En tiedä.
On sellainen olo ettei tiedä. Kiertää ympyröitä. Nojaa lasiin. Leikkaa nurmikkoa, hakee puita. Hieroo päätä toisen niskaan niin kuin kissa. ja tuuli, tulee aina toisinaan, puuskittain, miettii rupeaako satamaan.

Istuu lattialla, joka ei ole lattia vaan matto. Ei tykkää lattioista, jotka luulee olevansa lattioita, mutta ovat mattoja. Ihmiset ottavat kengät pois ja miehellä on naisen sukat. Niitä nolottaa.
Ja tuli tulee selkään lämmittämään.
On sellainen pala
koko vartalossa
ettei osaa pysähtyä ja pitäisi juosta juosta vaan kunnes tulee vastaan meri ja sen läpi ei voi juosta
pitäisi ottaa vene
niin kuin unissa

ja Siri Hustvedt kirjoittaa niin viisaasti
niin monista näkökulmista että tahtoisi kaikkien henkilöiden tiedot tahtoisi kuulla kaikkien puhuvan, loputtomasti
unista, joissa paikka on aina sama, mutta ei mikään olemassaoleva
ja samanlainen levottomuus
kuin lukiessa Märtaa ja suljettuja ovia, äitiä makaamassa pimeässä
miten kaipaankaan Märtaani
syksyä kun meillä oli sininen huone jaettavana
ja me löysimme Märtan. Ensin hän ja sitten minä. Ja kuinka luimme vuoronperään hänen kirjoituksiaan. Me, joiden kirjahyllyssä oli jo Södergrania, Lindgreniä, Janssonia ja Anna Ahmatovaa.
Ja siinä keittiössä, sinisen huoneen vieressä istui monta ihmistä, pyöreän pöydän ääressä, kärpässienitaulu seinällä. Riita siitä kun minä laitoin pii-julisteen niin, että se näkyi hänen puolelleen, lopulta revimme kaikki julisteet seinältä, mutta en enää muista itkikö hän, vai itkinkö vain minä.

Ruumis muistaa vuodenajat. Muistaa kaikki ne yöt kun nauretaan toisiamme vasten ja katulamput tekee aukkoja loskaan tai lumeen. Muistaa kaikki ne yöt kun oltiin kotiinpaluumatkalta elokuvan jälkeen.

On ajatellut paljon elokuvapoikaa
ja tyttöä, johon tämä poika rakastui
on ajatellut niitä muutamia iltoja kun oli televisio ja vankilasarja ja poika ulko-ovella odottamassa että me hänen tyttönsä lähtisimme.
On ikävöinyt juuri tätä tyttöä, paljon.

Ikävöinyt ehkä aikaa
jota ei enää ole kun ei ole sitä kotiinpaluumatkaakaan. Kukaan ei enää asu niissä taloissa.
Missään niistä. Tai asuu. Mutta ei meistä.

Tänään tulee vieras. Vieras, joka aikoo olla täällä monta viikkoa. Tietysti hän saa olla, tietysti, tietysti, mutta
sitten tuntuu että koko tila kutistuu
kaikki pihat vaihtavat muotoaan ja ovet ovat taas lukollisia.

en tiedä
mistä aloittaisi
en tiedä mihin lopettaisi ja milloin ja unet ne vain jatkuvat unesta toiseen
ja haihtuvat niin kuin eivät olisi koskaan olleetkaan olemassa ja sitten tulee uusia
tulee uusia niin kuin tuuli niin kuin maat niin kuin ihmiset
kaikki vaihtuu ja haihtuu ja alkaa ja loppuu
enkä tiedä
pidänkö sellaisesta vai en.

"Character building is inefficient, mastery in learning is inefficient, friendships are inefficient, and arts are inefficient. The things we value the most are inefficient. They all develop slowly and over time." (Jensen, Eric)

Olen lukenut tänään kirjan aivoista ja taiteesta. Olen aloittanut kirjaa eläinten moraalisesta käyttäytymisestä, koska se on mielenkiintoisempi. Olen lakannut kynnet, varpaankynnet ja sitten vasemman käden sormet, joiden kohdalla päädyin etten tahdokaan kirkkaanpunaisia kynsiä. Että ne on liian punaiset. Ei minun kynteni ja nyt oikea käsi näyttää ihan kalpealta. Olen lähettänyt viestin miehelle, että osta kynsilakan poistoainetta. Olen hakenut kahdesti puita tuulessa. Olen tarkastanut postit ja minulle on pikkukaupassa paketti. Olen nukkunut yhdeksään. Nähnyt unia taas ovista. Olen ajatellut että tahtoisin olla kaunis. Olen vaihtanut nuhruuntuneet housut ja vihreän paidan mekkoon, jossa on jo reikä. Olen keittänyt uutta chaiteetä, jonka ostin eilen itselleni synttärilahjaksi. Olen kirjoittanut lauseen miehen lauseen alle. Olen lukenut sähköpostin jossa sanottiin ettei tekstini ole yhtään hullumpi kustannustoimittajankaan näkökulmasta. Olen nähnyt öljyä kuljettavan laivan saapuvan, minä tiedän kuka sitä ohjaa.

Eilen oli syntymäpäivä. Istuin puistossa ja leikkipuiston puolella oli äiti lapsineen, joka koko ajan tuijotti minuun. Sivusilmällä. Tuijotti että mikähän tuotakin vaivaa. Istunut siinä kun vanha nainen kiertää minut kaukaa. Ei kukaan tahdo lähestyä sellaista, jolle saattaisi joutua sanomaan jotain.
Minä ajattelin ettei kukaan enää kysy mikä hätänä. Vaikka minulla ei ollut mikään hätänä. Ja kun sain tarpeekseni siitä puistosta minä kävelin vain tietämättä suuntia. Kävelin tietäen silti löytäväni sinne minne pitikin.
Ja monta kertaa thai-hieroja kysyi onko kaikki hyvin. Ja minä hymyilin
hymyilin niin kuin kiltit tytöt hymyilevät
niin kuin hymyilin alakerran ulko-ovilla siivojaatytöille
hymyilin ylhäällä miehelle, jolla oli pieni pujottava parta ja joka on ollut yhden kerran meillä yötä.
Ja sitten yhtäkkiä en taas tahdokaan mitään. tahdon vain kotiin
ja painan kasvot vihreän huivin sisään
everything is so
minä sanon
mutta ei minulla ole tällä kielellä sanoja millekään
eikä hän ymmärrä sitä
miten paljon kielen sisällä on ja ei ole
ja nainen virastosta
sellaisesta niin kuin meilläkin on
missä pitää odottaa ala-aulassa palkkakuittien kanssa
don't give up
ja minä hymyilen sielläkin
hymyilen teinitytölle joka odottaa äitiään
hymyilen miehille jotka raahaavaat laatikoita
miehelle jolla on nopea tahti ja kysyy someone taking care of you
hymyilen hississä
hymyilen kadulla
hymyilen espanjalaiselle tytölle joka sai töitä 5kk etsimisen ja yrittämisen jälkeen
hymyilen kaikille niille autoissaan istuville ihmisille jotka tuijottavat tienvartta kävelevää tyttöä värikäs kassi olalla keikkuen
teillä ei ole edes kävelyteitä
ihan kuin islannissa

ihan kuin islannissa kun yritti päästä tien yli
yritti hemmetti päästä merelle joka oli ihan edessä vaan mutta kaikkien autojen takana

mutta sitten me juodaan shamppanjaa ja minua naurattaa vaan kaikki
tuli
don't you dare to touch my fire
ja kuinka mies etsii sanoja pitkään
lauseeseen jonka saan lukea aamulla

ja taas on viikonloppu
ja minun kotimaassa on jo alkaneet koulut, se syksy
josta minun tyttö sanoo että ei tahdo laittaa sukkahousuja miten helppo on mekko

ja on kirjeitä on sanoja
kaikilta niiltä joita rakastaa
minun ensimmäinen tyttöni, hänkin, hänen sanansa siitä kuinka me tuijotimme teekuppeja ja minun sanani olivat kulmikkaita ja katkonaisia
ne ovat edelleen minä kuiskaan hänelle,
se ei ole muuttunut, sinä luulet vaan, minä sanoisin
ja heillä on lettukestit
sillä välin kun minä nukun
painaudun vasten toisen ihoa kun tulee kylmä

vielä on tuuli
ja vieläkään en osaa sanoa kumpaan suuntaan vesi kulkee
rantaan vai pois päin.

Tämä aamu aivan erilainen kuin eilen
aurinko ei ole eikä tyyni meri
vaan sade joka yltyy tuuleksi joka yltyy ja riepottelee puita ja minä kerään pyykit pois
eilisestä jääneet
kerään ne ja levittelen sohvien pieluksille
ja tuli
se kituuttelee pieninä liekkeinä jos suljen oven
mikä loistava päivä kirjoittamiselle
niille sanoille jotka on kirjoitettava loppuun
niin kuin tytöt Suomessa
saavat aikaiseksi
ja minä
minun tuhannet epätäydelliset rivini
viitteeni lähteeni
katkelmat sieltä ja merkinnät tästä ja tästä kirjasta
ja istuu koko päivän lukemassa television ja kulutusyhteiskunnan vaikutuksesta lapsuuteen
aivan kuin sillä olisi mitään tekemistä oman aiheeni kanssa
ja joka päivä mies sanoo sinun pitää opiskella
ei korjata venettä
ei

Tämä aamu eri kuin eilen
unet vaeltavat Islannissa ja vuoroin Suomessa ja jouluissa
eivätkä osaa päättää kenen kanssa ja missä ajassa. Iltaisin ei tahdo lähteä tulen äärestä, mutta aamuisin jäisi sinne peittojen ja lakanoiden väliin, jalat koukussa, käpertyneenä
kun taivas on vaaleanpunainen

ja englanninkielinen sanonta pirusta ja vaaleanpunaisesta taivaasta, joka tarkoittaa sadetta.

Ja luen Nadeem Aslamin Wasted Vigiliä. Tahtoisin lukea sitä koko ajan, vaikka siinä onkin omat ärsyttävyytensä. Siinä on paljon ärsyttävyyksiä, läpinäkyvyksiä ja päälleliimauksia.
Mutta minä tykkään minun illoista kun on tuli ja vain tulen ääressä lämmin ja minä tai mies kysyy tahdotko teetä

ja minä kirjoitan muistikirjaan
"Discovery for the first time that there could be something magical about someone's name - a mere word but what power it held, as in a fairy tale.
It was after all the first thing one learned about another.
A way in and a possibility."
- Nadeem Aslam, Wasted Vigil -

niin kuin minä olen aina ajatellut nimistä
a way in and a possibility.

ja muistaa sen syksyn kun kikatettiin käytävän päässä köksän luokan edessä,
tyttö, joka ihaili lukiolaispoikia kurkistaa sisään ja painaa mieleensä paikan jossa poika istuu
minun poikani
ja kun tulee meidän vuoromme mennä opettelemaan kotitaloustaitoja
minun sydämeni hakkaa kun tarkastelemme istumajärjestystä.
Sen tunnin jälkeen ei ollut enää paluuta siihen että poika olisi ollut pelkkä määre
sen tunnin jälkeen oli mahdollisuus.

Muutaman tunnin päästä hiekkaa, mutta nyt vihreää merta.
Avaan takan oven ja tulesta tulee koko ikkunan mittainen

Aion nyt laittaa kuvia meidän kodista.

Yöllä
on niin monia unia, että niistä voisi kirjan
ja huvittavinta unipäiväkirjasta sanahaulla
löytää kaikki ne unet
joissa hampaat irtoavat
ja tietenkin
unien tulkintaa keskustelupalstoilla
että mitä keskemmältä hammas irtoaa sitä läheisempi ihminen kuolee
suu täynnä verta ja hampaita,
sitä on ollut aiemminkin
ja yrittää miettiä
mitä silloin tapahtui
ja huvittaa tulkinnat impotenssista
koska seuraavassa unessa peniksestä irtoaa pala
mitähän Freud
sanoisi siihen

ja kuin ohimennen tyttö kirjoituksen lomassa
sanoo ai toi joo se tuli harpista
ja vilkaisee minua sivusilmällä
reaktio
reaktio?

basilika ei oikein kestä näin keskitalvella
mutta se juo
hetkessä

ja pitää opetella
pitää opetella
lukee ääneen luuihmisiä. mikä hassu suomennos se olisi. Luu ihmiset. Luuihmiset.
lukee ääneen vaan niin ettei ymmärrä kuka puhuu
miten kirjoittaa omalla kielellään?

Sininen on taivas
tai aurinko
tulee silmiin kun istuu pelkääjän paikalla
pysähdytään s-markettiin, jonka pihalla polttaa tupakkaa pojat
jotka ovat joskus olleet eskarissa

valo tulee
valo tulee jo kun lähdetään
kolmessa viikossa jo tuntia aikaisemmin
ainakin tuntia
ja pidempään
kun kävelee joogatunnille ei ole pimeää

sienipastaa
haluaa opetella miten se tehdään
niin kuin eilenkin
ja valo tulee

ja kuvotus
eikä tarvitse avaimia

tämä valo.
mutta ei ole sitä keittiötä
seinillä maalauksia höyryävästä kupista
seinällä kortteja joissa rivoja kuvia
ei sitä että voisi mennä valoisaan keittiöön teelle
että olisi keitto kiehumassa
ei niitten tyttöjen kotia enää
ei kenenkään niistä

valo

ja haluaako sittenkin vain pois jotta ei tarvitse selittää?

muistaa jotain

tähän vuodenaikaan
lähdettiin kohti jäätä ja lunta ja sitä saarta jonka kielestä näki unia
tähän vuodenaikaan oli vielä poika joka oli juuri saanut paketin
ja sitten yhtäkkiä
kaikki toistuu
toistuu niin kuin olisi unta mutta se ei ole
mitään siitä mitä nähdään öisin
ja sanoo itselleen siinä hiljaa kun seisoo hissin ovella että
ei voi enää tehdä tekemättömäksi
mitään
että ydin
on se ettei voi

sama valo
me ollaan samalla leveyspiirillä

haluaisi kysyä
että jos on varma
että jos on ihan varma ettei tahdokaan menettää
sitä että on valo ja että se tulee tietystä kulmasta
että yhtäkkiä on ihan varma kun on uudet kuulokkeet sellaiset joiden kanssa voi juosta
ja Janet Frame, silti Janet Frame
niin pitäisikö olla hiljaa? odottaa että valo muuttuu
että sitten muistaakin jo kesän
ja kesän jälkeen syksyn sen kun on laivoja
erilaiset satamat ja junalaiturit ja lopulta aina
lopulta aina lentokoneet

jos päättääkin
että tahtoo kirjoitta
jos päättää sanat sillä tavalla
että ne voi olla auki
että voi tarkoittaa että tahtoo ja ei tahdo ja sitten jatkaa kuitenkin
vaitioloa niin
ettei
ole enää keittiötä jossa hautuu tee valo
leveyspiirit päinvastaiset

unessa lentokoneiden on pakko
pyörähtää ympäri matkustajien pää alaspäin
ja minä mietin että miksi
ja äiti sanoo että matka on pitkä mehän ollaan vielä maassa että ehei me ei olla lähimainkaan avaruutta että tämä on pieni kone ei tämä kulje yhtä nopeasti kuin ne joissa isot moottorit

pieni kone jonka kyydissä me
ja pakkanen
kun kävellään metrien korkuisten lumivallien välissä
puhutaan kaikki englanniksi joka ei kenenkään kieli puhutaan kaikki niin että olemme innoissamme ja minä vaihdan nukkumapaikan toisesta huoneesta Camillan viereen
ja alan taas juoda kahvia
ja syödä avokadoja
ja mikä onni kun yhtenä päivänä kauppaan on tullut appelsiineja.

ja aurinko tulee niin ettei näe kirjaimia
koko ikkunan leveydeltä
likaiset ikkunat aina auringonvalossa
patjanretkale lattialla makuupussi, imuri, säärystimet, tyynyt
sienipasta
jäljellä enää kaksi lasia joista pudottaa toisen
ja kolme uutta kirjaa,
Janet Frame ja Keri Hulme
tahtoisi sanat
tahtoisi sen naisen elämän, kun on erilainen ja syntynyt elokuussa
(niin kuin minä niin kuin minä!)
päättää ettei tahdokaan opettajaksi vain kirjailijaksi

jos eläisi sitä aikaa kun kaikki on uutta
eikä tätä kun kaikki on jo sanottu
ja sanoo ettei ole kiinnostunut runoudesta koska siinä onkin yhtäkkiä yksinkertainen, naiivi
juuri sellainen mitä ei saa enää olla
kun puhutaan Peteristä
ja ystävä sanoo että te näytättekin vähän samalta
ja minä melkein voisin punastua
niin kuin on sanottu kaikista heistä
aina
minä mietin kun lapset piirtävät naamioitaan
että niillä kaikilla on piirtäjän kasvot
ja heistä huomaa heti että kuka on ja kuka ei ja kenestä olisi ja kenestä ei
sitä valikoi sitä kiinnostuu
vaikka olisikin opettaja
jonka tehtävänä on olla objektiivinen
voiko sitä peittää?
sanoo ettei ole kärsivällisyyttä, ei minullakaan

kuvotus
menettää enää.

olen lopettanut
unien kuvaamisen
Lopettanut kaiken
kuvaamisen

lopettanut jakamisen
pitää vain itsellään
haluaa pitä kaiken itsellään ei enää sitä että sataa tai tuulee ei harmaita sanoja ei

Tori Amos tänään.
ja kasvatustieteen luennolla tyttö kuvaa kurahanskan sisään työnnettävää sormea
ja minä muistan

keinua ylhäällä korkealla mahdotonta laskeutua alas ja pieni tyttö edessä
edellä oleva laskeutuu mutta me pieni tyttö ja minä jäämme korkealle
ja tyttö itkee, painautuu minua vasten, yritän työntää sen pois
en voi hallita keinua lapsi sylissä
mutta tajuan siinä samassa että se putoaa jos en pidä sitä
ja sanon "pidä minusta lujasti kiinni" pienet sormet puristavat käsiäni puristavat niin lujasti kuin pelkäisi kuolevansa jos ei pidä kiinni
mahdotonta hallita
mutta lopulta me laskeudumme ja ote ei enää tiukka,
tyttö nukkuu sylissäni velttona kun maanpinnalla
lasken tytön maahan ja kolmas tulee
toteaa lapsen kuolleeksi
minä,
pidellyt tytön kuoliaaksi, minä
suojellut, tukehduttanut
minäkö?

eikä uni jätä rauhaan
niin että kirjoittaa kaikki unet edellisiltä vuosilta
kirjoittaa taas kaikki unet
miten paljon
miten paljn ennen islantia
miten paljon taas islannin jälkeen
mutta missä ovat unet saaresta?
enkö minä nähnyt siellä
muuta kuin todellisuuden?
ei sanoja päiväkirjassa, ei unipäiväkirjassa, ei omissa teksteissä
ei sanoja
muuta kuin täällä

ja sitten on kirja
joka yöpöydällä odottaa
pimeää
hetkeä ennen unta
odottaa
ei haluaisi antaa sen odottaa
piti opiskella mutta unet
ja miten joku toinen on kirjoittanut
täsmälleen niin kuin itse
tietämättä
miksi aina omat sanat on joku toinen jo
miksi miksi miksi kuinka kauan voi enää odottaa entä jos kaikki sanat varastetaan entä jos kaikki onkin jo sanottu
samat
miten samat kuvat voi olla

ei pysty asettumaan tähän todellisuuteen
ei pysty asettumaan tähän todellisuuteen ei halua ei halua

haluaa haluaa
mihin

ja pyöräilee aina nopeammin takaisin

nurmikko. kuin puisto, ympärillä penkit ja nainen tatuointi käden ympärillä pienen pieni poika vihreä ruutuista palloa viltillä. Akureyri.

viides auto pysähtyi ja mies keski-ikäinen kuskin paikalla, pelkääjän paikalla poika
kaunis kaunis niin kaunis ja iho vielä valkea kun kääntyy takapenkille päin ja yritän välillä ymmärtää islantia koska
olemme islannissa ja minä
muka opiskelin sitä
kaunis kaunis poika kääntyy taaksepäin ja jostain hänen ylähuulensa alle nuuskaa
niin kuin islantilaisilla nuorilla pojilla on tapana
ja he kohti reykjavikia
minä voisin päästä sinne asti
perävaunu takana pulloja täysi takapenkin jalkatila
mutta sitten en olisi edes vielä siellä ja pitäisi lentää takaisin
lentää lentää heti takaisin
mutta kuinka tekisikin mieli
olla niin kuin se mies joka tupsahti tyttönsä kontin ovelle
rinkka selässä
moi
seisoa siinä ovella ja sanoa moi

mutta aina pitää olla hemmetin rationaalinen ja takk fyrir ovi kiinni ja alkaa akureyri.

sinisen kahvilan terassilla mies katolla viulun kanssa yrittää pysäyttää jokaisen ihmisen koska hänen pitää päästä katolta pois ja minulla kahvin ja suklaan ja kerman sekoitus
musiiki nyt niin kovalla ja ihmiset vaeltavat nurmikon halki vaeltavat kaikki minun ympärilläni ihmiset puhuvat kieltä joka kaunis

ja minä kävelen kävelen kävelen ympäri pienen pienen keskustan edestakaisin kasvisravintola, ainoa sen laatuinen täällä pohjoisessa on lopettanut toimintansa ja minä päädyn sinne missä ihanat salaatit

minä kävelen vanhojen kirjojen kauppaan kävelen vanhojen kirjojen kauppaan ja puhun islantia islantilaisen naisen kanssa joka kirjojen keskellä keittää kahvia
ja kysyn vigdiksestä ja hänellä on yksi kirja
yksi kirja ja se on metsän tyttö
yksi kirja ja se on juuri se mitä yrittänyt etsiä
mitä eniten toivoisi mitä eniten eniten eniten mitä juuri juuri sitä
ja miten puristaa mustia kansia rintaansa vasten kun kertoo että on lukenut kaikki
ja islantilainen nainen kahvipannu kädessä osaa sanoa päivää
ja

kävelen kävelen ympäri samat kadut eikä huvita mennä kauppohihin huvittaisi vain kuunnella ihmisiä
kirjoittaa päiväkirjaa kirjoittaa käsin niin että vihreästä kynästä jäljet kyynerpäähän asti kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa mustaa kirjaa rintaansa vasten ja kuinka hymyili sen jälkeen jokaiselle
ei enää haittaa vaikka vähintään viisi tuntia kestäisi täältä sinne kaupunkiin jossa
niitä, joiden kanssa voisi
jakaa

eilen omilla - niin - rappusilla salaattia - omatekemää - avokaadokastiketta
punaviiniä kuinka siinä ilta-auringossa kuinka siinä me nauramme taas
jakaa

uimisen jälkeen

ja miltä tuntuu lopulta sulkea ovi
siniseen konttiin
tuijottaa auringonlaskua jossa aurinko ei laske vaan on vuorten takana
eikä ketään ketään ketään joka näkisi saman
näkisi saman siinä

ja minun myönnettävä minun sanottava ääneen että
minua pelottaa
pelottaa suomi
pelottaa se että syksy siellä
että jos
ilman auringonlaskua koska on pimeää
mutta samat ikkunat
ikkunat vain joista tuijottaa
ei teetä voi joka ilta jokaikinen ilta jonkun joidenkin toisten keittiöön
ei voi joka päivä seistä jonkun toisen ovella
pitää itsekseenkin pitää ihan itse
yksin

italialaiset miehet syövät yhdessä, matkaopas pöydässä ja minä taitan jalat jotta mahdun reppuni ohi
ikkunapöytä niin kuuma niin kuuma vaikka ikkuna vieressä auki
niin kuuma että toivoisi hihattoman mekon toivoisi kylmän tuulen ikkunasta
sen saman joka on täällä aina
ikkunasta taas ikkunasta niin monta kertaa
ja kirjoittaa postikortin kirjoittaa

musiikki niin kovasti että puisto
ihmisistä täyttyy ja lapset
potkivat palloa vihreäruutuista edes edes edestakaisin
minulla musta kirja muovipussissa ja postikortti ja minä se ainut joka on tullut ulos vaikka tietokone
rajat uimapuvusta
koska vesi

ja perheet perheet kaikki kokoontuvat ympärilleni
ja minä mietin miltä tuntuisi äiti
kun pieni tyttö kampaa sormin äitinsä tukkaa
omistaisiko sitten olisiko sitten oma?

aamulla herää kello kuusi koska on tottunut
mutta nukkuu lisää
kolme tuntia ja sitten
avaa verhot
kaikkineen kokonaan ja aurinko
kävelee varjoisen terassin läpi harjaa hampaat hiukset ja alkaa keittää
puuroa
puuroa puuroa ja jukurttia ab ja maustamatnota ja avokaadoa ja appelsiinia ja omenaa ja banaania ja kiiviä ja tummaahikisukkaleipää ja voita ja tuoremehua porkkana appelsiini ja terassin päähän jossa pyykit jossa aurinko ja istuu istuu nauraa
voiko puuro olla näin hyvää
vapaa vapaapäivä

kävelee hiekkaiset polut ja tyttö pyykkikori käsissä vilkuttaa
vilkuttaa takaisin
ja kävelee kilometrin kunnes auto perävaunuineen ja kaunis poika pysähtyy.

haluaisin pitkät hiukset. pitkät hiukset tuuleen
musiikki loppuu
kuin valomerkki
yhtäkkiä kuuluu kaikki puhe
hvað segir þú
vielä kaksi tuntia bussiin
mies joka tuli kahden pienen lapsen kanssa suutelee niin nuorta tyttöä että oliko se tyttöystävä vai lapsi
niin nuori niin nuori mutta mies pitelee kuin rakastettua

musiikki alkaa
disko
tyttö sinisessä mekossa tanssii tyttö sininen mekko lenkkarit ainut joka tanssi
disko disko disko
ou ou i wanna go with him ou ou ou ooo ou ou po po po poker face

turistit tunnistaa siitä että he kulkevat käsikädessä
siitä että heillä tummat aurinkolasit ja urheilullinen takki vaelluskengät

minä olen
islannissa

yhtäkkiä se tulee
se tulee niin
minä
olen
islannissa
olen täällä vielä kaksi kuukautta. melkein. look at the sun look at the mirror.
ja sitten tämä on ohi. sitten tämä kaikki on ohi. tämä. tämä
että nainen lyhyttukkainen pyörittää tuttöä kukkahousuista ruohikolla
ympyränmuotoinen ruohikko
vuoret takanaan rakennusten takaa
vuoret ja tie
joka tänne päin jyrkästi alas mutta nyt
kun palataan nousee nousee viitosvaihteella vauhti hidastuu
tämä
että voi istua vapaapäiväänsä vieraassa kaupungissa
puhua vuorotellen vierasta kieltä ja vierasta kieltä
että sitten kaikki kaipaus muuttuu
kaipaukseksi tänne takaisin
kuviksi jotka
vihdoin pitää teetää
koota albumiksi
ei enää haaveita toteutettavaksi tänne
ei enää sitä maata joka oli satu jonka piti olla
ei kuvaa kuvaa kuvaa vain
vain todellisuus joka oli
todellisuutta
sitä kun istutaan penkillä auringossa
niin kuin missä tahansa
istutaan ja kun pikkuveli tulee nauretaan koska itkettää
itkettää siinä portilla kun sanotaan good bye
tarraudutaan
raahataan polkupyörää jonka kumi on puhkaistu yöllä
terassilla salaattia avokaadokastikkeella
lumihuippuisen vuoren huipulla auringonlaskuun kevään ensimmäisenä päivänä
seuraavana päivänä koe odottamassa
penkillä auringossa pyörällä viereen kävellen viereen
am i allowed to talk to my girlfriend

don't be a stranger to me

tämä maa.
miten sanon että rakastunut
ja kaunis poika sanoo ettei hän pidä
että siksi hän muuttaa pois
että hän ei pidä kun ihmiset eivät tervehdi kadulla
ja minua naurattaa
minua naurattaa koska eilen me juuri uima-altaassa
miten ihanteellista kolmensadantuhannen asukkaan maassa
tulla kirjailijaksi tulla muusikoksi kirjoittaa yhdessä kirjaa kaikki kaikki he
kierrättää
miten halauaa aloittaa samanlaisen projektin suomessa
mutta miten se eri tavalla mahdollista koska onkin viisi miljoonaa. miten paljon. miten jättimäiseltä suomi yhtäkkiä tuntuu

don't be don't be a stranger to me.

tyttö samanlaisella huivilla kuin meillä kaikilla töissä
siltaa nurmikolla
mamma mamma

nauttia auringosta
nyt.

huominen

On ilta
ja sitten on yö
ja sitten on aina seuraava aamu
ja päivä ja seuraava ilta ja yö
ja taas huominen

viikot menevät kauhean nopeasti. Olen ollut täällä jo seitsemän viikkoa.
seitsemän. ja seuraava viikko on Grönlannissa.
En tiedä yhtään siitä matkasta. Sinne minä kuitenkin menen. Tyhjänä tauluna.
Maahan jonka kieli.

Perjantaina näin Salka Valkan
istuin bussissa teinien ympäröimänä
ja kysyin kuskilta monta kertaa milloin
jään pois
ja sitten kävelin merenrantaa menninkäiskaupungin meren rantaa
ohi pitsapaikan jossa oli kymmenen metriä jonoa ulkona ja sisälläki
kunnes olin numeron 100 kohdalla ja teatteri oli 50
sitten ystävällinen mies joka puhui englantia jota oli mahdoton ymmärtää ja meloi kajaakkia myrskylläkin käveli kanssani teatterille ja esitys oli tietysti täynnä
mutta mahduin lopulta kuitenkin
ja se oli tanssia joten ymmärsin kaiken
Salkasta joka tanssi ja hänen äidistään
ja kirjasta oli otettu näin ollen hyvin yksinkertaistetusti rakkaussuhteet
ja loppuen lopuksi
näin jälkein päin heidän kokonaisvaltaisesta tanssistaan huolimatta
esitys oli aika kylmä.
ei siitä voinut nähdä miksi rakastuin kirjaan
silloin
kun Islanti oli saaren nimi. Islanti oli satu vain.

ja sitten minä istuin bussissa miestä vastapäätä joka puhui itskseen ja painoi silmiään ja valitti kipua. Ja minä kävelin postilta majataloon jossa oli syntymäpäivät
ja sitten me pelasimme psykolgipeliä (sitä missä yks menee pois huoneesta ja sen pitää arvata mikä on pelinhenki tavallaan) niin että päivänsankari oli psykologi
ja joimme vodkaa
mutta emme suomalaiseen tapaan
ja lopulta olin puoli seitsemältä aamulla sängyssä

ja seuraavan aamun iltapäivä oli aamiainen
ja koko päivä Sannen luona
opiskelemassa
niin että kikatimme vaan ja
puhuimme puhuimme puhuimme
ja teimme kermaista lohipastaa
ja kun emme olleet saaneet mitään tehtyä lähdimme katsomaan viikinkielokuvaa
islantilaista kuuluisaa vuodelta 1985, jonka nimeä en muista mutta joku kun jotkut korpit lentää
ja voi miten meitä nauratti
musiikki ja se että kolme ihmistä oli änkeytynyt sohvalle, joka sekin oli pieni
kuten kaikki siellä
paitsi se koko rakennus
jossa istui respassa mies jolle sanoin we are just visiting our friend
ja hän sanoi että hänen täytyy tarkastaa ja hän näppäili ruutuun jotain ja sitten sanoi saatte mennä ja minä näin valvontakamerat
sellaisessa paikassa osa täällä asuu
kello yhdentoista jälkeen ei saa olla vieraita
mutta me olimme kello kahdentoista jälkeen
sillä kuuntelimme saksalaista karnevaalimusiikkia
ja myös hyvää musiikkia
ja sitten
elina ja aarno kääntyivät omaan majataloonsa ja minä ja sanne lähdimme omiin koteihimme
katsoen toisiamme silmiin siinä bussiaseman kohdalla ja nauraen
sanoen että edellinen yö
oli edellinen yö

ja tänään
olen siivonnut
imuroinut pessyt koko ensimmäisen kerroksen koska on siivousviikkoni
jyssännyt keittiön pöytää ja hellasta rätti mustaksi
ja omaakin huonetta
ja kohta tulee Sanne
tällä kertaa opiskelemaan.
oikeasti.

tänään
oli enää viimeinen vaahtera
minä sanoin että se on kaunis
ja hissillä voi mennä ylös ja kävellä alas,
yhtäaikaa.

viime yönä olin tanssiaisissa
tai se oli laiva ehkä
olen ollut useana yönä laivassa
mutta viime yönä siellä tanssitiin
siellä oli sukulaisia, vanhempani
ystäviä ja minä jouduin yhtäkkiä ihan keskelle sitä pyörrettä
ja se oli tanssi jossa sipsuteltiin nopeasti eteen ja taakse
ja pyörittiin enkä minä yhtään pysynyt rytmissä vaan minua tuupittiin ja tönittiin
vahingossa tietysti

ja minä päätin että tänään
teen suklaakakun
sellaisen jossa on mustikkaa ja karpaloita
minä olen tehnyt sen monta kertaa ennenkin
en osaa muunlaisia
koska en ole isoäiti

muumilaakson marraskuu on alkanut
ja minusta tove on kiero
kun hän laittaa viljonkan tulemaan taloon tapaamaan muumiperhettä, koska ei missään nimessä tahdo tavata hemulia, eikä ainakaan, ei yhtään mymmeliä
mutta kuinkas ollakaan, joutuu kohtaamaan juuri hemulin ja juuri mymmelin
ja pieni tuhto joka on lähtenyt pahanhajuisen hemulin veneestä
joutuu hänkin hemulin luo
ja nuuskamuikkus parka
ja ruttuvaari

tove jansson on nero. toista hänenlaistaan kirjailijaa ei vain ole
en ole löytänyt
en ymmärrä miten sellainen taika voi olla,
yhtäaikaa kuvissa ja sanoissa. voi. kuinka tahtoisinkaan toven isoäidikseni!
vaikka oma mummini onkin rakas.
niin. ehkä tove on minulle sellainen
sellainen aukoton ihastus
tai niin, en osaa selittää
mutta hänen maailmansa on minusta vain sellainen
että tulee olo
että on oikeastaan ihan turha enää luoda mitään maailmoja
turha kirjoittaa satuja
kun kaikki on tehty jo niin hyvin
siinä on se taika
jota ei löydy
en ole minä löytänyt enää kenenkään lastenkirjailijan kirjoista
sadut ovat nykyään niin huonoja!
eli minulle saa suositella satuja ja lastenkirjoja, jotka ehtii lukea puolessatunnissa, sillä luen joka maanantai puolituntia satuja lapsille.
tai. suurimmaksi osaksi yritän lukea.
ja sitten piirretään tai jutellaan.

ehkä minä olen raskasmielinen.
tulin vain ajatelleeksi villen kommenttia.
ehkä minä levitän sanoillani vain sellaista mustaa.
vaikka sormissani onkin se punainen, siitä punakynästä jonka sain graduani pohtiessa, sillä kaikki eivät pidä punakynistä
ja se sottaa käteni mutta ne voivatkin nyt levittää rakkautta
koska eikös kaikki puna ole rakkautta
vaikka olisikin verta

ja verestä tulee mieleen synnytys

mutta siitä en jaksa.

tahtoisin oppia kaikki. tahtoisin koko maailmanhistorian. maantiedon. tahtoisin tietää neoliittisesta vallankumouksesta. tahtoisin tietää alkuperäiskansoista. heimoista. kaikki tieto on vain sirpaleina. pitää itse koota kaikki.
pitää hallita kaikki. on niin paljon.

ja minä tykkään juuri tällaisista harmaista päivistä
kun ei sada mutta on sellainen tuntu
että voisi sataa
ja on kylmäkylmä
että voi pistää jo pipon ja mummin uudet kutomat lapaset ja takin voi vetää korviin
ja tulee punaiset posket ja ihmiset pakkautuvat busseihin
siirtävät painoa toiselta jalalta toiselle valojen vaihtumista odotellessa.

että on ilta jota odottaa
vaikka ilta olisikin sitten vain sitä että kirjoittaa

ja minulla on sellainen jännittävä
sellainen että sitten
siellä saaressa
on vieläkin enemmän tuulta
että siellä ei ole puita joiden alle suojautua
on vain meri joka on niin suuri niin suuri
ja minä, joka en tunne merta laisinkaan
ja että voin katsoa suuntiin ja kuvitella että jossakin on ne paikat
joissa olen ollut, joissa on ollut minun kotini
ja että nyt kotini on täällä
hetken vain, mutta kuitenkin
kivien maassa. kivien. ehkä olen sitten vähän lähempänä äitiänikin.
ja että vaikka minä en jaksaisi sielläkään mennä mihinkään
tutustua kehenkään nauraa nauraa
niin minä voin kääntää kasvot vasten tuulta
minä voin ihan vähän vain kuvitella
kävellä rantaan
kävellä ihan yksin
tuntematta ketään, kenenkään tuntematta minua
tuntematta edes sanoja, joita kuulen, ymmärtämättä
täysin vieraana ja ulkopuolisena
ja sitten vähitellen
ehkä
vähitellen saada omaa osuuttani kivistä ja merestä ja kielestä
ehkä ihmisistäkin
kun tarkkailee tarpeeksi kauan alkaa erottaa ilmeitä

niin. minä odotan jo.

väs

Huomenna on viittomakielen tarinan vuoro. Minun vuoroni.
Tänään olen väsynyt.
Olen istunut lähes viisi tuntia bussissa
ja yöllä olin varma että kuolemme myrskyyn
mietin ja suunnittelin ja kävin läpi
miten kävisi
kun meidän koko suku kuolisi
paitsi veljeni
ja ajattelin etten tahdo jättää ostamiani karkkeja laivaan kun pitää kävellä kylmään pelastusveneille. haluan pakata kaikki ennen sitä.
laiva keinui ja kaapit tärisivät auki kiinni auki kiinni hirveä jyske minuutin kahden minuutin viiden minuutin kymmenen minuutin välein.

mutta aamu tuli eikä me oltu kuoltu. äiti koputtaa oveen mitä pääsenkö suihkuun. ovi on lukossa. yritän etsiä valokatkaisijaa ja sitten on herättävä.

eilisestä ei meinannut ensin tulla mitään.
mutta lopulta me kävelimme annani kanssa hautausmaita ja talojen katuja ja otin kaikenvärisistä kuvia. hejdo. ja halasimme.
sain tytöltäni jo heti tullessa muovipussin jossa oli minulle jotain
minulle?! minä huudan. se on opinnäytetyö. Erään näyttelijän nimeltänsä E.
tyttöni oli lukenut sen salamana saatuaan sen yhteiseltä ystävältämme ja niin tein minäkin. heti päästyäni laivaan.
kuuntelin lapsille tekemääni aistimusalevyä ja ahmin E:n sanoja.
Kun opiskelee näyttelijäksi, voi kirjoittaa opinnäytteen teoreettisen osan näköjään pelkästään omasta elämästään. Omia päiväkirjamerkintöjään hyödyntäen. Vailla minkäänlaisia lähdeviitteitä ja lähdeluettelossakin on kolme teosta, joista kahdesta on lainaus. Mamettia. Kiinnostun silti. erityisesti.

ja onhan E sellainen näyttelijä ja ihminen, jota on ihaillut. Ajatellut, että hän on lahjakas. Itsevarma. Kaunis. Kaikkea. Minä ja annani ollaan kumpikin ajateltu. erityisesti annani, mutta myös minä, hiljaisemmin vain.

sitä joskus naiivisti kuvittelee, että kaikki lahjakkaat ihmiset tietävät olevansa lahjakkaita. Ovat varmoja. Osaavat olla. Että sitä se juuri on. lahjakkuus. että se kuuluu siihen. Että jos ei osaa sanoa minä, niin sitten ei voikaan olla mitään. Että epävarmuus on huono. niin minäkin olen ajatellut. Ja sitten selviää, että E on ajatellut niin myös. Ettei varmuus olekaan varmuutta.
Ja yhtäkkiä tajuaa, ettei luultavasti sekään eikä se eikä se, ole yhtään sen varmempi kuin minä. Epävarmuutta voi vain kätkeä niin monella tavalla. Tai vaikka hetkittäin olisikin varma, niin sitten on kuitenkin siellä taustalla. Joskus ainakin käväissyt - entä jos.

Sitten taas muistaa kuinka sitä haluaa tulla toiseksi.
Kaunis tyttö niin kaunis että kipeää tekee. Täydellinen. (niinhän ne aina ovat, toiset) Ja sitten saa tietää, ettei sen tytön unelmista tule koskaan totta. Että silläkin on haavat. Sellaiset haavat, joita ei halua saada. Ja kuulee kaikista. Niistä joista tulee ystäviä. Viiltoja siellä täällä. Syvälle puuhun. En minä sittenkään tahtoisi. En vaihtaisi vaaleaan tukkaan jos saisin kaupan päälle kaikki nuo. Syvään uurretut jäljet, jotka eivät pesemällä mene pois.

haettiin kiinalaisesta ruokaa mukaan. söin ahmimalla. nukuttiin päiväunet, joiden aikana minä näin sekavia A.S:n lemmikkikaupan tytöistä. Äiti toi sen minulle luettavaksi bussimatkalle ja luin sen. Annoin äidille Doris Lessingin, vaikka se jäi multa vähän kesken...

aloitin jo laivalla lukemisen ja ajattelin
että opiskelen sittenkin väärää alaa
etten sittenkään kestä sellaista korkeakirjallisuutta. sellaista. nobelkirjailijoita.
kuinka monta olen yrittänyt kahlata, mutta kai ne ovat sitten liian vaikeita minulle, koska tuntuvat jaarittelevilta, pitkäveteisiltä. kiinnostavilta usein, mutta en vain jaksa lukea yhtämittaa niin paljon niin pitkiä ja polveilevia lauseita. ja vessassa nauran kun muistan miten suutuspäissäni kirjoitin dostojevksi imitaatioita lukupäiväkirjaani yläasteella. kirjoitin koko hemmetin arvostelun samanlaisilla lauseilla, pisin oli muistaakseni lähes kaksikymmentä riviä.

ja sitten tasa ajattelin mahdollista tutkimustani. graduani. joka ei voi olla pelkkää diipadaapaa siitä mitä ajattelen. pelkkää.
heh.
yritän selittää sitä poikaystävälleni ääneen, mutta en saa sanottua edes yhtä kokonaista lausetta.
lopulta tiivistän sen vain: miksi kirja on hyvä?
pidän ajatuksesta hetken. siitähän ajatuksessani tavallaan on kyse. mikä tekee jostakin tietystä teoksesta hyvän jonkun tietyn henkilön mielestä.
mutta onko sellaista mitään järkeä tutkia? kun ei sen ajatuksen pyrittämisessä omassa päässäkään ole mitään järkeä. eihän tuollaiseen voi löytää vastausta.

jotkut tahtovat aina löytää vastauksen.

kun herättiin päiväunilta maistettiin puolukkatryffeleitä, joita ostin tukholman kauppahallista.

nyt pitäisi vielä muutama kerta harjoitella tarinaa.
ja olisi aivan hirveästi tehtäviä. joita en jaksa edes aloittaa.

sellainen ajatus
että katoaa myrskyyn.
laittaa silmät kiinni ja katoaisi vain.
ilman sen kummempaa.

siellä pienellä hautausmaalla oli paljon lapsien hautoja, joiden ympärille oli ripoteltu leluja. kuvattiin niitä. syyllinen olo. toisten hautoja! lasten!
yhteen hautaan oli haudattu kokonainen perhe. kolme lasta. 93, 95 ja 2000. sekä äiti ja isä. ne oli kuolleet siellä tsunamissa.
monille haudoille oli laitettu uhrin valokuva.

kummipoikani on vielä niin auki. silmät. ja minua inhottaa kuinka aikuiset puhuvat hänestä. lapsista. lasten läsnäollessa, kuin heitä ei olisi. "se on kyllä reipastunut tosi paljon" "ette saa päästää sitä yksin kauppaan" jne jne jne.
ja kuinka toiset lapset ovat aina toisia erinomaisempia. kaikessa. että kun tuo ei edes itke. muut parkuivat jatkuvasti mutta tuo. ja tuo syö! ei ennakkoluuloja! pahat pahat lapset, ne jotka itkevät, ne jotka eivät syö.

ja äiti kertoo että veli pitää minulta saamaa kaulaliinaa.
että se on ollut hyvä.
että veli on kysynyt mitä minä teen täällä
ja äiti on sanonut että soita sille
ei se soita. kyllä minä sen tiedän. mutta tulee olo
sellainen lämmin vähäksi aikaa sisältä.
että sittenkään ei ehkä vihaa.

tänä yönä nukahtamista sateen ääneen.

sitä voi vaikuttua
sillä tavalla, kun joku toinen kertoo jostain
yhtäkkiä
kun luin Pasi Jääskeläisen blogista humisevasta harjusta
minun alkoi tehdä mieli taas lukea se kirja
olen viimeksi lukenut sen joskus yläasteella
ja sitten alkoi myös tehdä mieli kuunnella Kate Bushia.
ihan vain yks kaks.
se on jännää.

ja toivon läpäisseeni tentin. ei ne kysynyt kovin vaikeita, mutta minä olen huono tiivistämään ja huono vastaamaan ja muistamaan
ja kaikkea sellaista

mutta tänään
näin ystävän ja me käytiin kirjastossa ja sellaista tavallista
ja ostin omenoita
ja tänään on kotiin saapunut myös toinen ystävä
ja luin muutaman kirjeenkin
siis eeva-liisan kirjeen

mun frendejä on eeva-liisa, peter ja märta
kivat kaiffarit mulla ainiin ja marja-liisakin vielä
ja vois se jose vaarikin olla mun kaveri

mutta oon onne
llinen

tänään. puolituntia sitten ehkä. minut herätti puhelin.
ärsyttävä ääni joka soi aina kun tuntemattomista numeroista
ja sellainen murre lävähti korviini että eihän haittaa jos pistetään tulemaan
minä sanoin kyllä haittaa. ei laiteta.
no mikäs nyt tuli? näin hyvä tarjous ja silti sitten meinaat jättää ottamatta?
sanoin etten jokatapauksessakaan lue kotivinkkiä niin antakaa se hyvä tarjous jollekulle toiselle.
sitten se uskoi ja minä heräsin.
teki mieli paiskoa ovia ja vessassa yritin muistella unta
unien tunne leijui siinä kaikkialla koko aamussa
mutta ei sanoin

kesä on mennyt niin kauheasti. nopeasti.
ja minulla on ärsyttävät kasvit,
tietysti heinolassa,
ja ne pitäisi jo palauttaa
essee tekemättä, tentti perjantaina
ja niin
tällaistahan tämä on
tuhat asiaa taas syksyksi ja syksyllä

ei kai sitä sitten osaa olla ilman tekemistä.

mutta olisin kerrankin tahtonut nukkua vähän pitempään.
ihan vähäsen ehkä vielä. kun poikakin herätti puoliseitsemältä tai herätyskello. niin ärsyttävä kännykän herätys.

tänään kaikki on ärsyttävää. niin ärsyttävää etten jaksa varmaan mitään muuta kuin lukea ällöttävää kirjaa, jota aloitin ja olen lukenut sen kohta jo putkeen. tiina pystysen häpeähäkki. sitä ei voi lopettaa vaikka se on ärsyttävä ja ällöttävä. ärsyttävä siksi että se on niin täysin psykoanalyyttinen (mutta odotan koko ajan että se jotenkin kumoutuu, että siinä on joku jippo, miksi se on niin) ja ällöttävä kaikkine ruumiin nesteineen eritteineen ja ronskia fyysistä hyvin hyvin fyysistä.
enhän minä ole tottunut sellaiseen ruumiillisuuteen.
kun leijailjen omissa sielunmaisemissani jotka ovat vain pikkuriikkisiä puita ja sateita.
mutta ei minua häiritse lukea suoraa puhetta pilluista ja pippeleistä
mutta ehkä liika on kuitenkin liikaa ja varsinkin jos siinä on se psykoanalyysi koko ajan
olen lukenut mielestäni jo tarpeeksi tenttikirjoja aiheesta tähän hätään.
mutta.

toivon että tänään selviää vähän saanko syksyllä tehdä töitä.
se olisi kivaa.
vaikka onhan eilisen hallituksen kokouksen perusteella kyllä aika paljon kaikenlaista puuhailtavaa, mutta sellaista vaan suurimmaksi osaksi, josta ei saa rahaa
ja tarttis vähän rahaa.

arki kutsuu!

käännöstyöhön!

uskomatonta
eilen selvitin Innocence elokuvan pohjalla olleen kirjan
ja tajusin että kirjailija Frank Wedekind
onkin jo vanha tuttuni teatterista

mutta
en voi uskoa että yhtäkään hänen teostaan ei ole lainattavissa jyväskylän alueen kirjastoista
ja yliopistonkirjastosta ainoastaan yksi näytelmä ruotsiksi (!) ja kaksi jotakin teosta ilmeisesti saksaksi.

täytyy varmaan toden teolla alkaa miettiä sitä saksan kielen opiskelua
ja samalla kaikkien muidenkin kielien
että voisi sitten vaikka alkaa suomentaa sellaisia teoksia joita ei jostain ihmeen ja kumman syystä ole kukaan vielä tajunnut suomentaa
ja joskin on suomennettu joku niin sitä ei ole mistään saatavilla.

käsittämätöntä.

sitä vain tajuaa aina välillä että tosiaan. tässä kaikki heti tänne mulle nyt maailmassa kaikkea ei voikaan saadaa...
niin kurjaa :(

yhdellä kädellä on vaikea kirjoittaa. jos on oppinut kahteen.

sateessa minä kastuin. tuulikin.
hammaslääkäriin pääsee vasta syksyllä ja vasta elokuussa voi varata syksyksi.

eilen tajusin että päähenkilöni kuolee kirjoitukseni lopussa.
luin tekstini loppuun ja se oli niin selvää.
teksti voi avautua itsellekin uudella tavalla
näköjään.

mutta en aio mitenkään kirjoittaa sitä kuolemaa siihen. en aio muuttaa mitään. se on minulle niin. se kuolema. mutta ei välttämättä
millään tavalla kenellekään toiselle.
avoin. niin kovin avointa
joskus ajattelee että onko mitään järkeä siinä että
ei kirjoita lause lauseelta
vaan jättää taukoja
alkavatko aukot ärsyttää
jos ei osaakaan täydentää jos ei osaa pistää pistettä paikkoihin joihin
ja toisaalta
ei yhtään ymmärrä mitä sanat

tapasin aiemmin keväällä tytön joka vihasi lyriikkaa ja lyyristä kieltä. hän oli sitä mieltä että jos asian voi sanoa suoraan niin miksi
ja hän haukkui esimerkiksi maria peuran kirjaa valon reunalla
sanoi että se on niin kauhea ettei voinut lukea loppuun
niin
ihmiset lukevat eri tavalla.
siksi on mahdotonta
minun mielestäni
tehdä kaikenkattavia kaanoneita
koska
ei ole mitään ylhäällä olevia tulevia kriteerejä
mikä on hyvä
minun mielestäni
jokaisella ihmisellä on omansa
oma kirjansa joka jostain syystä
(sitä voi olla mahdottoman vaikea määritellä miksi)
on juuri se oma kirja

minulla rajatapaukset.
minulla suurpyytäjä
aallot
poltettu oranssi
kävelymusiikkia
manner
märta peter ja virginia

jostain syystä
minä tärisin enkä voinut sanoa kuin hej
kun kirjamessuilla seisoin märtan edessä ja minun piti esittää niin monta kysymystä ja

en tiedä. kirjat menevät myös vaiheittain.
manner tuli yläasteella
peter ja virginia lukion alussa
märta lukion puolivälissä

mutta kuka minun sinäni on nyt
kenen luokse muuttaisin asumaan?

joskus tuntuu mahdottoman vaikealta rakastua
lukee liian analyyttisesti liian tarkasti liian paljon liian vähän
en tiedä
joskus ikävöin sitä että lukemisesta nauttii
nykyään se on vain niin paljon pelkkää lukemista

ehkä runot vielä
ääneen luettuina
kuultuina

ja eilen löysin kuusi vuotta sitten kirjoittamiani lauluja
niissä oli jotain kovin aitoa viisitoistavuotiasta hannea
jotain sellaista mitä ei enää ole mutta jonka voin etäisesti muistaa

sitä huomaa kasvaneensa
ja silti säilyttäneensä jotakin
niin
samaa

syntymäpäivä

näin unta että syntymäpäiväni olisi tänään. sain paljon kortteja ja paketteja.
niin.
aamulla tietysti selvisi että syntymäpäivä ei tosiaankaan ole minun, mutta se on riikan.

olen toivottoman huono muistamaan asioita jotka eivät lue kalenterissani.
riikan syntymäpäivän muistin vielä sunnuntaina
mutta siitähän on jo huimat kaksi yötä aikaa joten

näin myös unta sauna-osasto eksymisestä
ne olivat tavallaan opuksen pikkujoulut siellä saunalla
mutta juhlijat olivat peruskoululuokaltani ja kaikki olivat menossa saunaan paitsi minä
huiman vaatteiden päällepukemis episodin jälkeen avasin yhä uudelleen ja uudelleen uusien saunojen ovia ja yritin päästä pois, mutta tulin aina vaan uuteen saunaan ja aina vaan uuteen yläkertaan, aina samanlaiset portaat ja samanlaiset ovet, mutta ne johtivatkin aivan uusiin saunoihin ja uusiin yläkertoihin
lisäksi minua ei saanut nähdä joten jos kuulin ihmisten ääniä minä menin äkkiä pois
enkä siis koskaan päässyt pois

ja näki tää kaikkia muitakin unia.

luki muuten saramagon eilen loppuun.
se oli aika jännä. kun alku oli tosi hidasta ja pitkää. lapsuutta ja ihan varhaisnuoruutta oli tosi pitkälti ja aikaa ennen jeesusta
mutta sitten se varsinainen 'jeesuksen elämä', se mikä nostetaan raamatun evankeliumeissa keskeiseksi kävi kauhean nopeasti ja loppui tosi nopeasti. tapahtumat vain tapahtui ja yks kaks sitten se jo ristiinnaulittiin.
mutta ihan viimeiset lauseet oli hyvät.
ja olihan se tavallaan mielenkiintoinen ratkaisu. että siirretään painopiste jonnekin ihan toisaalle. se vain tuntui ärsyttävältä, kun kirjaa oli niin mukava lukea, ja olisi tahtonut lukea ne loputkin kohtaukset eikä juosta
mutta ehkä hyvän kirjan pitää aina vähän ärsyttääkin

tänään oikeat pikkujoulut.
ehkä en eksy loputtomiin saunohin.