kello on jo melkein neljä
enkä ole oikeasti työskennellyt tänään, vaan silti tuntuu kuin vasta äsken kello oli kahdeksan ja aloitin
tutkimaan karttoja.
Tänään olen käynyt läpi Uzbekistanin ja Tajikistanin ja vähän Kirgiisiaa ja Kazakhstania. Jännitys kasvaa. Pamirin vuoristot. Siinä sitä vasta pyöräillään!
Sain tänään myös kirjeen. Pitkän kirjeen epäselvällä käsialalla.
Tapasin amerikkalaisen kolme vuotta sitten, kun olimme miehen kanssa Köpenhaminassa. Hän yöpyi teltassaan samalla leirintäalueella. Juttelimme ehkä kaksi kertaa, nopeasti, sillä tavalla kun turistit juttelevat toisilleen vieraassa maassa.
Sitten eräänä päivänä, kun olin jo Suomessa, näin hänestä unta ja kirjoitin osoitteeseen, jonka häneltä silloin saimme. Sen jälkeen
olemme kirjoittaneet.
Indonesia on varmistunut. Muutamme sinne. Minä muutan. Me muutamme. Olen niin innoissani, että hymyilen ja naurahtelen sattumanvaraisissa paikoissa.
Tällaisina päivinä minua ei pelota soittaa virallisille ihmisille virallisten nimikkeiden alla. Vaikka en tiedä teititelläkkö vai sinutella vai mitä kieltä käyttää, kaikki menee hyvin, ja meille varataan neuvotteluhuone, ja minä olen ammattinimikkeeni alla.
Äiti polkee minun (omallaan, 35 vuotta sitten) punaisella pyörälläni, ja minä uudella
loskaa loskaa. Ja päätän tehdä vihreän keiton. Pinaattia, parsaa, purjoa, papuja, timjamia, nokkosta.
Olen myös tajunnut, että tykkään paljon punasipulista, raakana.
Indonesia.
En edes tiedä mihin saarelle. Varmaankin Sumatra. Joka on taas melkein kuin Malesiassa.
Jotenkin jo se tuntuu helpottavalta. Että on ollut siellä lähellä. Siellä merillä. ja on tavannut ihmisiä, jotka tuntuivat omilta, ja ovat vain kivenheiton päässä sitten. Että vaikka ei saisi töitä Indosta niin saisi ehkä Malesiasta. että oltaisi ainakin niin lähellä.
Mikä seikkailu.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävä. Näytä kaikki tekstit
keskiviikkona, maaliskuuta 21, 2012
lauantaina, maaliskuuta 17, 2012
Jäin jäällä lumeen jumiin,
ketjut irtosi
ja kaaduin, sitten myöhemmin, mutta pilkkijä(t) eivät kysyneet sattuiko,
eikä edes sattunut
mutta tiellä poljin niin kovasti että tuli hiki
myöhemmin tarkastelin Afrikan karttaa ja yritin muistaa mistä maasta minun ystäväni on. Ja muistin oikein. Tuli huono omatunto. Siitäkin, että kysyin hänen nimestään, koska se nimi, jolla opin häntä kutsumaan oli englantilainen, ei kiswahililainen.
öisin, ja päivisinkin, olen ajatellut heitä
lomittain ja silloin tällöin, öisin intensiivisemmin
jopa niin, että sanomme hyvästit
entisen sotilaan kanssa.
isi sanoo, että viisikymmentä vuotta sitten emme olisi tienneet näistä maista mitään.
ja nyt minä opettelen turkin kieltä
ja venäjää ja persiaa
kaikkia sieltä täältä
minkään kunnolla tarttumatta
ja olisi vielä niin monia maita ja niiden kieliä
heitä
joita ajatellaan sitten jälkeenpäin
muistetaan tai muistellaan
tavataan
ehkä
unissa.
ehkä siksi palasin takaisin. kun en oikeastaan halunnut enää vain muistoja. väläyksiä. niitä hetkiä.
että voi sanoa on käynyt, on tehnyt, on nähnyt, on tavannut, on kuullut.
on meitä jotka sanomme tahdon vanhan ajan takaisin että en ole tästä ajasta en
ja sitten niitä jotka eivät kaipaa mitään siitä mutkattomuudesta kun ei ole valinnanmahdollisuuksia.
ehkä me, joilla on aina ollut kaikki mahdollisuudet valintoihin,
emme enää arvostakaan sitä, vaan koemme että se, juuri se, tekee elämästämme hankalan. ehkä siksi haikailemme yksinkertaisempaa elämää.
kun on, voi luopuakin. ja kun on vihdoin saanut, ei halua laskea irti.
puhun omistamattomuudesta, mutta silti minä kiinnyn
paikkoihin, lauluihin, tavaroihin, ihmisiin. olen kiintynyt kaikkiin heihin, ja siksi lähteminen ja palaaminen on aina vaikeaa. siksi minä en pidä siitä liikkumisesta, ja siksi minä pidän siitä liikkumisesta. on pelottavaa olla riippuvainen, tarvita, haluta, haluta pysyä, jos toinen ei haluakaan sinun pysyvän. mene, vaikka ei halua mennä.
islanti, en kai koskaan voi laskea siitä irti. en halua mennä takaisin, koska pelkään että menemällä takaisin huomaan ettei se ole enää minun. se ei ole pelkkä satu, josta joskus haaveilin, vaan se on aktuaalinen valtio, jossa olen joskus asunut, mutta en enää asu. olen lähtenyt, jättänyt, siirtynyt.
lauluihin, joiden lopettamisen olen kuunnellut.
kuullut loput. ja alut. syntytarinat. ja niin minä tahdoin joskus soittaa pianolla, enkä kuitenkaan koskaan tullut niin sorminäppäräksi, että siitä olisi ollut kenellekään iloa.
isovaarin vanha kaapisto, jonka maalasin puolukanpunaiseksi. peter hoegin rajatapaukset. päiväkirjat. valaanpyrstö.
mutta voisin unohtaa päiväkirjani. en minä nitä mukanani vie. enkä rajatapauksia, konkreettisesti, se on minussa jo. kaikki aika ja arvioimattomuus. valaanpyrstö on, mutta voisin antaa sen pois, jollekin uneni näkemään. kaapisto on ja pysyy jossakin muualla kuin minä jokatapauksessa, kokopuuta kun on. ei se kulje rinkassa, tai pyöräntarakalla. ja maat,
ne elävät omaa elämäänsä. mannerlaatat lähestyvät ja loittonevat, islantikin halkeaa joku päivä kahtia.
grönlanti on joka vuosi uusille kaksi viikkoa. lunta ja jäätä ja valoa ja valoa ja valoa.
laulut voivat kuulla kaikki, hekin
ja heitä
minä en koskaan voi omistaa
enkä koskaan omistanutkaan. ja siinä on minulla vielä oppimista
että minun ei tarvitse, enkä voikaan
olla kenenkään oma
enkä myöskään voi ketään toista ottaa omakseni,
sellaisia me olemme
kaikki
eikä kyse ole vain ihmisistä. sillä siinä piilee kaikki tämä käsittämättömyys
että me kuvittelemme, että elämä joka on joskus syntynyt elottomasta
olisi sitten yhtäkkiä jonkun sellaisen oma
joka ei ole ollut täällä nimeksikään
että muka joku voisi omistaa, jonkin hitusen tästä kaikesta
se että me olemme kaikki samaa,
on kadonnut jonnekin matkanvarrelle. ja nykyään se on vaan sellainen mantra
jota hoetaan ja jotkut puhuvat egosta ja ah te olette niitä
määritelmiä kaikesta koko ajan
niin kuin maailma olisi muka jotenkin määriteltävissä,
mikään osa meistä.
Afrikan kartta auki. Ystäväni ajattelee, että englantilaiset nimet kuulostavat kivemmilta. Minä taas ajattelen että kiswahililaiset, koska sieltä hän tulee ja englanti on niin yleinen.
minäkin määrittelen. ei john ei jack ei patrick ei sandy ei jenny ei sean ei mike ei mary annie joe lisa
että pitää olla jotakin ainutlaatuisempaa, jotakin mikä kertoo juurista
papalla oli niin vahvat kynnet ettei niitä saanut ennen kuolemaakaan edes kynsileikkureilla lyhennettyä.
en nähnyt häntä ennen. moneen vuoteen.
mutta sinä aamuna pyöräilin töihin ja odotin avaimitta ulkona auringossa.
poika tuli ohutrenkaisella pyörällään niin kuin aina ja otti osaa suruuni. sillä tavalla kun työtoverin kuuluu. puhuin siitä myöhemmin pomoni kanssa, ja hän
ajatteli ettei pappani oikeasti kuollutkaan. että minulla olisi mahdollisuus vielä
mutta hän uskoikin aikamoisiin tarinoihin
kuten että tänä vuonna portit avautuvat
ja että islannissa on erityisen vahva energiakenttä
eikä hän koskaan oppinut muistamaan etten minä tullut islannista
liikaa lsd:tä, sanoi mies.
olen ajatellut öisiä jäähyväisiä,
ja sitä miten hän vastasi hymyllä. en koskaan saanut tietää miksi kaikki muuttui
emmekä oppineetkaan tuntemaan toisiamme
eikä tämä ole ensimmäinen kerta. koulussa yritän muistaa, miksi lakkasimme olla ystäviä
sen tytön kanssa jolla on jo kaksi lasta, eikä hän ole koskaan lähtenyt tästä kaupungista
ja myöhemmin,
tänään, ajattelen heistä monia
kun kirjoitan etten ole pitänyt mitään yhteyttä
että mihin he aina katoavat
mihin
katosi hänkin, jonka kanssa joskus kuljettiin ympyrää. vähitellen vai yhtäkkiä
sitä ei sitten enää muista
paitsi väläyksittäin
kun kuljetaan rautatientorin takaa
ja vastaantulevaa ei tervehditä
kun seistään pimeässä ja minä sanon sinä sitten
ja he menevät toiseen suuntaan portein suljettuun uimaan
ja myöhemmin kaikki on sekoittunutta muiden muistoissa
enkä ainakaan muista milloin lakkasimme puhumasta veljeni kanssa
oliko sellaista hetkeä edes
vai tuliko vain päivä jolloin kumpikin muisti ettemme ole tavanneet toisiamme kolmeen vuoteen.
ja kaikesta tästä pitää kiinni kuitenkin,
sanoo että lähtee muttei lähde kuitenkaan
sillä tavalla ettei olisi enää mitään koskaan ollutkaan
että jokainen askel olisi vain eteenpäin
aina tulee niitä öitä
kun unissa hyvästellään jo hyvästellyt ystävät
aina jälki vuosista kun oli jossain toisaalla jonkun heistä kanssa
vaikka teeplantaaseilla, kun on jo puolipäivä
ja pitää kääntyä takaisin, eikä ole ihan varma saataako, vai muistaako väärin, mutta tie on kuitenkin mutkainen, ja teeplantaasit vihreitä, poimijat ovat palanneet koteihinsa jo aikoja sitten
ja maataan hiekalla, piirretään kivillä ja simpukoilla kuvioita hiekkaan
nyt on sinun vuorosi kertoa sinun tarinasi
mutta enhän minä tietenkään mitään kerro
kuuntelen vain ja pistän kaikki muistiin
silloinkin kun minut jätetään ennen mutkaa pois kyydistä ja kävelen vuoren ohi, maanajavuoren,
kävelen rantoja pitkin, ja hyräilen sitä samaa laulua,
sitä jota hyräilin mustalla hiekalla ja siellä missä oli vain vesiputous
kun palaa yöllä kotiin ja oikaisee likaisten kerrostalojen nurkalta
sinä yönä kun muut istuvat jo odottamassa ovien aukeamista
ja istutaan rannalla katsomassa valaistua kirkkoa
ja minä kysyn jaa, niin nukunko sitten sinun teltassasi
mutta se on paljon ennen modernin taiteen museota ja keskustelua sitä ennen
ja sadetta,
jatkuvaa sadetta
ja sitä
kun on palaamassa jo takaisin,
ties monettako kertaa
ja lähdössä taas,
ties monettako kertaa
ja aina voisi kysyä, mitä, hä
oletko tosissasi
jätetään kaikki, jätetään ihan kaikki, lappu pöydälle, tili tyhjäksi, ensimmäinen lento
minne tahansa
minne tahansa, hä,
lähdetkö
mutta
on aina toinen,
vastaus, joka on aina todellinen, eikä muutu
tämäkään maailma pakenemalla.
ketjut irtosi
ja kaaduin, sitten myöhemmin, mutta pilkkijä(t) eivät kysyneet sattuiko,
eikä edes sattunut
mutta tiellä poljin niin kovasti että tuli hiki
myöhemmin tarkastelin Afrikan karttaa ja yritin muistaa mistä maasta minun ystäväni on. Ja muistin oikein. Tuli huono omatunto. Siitäkin, että kysyin hänen nimestään, koska se nimi, jolla opin häntä kutsumaan oli englantilainen, ei kiswahililainen.
öisin, ja päivisinkin, olen ajatellut heitä
lomittain ja silloin tällöin, öisin intensiivisemmin
jopa niin, että sanomme hyvästit
entisen sotilaan kanssa.
isi sanoo, että viisikymmentä vuotta sitten emme olisi tienneet näistä maista mitään.
ja nyt minä opettelen turkin kieltä
ja venäjää ja persiaa
kaikkia sieltä täältä
minkään kunnolla tarttumatta
ja olisi vielä niin monia maita ja niiden kieliä
heitä
joita ajatellaan sitten jälkeenpäin
muistetaan tai muistellaan
tavataan
ehkä
unissa.
ehkä siksi palasin takaisin. kun en oikeastaan halunnut enää vain muistoja. väläyksiä. niitä hetkiä.
että voi sanoa on käynyt, on tehnyt, on nähnyt, on tavannut, on kuullut.
on meitä jotka sanomme tahdon vanhan ajan takaisin että en ole tästä ajasta en
ja sitten niitä jotka eivät kaipaa mitään siitä mutkattomuudesta kun ei ole valinnanmahdollisuuksia.
ehkä me, joilla on aina ollut kaikki mahdollisuudet valintoihin,
emme enää arvostakaan sitä, vaan koemme että se, juuri se, tekee elämästämme hankalan. ehkä siksi haikailemme yksinkertaisempaa elämää.
kun on, voi luopuakin. ja kun on vihdoin saanut, ei halua laskea irti.
puhun omistamattomuudesta, mutta silti minä kiinnyn
paikkoihin, lauluihin, tavaroihin, ihmisiin. olen kiintynyt kaikkiin heihin, ja siksi lähteminen ja palaaminen on aina vaikeaa. siksi minä en pidä siitä liikkumisesta, ja siksi minä pidän siitä liikkumisesta. on pelottavaa olla riippuvainen, tarvita, haluta, haluta pysyä, jos toinen ei haluakaan sinun pysyvän. mene, vaikka ei halua mennä.
islanti, en kai koskaan voi laskea siitä irti. en halua mennä takaisin, koska pelkään että menemällä takaisin huomaan ettei se ole enää minun. se ei ole pelkkä satu, josta joskus haaveilin, vaan se on aktuaalinen valtio, jossa olen joskus asunut, mutta en enää asu. olen lähtenyt, jättänyt, siirtynyt.
lauluihin, joiden lopettamisen olen kuunnellut.
kuullut loput. ja alut. syntytarinat. ja niin minä tahdoin joskus soittaa pianolla, enkä kuitenkaan koskaan tullut niin sorminäppäräksi, että siitä olisi ollut kenellekään iloa.
isovaarin vanha kaapisto, jonka maalasin puolukanpunaiseksi. peter hoegin rajatapaukset. päiväkirjat. valaanpyrstö.
mutta voisin unohtaa päiväkirjani. en minä nitä mukanani vie. enkä rajatapauksia, konkreettisesti, se on minussa jo. kaikki aika ja arvioimattomuus. valaanpyrstö on, mutta voisin antaa sen pois, jollekin uneni näkemään. kaapisto on ja pysyy jossakin muualla kuin minä jokatapauksessa, kokopuuta kun on. ei se kulje rinkassa, tai pyöräntarakalla. ja maat,
ne elävät omaa elämäänsä. mannerlaatat lähestyvät ja loittonevat, islantikin halkeaa joku päivä kahtia.
grönlanti on joka vuosi uusille kaksi viikkoa. lunta ja jäätä ja valoa ja valoa ja valoa.
laulut voivat kuulla kaikki, hekin
ja heitä
minä en koskaan voi omistaa
enkä koskaan omistanutkaan. ja siinä on minulla vielä oppimista
että minun ei tarvitse, enkä voikaan
olla kenenkään oma
enkä myöskään voi ketään toista ottaa omakseni,
sellaisia me olemme
kaikki
eikä kyse ole vain ihmisistä. sillä siinä piilee kaikki tämä käsittämättömyys
että me kuvittelemme, että elämä joka on joskus syntynyt elottomasta
olisi sitten yhtäkkiä jonkun sellaisen oma
joka ei ole ollut täällä nimeksikään
että muka joku voisi omistaa, jonkin hitusen tästä kaikesta
se että me olemme kaikki samaa,
on kadonnut jonnekin matkanvarrelle. ja nykyään se on vaan sellainen mantra
jota hoetaan ja jotkut puhuvat egosta ja ah te olette niitä
määritelmiä kaikesta koko ajan
niin kuin maailma olisi muka jotenkin määriteltävissä,
mikään osa meistä.
Afrikan kartta auki. Ystäväni ajattelee, että englantilaiset nimet kuulostavat kivemmilta. Minä taas ajattelen että kiswahililaiset, koska sieltä hän tulee ja englanti on niin yleinen.
minäkin määrittelen. ei john ei jack ei patrick ei sandy ei jenny ei sean ei mike ei mary annie joe lisa
että pitää olla jotakin ainutlaatuisempaa, jotakin mikä kertoo juurista
papalla oli niin vahvat kynnet ettei niitä saanut ennen kuolemaakaan edes kynsileikkureilla lyhennettyä.
en nähnyt häntä ennen. moneen vuoteen.
mutta sinä aamuna pyöräilin töihin ja odotin avaimitta ulkona auringossa.
poika tuli ohutrenkaisella pyörällään niin kuin aina ja otti osaa suruuni. sillä tavalla kun työtoverin kuuluu. puhuin siitä myöhemmin pomoni kanssa, ja hän
ajatteli ettei pappani oikeasti kuollutkaan. että minulla olisi mahdollisuus vielä
mutta hän uskoikin aikamoisiin tarinoihin
kuten että tänä vuonna portit avautuvat
ja että islannissa on erityisen vahva energiakenttä
eikä hän koskaan oppinut muistamaan etten minä tullut islannista
liikaa lsd:tä, sanoi mies.
olen ajatellut öisiä jäähyväisiä,
ja sitä miten hän vastasi hymyllä. en koskaan saanut tietää miksi kaikki muuttui
emmekä oppineetkaan tuntemaan toisiamme
eikä tämä ole ensimmäinen kerta. koulussa yritän muistaa, miksi lakkasimme olla ystäviä
sen tytön kanssa jolla on jo kaksi lasta, eikä hän ole koskaan lähtenyt tästä kaupungista
ja myöhemmin,
tänään, ajattelen heistä monia
kun kirjoitan etten ole pitänyt mitään yhteyttä
että mihin he aina katoavat
mihin
katosi hänkin, jonka kanssa joskus kuljettiin ympyrää. vähitellen vai yhtäkkiä
sitä ei sitten enää muista
paitsi väläyksittäin
kun kuljetaan rautatientorin takaa
ja vastaantulevaa ei tervehditä
kun seistään pimeässä ja minä sanon sinä sitten
ja he menevät toiseen suuntaan portein suljettuun uimaan
ja myöhemmin kaikki on sekoittunutta muiden muistoissa
enkä ainakaan muista milloin lakkasimme puhumasta veljeni kanssa
oliko sellaista hetkeä edes
vai tuliko vain päivä jolloin kumpikin muisti ettemme ole tavanneet toisiamme kolmeen vuoteen.
ja kaikesta tästä pitää kiinni kuitenkin,
sanoo että lähtee muttei lähde kuitenkaan
sillä tavalla ettei olisi enää mitään koskaan ollutkaan
että jokainen askel olisi vain eteenpäin
aina tulee niitä öitä
kun unissa hyvästellään jo hyvästellyt ystävät
aina jälki vuosista kun oli jossain toisaalla jonkun heistä kanssa
vaikka teeplantaaseilla, kun on jo puolipäivä
ja pitää kääntyä takaisin, eikä ole ihan varma saataako, vai muistaako väärin, mutta tie on kuitenkin mutkainen, ja teeplantaasit vihreitä, poimijat ovat palanneet koteihinsa jo aikoja sitten
ja maataan hiekalla, piirretään kivillä ja simpukoilla kuvioita hiekkaan
nyt on sinun vuorosi kertoa sinun tarinasi
mutta enhän minä tietenkään mitään kerro
kuuntelen vain ja pistän kaikki muistiin
silloinkin kun minut jätetään ennen mutkaa pois kyydistä ja kävelen vuoren ohi, maanajavuoren,
kävelen rantoja pitkin, ja hyräilen sitä samaa laulua,
sitä jota hyräilin mustalla hiekalla ja siellä missä oli vain vesiputous
kun palaa yöllä kotiin ja oikaisee likaisten kerrostalojen nurkalta
sinä yönä kun muut istuvat jo odottamassa ovien aukeamista
ja istutaan rannalla katsomassa valaistua kirkkoa
ja minä kysyn jaa, niin nukunko sitten sinun teltassasi
mutta se on paljon ennen modernin taiteen museota ja keskustelua sitä ennen
ja sadetta,
jatkuvaa sadetta
ja sitä
kun on palaamassa jo takaisin,
ties monettako kertaa
ja lähdössä taas,
ties monettako kertaa
ja aina voisi kysyä, mitä, hä
oletko tosissasi
jätetään kaikki, jätetään ihan kaikki, lappu pöydälle, tili tyhjäksi, ensimmäinen lento
minne tahansa
minne tahansa, hä,
lähdetkö
mutta
on aina toinen,
vastaus, joka on aina todellinen, eikä muutu
tämäkään maailma pakenemalla.
keskiviikkona, joulukuuta 08, 2010
tyttö tiskaa tiskejä ja sanoo ettei ole koskaan puhunut niin paljon
ja niin pitkään ja kiinnostavasti
kuin minun kanssani
ja me teemme salaatteja
kumarabanaani, minttuquinoa ja vihreän salaatin jossa punajuuri näyttää ihanan punaiselta
ja kummallakin hapanjuuri
ja kefabakteerijuomaa ja ituja
ja käsityöpäivä ja reiki
ja minulla niin pieni huone, jossa sänky täyttää kaiken ja vaatteet lattian
ja kohta poljen töihin
ihana taas pitkästä aikaa asua näin
että pitää polkea töihin
niin kuin vuosi sitten syksyllä omakotitalossa siellä missä oli puita
piti polkea töihin
mutta se oli mukavampi reitti
koska oli järveä ja rantaa ja sellaisia teitä joita eivät autot ajaneet
täällä
kaikki autot omistavat kaikki tiet
ja pyöräilijöiden päälle ajellaan milloin sattuu
ja varmasti sattuu kun niin tapahtuu.
mutta minä olen nyt täällä.
kahden uuden ihmisen kodissa
ja minä yritän opetella olemaan nyt
olemaan murehtimattta olemaan analysoimatta olemaan odottamatta
vaan nyt
on hyvä.
ja niin pitkään ja kiinnostavasti
kuin minun kanssani
ja me teemme salaatteja
kumarabanaani, minttuquinoa ja vihreän salaatin jossa punajuuri näyttää ihanan punaiselta
ja kummallakin hapanjuuri
ja kefabakteerijuomaa ja ituja
ja käsityöpäivä ja reiki
ja minulla niin pieni huone, jossa sänky täyttää kaiken ja vaatteet lattian
ja kohta poljen töihin
ihana taas pitkästä aikaa asua näin
että pitää polkea töihin
niin kuin vuosi sitten syksyllä omakotitalossa siellä missä oli puita
piti polkea töihin
mutta se oli mukavampi reitti
koska oli järveä ja rantaa ja sellaisia teitä joita eivät autot ajaneet
täällä
kaikki autot omistavat kaikki tiet
ja pyöräilijöiden päälle ajellaan milloin sattuu
ja varmasti sattuu kun niin tapahtuu.
mutta minä olen nyt täällä.
kahden uuden ihmisen kodissa
ja minä yritän opetella olemaan nyt
olemaan murehtimattta olemaan analysoimatta olemaan odottamatta
vaan nyt
on hyvä.
perjantaina, lokakuuta 15, 2010
Eilisessä tiedotuslehtisessä oli mun taidekerhon ilmoitus
ja jo kaksi lasta on ilmoittautunut! Jos saan 6 lasta niin aloitan!
Voi kunpa saisin!!!
Olen niin innoissani ja jännittynyt tästä mahdollisuudesta. Nyt minua ei sido mikään opetussuunnitelma tai mikään, me ollaan lasten kanssa ihan vapaita tekemään ihan mitä tahansa ihan ihan mitä tahansa taidetta!
Minun pitää vielä lähettää toiseen paikkaan suunnitelmani ja katsoa millaisen vastaanoton siellä saan. Jeiks!
Ja eilen aallot oli valtavat merestä, mutta rannalla ne olivat ihan pienet
ja oli aurinko aurinko ja minä pelkäsin palavani ja ystävä siinä viltillä vieressä ja kirja nobelkirjalijoiden novelleista ja minulla avokado laukussa.
niin uskomatonta, että avokadot vain kasvavat täällä. ja kohta ne on tosi halpoja. nyt voi jo saada 50 us sntillä yhden, eli n. 25 euron sentillä! miten loistavaa!
ja minä hinnoittelin luomukaupassa eilen neljä tuntia palkatta! tosin sain ihanan lounaan ja sitten omistaja antoi minulle vielä raakasuklaapatukan. jam. ja ystäväni pääsi lähtemään kolme tuntia aikaisemmin, jei!
ja me puhutaan onnellisuudesta. ja minä olen onnellinen. vihdoin.
ruisleipätaikinakin on kohoamassa, ihan perinteistä juurta ilman hiivaa! on hyvä tutustua ihmisiin, on hyvä että löytää ihmisiä joilla on hapanjuurta säilössä ja sitten kun jaksaa vaan hymyillä ja yrittää ja yrittää ja yrittää niin yhtäkkiä saakin mahdollisuuksia vaikka tehdä taidetta lasten kanssa.
miin onnellinen. niin onnellinen, vihdoin.
ja jo kaksi lasta on ilmoittautunut! Jos saan 6 lasta niin aloitan!
Voi kunpa saisin!!!
Olen niin innoissani ja jännittynyt tästä mahdollisuudesta. Nyt minua ei sido mikään opetussuunnitelma tai mikään, me ollaan lasten kanssa ihan vapaita tekemään ihan mitä tahansa ihan ihan mitä tahansa taidetta!
Minun pitää vielä lähettää toiseen paikkaan suunnitelmani ja katsoa millaisen vastaanoton siellä saan. Jeiks!
Ja eilen aallot oli valtavat merestä, mutta rannalla ne olivat ihan pienet
ja oli aurinko aurinko ja minä pelkäsin palavani ja ystävä siinä viltillä vieressä ja kirja nobelkirjalijoiden novelleista ja minulla avokado laukussa.
niin uskomatonta, että avokadot vain kasvavat täällä. ja kohta ne on tosi halpoja. nyt voi jo saada 50 us sntillä yhden, eli n. 25 euron sentillä! miten loistavaa!
ja minä hinnoittelin luomukaupassa eilen neljä tuntia palkatta! tosin sain ihanan lounaan ja sitten omistaja antoi minulle vielä raakasuklaapatukan. jam. ja ystäväni pääsi lähtemään kolme tuntia aikaisemmin, jei!
ja me puhutaan onnellisuudesta. ja minä olen onnellinen. vihdoin.
ruisleipätaikinakin on kohoamassa, ihan perinteistä juurta ilman hiivaa! on hyvä tutustua ihmisiin, on hyvä että löytää ihmisiä joilla on hapanjuurta säilössä ja sitten kun jaksaa vaan hymyillä ja yrittää ja yrittää ja yrittää niin yhtäkkiä saakin mahdollisuuksia vaikka tehdä taidetta lasten kanssa.
miin onnellinen. niin onnellinen, vihdoin.
tiistaina, lokakuuta 12, 2010
Vyöry. Niin kuin asioilla on tapana.
Yhtäkkiä minulla on ystävä, jonka seurasta en saa tarpeekseni
ja kirjastosta vapautuu työpaikka
ja taidepajoista ollaankin kiinnostuneita
ja kansainvälisestä projektistakin kysellään
(johon minun on ikäväkseni sanottava ei)
ja on tuuli
aamuisin kylmä niin kuin talvella
tuuli joka kuljettaa pilviä niin että tulee sade niin että tulee aurinko
vuoronperään
kun hän katsoo ikkunasta ulos
ja minä olen kääntynyt ympäri ja hänellä on paljaat varpaat
ja hän kysyy miksi minä lakkaan varpaankynnet
ja minua naurattaa
koska minulla on minun tyttöni ranskassa
minä vastaan
ja sitten kerron siitäkin yöstä kun oltiin pukeuduttu lyhyisiin hameisiin ja tiukkoihin paitoihin ja sitten lopulta istuttiin keittiössä ja syötiin pitsaa. ja kukaan ei voi tietää
miten me nauroimme
kävellessä takaisin yön katuja kun miehet huusivat takana ja me saatoimme nojata vain toisiimme
punaiset varpaankynnet on paljon enemmän
kuin kynsilakkaa, minä ajattelen
enkä kuitenkaan osaa selittää miltä vesi tuntuu jalkoja vasten
hän sanoo odotti runoa
ja minä nauran
luola on pimeä
niin pimeä ettei näe eteen
kun olemme tulleet luolan perälle
minä sanon en näe sinua
ja hän tarttuu käteeni ja silmät tottuvat pimeään
ja seinillä pitkäjalkaisia heinäsirkan tapaisia eläimiä
joita ei näe kun on pimeää
nukkuvat ylösalaisin ja pudottavat itsensä alas jos valo
eikä koira tiedä mistä suunnasta me sitä kutsumme
ja kävelemme valoon
takaisin metsään
miksi sinä rakastat metsiä
hän kysyy
ja minä sanon että se olen minä
kaikki puut
joita ei ole vielä kaadettu
ja yöllä minä katson kuinka puut kääntyvät tuulesta
taipuvat mutta eivät katkea
emmekä ole varmoja
onko se vene joka kolisee seinää vasten, ovi vai esineet joita emme edes tarvitse
ja meritähdillä on tuhansia pieniä jalkoja tai käsiä
ja ne kulkevat laskuveden aikaan sinne missä on lätäköitynyttä vettä
ja ne hautaavat itsensä hiekkaan
ja lapset esittelevät minulle särkynyttä posliinia luokkahuoneen eteisessä
ja sanovat että hoitopaikassa on tylsää
ja kun iltapäivällä näen ne naiset
ajattelen etten koskaan jättäisi lapsiani heille
opettajanhuoneessa
he puhuvat tavaroista, joita tahtovat ostaa
ja minä palautunut siksi mikä olen ollut
ja tuuli niin voimakkaana, ravisuttaa taloa,
taivuttaa pyörää, hiljentää vauhdin
aina siinä merenpoukaman kohdalla
ja tarina joka lasten täytyy muistaa
on kadonneesta salamista
ja kuinka tärkeä aines se on kaikille pitsassa
minä mietin niin
miten pienillä asioilla koulussa tuetaan tiettyjä ideologioita
opettaja kysyy kuinka moni tykkää salamista
ja kun kaikki viittaavat minä minä opettaja hymyilee, hyvä.
ensimmäinen asia mitä söin tultuani takaisin uuteen-seelantiin
oli kunnon pihvi
ha ha ha haa
oi kyllä meillä on hyvää lihaa täällä
ja minä istun sohvalla ja ajattelen, mutta en koskaan osaa sanoa mitään
miten muutetaan maailmaa hiljaisuudella?
mutta minä hymyilen ja ajan pyörällä, joka taipuu tuulessa
ja halaan tyttöä, joka satuttaa kyynerpäänsä
ja korjaan keijujen tekemät korut
etsin karttapallosta Tansanian ja luen ääneen lasten valitseman kirjan
ja minä hymyilen koko iltapäivän ennen kirjapiiriä
hän juoksi nurmen poikki työhaastatteluun
ja aurinko tulee hiuksiin ja polttaa poskia ikkunankin läpi
vaikka hetki sitten kastuin läpimäräksi sadekuurosta
ja minä hymyilen kun istun autossa ja ollaan tulossa kotiin ja hitaasti tulee hämärää
ja minä käännän Catharina Gripenbergin runon englanniksi ja lähetän sen eteenpäin.
Kun olen lukenut ääneen runon If
jostain kaukaa menneiltä vuosikymmeniltä
pilvet liikkuvat nopeasti, koska on tuuli.
Yhtäkkiä minulla on ystävä, jonka seurasta en saa tarpeekseni
ja kirjastosta vapautuu työpaikka
ja taidepajoista ollaankin kiinnostuneita
ja kansainvälisestä projektistakin kysellään
(johon minun on ikäväkseni sanottava ei)
ja on tuuli
aamuisin kylmä niin kuin talvella
tuuli joka kuljettaa pilviä niin että tulee sade niin että tulee aurinko
vuoronperään
kun hän katsoo ikkunasta ulos
ja minä olen kääntynyt ympäri ja hänellä on paljaat varpaat
ja hän kysyy miksi minä lakkaan varpaankynnet
ja minua naurattaa
koska minulla on minun tyttöni ranskassa
minä vastaan
ja sitten kerron siitäkin yöstä kun oltiin pukeuduttu lyhyisiin hameisiin ja tiukkoihin paitoihin ja sitten lopulta istuttiin keittiössä ja syötiin pitsaa. ja kukaan ei voi tietää
miten me nauroimme
kävellessä takaisin yön katuja kun miehet huusivat takana ja me saatoimme nojata vain toisiimme
punaiset varpaankynnet on paljon enemmän
kuin kynsilakkaa, minä ajattelen
enkä kuitenkaan osaa selittää miltä vesi tuntuu jalkoja vasten
hän sanoo odotti runoa
ja minä nauran
luola on pimeä
niin pimeä ettei näe eteen
kun olemme tulleet luolan perälle
minä sanon en näe sinua
ja hän tarttuu käteeni ja silmät tottuvat pimeään
ja seinillä pitkäjalkaisia heinäsirkan tapaisia eläimiä
joita ei näe kun on pimeää
nukkuvat ylösalaisin ja pudottavat itsensä alas jos valo
eikä koira tiedä mistä suunnasta me sitä kutsumme
ja kävelemme valoon
takaisin metsään
miksi sinä rakastat metsiä
hän kysyy
ja minä sanon että se olen minä
kaikki puut
joita ei ole vielä kaadettu
ja yöllä minä katson kuinka puut kääntyvät tuulesta
taipuvat mutta eivät katkea
emmekä ole varmoja
onko se vene joka kolisee seinää vasten, ovi vai esineet joita emme edes tarvitse
ja meritähdillä on tuhansia pieniä jalkoja tai käsiä
ja ne kulkevat laskuveden aikaan sinne missä on lätäköitynyttä vettä
ja ne hautaavat itsensä hiekkaan
ja lapset esittelevät minulle särkynyttä posliinia luokkahuoneen eteisessä
ja sanovat että hoitopaikassa on tylsää
ja kun iltapäivällä näen ne naiset
ajattelen etten koskaan jättäisi lapsiani heille
opettajanhuoneessa
he puhuvat tavaroista, joita tahtovat ostaa
ja minä palautunut siksi mikä olen ollut
ja tuuli niin voimakkaana, ravisuttaa taloa,
taivuttaa pyörää, hiljentää vauhdin
aina siinä merenpoukaman kohdalla
ja tarina joka lasten täytyy muistaa
on kadonneesta salamista
ja kuinka tärkeä aines se on kaikille pitsassa
minä mietin niin
miten pienillä asioilla koulussa tuetaan tiettyjä ideologioita
opettaja kysyy kuinka moni tykkää salamista
ja kun kaikki viittaavat minä minä opettaja hymyilee, hyvä.
ensimmäinen asia mitä söin tultuani takaisin uuteen-seelantiin
oli kunnon pihvi
ha ha ha haa
oi kyllä meillä on hyvää lihaa täällä
ja minä istun sohvalla ja ajattelen, mutta en koskaan osaa sanoa mitään
miten muutetaan maailmaa hiljaisuudella?
mutta minä hymyilen ja ajan pyörällä, joka taipuu tuulessa
ja halaan tyttöä, joka satuttaa kyynerpäänsä
ja korjaan keijujen tekemät korut
etsin karttapallosta Tansanian ja luen ääneen lasten valitseman kirjan
ja minä hymyilen koko iltapäivän ennen kirjapiiriä
hän juoksi nurmen poikki työhaastatteluun
ja aurinko tulee hiuksiin ja polttaa poskia ikkunankin läpi
vaikka hetki sitten kastuin läpimäräksi sadekuurosta
ja minä hymyilen kun istun autossa ja ollaan tulossa kotiin ja hitaasti tulee hämärää
ja minä käännän Catharina Gripenbergin runon englanniksi ja lähetän sen eteenpäin.
Kun olen lukenut ääneen runon If
jostain kaukaa menneiltä vuosikymmeniltä
pilvet liikkuvat nopeasti, koska on tuuli.
keskiviikkona, lokakuuta 06, 2010
Me ajettiin vegaanipojan kanssa Pataua rannalle ja sitten käveltiin kallioita ja kiviä pitkin, kahlattiin rannoille, joilla kumpikaan ei koskaan ollut. Ja koira juoksi ja haukkui aaltoja. Ja poika keräsi merilevää syötäväksi
ja sitten syötiin hedelmiä, joiden nimeä en muista
ja avokadoa ja kiiwejä
ja minä kasasin valkoisista kivistä ja simpukoista kasan
ja poika meni uimaan, hyppäsi aaltoihin
ja sitten me pumppasimme veneen ja veneilimme joessa ja istuimme rannalla
ja puhuimme kaikesta, minä huomasin yhtäkkiä kertovani pojasta
joka ei tahtonutkaan elää
ja perheestä
ja huomenna on elokuvakerho
jonne poika houkutteli minut ja miehen
ja minä taas huomaan takertuvani jokaiseen ihmiseen, jonka tapaan
sanon minä voin kyllä tulla, kyllä minä voisin kyllä kiitos minä mielelläni tulisin sinne
ja voi ai purjehditte australiaan kyllä minä siis minä en minä osaa purjehtia mutta
ja sitten saan työtarjouksen, joka ei olisi kuin kolmena päivänä viikossa kaksi tuntia kerrallaan
lastenvahtimista
ja minusta tuntuu etten tahdo uhrata sekä kirjapiiriä että elokuvakerhoa sille että pistän lapsille dvd:n pyörimään. mutta sitten minulla ei ole sitäkään työtä ja voiko työstä noin vain kieltäytyä? että hei ehei, en mä haluukkaan, mä mieluummin meen kirjapiiriin ja elokuvakerhoon.
ja vihreäntalon perhe on rikas. niillä on kuusi lasta, lastenhoitaja, miljoona kajakkia ja venettä ja ruohonleikkaajamies, joka tulee ja leikkaa ruohon vaikka koko perhe onkin siellä. ja minä katson kateellisena kuinka kaikki meloo tai soutaa tai veneilee kun meri on peilityyni ja minä hädintuskin saan veneemme käännettyä ympäri ja pumppaan ilmaa ja se valuu koko ajan pois ja kajakki on liian painava ja sitä paitsi Dino vei melan mennessään, joten ei sillä pitkälle ilman melaa pääsisi kuitenkaan.
Ja minä nukahdan kunnes mies soittaa ja sanon että nukun sisällä kun on pää kipeä.
ja koko päivä menee siinä kun silmät muuratut ja pää. ja koko päivä menee vaikka minun piti kiivetä vuorille ja kulkea reitit ja pyöräilläkin. kaikki minun piti tehdä mutta en. ja paperit ovat pinoissa ja kirjeet postittamatta.
ehkä minä menen nyt. kun sade ei ole vielä tullut. pyöräilen pyöräilen tuulettomassa. teillä jotka ovat autoja varten.
tämä aurinko.
toisinaan minusta tuntuu että olen vain sadetyttö.
että olen sellainen kumisaapas villatakki kaulaliinatyttö.
että olen kylmien yksinäisten saarten tyttö
että nämä eteläiset meret ovat minulle liikaa
liikaa valoa liikaa kaikkea sitä mikä on vihreää ja sanotaan kaunista ja upeaa
että minua häikäisevät vain yksinäiset vääntyneet puut
ja lumi, joka tuiskuaa kasvoille
tai tuuli, jolle on enemmän kuin seitsemän sanaa
lohkeileva jää
mustat pilvet koko taivaan yllä ja liikkumattomuus
kun kaikesta tulee pimeää ja kylmää
mutta sitten voi pistää ne kumisaappaat ja villapaidan ja kaulaliinan
ja kävellä katuja joita ei kävele kukaan muu kuin ne joiden täytyy
päästä töistä kotiin tai kauppaan ja minä
jolla on kumisaappaat ja villapaita ja kaulaliina
ja ehkä sadetakkikin
ja minä kävelen koska voin kävellä, koska ei ole pakko
ja kaikki vesi ja kaikki puut ovat sateessa, ne eivät voi paeta minnekään
ja minä tulen niiden luo
eikä haittaa että hiuksista tulee märät
ei haittaa vaikka villapaita kastuu tai lapaset
kun pääsee kotiin voi heittää märät vaatteet kylpyhuoneen lattialle
ja laskea kuumaa vettä kylmän päälle
ei haittaa yhtään
ehkä minä olen sateen tyttö
joka luuli
että kun on aurinko on kaikki
että kun on valo on kaikki että on helppo hengittää kun iho tummuu ja pisamat
tulevat näkyviin ja hiukset vaalenevat ja voi katsoa kuinka mullan alta tulee esiin vihreät versot ja puut ja kukat ja kaikki niin vihreää ja rakastettavaa
että kukapa ei olisi onnellinen sellaisessa maassa
kun ei ole pimeää paitsi öisin ja aikaisin aikaisin aamulla
että kukapa ei hymyilisi päivittäin kun on aina kevät tai kesä tai alkusyksy.
mutta ehkä minä olenkin sateen tyttö ja kylmistä maista.
ehkä minä tarvitsen vastakohdan
jos on vastakohta
niin kuin peili
niin sitten on toinenkin puoli.
ja sitten syötiin hedelmiä, joiden nimeä en muista
ja avokadoa ja kiiwejä
ja minä kasasin valkoisista kivistä ja simpukoista kasan
ja poika meni uimaan, hyppäsi aaltoihin
ja sitten me pumppasimme veneen ja veneilimme joessa ja istuimme rannalla
ja puhuimme kaikesta, minä huomasin yhtäkkiä kertovani pojasta
joka ei tahtonutkaan elää
ja perheestä
ja huomenna on elokuvakerho
jonne poika houkutteli minut ja miehen
ja minä taas huomaan takertuvani jokaiseen ihmiseen, jonka tapaan
sanon minä voin kyllä tulla, kyllä minä voisin kyllä kiitos minä mielelläni tulisin sinne
ja voi ai purjehditte australiaan kyllä minä siis minä en minä osaa purjehtia mutta
ja sitten saan työtarjouksen, joka ei olisi kuin kolmena päivänä viikossa kaksi tuntia kerrallaan
lastenvahtimista
ja minusta tuntuu etten tahdo uhrata sekä kirjapiiriä että elokuvakerhoa sille että pistän lapsille dvd:n pyörimään. mutta sitten minulla ei ole sitäkään työtä ja voiko työstä noin vain kieltäytyä? että hei ehei, en mä haluukkaan, mä mieluummin meen kirjapiiriin ja elokuvakerhoon.
ja vihreäntalon perhe on rikas. niillä on kuusi lasta, lastenhoitaja, miljoona kajakkia ja venettä ja ruohonleikkaajamies, joka tulee ja leikkaa ruohon vaikka koko perhe onkin siellä. ja minä katson kateellisena kuinka kaikki meloo tai soutaa tai veneilee kun meri on peilityyni ja minä hädintuskin saan veneemme käännettyä ympäri ja pumppaan ilmaa ja se valuu koko ajan pois ja kajakki on liian painava ja sitä paitsi Dino vei melan mennessään, joten ei sillä pitkälle ilman melaa pääsisi kuitenkaan.
Ja minä nukahdan kunnes mies soittaa ja sanon että nukun sisällä kun on pää kipeä.
ja koko päivä menee siinä kun silmät muuratut ja pää. ja koko päivä menee vaikka minun piti kiivetä vuorille ja kulkea reitit ja pyöräilläkin. kaikki minun piti tehdä mutta en. ja paperit ovat pinoissa ja kirjeet postittamatta.
ehkä minä menen nyt. kun sade ei ole vielä tullut. pyöräilen pyöräilen tuulettomassa. teillä jotka ovat autoja varten.
tämä aurinko.
toisinaan minusta tuntuu että olen vain sadetyttö.
että olen sellainen kumisaapas villatakki kaulaliinatyttö.
että olen kylmien yksinäisten saarten tyttö
että nämä eteläiset meret ovat minulle liikaa
liikaa valoa liikaa kaikkea sitä mikä on vihreää ja sanotaan kaunista ja upeaa
että minua häikäisevät vain yksinäiset vääntyneet puut
ja lumi, joka tuiskuaa kasvoille
tai tuuli, jolle on enemmän kuin seitsemän sanaa
lohkeileva jää
mustat pilvet koko taivaan yllä ja liikkumattomuus
kun kaikesta tulee pimeää ja kylmää
mutta sitten voi pistää ne kumisaappaat ja villapaidan ja kaulaliinan
ja kävellä katuja joita ei kävele kukaan muu kuin ne joiden täytyy
päästä töistä kotiin tai kauppaan ja minä
jolla on kumisaappaat ja villapaita ja kaulaliina
ja ehkä sadetakkikin
ja minä kävelen koska voin kävellä, koska ei ole pakko
ja kaikki vesi ja kaikki puut ovat sateessa, ne eivät voi paeta minnekään
ja minä tulen niiden luo
eikä haittaa että hiuksista tulee märät
ei haittaa vaikka villapaita kastuu tai lapaset
kun pääsee kotiin voi heittää märät vaatteet kylpyhuoneen lattialle
ja laskea kuumaa vettä kylmän päälle
ei haittaa yhtään
ehkä minä olen sateen tyttö
joka luuli
että kun on aurinko on kaikki
että kun on valo on kaikki että on helppo hengittää kun iho tummuu ja pisamat
tulevat näkyviin ja hiukset vaalenevat ja voi katsoa kuinka mullan alta tulee esiin vihreät versot ja puut ja kukat ja kaikki niin vihreää ja rakastettavaa
että kukapa ei olisi onnellinen sellaisessa maassa
kun ei ole pimeää paitsi öisin ja aikaisin aikaisin aamulla
että kukapa ei hymyilisi päivittäin kun on aina kevät tai kesä tai alkusyksy.
mutta ehkä minä olenkin sateen tyttö ja kylmistä maista.
ehkä minä tarvitsen vastakohdan
jos on vastakohta
niin kuin peili
niin sitten on toinenkin puoli.
keskiviikkona, elokuuta 25, 2010
"Just say something perfect, something I can steal"
Kävelen ylämäen sateessa postilaatikolle
ja juoksen alas
takki ja legginssit ja hiukset ja sormet ja kirjekuori
kaikki ihan märkiä
mutta muumimamma katsoo merelle
ja linnutkin on taivaalla
ihan niin kuin ne on taivaalla
kaikkialla.
ja juoksen alas
takki ja legginssit ja hiukset ja sormet ja kirjekuori
kaikki ihan märkiä
mutta muumimamma katsoo merelle
ja linnutkin on taivaalla
ihan niin kuin ne on taivaalla
kaikkialla.
En tiedä.
On sellainen olo ettei tiedä. Kiertää ympyröitä. Nojaa lasiin. Leikkaa nurmikkoa, hakee puita. Hieroo päätä toisen niskaan niin kuin kissa. ja tuuli, tulee aina toisinaan, puuskittain, miettii rupeaako satamaan.
Istuu lattialla, joka ei ole lattia vaan matto. Ei tykkää lattioista, jotka luulee olevansa lattioita, mutta ovat mattoja. Ihmiset ottavat kengät pois ja miehellä on naisen sukat. Niitä nolottaa.
Ja tuli tulee selkään lämmittämään.
On sellainen pala
koko vartalossa
ettei osaa pysähtyä ja pitäisi juosta juosta vaan kunnes tulee vastaan meri ja sen läpi ei voi juosta
pitäisi ottaa vene
niin kuin unissa
ja Siri Hustvedt kirjoittaa niin viisaasti
niin monista näkökulmista että tahtoisi kaikkien henkilöiden tiedot tahtoisi kuulla kaikkien puhuvan, loputtomasti
unista, joissa paikka on aina sama, mutta ei mikään olemassaoleva
ja samanlainen levottomuus
kuin lukiessa Märtaa ja suljettuja ovia, äitiä makaamassa pimeässä
miten kaipaankaan Märtaani
syksyä kun meillä oli sininen huone jaettavana
ja me löysimme Märtan. Ensin hän ja sitten minä. Ja kuinka luimme vuoronperään hänen kirjoituksiaan. Me, joiden kirjahyllyssä oli jo Södergrania, Lindgreniä, Janssonia ja Anna Ahmatovaa.
Ja siinä keittiössä, sinisen huoneen vieressä istui monta ihmistä, pyöreän pöydän ääressä, kärpässienitaulu seinällä. Riita siitä kun minä laitoin pii-julisteen niin, että se näkyi hänen puolelleen, lopulta revimme kaikki julisteet seinältä, mutta en enää muista itkikö hän, vai itkinkö vain minä.
Ruumis muistaa vuodenajat. Muistaa kaikki ne yöt kun nauretaan toisiamme vasten ja katulamput tekee aukkoja loskaan tai lumeen. Muistaa kaikki ne yöt kun oltiin kotiinpaluumatkalta elokuvan jälkeen.
On ajatellut paljon elokuvapoikaa
ja tyttöä, johon tämä poika rakastui
on ajatellut niitä muutamia iltoja kun oli televisio ja vankilasarja ja poika ulko-ovella odottamassa että me hänen tyttönsä lähtisimme.
On ikävöinyt juuri tätä tyttöä, paljon.
Ikävöinyt ehkä aikaa
jota ei enää ole kun ei ole sitä kotiinpaluumatkaakaan. Kukaan ei enää asu niissä taloissa.
Missään niistä. Tai asuu. Mutta ei meistä.
Tänään tulee vieras. Vieras, joka aikoo olla täällä monta viikkoa. Tietysti hän saa olla, tietysti, tietysti, mutta
sitten tuntuu että koko tila kutistuu
kaikki pihat vaihtavat muotoaan ja ovet ovat taas lukollisia.
en tiedä
mistä aloittaisi
en tiedä mihin lopettaisi ja milloin ja unet ne vain jatkuvat unesta toiseen
ja haihtuvat niin kuin eivät olisi koskaan olleetkaan olemassa ja sitten tulee uusia
tulee uusia niin kuin tuuli niin kuin maat niin kuin ihmiset
kaikki vaihtuu ja haihtuu ja alkaa ja loppuu
enkä tiedä
pidänkö sellaisesta vai en.
On sellainen olo ettei tiedä. Kiertää ympyröitä. Nojaa lasiin. Leikkaa nurmikkoa, hakee puita. Hieroo päätä toisen niskaan niin kuin kissa. ja tuuli, tulee aina toisinaan, puuskittain, miettii rupeaako satamaan.
Istuu lattialla, joka ei ole lattia vaan matto. Ei tykkää lattioista, jotka luulee olevansa lattioita, mutta ovat mattoja. Ihmiset ottavat kengät pois ja miehellä on naisen sukat. Niitä nolottaa.
Ja tuli tulee selkään lämmittämään.
On sellainen pala
koko vartalossa
ettei osaa pysähtyä ja pitäisi juosta juosta vaan kunnes tulee vastaan meri ja sen läpi ei voi juosta
pitäisi ottaa vene
niin kuin unissa
ja Siri Hustvedt kirjoittaa niin viisaasti
niin monista näkökulmista että tahtoisi kaikkien henkilöiden tiedot tahtoisi kuulla kaikkien puhuvan, loputtomasti
unista, joissa paikka on aina sama, mutta ei mikään olemassaoleva
ja samanlainen levottomuus
kuin lukiessa Märtaa ja suljettuja ovia, äitiä makaamassa pimeässä
miten kaipaankaan Märtaani
syksyä kun meillä oli sininen huone jaettavana
ja me löysimme Märtan. Ensin hän ja sitten minä. Ja kuinka luimme vuoronperään hänen kirjoituksiaan. Me, joiden kirjahyllyssä oli jo Södergrania, Lindgreniä, Janssonia ja Anna Ahmatovaa.
Ja siinä keittiössä, sinisen huoneen vieressä istui monta ihmistä, pyöreän pöydän ääressä, kärpässienitaulu seinällä. Riita siitä kun minä laitoin pii-julisteen niin, että se näkyi hänen puolelleen, lopulta revimme kaikki julisteet seinältä, mutta en enää muista itkikö hän, vai itkinkö vain minä.
Ruumis muistaa vuodenajat. Muistaa kaikki ne yöt kun nauretaan toisiamme vasten ja katulamput tekee aukkoja loskaan tai lumeen. Muistaa kaikki ne yöt kun oltiin kotiinpaluumatkalta elokuvan jälkeen.
On ajatellut paljon elokuvapoikaa
ja tyttöä, johon tämä poika rakastui
on ajatellut niitä muutamia iltoja kun oli televisio ja vankilasarja ja poika ulko-ovella odottamassa että me hänen tyttönsä lähtisimme.
On ikävöinyt juuri tätä tyttöä, paljon.
Ikävöinyt ehkä aikaa
jota ei enää ole kun ei ole sitä kotiinpaluumatkaakaan. Kukaan ei enää asu niissä taloissa.
Missään niistä. Tai asuu. Mutta ei meistä.
Tänään tulee vieras. Vieras, joka aikoo olla täällä monta viikkoa. Tietysti hän saa olla, tietysti, tietysti, mutta
sitten tuntuu että koko tila kutistuu
kaikki pihat vaihtavat muotoaan ja ovet ovat taas lukollisia.
en tiedä
mistä aloittaisi
en tiedä mihin lopettaisi ja milloin ja unet ne vain jatkuvat unesta toiseen
ja haihtuvat niin kuin eivät olisi koskaan olleetkaan olemassa ja sitten tulee uusia
tulee uusia niin kuin tuuli niin kuin maat niin kuin ihmiset
kaikki vaihtuu ja haihtuu ja alkaa ja loppuu
enkä tiedä
pidänkö sellaisesta vai en.
sunnuntaina, huhtikuuta 04, 2010
On sellainen ystävä,
joka soittaa illalla ja puhutaan puhutaan tunnit taas
vaikka asutaan lännessä ja keskellä
ja kohta eri puoliskoilla
ja miten nauramme että
ikkunasta on työntynyt pamppu vaan, pamppu ja sitten poliisit
ette kai minua tulleet hakemaan
nauraa vielä yön hämärissä koska kuulee tyttönsä äänen
ette kai te minua tulleet hakemaan
tyttö,
kuvittelee että ehkä ikkunoita ei saakaan pitää kaupungissa auki
sillä tytöllä on juuret
maasta kasvavat ja haaveet kanoista ja kukosta ja sellaisesta
niin kuin minullakin
että puut ympärillä ja vesi ja
puhutaan siitä kun ollaan ilman vaatteita ja on mies ja nainen
tai mies ja mies tai nainen ja nainen
ja kello tulee kaksitoista yöllä ja minua naurattaa
kun ajattelen että arvasin mikä on tytön omaa alaa
ja miten minä tykkäänkään minun ihmisistä
kertoo että kertoisi
ja me kumpikin ollaan ajateltu sama.
ja sitten on kuitenkin pallo
ja me pohditaan kahvipöydässä, kaikilla kupit ja viimeiset palat kakkua
suklaapikkuleipieni murusia vaikka yöllä näin unen että ne olikin syöty ennen tarjoamista
mitä on sähkö
ja miten puhelut tekstiviestit kuvat
voi toiselle puolelle maapalloa noin vain
miksei ne sekoitu
miten miljoonat ja miljoonat radioaallot voi risteillä ja löytää perille
ja mitä syvänmeren eläimet
tuntevat sisuksissaan kun tehdään ydinkokeita aseteollisuuden kokeita
miksi valaat räjähtävät
ja kaikki lähti siitä että totesimme olevan se päivä kun jeesus tuli ulos luolasta
miten ihmiset uskovatkaan yliluonnolliseen, äiti sanoo
ja sitten minä pääsen puhumaan tarinallisuudesta
ja sitten äiti sanoo sähköstä, ettei ole koskaan ymmärtänyt
ja isi saa puhua sähköstä, kerrankin olla asiantuntija
ja lopulta minä etsin tietokoneelta että 95% meristä on tutkimatta
ja keskustelu on ohi
lumet sulavat nopeammin nopeammin
torstaina konttasin kaaren ali, nyt sitä ei enää ole, edellisellä viikolla isi oli mahtunut sen ali pystyasennossa
ja kanit tai puput tai rusakot ovat tehneet kakkansa yhteen läjään
me päätellään että se on ollut niitten huussi
ja poluilla lojuvat paskat ärsyttävät
miksi oi miksi kun on metsänlääniä yltäkylläisesti koiranomistajat eivät viitsi usuttaa niitä elukoitaan edes metriä polkua edemmäs tai heittää niitä paskoja sinne
polut löysiä läjiä täynnä, kalliot, tiet
ja tupakka-aski, muovilusikoita, leipäpusseja, mäkkäriroskia, makkarapaketteja
ja minä tahdon kaivaa lähteen lähteen
kovimmillakin pakkasilla keskellä tietä virtaa vesi
eikä kukaan tiedä mistä se tulee
ja nyt siihen on sulanut suurempi ja suurempi aukko
minä olen varma että lämpövoimalasta vuotaa
mutta vesi on jääkylmää
ja tuntuu hyvältä lähteä
että on päättänyt lähteä
vaikka paljon jää ja äiti kertoo työntekijästä joka ei jaksanut edes vuotta tehdä pitkäjänteisesti töitä että kuinka hyvän työtodistuksen ja minä mietin miten minäkin olisin
voinut jatkaa vielä vielä vielä
että voisi jäädä
että ei ole mitään paettavaa,
sittenkään
ja isi kysyy äidiltä olisitko sinä seurannut minua Uuteen-Seelantiin ja äiti sanoo olisin,
ei epäilystäkään
vaikka ei olisi koskaan arvannut että kukat olivat isiltä
nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin kun äiti marisee isille että hei
et ole koskaan lähettänyt kukkia isi sanoo miten niin
ja selviää että kukat eivät olekaan olleet salaiselta ihailijalta
ja minua naurattaa
että äidille ei tullut mieleenkään että oma mies
ja minua naurattaa, naurattaa
ja vesi tippuu räystäiltä
palokärki on etsinyt toukkia
ja minä osaan kävellä kantavaa lunta
ja äiti riitelee mummin kanssa siivoamisesta ja mummi sanoo kysypäs
minulta mitä mieltä minä olen
ja minä
en halua ottaa kantaa
äiti sanoo minä vertaankin mummin kotia omaani
hymyilyttää
ja kohta paneer juuston valmistus,
ensimmäinen kerta sujui hyvin
ja jo syyskuussa alkaa kesä
siellä on trooppista, mies sanoo
mutta minä nauran ja sanon että kai me mennään käymään oikeassakin talvessa
me jaksamme aina kilpailla siitä
kumman maan vuodenajat ovat aidommat
minustakin yhtäkkiä tulee
kevään lapsi
vierain vuoden aika,
yhtäkkiä minun, joka elän syksystä
ja nautin jopa ajatuksesta
että siellä lasitalomaailmoissa
minä saan olla minä
miehen kanssa joka alkaa rakentaa sänkyä
kunhan löytää oikeanlaista puuta
minä sanon mikset mene vaan ja kaada metästä
hän nauraa että sen pitää olla erityistä
ja minä sanon että mene sitten erityiseen metsään
ja me nauramme
me jotka aina jaksamme kärjistää toisistamme stereotyypit
isi kysyy joka päivä jotakin tästä uudesta saaresta
ja minä sanon teidän pitää tulla käymään siellä
(en mainitse joulusta)
mutta isi ei jaksa istua niin kauaa lentokoneessa
ja sitten me puhumme aikamatkailusta
että jos kerta ääntä ja kuviakin voi siirtää ja tiedostoja ja sähköä
niin miksi ei voisi muuttaa itseään sähköiseen muotoon
mutta tämä menee yli ymmärryksen ja he alkavat puhua kameroista
ja minä jatkan kuvittelua itsestäni virtuaalisena
ja kerron miehestä ja vaimosta joilla oli toistensa tuntemukset mikrosiru aivoissa
äiti pudistelee päätään mutta sähköähän sekin on isi sanoo
ja sitten hän kertoo kalmarista joka avasi lasipurkin
kahvit on juotu
ja äiti rupeaa pesemään hampaita sähkö
hammasharjalla
ja minä kirjoittamaan.
joka soittaa illalla ja puhutaan puhutaan tunnit taas
vaikka asutaan lännessä ja keskellä
ja kohta eri puoliskoilla
ja miten nauramme että
ikkunasta on työntynyt pamppu vaan, pamppu ja sitten poliisit
ette kai minua tulleet hakemaan
nauraa vielä yön hämärissä koska kuulee tyttönsä äänen
ette kai te minua tulleet hakemaan
tyttö,
kuvittelee että ehkä ikkunoita ei saakaan pitää kaupungissa auki
sillä tytöllä on juuret
maasta kasvavat ja haaveet kanoista ja kukosta ja sellaisesta
niin kuin minullakin
että puut ympärillä ja vesi ja
puhutaan siitä kun ollaan ilman vaatteita ja on mies ja nainen
tai mies ja mies tai nainen ja nainen
ja kello tulee kaksitoista yöllä ja minua naurattaa
kun ajattelen että arvasin mikä on tytön omaa alaa
ja miten minä tykkäänkään minun ihmisistä
kertoo että kertoisi
ja me kumpikin ollaan ajateltu sama.
ja sitten on kuitenkin pallo
ja me pohditaan kahvipöydässä, kaikilla kupit ja viimeiset palat kakkua
suklaapikkuleipieni murusia vaikka yöllä näin unen että ne olikin syöty ennen tarjoamista
mitä on sähkö
ja miten puhelut tekstiviestit kuvat
voi toiselle puolelle maapalloa noin vain
miksei ne sekoitu
miten miljoonat ja miljoonat radioaallot voi risteillä ja löytää perille
ja mitä syvänmeren eläimet
tuntevat sisuksissaan kun tehdään ydinkokeita aseteollisuuden kokeita
miksi valaat räjähtävät
ja kaikki lähti siitä että totesimme olevan se päivä kun jeesus tuli ulos luolasta
miten ihmiset uskovatkaan yliluonnolliseen, äiti sanoo
ja sitten minä pääsen puhumaan tarinallisuudesta
ja sitten äiti sanoo sähköstä, ettei ole koskaan ymmärtänyt
ja isi saa puhua sähköstä, kerrankin olla asiantuntija
ja lopulta minä etsin tietokoneelta että 95% meristä on tutkimatta
ja keskustelu on ohi
lumet sulavat nopeammin nopeammin
torstaina konttasin kaaren ali, nyt sitä ei enää ole, edellisellä viikolla isi oli mahtunut sen ali pystyasennossa
ja kanit tai puput tai rusakot ovat tehneet kakkansa yhteen läjään
me päätellään että se on ollut niitten huussi
ja poluilla lojuvat paskat ärsyttävät
miksi oi miksi kun on metsänlääniä yltäkylläisesti koiranomistajat eivät viitsi usuttaa niitä elukoitaan edes metriä polkua edemmäs tai heittää niitä paskoja sinne
polut löysiä läjiä täynnä, kalliot, tiet
ja tupakka-aski, muovilusikoita, leipäpusseja, mäkkäriroskia, makkarapaketteja
ja minä tahdon kaivaa lähteen lähteen
kovimmillakin pakkasilla keskellä tietä virtaa vesi
eikä kukaan tiedä mistä se tulee
ja nyt siihen on sulanut suurempi ja suurempi aukko
minä olen varma että lämpövoimalasta vuotaa
mutta vesi on jääkylmää
ja tuntuu hyvältä lähteä
että on päättänyt lähteä
vaikka paljon jää ja äiti kertoo työntekijästä joka ei jaksanut edes vuotta tehdä pitkäjänteisesti töitä että kuinka hyvän työtodistuksen ja minä mietin miten minäkin olisin
voinut jatkaa vielä vielä vielä
että voisi jäädä
että ei ole mitään paettavaa,
sittenkään
ja isi kysyy äidiltä olisitko sinä seurannut minua Uuteen-Seelantiin ja äiti sanoo olisin,
ei epäilystäkään
vaikka ei olisi koskaan arvannut että kukat olivat isiltä
nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin kun äiti marisee isille että hei
et ole koskaan lähettänyt kukkia isi sanoo miten niin
ja selviää että kukat eivät olekaan olleet salaiselta ihailijalta
ja minua naurattaa
että äidille ei tullut mieleenkään että oma mies
ja minua naurattaa, naurattaa
ja vesi tippuu räystäiltä
palokärki on etsinyt toukkia
ja minä osaan kävellä kantavaa lunta
ja äiti riitelee mummin kanssa siivoamisesta ja mummi sanoo kysypäs
minulta mitä mieltä minä olen
ja minä
en halua ottaa kantaa
äiti sanoo minä vertaankin mummin kotia omaani
hymyilyttää
ja kohta paneer juuston valmistus,
ensimmäinen kerta sujui hyvin
ja jo syyskuussa alkaa kesä
siellä on trooppista, mies sanoo
mutta minä nauran ja sanon että kai me mennään käymään oikeassakin talvessa
me jaksamme aina kilpailla siitä
kumman maan vuodenajat ovat aidommat
minustakin yhtäkkiä tulee
kevään lapsi
vierain vuoden aika,
yhtäkkiä minun, joka elän syksystä
ja nautin jopa ajatuksesta
että siellä lasitalomaailmoissa
minä saan olla minä
miehen kanssa joka alkaa rakentaa sänkyä
kunhan löytää oikeanlaista puuta
minä sanon mikset mene vaan ja kaada metästä
hän nauraa että sen pitää olla erityistä
ja minä sanon että mene sitten erityiseen metsään
ja me nauramme
me jotka aina jaksamme kärjistää toisistamme stereotyypit
isi kysyy joka päivä jotakin tästä uudesta saaresta
ja minä sanon teidän pitää tulla käymään siellä
(en mainitse joulusta)
mutta isi ei jaksa istua niin kauaa lentokoneessa
ja sitten me puhumme aikamatkailusta
että jos kerta ääntä ja kuviakin voi siirtää ja tiedostoja ja sähköä
niin miksi ei voisi muuttaa itseään sähköiseen muotoon
mutta tämä menee yli ymmärryksen ja he alkavat puhua kameroista
ja minä jatkan kuvittelua itsestäni virtuaalisena
ja kerron miehestä ja vaimosta joilla oli toistensa tuntemukset mikrosiru aivoissa
äiti pudistelee päätään mutta sähköähän sekin on isi sanoo
ja sitten hän kertoo kalmarista joka avasi lasipurkin
kahvit on juotu
ja äiti rupeaa pesemään hampaita sähkö
hammasharjalla
ja minä kirjoittamaan.
tiistaina, maaliskuuta 09, 2010
Kävelytyttö
lähettää Kenttiä
ja sitten on pakko kuunnella
kuunnella kuunnella uudestaan ja uudestaan
vaikkei ruotsin kieli ole koskaan ollut minulle
kaikista ymmärrettävin
Jag har gått i dina fotspår hela dan
till Hagnesta Hill
Den första snön har fallit allt är halt
och min halsduk blev kvar
på en hållplats
utanför stan…
kuuntelee, kuuntelee. Ja hetki. Tosiaan. Niin kuin kävelytyttö kuvasi
ehkä vähän harmaa, ei paljon pakkasta ja sen tietää kun on kävellyt
kävellyt vain
miten paljon. sanoja, joista hetki.
lähettää Kenttiä
ja sitten on pakko kuunnella
kuunnella kuunnella uudestaan ja uudestaan
vaikkei ruotsin kieli ole koskaan ollut minulle
kaikista ymmärrettävin
Jag har gått i dina fotspår hela dan
till Hagnesta Hill
Den första snön har fallit allt är halt
och min halsduk blev kvar
på en hållplats
utanför stan…
kuuntelee, kuuntelee. Ja hetki. Tosiaan. Niin kuin kävelytyttö kuvasi
ehkä vähän harmaa, ei paljon pakkasta ja sen tietää kun on kävellyt
kävellyt vain
miten paljon. sanoja, joista hetki.
sunnuntaina, helmikuuta 28, 2010
On aamupahoinvointia
ja unohtaa sitten kuitenkin koko kuumeenmittauksen
kun tyttö tulee ja juodaan kahvit ja istutaan sinisellä sohvalla
joka oli vielä vuosi sitten kävelytytön
ja on sanoja ja toisen silmät
sitä miettii miten kauniisti
ne silmät ovat siinä
ja miten hassua
kun tyttö sanoo että osat kääntyneet toisin päin
että sitä on jonain iltana
kun on ollut syksy ja vesisadetta ja jo pimeää
sitä on seisottu odottamassa oven avaamista
odottamassa ohjaajia
ja minä ensimmäistä kertaa, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, vai oliko kolmaskin tyttö alussa
ovat jo olleet aikaisemmin
ja he nauravat neljästään tai viidestään koko matkan
jotain sellaista josta minä en tiedä
salaisuuksia, salaisuuksia, minä ajattelen kun sataa vettä
ja sitten kuitenkin
siinä on tyttö
jolla on silmät
pyöreät ja minä ajattelen Christina Ricci
Christina Ricci siinä, pallopaidassa
puhumassa suomea
enkä saa silmiä irti silmistä
ja joku voisi ajatella että kun katsoo tyttöjä tuolla tavalla tykkää tytöistä
ehkä, mitä sen on väliä, mutta tahtoisi olla niin kovasti
ystävä
että tehdään harjoitus, jossa rakennetaan bändi
ole sä rumpali, tyttö sanoo mulle ja jakaa meille kaikille roolit
ja minä nielaisen ja katson maahan ja ajattelen että ole sä rumpali
ai että tällainen tyttö,
joka jakaa meille kaikille roolit
että juuri tälläinen,
joka tietää kaikkien paikan ja omansa että
en minä koskaan
minä en koskaan voisi jakaa toisille rooleja koska sinä olet sellainen sovit rumpaliksi
mutta sitten on pimeitä nuorisotaloja ja pikkukaupunkien bändejä soittamassa
tekosavua ja sen sellaista
kirskainen hyvätyinen,
pelasta, pelasta maailma
omenakauraa
valokuvia, vihreä samettitakki,
tyttö laulamassa lavalla punainen mekko päällä, valkoinen naama
sitä kuuntelee sieltä takaa ennen omaa vuoroa
että laulaa kauniisti, että tyttö
tuo tyttö, joka minun ystäväni, joka halaa esityksen jälkeen
rutistaa
aina rutistaa ja kasvot vastatusten
ja melkein käsikädessä Helsingin katuja esityksen jälkeen
josta me tykätään
vaikka toinen tyttö ei
ja me kävellään Suomenlinnan kallioilla ja puhutaan pitkätukkaisesta pojasta
ja nyt
me istutaan minun sinisellä sohvalla
enkä minä enää ajattele että voi, tuon tytön ystävä tahtoisin olla, tuon
koska olen
minä ajattelen että voi, tuon tytön ystävä minä olen,
minä olen
ja voin olla.
ja tietää että tämä tyttö lukee tämänkin. enkä minä siksi kirjoita tätä että luet. kirjoittaisin joka sanan ilmankin
että koskaan saisi tietää.
on hyvä.
on hyvä.
ja unohtaa sitten kuitenkin koko kuumeenmittauksen
kun tyttö tulee ja juodaan kahvit ja istutaan sinisellä sohvalla
joka oli vielä vuosi sitten kävelytytön
ja on sanoja ja toisen silmät
sitä miettii miten kauniisti
ne silmät ovat siinä
ja miten hassua
kun tyttö sanoo että osat kääntyneet toisin päin
että sitä on jonain iltana
kun on ollut syksy ja vesisadetta ja jo pimeää
sitä on seisottu odottamassa oven avaamista
odottamassa ohjaajia
ja minä ensimmäistä kertaa, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, vai oliko kolmaskin tyttö alussa
ovat jo olleet aikaisemmin
ja he nauravat neljästään tai viidestään koko matkan
jotain sellaista josta minä en tiedä
salaisuuksia, salaisuuksia, minä ajattelen kun sataa vettä
ja sitten kuitenkin
siinä on tyttö
jolla on silmät
pyöreät ja minä ajattelen Christina Ricci
Christina Ricci siinä, pallopaidassa
puhumassa suomea
enkä saa silmiä irti silmistä
ja joku voisi ajatella että kun katsoo tyttöjä tuolla tavalla tykkää tytöistä
ehkä, mitä sen on väliä, mutta tahtoisi olla niin kovasti
ystävä
että tehdään harjoitus, jossa rakennetaan bändi
ole sä rumpali, tyttö sanoo mulle ja jakaa meille kaikille roolit
ja minä nielaisen ja katson maahan ja ajattelen että ole sä rumpali
ai että tällainen tyttö,
joka jakaa meille kaikille roolit
että juuri tälläinen,
joka tietää kaikkien paikan ja omansa että
en minä koskaan
minä en koskaan voisi jakaa toisille rooleja koska sinä olet sellainen sovit rumpaliksi
mutta sitten on pimeitä nuorisotaloja ja pikkukaupunkien bändejä soittamassa
tekosavua ja sen sellaista
kirskainen hyvätyinen,
pelasta, pelasta maailma
omenakauraa
valokuvia, vihreä samettitakki,
tyttö laulamassa lavalla punainen mekko päällä, valkoinen naama
sitä kuuntelee sieltä takaa ennen omaa vuoroa
että laulaa kauniisti, että tyttö
tuo tyttö, joka minun ystäväni, joka halaa esityksen jälkeen
rutistaa
aina rutistaa ja kasvot vastatusten
ja melkein käsikädessä Helsingin katuja esityksen jälkeen
josta me tykätään
vaikka toinen tyttö ei
ja me kävellään Suomenlinnan kallioilla ja puhutaan pitkätukkaisesta pojasta
ja nyt
me istutaan minun sinisellä sohvalla
enkä minä enää ajattele että voi, tuon tytön ystävä tahtoisin olla, tuon
koska olen
minä ajattelen että voi, tuon tytön ystävä minä olen,
minä olen
ja voin olla.
ja tietää että tämä tyttö lukee tämänkin. enkä minä siksi kirjoita tätä että luet. kirjoittaisin joka sanan ilmankin
että koskaan saisi tietää.
on hyvä.
on hyvä.
lauantaina, helmikuuta 27, 2010
Näiden selät ei kestä samaan tahtiin
ja ajatukset kun on kirja
jos asuisikin Tahitilla
olisi kokonaisen vuorokauden eri ajassa vaikka miltei vieressä
hullua
ja sitten on kaikenmaailman maanjäristykset
mutta niistä saa tietää vasta illalla,
nyt
kun avaa tämän, koneen
mikä loistava tunne
ettei ole koko päivänä
paitsi tietysti illasta
kun kirjoitetaan kun kirjoitetaan
vaikkei kirjoitetakaan mutta onhan se hyvä tehdä suunnitelmia
siivoaa koko huoneen, niin
huone tämä on
ja peitosta tulee ihan märkä
koska tietysti,
tietysti niin,
heti kun on päättänyt siivota ja tuulettaa kaiken
muuttuu pakkanen nollaksi
ja sitten on vain märkää
miten outoa nähdä kadulla loskaa
sen on unohtanut että sellaistakin voi
talvella
kun on tottunut jo talveen, joka on talvi
oi
luistelu ympäri järven
niin, että on ihan yksin ja CocoRosie korvissa
I once fell in love with you
Just because the sky turned from gray
Into blue
It was a good friday
The streets were open and empty
No more passion play
On st. Nicholas avenue
I believe in st. Nicholas
Its a different type of santa claus
ja miten merkitykset muuttuvat
skeemoja ja sellaista
teoreetikkojen nimiä ja sellaista
ja muistuttavat filosofian opinnoista
jotensakin, kun pohditaan mitä me oikein tiedetään ja miten
ja taas tulee oikein sellainen aalto
että mitä perkelettä me semmoista pohditaan
tiedetään mitä tiedetään että eikö täällä nyt jumalauta ole parempaa tekemistä ku tuommosia pohtia
ja jotenkin kaikki tuntuu niin viralliselta ja ulkokohtaiselta
vaikka kaikessa on sitten kuitenkin ihmisiä
ihmisiä vain
aina
me
mutta kun on luistellut tarpeekseen kohtaa sillalla tytön
josta tykkää aina vaan mutta jota ei koskaan tapaa
ja miten hän on kaunis siinä niin vaikkei ole edes auringonsäteitä
että voi olla kaunis
ja siinä niin sillalla minä otan napit korvilta ja me puhutaan kulttuureista ja maista ja vaihdoista ja koulusta ja opinnoista ja tulevaisuudesta ja töistä ja mahdollisuuksista ja kierrätyksestä ja lajittelusta ja tanskasta ja islannista ja turkistarhauksesta ja
yhtäkkiä taas
huomaan miten paljon meillä olisikaan miten hyvä olisi istua alas ja jutella vain kuunnella ja puhua
ja me sovimme että ehkä teetä ehkä kahvia, ei lounasta kun se haisee koululta
ja kun kävelee loskaksi muuttuneita lämmitettyjä katuja takaisin kotiin, hakee matot ja kostuneet vuodevaatteet, huomaa ettei ollutkaan lasagnelevyjä vaan hyppää aidan yli ja kaupassa pudottaa kynän, kuten tavallista ja sitten onkin jo ilta.
mutta ennen sitä siltaa
kun käveli uusia reittejä
kuvitteli kuvassa silmät kiinni ja puristaa valaanpyrstöä että jos uneenkin
oli kuin valo vaikka oli ihan pilvistä
ja paljon lunta ja se että askeleet ei niitä laskettukaan
yhtään tänään ja halusi vain olla
voi
jos asuisi tahitilla tai honolulussa sitä voisi lentää nopeammin saarelta toiselle, paljon nopeammin voisi ja silti olisi eri vuorokauden ajassa. rajalla
ala-asteella me nauramme kaikki
kun kuvittelemme miehen seisomassa aikavyöhykkeiden rajalla
hyppäämässä syntymäpäivästä takaisin syntymäpäivään
aika loppuu aika loppuu aika loppuu
ja silti sitä on ihan liikaa, ihan liikaa välissä, ihan liikaa
(make a timejump make a timejump, please)
niin kuin rytmi
rummuttaa
ne lumet jotka sulaa vedeksi yölläkin
ja sitten pitäisi muka keskittyä assimilaatioon ja akkomodaatioon ja kaiken maailman symboliseen interaktionismiin.
ja ajatukset kun on kirja
jos asuisikin Tahitilla
olisi kokonaisen vuorokauden eri ajassa vaikka miltei vieressä
hullua
ja sitten on kaikenmaailman maanjäristykset
mutta niistä saa tietää vasta illalla,
nyt
kun avaa tämän, koneen
mikä loistava tunne
ettei ole koko päivänä
paitsi tietysti illasta
kun kirjoitetaan kun kirjoitetaan
vaikkei kirjoitetakaan mutta onhan se hyvä tehdä suunnitelmia
siivoaa koko huoneen, niin
huone tämä on
ja peitosta tulee ihan märkä
koska tietysti,
tietysti niin,
heti kun on päättänyt siivota ja tuulettaa kaiken
muuttuu pakkanen nollaksi
ja sitten on vain märkää
miten outoa nähdä kadulla loskaa
sen on unohtanut että sellaistakin voi
talvella
kun on tottunut jo talveen, joka on talvi
oi
luistelu ympäri järven
niin, että on ihan yksin ja CocoRosie korvissa
I once fell in love with you
Just because the sky turned from gray
Into blue
It was a good friday
The streets were open and empty
No more passion play
On st. Nicholas avenue
I believe in st. Nicholas
Its a different type of santa claus
ja miten merkitykset muuttuvat
skeemoja ja sellaista
teoreetikkojen nimiä ja sellaista
ja muistuttavat filosofian opinnoista
jotensakin, kun pohditaan mitä me oikein tiedetään ja miten
ja taas tulee oikein sellainen aalto
että mitä perkelettä me semmoista pohditaan
tiedetään mitä tiedetään että eikö täällä nyt jumalauta ole parempaa tekemistä ku tuommosia pohtia
ja jotenkin kaikki tuntuu niin viralliselta ja ulkokohtaiselta
vaikka kaikessa on sitten kuitenkin ihmisiä
ihmisiä vain
aina
me
mutta kun on luistellut tarpeekseen kohtaa sillalla tytön
josta tykkää aina vaan mutta jota ei koskaan tapaa
ja miten hän on kaunis siinä niin vaikkei ole edes auringonsäteitä
että voi olla kaunis
ja siinä niin sillalla minä otan napit korvilta ja me puhutaan kulttuureista ja maista ja vaihdoista ja koulusta ja opinnoista ja tulevaisuudesta ja töistä ja mahdollisuuksista ja kierrätyksestä ja lajittelusta ja tanskasta ja islannista ja turkistarhauksesta ja
yhtäkkiä taas
huomaan miten paljon meillä olisikaan miten hyvä olisi istua alas ja jutella vain kuunnella ja puhua
ja me sovimme että ehkä teetä ehkä kahvia, ei lounasta kun se haisee koululta
ja kun kävelee loskaksi muuttuneita lämmitettyjä katuja takaisin kotiin, hakee matot ja kostuneet vuodevaatteet, huomaa ettei ollutkaan lasagnelevyjä vaan hyppää aidan yli ja kaupassa pudottaa kynän, kuten tavallista ja sitten onkin jo ilta.
mutta ennen sitä siltaa
kun käveli uusia reittejä
kuvitteli kuvassa silmät kiinni ja puristaa valaanpyrstöä että jos uneenkin
oli kuin valo vaikka oli ihan pilvistä
ja paljon lunta ja se että askeleet ei niitä laskettukaan
yhtään tänään ja halusi vain olla
voi
jos asuisi tahitilla tai honolulussa sitä voisi lentää nopeammin saarelta toiselle, paljon nopeammin voisi ja silti olisi eri vuorokauden ajassa. rajalla
ala-asteella me nauramme kaikki
kun kuvittelemme miehen seisomassa aikavyöhykkeiden rajalla
hyppäämässä syntymäpäivästä takaisin syntymäpäivään
aika loppuu aika loppuu aika loppuu
ja silti sitä on ihan liikaa, ihan liikaa välissä, ihan liikaa
(make a timejump make a timejump, please)
niin kuin rytmi
rummuttaa
ne lumet jotka sulaa vedeksi yölläkin
ja sitten pitäisi muka keskittyä assimilaatioon ja akkomodaatioon ja kaiken maailman symboliseen interaktionismiin.
sunnuntaina, tammikuuta 17, 2010
keskiviikkona, joulukuuta 30, 2009
Silmiä alkoi väsyttää autossa takaisin päin
mun suu oli nauru
kun me pysäköitiin tien päähän lumeen
ja jäi jaloista jäljet
ja puut oli kasvaneet mäkeen kiinni
puut
joista ei ollut silloin tietoakaan kun me
vedettiin pulkkaa ylös ja laskettiin alas
siellä päässä
ja kukkulalla joka oli toisessa paikkaa
ja vain yhden
sen vanhimman naisen
nimi on vielä postilaatikossa
toisessa talosas useampia
ja me muistetaan kaikki
ja istutaan siellä ravintolassa
jossa korkeintaan pelattiin rahapelejä aulassa silloin
ja minä puhun liian kovaan ääneen
taas raskauksista
joista on puhuttu koko päivä
siitä mitä jos mitä jos mitä jos
ja minä kerron miehestä
ja ystävä lapsuudesta sanoo että olisihan se pitänyt arvata
niin kuin ystävä joka tuntee sinut läpikotaisin
me käveltiin kaikki ne metsät kaikki ne polut
ja nyt oli puut
isot
ja pikkupojasta on tullut komea mies
ja se joka hajotti kaikki lumilinnat on mennyt naimisiin ja saanut kaksi lasta ainakin
ja ne muut
kaikki muut jossain
facebookissa varmasti
on melkein pimeää
on pimeää
pimeää jo ennen iltaa
ja huomenna vaihtuu vuosi
tai ylihuomenna
siinä yöllä, välissä
ja
ja ja ja ja
siinä me kävellään lumessa ja autokatoksessa on ihan erilainen auto.
mun suu oli nauru
kun me pysäköitiin tien päähän lumeen
ja jäi jaloista jäljet
ja puut oli kasvaneet mäkeen kiinni
puut
joista ei ollut silloin tietoakaan kun me
vedettiin pulkkaa ylös ja laskettiin alas
siellä päässä
ja kukkulalla joka oli toisessa paikkaa
ja vain yhden
sen vanhimman naisen
nimi on vielä postilaatikossa
toisessa talosas useampia
ja me muistetaan kaikki
ja istutaan siellä ravintolassa
jossa korkeintaan pelattiin rahapelejä aulassa silloin
ja minä puhun liian kovaan ääneen
taas raskauksista
joista on puhuttu koko päivä
siitä mitä jos mitä jos mitä jos
ja minä kerron miehestä
ja ystävä lapsuudesta sanoo että olisihan se pitänyt arvata
niin kuin ystävä joka tuntee sinut läpikotaisin
me käveltiin kaikki ne metsät kaikki ne polut
ja nyt oli puut
isot
ja pikkupojasta on tullut komea mies
ja se joka hajotti kaikki lumilinnat on mennyt naimisiin ja saanut kaksi lasta ainakin
ja ne muut
kaikki muut jossain
facebookissa varmasti
on melkein pimeää
on pimeää
pimeää jo ennen iltaa
ja huomenna vaihtuu vuosi
tai ylihuomenna
siinä yöllä, välissä
ja
ja ja ja ja
siinä me kävellään lumessa ja autokatoksessa on ihan erilainen auto.
tiistaina, joulukuuta 22, 2009
On koko päivän kirjoittanut
omaansa
tai paremminkin editoinut
teki radikaalisti ja palasi vanhaan versioon, pakkasi uudet uuteen kansioon
ja alkoi alusta.
sillä tavallakin voi olla hyvä joskus
luopua kaikesta työstä jota on viimeisten kuukausien aikana tehnyt
ja palata sinne missä oli vuosi sitten.
niin.
niinkin voi täytyy ehkä
ja sitten teki joogan pimeällä keittiön lattialla
ja neuloi pipoa kun katsottiin perheenä telkkarista seitsemästä merestä
ja jotain sarjaa joka on tullut jo tuhat kertaa
ja Jane Austenin Emmaa
ja äitillä oli punaviiniä koska äitillä alkoi loma
ja minä huusin kymmen kertaa että piposta tulee ihana
säärystimet ja niin kuin säärystimet mutta käsiin on jo tehty
huomenna on ruokakauppa jouluruoka vuoro
ja sitten
saa pitkän kirjeen mieheltä
jonka näki viime yönä unessa surfaamassa
ja mies kertoo
että sinä päivänä kun
kohtasimme
hän näki rakastettunsa viimeisen kerran
ja minä vain heitän kuolleen delfiinin hänelle unessani
ja kuuntelen the Kinxiä
josta tulee mieleen vappu Islannissa
ja seuraava päivä täynnä sadetta
minä ja Maija Reykjavikin kaduilla kahviloissa puhumassa seksistä
minä kirjoitan miehelle että kaipaan Islantia.
se on helppo kirjoittaa.
Mutta en minä Islantia kaipaa
minä kaipaan sitä tilaa mikä siellä oli
kaipaan sitä että olin irrallaan
irrallaan tästä maailmasta joka on totta
minulla ei ollut mitään
ensimmäinen sunnuntai meren rantaan
ja keltaiseen kahvilaan josta tulikin
sellainen paikka jonne joka viikko
tärisen kylmästä
ja että joku ihminen
jonka on tavannut vain kerran
kuin ohimennen
kirjoittaa minulle
miten on ollut surullinen kuukausia
vain koska
minä näin unen jossa oli merta, delfiini ja hän.
miten kummallisia tarkoituksia
että minä hymyilen koko metsän läpi
vain koska on nähnyt toisen ihmisen hymyn
omaansa
tai paremminkin editoinut
teki radikaalisti ja palasi vanhaan versioon, pakkasi uudet uuteen kansioon
ja alkoi alusta.
sillä tavallakin voi olla hyvä joskus
luopua kaikesta työstä jota on viimeisten kuukausien aikana tehnyt
ja palata sinne missä oli vuosi sitten.
niin.
niinkin voi täytyy ehkä
ja sitten teki joogan pimeällä keittiön lattialla
ja neuloi pipoa kun katsottiin perheenä telkkarista seitsemästä merestä
ja jotain sarjaa joka on tullut jo tuhat kertaa
ja Jane Austenin Emmaa
ja äitillä oli punaviiniä koska äitillä alkoi loma
ja minä huusin kymmen kertaa että piposta tulee ihana
säärystimet ja niin kuin säärystimet mutta käsiin on jo tehty
huomenna on ruokakauppa jouluruoka vuoro
ja sitten
saa pitkän kirjeen mieheltä
jonka näki viime yönä unessa surfaamassa
ja mies kertoo
että sinä päivänä kun
kohtasimme
hän näki rakastettunsa viimeisen kerran
ja minä vain heitän kuolleen delfiinin hänelle unessani
ja kuuntelen the Kinxiä
josta tulee mieleen vappu Islannissa
ja seuraava päivä täynnä sadetta
minä ja Maija Reykjavikin kaduilla kahviloissa puhumassa seksistä
minä kirjoitan miehelle että kaipaan Islantia.
se on helppo kirjoittaa.
Mutta en minä Islantia kaipaa
minä kaipaan sitä tilaa mikä siellä oli
kaipaan sitä että olin irrallaan
irrallaan tästä maailmasta joka on totta
minulla ei ollut mitään
ensimmäinen sunnuntai meren rantaan
ja keltaiseen kahvilaan josta tulikin
sellainen paikka jonne joka viikko
tärisen kylmästä
ja että joku ihminen
jonka on tavannut vain kerran
kuin ohimennen
kirjoittaa minulle
miten on ollut surullinen kuukausia
vain koska
minä näin unen jossa oli merta, delfiini ja hän.
miten kummallisia tarkoituksia
että minä hymyilen koko metsän läpi
vain koska on nähnyt toisen ihmisen hymyn
lauantaina, huhtikuuta 04, 2009
wise up
tänään oli saagaretki
kahdeksan tuntia autossa
kraateri, huoltoasemia, vuoria, aurinkoa, sateenkaaria,
menninkäisten linna ja islannin kirjallisuuden professorin kotiseutu
ensi viikonloppuna Isafjörður
musiikkifestivaali
ja eilinen stressi autoista ja autoista ja ajajista
tämän päivän päänsäryksi
minun stressitön puolivuottani.
kuinka ollaakaan
sitä saa kehitettyä mihin tahansa
arjen ja käytännön
mutta pian kun hiukset vähän kuivaneet paprikakeitto sannen luona
ja sitten Oliverin läksiäisjuhlat, tosin hän lähtee vaan lomalle
ja pitäisi tehdä se powerpoint islantiin
ja lukea se yksi kirja maanantaiksi kummatkin
mutta kuka jaksaa välittää
kun aurinko saattaa vaihtua sateeksi minuutin päästä ja sade auringoksi
ja on uusi mekko punakukallinen
ja huomenna meditaatio
ja poor knights
ja vaikea selittää mämmi englanniksi
islantilaisen naisen kotona
jossa on paljon kirjoja
ja piparminttuteetä
ja pojan tekemää valmissuklaakakkua
ja näköala jäätikölle asti
minun sisällä niin paljon
tätä maata jo
näitä kaikkia katuja jotka jo kotiin päin
kulma sinne oikopolku
islantilaiset metsät
niin paljon hetkiä jotka on unohtanut kirjoittaa
luulee että muistaa
aina
ja tänään on myös hääpäivä
ystävän
ja toivon sinne niin paljon
hyvää.
kaikki hyvä.
mutta ei minun tarvitse toivoa oikeastaan
koska tiedän että heillä on jo
hyvä.
kahdeksan tuntia autossa
kraateri, huoltoasemia, vuoria, aurinkoa, sateenkaaria,
menninkäisten linna ja islannin kirjallisuuden professorin kotiseutu
ensi viikonloppuna Isafjörður
musiikkifestivaali
ja eilinen stressi autoista ja autoista ja ajajista
tämän päivän päänsäryksi
minun stressitön puolivuottani.
kuinka ollaakaan
sitä saa kehitettyä mihin tahansa
arjen ja käytännön
mutta pian kun hiukset vähän kuivaneet paprikakeitto sannen luona
ja sitten Oliverin läksiäisjuhlat, tosin hän lähtee vaan lomalle
ja pitäisi tehdä se powerpoint islantiin
ja lukea se yksi kirja maanantaiksi kummatkin
mutta kuka jaksaa välittää
kun aurinko saattaa vaihtua sateeksi minuutin päästä ja sade auringoksi
ja on uusi mekko punakukallinen
ja huomenna meditaatio
ja poor knights
ja vaikea selittää mämmi englanniksi
islantilaisen naisen kotona
jossa on paljon kirjoja
ja piparminttuteetä
ja pojan tekemää valmissuklaakakkua
ja näköala jäätikölle asti
minun sisällä niin paljon
tätä maata jo
näitä kaikkia katuja jotka jo kotiin päin
kulma sinne oikopolku
islantilaiset metsät
niin paljon hetkiä jotka on unohtanut kirjoittaa
luulee että muistaa
aina
ja tänään on myös hääpäivä
ystävän
ja toivon sinne niin paljon
hyvää.
kaikki hyvä.
mutta ei minun tarvitse toivoa oikeastaan
koska tiedän että heillä on jo
hyvä.
sunnuntaina, tammikuuta 18, 2009
Parantuminen
Eilen olin jo jalkeilla
lanka ja villakaupassa tunnit kuluivat
kirpputorilla second hand liikkeissä
aion huovuttaa hatun. jonkin sellaisen. hui. ja ostin lankaakin
aion opetella miten neulotaan!
ja illalla olin Lisbetin kanssa kuuntelemassa musiikkia ja tarkkailemassa viimeisen päälle laittautuneita islantilaisnaisia. Todentotta. He kulkevat aina korkeaakin korkeammissa korkokengissä ja lyhyitäkin lyhyimmissä hamosissa hiukset moitteettomasti ja meikkiä niin paljon että jos nämä täällä eivät ole naisia niin
me ryysypekat.
lyhyine säärineen ja rönttätukkineen.
mutta humalainen keski-ikäinen mies oli ainakin kiinnostunut. osasi sanoa suomeksi minä rakastan sinua. Lisbet sanoi että olen liian kiltti.
Sain kaljaakin hameelle ja takkini varastettu tai siirretty mutta sain sen kyllä onneksi takaisin. Sillä Islannissakaan ei ole mukava palata yöllä kotiin talvella ilman takkia.
Tänään taas. Sanne oli jäänyt yksin koska Vincentin lentokone oli startannut aamukahdeksalta ja kentälle oli lähdettävä jo neljältä. Joten me joimme Sannen kanssa teetä ja kävelimme koko matkan rantaan. Aallonmurtajille asti. Mutta meri ei ole samanvärinen kuvissa kuin oikeasti. Siellä se kaikissa sinisen sävyissä. Ja me kauhistelimme valaita, edelleen kauhistelemme, kuinka he voivat täällä syödä niitä. Mutta me teemme ruokaa yhdessä joku päivä ja menemme ensi viikolla joogaan. Ja nauroimme kuinka sattumaa
että me jo lentokentällä toisemme
ja nyt me niin paljon samaa
ja vielä melkein samalla kadullakin
Sellainen lämmin sisällä. Siinä sitä istuu vihreässä nojatuolissa. Seisoo auringossa mustien kivien päällä. Vierellä ihminen, joka on ihan toisesta maasta. Sieltä vaan. Keski-Euroopasta vaikka se ei ole keskieurooppaa vaan Länttä. Ja minä. Niin pienenä ja silti me hymyilemme. Ystävyyttä. Niin hassua. On kuin olisin tuntenut Sannen aina. Niin kuin hän olisi yksi minun. Minun ihmiseni. Niin kuin hän olisi yksi teistä.
Kuuntelen Emiliana Torrinia. Sitä ennen kuuntelin FM Belfastia. Se on uusin löydökseni. Fabion opettajan bändi. Kasari múm (uusi), jos pitäisi kuvata sitä jotenkin. Mutta en tykkää kuvata. Tykkän vain ottaa. Tai antaa. Tai kumpaakin. Tykkään vain tässä olla ja tykätä tai olla tykkäämättä.
Kirkkaita taivaita
Kun kävelee merta tarpeeksi pitkään tulee takapihalle, jossa kohoilee patsaita
siellä on museokin joka on suljettu
mutta kivi oli saanut lumesta kasvot kuitenkin
voi tämä on ollut hyvä päivä. ja huomenna alkaa taas arki.
niin. täällä on jo arki islanninkielineen.
torstaina, joulukuuta 18, 2008
Unelias päivä
se ehkä johtuu siitä, että eilen oli pikkujoulut
tosin minulta jäi näkemättä mihin sanataideihmiset vielä päätyivät
ja millaisia väittelyitä he kävivät
kun poistuin yhdeltä kotiin
(tosin ennen kuin ehdin nukkumaan sain elämäni ehkä ekan kännipuhelun!)
aamulla vieressä soi herätys puolikahdeksan. luulin että vasta kahdeksan. mutta soi se sitten kahdeksaltakin. ja sitten olimme tunnin liian aikaisessa. ja sitten nukuimme vielä tunnin. ja sitten nukuimme sen jälkeen vielä tunteja.
silmät on väsyneet tähdet.
ja tänään pitäisi keskustella tekstistäni.
se tuntuu oudolta. oudolta kun en osaa sanoa mitään mitään mitään
huomenna pitäisi mennä suolahdelle tapaamaan ystävää viimeistä kertaa ennen kuin lähden. heillä on oksennustauti perheessä ja minua ei huvittaisi raahautua vieraaseen kaupunkiin vieraalla bussilla vieraaksi. mutta tahdon nähdä ystäväni.
se on hassua
minulla on jotenkin tosi voimakas lähtemisen pelko. liittyen juuri kulkuneuvoihin. vaikka olen ihan lapsesta asti matkustanut julkisilla edestakaisin niin edelleen. eikä se liity vain julkisiin vaan myös siihen jos pitäis itse ajaa tai mennä pyörällä tai kävellä vieraaseen paikkaan. sellaiseen kun ei ole ennen. yksin.
jos on joku muu mukana kammo katoaa.
haa. joudun todenteolla kohtaamaan kammoni islantiin lähtiessä. olen varmaan ihan paskat housussa siellä. kaikki lennot ja lentokentät, saati sitten bussi sieltä lentokentältä sinne kämpälle ja joku vieras vieras vieras ihminen mua vastassa. kaikki uutta. täysin uutta. sitten minulla on vaan vakavat kasvot ja kädet puristaa laukkua tai rinkan hihnoja. teennäinen hymy kun kysyn jotain. kipristelevät varpaat punaisissa lapikkaissa. pelkuri pieni.
se ehkä johtuu siitä, että eilen oli pikkujoulut
tosin minulta jäi näkemättä mihin sanataideihmiset vielä päätyivät
ja millaisia väittelyitä he kävivät
kun poistuin yhdeltä kotiin
(tosin ennen kuin ehdin nukkumaan sain elämäni ehkä ekan kännipuhelun!)
aamulla vieressä soi herätys puolikahdeksan. luulin että vasta kahdeksan. mutta soi se sitten kahdeksaltakin. ja sitten olimme tunnin liian aikaisessa. ja sitten nukuimme vielä tunnin. ja sitten nukuimme sen jälkeen vielä tunteja.
silmät on väsyneet tähdet.
ja tänään pitäisi keskustella tekstistäni.
se tuntuu oudolta. oudolta kun en osaa sanoa mitään mitään mitään
huomenna pitäisi mennä suolahdelle tapaamaan ystävää viimeistä kertaa ennen kuin lähden. heillä on oksennustauti perheessä ja minua ei huvittaisi raahautua vieraaseen kaupunkiin vieraalla bussilla vieraaksi. mutta tahdon nähdä ystäväni.
se on hassua
minulla on jotenkin tosi voimakas lähtemisen pelko. liittyen juuri kulkuneuvoihin. vaikka olen ihan lapsesta asti matkustanut julkisilla edestakaisin niin edelleen. eikä se liity vain julkisiin vaan myös siihen jos pitäis itse ajaa tai mennä pyörällä tai kävellä vieraaseen paikkaan. sellaiseen kun ei ole ennen. yksin.
jos on joku muu mukana kammo katoaa.
haa. joudun todenteolla kohtaamaan kammoni islantiin lähtiessä. olen varmaan ihan paskat housussa siellä. kaikki lennot ja lentokentät, saati sitten bussi sieltä lentokentältä sinne kämpälle ja joku vieras vieras vieras ihminen mua vastassa. kaikki uutta. täysin uutta. sitten minulla on vaan vakavat kasvot ja kädet puristaa laukkua tai rinkan hihnoja. teennäinen hymy kun kysyn jotain. kipristelevät varpaat punaisissa lapikkaissa. pelkuri pieni.
keskiviikkona, kesäkuuta 20, 2007
pian tulee tyttö
pian pitää mennä vastaan
jännää
ei nähnyt sitten sen kun lähti ranskaan
nyt
näkee
näin unta yöllä jossa
omituisia asioita
herättyäni muistin mutta herättyäni aamulla en muistanut
jotakin tippui taivaalta
pilviä?
jotakin niin että meidän piti äitini kanssa väistää
ja lopulta me hyppäsimme kalliolta kuin kuiluun ja väistelimme kallioiden alle putosimme ja taivaalta putosi se oli kuin kaatosadetta salamoita mutta se oli niin selkeä silloin nyt vain utua nyt vain tunnetiloja siitä
kun putoaa ja pitää väistää taivasta.
ja kirjastotäti sanoi maksa neljä euroa kolmekymmentäsenttiä en muuten lainaa kun en saanut enää lainata kun olin jo viisi kertaa uusinut
mutta
sitten oli vain kaikista kolikoista euro ja kolmekymmentä ja suostui ja kolme euroa vielä
mutta ystävällä olikin neljäkymmentäeuroa
ja minä en pidä typeristä hyväksikäyttäjä miekkosista jotka olivat joskus turkkilaisia (turkkilaiset tupakoi) mutta se ei tupakoinut eikä ollut turkista mutta sen takia juhannus alkaa vasta juhannusaattona monen tunnin jälkeen illasta ehkä mökillä vasta yöllä. plaah. bussissakin on kiva viettää juhannusta.
onhan se kiva että saa kaksikymmentäeuroa palkkaa juhannusaatonpäivältä ihanan päivärahan jos sitäkään.
en siis minä. vaan se jonka kanssa asun. jonka kanssa lähden juhannukseksi minun kotiin.
ja kerätä kasveja. taas. ahdistaa jo valmiiksi lääkäri sanoi että pitää välttää riskitilanteita ettei tule minä sanoin ettei stressiä voi välttää ja sain reseptejä ainakin neljälle eri lääkkeelle jos joku sitten
ja ystävä kertoi että heille opetettu menetelmää joka auttaa sekä migreeniin että astmaan rentoutusta vain että osaisi milloin vain rentouttaa itsensä
että psykologisia menetelmiä pitäisi enemmän hyödyntää lääketieteessä mutta eihän
eihän mitään sellaista mikä ei ole aivan
eihän muihin kuin lääkkeisiin voi luottaa
ja koti on sotkuinen niin kovasti
ja minä olen miettinyt ihmisiä paljon ihmisiä ja sitten he eivät kuitenkaan tiedä että olen miettinyt heitä.
ukkospilvet. ukkospilvet.
ja minä minun kirjoitusteni maailmassa lukenut niin etten juuri nyt voi kuin sanoja. vain toistensa perään. alleviivannut.
ja ei malta odottaa että pääsee kirjoittamaan! mutta kun ensin pitää tehdä tylsä työ. ja sitten vasta.
sitten vasta ehkä.
pian pitää mennä vastaan
jännää
ei nähnyt sitten sen kun lähti ranskaan
nyt
näkee
näin unta yöllä jossa
omituisia asioita
herättyäni muistin mutta herättyäni aamulla en muistanut
jotakin tippui taivaalta
pilviä?
jotakin niin että meidän piti äitini kanssa väistää
ja lopulta me hyppäsimme kalliolta kuin kuiluun ja väistelimme kallioiden alle putosimme ja taivaalta putosi se oli kuin kaatosadetta salamoita mutta se oli niin selkeä silloin nyt vain utua nyt vain tunnetiloja siitä
kun putoaa ja pitää väistää taivasta.
ja kirjastotäti sanoi maksa neljä euroa kolmekymmentäsenttiä en muuten lainaa kun en saanut enää lainata kun olin jo viisi kertaa uusinut
mutta
sitten oli vain kaikista kolikoista euro ja kolmekymmentä ja suostui ja kolme euroa vielä
mutta ystävällä olikin neljäkymmentäeuroa
ja minä en pidä typeristä hyväksikäyttäjä miekkosista jotka olivat joskus turkkilaisia (turkkilaiset tupakoi) mutta se ei tupakoinut eikä ollut turkista mutta sen takia juhannus alkaa vasta juhannusaattona monen tunnin jälkeen illasta ehkä mökillä vasta yöllä. plaah. bussissakin on kiva viettää juhannusta.
onhan se kiva että saa kaksikymmentäeuroa palkkaa juhannusaatonpäivältä ihanan päivärahan jos sitäkään.
en siis minä. vaan se jonka kanssa asun. jonka kanssa lähden juhannukseksi minun kotiin.
ja kerätä kasveja. taas. ahdistaa jo valmiiksi lääkäri sanoi että pitää välttää riskitilanteita ettei tule minä sanoin ettei stressiä voi välttää ja sain reseptejä ainakin neljälle eri lääkkeelle jos joku sitten
ja ystävä kertoi että heille opetettu menetelmää joka auttaa sekä migreeniin että astmaan rentoutusta vain että osaisi milloin vain rentouttaa itsensä
että psykologisia menetelmiä pitäisi enemmän hyödyntää lääketieteessä mutta eihän
eihän mitään sellaista mikä ei ole aivan
eihän muihin kuin lääkkeisiin voi luottaa
ja koti on sotkuinen niin kovasti
ja minä olen miettinyt ihmisiä paljon ihmisiä ja sitten he eivät kuitenkaan tiedä että olen miettinyt heitä.
ukkospilvet. ukkospilvet.
ja minä minun kirjoitusteni maailmassa lukenut niin etten juuri nyt voi kuin sanoja. vain toistensa perään. alleviivannut.
ja ei malta odottaa että pääsee kirjoittamaan! mutta kun ensin pitää tehdä tylsä työ. ja sitten vasta.
sitten vasta ehkä.
lauantaina, maaliskuuta 17, 2007
jos me kirjoitamme saman
niin mistä me kirjoitamme.
satoi räntää
ja me katsoimme kotona elokuvan äsken. ruotsia. itseopiskelua. ja valmistautumista kirjoituksiin.
sain aineesta palautetta että näyttää hyvältä akateemista ruotsia ajatellen.
pahus kun naurattaa.
on helppo kirjoittaa oikein kun voi ajatella rauhassa ja tarkastaa sanoja sanakirjasta
mutta puhuessa unohtuvat kaikki.
minä nukuin päivällä.
yöllä en.
olen nähnyt paljon unia isovanhemmistani.
mummista.
yritän kirjoittaa mummin unia.
yritän kirjoittaa ihmisten unia.
henkilöhahmojen unia.
kirjoitin tänään.
ehkä tyttöni ja minun keskustelun innoittamana.
päädyin vain lukemaan tekstiäni ja lisäämään muutaman lauseen
poistamaan muutaman välilyönnin
kirjoitin myös lauseen prosemmaani
muuten olen ollut tänään tekemättä mitään
muuta
paitsi että kokoustin aamulla peloistani huolimatta
kuuntelin odotellessani kokoomuksen vaalipuheita koska ne huusivat johonkin gramofoniin ja se oli odotuspaikkani edessä ja ahdistuin ja ärsyynnyin ja toisaalta huvituin sillä haastattelijan esitettyä kysymyksen mietin mielessäni vastauksen mitä kansanedustajaehdokas vastaa, mitä vastaisin jos olisin hän ja arvioni osui miltei sanatarkasti oikeaan
ei kai ole kovin vaikea ennustaa vaalipuheita näinä päivinä
eilen luin vartion päiväkirjasta kuinka hän toivoo jonkun tulevan lukijan tuntevan samaa isänmaallisuutta kun hän ja surun
tuli vähän häpeällinen olo sillä me vain nauroimme poikaystäväni kanssa
mietimme myös
että entä sitten jos joku lukee minun päiväkirjojani seitsemänkymmenenvuoden päästä
että ehkä hekin nauravat tälle maailmantuskaruikutukselleni
niin. ja sitten tapasin tyttöni.
sateessa käveltiin eikä jyväskylässä ollut oikein mitään näytettävää.
ja menimme sinne kakkukahvilaan
yllätimme yhteisen ystävämme
ja sitten aika oli jo mennyt
liian nopeasti
ja tuntui hyvältä.
tuntui hyvältä nähdä.
ja tiedän että hän lukee tätä ehkä joskus.
mutta minusta tuntui oikeasti hyvältä nähdä.
ja minun melkein tekee mieli sittenkin lähettää hänelle tekstiäni.
vaikka olen ujostellut niin pitkään. ja ujostelen vieläkin. mutta minusta todella tuntuu että hän on hyvä lukija.
ja ehkä tarvitsisin palautetta.
ja pidän sateesta
vaikka pidin minä keväästäkin
ehkä katsomme vielä yhden twin peaksin.
huomenna olisi retki päivä.
mutta ehkä vain loikoilemme
ja minä luen niitä pirun päiväkirjoja.
" enpä uskalla kun kirjoitat"
(päivän ajatelma ilmeisesti)
niin mistä me kirjoitamme.
satoi räntää
ja me katsoimme kotona elokuvan äsken. ruotsia. itseopiskelua. ja valmistautumista kirjoituksiin.
sain aineesta palautetta että näyttää hyvältä akateemista ruotsia ajatellen.
pahus kun naurattaa.
on helppo kirjoittaa oikein kun voi ajatella rauhassa ja tarkastaa sanoja sanakirjasta
mutta puhuessa unohtuvat kaikki.
minä nukuin päivällä.
yöllä en.
olen nähnyt paljon unia isovanhemmistani.
mummista.
yritän kirjoittaa mummin unia.
yritän kirjoittaa ihmisten unia.
henkilöhahmojen unia.
kirjoitin tänään.
ehkä tyttöni ja minun keskustelun innoittamana.
päädyin vain lukemaan tekstiäni ja lisäämään muutaman lauseen
poistamaan muutaman välilyönnin
kirjoitin myös lauseen prosemmaani
muuten olen ollut tänään tekemättä mitään
muuta
paitsi että kokoustin aamulla peloistani huolimatta
kuuntelin odotellessani kokoomuksen vaalipuheita koska ne huusivat johonkin gramofoniin ja se oli odotuspaikkani edessä ja ahdistuin ja ärsyynnyin ja toisaalta huvituin sillä haastattelijan esitettyä kysymyksen mietin mielessäni vastauksen mitä kansanedustajaehdokas vastaa, mitä vastaisin jos olisin hän ja arvioni osui miltei sanatarkasti oikeaan
ei kai ole kovin vaikea ennustaa vaalipuheita näinä päivinä
eilen luin vartion päiväkirjasta kuinka hän toivoo jonkun tulevan lukijan tuntevan samaa isänmaallisuutta kun hän ja surun
tuli vähän häpeällinen olo sillä me vain nauroimme poikaystäväni kanssa
mietimme myös
että entä sitten jos joku lukee minun päiväkirjojani seitsemänkymmenenvuoden päästä
että ehkä hekin nauravat tälle maailmantuskaruikutukselleni
niin. ja sitten tapasin tyttöni.
sateessa käveltiin eikä jyväskylässä ollut oikein mitään näytettävää.
ja menimme sinne kakkukahvilaan
yllätimme yhteisen ystävämme
ja sitten aika oli jo mennyt
liian nopeasti
ja tuntui hyvältä.
tuntui hyvältä nähdä.
ja tiedän että hän lukee tätä ehkä joskus.
mutta minusta tuntui oikeasti hyvältä nähdä.
ja minun melkein tekee mieli sittenkin lähettää hänelle tekstiäni.
vaikka olen ujostellut niin pitkään. ja ujostelen vieläkin. mutta minusta todella tuntuu että hän on hyvä lukija.
ja ehkä tarvitsisin palautetta.
ja pidän sateesta
vaikka pidin minä keväästäkin
ehkä katsomme vielä yhden twin peaksin.
huomenna olisi retki päivä.
mutta ehkä vain loikoilemme
ja minä luen niitä pirun päiväkirjoja.
" enpä uskalla kun kirjoitat"
(päivän ajatelma ilmeisesti)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)