Tanaan kavelin suuria pyoreita kivia pitkin. Astuin ensimmaista kertaa veneeseen talla saarella sitten kahteen vuoteen ja olin paljon hiljaa.
Olen ollut hiljaa hyvin paljon. Ilman retriittia.
Huomenna laitamme paljon ruokaa. Salaatteja. Ja toivomme ettei kukaan kuole ennen sita.
Koska se muuttaisi suunnitelmia. Toisaalta olemme tottuneet siihen,
emme kuolemaan, mutta suunnitelmien muuttumiseen.
Olemme tottuneet siihen ettemme nuku samassa talossa kahta yota kauempaa. ja siihen etta on makuupussit ja makuualustat. olemme tottuneet kaikkeen ruokaan. ja siihen ettei voi valita.
ja yhtakkia on suuret ikkunat merelle talot. tiskialtaat ja puutarhassa tuoreet basilikat. on vauvoja tulossa ja vauvoja jotka ovat kasvaneet ihmisiksi. on autoja ja ajamista. supermarketteja. sellainen kuin tyo. ja raha. ja lentoliput. sellaiset kuin etaisyydet joita ei poljeta yhdessa paivassa. edes vuodessa. kun on meriakin ylitettavana. on suunnitelmia ja suunnitelmissa pysymista.
kieli joka on sama kaikkialla. kieli jota pitaisi osata ja ymmartaa. puhelimia vastattavana ja sahkoposteja tarkastettavana.
mutta myos
puhdasta ilmaa, raikasta, viileita oita, aurinkoa jonka taplassa haluaakin istua
teemukillisia, viinia, vitriineja taynna ruokaa, josta on uneksinut yksitoista kuukautta,
ystavia joiden kanssa valvotaan myohaan, ihmisia ja kieli, jota ymmartaa ja jolla tulee ymmarretyksi.
mutta ymmarran miksi pyorailtyaan kolmetoista vuotta ranskalainen mies ei enaa kyennyt palaamaan takaisin ranskan ympyroihinsa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matka. Näytä kaikki tekstit
torstaina, maaliskuuta 21, 2013
sunnuntaina, maaliskuuta 17, 2013
uusi tuttu seelanti
Olen istunut kolmen kanan valissa. Ne ovat munineet jo joka paiva.
Talossa on nelja aikuista ja vauva ja me. Me nukutaan alakerrassa, eika ole liian kuuma peittojen alla.
Torilla on paljon tuttuja. Meri on tuttu. He, jotka asuvat talossa, niin tuttuja etta voi puhua puhua ja kuunnella ja kysya suoraan.
Olemme menettaneet kaksi sellaista ystavaa ja joka paiva muistan olla onnellinen kaikista heista, jotka viela ovat olemassa. Joiden kotiin voi tulla. Ja istua poydan aaressa. Dyykattuja juustokakkuja.
Matka on siis ohi. Me ollaan kotona, me sanotaan. Ja meille sanotaan. Mies raahaa laatikoita, numeroituja, sisalle ja me pakkaamme taas. Minulla on samat housut neljatta paivaa. Ja edellinen yo oli ensimmainen yhteentoista kuukauteen, kun emme nukkuneet vierekkain.
Yksitoista kuukautta kakskytnelja seitseman. Tajusimme etta yhteentoista kuukauteen emme ole olleet niin pitkaan toisistamme erossa kuin eilen.
Mies katseli ystavansa venetta ja leikki merirosvoja villien poikien kanssa merinakoalatalossa. Mina puhuin vauvoista keittiossa kaupunkitalossa. Ja tutustuin neljaan uuteen ihmiseen siella missa kasvoi eukalyptus puita ja aitauksessa oli lampaita, kanoja ja ankkoja. Ja me nauroimme niin. Maorilauluja matkalla kotiin.
Huomenna taas lentokone. Toiselle saarelle. Ei pyoria, ei pyoria talla kertaa.
Kummallista, koska ei ole kummallista. Kuinka normaalia kaikki tassa elamassa.
Paluut lahdot paluut.
Nyt taalla siis. Uudessa-Seelannissa. Uudessa alussa.
Talossa on nelja aikuista ja vauva ja me. Me nukutaan alakerrassa, eika ole liian kuuma peittojen alla.
Torilla on paljon tuttuja. Meri on tuttu. He, jotka asuvat talossa, niin tuttuja etta voi puhua puhua ja kuunnella ja kysya suoraan.
Olemme menettaneet kaksi sellaista ystavaa ja joka paiva muistan olla onnellinen kaikista heista, jotka viela ovat olemassa. Joiden kotiin voi tulla. Ja istua poydan aaressa. Dyykattuja juustokakkuja.
Matka on siis ohi. Me ollaan kotona, me sanotaan. Ja meille sanotaan. Mies raahaa laatikoita, numeroituja, sisalle ja me pakkaamme taas. Minulla on samat housut neljatta paivaa. Ja edellinen yo oli ensimmainen yhteentoista kuukauteen, kun emme nukkuneet vierekkain.
Yksitoista kuukautta kakskytnelja seitseman. Tajusimme etta yhteentoista kuukauteen emme ole olleet niin pitkaan toisistamme erossa kuin eilen.
Mies katseli ystavansa venetta ja leikki merirosvoja villien poikien kanssa merinakoalatalossa. Mina puhuin vauvoista keittiossa kaupunkitalossa. Ja tutustuin neljaan uuteen ihmiseen siella missa kasvoi eukalyptus puita ja aitauksessa oli lampaita, kanoja ja ankkoja. Ja me nauroimme niin. Maorilauluja matkalla kotiin.
Huomenna taas lentokone. Toiselle saarelle. Ei pyoria, ei pyoria talla kertaa.
Kummallista, koska ei ole kummallista. Kuinka normaalia kaikki tassa elamassa.
Paluut lahdot paluut.
Nyt taalla siis. Uudessa-Seelannissa. Uudessa alussa.
maanantaina, marraskuuta 26, 2012
Ki i na
Maassa, jossa missa tahansa ei saa kirjoittaa.
Melkein jokaisessa maassa on ollut rajoituksensa. Ja keinot kiertaa.
Ainakin, jos on ulkomaalainen omistaja. Porkkanakakkua, tiramisu, pitsaa aurinkokuivattuja tomaatteja
mandariinit ovat paikallisia, ja granaattiomenat
ruisleipaa,ruisleipaa uskomatonta
ja uskomatonta etta en voi lahettaa veljeni pojalle korttia, koska
se ei ole postikortti,katsopas, se on paperia
kaksi paperia liimattuna yhteen,toisella puolella pandakarhu. Enta jos piirran ylakulmaan ruudut?
Ei.
Vastaus on yksiselitteinen, kun nelja eri ihmista on vahvistanut,etta kaksi paperia yhteen liimattuna ei ole sama kuin postikortti.
Kiina.
Viimeinen kuukausi kolmesta ja sitten on kuumempi maa. Erilaiset ruoat ja meri. Meri jo lahella sitten. Miten outoa,etta viimeksi oli meri Mustan meren rannalla. Kuukausia, kuukausia sitten.
Silloin, kun emme viela olleet pyorailleet pakkasessa. Emme viela sodassa. Emme nukkuneet puuvillapelloilla, emmeka valokuvanneet poksahtaneita lehmia ja nyljettyja koiria.
Tassa majatalossa on punaiset ovetja sellaiset vinot katot,joita nakee maalauksissa. Yolla kissa naukuu kuin kuolisi.Mita maailmalla on tapahtunut, katsomme uutiskanavalta, joka laittomasti nakyy. Pommeja, mielenosoituksia, tulvia.
Suuret pilvimassat taivaalla, tuuli hellittanyt eika paukuta ovia ja ikkunoita. Rakastan myrskypaivia,kun saa olla sisalla, jossain turvallisessa maassa. Istanbulissa odotimme tuulen tyyntymista kitarakaupassa. Taalla paatamme kavella myotatuuleen. Pyoraillessa paattavaisyys ei ole yhta helppoa.
Nyt yritan paattaa menemmeko ensin Vietnamiin vai Laosiin.
Melkein jokaisessa maassa on ollut rajoituksensa. Ja keinot kiertaa.
Ainakin, jos on ulkomaalainen omistaja. Porkkanakakkua, tiramisu, pitsaa aurinkokuivattuja tomaatteja
mandariinit ovat paikallisia, ja granaattiomenat
ruisleipaa,ruisleipaa uskomatonta
ja uskomatonta etta en voi lahettaa veljeni pojalle korttia, koska
se ei ole postikortti,katsopas, se on paperia
kaksi paperia liimattuna yhteen,toisella puolella pandakarhu. Enta jos piirran ylakulmaan ruudut?
Ei.
Vastaus on yksiselitteinen, kun nelja eri ihmista on vahvistanut,etta kaksi paperia yhteen liimattuna ei ole sama kuin postikortti.
Kiina.
Viimeinen kuukausi kolmesta ja sitten on kuumempi maa. Erilaiset ruoat ja meri. Meri jo lahella sitten. Miten outoa,etta viimeksi oli meri Mustan meren rannalla. Kuukausia, kuukausia sitten.
Silloin, kun emme viela olleet pyorailleet pakkasessa. Emme viela sodassa. Emme nukkuneet puuvillapelloilla, emmeka valokuvanneet poksahtaneita lehmia ja nyljettyja koiria.
Tassa majatalossa on punaiset ovetja sellaiset vinot katot,joita nakee maalauksissa. Yolla kissa naukuu kuin kuolisi.Mita maailmalla on tapahtunut, katsomme uutiskanavalta, joka laittomasti nakyy. Pommeja, mielenosoituksia, tulvia.
Suuret pilvimassat taivaalla, tuuli hellittanyt eika paukuta ovia ja ikkunoita. Rakastan myrskypaivia,kun saa olla sisalla, jossain turvallisessa maassa. Istanbulissa odotimme tuulen tyyntymista kitarakaupassa. Taalla paatamme kavella myotatuuleen. Pyoraillessa paattavaisyys ei ole yhta helppoa.
Nyt yritan paattaa menemmeko ensin Vietnamiin vai Laosiin.
sunnuntaina, huhtikuuta 15, 2012
Mummo ei muista keltä ulkomaalaiselta sai uusiseelantilaisen kalenterin. Hän kertoo monta kertaa kuinka he siskojen kanssa varastivat omenoita omista puistaan ja vuoronperään kukin vahtasi rappusilla oliko Yrjö setä tulossa, koska hän kuitenkin kuulisi omenoiden rouskutuksen aitan ulkopuolelle.
Vakuutus ei ole voimassa. Kengät hiertää. Uudet kengät. Sellaiset, jotka osti vain matkaa varten. Nyt jalat jo rakkuloilla, ei pysty kävelemään. Suututtaa. Suututtaa, koska kaikki on paikkojen syytä. Paikkojen, jotka suutari laittoi kenkien kantapäähän, ettei tulevaisuudessa hiertäisi.
Pitää muistaa vielä tuhat asiaa. Tahtoisi sulkea jo pahvilaatikon. Lähtö on ylihuomenna 4.40.
Huomenna on viimeinen päivä! Huutaa,
isi sanoo toivottavasti nyt ei viimeisesi.
Mies lähtee jo joidenkin tuntien päästä. Ja minulla on uudet alusvaatteet. Ja tuhat asiaa muistettavana
muisti niin kuin mummon, joka kertoo omenoista omenoiden perään
ja että hiihtäjä oli saanut pojan vai oliko se tyttö
mutta ei kuitenkaan muista, että edellisiltana juhlittiin syntympäiviä, eikä kuivin suinkaan pitänyt olla.
Cats eye,
muistaa että yksi kävelytytön lempikirjoista
ja voi ymmärtää miksi
miten voikin sukupolvesta sukupolveen olla niin tunnistettavissa
ja sitten mummo tulee Savonlinnasta takaisin kotiin, ja palkkaa ei enää tipu
pikkusisarustensa lapsenlikaksi, navettatöihin
kun vanhin sisko lähti suureen tuntemattomaan Helsinkiin, ja sille tielle jäi
ja silti
mummo muuttaa takaisin lapsuudenmaisemiin, koska aviomies ei tahdo huolehtia toisten kakaroista
tarkoittaen meitä
lapsenlapsia
ja saappaat jätettiin kivien taakse kun mentiin tansseihin
eikä talvella päässyt kulkemaan autolla. linja-autotkaan ei menneet. oli vain hevosen mentävä rantu.
Hän ei enää paista eikä leivo. Minä teen salaatin, eikä mummo muista etten syö lihaa. Ja hän unohtaa sen heti, onneksi, minä ajattelen. Jotkin asiat voivat olla vielä niin vieraita. Sekin, ettei me juoda maitoa, saati täysmaitoa, ruoan kanssa.
Mutta haudoilla on kaikissa melkein samat sukunimet.
Ja huomenna on viimeinen päivä
ja tuhat asiaa tekemättä
ja omenatarinat ja vakuutus ja kengät ja
viimeinen päivä
ennen lomaa, lisään
nauraen
minä olen kuvitellut kaiken
miten on valtavat pahvilaatikot ja kaksi pientä ihmistä hymyilemässä
Istanbulissa on pilvistä, sadekuuroja, ihan lämmintä, muttei tukahduttavaa
ja hotellihuone on pieni
ja minä nojaamassa ovenpieleen
well
well
enkä sitten lainkaan kaipaa,
että tekisi tarinat,
kun sitä elää.
Vakuutus ei ole voimassa. Kengät hiertää. Uudet kengät. Sellaiset, jotka osti vain matkaa varten. Nyt jalat jo rakkuloilla, ei pysty kävelemään. Suututtaa. Suututtaa, koska kaikki on paikkojen syytä. Paikkojen, jotka suutari laittoi kenkien kantapäähän, ettei tulevaisuudessa hiertäisi.
Pitää muistaa vielä tuhat asiaa. Tahtoisi sulkea jo pahvilaatikon. Lähtö on ylihuomenna 4.40.
Huomenna on viimeinen päivä! Huutaa,
isi sanoo toivottavasti nyt ei viimeisesi.
Mies lähtee jo joidenkin tuntien päästä. Ja minulla on uudet alusvaatteet. Ja tuhat asiaa muistettavana
muisti niin kuin mummon, joka kertoo omenoista omenoiden perään
ja että hiihtäjä oli saanut pojan vai oliko se tyttö
mutta ei kuitenkaan muista, että edellisiltana juhlittiin syntympäiviä, eikä kuivin suinkaan pitänyt olla.
Cats eye,
muistaa että yksi kävelytytön lempikirjoista
ja voi ymmärtää miksi
miten voikin sukupolvesta sukupolveen olla niin tunnistettavissa
ja sitten mummo tulee Savonlinnasta takaisin kotiin, ja palkkaa ei enää tipu
pikkusisarustensa lapsenlikaksi, navettatöihin
kun vanhin sisko lähti suureen tuntemattomaan Helsinkiin, ja sille tielle jäi
ja silti
mummo muuttaa takaisin lapsuudenmaisemiin, koska aviomies ei tahdo huolehtia toisten kakaroista
tarkoittaen meitä
lapsenlapsia
ja saappaat jätettiin kivien taakse kun mentiin tansseihin
eikä talvella päässyt kulkemaan autolla. linja-autotkaan ei menneet. oli vain hevosen mentävä rantu.
Hän ei enää paista eikä leivo. Minä teen salaatin, eikä mummo muista etten syö lihaa. Ja hän unohtaa sen heti, onneksi, minä ajattelen. Jotkin asiat voivat olla vielä niin vieraita. Sekin, ettei me juoda maitoa, saati täysmaitoa, ruoan kanssa.
Mutta haudoilla on kaikissa melkein samat sukunimet.
Ja huomenna on viimeinen päivä
ja tuhat asiaa tekemättä
ja omenatarinat ja vakuutus ja kengät ja
viimeinen päivä
ennen lomaa, lisään
nauraen
minä olen kuvitellut kaiken
miten on valtavat pahvilaatikot ja kaksi pientä ihmistä hymyilemässä
Istanbulissa on pilvistä, sadekuuroja, ihan lämmintä, muttei tukahduttavaa
ja hotellihuone on pieni
ja minä nojaamassa ovenpieleen
well
well
enkä sitten lainkaan kaipaa,
että tekisi tarinat,
kun sitä elää.
maanantaina, maaliskuuta 26, 2012
Tänään on ollut kevättä.
Amerikkalainen tyttö oli myöhästynyt, ja ostin kaksi vihkoa. Toisen kieliä varten ja toisen päiväkirjaa varten. Oli vielä puoli astetta pakkasta, ja minä sovitin pyöräilyhousuja. Niitä joissa on toppaus pepussa. Ja sain
tiedon viisumistani. Voin hakea sen. Se on valmis. Sain sen. Olemme matkalla
valmiita.
Ja aurinko. Ja aurinko. Ja minä ostan appelsiineja ja punasipuleita ja aurinkokuivattuja tomaatteja.
Matka, matka matka. Joka päivä todenpana.
Amerikkalainen tyttö oli myöhästynyt, ja ostin kaksi vihkoa. Toisen kieliä varten ja toisen päiväkirjaa varten. Oli vielä puoli astetta pakkasta, ja minä sovitin pyöräilyhousuja. Niitä joissa on toppaus pepussa. Ja sain
tiedon viisumistani. Voin hakea sen. Se on valmis. Sain sen. Olemme matkalla
valmiita.
Ja aurinko. Ja aurinko. Ja minä ostan appelsiineja ja punasipuleita ja aurinkokuivattuja tomaatteja.
Matka, matka matka. Joka päivä todenpana.
keskiviikkona, maaliskuuta 21, 2012
karttoja
kello on jo melkein neljä
enkä ole oikeasti työskennellyt tänään, vaan silti tuntuu kuin vasta äsken kello oli kahdeksan ja aloitin
tutkimaan karttoja.
Tänään olen käynyt läpi Uzbekistanin ja Tajikistanin ja vähän Kirgiisiaa ja Kazakhstania. Jännitys kasvaa. Pamirin vuoristot. Siinä sitä vasta pyöräillään!
Sain tänään myös kirjeen. Pitkän kirjeen epäselvällä käsialalla.
Tapasin amerikkalaisen kolme vuotta sitten, kun olimme miehen kanssa Köpenhaminassa. Hän yöpyi teltassaan samalla leirintäalueella. Juttelimme ehkä kaksi kertaa, nopeasti, sillä tavalla kun turistit juttelevat toisilleen vieraassa maassa.
Sitten eräänä päivänä, kun olin jo Suomessa, näin hänestä unta ja kirjoitin osoitteeseen, jonka häneltä silloin saimme. Sen jälkeen
olemme kirjoittaneet.
Indonesia on varmistunut. Muutamme sinne. Minä muutan. Me muutamme. Olen niin innoissani, että hymyilen ja naurahtelen sattumanvaraisissa paikoissa.
Tällaisina päivinä minua ei pelota soittaa virallisille ihmisille virallisten nimikkeiden alla. Vaikka en tiedä teititelläkkö vai sinutella vai mitä kieltä käyttää, kaikki menee hyvin, ja meille varataan neuvotteluhuone, ja minä olen ammattinimikkeeni alla.
Äiti polkee minun (omallaan, 35 vuotta sitten) punaisella pyörälläni, ja minä uudella
loskaa loskaa. Ja päätän tehdä vihreän keiton. Pinaattia, parsaa, purjoa, papuja, timjamia, nokkosta.
Olen myös tajunnut, että tykkään paljon punasipulista, raakana.
Indonesia.
En edes tiedä mihin saarelle. Varmaankin Sumatra. Joka on taas melkein kuin Malesiassa.
Jotenkin jo se tuntuu helpottavalta. Että on ollut siellä lähellä. Siellä merillä. ja on tavannut ihmisiä, jotka tuntuivat omilta, ja ovat vain kivenheiton päässä sitten. Että vaikka ei saisi töitä Indosta niin saisi ehkä Malesiasta. että oltaisi ainakin niin lähellä.
Mikä seikkailu.
enkä ole oikeasti työskennellyt tänään, vaan silti tuntuu kuin vasta äsken kello oli kahdeksan ja aloitin
tutkimaan karttoja.
Tänään olen käynyt läpi Uzbekistanin ja Tajikistanin ja vähän Kirgiisiaa ja Kazakhstania. Jännitys kasvaa. Pamirin vuoristot. Siinä sitä vasta pyöräillään!
Sain tänään myös kirjeen. Pitkän kirjeen epäselvällä käsialalla.
Tapasin amerikkalaisen kolme vuotta sitten, kun olimme miehen kanssa Köpenhaminassa. Hän yöpyi teltassaan samalla leirintäalueella. Juttelimme ehkä kaksi kertaa, nopeasti, sillä tavalla kun turistit juttelevat toisilleen vieraassa maassa.
Sitten eräänä päivänä, kun olin jo Suomessa, näin hänestä unta ja kirjoitin osoitteeseen, jonka häneltä silloin saimme. Sen jälkeen
olemme kirjoittaneet.
Indonesia on varmistunut. Muutamme sinne. Minä muutan. Me muutamme. Olen niin innoissani, että hymyilen ja naurahtelen sattumanvaraisissa paikoissa.
Tällaisina päivinä minua ei pelota soittaa virallisille ihmisille virallisten nimikkeiden alla. Vaikka en tiedä teititelläkkö vai sinutella vai mitä kieltä käyttää, kaikki menee hyvin, ja meille varataan neuvotteluhuone, ja minä olen ammattinimikkeeni alla.
Äiti polkee minun (omallaan, 35 vuotta sitten) punaisella pyörälläni, ja minä uudella
loskaa loskaa. Ja päätän tehdä vihreän keiton. Pinaattia, parsaa, purjoa, papuja, timjamia, nokkosta.
Olen myös tajunnut, että tykkään paljon punasipulista, raakana.
Indonesia.
En edes tiedä mihin saarelle. Varmaankin Sumatra. Joka on taas melkein kuin Malesiassa.
Jotenkin jo se tuntuu helpottavalta. Että on ollut siellä lähellä. Siellä merillä. ja on tavannut ihmisiä, jotka tuntuivat omilta, ja ovat vain kivenheiton päässä sitten. Että vaikka ei saisi töitä Indosta niin saisi ehkä Malesiasta. että oltaisi ainakin niin lähellä.
Mikä seikkailu.
lauantaina, maaliskuuta 17, 2012
Jäin jäällä lumeen jumiin,
ketjut irtosi
ja kaaduin, sitten myöhemmin, mutta pilkkijä(t) eivät kysyneet sattuiko,
eikä edes sattunut
mutta tiellä poljin niin kovasti että tuli hiki
myöhemmin tarkastelin Afrikan karttaa ja yritin muistaa mistä maasta minun ystäväni on. Ja muistin oikein. Tuli huono omatunto. Siitäkin, että kysyin hänen nimestään, koska se nimi, jolla opin häntä kutsumaan oli englantilainen, ei kiswahililainen.
öisin, ja päivisinkin, olen ajatellut heitä
lomittain ja silloin tällöin, öisin intensiivisemmin
jopa niin, että sanomme hyvästit
entisen sotilaan kanssa.
isi sanoo, että viisikymmentä vuotta sitten emme olisi tienneet näistä maista mitään.
ja nyt minä opettelen turkin kieltä
ja venäjää ja persiaa
kaikkia sieltä täältä
minkään kunnolla tarttumatta
ja olisi vielä niin monia maita ja niiden kieliä
heitä
joita ajatellaan sitten jälkeenpäin
muistetaan tai muistellaan
tavataan
ehkä
unissa.
ehkä siksi palasin takaisin. kun en oikeastaan halunnut enää vain muistoja. väläyksiä. niitä hetkiä.
että voi sanoa on käynyt, on tehnyt, on nähnyt, on tavannut, on kuullut.
on meitä jotka sanomme tahdon vanhan ajan takaisin että en ole tästä ajasta en
ja sitten niitä jotka eivät kaipaa mitään siitä mutkattomuudesta kun ei ole valinnanmahdollisuuksia.
ehkä me, joilla on aina ollut kaikki mahdollisuudet valintoihin,
emme enää arvostakaan sitä, vaan koemme että se, juuri se, tekee elämästämme hankalan. ehkä siksi haikailemme yksinkertaisempaa elämää.
kun on, voi luopuakin. ja kun on vihdoin saanut, ei halua laskea irti.
puhun omistamattomuudesta, mutta silti minä kiinnyn
paikkoihin, lauluihin, tavaroihin, ihmisiin. olen kiintynyt kaikkiin heihin, ja siksi lähteminen ja palaaminen on aina vaikeaa. siksi minä en pidä siitä liikkumisesta, ja siksi minä pidän siitä liikkumisesta. on pelottavaa olla riippuvainen, tarvita, haluta, haluta pysyä, jos toinen ei haluakaan sinun pysyvän. mene, vaikka ei halua mennä.
islanti, en kai koskaan voi laskea siitä irti. en halua mennä takaisin, koska pelkään että menemällä takaisin huomaan ettei se ole enää minun. se ei ole pelkkä satu, josta joskus haaveilin, vaan se on aktuaalinen valtio, jossa olen joskus asunut, mutta en enää asu. olen lähtenyt, jättänyt, siirtynyt.
lauluihin, joiden lopettamisen olen kuunnellut.
kuullut loput. ja alut. syntytarinat. ja niin minä tahdoin joskus soittaa pianolla, enkä kuitenkaan koskaan tullut niin sorminäppäräksi, että siitä olisi ollut kenellekään iloa.
isovaarin vanha kaapisto, jonka maalasin puolukanpunaiseksi. peter hoegin rajatapaukset. päiväkirjat. valaanpyrstö.
mutta voisin unohtaa päiväkirjani. en minä nitä mukanani vie. enkä rajatapauksia, konkreettisesti, se on minussa jo. kaikki aika ja arvioimattomuus. valaanpyrstö on, mutta voisin antaa sen pois, jollekin uneni näkemään. kaapisto on ja pysyy jossakin muualla kuin minä jokatapauksessa, kokopuuta kun on. ei se kulje rinkassa, tai pyöräntarakalla. ja maat,
ne elävät omaa elämäänsä. mannerlaatat lähestyvät ja loittonevat, islantikin halkeaa joku päivä kahtia.
grönlanti on joka vuosi uusille kaksi viikkoa. lunta ja jäätä ja valoa ja valoa ja valoa.
laulut voivat kuulla kaikki, hekin
ja heitä
minä en koskaan voi omistaa
enkä koskaan omistanutkaan. ja siinä on minulla vielä oppimista
että minun ei tarvitse, enkä voikaan
olla kenenkään oma
enkä myöskään voi ketään toista ottaa omakseni,
sellaisia me olemme
kaikki
eikä kyse ole vain ihmisistä. sillä siinä piilee kaikki tämä käsittämättömyys
että me kuvittelemme, että elämä joka on joskus syntynyt elottomasta
olisi sitten yhtäkkiä jonkun sellaisen oma
joka ei ole ollut täällä nimeksikään
että muka joku voisi omistaa, jonkin hitusen tästä kaikesta
se että me olemme kaikki samaa,
on kadonnut jonnekin matkanvarrelle. ja nykyään se on vaan sellainen mantra
jota hoetaan ja jotkut puhuvat egosta ja ah te olette niitä
määritelmiä kaikesta koko ajan
niin kuin maailma olisi muka jotenkin määriteltävissä,
mikään osa meistä.
Afrikan kartta auki. Ystäväni ajattelee, että englantilaiset nimet kuulostavat kivemmilta. Minä taas ajattelen että kiswahililaiset, koska sieltä hän tulee ja englanti on niin yleinen.
minäkin määrittelen. ei john ei jack ei patrick ei sandy ei jenny ei sean ei mike ei mary annie joe lisa
että pitää olla jotakin ainutlaatuisempaa, jotakin mikä kertoo juurista
papalla oli niin vahvat kynnet ettei niitä saanut ennen kuolemaakaan edes kynsileikkureilla lyhennettyä.
en nähnyt häntä ennen. moneen vuoteen.
mutta sinä aamuna pyöräilin töihin ja odotin avaimitta ulkona auringossa.
poika tuli ohutrenkaisella pyörällään niin kuin aina ja otti osaa suruuni. sillä tavalla kun työtoverin kuuluu. puhuin siitä myöhemmin pomoni kanssa, ja hän
ajatteli ettei pappani oikeasti kuollutkaan. että minulla olisi mahdollisuus vielä
mutta hän uskoikin aikamoisiin tarinoihin
kuten että tänä vuonna portit avautuvat
ja että islannissa on erityisen vahva energiakenttä
eikä hän koskaan oppinut muistamaan etten minä tullut islannista
liikaa lsd:tä, sanoi mies.
olen ajatellut öisiä jäähyväisiä,
ja sitä miten hän vastasi hymyllä. en koskaan saanut tietää miksi kaikki muuttui
emmekä oppineetkaan tuntemaan toisiamme
eikä tämä ole ensimmäinen kerta. koulussa yritän muistaa, miksi lakkasimme olla ystäviä
sen tytön kanssa jolla on jo kaksi lasta, eikä hän ole koskaan lähtenyt tästä kaupungista
ja myöhemmin,
tänään, ajattelen heistä monia
kun kirjoitan etten ole pitänyt mitään yhteyttä
että mihin he aina katoavat
mihin
katosi hänkin, jonka kanssa joskus kuljettiin ympyrää. vähitellen vai yhtäkkiä
sitä ei sitten enää muista
paitsi väläyksittäin
kun kuljetaan rautatientorin takaa
ja vastaantulevaa ei tervehditä
kun seistään pimeässä ja minä sanon sinä sitten
ja he menevät toiseen suuntaan portein suljettuun uimaan
ja myöhemmin kaikki on sekoittunutta muiden muistoissa
enkä ainakaan muista milloin lakkasimme puhumasta veljeni kanssa
oliko sellaista hetkeä edes
vai tuliko vain päivä jolloin kumpikin muisti ettemme ole tavanneet toisiamme kolmeen vuoteen.
ja kaikesta tästä pitää kiinni kuitenkin,
sanoo että lähtee muttei lähde kuitenkaan
sillä tavalla ettei olisi enää mitään koskaan ollutkaan
että jokainen askel olisi vain eteenpäin
aina tulee niitä öitä
kun unissa hyvästellään jo hyvästellyt ystävät
aina jälki vuosista kun oli jossain toisaalla jonkun heistä kanssa
vaikka teeplantaaseilla, kun on jo puolipäivä
ja pitää kääntyä takaisin, eikä ole ihan varma saataako, vai muistaako väärin, mutta tie on kuitenkin mutkainen, ja teeplantaasit vihreitä, poimijat ovat palanneet koteihinsa jo aikoja sitten
ja maataan hiekalla, piirretään kivillä ja simpukoilla kuvioita hiekkaan
nyt on sinun vuorosi kertoa sinun tarinasi
mutta enhän minä tietenkään mitään kerro
kuuntelen vain ja pistän kaikki muistiin
silloinkin kun minut jätetään ennen mutkaa pois kyydistä ja kävelen vuoren ohi, maanajavuoren,
kävelen rantoja pitkin, ja hyräilen sitä samaa laulua,
sitä jota hyräilin mustalla hiekalla ja siellä missä oli vain vesiputous
kun palaa yöllä kotiin ja oikaisee likaisten kerrostalojen nurkalta
sinä yönä kun muut istuvat jo odottamassa ovien aukeamista
ja istutaan rannalla katsomassa valaistua kirkkoa
ja minä kysyn jaa, niin nukunko sitten sinun teltassasi
mutta se on paljon ennen modernin taiteen museota ja keskustelua sitä ennen
ja sadetta,
jatkuvaa sadetta
ja sitä
kun on palaamassa jo takaisin,
ties monettako kertaa
ja lähdössä taas,
ties monettako kertaa
ja aina voisi kysyä, mitä, hä
oletko tosissasi
jätetään kaikki, jätetään ihan kaikki, lappu pöydälle, tili tyhjäksi, ensimmäinen lento
minne tahansa
minne tahansa, hä,
lähdetkö
mutta
on aina toinen,
vastaus, joka on aina todellinen, eikä muutu
tämäkään maailma pakenemalla.
ketjut irtosi
ja kaaduin, sitten myöhemmin, mutta pilkkijä(t) eivät kysyneet sattuiko,
eikä edes sattunut
mutta tiellä poljin niin kovasti että tuli hiki
myöhemmin tarkastelin Afrikan karttaa ja yritin muistaa mistä maasta minun ystäväni on. Ja muistin oikein. Tuli huono omatunto. Siitäkin, että kysyin hänen nimestään, koska se nimi, jolla opin häntä kutsumaan oli englantilainen, ei kiswahililainen.
öisin, ja päivisinkin, olen ajatellut heitä
lomittain ja silloin tällöin, öisin intensiivisemmin
jopa niin, että sanomme hyvästit
entisen sotilaan kanssa.
isi sanoo, että viisikymmentä vuotta sitten emme olisi tienneet näistä maista mitään.
ja nyt minä opettelen turkin kieltä
ja venäjää ja persiaa
kaikkia sieltä täältä
minkään kunnolla tarttumatta
ja olisi vielä niin monia maita ja niiden kieliä
heitä
joita ajatellaan sitten jälkeenpäin
muistetaan tai muistellaan
tavataan
ehkä
unissa.
ehkä siksi palasin takaisin. kun en oikeastaan halunnut enää vain muistoja. väläyksiä. niitä hetkiä.
että voi sanoa on käynyt, on tehnyt, on nähnyt, on tavannut, on kuullut.
on meitä jotka sanomme tahdon vanhan ajan takaisin että en ole tästä ajasta en
ja sitten niitä jotka eivät kaipaa mitään siitä mutkattomuudesta kun ei ole valinnanmahdollisuuksia.
ehkä me, joilla on aina ollut kaikki mahdollisuudet valintoihin,
emme enää arvostakaan sitä, vaan koemme että se, juuri se, tekee elämästämme hankalan. ehkä siksi haikailemme yksinkertaisempaa elämää.
kun on, voi luopuakin. ja kun on vihdoin saanut, ei halua laskea irti.
puhun omistamattomuudesta, mutta silti minä kiinnyn
paikkoihin, lauluihin, tavaroihin, ihmisiin. olen kiintynyt kaikkiin heihin, ja siksi lähteminen ja palaaminen on aina vaikeaa. siksi minä en pidä siitä liikkumisesta, ja siksi minä pidän siitä liikkumisesta. on pelottavaa olla riippuvainen, tarvita, haluta, haluta pysyä, jos toinen ei haluakaan sinun pysyvän. mene, vaikka ei halua mennä.
islanti, en kai koskaan voi laskea siitä irti. en halua mennä takaisin, koska pelkään että menemällä takaisin huomaan ettei se ole enää minun. se ei ole pelkkä satu, josta joskus haaveilin, vaan se on aktuaalinen valtio, jossa olen joskus asunut, mutta en enää asu. olen lähtenyt, jättänyt, siirtynyt.
lauluihin, joiden lopettamisen olen kuunnellut.
kuullut loput. ja alut. syntytarinat. ja niin minä tahdoin joskus soittaa pianolla, enkä kuitenkaan koskaan tullut niin sorminäppäräksi, että siitä olisi ollut kenellekään iloa.
isovaarin vanha kaapisto, jonka maalasin puolukanpunaiseksi. peter hoegin rajatapaukset. päiväkirjat. valaanpyrstö.
mutta voisin unohtaa päiväkirjani. en minä nitä mukanani vie. enkä rajatapauksia, konkreettisesti, se on minussa jo. kaikki aika ja arvioimattomuus. valaanpyrstö on, mutta voisin antaa sen pois, jollekin uneni näkemään. kaapisto on ja pysyy jossakin muualla kuin minä jokatapauksessa, kokopuuta kun on. ei se kulje rinkassa, tai pyöräntarakalla. ja maat,
ne elävät omaa elämäänsä. mannerlaatat lähestyvät ja loittonevat, islantikin halkeaa joku päivä kahtia.
grönlanti on joka vuosi uusille kaksi viikkoa. lunta ja jäätä ja valoa ja valoa ja valoa.
laulut voivat kuulla kaikki, hekin
ja heitä
minä en koskaan voi omistaa
enkä koskaan omistanutkaan. ja siinä on minulla vielä oppimista
että minun ei tarvitse, enkä voikaan
olla kenenkään oma
enkä myöskään voi ketään toista ottaa omakseni,
sellaisia me olemme
kaikki
eikä kyse ole vain ihmisistä. sillä siinä piilee kaikki tämä käsittämättömyys
että me kuvittelemme, että elämä joka on joskus syntynyt elottomasta
olisi sitten yhtäkkiä jonkun sellaisen oma
joka ei ole ollut täällä nimeksikään
että muka joku voisi omistaa, jonkin hitusen tästä kaikesta
se että me olemme kaikki samaa,
on kadonnut jonnekin matkanvarrelle. ja nykyään se on vaan sellainen mantra
jota hoetaan ja jotkut puhuvat egosta ja ah te olette niitä
määritelmiä kaikesta koko ajan
niin kuin maailma olisi muka jotenkin määriteltävissä,
mikään osa meistä.
Afrikan kartta auki. Ystäväni ajattelee, että englantilaiset nimet kuulostavat kivemmilta. Minä taas ajattelen että kiswahililaiset, koska sieltä hän tulee ja englanti on niin yleinen.
minäkin määrittelen. ei john ei jack ei patrick ei sandy ei jenny ei sean ei mike ei mary annie joe lisa
että pitää olla jotakin ainutlaatuisempaa, jotakin mikä kertoo juurista
papalla oli niin vahvat kynnet ettei niitä saanut ennen kuolemaakaan edes kynsileikkureilla lyhennettyä.
en nähnyt häntä ennen. moneen vuoteen.
mutta sinä aamuna pyöräilin töihin ja odotin avaimitta ulkona auringossa.
poika tuli ohutrenkaisella pyörällään niin kuin aina ja otti osaa suruuni. sillä tavalla kun työtoverin kuuluu. puhuin siitä myöhemmin pomoni kanssa, ja hän
ajatteli ettei pappani oikeasti kuollutkaan. että minulla olisi mahdollisuus vielä
mutta hän uskoikin aikamoisiin tarinoihin
kuten että tänä vuonna portit avautuvat
ja että islannissa on erityisen vahva energiakenttä
eikä hän koskaan oppinut muistamaan etten minä tullut islannista
liikaa lsd:tä, sanoi mies.
olen ajatellut öisiä jäähyväisiä,
ja sitä miten hän vastasi hymyllä. en koskaan saanut tietää miksi kaikki muuttui
emmekä oppineetkaan tuntemaan toisiamme
eikä tämä ole ensimmäinen kerta. koulussa yritän muistaa, miksi lakkasimme olla ystäviä
sen tytön kanssa jolla on jo kaksi lasta, eikä hän ole koskaan lähtenyt tästä kaupungista
ja myöhemmin,
tänään, ajattelen heistä monia
kun kirjoitan etten ole pitänyt mitään yhteyttä
että mihin he aina katoavat
mihin
katosi hänkin, jonka kanssa joskus kuljettiin ympyrää. vähitellen vai yhtäkkiä
sitä ei sitten enää muista
paitsi väläyksittäin
kun kuljetaan rautatientorin takaa
ja vastaantulevaa ei tervehditä
kun seistään pimeässä ja minä sanon sinä sitten
ja he menevät toiseen suuntaan portein suljettuun uimaan
ja myöhemmin kaikki on sekoittunutta muiden muistoissa
enkä ainakaan muista milloin lakkasimme puhumasta veljeni kanssa
oliko sellaista hetkeä edes
vai tuliko vain päivä jolloin kumpikin muisti ettemme ole tavanneet toisiamme kolmeen vuoteen.
ja kaikesta tästä pitää kiinni kuitenkin,
sanoo että lähtee muttei lähde kuitenkaan
sillä tavalla ettei olisi enää mitään koskaan ollutkaan
että jokainen askel olisi vain eteenpäin
aina tulee niitä öitä
kun unissa hyvästellään jo hyvästellyt ystävät
aina jälki vuosista kun oli jossain toisaalla jonkun heistä kanssa
vaikka teeplantaaseilla, kun on jo puolipäivä
ja pitää kääntyä takaisin, eikä ole ihan varma saataako, vai muistaako väärin, mutta tie on kuitenkin mutkainen, ja teeplantaasit vihreitä, poimijat ovat palanneet koteihinsa jo aikoja sitten
ja maataan hiekalla, piirretään kivillä ja simpukoilla kuvioita hiekkaan
nyt on sinun vuorosi kertoa sinun tarinasi
mutta enhän minä tietenkään mitään kerro
kuuntelen vain ja pistän kaikki muistiin
silloinkin kun minut jätetään ennen mutkaa pois kyydistä ja kävelen vuoren ohi, maanajavuoren,
kävelen rantoja pitkin, ja hyräilen sitä samaa laulua,
sitä jota hyräilin mustalla hiekalla ja siellä missä oli vain vesiputous
kun palaa yöllä kotiin ja oikaisee likaisten kerrostalojen nurkalta
sinä yönä kun muut istuvat jo odottamassa ovien aukeamista
ja istutaan rannalla katsomassa valaistua kirkkoa
ja minä kysyn jaa, niin nukunko sitten sinun teltassasi
mutta se on paljon ennen modernin taiteen museota ja keskustelua sitä ennen
ja sadetta,
jatkuvaa sadetta
ja sitä
kun on palaamassa jo takaisin,
ties monettako kertaa
ja lähdössä taas,
ties monettako kertaa
ja aina voisi kysyä, mitä, hä
oletko tosissasi
jätetään kaikki, jätetään ihan kaikki, lappu pöydälle, tili tyhjäksi, ensimmäinen lento
minne tahansa
minne tahansa, hä,
lähdetkö
mutta
on aina toinen,
vastaus, joka on aina todellinen, eikä muutu
tämäkään maailma pakenemalla.
keskiviikkona, maaliskuuta 14, 2012
tuuli puski minua ladulla taaksepäin
nauratti niin
ja käännyin kulkemaan tuulesta poispäin. ei tarvinnut sauvoa ollenkaan,
jäätä alla ja aurinkolasit
olen soittanut pomolleni, kun hän on aurinkosaarilla
lähetellyt sähköposteja edestakaisin suurlähetystöön
lukenut ja korjaillut sieltä missä on tuttuja kadunnimiä, mutta ei
lainkaan samoja rakennuksia.
aurinko, sininen taivas, hapanjuuriruisleipä onnistuu päivä päivältä täydellisemmin
ja vegaaniset suklaabanaanibrowniet
vaikkei ne kohonneetkaan, ovat ihan maistuvia. Aamulla smoothie
joka maistuu paljon paremmalta kuin Helsingistä ilmaiseksi saatu vitaminoitu vesi.
Neljä viikkoa. Neljä viikkoa. Tänään saan pyörän kotiin.
Perjantaina on pakko polkea ilman kypärää koululle, kokeilla vaihteita
jarruja
miten jännittävää omistaa jotakin sellaista, mistä ei tiedä mitään.
vaan eiköhän kymmenentuhannenkilometrinmatkalla vähitellen opi.
ja käännyin kulkemaan tuulesta poispäin. ei tarvinnut sauvoa ollenkaan,
jäätä alla ja aurinkolasit
olen soittanut pomolleni, kun hän on aurinkosaarilla
lähetellyt sähköposteja edestakaisin suurlähetystöön
lukenut ja korjaillut sieltä missä on tuttuja kadunnimiä, mutta ei
lainkaan samoja rakennuksia.
aurinko, sininen taivas, hapanjuuriruisleipä onnistuu päivä päivältä täydellisemmin
ja vegaaniset suklaabanaanibrowniet
vaikkei ne kohonneetkaan, ovat ihan maistuvia. Aamulla smoothie
joka maistuu paljon paremmalta kuin Helsingistä ilmaiseksi saatu vitaminoitu vesi.
Neljä viikkoa. Neljä viikkoa. Tänään saan pyörän kotiin.
Perjantaina on pakko polkea ilman kypärää koululle, kokeilla vaihteita
jarruja
miten jännittävää omistaa jotakin sellaista, mistä ei tiedä mitään.
vaan eiköhän kymmenentuhannenkilometrinmatkalla vähitellen opi.
tiistaina, maaliskuuta 13, 2012
Yhtäkkiä tulee tuulesta mieleen Islanti.
Samalla tavalla viuhuva, vaikka täällä on puita.
Kuinka hiukset väistämättä kasvoille
kuinka hiekka muovin palaset unohtuneet lapaset
kilisevät metalleja vasten
Eilen ensimmäistä kertaa pyöräni. Bussi numero 11 Korkeasaarta kohti,
mutta minä istun valossa vanhusten penkillä
kahvia sillä tavalla, että se jäähtyy
ja naiset puhumassa siitä mitä he tekevät nyt
pystyn profiloimaan jo
että yksi heistä ei ole koskaan tyytyväinen mihinkään,
hän ei tiedä mitä ottaisi, koska ehkä Suomesta ei saa kaakaota ja ne teetkin voi olla kummallisia
ja salaatissa on aiolia.
Mutta en muista, että olisimme koskaan käyneet aamulla Liisankadulla
ja sairaalasta tulee aina mieleen se kevät
kun vältteli pitkään palaamista sinne missä pitää aina sanoa muutakin kuin hei
Tytöllä on pyöreä maha. sellainen, jonka sisällä asuu poikavauva. Minun veljeni poika.
Äiti on tuonut kirjoja ja poikansa vauvakirjan. Me sovimme, että tulemme auttamaan muutossa.
On parkkipaikka, jossa äiti puhuu pitkään puhelimessa ja minä huokailen.
Auringossa odottamista,
pimeässä ajamista.
Illalla Jupiter ja Venus lähellä toisiaan. Isi kysyy saanko nukutuksi
soitan rokotusaikaa, selvittelen työkuvioita, jotka eivät selvittelemällä selviä
ja asioin suurlähetystön ja hotellien kanssa.
Seuraava suuri maanjäristys tulee Istanbuliin. Vaikka ei niitä osata ennustaa. Minä ajattelen Tyyntä valtamerta. Ajattelen mannerlaattoja toistensa alla, ajattelen lähestyviä planeettoja. Melankoliaa. Maailmanloppua ja maailman alkua. Tuulta kaduilla pöllyävää, sinistä taivasta ja sadetta ennen. Unta, jossa me suudellaan, monta kertaa, ikkunan edessä. Unta, jossa kävelen entisen sotilaan kanssa hämärtyvässä ja on ihan rauhallista.
Kuinka rakastan tätä aikaa, ja kuinka inhoan. Kun kaikkialla on tulviva valo
kevätpäivät, ja pelkää koko ajan sairastuvansa
ja juuri tällaisina päivinä, kun varjot kieppuvat valkoisia seiniä pitkin ei haluaisi maata sisällä
tahtoisi vain kaivaa lenkkarit
etsiä kevyet kengät ja villapaidan pelkästään
koulupojat paitahihasillaan auringossa
opettajat huutavat: "takki päälle"
kilo turkkilaista jukurttia, vaikka piti viedä vain postit
pilvet auringon eteen ja alkaa tuuli taas kieppua
kun kävelee yliopistolta takaisin kaupunkiin ja kaupungilta ylös mäkeä sinne missä oli koti saarivaltion pääkaupungissa. Miten erilaista tuuli on talvella ja keväällä ja kesällä ja syksyllä
erilainen luonne
siellä merillä
ja siellä maissa
jyrkänteellä nojaamassa kohti sitä mikä työntää ja hulmuttaa hiukset
telkeämässä ovia ja ikkunoita
lakanat ympäri ympäri
lumi sakeana niin ettei näe eteensä, eksymistä sadan metrin matkalla
ikkunan takana valkeus
valo
tai sade, joka työntää maamassat teille, täyttää ämpärit, tulvii joet ja nostaa merenpintaa
ja aina minä jaksan palata samoihin maisemiin.
Samalla tavalla viuhuva, vaikka täällä on puita.
Kuinka hiukset väistämättä kasvoille
kuinka hiekka muovin palaset unohtuneet lapaset
kilisevät metalleja vasten
Eilen ensimmäistä kertaa pyöräni. Bussi numero 11 Korkeasaarta kohti,
mutta minä istun valossa vanhusten penkillä
kahvia sillä tavalla, että se jäähtyy
ja naiset puhumassa siitä mitä he tekevät nyt
pystyn profiloimaan jo
että yksi heistä ei ole koskaan tyytyväinen mihinkään,
hän ei tiedä mitä ottaisi, koska ehkä Suomesta ei saa kaakaota ja ne teetkin voi olla kummallisia
ja salaatissa on aiolia.
Mutta en muista, että olisimme koskaan käyneet aamulla Liisankadulla
ja sairaalasta tulee aina mieleen se kevät
kun vältteli pitkään palaamista sinne missä pitää aina sanoa muutakin kuin hei
Tytöllä on pyöreä maha. sellainen, jonka sisällä asuu poikavauva. Minun veljeni poika.
Äiti on tuonut kirjoja ja poikansa vauvakirjan. Me sovimme, että tulemme auttamaan muutossa.
On parkkipaikka, jossa äiti puhuu pitkään puhelimessa ja minä huokailen.
Auringossa odottamista,
pimeässä ajamista.
Illalla Jupiter ja Venus lähellä toisiaan. Isi kysyy saanko nukutuksi
soitan rokotusaikaa, selvittelen työkuvioita, jotka eivät selvittelemällä selviä
ja asioin suurlähetystön ja hotellien kanssa.
Seuraava suuri maanjäristys tulee Istanbuliin. Vaikka ei niitä osata ennustaa. Minä ajattelen Tyyntä valtamerta. Ajattelen mannerlaattoja toistensa alla, ajattelen lähestyviä planeettoja. Melankoliaa. Maailmanloppua ja maailman alkua. Tuulta kaduilla pöllyävää, sinistä taivasta ja sadetta ennen. Unta, jossa me suudellaan, monta kertaa, ikkunan edessä. Unta, jossa kävelen entisen sotilaan kanssa hämärtyvässä ja on ihan rauhallista.
Kuinka rakastan tätä aikaa, ja kuinka inhoan. Kun kaikkialla on tulviva valo
kevätpäivät, ja pelkää koko ajan sairastuvansa
ja juuri tällaisina päivinä, kun varjot kieppuvat valkoisia seiniä pitkin ei haluaisi maata sisällä
tahtoisi vain kaivaa lenkkarit
etsiä kevyet kengät ja villapaidan pelkästään
koulupojat paitahihasillaan auringossa
opettajat huutavat: "takki päälle"
kilo turkkilaista jukurttia, vaikka piti viedä vain postit
pilvet auringon eteen ja alkaa tuuli taas kieppua
kun kävelee yliopistolta takaisin kaupunkiin ja kaupungilta ylös mäkeä sinne missä oli koti saarivaltion pääkaupungissa. Miten erilaista tuuli on talvella ja keväällä ja kesällä ja syksyllä
erilainen luonne
siellä merillä
ja siellä maissa
jyrkänteellä nojaamassa kohti sitä mikä työntää ja hulmuttaa hiukset
telkeämässä ovia ja ikkunoita
lakanat ympäri ympäri
lumi sakeana niin ettei näe eteensä, eksymistä sadan metrin matkalla
ikkunan takana valkeus
valo
tai sade, joka työntää maamassat teille, täyttää ämpärit, tulvii joet ja nostaa merenpintaa
ja aina minä jaksan palata samoihin maisemiin.
tiistaina, maaliskuuta 06, 2012
Tänään oli pyörän ensikerta
ei uuden pyörän, vaan sen joka on kuulunut joskus äidillekin,
punaisen. Oli vielä jäistä kökkäreistä, piti ajella niin hiljakseen
narskui pyörien alla ja kirahteli. Mutta en kaatunut. Ja oli kypärä. Ja minä ainoana polkijana teinipoikien kanssa. Torstaina menen luokkani kanssa hiihtämään!
Tänään olen opettanut jakokulmaa, jota ei enää opeteta. Opetin kuitenkin, koska poika ei tajunnut sitä uutta tekniikkaa, enkä minäkään. Jakokulma oli paljon helpompi. Opetin myös englantia ja aloitin tunnin good afternoon everyone mutta lapset olivat kauhuissaan. niille ei varmaan kukaan ikinä koskaan missään ollut puhunut englantia. paitsi nauhalta. minulla oli myös väärä lukujärjestys. ellen olisi ruvennut tarkemmin utelemaan olisin tullut loppuviikon ihan väärinä aikoina kouluun. mielenkiintoista oli myös olla opettajana luokassa, jonka kouluavustaja on lapsuuteni perhepäivähoitaja! ja on yksikin ope, joka oli luokallani sijaisena kun olin seitsemän, mutta siitä emme ole vielä keskustelleet.
en jaksanut ruveta toimitussihteeriksi enää yhden työpäivän päätteeksi. tein vain kipeyskeittoa, join flunssateetä sekoitettuna minttuun, vadelmaan, mustaherukkaan ja nokkoseen (super flunssatee siis!) ja tein salaatin kaikista pähkinöistä ja tuoreista vihanneksista ja luomuhalloumista, jota äiti oli ostanut eilen. sitten olen etsinyt istanbulista hotelleja ja hostelleja. siellähän on niitä aika muutama.
kuukausi kuukausi kuukausi.
kapteeni lähetti sähköpostia kuvista. on hassua miten jotkut ihmiset ovat sellaisia. että kaikki on tarkkaa. hän on sellainen. me riitelimme joskus siitä että kun vihdoin pääsimme ankkuroimaan minä olin hyppäämässä suoraan mereen enkä pyyhkinyt pölyjä lattioilta (en siis edes nähnyt mitään pölyjä koska olin pyyhkinyt jo joskus 5h aiemmin). mutta hän on sellainen.
miten vastakohtaisia ihmiset saattavat olla. hän lukitsi veneensä aina. aina. minusta se oli naurettavaa. me piilotimme avaimen perkauspöydän alle ja kerroimme sen surutta jokaiselle couchsurffarille joka halusi tulla vaikkei me oltais oltu edes kotona! siellä oli macit ja passit ja kaikki, mutta ehkä meillä toisilla vain on perusluottamus kanssaeläjiin. minulta kun ei ole koskaan kähveletty mitään.
vaikka tilaisuuksia olisi ollut.
saa nähdä pystynkö sanomaan samaa turkin ja iranin jälkeen.
toivottavasti.
vaikka toisaalta. joskus ajattelen, että jos jonkun täytyy elääkseen varastaa, niin ehkä sitten täytyy. että ehkä se on minunkin syyni, että niin on. että ellen minä henkeäni siinä menetä, kun joku varastaa minulta, niin ehkä minun pitäisikin antaa eikä murehtia. se on vain maallista,
sanoisi Katto Kassinenkin.
sitä vaan jotenkin elää sellaisessa omistamisen illuusiossa. ja onhan se ikävä tunne, kun on säästänyt pitkään pitkään vaikka nyt kameraa varten ja on ottanut monia kuvia, ihmisistä joita ei enää koskaan näe, paikoista joihin ei enää koskaan palaa,
ja joku kähveltää sen, saa siitä parikymppiä, ja ostaa niillä jotain päätäsekoittavaa
että niin
mustavalkoista ei ole.
mutta sitten taas. minä olen tavannut ne ihmiset, ollut niissä paikoissa, olen saanut ottaa ne kuvat. se ei katoa vaikka kamera katoaisi. sitä vaan usein ajattelee että kaikki on vaikka yhdestä kuvasta kiinni. että elämä on muisto vaan. että jos ei ole todistetta jostakin mitä on tapahtunut, niin sitä ei sitten niinkun olisi tapahtunut.
en ole ehtinyt ulos jäällekään,
yhtäkkiä on muka kauhea kiire
pysähtyneisyyden aika alkaa lipua ohi
tykyttää, tikittää
kiitää
mutta kukaan ei onneksi kyttää
vielä.
jos selviän tästä viikosta voin vannoa flunssateen nimeen ja aurinkoenergiaan ja sitten lähden hakemaan pyörääni (UUTTA!) ja palauttamaan viisumihakemuksen ja ennustelemaan ja aistimaan tytön (jonka perheeseen olen kuulunut entisessä elämässäni) kanssa
ei uuden pyörän, vaan sen joka on kuulunut joskus äidillekin,
punaisen. Oli vielä jäistä kökkäreistä, piti ajella niin hiljakseen
narskui pyörien alla ja kirahteli. Mutta en kaatunut. Ja oli kypärä. Ja minä ainoana polkijana teinipoikien kanssa. Torstaina menen luokkani kanssa hiihtämään!
Tänään olen opettanut jakokulmaa, jota ei enää opeteta. Opetin kuitenkin, koska poika ei tajunnut sitä uutta tekniikkaa, enkä minäkään. Jakokulma oli paljon helpompi. Opetin myös englantia ja aloitin tunnin good afternoon everyone mutta lapset olivat kauhuissaan. niille ei varmaan kukaan ikinä koskaan missään ollut puhunut englantia. paitsi nauhalta. minulla oli myös väärä lukujärjestys. ellen olisi ruvennut tarkemmin utelemaan olisin tullut loppuviikon ihan väärinä aikoina kouluun. mielenkiintoista oli myös olla opettajana luokassa, jonka kouluavustaja on lapsuuteni perhepäivähoitaja! ja on yksikin ope, joka oli luokallani sijaisena kun olin seitsemän, mutta siitä emme ole vielä keskustelleet.
en jaksanut ruveta toimitussihteeriksi enää yhden työpäivän päätteeksi. tein vain kipeyskeittoa, join flunssateetä sekoitettuna minttuun, vadelmaan, mustaherukkaan ja nokkoseen (super flunssatee siis!) ja tein salaatin kaikista pähkinöistä ja tuoreista vihanneksista ja luomuhalloumista, jota äiti oli ostanut eilen. sitten olen etsinyt istanbulista hotelleja ja hostelleja. siellähän on niitä aika muutama.
kuukausi kuukausi kuukausi.
kapteeni lähetti sähköpostia kuvista. on hassua miten jotkut ihmiset ovat sellaisia. että kaikki on tarkkaa. hän on sellainen. me riitelimme joskus siitä että kun vihdoin pääsimme ankkuroimaan minä olin hyppäämässä suoraan mereen enkä pyyhkinyt pölyjä lattioilta (en siis edes nähnyt mitään pölyjä koska olin pyyhkinyt jo joskus 5h aiemmin). mutta hän on sellainen.
miten vastakohtaisia ihmiset saattavat olla. hän lukitsi veneensä aina. aina. minusta se oli naurettavaa. me piilotimme avaimen perkauspöydän alle ja kerroimme sen surutta jokaiselle couchsurffarille joka halusi tulla vaikkei me oltais oltu edes kotona! siellä oli macit ja passit ja kaikki, mutta ehkä meillä toisilla vain on perusluottamus kanssaeläjiin. minulta kun ei ole koskaan kähveletty mitään.
vaikka tilaisuuksia olisi ollut.
saa nähdä pystynkö sanomaan samaa turkin ja iranin jälkeen.
toivottavasti.
vaikka toisaalta. joskus ajattelen, että jos jonkun täytyy elääkseen varastaa, niin ehkä sitten täytyy. että ehkä se on minunkin syyni, että niin on. että ellen minä henkeäni siinä menetä, kun joku varastaa minulta, niin ehkä minun pitäisikin antaa eikä murehtia. se on vain maallista,
sanoisi Katto Kassinenkin.
sitä vaan jotenkin elää sellaisessa omistamisen illuusiossa. ja onhan se ikävä tunne, kun on säästänyt pitkään pitkään vaikka nyt kameraa varten ja on ottanut monia kuvia, ihmisistä joita ei enää koskaan näe, paikoista joihin ei enää koskaan palaa,
ja joku kähveltää sen, saa siitä parikymppiä, ja ostaa niillä jotain päätäsekoittavaa
että niin
mustavalkoista ei ole.
mutta sitten taas. minä olen tavannut ne ihmiset, ollut niissä paikoissa, olen saanut ottaa ne kuvat. se ei katoa vaikka kamera katoaisi. sitä vaan usein ajattelee että kaikki on vaikka yhdestä kuvasta kiinni. että elämä on muisto vaan. että jos ei ole todistetta jostakin mitä on tapahtunut, niin sitä ei sitten niinkun olisi tapahtunut.
en ole ehtinyt ulos jäällekään,
yhtäkkiä on muka kauhea kiire
pysähtyneisyyden aika alkaa lipua ohi
tykyttää, tikittää
kiitää
mutta kukaan ei onneksi kyttää
vielä.
jos selviän tästä viikosta voin vannoa flunssateen nimeen ja aurinkoenergiaan ja sitten lähden hakemaan pyörääni (UUTTA!) ja palauttamaan viisumihakemuksen ja ennustelemaan ja aistimaan tytön (jonka perheeseen olen kuulunut entisessä elämässäni) kanssa
keskiviikkona, helmikuuta 22, 2012
Kävelimme kaikki keskustaan,
junasilalle, jonka raiteille joskus asettelin viiskytpennisiä veljen ja naapurin pojan ja sen pojan pikkuveljen kanssa. Junasillalle, josta on otettu kuva kun yhdellä tytöistä on sininen takki,
josta joskus perjantai-iltana hyppäsi alas yksi jos toinenkin
kävelimme ja tyttöäni pelotti kaikki raot lumen alla
minua nauratti kun oli varmat askeleet ja poika heitteli lumipalloja
pimeää ja kaupungin valot ja minä kerroin rakennuksista niin kuin tietäisin kaupunkirakentamisesta jotain
ajattelin niitä kesiä kun oli konsertti puistossa
kun satoi kaatamalla ja me pikkutytöt taikapeiliä kuuntelemassa humalaisten muovien alla
kävelemässä paljain varpain kotiin hiukset vettä vaatteet läpinäkyvät
mutta me oltiin pikkutyttöjä silloin
tänään jouduin muistamaan äänestä miehen
jota joskus pikkutyttöinä yritimme viekotella
jotta hän menettäisi työpaikkansa
ja nyt sataa lunta,
vaikka aamulla taivas oli kirkas ja sininen ja minulla jatkuvasti katkeilevat puhelut sinne merien taakse
jonnekin,
puhetta pyöristä, puhetta lentolipuista, puhetta kartoista ja siitä mitä haluaisi tehdä kaikista eniten kun toisella on alkamassa yö ja toisella päivä.
sataa lunta,
lumitöitä tehdessä taivas oli uhkaavasti pimentymässä
mutta olen unohtanut kaiken pilvistä
en enää katso ylös niin kuin muutamia kuukausia sitten
aamuyöstä, ja kun oli pimeää ja kuu teki valon ja tähdet himmeästi pilveverhojen läpi
kun katsoi ylös jatkuvasti
katsoi katsoi katsoi taakse ja sivuille niin ettei voinut keskittyä mihinkään kirjaan, ei taskulampun valoon
kuinka hitaasti vene liikkui, miltei pysähtyi niin
että piti laittaa moottori pärisemään
eikä sitten ollut varma jos ei kuulisikaan merirosvojen ääniä
ja toivoi että tuuli yltyisi,
että yltyisi se
edes niin että saisi veneen liikkumaan
tai kääntyisi nousuvesi laskuvedeksi tai toisinpäin
ja miten kylmää merillä toisinaan
kun suolavesi tulee iholle kaikkien takkien läpi ja varpaat palelevat ja kosteat,
aina yllättäen, ei koskaan osaa aavistaa miltä puolelta aalto ryöppyää istuinkaukaloon (tämä on käännetty ilmaistasanakirjaa käyttäen! miten joskus käsittämättömän selittämättömiä kielten erot!)
ja miten kuumaa kun aurinko nousee. haluaa välttää kaiken valon, mutta ei voi, on silti katsottava taivasta, on silti tähyiltävä horisonttiin, haluaa olla alasti eikä sittenkään saada valoa iholleen. haluaa vettä vettä vettä.
eikä haaveile mistään niin kovasti kuin vedestä kun on Timor Leste ja viemäriveden haju. Salaatit roikkumassa alassuin, tomaatit torneina, naisilla viuhkat ja miehet viuhkimassa kärpäsiä lihoistaan. Tulee miltei vihaiseksi kuumuudesta. Vihaiseksi liejusta, kun pitää astua veneestä rantaan ja kiskoa vene kivikkoon ettei se lähtisi nousu tai laskuvesien mukana. haaveilee uimisesta. haaveilee niistä koralliriutoista, vuoristokylistä. eikä vieläkään ymmärrä miten sekin ranskalainen tyttö oli ollut siinä pääkaupungissa viikko viikon perään lähtemättä, vaikka olisi ihan hyvin voinut tehdä retkiä viileämmille ylängöille, edes.
mutta nyt ei ole meriä eikä veneitä
muuta kuin lumen alle hautautuneita kuin vanhat eläimet
Helsingissäkin hiihdetään. Vain junasillan alla virta on sula.
Huomenna on koulu. Sellainen luokka, jossa ei ole koskaan ollut, lapset joita ei ole koskaan tavannut, opettajat kaikki vaihtuneet. Ei tarvitse koputtaa ja odottaa käytävällä, että joku tulisi avaamaan. Ei jättää kenkiä ja takkeja pieniin naulakoihin oven pieleen.
Sataa lunta,
yhtäkkiä koko taivaan täydeltä. Enkä ole tarkastanut lentoja niin kuin piti.
Kuinka pitkä matka vielä. Pitkä pitkä ennen kuin tietää missä pitää olla perillä.
junasilalle, jonka raiteille joskus asettelin viiskytpennisiä veljen ja naapurin pojan ja sen pojan pikkuveljen kanssa. Junasillalle, josta on otettu kuva kun yhdellä tytöistä on sininen takki,
josta joskus perjantai-iltana hyppäsi alas yksi jos toinenkin
kävelimme ja tyttöäni pelotti kaikki raot lumen alla
minua nauratti kun oli varmat askeleet ja poika heitteli lumipalloja
pimeää ja kaupungin valot ja minä kerroin rakennuksista niin kuin tietäisin kaupunkirakentamisesta jotain
ajattelin niitä kesiä kun oli konsertti puistossa
kun satoi kaatamalla ja me pikkutytöt taikapeiliä kuuntelemassa humalaisten muovien alla
kävelemässä paljain varpain kotiin hiukset vettä vaatteet läpinäkyvät
mutta me oltiin pikkutyttöjä silloin
tänään jouduin muistamaan äänestä miehen
jota joskus pikkutyttöinä yritimme viekotella
jotta hän menettäisi työpaikkansa
ja nyt sataa lunta,
vaikka aamulla taivas oli kirkas ja sininen ja minulla jatkuvasti katkeilevat puhelut sinne merien taakse
jonnekin,
puhetta pyöristä, puhetta lentolipuista, puhetta kartoista ja siitä mitä haluaisi tehdä kaikista eniten kun toisella on alkamassa yö ja toisella päivä.
sataa lunta,
lumitöitä tehdessä taivas oli uhkaavasti pimentymässä
mutta olen unohtanut kaiken pilvistä
en enää katso ylös niin kuin muutamia kuukausia sitten
aamuyöstä, ja kun oli pimeää ja kuu teki valon ja tähdet himmeästi pilveverhojen läpi
kun katsoi ylös jatkuvasti
katsoi katsoi katsoi taakse ja sivuille niin ettei voinut keskittyä mihinkään kirjaan, ei taskulampun valoon
kuinka hitaasti vene liikkui, miltei pysähtyi niin
että piti laittaa moottori pärisemään
eikä sitten ollut varma jos ei kuulisikaan merirosvojen ääniä
ja toivoi että tuuli yltyisi,
että yltyisi se
edes niin että saisi veneen liikkumaan
tai kääntyisi nousuvesi laskuvedeksi tai toisinpäin
ja miten kylmää merillä toisinaan
kun suolavesi tulee iholle kaikkien takkien läpi ja varpaat palelevat ja kosteat,
aina yllättäen, ei koskaan osaa aavistaa miltä puolelta aalto ryöppyää istuinkaukaloon (tämä on käännetty ilmaistasanakirjaa käyttäen! miten joskus käsittämättömän selittämättömiä kielten erot!)
ja miten kuumaa kun aurinko nousee. haluaa välttää kaiken valon, mutta ei voi, on silti katsottava taivasta, on silti tähyiltävä horisonttiin, haluaa olla alasti eikä sittenkään saada valoa iholleen. haluaa vettä vettä vettä.
eikä haaveile mistään niin kovasti kuin vedestä kun on Timor Leste ja viemäriveden haju. Salaatit roikkumassa alassuin, tomaatit torneina, naisilla viuhkat ja miehet viuhkimassa kärpäsiä lihoistaan. Tulee miltei vihaiseksi kuumuudesta. Vihaiseksi liejusta, kun pitää astua veneestä rantaan ja kiskoa vene kivikkoon ettei se lähtisi nousu tai laskuvesien mukana. haaveilee uimisesta. haaveilee niistä koralliriutoista, vuoristokylistä. eikä vieläkään ymmärrä miten sekin ranskalainen tyttö oli ollut siinä pääkaupungissa viikko viikon perään lähtemättä, vaikka olisi ihan hyvin voinut tehdä retkiä viileämmille ylängöille, edes.
mutta nyt ei ole meriä eikä veneitä
muuta kuin lumen alle hautautuneita kuin vanhat eläimet
Helsingissäkin hiihdetään. Vain junasillan alla virta on sula.
Huomenna on koulu. Sellainen luokka, jossa ei ole koskaan ollut, lapset joita ei ole koskaan tavannut, opettajat kaikki vaihtuneet. Ei tarvitse koputtaa ja odottaa käytävällä, että joku tulisi avaamaan. Ei jättää kenkiä ja takkeja pieniin naulakoihin oven pieleen.
Sataa lunta,
yhtäkkiä koko taivaan täydeltä. Enkä ole tarkastanut lentoja niin kuin piti.
Kuinka pitkä matka vielä. Pitkä pitkä ennen kuin tietää missä pitää olla perillä.
sunnuntaina, tammikuuta 08, 2012
talvi
on tullut. Jää on puoliksi jäätynyttä, kettu on uskaltautunut, isi sanoo
mutta minä yritän kuvata lumihiutaleita. Kuten tavallista.
Pesen pitkää hametta ja vesi tulee punaiseksi kuten alushousuni Itä-Timorin hiostuksessa, ja kesti tovin ennen kuin tajusin, että Thaimaassa vaatteet värjätään sillä tavalla, että väri lähtee pesussa pois.
Muistan intialaiset tyynynpäällisetkin.
Me nukumme vierekkäin joka yö. Joka yö miltei kolme viikkoa ja sitten se on ohi
mies sanoo kuin ikuisuus ja minusta tuntuu ettei mitään muuta aikaa tarvisi ollakaan. Miinus yhdeksän astetta pakkasta, eikä tunnu tuuli
äiti sanoo on tuuli tyyntynyt ja on helppo toistaa lauseita, jotta ei jäisi tyhjää väliä sanoa jotakin muuta. Puhutaan lentokapteenien eläkeiästä ja minä mittaan aikaa liittymästä liittymään niin kuin se kiinnostaisi minua tippaakaan.
Olisipa jo huhtikuu.
mutta minä yritän kuvata lumihiutaleita. Kuten tavallista.
Pesen pitkää hametta ja vesi tulee punaiseksi kuten alushousuni Itä-Timorin hiostuksessa, ja kesti tovin ennen kuin tajusin, että Thaimaassa vaatteet värjätään sillä tavalla, että väri lähtee pesussa pois.
Muistan intialaiset tyynynpäällisetkin.
Me nukumme vierekkäin joka yö. Joka yö miltei kolme viikkoa ja sitten se on ohi
mies sanoo kuin ikuisuus ja minusta tuntuu ettei mitään muuta aikaa tarvisi ollakaan. Miinus yhdeksän astetta pakkasta, eikä tunnu tuuli
äiti sanoo on tuuli tyyntynyt ja on helppo toistaa lauseita, jotta ei jäisi tyhjää väliä sanoa jotakin muuta. Puhutaan lentokapteenien eläkeiästä ja minä mittaan aikaa liittymästä liittymään niin kuin se kiinnostaisi minua tippaakaan.
Olisipa jo huhtikuu.
keskiviikkona, marraskuuta 30, 2011
On ollut pimeää
ihan kuin olisi tullut sade, mutta ei edes lunta.
Paketteja Malesiasta harvasepäivä. Harva. Se. Päivä.
Ja tilastoja, että 30% suomalaisista ei saa tarpeeksi d-vitaminia. Ajattelen aurinkoa,
jota piti väistää.
Olen alkanut ajatella jo uutta matkaa
muuttaminen tuntuu toivottomalta
tuntuu toivottomalta löytää paikkaa, jossa voisi aloittaa
on kummallista, miten sitä tietää että paikanvaihdos on illuusio
mutta silti
sitä kuvittelee, että se auttaisi
että kotiin
että pois
tuulikellot
sitä kaipasi mustikoita ja vadelmia ja kanttarelleja ja suppilovahveroita
mutta nyt
ostaa mandariineja tai satsumia tai mitä ne nyt on
ja haikailee avokadojen, mangojen ja tahinin perään
miksei sitä voi vain olla sillä tavalla tyytyväinen
että jaksaisi kävellä järvellä pimeässä
söisi mielellään päivästä toiseen punajuuria, lanttuja ja porkkanoita
kaalipiirakkaa.
mutta haaveilee jo
muusta maasta
ehkä minun sielu liikkuu.
ihan kuin olisi tullut sade, mutta ei edes lunta.
Paketteja Malesiasta harvasepäivä. Harva. Se. Päivä.
Ja tilastoja, että 30% suomalaisista ei saa tarpeeksi d-vitaminia. Ajattelen aurinkoa,
jota piti väistää.
Olen alkanut ajatella jo uutta matkaa
muuttaminen tuntuu toivottomalta
tuntuu toivottomalta löytää paikkaa, jossa voisi aloittaa
on kummallista, miten sitä tietää että paikanvaihdos on illuusio
mutta silti
sitä kuvittelee, että se auttaisi
että kotiin
että pois
tuulikellot
sitä kaipasi mustikoita ja vadelmia ja kanttarelleja ja suppilovahveroita
mutta nyt
ostaa mandariineja tai satsumia tai mitä ne nyt on
ja haikailee avokadojen, mangojen ja tahinin perään
miksei sitä voi vain olla sillä tavalla tyytyväinen
että jaksaisi kävellä järvellä pimeässä
söisi mielellään päivästä toiseen punajuuria, lanttuja ja porkkanoita
kaalipiirakkaa.
mutta haaveilee jo
muusta maasta
ehkä minun sielu liikkuu.
sunnuntaina, marraskuuta 13, 2011
työ
Olen koko viikonlopun ollut koneella menemättä edes ulos
minusta tuntuu, että on vaara
työnteonvaara. rupean vain tekemään niin kamalasti kun en ole niin pitkään aikaan
mutta oikeastaan pidän tällaisesta että voin tehdä omaan tahtiin
viime yönä
nukuin vain aamusta ja näin rappusiltani jyrkänteeltä kallistuneen rekan
ja pyöräilijät sateesta märkinä sen alla suojassa
mutta minä en mennyt ulos katsoin vain ikkunasta kun ihmiset juoksentelivat hädissään
edestakaisin
ja toisetkin olivat nähneet painajaisia
ja mies oli vienyt pienen pojan sairaalaan
ja me katsoimme ikkunasta myyränkoloja
ja ylihuomenna
on kulunut kaksi kuukautta siitä kun
vene jäi satamaan
kun minä kannoin rinkkaa ja reppua
pitkästä aikaa
ja joskus jouluun oli vielä niin pitkä aika.
minusta tuntuu, että on vaara
työnteonvaara. rupean vain tekemään niin kamalasti kun en ole niin pitkään aikaan
mutta oikeastaan pidän tällaisesta että voin tehdä omaan tahtiin
viime yönä
nukuin vain aamusta ja näin rappusiltani jyrkänteeltä kallistuneen rekan
ja pyöräilijät sateesta märkinä sen alla suojassa
mutta minä en mennyt ulos katsoin vain ikkunasta kun ihmiset juoksentelivat hädissään
edestakaisin
ja toisetkin olivat nähneet painajaisia
ja mies oli vienyt pienen pojan sairaalaan
ja me katsoimme ikkunasta myyränkoloja
ja ylihuomenna
on kulunut kaksi kuukautta siitä kun
vene jäi satamaan
kun minä kannoin rinkkaa ja reppua
pitkästä aikaa
ja joskus jouluun oli vielä niin pitkä aika.
tiistaina, lokakuuta 25, 2011
Olen ollut eksynyt koko päivän.
En halunnut kävellä samoja katuja ja en ajatellut
että en ole vielä tottunut hollannin arkitehtuuriin niin, että todella erottaisin kolmiokattoiset tiilitalot toisistaan
ja minulla oli leipä
ja vihannekset ja puistot tulivat tutuiksi
ympyrä
kunnes istuin penkille, hanhet ja keltaiset lehdet ja koirat ja mies, joka ei löytänyt tennispalloa, mutta
minä tiesin missä se oli ja it's here
väsyneenä
istuin ja avasin sateenvarjon ja istuin lisää
ja sitten päätin kävellä kotiin
ja kävelinkin
tunnin päästä rupean laittamaan ruokaa,
Sanneni tulee siitä tunnin päästä
ja siitä kahden tunnin päästä lähtee junani.
Eilen kävelin museon käytäviä ja pysähtelin niin kuin kaikki muutkin turistit.
Otin kuvan kolmesta nuoresta kirjaimiin nojaten
kävelin katuja kävelin auringossa tuulessa uusi takki
on ollut kirkas syysää kaikki päivät
mutta tänään sataa
ja minä ajattelen
miten eri tavalla ihmiset puhuvat ja kirjoittavat
suurin osa
ja mietin onko minunkin rytmini eri
tuntuuko se erilaiselta lukea kuin kuunnella
olla
ajattelen yötä
kun tulee tekstiviestejä että voin laittaa rahaa tililille
(niin mikä se oli se taloudellinen tasapaino, josta ennustaja mainitsi, pankkikortti on mennyt vanhaksi ja visakortti ei toimi, onneksi en ole yksin!)
ei se ole rahasta kiinni, minä vastaan, se on kortti
mutta aikaero on kolmetoistatuntia
ja poika kysyy unissaan tytöltä että mitä hänen pitäisi tehdä
ja ajattelen elokuvaa,
jossa he ovat 35-vuotiaita mutta eivät oikein tiedä mitä ovat tekemässä, mitä haluavat
ja toinen alkaa myydä puita ja toinen
löytää paljon vanhemman miehen
ajattelen meidän suunnattomuuksiamme
ajattelen sitä kuinka me pukeudumme silti samalla tavalla
vaikka muka eri tavalla mutta kuitenkin on villasukat ja kaulahuivit ja kivannäköiset vanhanmalliset takit ja kaikki haluu kasvattaa kasviksia tai ainakin basilikaa ja kaikilla on äidin vanha pyörä tai helmet tai hattu tai huivi tai kengät tai laukku
ja unia
jossa minä olen alasti ja tyttö käy läpi vartaloani
ja hänen untaan
jossa on huoneita
minä sanon huoneet ovat sinä.
ajattelen miten nopeasti me katoamme. ja sitten palaamme takaisin. seitsemän vuotta. joku sanoi seitsemän vuotta on raja. ei tai ikuisesti. kohtaamisia.
elokuvateatteri on pieni. meitä on siellä kymmenen. minä olen pyöräillyt liian suurella pyörällä mutta en yhtä kookkaalla kuin saksalaisen pojan pyörä. hän on islannissa. ja me puhumme paljon islannista. on mahdotonta muistaa niin kuin se on, koska aina tulee kuva. valittu.
ja niin on tulevienkin maiden kanssa. ja menetettyjen. niin on heidän kaikkien kanssa, minä ajattelen. lumi on kinoksina ulkona ja me keräännymme saman pöydän ääreen. kynttilät valot
ja sitä unohtaa
miten ei osannut ajaa pyörällä
miten vaikeaa oli piirtää sormet
miten oli varma että ei koskaan menisi kouluun
koskaan suutelisi
yhtäkkiä olen täällä
missä on sade keltaiset lehdet
ei sade mustien pilvien kanssa sekunnissa
keskipäivällä
ihmiset ostoskeskuksen katoksen alla ja minä kävelemässä edestakaisin
vihreävalkoinen sateenvarjo
unohtuneena Pariisiin
yhtäkkiä
kääriytyneenä kaikkiin pitkiin vaatteisiin eikä
hakeutumassa ilmastoinnin alle hikipisarat jatkuvasti iholla
kuin vettä
yhtäkkiä mahdollisuutena ostaa luomutomaatteja
mantelimaitoa
ja soija kalliimpaa kuin juusto
yhtäkkiä kadut täynnä pyöriä niin kuin autoja pitää katsoa kumpaankin suuntaan ja liikennevalot vaihtavat väriä, ne ihan totta toimivat, ei intialaisia miehiä tarttumassa kädestä juoksemassa tien yli
yhtäkkiä tieto siitä että joku odottaa
jo
että tulisin kotiin.
En halunnut kävellä samoja katuja ja en ajatellut
että en ole vielä tottunut hollannin arkitehtuuriin niin, että todella erottaisin kolmiokattoiset tiilitalot toisistaan
ja minulla oli leipä
ja vihannekset ja puistot tulivat tutuiksi
ympyrä
kunnes istuin penkille, hanhet ja keltaiset lehdet ja koirat ja mies, joka ei löytänyt tennispalloa, mutta
minä tiesin missä se oli ja it's here
väsyneenä
istuin ja avasin sateenvarjon ja istuin lisää
ja sitten päätin kävellä kotiin
ja kävelinkin
tunnin päästä rupean laittamaan ruokaa,
Sanneni tulee siitä tunnin päästä
ja siitä kahden tunnin päästä lähtee junani.
Eilen kävelin museon käytäviä ja pysähtelin niin kuin kaikki muutkin turistit.
Otin kuvan kolmesta nuoresta kirjaimiin nojaten
kävelin katuja kävelin auringossa tuulessa uusi takki
on ollut kirkas syysää kaikki päivät
mutta tänään sataa
ja minä ajattelen
miten eri tavalla ihmiset puhuvat ja kirjoittavat
suurin osa
ja mietin onko minunkin rytmini eri
tuntuuko se erilaiselta lukea kuin kuunnella
olla
ajattelen yötä
kun tulee tekstiviestejä että voin laittaa rahaa tililille
(niin mikä se oli se taloudellinen tasapaino, josta ennustaja mainitsi, pankkikortti on mennyt vanhaksi ja visakortti ei toimi, onneksi en ole yksin!)
ei se ole rahasta kiinni, minä vastaan, se on kortti
mutta aikaero on kolmetoistatuntia
ja poika kysyy unissaan tytöltä että mitä hänen pitäisi tehdä
ja ajattelen elokuvaa,
jossa he ovat 35-vuotiaita mutta eivät oikein tiedä mitä ovat tekemässä, mitä haluavat
ja toinen alkaa myydä puita ja toinen
löytää paljon vanhemman miehen
ajattelen meidän suunnattomuuksiamme
ajattelen sitä kuinka me pukeudumme silti samalla tavalla
vaikka muka eri tavalla mutta kuitenkin on villasukat ja kaulahuivit ja kivannäköiset vanhanmalliset takit ja kaikki haluu kasvattaa kasviksia tai ainakin basilikaa ja kaikilla on äidin vanha pyörä tai helmet tai hattu tai huivi tai kengät tai laukku
ja unia
jossa minä olen alasti ja tyttö käy läpi vartaloani
ja hänen untaan
jossa on huoneita
minä sanon huoneet ovat sinä.
ajattelen miten nopeasti me katoamme. ja sitten palaamme takaisin. seitsemän vuotta. joku sanoi seitsemän vuotta on raja. ei tai ikuisesti. kohtaamisia.
elokuvateatteri on pieni. meitä on siellä kymmenen. minä olen pyöräillyt liian suurella pyörällä mutta en yhtä kookkaalla kuin saksalaisen pojan pyörä. hän on islannissa. ja me puhumme paljon islannista. on mahdotonta muistaa niin kuin se on, koska aina tulee kuva. valittu.
ja niin on tulevienkin maiden kanssa. ja menetettyjen. niin on heidän kaikkien kanssa, minä ajattelen. lumi on kinoksina ulkona ja me keräännymme saman pöydän ääreen. kynttilät valot
ja sitä unohtaa
miten ei osannut ajaa pyörällä
miten vaikeaa oli piirtää sormet
miten oli varma että ei koskaan menisi kouluun
koskaan suutelisi
yhtäkkiä olen täällä
missä on sade keltaiset lehdet
ei sade mustien pilvien kanssa sekunnissa
keskipäivällä
ihmiset ostoskeskuksen katoksen alla ja minä kävelemässä edestakaisin
vihreävalkoinen sateenvarjo
unohtuneena Pariisiin
yhtäkkiä
kääriytyneenä kaikkiin pitkiin vaatteisiin eikä
hakeutumassa ilmastoinnin alle hikipisarat jatkuvasti iholla
kuin vettä
yhtäkkiä mahdollisuutena ostaa luomutomaatteja
mantelimaitoa
ja soija kalliimpaa kuin juusto
yhtäkkiä kadut täynnä pyöriä niin kuin autoja pitää katsoa kumpaankin suuntaan ja liikennevalot vaihtavat väriä, ne ihan totta toimivat, ei intialaisia miehiä tarttumassa kädestä juoksemassa tien yli
yhtäkkiä tieto siitä että joku odottaa
jo
että tulisin kotiin.
keskiviikkona, lokakuuta 19, 2011
lentokenttä
Kaksi tuntia lähtöön. Tajusin etten ole päässyt Malesiaa pidemmälle. Että tänne rantauduin ja täältä lennän kuitenkin. Mihin aika on kadonnut?
Voisin etsiä osoitteen Pariisista. Intialaisen miehen käyntikortti lensi portaita alas
Husky Rescue.
Äiti haluaa olla ystävä naamakirjassa. Entinen sotilaspoika jäi seisomaan metroasemalle. Me ei suudeltu, mutta minä annoin kirjelappusen. Kaikillehan minä annan
kirjeitä siis.
Olen katsonut ihmisiä tänään. Istuin tunnin ostoskeskuksessa ja kuvittelin, että minulla on potrettilinssi. Oli huivipäisiä tyttöjä, brasilaistyylisiä naisia, kiinalaisia, korealaisia, perheitä, pariskuntia, lapsia, nuoria, vanhus juomassa pepsiä.
Tapasin siis taas intialaisen miehen tänään. Halusin printata boarding passini ja siellä liikkeessä oli tämä mies joka sanoi että hän voi auttaa minua pääsemään opeksi kansainväliseen kouluun. Hän oli vähän liian auttavainen, sanoisin. Hän maksoi printtinikin.
Sitten olin syömässä ja sielläkin intialainen mies ja kiinalainen mies liittyivät seuraani, koska hymyilin heille niin avoimesti, ilman ennakkoluuloja. Puhuimme paljon Malesiasta ja eri ryhmien välillä olevasta jännitteestä. He varoittivat minua, että ei pitäisi olla niin luottavainen miesten suhteen.
Sanoin, niin niin.
Minulle on sanottu tänään kolmesti että näytän hyvin nuorelta
kahdesti on viitattu pieneen kokooni, kerran että skandinaavithan ovat isokokoisia
Olen ostanut tänään ja toissapäivänä enemmän tavaroita kuin koko viime vuonna yhteensä.
Olen väsynyt. Haluaisin olla jo
siellä
me istuttiin hiljaa. Minä söin gadogadoa enkä jaksanut kaikkea. Me ei puhuttu paljon. Muuta kuin tavallista. Että satoiko päivällä ja että miten puhelu meni. Ja mies on poiminut kukkia johonkin juomaan ja maailma on pieni, niinhän se on.
Minä ajattelen, että ihan kohta minä voin nukkua omissa lakanoissa! Tämä on totaalisen kummallista, mutta olen kaivannut toisinaan lakanoitani! Mummin lakanoita itseasiassa! Muistan kaikkien kukkien kuviot.
Eilen nauroin niin että. Istuttiin pimeässä Svetjan kanssa ja katsottiin amerikkalaisia hääkomedioita. Kukaan ei ollut tullut kotiin, mutta meillä oli venäläistä teetä ja Sandra Bullock.
Ja vaikka on kielimuuri kuinka helppoa on olla. Vaikka puhutaankin aina samaan aikaan. Ja sitten, ne jotka tulevat naapurimaista ovat muurien takana toisinaan. Sitä vain seisotaan ja mietitään että niin NII-IN
sitten oli bussimatka ja kiinalaismalesialainen mies, jonka mielestä täällä ei toteudu ihmisoikeudet. Vihjasin että ei ne nyt ihan Kiinassakaan taida toteutua. Hän oli hassu. Hän tarjosi suklaata ja sanoi että pitää ottaa kun tarjotaan, että suklaa on hyvästä.
ja minä ajattelin
kuinka paljon tällaisia ihmisiä
minulta jää nyt näkemättä
kuinka paljon sattumanvaraisia
ja sitten
ajattelin kummipoikaani
että seisoisin koulun kentän reunalla kun hän pääsee
ajattelin mummia
kuka tuli
isiä ajattelin
teitä
ja että ehkä ei ole pahasta
joskus palata
ennen aikojaan.
Voisin etsiä osoitteen Pariisista. Intialaisen miehen käyntikortti lensi portaita alas
Husky Rescue.
Äiti haluaa olla ystävä naamakirjassa. Entinen sotilaspoika jäi seisomaan metroasemalle. Me ei suudeltu, mutta minä annoin kirjelappusen. Kaikillehan minä annan
kirjeitä siis.
Olen katsonut ihmisiä tänään. Istuin tunnin ostoskeskuksessa ja kuvittelin, että minulla on potrettilinssi. Oli huivipäisiä tyttöjä, brasilaistyylisiä naisia, kiinalaisia, korealaisia, perheitä, pariskuntia, lapsia, nuoria, vanhus juomassa pepsiä.
Tapasin siis taas intialaisen miehen tänään. Halusin printata boarding passini ja siellä liikkeessä oli tämä mies joka sanoi että hän voi auttaa minua pääsemään opeksi kansainväliseen kouluun. Hän oli vähän liian auttavainen, sanoisin. Hän maksoi printtinikin.
Sitten olin syömässä ja sielläkin intialainen mies ja kiinalainen mies liittyivät seuraani, koska hymyilin heille niin avoimesti, ilman ennakkoluuloja. Puhuimme paljon Malesiasta ja eri ryhmien välillä olevasta jännitteestä. He varoittivat minua, että ei pitäisi olla niin luottavainen miesten suhteen.
Sanoin, niin niin.
Minulle on sanottu tänään kolmesti että näytän hyvin nuorelta
kahdesti on viitattu pieneen kokooni, kerran että skandinaavithan ovat isokokoisia
Olen ostanut tänään ja toissapäivänä enemmän tavaroita kuin koko viime vuonna yhteensä.
Olen väsynyt. Haluaisin olla jo
siellä
me istuttiin hiljaa. Minä söin gadogadoa enkä jaksanut kaikkea. Me ei puhuttu paljon. Muuta kuin tavallista. Että satoiko päivällä ja että miten puhelu meni. Ja mies on poiminut kukkia johonkin juomaan ja maailma on pieni, niinhän se on.
Minä ajattelen, että ihan kohta minä voin nukkua omissa lakanoissa! Tämä on totaalisen kummallista, mutta olen kaivannut toisinaan lakanoitani! Mummin lakanoita itseasiassa! Muistan kaikkien kukkien kuviot.
Eilen nauroin niin että. Istuttiin pimeässä Svetjan kanssa ja katsottiin amerikkalaisia hääkomedioita. Kukaan ei ollut tullut kotiin, mutta meillä oli venäläistä teetä ja Sandra Bullock.
Ja vaikka on kielimuuri kuinka helppoa on olla. Vaikka puhutaankin aina samaan aikaan. Ja sitten, ne jotka tulevat naapurimaista ovat muurien takana toisinaan. Sitä vain seisotaan ja mietitään että niin NII-IN
sitten oli bussimatka ja kiinalaismalesialainen mies, jonka mielestä täällä ei toteudu ihmisoikeudet. Vihjasin että ei ne nyt ihan Kiinassakaan taida toteutua. Hän oli hassu. Hän tarjosi suklaata ja sanoi että pitää ottaa kun tarjotaan, että suklaa on hyvästä.
ja minä ajattelin
kuinka paljon tällaisia ihmisiä
minulta jää nyt näkemättä
kuinka paljon sattumanvaraisia
ja sitten
ajattelin kummipoikaani
että seisoisin koulun kentän reunalla kun hän pääsee
ajattelin mummia
kuka tuli
isiä ajattelin
teitä
ja että ehkä ei ole pahasta
joskus palata
ennen aikojaan.
maanantaina, lokakuuta 17, 2011
Eilen
kävelin puutarhassa
ja ajattelin että me rakennamme metsää
rakennamme vettä niin kuin olisi oikeat aallot tai sade
ajattelin kalankasvatusaltaita ankkoja rekan kyydissä häkeissä ohitettaessa bussilla papukaija toistamassa hello hello
ajattelin apinoita kiipeämässä sähkökaapeleita ja pilvenpiirtäjiä peili-ikkunoita, mosaikkikuvioita
ajattelin raimo sailasta ja että lama tulee olemaan pahempi kuin 90-luvun alussa
ajattelin omia työllistymismahdollisuuksiani ajattelin kaikkia uskontoja miten kauniit ideat ja ihmisiä jotka sanovat niin mutta en olekaan hyvä muslimi en olekaan hyvä kristitty en hyvä buddha en
ajattelin meitä laskemassa veteen paskaa ja sitten niitä joilla on kompostoiva vessa ajattelin tanskalaista tyttöä ruotsissa kasvattamassa kurpitsoja
ajattelin meitä kaikkia jotka sanomme ihmisoikeudet ympäristö vihreä sitä ja tätä me sanomme mutta sitten kuitenkin olemme onnellisia koulussa joka on rahoitettu asekaupoilla onnellisia kulkemaan teitä jotka on nam nam kuuma kaakao
ajattelin poikaa joka on tappanut kolme ihmistä ja sitä ettei hän tekisi niin ilman uniformua
sitä kuinka kaikki näiden TOISTEN maiden ihmiset haluavat tulla meidänkaltaisiksemme
ulkoisesti
mutta ajattelumalli on erilainen
ajattelin kaikkea sitä roskaa aborginaalien mailla
Dilin vettä ja hajua joka tarttui vaatteisiin hiuksiin ja sitten vuoristokyliä jossa ihmiset hymyilivät kasvimaillaan
ajattelin miten on monta jotka yrittävät
muuttaa
jotakin
ja monta jotka eivät
monta jotka eivät edes voisi muuttaa mitään öljypalmuplantaaseja ja identtisiä taloja intialaiset perheet hymyilemässä ajattelin vettä
miten meillä on puhdasta vettä ja ihoja
jotka ovat näppyläisiä täällä hiuksia lähteviä ja kasvavia
ajattelin he ajattelevat meillä on kylmä ja minä ajattelen heillä on lika
ajattelin ruumiita
me katsomme kun ne räjähtävät elokuva elokuvan jälkeen ja poika oksentaa aamulla alkoholista
minä ajattelen niin
ja etsin ravintolaa jossa ei tarvisi syödä lihaa mutta kaikki kasvisruoka tuntuu yhtäkkiä loppuneen
sorry its finished already
ajattelen onko kasvissyöjiä niin paljon enemmän vai onko sitä ollutkaan kun kukaan ei kuitenkaan sitä ota
ajattelen
ja sitten olen onnellinen että lähden
kun puhun siitä minusta tuntuu että kyllä
tätä olen halunnut koko ajan
tulla kotiin
kävelin puutarhassa
ja ajattelin että me rakennamme metsää
rakennamme vettä niin kuin olisi oikeat aallot tai sade
ajattelin kalankasvatusaltaita ankkoja rekan kyydissä häkeissä ohitettaessa bussilla papukaija toistamassa hello hello
ajattelin apinoita kiipeämässä sähkökaapeleita ja pilvenpiirtäjiä peili-ikkunoita, mosaikkikuvioita
ajattelin raimo sailasta ja että lama tulee olemaan pahempi kuin 90-luvun alussa
ajattelin omia työllistymismahdollisuuksiani ajattelin kaikkia uskontoja miten kauniit ideat ja ihmisiä jotka sanovat niin mutta en olekaan hyvä muslimi en olekaan hyvä kristitty en hyvä buddha en
ajattelin meitä laskemassa veteen paskaa ja sitten niitä joilla on kompostoiva vessa ajattelin tanskalaista tyttöä ruotsissa kasvattamassa kurpitsoja
ajattelin meitä kaikkia jotka sanomme ihmisoikeudet ympäristö vihreä sitä ja tätä me sanomme mutta sitten kuitenkin olemme onnellisia koulussa joka on rahoitettu asekaupoilla onnellisia kulkemaan teitä jotka on nam nam kuuma kaakao
ajattelin poikaa joka on tappanut kolme ihmistä ja sitä ettei hän tekisi niin ilman uniformua
sitä kuinka kaikki näiden TOISTEN maiden ihmiset haluavat tulla meidänkaltaisiksemme
ulkoisesti
mutta ajattelumalli on erilainen
ajattelin kaikkea sitä roskaa aborginaalien mailla
Dilin vettä ja hajua joka tarttui vaatteisiin hiuksiin ja sitten vuoristokyliä jossa ihmiset hymyilivät kasvimaillaan
ajattelin miten on monta jotka yrittävät
muuttaa
jotakin
ja monta jotka eivät
monta jotka eivät edes voisi muuttaa mitään öljypalmuplantaaseja ja identtisiä taloja intialaiset perheet hymyilemässä ajattelin vettä
miten meillä on puhdasta vettä ja ihoja
jotka ovat näppyläisiä täällä hiuksia lähteviä ja kasvavia
ajattelin he ajattelevat meillä on kylmä ja minä ajattelen heillä on lika
ajattelin ruumiita
me katsomme kun ne räjähtävät elokuva elokuvan jälkeen ja poika oksentaa aamulla alkoholista
minä ajattelen niin
ja etsin ravintolaa jossa ei tarvisi syödä lihaa mutta kaikki kasvisruoka tuntuu yhtäkkiä loppuneen
sorry its finished already
ajattelen onko kasvissyöjiä niin paljon enemmän vai onko sitä ollutkaan kun kukaan ei kuitenkaan sitä ota
ajattelen
ja sitten olen onnellinen että lähden
kun puhun siitä minusta tuntuu että kyllä
tätä olen halunnut koko ajan
tulla kotiin
lauantaina, lokakuuta 15, 2011
lento
Nyt se on tehty.
Olen ostanut lentolipun. Pariisi.
Mikä vaihto. Olen puhunut venäläisen tytön kanssa. On kummallista miten naapurimaissa on niin erilaiset ihmiset. Aiemmin juttelin norjalaiselle pojalle ja oli jotenkin vaikeaa sekin. Aasialainen poika sanoi että meillä suomalaisilla on kaikilla suunnattomuuden ongelma, että ehkä se on meidän yhteiskunta. Suunnattomuus, ollaanko me suunnattomia?
Sovin tapaamisesta kenialaisen pojan kanssa huomiseksi, mutta nyt hän tekstasi jee ja että on ikävöinyt minua. Mitä?! Minä en sitten tajua tätä ajatuksenjuoksua. Olen tavannut hänet kerran ja todellakaan en olisi voinut aavistaa että välillämme olisi jotakin sellaista, mikä oikeuttaisi käyttämään lausetta i have missed you.
mindset.
tähän kaikkeen olen kyllästynyt. vaikka ehkä Suomessa olen kyllästynyt yhtäkkiä siihen, että kukaan ei sano mitään, ei katso silmiin eikä edes hymyile.
Olen ostanut lentolipun. Pariisi.
Mikä vaihto. Olen puhunut venäläisen tytön kanssa. On kummallista miten naapurimaissa on niin erilaiset ihmiset. Aiemmin juttelin norjalaiselle pojalle ja oli jotenkin vaikeaa sekin. Aasialainen poika sanoi että meillä suomalaisilla on kaikilla suunnattomuuden ongelma, että ehkä se on meidän yhteiskunta. Suunnattomuus, ollaanko me suunnattomia?
Sovin tapaamisesta kenialaisen pojan kanssa huomiseksi, mutta nyt hän tekstasi jee ja että on ikävöinyt minua. Mitä?! Minä en sitten tajua tätä ajatuksenjuoksua. Olen tavannut hänet kerran ja todellakaan en olisi voinut aavistaa että välillämme olisi jotakin sellaista, mikä oikeuttaisi käyttämään lausetta i have missed you.
mindset.
tähän kaikkeen olen kyllästynyt. vaikka ehkä Suomessa olen kyllästynyt yhtäkkiä siihen, että kukaan ei sano mitään, ei katso silmiin eikä edes hymyile.
Olen katsellut lentoja.
Miksi?
Lennot ovat halvempia kuin junat ja nyt minua kyllästyttää. Kyllästyttää koko matka, haluan tehdä jotain repäisevää. Hullua. Heittäytyä. Olen kyllästynyt. Kyllästynyt tähän.
Pariisi. 111e. Ei paha. Ensi torstai. Tekisi mieli olla jo hullu. Ostaa se ja sitten ostaa kaikki halvat vaatteet ja kengät ja kameran linssit ja kännykät ja ipodit ja ties mitkä piraatti dvd:t, pakata rinkka ja lentää Pariisiin ja sitten tavata tyttö, joka on Ranskassa ja juoda teetä ja olla kalliissa Euroopassa yhtäkkiä, myöhäissyksyssä ja sitten matkata kotiin ja yhtäkkiä koputtaa mummin oveen yllättäen!
Miten ihanaa olisikaan olla hullu niin kuin
hullu ja lentää Pariisiin ja tavata kapteeni
sanoa noh, minä olen tässä
ja mitä ennustaja sanoisi, että oliko se tarkoitettu vai ei ja mikä on matka
hän sanoi lokakuu
hän sanoi tasapaino
hän sanoi sielunkumppani
taloudellinen varmuus
ha
on lokakuu, jo puoliväli
ei tasapainoa ei sielunkumppania, rahat huvenneet
ja kysymysmerkki
viime viikolla oli pyöräilijälegenda ja juoksuseura ja viidakot ja kukkalat ja kalastajakylät ja kiinalaiset miehet juomassa kookosviiniä ja intialiset miehet tyrkyttämässä itseään ja puhelinnumeroitaan ja nyt on poika joka soittaa kitaraa ja sanoo ex-vaimo vaikka on vielä virallisesti naimisissa
ja minä nauran nauran nauran kun on sateesta märät kadut ja luutut lattiat ja jukurttia muovipussissa ja mina nauran koska tama on niin absurdia
etta kavelen kadulla kavelen punainen pussukka kadessa
se jonka tyttö lähetti kun olin vielä australian itäpuolella
minä kirjoitan miehelle että
varaanko lennot intiaan
olen valmis
lentämään olen valmis kävelemään ottamaan bussin junan pyörän
olen pyöräillyt peräkkäisinä päivinä kilometrejä kuumuudessa
ja hymyillyt ja jutellut ja kuunnellut ja katsellut ja ollut valokuvattavana
ja sanonut niin monta kertaa kiitos hei kiitos kiitos that's nice
mutta nyt olen valmis lähtemään
yhtäkkiä
ei kiinnostaa enää tehdä tätä matkaa läpi maiden vaikka kaikki ovat että vau että vau vau sinä ja yksin ja rohkeaa ja onpa hienoa ja onnea matkaan ja älä jätä kesken se on sinulle tärkeää mene
he sanovat
ja sanovat ja minä ajattelen että voisin jäädä tänne ikuisesti
ajattelin niin myös Itä-Timorin vuoristoista ajattelin niin Nhulanbuysta ajattelin niin Papua-New-Guineasta, jonne en edes koskaan mennyt ajattelin niin Maewon saaresta Vanuatulla Esperanto Santon länsipuolelta ajattelin niin Erramangossa ajattelin ajattelin niin veneessä Uudessa-Seelannissa Jyväskylässä Helsingissä Turussa Tampereella ajattelin Inarissa Kustavissa
Haarajoella
minä ajattelin voisin jäädä tänne voisin tehdä kodin
eilen kuuntelin Ekkhart Tollea. The power of now. Nyt nyt nyt
ja minä niin tunnistan olevani menneessä enemmän menneessä kuin tulevassa mutta enemmän tulevassakin kuin nyt
aina kuvittelemassa aina suunnittelemassa
aina aina aina
ja sitten on kuitenkin nyt. Bangok tulvii. Balilla järisee. Suomi lamassa. Uusi-Seelanti öljyssä.
Ja minä kirjoittamassa siitä mitä ehkä tekisin tulevaisuudessa
jota ei ole
eikä tule koskaan olemaan
kaan.
Miksi?
Lennot ovat halvempia kuin junat ja nyt minua kyllästyttää. Kyllästyttää koko matka, haluan tehdä jotain repäisevää. Hullua. Heittäytyä. Olen kyllästynyt. Kyllästynyt tähän.
Pariisi. 111e. Ei paha. Ensi torstai. Tekisi mieli olla jo hullu. Ostaa se ja sitten ostaa kaikki halvat vaatteet ja kengät ja kameran linssit ja kännykät ja ipodit ja ties mitkä piraatti dvd:t, pakata rinkka ja lentää Pariisiin ja sitten tavata tyttö, joka on Ranskassa ja juoda teetä ja olla kalliissa Euroopassa yhtäkkiä, myöhäissyksyssä ja sitten matkata kotiin ja yhtäkkiä koputtaa mummin oveen yllättäen!
Miten ihanaa olisikaan olla hullu niin kuin
hullu ja lentää Pariisiin ja tavata kapteeni
sanoa noh, minä olen tässä
ja mitä ennustaja sanoisi, että oliko se tarkoitettu vai ei ja mikä on matka
hän sanoi lokakuu
hän sanoi tasapaino
hän sanoi sielunkumppani
taloudellinen varmuus
ha
on lokakuu, jo puoliväli
ei tasapainoa ei sielunkumppania, rahat huvenneet
ja kysymysmerkki
viime viikolla oli pyöräilijälegenda ja juoksuseura ja viidakot ja kukkalat ja kalastajakylät ja kiinalaiset miehet juomassa kookosviiniä ja intialiset miehet tyrkyttämässä itseään ja puhelinnumeroitaan ja nyt on poika joka soittaa kitaraa ja sanoo ex-vaimo vaikka on vielä virallisesti naimisissa
ja minä nauran nauran nauran kun on sateesta märät kadut ja luutut lattiat ja jukurttia muovipussissa ja mina nauran koska tama on niin absurdia
etta kavelen kadulla kavelen punainen pussukka kadessa
se jonka tyttö lähetti kun olin vielä australian itäpuolella
minä kirjoitan miehelle että
varaanko lennot intiaan
olen valmis
lentämään olen valmis kävelemään ottamaan bussin junan pyörän
olen pyöräillyt peräkkäisinä päivinä kilometrejä kuumuudessa
ja hymyillyt ja jutellut ja kuunnellut ja katsellut ja ollut valokuvattavana
ja sanonut niin monta kertaa kiitos hei kiitos kiitos that's nice
mutta nyt olen valmis lähtemään
yhtäkkiä
ei kiinnostaa enää tehdä tätä matkaa läpi maiden vaikka kaikki ovat että vau että vau vau sinä ja yksin ja rohkeaa ja onpa hienoa ja onnea matkaan ja älä jätä kesken se on sinulle tärkeää mene
he sanovat
ja sanovat ja minä ajattelen että voisin jäädä tänne ikuisesti
ajattelin niin myös Itä-Timorin vuoristoista ajattelin niin Nhulanbuysta ajattelin niin Papua-New-Guineasta, jonne en edes koskaan mennyt ajattelin niin Maewon saaresta Vanuatulla Esperanto Santon länsipuolelta ajattelin niin Erramangossa ajattelin ajattelin niin veneessä Uudessa-Seelannissa Jyväskylässä Helsingissä Turussa Tampereella ajattelin Inarissa Kustavissa
Haarajoella
minä ajattelin voisin jäädä tänne voisin tehdä kodin
eilen kuuntelin Ekkhart Tollea. The power of now. Nyt nyt nyt
ja minä niin tunnistan olevani menneessä enemmän menneessä kuin tulevassa mutta enemmän tulevassakin kuin nyt
aina kuvittelemassa aina suunnittelemassa
aina aina aina
ja sitten on kuitenkin nyt. Bangok tulvii. Balilla järisee. Suomi lamassa. Uusi-Seelanti öljyssä.
Ja minä kirjoittamassa siitä mitä ehkä tekisin tulevaisuudessa
jota ei ole
eikä tule koskaan olemaan
kaan.
tiistaina, lokakuuta 11, 2011
Pilvet ovat uskomattomia. Melaka strait. Kun kuulen sen nimen, ajattelen veneitä.
Talon muuria vasten miehet hississä. Hyvä etten vaihda vaatteita ikkunan takana.
Eilen minulta pyydettiin suudelmaa ja ehdotettiin seksiä, otettiin salaa ja tarkoituksella kuvia, opetettiin Hare Krishna mantra, kysyttiin matkustanko yksin ainakin kahteenkymmenen kertaan. Joskus ajattelen, että täällä avun kysyminen (esim. miten pääsen paikasta a paikkaan b tai missä on lähin bussipysäkki) on ehdotus jostakin muusta.
Joskus olen kyllästynyt olemaan tyttö, joka hymyilee ja jolla on valkoinen iho.
Mietin sitä, kun matkasin ylös Penang kukkulalle kenialaisen pojan kanssa. Mietin, että koska hänellä on tumma iho, hän joutuu aina erityisasemaan. Afrikka. Aina. Se on aina. Ja mietin, että hänestä mahtaa tuntua samalta kuin minusta nyt. Aina tietoisena sukupuolestani ja ihonväristä.
Ehkä hän ajatteli samaa.
Tänään haluaisin olla jo perillä.
Talon muuria vasten miehet hississä. Hyvä etten vaihda vaatteita ikkunan takana.
Eilen minulta pyydettiin suudelmaa ja ehdotettiin seksiä, otettiin salaa ja tarkoituksella kuvia, opetettiin Hare Krishna mantra, kysyttiin matkustanko yksin ainakin kahteenkymmenen kertaan. Joskus ajattelen, että täällä avun kysyminen (esim. miten pääsen paikasta a paikkaan b tai missä on lähin bussipysäkki) on ehdotus jostakin muusta.
Joskus olen kyllästynyt olemaan tyttö, joka hymyilee ja jolla on valkoinen iho.
Mietin sitä, kun matkasin ylös Penang kukkulalle kenialaisen pojan kanssa. Mietin, että koska hänellä on tumma iho, hän joutuu aina erityisasemaan. Afrikka. Aina. Se on aina. Ja mietin, että hänestä mahtaa tuntua samalta kuin minusta nyt. Aina tietoisena sukupuolestani ja ihonväristä.
Ehkä hän ajatteli samaa.
Tänään haluaisin olla jo perillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)