unien valta ja

Unissa vaikeinta on se etteivät ne ole totta.

Olen saanut unista tarpeekseni. En ole nukkunut kahteen yöhön. Olen vain nähnyt unia.
Niissä on liikaa ihmisiä, liikaa tapahtumia, liikaa kaikkea. Haluaisin nähdä seesteisiä unia. En niitä, joissa yritetään vangita pedofiili kylypyhuoneeseen tai juostaan ympäri kaupunkia, joka on muuttunut festareiksi tai katsella skifimaailmaa, jossa briteissä on enää ainoat ihmiset jäljellä ja niilläkin on jotain koneistoa mahansa alla.

Olen lopenkyllästynyt siihen, että äitini yrittää kuristaa minua koska ei usko, että minulla on migreeni. Tai, että ystäväni muuttuvat toisiksi ja että kohtaan lapsuudenystäviäni unissani, mutta en todellisuudessa. Ja että unien tunteet ja todelliset tunteet sekoittuvat, enkä enää tiedä mitä pirua minä oikein tunnen ja mistä.

Olen herkkä unille. Liiankin. Tiedän sen kyllä. Saatan elää koko päivän uneni tunnelman vallassa. Saatan toistaa uniani herättyäni. Tulee pakottava tarve testata, että onko se totta. voisiko se olla. Muutun, muutun. Unieni kaltaiseksi. unenkaltaiseksi.

ja minun on pakko nielaista.

sillä

ei ole mitään niin totta kuin se että me nukumme öisin jos näemme unia.
tai ainakaan emme tapaa uniemme ihmisiä oikeasti. minä en ole unieni minä, millään tavalla. eivätkä ihmiset, jotka unissani yrittävät minua lyödä tai suudella tee niin valveilla.

vihaan unia.

ja vihaan kirjoittamista.
olen niin jumiutunut siihen paskaani, jota olen yrittänyt kirjoittaa vuosikaudet (luoja, voin tosiaan sanoa jo noin!) etten osaa enää kirjoittaa mitään muuta.
yritin aloittaa ihan uutta, kokonaan uutta, josta minulla oli vahva idea
ja kappas, kehuskelut sillä että pystyn kyllä tuottamaan tekstiä, ettei tekstintuottaminen ole minun ongelmani lainkaan, osoittautuikin vääräksi.
kaikki lauseet olivat töksähteleviä ja tönkköjä ja koko raapustus tuntui turhauttavalta. haluanko minä nyt tästä oikeasti kirjoittaa? mitä varten? plaah.

haluaisin luopua koko hommasta. miksi olen ottanut moisen taitenlajin riesakseni. voisinko vain jättää sen. sanoa, että ehei, en minä kirjoita. kyllä, opiskelen aihetta, mutta eihän se sitä tarkoita että minä itse. ehei, se on toisten homma, minä vain tutkin kuinka muut sen tekevät.

ja paskat. valhe on se, että minua kiinnostaisi vähääkään tutkia miten muut sen tekevät.

koko homma haiskahtaa teennäiseltä.
että kirjoittamisesta nyt voisi sanoa jotakin ylevää.
että siitä nyt voisi tehdä tieteellistä
niin.

jotenkin ihan naurettava koko tiedemaailma. naurettava meidän surkuhupaisa yrityksemme selittää joka ikinen asia. voi. kun kaiken täytyy aina olla varmaa. kaikella täytyy aina olla syy ja seuraus ja hypoteesi ja loppukaneetti ja

me vain uskomme kaikkeen omaamme niin syvästi.

ja minä. minä olen parhaani mukaan mukana selittämässä. minä etsin vastauksia ja kysymyksiä kaikkialta. olen juuri sellainen. voi, olen niin juuri sellainen, joita tämä yhteiskunta halajaa tutkijoitten ja työtätekevien uraa uurtavien ihmisraunioidensa joukkoon. niin. minä haluan selvittää kaiken. tahdon kaikkeen vastauksen. ei, minä en siedä epävarmuuutta. en sitten pätkääkään. enkä minä koskaan laiminlyö tehtäviäni, jotka olen luvannut hoitaa. voi, minä olen juuri niitä, jotka pakkaisivat sitä turskaa antaumuksella kahdeksan tuntia, ja vielä ylityöt päälle. voi, koska se olisi työni!

miten surullista.