syntyvyyden säätely

eilen illalla minä ajattelin
kun taas kerran kuulin että eräs
minun läheltäni oli joutunut sairaalaan
se on kuumetta vain, mutta kuitenkin
että entäpä
jos ihmisten paha olo, mielenterveysongelmat, se ettei näe elämässään merkitystä, halua elää
onkin vain luonnon keino rajoittaa meidän jatkuvaa kasvuamme

kun taudit eivät enää tehoa kunnolla, koska meillä on lääketiede
ja kun hedelmättömyys (se on lisääntynyt länsimaissa jatkuvasti) ei ole enää mikään ongelma, kun on hedelemöityshoidot ja kuka tahansa voi saada lapsen biologiasta huolimatta
niin entä
jos me olemmekin alkaneet rajoittaa syntyvyyttämme, liiallisuuttamme itse
entä jos meidän mielemme on vain seuraava keino?
kun ulkopuoliset tekijät eivät enää säätele meitä, kun me yritämme hallita kaikkea, niin me väistämättä alamme itse rajoittaa itseämme

me pidämme väkisin hengissä ne, jotka eivät edes tahdo elää
eikö se ole järjetöntä?
me pidämme hengissä ne, jotka eivät pysyisi hengissä ilman, ja me pistämme ne lisääntymään, jotka eivät lisääntyisi ilman ja sitten vielä pakotamme elämään ne jotka eivät eläisi ilman.

ja tällaisia ajatuksia ajattelen minä, jolla on elämänkumppaninaan itsemurhakandidaatti.

entä mikä on sitten seuraava keino? entä jos kaikki ilmastonmuutoksetkin ovat vain sitä. että meitä pitää saada täältä vähän lahdattua. että meitä oikeasti on ihan helvetisti liikaa ja kun kasvu ei näytä pysähtyvän. ei sitten mihinkään. kasvu vaan kiihtyy. ja politikot ovat huolissaan kun ihmiset eivät taas kuluta tarpeeksi.
'
ja mielenkiintoinen on tutkimus homoseksuaalisuuden suhteesta resursseihin. rotilla oli tehty kokeita, joissa ensin ruokaa oli riittävästi rottapopulaatioon nähden, mutta kun ruokaa vähennettiin niin, että sitä riitti hyvin enää puolelle populaatiosta, alkoikin homoseksuaalisten rottien määrä lisääntyä! Niin että populaation koko palautui lopulta sellaiseksi, että ruokaa taas riitti kaikille.

niin. jotenkin minä uskon siihen, että syntyvyyden säätely on tarpeen ja että se tapahtuu keinolla millä hyvänsä. ja että tämä nykyinen meno. kun me alamme tuhota itseämme sisältä päin, on kauhistuttavaa. ja että tähän pitäisi olla jokin muu ratkaisu. onko se niin mahdottoman vaikea ymmärtää, ettei me omisteta tätä maailmaa? että meillä on vain tämä yksi pallo, jossa on elettävä? ja että me ei voida elää täällä yksin. että meidän itsemmekin takia me tarvitaan koko ekosysteemi.
voi, miksi ihmeessä ihmisestä on kehittynyt tällainen hirviömassa?

Tänään oli ensimmäinen
loma
päivä
sellainen kun kotiin.

minua jännitti niin kovasti etten voinut aamulla nukkua enkä syödä enkä lukea enkä oikeastaan mitään
aivan hullua jännittää sitä että tutuista tutuin ihminen tulee kotiin
käymään vaan
mutta kuitenkin.

mutta minä jännitin.
ja jännitin jo eilen
jolloin myös itkin
edellisen päivän itkua jota itkin myös silloin
mutta minähän nyt itken jatkuvasti ja jokaisesta asiasta
joten ei kai sillä

merkityksen merkitystä.

mutta tänään
mikään ei mennytkään niin kuin oli pelännyt suunnitellut pelännyt varautunut pelännyt

vaan niin kuin oli toivonut
ehkä vähän
vaikka yrittääkin olla toivomatta yhtään mitään

toisissamme kiinni vain
ja
toisissamme kiinniv
ain

ja sitten teimme skoonenperunoita ja pastafetasalaattia ja
jälkiruoaksi marjoja ja vanilijakastiketta

ja asiat joita listasin eilen kirjapäiväkirjaani
minä sain selvitettyä

kuin kivet vierisivät
pitkin lattiaa
joka on osittain imuroitu

ja minä tiedän että
tämä oli vain yksi päivä
on minulla kokemusta melkein kymmenestä vuodesta veljeni kanssa
eikä vielä arki
voi ei,
lähimainkaan
ja minä tiedän senkin
että tulee taas

iltojaöitä iltoja päiviä kun
minua
minuun pimeä pimeä pimeä
vastaukseton ääni
ja suunnittelee itse sen
missä toinen ei onnistunut
mutta ne ovat hetkiä
hetkiä vain hetkiä
kun on pimeää
minulle ne ovat hetkiä
vaikka toiselle niissä on jatkumo
niin monta asiaa pinossa
päällekäin kasassa kasassa kasa
ssa

ettei seuraava aamukaan voi olla aamu
niin kuin minulle

ja tämä päivä saattoi olla onnellinen
saattoi hyvä ja lähellä ja hauska ja
niin paljon kaikkea sitä mitä meillä
on
kun kaikki on hyvin

mutta se ei ole totuus
mikään koskaan mikään totuus ole

mutta tässä on alkua.
ei loppua.
ei sitten millään. vaikka siitäkin on ollut
ajatuksia

ja ensi-ilta on
ohi jo viikon päästä
on jo kolmaskin esitys ohi!

ja minä
juuri tälläinen
joka poukkoilee
hyppää sotkuisesta työpöydästä
sisälle ihmiseen

joka on muuten pienille kummitusjuna

sen me kuvittelimme. miten suuhun kapselissa
mutta siinä olisi pituusrajoitus.

tänään luen iltalukemiseksi kärpästen herran.
ja kuinka toivoisinkaan että valot voisivat palaa työpöydän ääressä
ja toinen tekisi koteja

haluaisi saada haluta kaiken jo heti
kärsi
mättö
ja minä kärsimätön oma

rakastan.

onni

tänään olen hymyillyt
eilen jaksoin tehdä paljon
tuntuu hyvältä kävellä loskassa keväässä
kun jaksaa

puhuimme ystävän kanssa tänään buddhalaisuudesta
ja meditaatiosta ja
että asiat eivät ole itsessään minkäänlaisia
mutta meidän reaktiomme ovat.

minä sanoin tänään etten ole yhtään stressaantunut.
ja sitten sanoin että en ole enää väsynyt ja että on energiaa
siihen vasta sairaslomalta palannut piirijärjestömme puheenjohtaja tokaisi
että tuo vaikuttaa kyllä nyt maaniselta vaiheelta
että masennus tulee sitten sen jälkeen
me nauroimme. vaikka eihän se ole naurun asia.

mutta
hyvä oloni johtuu pelkästään siitä
olen ymmärtänyt
että olen lakannut huolehtimasta niin kauheasti (en tiedä voiko sitä lakata noin vain, mutta ehkä)
minun ympärilläni on hirmuisesti ihmisiä joilla on paha olo. vakavia ongelmia ja suuria pulmia on niin monilla että tuntuu välillä raskaalta olla vaan siinä vieressä
koska ottaa kaikki murheet kantaakseen
vaikka ehkä onkin itsekästä sanoa
niin yritän nyt kuitenkin
elää omaa elämääni, olla huolehtimatta toisten murheista
voin osoittaa kyllä myötätuntoani ja välittämistäni muutenkin kuin vaipumalla itse
käpertymällä, itkemällä ja väsymällä.
itse asiassa paremmin. ehkä minullakin on sitten vähän voimia
kun ajattelen myös itseäni

ja ettei minun tarvitse tehdä itselleni pahaa oloa vain sen takia että toisilla on.
minä voin olla onnellinen.
minä voin nauttia valosta. enkä silti ole huonompi ihminen.
ehkä.
vaikka mietinhän minä silti jatkuvasti
miten toiset voivat ja onko kaikki hyvin
ja mitähän minä voisin mitähän minun pitäisi voida tehdä

ja yöllä näin unen
josta tulin hyvin onnelliseksi. se oli hyvä uni. vaikka uni oli pimeä ja synkkä. siinä oli paljon sellaista joka olisi voinut olla ahdistavaa. mutta ei ollut. jostain syystä aamulla minun oli vain hirmuisen hyvä olla. ja tunne kesti koko päivän. unessa oli kädet.
vain kädet ehkä. saattaisi ajatella. mutta
nytkin vieläkin kun ajattelen käsiä muistan ne kädet
minulle tulee voima ja hyvä olo kulkee läpi kehon.

pidän aivan hirvittävästi käsistä.

niin harvoin kirjoittaa hyvästä olosta ja mielestä. liian harvoin. sitten luulee ettei hyviä päiviä ole koskaan.
on niitä.

näin painajaista
itkuraivo
kunnes puhelin soi ja heräsin oikeasti
yhden leiriäläisen isähän se sieltä soitteli viitenumeroa leirimaksuun.
niin. sehän piti tosiaan maksaa jo viikko sitten...

lunta tupruttelee. ja olin aamulla niin väsynyt että aloin itkeä siitä että tietokone meinasi jäädä päälle vaikka me kumpikin aiottiin viellä nukkua. suututin poikaystäväni ja nyt hän nukkuu olohuoneen lattialla ja minä yllätysyllätys olen laittanut koneen päälle.
joskus olen itsekkyydessäni uskomaton.
ja minä kun haaveilin jäädessäni makuuhuoneseen että kohta hän tulee ja tuo minulle aamiaisen vuoteeseen lepytelläkseen. pah. minulleko muka! ja ajattelin ettei minun tehtävänäni ole ainakaan pyytää anteeksi.
nyt voisin miettiä näitä asioita vähän uudestaan.

itkuni jälkeen heräsin ajattelemaan, että minun täytyy nyt tosissani olla varovainen etten väsytä itseäni liikaa. oikeasti. tuo itku oli jo sen merkki. että alkaa rakoilla.
joskus sitä vaan pelkää ettää itse
kun ympärillä niin monet repeävät
lähipiirissäni on enemmän mieleysterveysongelmista kärsiviä ihmisiä kuin ns. terveitä.
onko se tätä päivää? vai olenko vain ajautunut sellaiseen seuraan ja elämään?

viime syksynä ystävän kanssa sienessä mietimme paljon näitä
koska kun äitimme olivat nuoria
silloin
oli korkeintan yksi kylähullu
ja joku josta kuiskuteltiin.

ja kuinka järkevää on edes
näinä päivinä yrittää pysytellä niissä "terveiden kirjoissa"
välillä tuntuu että se vaatii niin paljon enemmän
että sitä tulee vain hullummaksi

minä olen sellainen naiivi tyttö. sellainen joka tahtoo parantaa ja pelastaa maailman.
minkäs sille voi. että on sellaisia ajatuksia. eikä niitä yhdet pillifarkut ja biletopit muuta.
vaikka voisihan sitä olla helppo elää niin
ettei enää välittäisi mistään.
olisiko?

kun koskaan ei ole tarpeeksi.
mikään.
oma riittämättömyys. niin pahinta.
ja sen saa huomata joka päivä kokoajan. ettei riitä edes itselleen.
ei saa pidettyä kasassa edes yhtä huonetta. yhtä paperipinoa.

ja yrittääkö sitä sittenkin kirjoittaa
tosiaan
että saisi järjestystä? sitäkö se sitten on?
kun edes sitten osaisi kirjoittaa niin että sillä olisi vaikutusta
eikä sellaista diipadaapaa. sellaista se on minulla. sulkeutunutta ja sisäänpäinkääntynyttä.
merkityksiä merkityksiä mutta ei mitään oleellista.
ehkä siksi käännän pääni niille jotka puhuvat rakenteesta
koska en itse vain osaa.
ehkä siksi olen vihainen niille jotka puhuvat tekstistä kuin esineestä
koska minulle se on puute.

minä kateellinen itsekäs paska.
pateettinenkin vielä!
hah.

lunta lunta. olispa sitä leirilläkin. tulispa siitä hyvä. ja niin etten huutaisi lapsille.
tänään sekin tuli ekan kerran mieleen. että mitä jos alan vain huutaa niille! ja sitten tuli pelko autoistakin. että jos joudunkin ajamaan. miten minä muka yhtäkkiä voisin ajaa. vielä jos joudun ajamaan auton yksin. painajaiset tulevat vain mieleen. etten muista kumpi poljin on kaasu ja kumpi jarru ja mikä niistä olikaan kytkin.

eilen kun tulin kotiin minä pääsin turvaan.
sitten juotiin teetä. kamomillaa. sellaistakin voi.
silloin kun tahtoo vaan maailmasta ihmisistä pois. sellaisesta mihin ei kuulu tippaakaan.
pienet tytöt.
pienet uniset tytöt.
joita vain unissa ymmärretään.

vuodatus mielenterveydellisistä seikoista

ja me kaikki olemme sairaita.
etsin tietoa lasten painajaisunista tekstiäni varten ja jostain syystä eksyin tällaiselle sivulle : http://wwwedu.oulu.fi/sampo/98-99/avoin/cumu/justme/kakkonen.html

jotenkin minä vain alan miettiä rajoja.
että miten ne aina menevät ja ympäröivät lopulta jokaisen
sen joka ei muka ole rajoissa ja sen joka sitten yrittää siellä olla

eikä se ole tietenkään kirjoittajan vika. eikä lasten vika. se että he ovat sairaita. eikä se ole maailmankaan vika. tai ehkä se on maailman vika koska sairauksia nyt vain on. ja onhan se hyvä että niitä selitetään. että jos voidaan auttaa. että jos oikeasti. niin. oikeasti on sairas. että voi parantua. hahmottaa maailman taas kuten muut. onhan se raivostuttavaa jos lapsi puhaltelee jatkuvasti päälle ja purskahtaa nauruun vaikka kuinka yrittäisi sanoa että lopeta. ja onhan se aika pirun raivostuttavaa jos lapsi hakkaa päätään seinään tai äiti haluaa pistää lapsensa mikroaaltouuniin tai jos lapsi sitten tappaakin isänsä tai veli siskonsa tai mies naisen tai nainen miehen. sillä kaikkeenhan on aina syy lapsuudessa.

minä luulen
että kaikenkattavat teoriat
käsittävät maailmasta ja minusta juuri sen verran
kun niiden muotoilija luulee käsittävänsä
ja jos jättää kliseet pois niin tulee vähemmän kliseinen teksti.

kuussa on soita
ja 3-5 vuotiaat lapset näkevät unissaan eläimiä
maa kiertää aurinkoa ja galileo galilei

ingmar bergman on kuollut.

esseet ovat edelleen kirjoittamatta.
suklaakakkua on enää ihan vähän jäljellä.

ja tällä tavalla
se että minun veljeni ei ole jaksanut niin kuin pitäisi jaksaa on minun perheeni vika ja varhaislapsuuden kokemukset osoittavat varmasti myös sen että myös minun mielenterveydessäni täytyy olla jotain vakavasti vialla. kukaan ei voi kehittyä tasapainoiseksi yksilöksi oikein koska eihän yksikään äiti voi elää koskaan sairastumatta koskaan itkemättä koskaan unohtamatta että valoja ei saanutkaan sytyttää eihän kukaan äiti kukaan isä voi elää niin että kantaa lasta ohjekirja sylissä.
ja sitten ovat unet.
niin.
mitäpä muuta ne ovat kuin halujen toteuttamista.

mitäpä muuta freud setäseni.

ja kaikenkattavat teoriat tunkevat ne
jotka eivät enää välitä mistään
niiden viattomien kaduilla keinokuitukoltuissaan kulkevien perseeseen
sivistyssanat ja diagnoosit
ne jotka syövät lääkkeitä koska niiden on sanottu auttavan
mutta tietysti aina vain silloin kun niitä syödään
jos lopettaa niin sitten on oma vika ja oma vika mitäs eivät tee mitään elävät vain yhteiskunnan varoilla ja vetävät päänsä täyteen
niin
nopeat syövät hitaat
eivät

mutta

ei minua juuri nyt oikeasti niin paljon ärsyttänyt lukea lasten psykoottisista oireista. se oli oikeastaan mielenkiintoista.

minusta vain alkoi tuntua
että voiko enää sanoa mitään
ilman että heti joku analysoi henkilöni autistiseksi tai psykoottiseksi
deprsessiiviseki neuroottiseksi

onko sillä mitään väliä mitä tuntee
ilman määrityskaavaa
voiko vain olla maailma
joka nyt sattuu olemaan tällainen,
se vain sattuu, se on
ainakin tämän hetken
ja ehkä kymmenen seuraavaa vuotta
mutta että
entäs sitten
ei minua sen takia tarvitse laittaa hoitoon

että eikö meidän näkemämme muutu ikinä
eikö se vain voi
ilman syitä ja seurauksia ja varhaislapsuuden emotionaalisia puutteita
eikö
täällä voisi olla eläinten ja kasvien lisäksi sieniä
vain koska niitä on ja ne ovat vaikka ne eivät olekaan kasveja tai eläimiä

entä jos myrsky kaataakin puun

ja yhtäkkiä
neljäntoistavuoden jälkeen
kirjoitat tytön nimen hakukoneeseen
ja löydät
että hän asuukin samassa kaupungissa kanssasi
että hän kuuntelee musiikkia jota sinun poikasi kuuntelee
ja jota sinä kuuntelet
ja että hänen kirjoituksensa muutavan vuoden takaa ovat sellaisia
joiden kirjoittajaan et ikinä olisikaan halunnut tutustua

että tyttö jota olet leikkinyt neljätoista vuotta
ei olekaan se tyttö jota olet leikkinyt
koska sinä olet leikkinyt täydellistä elämää kreikkaa ja kuvia
mutta tämä tyttö on ihminen