Väsymys
mistä lie tulee
tekisi mieli syödä kaikki rautatabletit kerralla
juoda kaikki mehut ja litkut ja pavut ja pinaatit
ja mä luulen että siltikin mä nukkuisin

ja nyt kiinalaista teetä
sellaista joka maistuu ihan ruusuilta joita on uitettu vedessä
tää olis jotain naisteetä

niin. temperamentista pitäis lukea. ja pitäis paljon muutakin

mutta unet vain
muistaa vain että oli äidin syli
äidin käsi silittämässä päätä
hälinä ympärillä
oli koivu jonka latvassa
kaatuneita puita
kaikkialla ympärillä

aamulla vetkuttaa sängyssä vetkuttaa niin ettei tarvitsisi nousta
miksi tämä pimeys nyt syksyllä niin.

ja tänään sisko on saanut kirjeen
tänään hän on saanut kirjeen jossa tämä kertoo lumen ja jään maasta
ja sellaisesta
tavallisesta ja arkisesta
olisi voinut kirjoittaa kuinka kaunis
voi olla ilman painoindeksejä
kuinka voi olla miehen kanssa niin
ettei toisen tarvitse olla herra
kuinka ei tarvitse maata alla liikkumatta
istua hiljaa kysymättä
pää painettuna ja lapset lapset vain aina uudet

että joskus sinäkin olit vahva
se kaikista vahvin meistä
se jota me seurasimme,
olisi voinut sanoa
että sinä pelasit parhaiten jalkapalloa, muistatko
etkä jatkanut mallintöitä koska
se esineellisti naisen
sinut

mutta kirjoitti vain lumesta ja kylmästä ja kaikesta
siitä mikä on helppo sanoa
ja vastaanottaa
ja johon on helppo vastata
että täälläkin
on
että on helppo aloittaa
tarttua käteen noin vain
tarttua käteen käteen käteen

ja mies kirjoittanut että ikävä
myös
ja että ihmisten täyttämässä maassa, jossa kulkee joki ja mausteet
kaikki on niin paljon vaikeampaa
mutta täällä ei tiedetä mitään siitä, minä vastaan
täällä on vain ihmisiä jotka tarvitsevat merkityksiä elämälleen
vaikka sitten ryömimällä miesten edessä
huutaen herraa

ja pelottaa miten helposti
ajattelu saattaa muuttua
miten pienet asiat muuttaa
että yhtäkkiä
joku asia vaihtaa paikkaa
että saattaisikin uskoa
olevansa alempana
yhtäkkiä ei enää leikkaisikaan hiuksiaan koska
laihduttaisi niin että jokainen luu koska
yhtäkkiä vain ajattelisi että niinhän
sen kuulukin olla niin
ja se alkaa vain siitä että ensin
myöntää yhden asian
sitten toisen
ja miten rakastunut
sitä saattaa olla
ihmiseen joka vaatii sinua luopumaan siitä
kuka olet
yhtäkkiä
niin ettet edes ymmärrä että luovut
vaan teet sen omasta tahdostasi
ja ne jotka sanovat
että hei
herää
ethän sinä voi
tosissasi
uskoa että sinun suusi on tehty toisten suudeltavaksi
että sinun ruumiisi toisten katsella toisten kenen tahansa kuka tahtoo kuka tarpeeksi korkealla koskettaa
että tule ja ota
minä, objekti, minä, sinun
ei
ei se niin mene, sinä sanoisit vain
te ette ymmärrä
minä haluan tätä, tämä on meidän välillämme ja me
ymmärrämme toisiamme

niin kuin yhtäkkiä et enää tahdokaan
piirtää

lakkaat leikkimästä

miten nopeasti
että sinä vain kävelet huoneeseen
otat vaatteet pois ja asetut makaamaan
jotta toinen tulisi
sanan kaikissa merkityksissä

miten nopeasti sinä kaikesta huolimatta
olet valmis

kaikkeen.

vaikka aluksi se olisikin ollut

unta ehkä
unta joita et koskaan näe

unta vain ja unessa voi tapahtua koska ei oikeasti
satu

ja sitten on onnellinen loppu,
niinhän

tähtikuviot katossa

mutta kaikki ihmiset eivät välitä siitä
että on käytettävissä
toisille on tärkeämpää
että on
olemassa.

onneksi.

Nyt tää odottaa
että tyttö tulisi mekon kanssa
tyttö sellainen, joka mekkoja osaa
ja paljon muutakin osaa

ja tämä on yrittänyt opiskella mutta viimeiset kappaleet meni kuin unessa
jota ei viime yönä ollut
kun vieressä kääntyili tyttö
(sitten muutamaa tuntia ennen heräämistä: Kuule, voisitko kokeilla vaikka sellaista että olisit kymmenen minuuttia liikkumatta, se vois vaikka rentouttaa! Ja tyttö vähän naurahtaa ja sanoo jotain espanjaksi)
ja aivastuttaa ja ehkä virtsatientulehdus

ja Angus & Julia Stone aina vaan
mies sanoi että hänellä kaikki levyt
että antaa minulle sitten
että minähän testaan häneen kaikki australialaiset
kun oli Ben Kwellerkin

ja oksetttaa
pimeys tekisi mieli oksentaa

yöllä on asunto
jonka ovi ei mene kiinni ilman kumista vieteriä
mutta asunnosta on myös ovi toiseen asuntoon
ja vaateröykkiöiden takaa paljastuva ovi
on lasia kun katsoo toisesta asunnosta
peili kun katsoo meidän

pimeys tekisi mieli oksentaa

ei tiedä mitään ympäröivästä kaupungista
autuaan tietämätön kaikista juhlista tietämätön ihmisten lähdöistä tietämätön vain
ei välitä tietää kohauttaa olkiaan ehkä ei välitä sen enempää

postissa kaksinkertaisesti äänestyslipukkeet
kolme miehen nimeä joita ei ole koskaan aiemmin kuullut
ja toisin kuin kirjeessä sanottiin mitään vaalimateriaalia ei ole tullut
autuaan tietämätön mistään vaaleista

ostaa karpalomehua. flavonoideja.

eilen sanoo että
rumia sanoja mutta tänään on vain
ikävä

sellainen että tekee mieli nielaista eikä istu pyöränsatulaan kertaakaan
ei tahdo enää istua kylmillä ja märillä satuloilla

pitäisi kuunnella
jotain sellaista että tanssisi
matkustaa kaupunkien ulkopuolelle
tai kävellä edes sinne pururadalle
kävellä vain vaikka pimeässä mutta kävellä
jättää nämä autotiet valot ihmiset kävelemässä kauppaan ja kaupasta pois
miten niitä voi riittää
ihmisiä
joka päivä kauppohin tungokseksi asti
kävelykadulle ?

ja huomenna täytyy kohdata neljätoistavuotiaat
jotka sanoo vittu paska saatanan
nojaa letkeesti taaksepäin tuolilla ja tuijottaa suoraan silmiin
vittu sun kanssa ainakaa mitää saatanan paskaa
rummuttaa sormilla pulpettiin ja laittaa repun selkään, paukauttaa oven
ja minä sitten vain
ku ois niin kivaa jos
sellaisella tätiäänellä kukkahattu päässä oi ja voi onhan se

rankkaa olla neljätoistavuotias.

olenhan minäkin
paitsi että kun minä olin neljätoista niin mun mielestä äikän tunnit oli hauskimpia,
kuviksen jälkeen

mutta eihän niitten tartte olla kuin mä.

mä en halua kadottaa itseäni
en sillä tavalla hukata vaan
en jaksa enää murjottaa siitä että on pimeää ja märkää ja ettei millään ole mitään väliä ja merkitystä ja mikään ei tunnu miltään ja kaikki on järjetöntä ja hyödytöntä ja turha
ut
taa
haluan vaan kulkea sateessa
ja todeta
että sataa
antaa sataa
istua sisällä pistää vaikka kynttilän ja lukea
kirjaa, koska se on hyvä
niin kuin tyttö pitkähiuksinen sanoikin
(minä tiesin että minä pidän siitä mitä hän sanoo)
tai sanoja vain pistää

niin kuin kun leikki
ei koskaan sitä että sit tää menis ja sit tää tekis
vaan aina ne vaan teki ja meni
ei sitä tarvinnut sanoa

tarvitse

nyt
tahtoisin halata
mun poikaa,
sitä pientä, yhdeksänvuotiasta
sitä pientä, joka pelkää tulla yksin kotiin koulun jälkeen
toisin kuin minä joka pelkäsin vasta siellä kotona
ilman että
kukaan
koskaan
sai
tietää
joka pyörittää ruokaa lautasella niin että se on kylmää
niin kuin minä
joka liimaa ja leikkaa ja taittelee kaikesta mitä uskomattomimpia
toisin kuin minä
joka vihasin askartelua
koska mulla tuli vaan liimasormi ja teippi meni mykkyrään ja ihan vinoon liian iso pala pois tai pieni
haluaisin ihan hirmu paljon halata nyt vaan painaa nenää

vois vaan lähettää virtuaalihalin
sellaista se on
nykyään.

yhtäkkiä

sataa
se alkaa kun auto on ajanut kukkulaa ylös ja kääntynyt jyrkästi oikealle niin
että yhdeksänkymppiä muuttuu viideksikympiksi
puristaa rattia
pissattaa
ja pyyhkimet sottaa koko ikkunan
auto takana koko matkan

aamut alkavat keväästä
minä kirjoitin silloin kun olin kuusitoista
ja kävelin
olen unohtanut nimen
pengerkatu ?
rappusia ylös
siihen kouluun, johon halusinkin.

mutta nyt vain väsymyksestä
siitä ettei haluaisi vielä nousta ei vielä

on eri asia kuudelta kuin yhdeksältä

ja yhtäkkiä
tuntuu kauhistuttavalta
kun lukee kaikki postit
niistä jotka odottavat suomessa
miten todellista
miten tekisi mieli kiertää maha kokoon
kokoon vain
eikä koskaan katsoa ylöspäin
että ajatuksissa
voi kävellä kirjastoon ja voi kuinka hymyilyttää nähdä
ihmiset
omansa
mutta sitten
täällä missä ei metsiä vaan sumu
johon voi
sumu kaikkien peltojen ja vuorien yllä

kauhistuttaa kateus
joka
ei täällä
mitenkään
koska ei ajatellut sitä mistä paitsi
kauhistuttaa kun taas muistaa
miten helppo on alkaa kadehtia
että sinulla tuollainen koti ja sinulla tuollainen työ ja sinulla sitä ja tätä ja minäkin ja minäkin ja minäkin
haluaisin
ja miksi te olette yhdessä ja minä en koskaan näe teitä ja kukaan ei rakasta minua ja äiti äiti milloin me ollaan perillä
niin
sitten tulee vauvaksi joka vain tahtoo sen tikkarin tai jäätelön tai mitä ikinä

täällä minä en tahdo mitään

i don't want anything.
minä sanon ja sade tulee teltan kattoon sade ja tuuli ja tulen lähemmäksi vaikka toinen nukkuu
myrsky vuorten välissä
mutta aamulla on aurinko
varjot vuorista aurinko siirtyy
sade
aurinko
sade
aurinko
tuuli tuuli aurinko sade

ja me maataan nurmella kun Solla soittaa kolmesti
ja kun hän tulee me halaamme nurmella ja Sollalla aurinkolasit koska
me sanomme good bye enkä minä osaa vastata islanniksi vaikka ymmärrän
ja huulipunaa, joka ei lähde vedellä, poskessa ja simpukka sydän sisällä ja kivi toiselta puolelta kaunis pilkullisessa paperissa
Solla, minun sólrún. auringonkirjain.

halata monta kertaa
niin monta kertaa näkemiin
mutta ei tunnu silti
ehkä kun on itse vielä kuukauden
ei osaa vielä kaivata
ei ymmärrä vielä ettei ehkä koskaan enää
ehkä vuosiin

ja sade ja sumu ja sade ja sumu
sillan kohdalla ei sanota hyvää elämää
halataan kerran
ei
suuta
miten erilaiseksi olikaan kuvitellut
että tuntuisi joltain
mutta yhtäkkiä
ei osaakaan kaivata

ei kaipaa
yhtäänyhtään
Jyväskylän pölyä, joka tuulessa kadut
ei yhtään sitä että pyörällä mäet
ja jokaisessa kulmassa joku tuttu jolle hymyillä ja hei ja hei ja hei
ei yhtään kaipaa sitä että pitäisi löytää koti
että pitäisi edes etsiä

laiska tänään
turistit nyrpein naamoin
ja tekisi mieli vain
lojua sohvalla odottamassa kun
toinen haluaa maksaa
kädestä kiinni katuja jotka ovat minun
tämä paikka ja tämä
minä voin sanoa naurattaa
katso mihin kävelet
ja minä niin kuin islantilaiset
ha ?
niin kuin suomalaiset häh?
jatkuvasti

eikä silti tunnu että kieli
että siinä olisi jokin ongelma
vaikka en keksikään kaikkia sanoja
fizzy fuzzy foggy

ja
mitään muuta
yhtäkkiä
yhtään mitään
karataan
ja nauraa nauraa nauraa
ei jaksa valittaa edes kun kuljetaan heinien läpi koska lentokenttä ei ollutkaan lentokenttä
ettei haittaa jos myöhästyy
eikä se että toinen lähtee viiden päivän päästä norjaan
ja sitten on koko syksyn maissa joihin ei itse pääse koska on koulu koska on harmaat lämmitetyt kadut ja työpaikat ja ihmiset ja löydettävä koti
että täytyy palata
koska

yhtäkkiä
voi tietää.
tietää vaan.

nyt kyllä otan kahvin.

nuha nenässä
nenä nuhassa
pah puh puh pah

sellainen pää että sekin on nuhassa
ja sitten aamulla kännykkäkään ei toimi
ja muuten ihan tiedoksi että mulla ei ole täällä sitten suomen numero suomen simkortti käytössä joten jos ootte laittaneet mulle jotain viestejä joskus niin niitä en ole saanut
koska en saa edes puhelimen kuoria pois jotta voisin vaihtaa kortin
ja islannin korttikin on kohta loppu se 2000 kruunua
kun kaikki on niin kallista
mutta puhelin ei toiminut aamulla
ja sitten oli laitettava kone päälle että näkis kellon
kun mähän unohdin kellon suomeen eikä äitikään lähettänyt sitä
mutta kello olikin sopivasti kolme minuuttia vaille seitsemän ja seitsemältä on hyvä aika herätä kun menee kahdeksaan
ja sitten olin virkeä ja pirteä
vaikka keittiö oli paskainen
ja islannin tunnit alkaa vaikeutua ja

silmiä väsyttää nyt
nenä nuhassa nuha nenässä
ja silmissä
ne on sellaiset vuotavaiset
vaikka ei itketä

ég heiti hanne
ja vaikea kirjoittaa mitään muuta kun kaikissa on islannin aakkoset enkä jaksa laittaa niitä päälle täältlä koneesta

enkä jaksa ajatella kuinka olen jäljessä kaikista asioista joita piti tehdä täällä
kuten omasta kirjoittamisestani
kuten gradustani
kaikesta kaikesta kaikesta
kaikesta
ihan kaikesta
mutta huokaus vain

voisinpa jättää kaiken ja matkustaa niin kuin meksikon tyttö
voisinpa vain olla niin kuin uusi elämä

mutta minä olen kuin vanha
sellainen piimä ja villasukka ja pieni kauhtunut paita
palloja täysi
mustikkakori repeilevä

ja niitäkin pitäisi lukea
joissa ihmiset kirjoittavat ah, itsestään
pitäisi sanoa juu hyvä jatka vain ja oi ja voi ja ah ja
antaa palautetta. opettajana.

niin. niin. mutta huomenna minä herään taas virkeänä ja pirteänä koska menen nyt jo suihkuun ja heti nukkumaan ja nukahdan kuin säkki
nenä nenässä nuha nuhassa.

olen ihan poikki.
teatteri on nyt ohi. mutta on vielä paljon
kaikkea muuta
tai siis
nyt sitä vasta tajuaa että miten paljon onkaan
tuntuu että olen pudonnut
sellainen olo että muut on jossain junassa tai bussissa
ja oho
onkin itse jäänyt laiturille

tämän päivän lehdessä oli se satutuntijuttu.
ja islantikin on varmistunut. tahtoisin mennä valaskurssille. mutta se on jo syksyllä enkä muutenkaan olisi päässyt sinne minun pohjatiedoillani.

tulin vähän kipeäksi viikonloppuna mutta en oikeastaan
kun join flunssateetä. toisaalta luulen
että minun pitäisi sairastaa nyt
ennen joulua, ennen lähtöä
pitäisi levätä sillä tavalla
kunnolla

ärsyttää ja suututtaa
ettei mitään ikinä ehdi tehdä kunnolla
ei tavata edes ystäviä
ei kirjoittaa edes omille ystäville. ei mitään.
kaikki aika menee vain paikasta toiseen siirtymisessä ja sähköposteihin vastaamisessa
ja sitten kaikki unohtuu ja sekoittuu ja on vain mylly ja yöllä ei saa unta kun yrittää muodostaa mieleensä listoja tekemättömistä asioista
eikä se lähde sillä pois että ajattelee ettei nyt pitäisi ajatella vaan nukkua
ja sitten on tuhat ja yksi tarinaa päässä on se ja se ja se ja se
ja niitäkin pitäisi ehtiä kirjoittaa

voi
ehkä islanti tekee minulle hyvää
vain jo sen tähden ettei minulla ole siellä vielä mitään
että minulla on syy jättäytyä järjestöistä tauolle
koska en ole maassa
on hyvä syy olla menemättä luennoille täällä koska
ja olen pitkästä aikaa innoissani kursseista ja luennoista
mitä siellä on
ihan oudoista
siellä on mm. ipod kurssi! älkää kysykö miksi. mutta oli ihan huippu selostus siitä miten ipod on muuttanut yhteiskuntaamme jne jne jne. vau.
oli siellä myös oma kurssinsa 11.9 päivälle. heh. vitsi. kukahan siellä keksii työkseen noita kursseja?

ja meillä on siivousurakka kotona. tämä on jälleen kerran pahemmanlaatuinen läävä. ei vain sotkuinen vaan myös likainen. paskainen suoraansanottuna. eikä tee mieli siivota kun on niin paljon siivottavaa. sitten tulee vain enemmän. ja kun on tuhat tärkeämmältäkin tuntuvaa hommaa. plaah.

miten hommavuorista selviää? miten saisi päänsä lepoon?

kunpa olisin karhu. nyt olisi viimeistään talviunien aika. voisi vain käpertyä kokoon. lämpimään. eilen pyörä oli jäätynyt räntäsateen jäljitä niin etten saanut lukkoa auki illalla. ja nyt se on sisällä sulamassa.

huomenna multa lähtee tukka. ystäväni leikkaa. ja sitten me mennään sen jälkeen hampurilaisille. olemme suunnitelleet sitä pitkään, mutta minulla on moraalinen dilemma roskaruoan kanssa. ilmeisesti.

ja ilta on hämärä jo neljältä.

ja ja ja

eilen minulla oli sellainen pää
että täytyi käydä monta kertaa oksentamassa
vaikka se oli pelkkää tyhjää
koska en ollut syönyt mitään
muumilimsaa vain muutamia pieniä kulauksia
ja lääkkeet niin että ne ovat loppu
pitäisi hakea uusi resepti
mutta en tiedä kuinka monta päivää lääkäri sitä kirjoittaa
nyt saan jotakin uutta, täsmälääkettä
joka on ehkä hyvin kallista
mutta siinä tilassa
kun makaa voimatta tehdä mitään voimatta olla mitenkään päin
kun täytyy vain keinuttaa itseään ja mieluiten olla keinuttamatta
painaa silmiä lujasti tyynyä vasten koska eikös sade juuri silloin taukoa ja aurinko tule niin kirkkaana kun ei ole niitä pirun puitakaan enää varjostamassa

mutta myös aika katoaa silloin
tunnit menevät eri tavalla
aamulla tykyttävä särky sellainen pieni
niin pieni että hymyilyttää
ja sitten kun itkee jälleen itkee sitäkin että nyt särky alkaa kuitenkin uudestaan

mutta ei se ala
ei ole alkanut ainakaan vielä.

ehkä sillä on lepopäivä. ehkä se nukkuu kun oli eilen niin ahkera.

tekisin miltei mitä tahansa jotta saisin tainnutettua migreenin.
haluaisin sen iäksi pois. haluaisin sen niin pois ettei se tulisi koskaan. ettei edes sitä pientä tykyttävää aavistusta tulisi. ei mitään. että voisi olla varma ettei päässä tuntuisi mitään.
voi. millainen maailma minulla sitten olisikaan?!

ja olen murheen murtama.
on niin paljon asioita joita ei voi muuttaa.
pyöräilin kasvimaalta ja minä kuuntelin musiikkia
hermostuin autoihin joita oli vain ja oli ja ne tulivat kaikista suunnista
ja minä ajattelin
että minä en halua tätä.
että tätä minä en halua.
minä en halua olla tällaisessa maailmassa. onko minun pakko?
että minä en voi muuttaa yksin tätä kaikkea. että se että minä piiperrän omia kasvisruokiani ja värjöttelen kaduilla jakaen flayereita ilmastonmuutoksesta tai kirjoitan nimeni johonkin adressiin ei tee mitään. ei yhtikäs mitään millekään.
täällä on jo niin paljon liikaa väärää suuntaa.
ei ole mitään rainbow warriorsseja.
ei ennen kuin ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta. ennen kuin oikeasti me emme pysty enää elämään näin.

ja minäkin. minäkin olen tuhoaja. ihan samanlainen kun kaikki muutkin. minäkin lasken kuumaa kylpyvettä. minäkin ostin juuri uuden puhelimen. minäkin kirjoitan nyt tietokoneella angstista kirjoitusta kuinka maailma tuhoutuu mutta en voi - en tee - mitään.

lapsena olin varma että lähden nunnaluostariin. että minusta tulee nunna. oli niin absurdia kuvitella että eläisin tavallista elämää tavallisten ihmisten parissa. että minulla olisi elämä ulkomaailmassa. siksi olin aivan varma että menisin luostariin.

ehkä minä menen. en ehkä kristilliseen luostariin sillä en taida uskoa jumalaan tarpeeksi. en taida uskoa tarpeeksi jotta minusta olisi minkään uskonnon luostariin

ja en mene sittenkään
sillä vaikka minä eristäytyisin tästä maailmasta minä olisin aina kiusallisen tietoinen siitä että se maailma jonka jätin taakseni jatkaisi kulkuaan samalla tavalla kuin tähänkin asti. ettei mikään muuttuisi vaikka minä muuttuisin. siksi kai sitä yrittää. tehdä kaikkensa jotta jokin muuttuisi. edes jokin pieni. tässä maailmassa. voi. olen niin epätoivoinen.
tahtoisin unohtua muumilaakson muumimaailmaan. mieluummin olisin vaikka mörön kanssa.

tuntuu että kaikki onni nykyaikana on vain pintaa. että voiko kukaan syvältä olla onnellinen kun ympärillä on pelkkää tuhoamista ja välinpitämättömyyttä kun me teemme kaiken väärin ja olemme kaikkeen syyllisiä? miten kukaan ihminen voi olla onnellinen jos tietää tappavansa koko maapallon. ja miten kukaan voi olla tietämättä sitä.

enää ei ole kyse oikeista ja vääristä valinnoista, sillä ainoa oikea valinta olisi olla olematta olemassa.
ja tämä on vähän vaarallinen ajatus kun elää ja asuu yhdessä ihmisen kanssa joka olisi valmis tappamaan itsensä minä hetkenä hyvänsä.
ja silti sitä ajattelee. että niin.
niin olisi parempi. jos me kaikki tekisimme sen.

syöpäkasvain.
joku sen sanoi jossain. että ihminen on kuin syöpä. luonnollinen osa kokonaisuutta, mutta silti se tuhoaa kaiken muun. kaikki ehjät solut. se on hyvin sanottu vaikka onkin banaali vertaus. minusta on kamalaa huomata olevansa syöpäkasvain
ja että kaikki perustelut olla syyllistämättä itseään ovat oikeastaan vain oman omatunnon parantamisyrityksiä. minä en itseasiassa keksi juuri mitään mikä tässä maailmassa olisi ihmisten toimesta hyvin. en keksi mitään mistä olla ylpeä - että on ihminen. minun kämppä on täynnä rojua. täynnä roskaa. ja tämä kirjoitus on aivan turha. pidän omaa maailmaani muka niin merkityksellisenä että sitä kannattaa jakaa täällä verkossa. hah. ja olen aina vastustanut sitäkin. mokomaa itsensä korostamista. että juuri minä. minä. minä. minä.

ja silti.
kaikkein pienimmät asiat ovat elämä.
se että voi piirtää toisen paljaaseen selkään kuvioita
että voi nähdä kuinka siemenestä kasvaa varsi ja lehdet ja kukka
että näkee kuinka lehdet muuttuvat puissa punaisiksi
että tuntee kylmän järviveden varpailla ennen kuin menee sinne kokonaan
että kuulee toisen ihmisen hengityksen
tuntee toisen turkin lämmön
että voi katsoa silmiin eläintä jonka kieltä ei ymmärrä
josta ei tiedä mitään
ja että voi kuvitella maailmankaikkeuden olevan yksi suuri verkko johon kaikki elävät ja kuolleet liittyvät ohuin säikein, toisistaan kiinni pitäen
että on musiikkia joka saa kylmät väreet selkään
pyörä jolla pääsee paikoista toiseen
että on musta näyttämö ja katsomo joka näkee sinut valoissa
tai sinä näet jonkun toisen
että on ikkunoita joiden takana on toisia täsmälleen samanlaisia ja täysin erilaisia elämiä.

niin.
en tiedä.
en tosiaan tiedä.
pitääkö vain unohtaa ja olla ajattelematta
ja sitten olla välinpitämätön
vai pitääkö yrittää ja yrittää tietäen silti että yrittäminen on vain muodollisuus ja mikään ei kuitenkaan muutu, mutta hei, voi sanoa aina yrittäneensä.
vai mitä oikeastaan pitäisi?

syysyys

leiri
jolta tulin tänään päivällä kotiin (ihanaa!)
oli katastrofaalinen.
tai no.
oikeastaan ennemminkin mitäänsanomaton.
environment and climate change camp olisi voinut saada nimen playing games camp
mutta en jaksaa siitä nyt sen enempää.
sitä vain toisinaan huomaa kuuluvansa totaalisesti vähemmistöön oli kyse sitten mistä tahansa.

meidän puut on kaadettu.
ne ainoat puut joita olen tässä jyväskylässä rakastanut.
tässä asunnossa.
ainoa asia miksi muutin juuri tähän.
nyt niitä ei ole. niin autiota ja vastapäinen talo. vastapäisen talon ikkunat ja loputtoman raskas tyhjyys taivaalla.

haluan muuttaa. minulla ei ole täällä enää mitään. no thing

ja syksy on selvästi alkanut.
yliopistolta oli sadellut viikon aikana 43 uutta viestiä.
en ole vielä valmis. en ole vielä hakenut kalenteria. en jaksaisi vielä aikatauluttaa.

olen vähän epätoivoinen.
olen vähän enemmänkin epätoivoinen.
koulumotivaationi ei ole kasvanut. kirjoittamismotivaationi jäi yhdeksi viikoksi. puut kaadetaan. ja heinolasta metsät kaavoitetaan asunnoiksi. rantatonteiksi. ja minulla on täällä kanssani ihminen, joka ei vain pärjää vielä ilman minua. ja miten ikinä voisin lähteä puoleksi vuodeksi pois kun viikkokin on juuri ja juuri rajoilla että en löydä ruumista kotiin tullessani.
huokaus.

en todella tiedä.
tällä hetkellä on niin väsynyt että voisin nukkua vuorokauden ympäri,
luulisin.

Minulla on sellainen
välinpitämätön olo
sellainen mitä vihata. Välinpitämättömyyttä. Aina sen ensiksi mainitsen
sielläkin, kun piti piirtää erilaisia
kuten viha

olin saanut kauniin viestin ystävältä
ja silti se tarkoitti minulle vain
että olen ollut välinpitämätön
että minulla on sellainen ystävä
enkä edes viitsi pitää häneen yhteyttä
vaikka ei se ole viitsimistä
olen vain ollut huono
pitämään yhteyttä
yritin ensin kirjoittaa tähän koneiden kanssa, mutta ei
minähän olen ollut joka päivä koneella
viimeksi kirjoittanut palautetta
asiakkaalle
miten hullua
oppilaalle
miten hullua!

ja sitten luin kirjoituksia
joita ystävykset kirjoittavat toisilleen
minäkin olen yksi niistä ystävyksistä
ja he kaikki ovat niin todellisia
niin todentotta
ja minä
en niin angstinenangstiah en koe kuuluvani minnekään
voi. pateettisuuden pateettisuus.

olen nähnyt tänään paljon ihmisiä. sellaisia joita ei tunne, jotka ovat vain ihmisiä
ja sitten yhdet maailman mukavimmat
joiden kanssa en osannut kuin sanoa että hei ja että minulla on perunoita kassissa
ja sitten tytön
jonka kanssa olimme siellä missä perunoita
ja haluaisin olla hänenkin todellisuudessaan
kaikkien todellisuuksissa
ettei tarvitsisi koko ajan nieleskellä
katsella ikkunoista ja purra alahuulta
silittää paprikanlehtiä
ja piirtää kuvia maasta, jonne on oikeasti lähdössä

vaikkakin
luulen niin,
että samalla tavalla, kun tämän maan megatähti jätti tulematta tänne
minullekin tapahtuu
etten pääse sinne
niin kuin aavistin senkin etten koskaan pääse konserttiin
aavistan sen etten koskaan pääse maahani.
se ei voi olla totta.
se on liian kuviteltua jo.

olen lukenut vigdis grimsdottiria tosi paljon. putkeen jo kolmas kirja. olen aina tykännyt hänestä, mutta nyt olen hurmaantunut.
haluan imeä itseeni kaiken siitä maasta. opettelen sanojakin. mutta unohdan ne heti seuraavassa hetkessä.
miksi en olisi kieli päästäni?

haaveilen kaikista satujutuista.
olen tehnyt sitä koko kesän.
niin. ehkä voisin vastata noin, kun joku seuraavan kerran kysyy että mitä minä olen nyt kesällä tehnyt.
minä, joka en ole töissä enkä opiskele. ja heti seuraava kysymys on millä sinä sitten elät. ja minä vastaan että olen tehnyt keväällä töitä. ja tottahan se onkin. vaikka äitini aina muistaa mainita kaikille, joille kerron työpaikoistani, että eihän niistä mitään juuri tienaa. viimeksi tokaisin hänelle siinä hänen ja hänen kollegansa läsnäollessa että ei ehkä sinun mittakaavassasi, äiti, mutta minulle se kyllä on paljon rahaa. äiti naurahti epämääräisesti. hah. toisinaan uneni ovat totta.

en tiedä onko minulle kertynyt kesän aikan opiskelumotivaatiota.
en tiedä haluanko kävellä koulurakennuksiin kun ei ole enää montaa ystävää sitten, joiden kanssa mennä lounaalle.
kaikki, miltei kaikki ovat maissa. omissa maissaan, tai tulevissa maissaan. toisissa.

mutta eivät sentään kaikki.

ja sitten minulla on se uusi opiskeluaine, joka kyllä motivoi. tai ainakin luulen niin. olen ainakin uskotellut itselleni niin.

ja tahtoisin oikeastaan vain olla vanhempieni puutarhassa syömässä kirsikoita. tai mennä uuteen suojelumetsään etsimään kanttarelleja. tai vaikka vain sinne jossa ollaan oltu aiemminkin. ja mustikat. ne jäävät ehkä tänä vuonna keräämättä. kaikki jää tekemättä.

tekisi mieli vain hiljaisuutta. merta

en olekaan kertonut
kuinka muistin taas miksi mereen joskus rakastuin
että toden totta
minähän olen pitänyt kovin tästä vedestä
suolaisesta
tajusin sen kun kävelin kivikkoista rantaa ja poimin pyöreitä kiviä
ja mustia ja rosoisiakin, viivaisia. katselin lokkeja ja variksia. ja äiti vain jaksoi ihastella tyrnejä ja muita kasveja. me kaikki kävelimme omaa reittiämme. isä, äiti ja minä. kuin muumiperhe. pysähtelimme kukin omaan tahtiimme ja minä
minä ajattelin vain sitä
mihin olen joskus rakastunut
ja minkä olin unohtanut
ja jonka ehkä tulen saamaan takaisin, suurempana kuin koskaan ennen, sitten
sitten kun
minä, minun maahani.

voi kunpa se toteutuisi.kunpa mikään ei menisi pilalle. kuten on tapana käydä. sellaisille asioille, joita niin kovasti toivoo ja joihin niin kovasti luottaa.

olen katsellut valokuvia. niitä tuli yli kolmesataa postissa. rakastan niitä. joskus niin paljon että vielä valokuvasin.
viime yönä oli unessakin itsevarma valokuvaaja, joka en ollut minä. ja minä arastellen kyselin kameroista. arastellen itsevarmalta ystävältäni.

olisi hauskaa jos maani olisi kuin satu.
olisi niin kovin hauskaa, kun se olisi niin kuin vigdiksen kirjat. että siellä olisi musta talo valkoisine ikkunankarmeineen ja ihmiset lukisivat toistensa ajatukset. ja minä, joka en osaa kieltä sanaakaan saisin tulla heidän maahansa. saisin muuttaa sinne joksikin aikaa, ja he ottaisivat minut avosylin vastaan. ja saisin heidän kaikki tarinansa.
mutta.
en minä luule satujani todeksi niin kuin se, josta olen kirjoittanut.
minä en usko mihinkään.
en uskalla.

kurkussa kivivyöry minä pingon kotiovelle ja hissi ei tule ja ovelle ja sisään ja hengähdän sillä on niin kuuma.
sellainen minä olen.
nykyään.

ja minun selkäni on sitten hiessä. ja kädet hyttysenpaukamilla.
ja jalat. ja maha.

ja ennen kuin nukahdetaan minä katselen ikkunasta puuta. se on vain vaahtera, keskellä kaupunkia. mutta se on minun puuni. siinä on nyt vihreätvihreät lehdet, jotka varjostavat ikkunaa, varjostavat meidän talomme toisten silmiltä, tai niin me luulemme
(enhän minä uskonut mitään)
ja minä katson kun tulee yö niin tulee tuuli
ja aamulla on valoisaa.
aamuisin on aina valoisaa.

pitää pian mennä
eikä ole syönyt edes aamiaista
mutta
yö oli niin levoton ettei nukkua
tenssipallonkokoinenlimapallo kurkussa joka piti kaivaa käsin pois
sen jälkeen niin heikko että kirjoitti
pitkät pätkät kirjoitusta
ja mummi huusi kaikkialla kaikille minun kirjoittavan englanninkielistänäytelmää
enkä minä tosiaankaan sellaista
epämääräisiä kuvia
ja edestakaisin minä käännyin

ja levottomuus
se ei ole kadonnut aamusta
paitsi ensin
mutta sitten kun huomaa että yöllä on tullut puhelu
se kasvaa ja kasvaa ja kasvaa ja kasvaa
eikä tiedä mitä pitäisi
mitä pitäisi tehdä
liian aikaista soittaa koska tietää toisen nukkuvan tähän aikaan
laskee tunteja siitä
ja mitä sitten
luultavasti voi arvata ettei enää koskaan kuule
koska olisi pitänyt olisi pitänyt uskoa levottomuuteen
että sillä on merkitys
että voi aistia toisen läsnäolon
vaikka emme enää
oviemme takana

käytävässä haisee lattia vaha ja vahvat pesuaineet
niin hirveä että lapasten läpi
täytyy hengittää kuitenkin
ne pesevät kaiken

minulla ei ole nyt täällä
mitään sellaista johon voisin kääriytyä
jolta voisin kysyä mitä
ja pitää mennä
eikä kukaan sellainen joka tänne tulisi voisi ymmärtää
kukaan muu paitsi minä
ja ehkä he joille en vielä aio soittaa vasta sitten jos ei koko päivänä
puhuu lausein joita ei ole edes tarkoitus ymmärtää
muistaa vain miltä tuntuu kävellä katuja sen jälkeen
kun on saanut ensimmäiset sanat
miltä tuntuu
pidellä laukussa tavaroita jotka kuuluvat nyt
toiselle
jotka aikoo antaa
täytyy vain koko päivä kestää juoksemista
ja yrittää näyttää siltä kuin ei haluaisi vilkaista olkansa yli

meillä ei koskaan ollut lemmikkieläimiä
siksi minun sielustani on siirtynyt osa
leluun.

yö

minä vaihtelin paikkaa luin tuijotin kattoon ja ikkunasta
missä olit uni?
aamuyöllä siirryin patjalta takaisin sänkyyn olin nukahtanut kirjani päälle

huomenna tentti
minä aloitin nettilakon ja herkkulakon koska en halua suuta täyteen reikiä ja pelottaa varata hammaslääkäriä kun kuitenkin on reikiä
ja nettilakon koska vietän ihan liian monta tuntia päivässä täällä
ja nytkin rikon sitä
mutta vain sen takia koska piti tarkastaa tenttisali

vielä satasivuasatasivua vielä

unessa
vilisi ihmisiä
joku halusi että ollaan vain puolialastomia kun toimittaja tulee niin se ottaa kuvan
ystäväni ruumis oli kuin pornotähden ruumis
vilisi ihmisiä
älä hyppää
vilisi ihmisiä
kaikista ajoista ja paikoista
poliisit tulivat
ihmisiä ihmisiä
sinne tänne

tänään on taas siivouspäivä
nerokas keksintöni

ja minua yököttää kirjoittaminen
minua yököttää sen ajatteleminen
että minun pitäisi jotakin kirjoittaa
taas tällainen
en tahdo sanoa mitään. enää.
olen ehkä liikaa lukenut kirjoittavien ihmisten blogeja
kuinka kaikki osaavat kirjoittaa ja julkaisevat ja hienoja ja kaikkea
plaah
minä luovun.
luovun kaikesta
koska olen luovuttaja

kaikista jopa huovutetuista
niissä vaan pistää sormeen

väsyttää.
väsyttää typerä öinen unettomuus.
ja ajatukset. jotka olivat niin raskaita silloin.
nyt en sano niistä enää sanaakaan koska en ajattele enää niitä.
yöllä on valmis tekemään mitä tahansa
kävellä mustaa tietä pitkin
kuulla jokainen vesihana joka avataan
ja siinä rajalla

tahtoisin uskonnollisuuden suloisen naiiviuden
tahtoisin olla sellainen niin kuin lapsuudessani tyttö sanoi minulle
etten voi rakastaa unilelupossuani
koska vain jumalaa voi rakastaa
en käsittänyt sitä silloin. minusta se oli naurettava ajatus. koska minähän rakastin possuani.
mutta nyt.
voi. voisinpa ajatella niin. voisinpa ajatella että vain jumalaa voi rakastaa.
että vain jumala on olemassa.
voisinpa hylätä eliökunnan rakenteet
voisinpa lakata nimeämästä latinalaisittain kasveja
liimaamasta niitä
koska eihän maapallo ole kuin kuusituhattavuottavanha
vai mitä se nyt sitten olisikaan
että ei ole väliä valaista
ei ole väliä susista
sillä ihminen
voisinpa
voisinpa luopua ajatuksistani ja alkaa ostaa broileria ja makkaraa ja kiinasta tuotuja rapuja
voisinpa ostaa auton citymaasturin ja alkaa hurjastella sillä lentää etelä-amerikkaan lentää egyptiin japaniin intiaan grönlantiin ajattelematta
tulisipa minusta tuulihattara tyhjäpää niin kuin sanoi poika lukiosta tyhjäpää ja me kauhistuimme koska sitä pelkää että itse

turhauttavaa.
feissarikin sanoi että hän feissaa että maailma pelastuisi
minua nauratti jälkeenpäinkin
minä kyllä luulen että hän feissasi koska saa siitä rahaa ja on opiskelija ja tarttee rahaa
vaikka hän maksaisikin kuussa sen viisi euroa niin kymmenen euroa tunnilta tekee päivässä jo kuusikymppiä. kuussa 1200. siitä vitonen pois ei tunnu kai miltään.
en oikein usko että hänen feissauksensa maailmaa pelasti. tai pysäytti edes ilmastonmuutosta. tai vaikutti edes yhden ihmisen ostopäätökseen.
plaah.

minä haluun jo syksyn! haluun jo koulun ja tekemisen ja jotain muuta kuin näitä tekemättömiä typeriä kesiä! kammottavaa. koko kesä mennyt enkä ole tehnyt mitään en edes levännyt. inhottavaa. vuosi taas odotettava ja ensi kesä ei varmasti tule olemaan tällainen (vaan vielä pahempi)

minusta tuntuu kotirouvalta. siltä mistä luen. tuntuu siltä että istun täällä kuusi kahdeksan tuntia puolet luen siitä miten kotirouvat istuvat kotona tehden kotitöitä puolet ajasta istun koneella ja teen pieniä askareita en kuitenkaan kotitöitä koska en jaksa
ja sitten poika tulee töistä ja minä roikun hänessä ja hän on väsynyt ja minä vain roikun ja roikun ja roikun ja kerjään huomiota koska en jaksa tehdä enää mitään sellaista mitä tein jo koko päivän. olen raivostuttava kakara. niin raivostuttava.

minä tahdon helsinkiin.
tahdon turkuun.
tahdon jonnekin jossa on ihania ihmisiä. jossa on ihmisiä.
tahdon ihmisiä.

tahdon jotain muuta kuin tämän talon.
tahdon kirjoittaa. tahdon tahdon tahdon
mutta tässä minä istun ja valitan.

ahdistun ahdistuksesta
siitä kun tietää mutta ei voi tehdä mitään

ja sitten ei ole hyvä olla kuin sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei yksinkertaisesti tarvitse olla
mitään
yhtään mitään

jos voisi aina lekotella patjalla joka pitäisi siirtää pois
voisi aina nauraa nauraa vain sille että suupielet alaspäin

kunpa heidi muuttaisi jo jyväskylään
kunpa minä asuisin edes helsingissä

joskus on sellaista

ettei osaa elää siellä olenkaan missä pitäisi
että hetkittäin vain
ja sittenkin on asioita jotka eivät oikeasti edes kuulu
ja silti miettii koko loppupäivän
pelastusarmeijan tädit ja kaikki sellaiset

eikä kukaan tahallaan
tietenkään
kenestäkään ei ole kiva ettei ole kiva
tietenkään
enkä minä sano taaskaan mitään suoraan koska eihän sitä tarvitse

kaikki voivat löytää itsensä ja elämänsä
niinhän se on

ja unissa sitä juoksee pimeiden polkujen läpi unien saareen
mutta piti mennä uuteen eikä sinne vanhaan
ja sen muistaa vasta naisen kotona, joka tekee käsillään kannuja ja kulhoja
jotka muuttuvat puhallettaviksi vaaleanpunaisiksi repuiksi ja barbiekuvioisiksi kannuiksi

ja sitten melkein tappaa vahingossa tanskalaisen lapsen
it's ok, vanhemmat sanovat
ja voi taas jatkaa matkaa
kotiin,
jossa äiti ja isä odottavat vihaisesti koska on ajanut autoa huonosti, käsijarru löysällä (?)

ja kuuma kuuma
ulkona niin tukahduttava
että voisi asua järvessä
joka ei ole täällä
joka on kaupungissa jossa joskus on ollut lapsi
ja niin hymyillen joka päivä mennyt rannalle
niin pitkäksi aikaa veteen kunnes on ollut ruoka
jota on pyöritellyt haarukalla haluttomana kaipaava katse ulos

ja tiimarin täti oli äkäinen kun tämä osti vain klemmareita eikä edes löytänyt niitä ja sitten täti näytti värikkäitä ja oli pakko
essee on palautettu ja tulevista opinnoista keskusteltu

siksi en kai voi lukea toisten ihmisten blogejakaan
ahdistun liikaa
ja ahdistun kai siksi että niin on
asian laita
minä kerään tunnetiloja toisilta
en kai osaa sitten itse olla
tällainen tyhmä tarkkailija
joka vain on kerää ja hiljaa osaamatta sanoa sanaakaan

ikävä pinjaa.

ikävä tinttiä.

he ovat ystäviä.

ikävä annaakin.
ja mirreä. ja mirvaa. ja suppanaa.
niin ja heidiä, tietysti. mutta senhän sanoinkin jo.

ja yhtäkkiä heitä on niin paljon
ettei heitä enää haluakaan
koska eihän koskaan ryhmä
niin kuin yksitellen

oli kaivannut niitäkin jotka näki tänään
mutta näki niin nopeasti
niin ohimennen ettei se tuntunutkaan miltään

ja niin kai se on kaikkien kanssa.
osaa vain kuvitella.
osaa taas matkat ei minkään välillä
yöt lauttasaaren lattialla ja päivät

sen että voisi

mahdollisuuden

aina sen

sitten kun onkin tässä ei osaa sanoa mitään.
ei mitään.
ja siksi pitää mennä metsään
on parempi mennä metsään
niin ei tiedä että kellään on paha olo
ei tiedä että on kerrostaloja että on katuja joilla voi kohdata että tie että loputon tie edestakaisin ja palosireenit ambulanssisireenit poliisisireenit

ei tiedä kuka on menettänyt ja mitä

voi katsella kaloja jotka eivät osaa aavistaa
laiturinrakosista
pistää mansikoita heinän läpi
ja pitää silmiä kiinni

mutta nehän ovat
vain sellaisia kuvia
sellaisia kuvia jotka eivät näy edes unissa
unissa on vain pimeitä polkuja ja epämääräinen saari
merivirtoja joita pelätä ihmisiä jotka huutavat ja joille huudetaan
alastomia naisia ja sukupuolielimiä rakkaita jotka muuttuvat ovia joita avataan
ja tunnelma jota ei koskaan voi olla oikeasti

ikävä kuvia
joita ei voi olla oikeasti
niitä
jotka eivät ole unista. eivät lainkaan.
vaan sitä, kun maataan kori täynnä puolukoita nurmella ja ollaan toistemme kaltaisia
ensimmäistä kertaa.