilman rahaa. Haluaisin hankkia sen kirjan kaikille ystävilleni. Haluaisin, että kaikki lukisivat sen. Haluaisin että me kaikki rupeaisimme elämään ilman rahaa ja opettaisimme toisillemme kaikkia elämisentaitoja.

Olen avannut oven miehelle, joka ajoi autolla talomme eteen ja kantoi käsissään kaljalaatikkoa.
Hän etsi miestä nimeltä Greg. Minä sanoin että valitettavasti täällä ei asu Greg. Hän kysyi olenko ihan varma. Minä sanoin, luulisin olevani aikalailla varma.

Olen kävellyt edes takaisin ja liittynyt verkostoon "Just for the love of it".
Haluaisin, että kaikki ystäväni liittyisivät sinne. Haluaisin oppia kaikki uusia taitoja. ja miten huomasin siellä taitojani listatessa että minulla on itse asiassa aika vähän jaettavaa. että loppuen lopuksi, yliopisto tai mikään elämässäni, ei ole tehnyt minua kamalan käytännölliseksi. mikään ei ole auttanut minua selviytymään omavaraisesti.

Haluaisin, että maailma voisi olla sellainen, että se olisi normi.

Mutta niin kuin joskus ystäväni eräällä mökillä kirjoittivat ennustuksiin,
minä olen se joka hurahtaa
että juuri minä olen se josta voi kuvitella että hurahdan johonkin lahkoon
sen ei tarvitse olla uskonnollinen lahko
mutta ekologinenkin yhteisö tai vastaava sopii hurahtamiskuvaan hyvin
ja minusta se tuntui loukkaavalta,
että minäkö,
että minäkö se joka hurahdan, minä!

Mutta
lopulta näen yhä selvemmin
että minäpä minä,
minähän se olen joka vuoroin minnekin maailman kolkkaan kääntyy
koska innostun niin. Motivoidun. Mistä milloinkin.

Jotenkin vain tämän pennittömän miehen (Mark Boyle, voitte googlettaa)
ajatukset ovat kaikessa niin samat
ja hän kirjoittaa myös juuri niistä asioista, joita ihmiset yleensä kritisoivat
kun he kritisoivat ihmisiä, jotka haluavat pennittömän maailman
ja hän kirjoittaa niin rehellisesti kaikista niistä ongelmista, joita on kohdannut
ei yhtään kaunistellen. Ja minulle tulee olo
miten paljon voisinkaan tehdä
miten paljon enemmän kuin nyt

vaikka meillä ei olekaan pesukonetta tai televisiota
ja minä pääasiassa pyöräilen tai kävelen ja kasvisruoat ja kasvimaat
mutta silti

minulla on tietokone, jota ilman en voi kuvitella eläväni
niin paljon kirjoittamista tapahtuu täällä, niin paljon nopeammin niin paljon helpommin
en voisi kuvitella kirjoittaneeni graduani käsin! tai
miten ikinä pääsisin suomeen ilman lentokonetta
miten ikinä olisin päässyt tänne Ramonin luo
seilaamalla ehkä
jos joku olisi ottanut minut paattinsa
ja kuinka pitkä matka se
kuinka isoäitini tulee jonkun seilarimiehen paatissa tänne myrskyäviltä meriltä! ja miten kauan siihen pitäisi varata aikaa?
ja miten voisin lukea rahattomasta miehestä jos hänen kirjaansa ei olisi julkaistu
painettu painokoneilla paperille ja kopioitu satoja ellei tuhansia ellei kymmeniätuhansia kopioita. sitten on paperitehtaat, koneet, metsätalous, koneiden osat, öljy koneita liikuttamassa, energia, sähkö,

on vaikea kuvitella maailmaa ilman
kun tuonkin miehen pennitön elämä perustuu sille että hänellä oli joskus pennejä
perustuu siihen että jollain on vielä
perustuu siihen että me olemme jo tuottaneet tätä kaikkea, kaikki on jo.

mutta juuri silloin
ajattelen
että tarvitseeko mitään välttämättä lisää? että eikö voida olla että nyt on jo
että okei
ollaan tuotettu tätä ja tätä ja tätä
mutta tarvitsemmeko enää lisää?
(sitten kysyn että entä minun oma kirja? entä kaikki se musiikki, kaikki ne elokuvat, kaikki ne kirjat, joita ei ole vielä kirjoitettu, tuotettu? entä ne? pitääkö taiteentekeminen suurelle yleisölle lakkauttaa myös?)

ajateltavaa. täällä tuulessa ja sateessa.

Isla kysyy miten minun nimi kirjoitetaan ja kirjoittaa sitten ikkunaan I love you ja nimeni.
Kerron hänelle kun aurinko paistaa ja kaikilla on eväslaatikko auki terassilla
että hänen nimensä lausutaan Suomessa ihan eri tavalla. Hän ei oikein ymmärrä, sanoo "but my name is Aila"

eilen minun pyörän ketjut jäi niin jumiin etten voinut polkea koululle
illalla mies sanoo sinun täytyy polkea taaksepäin
minä sanon minä poljin
no polje kovempaa mies sanoo ja tänään kun ketjut jäävät jumiin tiedän miten selvitä tilanteesta ilman miehen apua

ja me istumme sohvilla ja juomme punaviiniä ja on minun tuli
ja miehen pomopomo keskustelee kanssani työehtosopimuksista ja liitoista

ja opettaja Etelä-Afrikasta ei tiennyt että Suomi on kuulunut Venäjälle
ja toinen opettaja kertoo lapsille että Suomi on se, jossa purkautui se tulivuori
minä sanon, se oli Islanti
ja kolmas opettaja kuvittelee Suomen olevan Norja
ja neljäs epäilee onko Suomen naapurimaa sittenkään Venäjä.

Mutta minä otan kaksi poikaa mukaani ja me menemme siivoamaan art shediä
ja me ei siivota kunnolla
koska ei ole siivousvälineitä ja siellä menisi ikuisuus jos todella tahtoisimme hyvää jälkeä
ja minä menen takaisin maalaamaan hirviöitä
poika, joka ei ymmärtänyt connecting fourin ideaa yhtään on piirtänyt lumoavan hirviön ja maalaa niin tarkasti ja harkitusti ja kirkkain värein keskittyneesti että minä ajattelen
kuinka erilaisia he ovat
kun Star maalaa sinne tänne huiskii ja huitoo, värit eivät pysy raameissa, sekoittuvat ja hän haluaisi olla jo toisella puolella luokkaa, ehkä pelaamassa connecting fouria, jossa päihitti kaikki.
Little Star.

Ja perjantaina on viimeinen koulupäivä ennen lomaa
minä kerron että meillä on melkein kolme kuukautta kesälomaa
ja ilmainen lounas ja ilmainen koulutus ylipäänsäkin ja lapset eivät aloita koulua 5-vuotiaina. Ja opettajankoulutus kestää viisi vuotta, kyllä he käyvät yliopiston, ovat maistereita.
he hämmästelevät. he hämmästelevät miten kaikki se on mahdollista. onko meillä korkeat verot, he kysyvät. He hämmästelevät ja hämmästelevät.
Ja me keskustelemme koulutuspolitiikasta.

Ja minä, minä senkun luen Maria Montessorin metodeista
ja ajattelen vapautta ja itsenäisyyttä
ja luovuutta ja itsenäistä ajattelua ja päätöksentekoa.
Ajattelen ja ajattelen ja tahtoisin perustaa koulun.
Tahtoisin elää sitä aikaa kun uusia ajatuksia tuli ja maailma oli tutkimaton
ja tahtoisin mennä viidakkoon, jossa alkuperäiskansa, jonka luolta kukaan ei ole selvinnyt elävänä
kukaan ei tiedä siitä mitään
voi miten mahtavaa, minä ajattelen
että vielä on koskemattomuutta
tutkimattomuutta
kolonisoimattomuutta

ja minä ajattelen
että miksi minä aina vain ajattelen
että lapsena minä ajattelin lauluja
minä ajattelin elokuvia
edelleen
kuvia
minä kirjoitan mielessä ja sitten en oikeasti
toteuta mitään niistä
että miksi
en ostaisi videokameraa ja ryhtyisi kuvaamaan niitä kaikkia putoavia lehtiä ja lumihiutaleita ja ohikiitäviä maisemia ja taloja ja ikkunoita ja ilmeitä
miksi en hyppäisi junaan halki siperian
ja pysähtyisi sellaiseen kylään jossa ihmiset eivät osaa mitään niistä kielistä mitä minä
miksi en
hankkiutuisi kalastajalaivaan ja seilaisi ympäri maailmaa
miksi en ostaisi värikyniä ja piirtäisi ympyröitä valkoisille papereille
miksi en maalaisi suuria tauluja
istuttaisi puita

toisinaan
toisina hetkinä joskus
sitä muistaa
että asioita voi toteuttaa
että maailma ei ole millään lailla
se ei ole mikään sellainen mikä vain pysyy ja systeemi
ei mitään valtaa ja määräyksiä
todellisuudessa me voimme kävellä jos meillä on jalat
ja me voimme puhua toisille ihmisille jos meillä on suu ja äänihuulet
ja keuhkot
ja pallea
ja jos meillä on kaikki kohdallaan me voimme ajatella itse
eikä meidän tarvitse mitään
meidän ei tarvitse mitään, eikä mitään ole ennalta määrätty
ei
vaikka olisi opiskellut viisi vuotta yliopistossa.

lapsuus

Tää on innoissaan
tenttikirjasta voi olla hyötyä
lähdössä joogaan mutta pääkipuun ei auta mikään
ja sitten pitää laskea sentitkin
mutta on onneksi myös oma matto ja lattia ja pääkipu katoaa ja energia energia energia
niin paljon uusia vaativia liikkeitä että tulee hiki

ja tenttikirja ja lapsuus ja miten aikuiset
määrittävät lapsuuden, lapset
lapsien edut, lapsien kaiken
miten
päiväkodissakin
on äiti ja tytär, äiti hoitajana
ja tyttö ei halua liimata koristeita, piirtää vaan
mutta äiti tulee ja sanoo että etkö nyt liimaisi kun kaikki muutkin on liimanneet
että kaikki muut on kyllä liimanneet että eikös sinunkin pitäisi
minä sanon ei tarvii saa vaan piirtääkin
ja sitten piirtää tähtiä ja kuun ja auringon
ja toinen täti kysyy, onko ne ystäviä
tyttö sanoo, ei ole, ne on taivasta
täti sanoo, no niin, kuuntelitkos ohjeita, ei pitänyt tehdä taivasta kun ystäviä
tyttö sanoo: ne on ystäviä.
täti: äsken sanoit kun kysyin ettei ne ole. pitää kuunnella ohjeet.

ollaan eskarissa, harjoitellaan aikuisuutta
valmistellaan sitä aikaa
kun pitää ottaa vastaan tietoa
että lapset on vain sitä varten
tietoa ottamassa vastaan
rytmi, rytmi, ei voi joustaa
me mennään aamiaisen jälkeen ulos, niin me mennään
mitä ne lapset sitten sen puolituntia tekisi?

miten olisi vapaa leikki? koskaan kuulleet?

ja minä kirjoitan kynä sauhuten lähteitä muistiin. Bardy ja Strandell
tahtoisin kahlata kaikki tutkimukset kaikki artikkelit heti nyt heti nyt läpi kaikki tahdon
nyt
ja sitten kun olen kirjastolla on valo ja päänsärky ja houkutteleva lumi eikä jaksa ostaa kopiointikiintiötä ja kirjoja ei löydy, ne on jossain pitkäaikaislainoissa ja mitä minä nyt näitä artikkeleita kahlaan, pitäisi lukea tenttiin, gradu on vaan gradu jonka voi tehdä milloin vaan.

ja jaksaa imuroidakin
kun vaan imuroi, noin vain imuroi ja matot ulos ja joogamatto lattialle ja alaspäin katsova koira ja vielä yksi vielä yksi vielä yksi hengitys ja jos alkaa ajatella että jalka ei taivu niin menettää tasapainon

ja pojan nukke pistää koko metsän täyteen piikkilankaa, kaikkialle piikkilankaa ihan täyteen asunnot ja kaikki ja pelastavista jätti mahti ukkeleista, katri katariinasta, sirp supersankarista huolimatta se vaan jatkaa piikkilankaviritelmiä
ja kun minulla on jo takki päällä lapset on pöytien alla ja huutaa että tää on paras koti, nuket sormissaan
ja tädit, kaikki vuoronperään sanovat että oli kyllä kivaa, voi että oli hauska juttu
ja tuntuu oikeastikin siltä
että ensin rivissä suut supussa istuneet lapset
ryntää jo puolessa välissä leijonina ja susina ja karhuina kaikki terävine hampaineen
eikä niistä saa millään melkein ravisteltua sitä pois

ja vaikka on jo viikko takana ja vielä tämän jälkeen kolme ja puuduttaa niin ne voisi ottaa kotiin, ne lapset
ja tulee mielekkyys
että sittenkin merkitys sillä mitä tekee
että on
ettei turhaa
että jos edes hetken jos ihan vaikka vaan sen puolituntia tyttö saa piirtää kuun ja tähdet jos se haluaa eikä liimata koristeita
että jos vaan vaikka yhden kerran sekin tyttö joka ei koskaan saa suunvuoroa saa ehdottaa eläimen nimen
tai poika jonka ideat on liian rajuja muiden leikkiin saa kerrankin
pistää koko metsän täyteen piikkilankaa

kun voisi vain enemmän
kunpa voisi jotenkin olla niin
että maailmassa olisi tilaa
sille mitä sanotaan elämiseksi
että rytmi olisi rytmi kun se on rytmi
eikä sen tähden että me valmistaudutaan olemaan koneita
että tiskille
tai lihatiskille
niin kuin luennolla, joka pauhasi kun tiskasi
pukuun sonnustautunut mies sanoo
että se miten lapsia kasvatetaan on ihan sama kuin miten koko muu yhteiskunta toimii
että tuottavuus, tehokkuus, kasvu
kaiken pitää olla koko ajan muutoksessa johonkin enempään
jonnekin matkalla
ei koskaan tyytyväisiä siihen mikä on nyt
nyt nyt

miten vaikealta sitten tuntuukaan pysähtyä
miten vaikealta lakata katsomasta taakse tai eteen
ei suunnitelmallisuudessa ole mitään pahaa, tai että näkee nenäänsä pidemmälle
se kai kuuluu siihen mitä me ollaan (tai sitten todellakaan ei, me lyhytnäköisyydestä tunnetut)

mutta jotainhan täällä on vialla
kun suuri osa meistä ei jaksa enää elää
ihmisenä oloon väsyy jo ennen kun on edes puolivälissä

paatos paatos paatos
tahtois jonkun utopistisen paratiisin vaan
sellasen kun piirsi veljen seinälle
karhut, ketut, lapset, käärmeet, puut
kaikki ringissä käsikädessä
se oli aina siellä seinällä
ihan viimeiseen asti,
en enää muista mikä siinä keskellä oli se teksti
eikä sitä kauaa piirretty
se oli kai jonkinlainen anteeksipyyntöpiirrustus
hivutettuna oven alta
ja sitten se oli seinällä

miksei niin voisi olla? miksei?

jotenkin olen taas saamaton
ja siksi kai flunssainen
jos osaisi tehdä asioita silloin kun ne pitäisi tehdä eikä lykätä lykätä lykätä
niin sitten ei stressaisi yhtään ja sitten ei tulisi kipeäksi.
nyyh.
minusta tuntuu että saamattomuus on tämän ajan sairaus
jotenkin tuntuu että hyvin monet ihmiset lähipiirissäni potevat toisinaan tätä saamattomuuden tunnetta
sitä vaan miettii että miksi
että ei meidän vanhemmat tai isovanhemmat olleet saamattomia
eivät ainakaan myönnä sitä
tai jos olivatkin, he olivat sitä tarkoituksella. otettiin rennosti hei kun otettiin.

voin hyvin kuvitella että viidenkymmenenvuodenpäästä me
oi,
me saamattomat
kerromme lapsenlapsillemme saamattomuudestamme
silloin kun äiti ja isi oli nuoria niin kuule kaikki oli niin saamatonta
tuntuu että koko yhteiskuntaa vaivaa sama tauti
että mitään ei saada aikaan
että kaikki vaan junnaa paikallaan ja puhutaan ja puhutaan että tätä pitäisi tehdä ja tähän puuttua mutta lopulta mikään ei muutu

miten meistä on oikein tullut tällaisia ja mihin päin kehitys on menossa?

voi tät nykyaikaa.

minulla on vähän niin
että on äitini silmät.
vaikka kuvissa se ei oikeastaan ole
koska äitillä on pyöreät sellaiset pyöreät vain
mutta että aina kun saa vaikka
jonkin kirjeen
jonkin kirjeen vain
sitten täytyy lukea sitä omassa huoneessa.

olen yrittänyt löytää ohjelman kuville
että saisin teetettyä minun saaresta
ja sitten siitäkin saaresta joka on ison valkoisen (vihreän) saaren pieni saari

ja saksalainen poika sanoo että minä olen minä
ettei hän oikeastaan muista huonoja puoliani
mutta ei ymmärrä edelleenkään suomea
niistä kirjeistä joita olen hänelle kirjoittanut

miten nopeasti sitä unohtaa myös sen
mitä on kirjoittanut

tänään on lyhyt päivä
kaikista lyhin
ja sitten alkaa jo valo
lisääntyä

ja äiti kysyy miten me niin vähissä vaatteissa siellä oltiin
ja minä nukun pitkään
ja isi sanoo että kylläpä joogasta lähtee kova ääni
kun on se hengitys mutta minä en sano mitään jatkan vain liikeet loppuun

ja tänään yrittäisi päästä kirjastoon
lainaamaan eropaperit
kun on luvannut ystävälle että lukisi sen

ja sitä miettii että kuinka paljon kirjailija saa palautetta
omista kirjoistaan lopulta
keneltäkään lukijalta
sellaiselta kuin minä
sitä me mietitään kun kävellään
kävelläänkö me yliopistonkatua
kaupasta elokuvavuokraamoon
ja on ne kaksi miestä humalassa siinä
tai ehkä me olemme jo kääntyneet sille tielle
missä olemme jo melkein perillä

olen typistänyt grönlannin sataankolmeenkymmeneenviiteen kuvaan
ja isi tekee lumitöitä
ja on talvi
ja minä makaan kykenemättä nukkumaan
kun on pilkkopimeää ja
unet
tulevat kuvina
Helsingin Sanomat sanoo että kiire jo
lääkäriin jos heti nukkumaan mennessä alkaa nähdä unia
minä luen lauseen useampaan kertaan ja ajattelen
että tarvitsevatko minunkin uneni
hoitoa

muistaa ne aamulla
kaikki
tai kuvat niistä
mutta sitten unohtaa
unohtaa tyytyväisenä ja päättää kirjoittaa työllisyyspolitiikkaan vastineen
tahtoo sanoa kaiken
miten järjettömästi
järjetöntä kaikki tämä työnteko nykyään on
että missä vaiheessa
työnteosta on tullut joku itsetarkoitus
missä vaiheessa työntekeminen on muuttunut välttämättömistä käytännöllisistä askareista
koko elämäksi.
miksi meidän pitäisi pidentää työpäiviämme kun
työtä ei riitä edes jokaiselle
ja suurin osa meistä tekee turhanpäiväistä,
jopa negatiivisesti maailmaan vaikuttavaa työtä
työtä joka ei edistä mitään muuta kuin pahoinvointia
kaikille

maailma on mennyt ihan nurin
eikä voi käsittää että miksi
muutosta on niin vaikea saada aikaiseksi
miten
voi
olla
niin vaikeaa pysähtyä
minä kysyn
ja kun ikkunastani siellä harmaassa kaupungissa näkee suoraan parkkipaikoille
minä ajattelen että miten edes on mahdollista
että ihmisiä riittää jokaiseen kauppaan joka päivä niin paljon että ne ovat täynnä
minä
en ole ostanut harmaasa kaupungissa tänä syksynä kertaakaan itselleni
mitään mistään
muualta kuin ruokakaupasta
toisille ostettujen lahjojen ostoskerrat voi laskea yhden käden sormilla.

jos ajattelisi
että vaikka kerran kuukaudessa kävisi ostamassa jotakin uutta tavaraa
ja olisi 130 000 asukasta
Päivässä kävisi siis n. 4333 ihmistä kaupassa (jos ajatellaan että ne jakautuisi tasan)
ja jos kauppoja on vaikkapa 100
niin se olisi vain 43 asiakasta päivässä
alle kymmenen asiakasta tunti!

niin

no, eipä tuossa laskelmassa nyt ole mitään järkeä tai mieltä
koska ihmiset nyt kuluttavat kuitenkin mitä kuluttavat.

jotkut ihmiset osaavat sitten olla ilkeitä.
Olen saanut tarpeekseni eräästä keski-iän ylittäneestä rouvashenkilöstä, joka sattui olemaan kaksi ja puoli vuotta vuokranantajanani.
Mutta totuutta oli hänen puheessaan kuitenkin, nyt sen näen, kun sanoi että tämä olkoon opetukseksi minulle, niin -
opetuksesksi siitä että älä ikinä ikinä allekirjoita mitään sellaista sopimusta, josta et ole täysin ja ehdottomasti samaa mieltä (esim jos allekirjoitat että asunnon kunto on hyvä ja siisti sen täytyy kanssa olla ilman minkäänlaisia vanhenemisen ja rapistumisen jälkiä, sillä jos olet kerran allekirjoittanut moisen lauseen, sinun on luovutettava asunto mahdottoman paljon paremmassa kunnossa kuin se edes oli vuokratessasi)
ja myös ota ihmeessä valokuva jokaikisestä sopesta jo muuttovaiheessa, jotta voit todistaa väitteesi oikeaksi.
ja 60-vuotiaiden kyynistyneiden, elämäänsä kyllästyneiden kaupunkilaisrouvien kanssa on aivan turha edes yrittää löytää yhteistä kieltä, saati kommunikaatiokanavaa, olit sitten kuinka ystävällinen ja myötämielinen ja sovittelunhaluinen tahansa.

Ihmisiä me olemme kaikki, ja jos tämä rouvanen tulee nyt onnellisemmaksi kun saa pidättää viisisataa euroa opiskelijatytöltä ja sairauspäivärahalla elävältä työttömältä niin hyvät hänelle.

Elämä opettakoon meitä ja toivotaan että se opettaa myös jonain päivänä jotakin hänelle. Toivottavasti jotakin positiivisempaa kuin mitä se nyt opetti meille (vaikka ensialkuun toivoinkin hänelle mielessäni ja sähköpostiviestissä ystävälleni jotakin aivan muuta kuin positiivista). Toivon todella, että hän ja hänenkaltaisensa huomaisivat jonain päivänä, että kaikki tässä maailmassa ei ole ovenkarmeista kiinni eikä pesemättömästä ikkunasta.
Ja jos todella olisi, sellaisten asioiden korjaamiseksi on hyvin yksinkertaiset keinot. Nykynuorisoa ei tarvitse leimata kelvottomaksi eikä kenenkään ihmisarvoa alentaa yhden vuokra-asunnon takia.

Ja sydämestäni toivon, että tuleva kotini, joka ehkä sittenkin löytyy nopeammin kuin arvasinkaan :) osoittautuu kodiksi ja että sydämellinen tuleva vuokranantajani todella osoittautuu sydämelliseksi myös minulle. Ja että minä voisin olla hyvä vuokralainen, nii kuin olen tähän asti kuvitellut olevani ja kuvittelen edelleen huolimatta entisen vuokranantajani natisevasta äänestä, jossa ei ollut lämmön lämpöä tai inhimillisyyden häivääkään.

huoh.

Lynch

Te kateelliset
David Lynchin ystävät
minä
tapasin hänet tänään. Hän oli nimittäin islannissa
lanseeramassa transendentaalista meditaatiota

ja oli pettymys
koska koko tilaisuus oli lähinnä mainos ja Lynchkin kuulosti aivopestyltä
amerikkalaiselta myyntimieheltä.

Vaikka hyvä tarkoitus ja arviolta 1200 ihmistä kuuntelemassa
kuinka muutos saadaan aikaiseksi
silti sitä vain miettii
kun kyse ei ole vain siitä että ihmiset alkaisivat meditoida
vaan lähinnä siitä että he maksaisivat siitä että saisivat välineet meditaatioon
eikä mitään pikkusummia
ensi alkuun meille jaettiin lappu jossa oli kruunuina 100 000
hintana
(eli n. 600 euroa tän hetkisen kurssin mukaan)
ja käsittääkseni aloituskurssi

jos nämä ihmiset uskovat että tämän meditaation avulla saadaan aikaan parempi maailma
ja he haluavat muuttaa maailman paremmaksi, miksi ihmeessä he rahastavat ihmisiä sillä ja siten karkoittavat aika suuren osan ihmisistä tämän ihmelääkkeen parista?
eikö kaikista järkevintä olisi antaa opetusta ilmaiseksi. varsinkin, jos Lynchiin on uskomista ja oppiminen kestää yhden tunnin ja voi kuinka helppoa se onkaan! valo vaan tulee aaltoina ja kaikki on auvoista iloa ja onnea.

itselle meditaatio on lähennä pinnistelyä, taistelua
kuin kiipeämistä viimeisillä voimilla vuorenhuipulle
että tietää että siellä huipulla on huikea näköala
ja että tuntuu hyvältä kun on päässyt sinne
mutta että se ei suinkaan ole helppoa
vaan tekisi mieli lopettaa kesken
kääntyä takaisin ja juosta alamäkeen.

enkä usko että olen ainoa
jolle puolituntia paikallaan istuminen, ilman ajatusten vaivaa
on vaikeaa.

ja oli hassua
että juuri ennen luentoa
kirjoitin päiväkirjaan yrittäväni pitää lupauksen
että teen hyvää, tai en ainakaan tarkoituksella pahaa
ja että tahdon negatiivisuuden pois
itsestäni
että yritän kovasti muuttua siihen suuntaan.

ja sitten luin kirjaa, jossa kerrottin ideoista
miten ideat tulevat samaan aikaan
keksinnöistä
miten monet ihmiset itseasiassa ovat keksineet samat asiat samaan aikaan
(evoluutio, kello, sähkö)
ja miten kirjallisuudessakin
samat ilmiöt, samat ideat
samaan aikaan
ja miten tunnistin oman pelkoni
että oma kirjani tullaan jo julkaisseeksi ennen kuin minä
että niin voi tosiaan käydä
että joku ehtii ensin!

ja että sitten luennolla juuri nuo samat
että samalla tavalla kuin positiiviset ajatukset
myös negatiiviset vaikuttavat
totta kai, sanon minä
minä ainakin imen hirmuisen helposti toisten mielialat
ja ajatukset, miten helppoa on lähteä siihen kierteeseen
kun joku alkaa ajatella pahasti jostakusta, miten helposti sitä itsekin löytää sitten vikoja
ja että kun moni ihminen ajattelee samaan aikaan jotakin
se voi todellakin
vaikuttaa.
että me voimme vaikuttaa ajatuksillammekin.

tiedä häntä.
mutta ei kai siitä haittaakaan ole. että yrittää. teoillaan ja ajatuksillaan, koko kehollaan olla hyvä. itselle ja kaikelle ympäröivälle.

ja mikä sitten onkaan hyvää tai oikeaa
se ei kai ole mitään sellaista mitä voidaan allekirjoittamalla papereita päättää

minä luulen vahvasti että se on tasapaino.

jos miettii miten kaikki täällä luonnossa toimii
se on aikalailla tasapainoilua (toisaalta maailma pyrkii kohti epäjärjestystä opin fysiikan tunnilla yläasteella)

ehkä maailma onkin vain
näiden kahden voiman taistelu
epäjärjestys tasapaino
ehkä jumala onkin tasapaino
ja saatana epäjärjestys tai jumala epäjärjestys ja saatana tasapaino
tai ehkä ne kaksi eivät ole vastakohtia vaan yksi ja sama
vain kaksi eri puolta
kun kääntää
niin kuin pallo
atomi

että voi olla kiltti tuhma kiltti (kiitos heidi lanseerauksesta)

että kaukaa kaikella on tarkoitus ja järjestys
niin kuin elokuvassa nimeltä Baraka
ihmisetkin liikkuu niin kuin vesi niin kuin metsä
mutta lähikuvassa mikään ei pysy
vaan sinkoilee kaaoottisesti
ja kohtaa sattumanvaraisesti

että miksi pitää aina erottaa ja tehdä kaavoja ja selityksiä ja teorioita
aina teoria
aina syy
eikö kaikki voi vallita yhtä aikaa?

että ollaanhan mekin muuta
kuin joku piirre
ollaanhan mekin kompleksinen kokonaisuus
koostutaan miljoonista soluista
jotka on kaikki yksittäisiä ja silti yhdessä kokonaisuus
että meissä voi olla aivojen kaltaista
ja sitten jotain niin kuin hiukset
että me voidaan tykätä kastaa varpaat veteen
ja voidaan nähdä unia
eihän ne liity yhtään toisiinsa
se että on kynsi ja se että nauraa.

Vaalitulokset!

kirjoitusinto lopahti siihen mistä alkoikin
tai oikeammin
otin itseäni niskasta kiinni
ja on pakko harjoitella islantia ylihuomiseksi
sen jälkeen olen vapaavapaavapaa
ainakin illuusioni vapaudesta on vapauttava :)

tajusin
aamiaispöydässä
oli hikisukkaa (täältä ei saa kunnon tummaa leipää sitten millään)
jugurttia ja mysliä ja omena ja joululta tuoksuvaa teetä ja appelsiinimehua
että en minä ole kyllä yhtään aikuinen
että on hassua kuinka ajattelee, että voi, lapset
ja että muka on jo tullut tiensä päähän ajatuksineen
mutta sitten
tuleekin tajuaminen kuinka lapsi sitä vielä on. niin kuin toinen Dideistä sanoi
että olet vielä niin nuori
että hänkin kun oli teini-ikäinen
minä sanoin, no, en minä nyt sentää enää teini-ikäinen, toivottavasti
mutta Didi vain totesi, että mitä sinä olet, 23? että vielä sitä aikaa
että kyllä
minä olen nuori
samaa kategoriaa kuin teinit.

kauhistutti. Eikö mitään mitään kehitystä ole tapahtunut?

ja tämä kaikki. tällä tavalla kirjoittaminen
rivittää nyt tällä tavoin
jättää väliä ja tyhjää

ja miten eilen vaelsimme läpi Reykjavikin yön etsien ilmaista kaljaa
valmiita myymään sielumme oikeistoliberaaleille
mutta olisihan se pitänyt arvata, että heidän juomansa maksaa
enemmän kuin kivassa baarissa
ja hyvä niin sillä
vasemmisto on voittanut vaalit täällä!
Tulokset!

Saa nähdä mitä kruunulle nyt tapahtuu, tai tapahtuuko mitään.

mikä riemu

vaikka en olekaan yhtään poliittinen.

taas uusi ammuskelu koulussa
keskustelua saksalaisen pojan kanssa aseista
ja siitä millaista keskustelu on maissamme tällaisten tapahtumien jälkeen

ja minun pitäisi vain tehdä hirvittävä kasa islannin läksyjä. hirvittävä hirvittävä.
aineita ja kotikokeita ja kirjeitä ja plaah.
ensin opettelemme kolme viikkoa góðan daginn
(hah enkä vieläkään osaa kirjoittaa sitä oikein)
ja sitten menemme verbit ja adjektiivit ja sijamuodot ja substanttiivit ja suvut ja epämääräiset muodot kaikki samassa syssyssä. huoh.

mutta tänään on vuorossa zombie elokuva ystävien kanssa
Elina, Charlotta ja Jan ja zombilampaat Uudesta-Seelannista.

enkä ole ihan varma miksi on näin pimeää. huoneessa jossa on ollut päivän valo ikkunasta.
ja kappale kestää viisitoistaminuuttia huoh.

mutta tämä on normaalia.
tuntuu hyvältä että on näin normaalia.

kaikkien uutistenkin keskellä.

itkupäivä

Aamulla on noustava ylös
vaikka onkin nukkunut monta tuntia enemmän kuin tavallisesti
yöllä naapurista kuulunut actionelokuva ja omituinen puhelinsoitto naapurihuoneesta
ja herääminen neljältä aamulla muka aamuun
väsyttävät
ja tuntien jälkeen on parityö
ja parini, Olga, Venäjältä
osoittautuu hirvittäväksi.
Kaikki minun itää rakastavat ystäväni saavat nyt kurittaa minua, mutta en ole vielä kertaakaan tavannut miellyttävää venäläistä. Ei saa yleistää. Tiedän. Enkä ole sen tyyppinen, että ajattelisin ihmisiä hirveästi kansallisuuden perusteella. Paitsi venäläisiä näköjään. Hän oli hirveän tarkka kaikesta ja ei kelpuuttanut mitään ideoitani ja kun yritin tutustua häneen hän vastasi hyvin nopeasti ja ilmeettömästi kysymyksiini ja kiirehti eteenpäin. Ja
kaiken huippu oli, että hän halusi korjata islanninääntämykseni. Hän huomautti jokaikisestä u:sta jonka lausuin uuna enkä yynä ja kirjoitti ne vihkooni. Ja hän on ollut täällä jo kolme vuotta. Opiskellut islantiakin. Voi miksi, voi miksi minä olen saanut hänet parikseni (Koska hän kysyi minua enkä silloin arvannut että hän olisi tuollainen!) ?

No, lounas ja lounasseura aamuisen parityön jälkeen oli mukavaa. Suomalaislounas. Ja sitten oli suunnitelmissa huoneen imurointi, pyykit, vuokranmaksu, kotitehtävät, draama...

mutta
kuinka ollakkaan, jo kaksi viikkoa aikaisemmin valmistamani powerpoint esitelmä Suomesta ei avautunut. Ensimmäisellä kerralla, kun minun piti pitää se ei ollutkaan aikaa ja viime viikolla en saanut sitä avattua koulussa. Luulin sen johtuvan macista, mutta ylläripylläri. Ei se avaa sitä nyt mun omalla macillakaan. Kahden unettoman yön työt hukassa. Suomifaktat, kuvat, yliopistot kaikki. Aloin itkeä. Niin turhauttavaa.

Ja sitten kuulen vielä senkin, että poikani ei pääse vieläkään terapiaan
koska hän on liian masentunut! Hän on liian masentunut jotta voisi saada apua masennukseen! Mikä paradoksi! Mikä käsittämättömyys!
Tekisi mieli ravistella niitä terapeutteja ja lääkäreitä ja kaikkia. Että tätähän se juuri on. Että ihmiset odottavat ja odottavat ja jonottavat ja jonottavat ja syövät lääkkeitä ja yrittävät ja kulkevat luukulta luukulle ja lääkäriltä lääkärille ja mitään ei tapahdu. Ei kai ihme että sitä turhautuu eikä pian jaksa edes yrittää. Silläkö se tyhjyys sitten lievenee että odottelee toiset puolivuotta lisää....jos se vaikka itsestään...

Enkä sitten mennyt edes maksamaan vuokraa ja nyt kurssi on huomenna varmaan taas puolet enemmän rahaa minulta pois.

Mutta joogaan menin ja se oli hyvä. Vaikka pienen hetken meinasin sielläkin itkeä, mutta sitten sain taas mielen keskitettyä. babanam kevalam.

mutta sitten taas keittiössä kaikkien ihmisten ympäröimänä Sanne soittaa ja kysyy onko minulla kaikki hyvin ja onko kaikki hyvin meidän välillämme ja minun on pakko sanoa että kaikki on hyvin että puhutaan huomenna ja sitten laitan puhelimen pois ja alan itkeä ja kuka luulee että itken hänen takiaan ja joku toinen että hänen tai sitä tai tätä ja kaikilla on selitys minun itkuuni
paitsi minulla
joka vaan itken

ja mietin miksi itku on itkupilli ja sitten ilopilleri
miksei itkupilleri ja ilopilli

ja on karpalovadelmasuklaata ja leijonasalmiakkeja (KIITOS Ä!)ja nuuskamuikkuspurkkaa (KIITOS H!) ja itkettää itkettää itkettää vaan eikä sille jaksa keksiä mitään uusia nimiä kun se on itkua ja sitä voi itkeä vaikka keittiössä jossa on kaikki ihmiset ja sitä voi itkeä tässä ja kadulla ja koulussa

mutta koulusta
minä sen verran että olen päättänyt jättää sen koko draamapaskan
en mene sinne huomenna kun ei ole powerpointtia enkä mene sinne enää koskaan ottamaan typeriä kuvia tai tekemään käsinukkeja tai mitään vaikka se onkin hauskaa mutta minä en ole hauska
ja ensi vuonnakaan en voi opiskella enää draamaa jyväskylässä koska meillä on niin kiva yliopisto että se ei halua rahoittaa moista turhaa ainetta näin yksinkertaistettuna mutta totuudenmukaisesti ilmaistuna
joten minä jätän koko paskan. mikä saattaa kuulostaa tyhmältä ja onkin tyhmää
koska sitten minun täytyy taas keksiä uusi sivuaine joka vie taas uudet kolme vuotta (kun minullahan ei ole kun approt naistutkimuksesta, filosofiasta, ekologiasta, draamasta melkein plus tietty kirjallisuus josta on melkein syventävätkin ja mitähän helvettiä niilläkään teen kun en tee gradua sinne ja plaah)

tänään jo ajattelin taloustieteen aloittamista
kun näyttää nuo valuuttakurssit tulevan jokapäivä tutuiksi näinä päivinä.

että sellaista tänne.

kuluttakaa

Oletteko nähneet uudet lamapropagandat!?

Sanatonta.

Mietinpähän tässä vaan. Täällä Islannissa, kulutusjuhlan jälkimainingeissa että mitenhän sen kuluttamisen kanssa nyt oikein onkaan...
Ja pikkuiset sieltä takapenkiltä huutavat itkukurkussa että isi isi osta uusi auto muuten se kauhea lama kasvaa ja äiti äiti nyt pitää ostaa uusia vaatteita joka päivä kun mä en halua sitä lamaa!
nyt ei suurpedot enää riitä ihmisparkoja pelottelemaan.

ja katsokaa yhteistyökumppaneita! Tossa projektissa on mukana ihan kaikki postista ja hesarista alkaen.

Mietinpähän vain. Mietinpähän vain päätä pudistellen että mikähän se tässä maailmassa on oleellista ja että oliko se se talousjärjestelmä sittenkään...

että luulisi niitten ekonomistienkin jo vähitellen tajuavan, kun kerta vuosikaudet niitä asioita pyörittelevät ja opiskelevat, että meidän olisi jo aika muuttaa systeemiä. Muuttua.

Meidän täytyy muuttua.

Ni sit ei tarttis yölläkään painajaisia lamasta nähdä. Kun ei olisi koko lamaa. Mörkö parka.

Oksettavaa.

Päivän sitaatti

"Hienoa, että on uskallettu kerrankin jättää viherpiipertäjien ja IPCC:n jorinat omaan arvoonsa ja tehdä ratkaisuja, jotka edesauttavat Euroopan taloutta selviytymään taantumasta. "

- HS, EU:n huippukokouksesta siinnyttä keskustelua keskustelupalstalla -