Nyt tiedä mitä tarkoitan kun sanon että olen jumissa tekstini kanssa.
Olla jumissa tekstinsä kanssa.
Yksinkertaista. Niin kuin, että tekstistä tulee vähemmän kliseistä jos jättää kliseet pois.
Olen jumissa teksissäni. Siinä mikä se on nyt. En osaa irrottautua siitä. En osaa ajatella sitä toisella tavalla. Täysin toisella. Sitä juuttuu siihen mitä jo on. Kiinnittyy. Ehkä rakastuu liikaa omaan tekstiinsä on oikeassakin vaikka jumissa ja kiinnittyneenä on ehkä kuvaavampi.
Vähän niin kuin se yksi älykkyystehtävä, jossa ainoa jippo oli tajuta, että viivan voi vetää rajojen ulkopuolelellekin. Ettei sitä oltu missään kielletty.

rajat
ja niistä me aina tyttöni kanssa puhuimme.
rajattomuus. ja opettelimme sanojen ääntä. voi. sitä olimme vielä tytöt. tyttöjä toisillemme. me kaksi. meidän katseemme toisiimme koska me olimme me jotka olimme jakaneet salaisuuksia.

hassua. että kirjaan ei voi kirjoittaa asioita niin kuin ne ovat oikeasti.
ei sellaista jaksa kukaan lukea. että ihmiset vain kävelevät ohi. tulevat ja menevät eikä mistään jää mitään pysyvää paitsi päiväkirjan sivut. ohimenevä nimi jonkun sanomalehden sivulla. maininta. kuva. postikortti. ajatus. jälki.
ei kukaan ihminen ole tarina. ei sen alku eikä päätös.
meidän kuvamme voi olla. osa. tarinassa. hetki. ehkä.
jos hyvin käy.

kuuntelen kappaletta jota lauloin itsekin. minun kivelläni. kunnes siitä tuli lenkkipolku kunnes siitä tulee asuinalue jonkun herran takapiha. järvenranta. näköala.

leikkelin romaanikässärini palasiksi. silpuksi. numeroin sivuja ja kirjoitin reunalle sinisellä tussilla mikä missäkin palasessa on se juttu. klemmarit alkoivat loppua.
jämähdin taas kuudenkymmenenkuuden sivun kohdalle. siihen samaan. hassua. se on itseasiassa täsmälleen sama kohta. pitäisikö tästä päätellä jotain?
en ole vielä keksinyt mitä.
66.

siihenkö asti minun intensiteettini riittää? keskittymiskykyni numero on 66.
tai osaamiseni. sitten tulee äh.

haluisin osata. pelkään että lakkaan innostumasta. pelkään että en koskaan jaksa ylittää kuuttakymmentäkuutta. ja entä sitten. olenko minä nyt oikeasti kirjoittamassa kirjaa, ja haluanko kirjoittaa kirjaa ja siksikö minä kiduttaudun? koska jos en halua minä voisin jättää tuon raakileen repaleiseksi ja unohtaa koko shown. veikkaan että se kelpaa aivan hyvin kouluun.

tästä päiväkirjastakin tulee näköjään kirjoittamispäiväkirja. unohdan kaiken muun kun voin ajatella vain sitä että mitkä elementit minä säästän ja ketkä tuhoan. kenet deletoin. ja minkä verran. ja ketä vahvistan. tai mitä.

ja jännittävintä on miten minä yhdistän kirjoittamisen ja saaren. maan, josta kirjoitan ja jonne menen ja jossa pitäisi kirjoittaa. jäänkö sittenkin vain omaan huoneeseeni, katujen sijasta, joilla kuulemma saa nopeammin jotakin muuta kuin pitsaa

äh. tahtoisin vain olla omassa maailmassani. että voisin kiinnittää seinät lattiat katot ikkunanpielet täyteen papeririekaleita. selkeys selkeys. tahdon selkeyden turhien sanojen sijaan. tahdon järjestyksen.
tahdon jäälle. kävelemään lunta pitkin. latujen yli. pysähtyä kivelleni ja kirjoittaa lumeen numeroita. kuinka sydän hakkaa. painelee numeroita.
ja illan kun on vieraita katuja pimeitä märkää ja vieraita ihmisiä. tuttuja. bileet joissa en sillä kertaa lukenut antti nylenin kirjaa vaan pelasin loputonta monopolya. mustat kadut. ja vasta vuosia myöhemmin sen laulu.

oikeassa elämässä. kaikki on sellaisia hetkiä vain. ja jos niistä kirjoittaa myöhemmin niitä joko kaunistelee tai jättää aukkoisiksi. niin että lukijat voivat tulkita niistä omansa. voivat kuvitella että sillä kadulla olimme oikeasti onnellisia. että ikkunankin läpi näki tähtikuvioita. että ranta oli loputon ja kameroiden läpi meidän kuvamme. me ikuisesti. me me me. tai minä tai minä ja sinä sinäminä. nuortenlehtiosastolla. kirjaston takahuoneessa. helsingin keskustassa. baarin tahmealla lattialla vain villasukat jalassa. kivien ohi ja minä katson merelle jota en vielä ollut nähnyt.