maailmanloppu

Viime yönä
kuului ensin sellainen kumea veden ääni, niin kuin vesiputouksesta
mutta hyvin nopeasti tajusimme, että ääni tuli aallosta, joka tulisi pyyhkimään kaiken tieltään.
Kaikki oli jo tapahtunut kerran aikaisemminkin
unessa,
joten tiesimme mitä tehdä. Juoksimme jyrkänteeltä, josta oli pudotus kuin avaruuteen
ja hyppäsimme.
Vettä oli alhaalla ja vesiputouskin pauhasi nyt oikeasti, mutta myös suuren aallon ääni oli voimakkaampi. Oli kuin vapaassa pudotuksessa leijumista
kunnes muistin, että veteen tullessa täytyy lopettaa hengittäminen.
Rupesin pidättämään hengitystäni, mutta se oli mahdotonta, joten pitkitin hengitystä
kuin joogatessa, mutta siltikään ulos - ja sisäänhengitykset eivät olleet tarpeeksi pitkiä
tai ainakaan en tuntenut eroa
että olinko jo vedessä vai en
ja muistin, että eroahan ei välttämättä tunne
ja saatoin hyvinkin olla jo vedessä
mutta en voinut varmistaa,
sillä kaikkialla oli pimeys
ja heräsin.

Näin myös unta, jossa oli oransseja marjoja pinneissä ja oksissa,
juhlia, rakkausjuttuja, tulta ja myrkyllisiä aineita.

Tänään koulussa ajattelin kuinka paljon nämä kaksi päivää
vaikuttavat uniini.

En ymmärrä miksi kenenkään aikaa ja yhteisiä varoja pitäisi tuhlata siihen,
että kehotetaan tietynikäisiä ihmisiä olemaan hiljaa, istumaan paikoillaan, pysyttelemään liikkumatta, keskittymään
johonkin sellaiseen, mistä ei tule koskaan ikinä heidän elämässään olemaan mitään hyötyä.

Yhtä pojista katson usein suoraan silmiin,
en tiedä kuinka moni ihminen vielä tekee niin. Toisinaan minusta tuntuu, että hämmennän poikia kovin paljon tekemällä niin, vaikkei tarkoitukseni todellakaan ole hämmentää. He kysyvät heti "mitä?" ja menevät hiljaisiksi. Ei tarvitse huutaa, kun on silmät.
Sitten ajattelen, että he ovat silti poikia.
Että onko opettajan sopivaa hymyillä ja katsella oppilaitaan silmiin?

sormeton pyytää minut syömään kanssaan pöytäänsä, ja siinä me istumme kaksin puhumassa eskimopuikoista. On omituista miten koko ruokala on kutistunut. Opettajanhuone laajentunut. Oppilaat valittavat yhä toppahousuista, ja takarivissä on aina ne samannäköiset, eturivissä kyselijät.

Ulkona ollaan vaan me neljä. Yksi toistaa samoja lauseita yhä uudestaan ja uudestaan, ja seuraa kaikkialle. toiset kaksi yrittävät pelata jääkökkäreillä. On kummallista, kun ei voi yhtään tietää miten toinen ajattelee
että miksi pienin haistelee aina kaikkea ennen kuin ryhtyy käyttämään, oli se sitten liima, sakset, värikynä, paperi. Ja miksi hän kiinnittää katseensa aina yhteen kerrallaan
ja mitä me ollaan sanomaan, että ei, kun katso tänne päin, älä tuijota mun tissejä tai ton tukkaa, vaan katso tähän näin, vihkoon.
Ja miksi yhden on niin vaikea vastustaa yllytyksiä
ja mitä ajattelee poika takarivistä, jonka kanssa katsomme toisiamme silmiin pitkän tovin
ennen kuin hän lopulta kertoo, että miettii vielä.

Tunnen, että kaikki on muutoksessa. Maailma ei voi jatkaa enää näin kovin pitkään.
Sanomalehdet, ihmiset, unet,
kaikki puhuvat samasta. Katson poikiani, niitä kaikkia lapsia lumikinoksilla,
kuuntelen mitä perheenäidit ja isät puhelevat, laulan yhteislauluna intiassa kuukin on kuumempi
ja tiedän
kaiken mielettömyyden.
Ainoa mysteeri on enää

miten niin monet ihmiset eivät vieläkään sitä näe.

Tänään kävelin jäällä. Seurasin vanhoja jälkiä ja kuulin rekka-autot kaukaa tieltä. Lumi kimmelsi auringosta ja puille tuli varjot. Se lämmittää jo, aurinko.

Yöllä minulla ei ollut kenkiä, ja valokuvasin suurta vaaleanpunaista lintua, joka osasi puhua ja halusi liittyä siihen kuoroon, jossa minäkin lauloin. Yksikään valokuvista ei onnistunut, lintu oli kaikissa liian suuri, silmät olivat kiinni tai valotus oli väärin.
Ja me olimme matkalla.

Edellisinä öinä olen yrittänyt pitää lapsista huolta, kontannut jäällä kunnes se on ollut pelkkää vettä ja olen ruvennut uimaan. Löytänyt entisen kapteenini kääriytyneenä peittoihin kuin muumio, liikkumatta ja puhunut veljeni kanssa.

Tänään soitti nainen, joka oli isosiskoni silloin, kun nukuimme vieretysten isovanhempieni vierashuoneen sängyssä pelikortit levällään ja istuimme tuntikausia bussissa, minä ensimmäistä kertaa.

On vaikeaa, jos on asioita joita ei saa sanoa.
Jänikset tekevät jälkiä lumeen ja taivas on yhtä sininen kuin kaksi vuotta sitten. Kaksi vuotta. Me laskemme isosiskoni kanssa vuosia siitä kun viimeksi tapasimme, toiseksi nuorin lapsista oli silloin vauva, nyt hän täyttää kuusi. Puhetapa, jolla päivitellään on aikuisten.
Ei ole jäljellä mitään siitä kun lähettelimme toisillemme pitkiä kirjeitä kaupungista toiseen vaaleansinisille ja vaaleanpunaisille ja vaaleankeltaisille papereille kirjoitettuna, tarrakuvia liitteenä.

Ajattelen heitä paljon
niin paljon että energia alkaa virrata,
se virtaa auringosta maahan ja maasta puihin ja puunoksista lintuihin,
linnuista taivaalle ja taivaasta mieliin.

Jos päivä jaettaisiin prosentteihin sen mukaan kuinka paljon ajattelee
niitä, jotka ovat joskus olleet
minun päiväni olisi yli yhdeksänkymmentäprosenttisesti täyteen buukattu. En koskaan lakkaa pitämästä heistä, vaikka olisin pitänyt heistä vain yhden kesän
kolme vuotta
tai sanonut lakanneeni pitämästä ollenkaan.
Niin kuin senkin tytön kanssa kävi, joka kerta toisensa jälkeen tuli meidän ovellemme, mutta minä en tullut edes alakertaan.

En muista koskaan otsikoita,
mutta pidän henkilöhahmoista. Ja kun on istunut kahvilassa tunteja vain odottaakseen tuntematonta miestä saapuvaksi esittelemään kuvasuunnitelmiaan, ja kävelee ulos, ja näkee sellaisen pojan, jonka kanssa tuskin koskaan silloin aikaisemminkaan vaihtoi paria sanaa enempää, ymmärtää miksi ihmiset pitävät toisistaan kiinni.
Seuraavallakin viikolla hän näkee saman pojan. Ja miehen, jolle on keksinyt islantityttönsä kanssa tarinan intialaisesta vaimosta tai vaihtoehtoisesti historiantutkijan elämästä, alkaa uskoa siihen että me kaikki tunnemme toisemme jostain.

Ehkä on sieluja.

On uni, jossa pieni poikavauva lakkaa hengittämästä
enkä minä osaa antaa tekohengitystä, koska sen suu on niin pieni, enkä uskalla painaa rinnastakaan, kun se on nukenluinen. Mutta ystäväni on sairaanhoitaja, ja hän tietää. Minä yritän soittaa hätänumeroon, mutta en pysty näkemään numeroita ruudulla, vaikka kuinka yritän 1 1 2 1 1 2
lopussa poika alkaa hengittää itse, puhallan vielä hänen suuhunsa, mutta ei se auta, eikä haittaa.
Hän on elossa jo.
Muistan miten hän lakkasi hengittämästä. Miten on lapsuuden autokatos ja asvaltti ja poika
se ei enää nukkunut, ei enää nukkunut, minä vakuutan myöhemmin,
jaloillaan ja sitten
kun henki lakkaisi liikkumasta hänen sisällään
yhtäkkiä.

Toisessa unessa toisena yönä
on varastettu pakettiauto, kirkkoja, kellareita ja japanilainen hotelli.
Pakettiauto on vuokrafirmasta, jonka omistaja joutuu mielisairaalaan, eikä onneksi muista meitä, joita stasilaisetkin etsivät. Yksi etsijöistä on mielisairaanhoitaja, joka kuuntelee vuokrafirmamiehen raamatunlukua, kunnes ottaa tämän syliinsä satuhetkeen. He katselevat sänkyjen kuvia, ja olen varma että hänen muistinsa palautuu juuri silloin, ja he löytävät meidät japanilaisista eriparipussilakanoista.
Minä kuitenkin haluaisin ennen kiinnijäämistä käydä vuorilla,
siellä kasvaa keltainen suuri kukka, joka soi kuin lintu. Kuiskaan miehelle, kappelissa, kello kymmenen. Mutta sen jälkeen sukupuoleni vaihtuu yhtä monta kertaa kuin hahmokin. Eikä unen lopussa ole tietoakaan mielisairaasta pakettiauton vuokraajasta.

Tänään ajoin autolla niin, että pitkin jatkuvasti vilkun sijasta pyyhkimet viuhumaan,  kävelimme metsän läpi, jonne kuului autojen äänet. Tein suppilovahveropyöryköitä ja joululahjoja, keitimme omatekoista glögiä äitin kanssa, katsoimme Avaran luonnon ja menin saunaan.
Miten tavallista.
niin kuin lumisade joulukuussa, paitsi ettei sitä ole vielä
ja minä pelkään, että nyt juuri tänä jouluna
kaikki on mustaa.

Viime joulu oli auringossa. Minä en kehdannut pitää uutta tunikaa ilman legginssejä, ja ne hiosti. Joulun jälkeen satoi niin, että rinteet vierivät tielle ja me ajettiin lopulta kaksikymmentäneljätuntia yhteen menoon, melkein, ja nukuttiin ei-niin-kovin-pitkään,
siellä missä oli pieni sänky ja aina ne samat sinivihreät pussilakanat
ja seuraavana päivänä oli markkinatori
ja minulla oli se toinen uusi mekko
mustat olkaimet ja musta silkkinen reunus, kukkia, avonainen
se sama, joka minulla oli sinä yönä
kun kaikki taas kerran muuttui
oh but you look so beautiful
ja minä nauran
niin kuin aina kun joku sanoo jotakin sellaista
niin kuin kuuluu
sanoa ja naura
htaa

minä mietin tarinoita
niitä jotka eivät tule uniin
miten niistä saisi yhden
ja ettei kukaan ehtisi kertoa ensin
ajattelen kaiken jättämistä
ja kuinka tulee vihaiseksi kun näkee jotain kaunista
jota ei ole itse koskaan oppinut tekemään

miten tyhmää kateus
ja sitten muistaa mitä teatterityttö sanoi

että sitten hän rupesi klovniksi itsekin

on kaikista pelottavinta tietää tarkalleen mitä haluaa
 koska paljastamalla menettää kokonaan,
jos saa tietää, ettei voikaan saada
ja sitten ei ole enää mitä tavoitella.

yhdestäkään hakemastani työpaikasta ei ole tullut kutsua edes haastatteluun
paitsi postilta, sinne menen heittämään joulukortteja viikoksi. ties monettako kertaa. tosin tällä kertaa kaupunki on eri:
ah ihana Lahti.

Tänänä sataa
ja minä päätin yöllä että ryhdyn vain kirjoittamaan
että kirjat saavat nyt jäädä
hetkeksi ainakin
minä hukun niiden paljouteen jos aion lukea kaiken
ja otin tavoitteeksi yhden luvun kirjoittamisen
ja se sujuikin paljon helpommin kuin kuvittelin
yhtäkkiä huomaankin että minulla on jo aika paljon
että päivät joina olen vain lukenut ja lukenut ja ne ovat valuneet hukkaan,
ajatuksissani
eivät olekaan
vaan kaikki on tallessa
viitteinä
ja kirjoittaminen on niin paljon helpompaa.

Tänään on satanut
ja yöllä oli juhlia
yöllä oli sanataideopetusta paikallisessa koulussa
mikä on edessä oikeasti huomenna
enkä usko että he huomenna ahtautuvat kaikki pieneen koloon pihalla
ja me opettajan kanssa katsomme kuinka kymmenenvuotiastyttö suutelee paljon vanhempaa miestä siellä.

Toisinaan jään vain tuijottamaan tulta. Toisinaan merta. Toisinaan sadetta.
Sellainen päivä. Ja sellainen että tahtoo kuunnella

Sometimes I breathe you in
And I know you know
And sometimes you take a swim
Found your writing on my wall
If my hearts soaking wet
Boy your boots can leave a mess

Tori Amosta. pistää sen lujalle.

Olen kahvilassa,
ja käytän kahvilan internettiä
tuntuu vähän rikolliselta
että istun täällä vain tunti toisensa jälkeen vaikka olen juonut jo kaiken chain ja olen syönyt jo kaiken porkkanakakun.

Menin tänään yliopiston kirjastoon, sattuman kaupalla juuri kasvatustieteen laitoksen sivukirjasto sijaitsee täällä pohjoisessa
mutta
koska en ole kirjoilla täällä yliopistossa minulla ei ole oikeutta lainata heidän kirjojaan
itseasiassa
en saa edes selata katalogia että mitä kirjoja heillä on
tarpeeksi puhuttuani sain luvan selata kirjoja siellä kirjastossa
vaikka minun pitää kyllä sitten lähteä jos OIKEAT opiskelijat tarvitsevat tilaa tai kirjoja
siellä minä sitten istuin
kauimmaisessa nurkassa
mutta sain istua viisi tuntia
ja yhtäkkiä edessäni seisoi mies
jolla oli nahkainen salkku ja pieni parta ja tuikkivat silmät
ja hän kysyi ai sinä olet suomesta
ja minä sanoin joo ja sitten hän kertoi että on viiden viikon päästä lähdössä Suomeen
opettamaan, Aalto yliopistoon arkkitehtuuria
että hänet on myös kutsuttu töihin erään kuuluisan arkkitehdin toimistoon
ja me puhuimme maidemme samankaltaisuuksista ja hän rakastaa minun kotimaatani
eikä piittaa kylmyydestä koska kylmyys on siellä siedettävämpää
ja minä hymyilin ja nyökkäilin ja pidin hänestä niin
ja hän oli paljon luottavaisempi minun suhteeni kuin opettajat koulussa
sen suhteen että saisin töitä täältä nimittäin

ja hän tuntee täältä kaksi suomalaista naista
ja hän lupasi lähettää minulle heidän puhelinnumeronsa niin voin soittaa että moi
ja me nauroimme

ja minä ostin lankoja
kahdelta vanhalta mummolta
jotka antoivat kaikista alennuksia
ja hyvin hoiperteleva hädintuskin puhuva pitkätukkainen tärisevä maorinainen
löysi alusvaatteet viidenkymmenensentin korista
kun muuten ne olisivat olleet kaksi dollaria
ja minä sain ilmaiseksi punaiset puikot mutta katkaisin toisen jo heti ulkona
ja menin takaisin
eivätkä he muistaneet olinko jo ollut siellä ja mitä minä olin ostanut
oh what are you going to knit my dear

ja lihava mies ajaa pyörällään huutaen kovaa takaani niin että säikähdän
ja liikennevaloissa ajattelen
että minä tiedän jo nämä kadut
tiedän jo nämä kadut

yöllä me olemme kesämökilläni
yöllä minä haluan että me menemme uimaan
kävelemme rantaan, kaikki puut on kaadettu, on vain aukeaa, aivan erilaista
ja rannassa on kivikko, jota ei ole koskaan ollut ja minä
riisun vaatteet kiville ja vesi on lämmintä, se on niin lämmintä tuulesta huolimatta

ja on myös uni
päivien takainen
kun joudun kävelemään kerta toisensa jälkeen kadun päästä päähän
kadun jossa teurastetaan
ja siinä teurastamon edessä on suurensuuri sika
sätkimässä
niin suuri ja sätkimässä että minä en voi katsoa
mutta ystäväni ei ole moksiskaan hän ei reagoi mitenkään
ja minä ajattelen etten minäkään saa
etten minäkään saa reagoida
että minunkin pitää olla kova
ja kävellä kerta toisensa jälkeen sätkivän sian ohitse
ja vielä aamullakin minä muistan sen kuvan
vielä silloinkin kun ajetaan polttopuita etsimässä
ja suurensuuri sika seisoo erään talon pihalla.

Mutta on myös kirje
isoäidiltä
on
aurinko kaiken yllä, sama
ja ohut ohut kuu
on salmiakkia Suomesta,
äiti,
joka ottaa kopiot kaikista papereistani vaikka pyysin vain tärkeimmistä

tyttö, joka kysyy would you like to have strawberry lipstic
ja levittää pienillä sormillaan sitä minun huuliini
hetkeä myöhemmin hän myös vaatii minua ottamaan mansikkavitamiiniaan
ja minä ajattelen myöhemmin ettei minulla ole lainkaan valtaa lapsiin
miten vähän minulla onkaan valtaa heihin
että siinä minä istun auringossa ja isla nojaa minuun toiselta puolelta
elliot toiselta
ja myös rocko tulee lähemmäksi
pieniä omenanpalasia kiiwinpalasia juustonpalasia
he kysyvät tulenko seuraavanakin päivänä.

Tämä aamu aivan erilainen kuin eilen
aurinko ei ole eikä tyyni meri
vaan sade joka yltyy tuuleksi joka yltyy ja riepottelee puita ja minä kerään pyykit pois
eilisestä jääneet
kerään ne ja levittelen sohvien pieluksille
ja tuli
se kituuttelee pieninä liekkeinä jos suljen oven
mikä loistava päivä kirjoittamiselle
niille sanoille jotka on kirjoitettava loppuun
niin kuin tytöt Suomessa
saavat aikaiseksi
ja minä
minun tuhannet epätäydelliset rivini
viitteeni lähteeni
katkelmat sieltä ja merkinnät tästä ja tästä kirjasta
ja istuu koko päivän lukemassa television ja kulutusyhteiskunnan vaikutuksesta lapsuuteen
aivan kuin sillä olisi mitään tekemistä oman aiheeni kanssa
ja joka päivä mies sanoo sinun pitää opiskella
ei korjata venettä
ei

Tämä aamu eri kuin eilen
unet vaeltavat Islannissa ja vuoroin Suomessa ja jouluissa
eivätkä osaa päättää kenen kanssa ja missä ajassa. Iltaisin ei tahdo lähteä tulen äärestä, mutta aamuisin jäisi sinne peittojen ja lakanoiden väliin, jalat koukussa, käpertyneenä
kun taivas on vaaleanpunainen

ja englanninkielinen sanonta pirusta ja vaaleanpunaisesta taivaasta, joka tarkoittaa sadetta.

Ja luen Nadeem Aslamin Wasted Vigiliä. Tahtoisin lukea sitä koko ajan, vaikka siinä onkin omat ärsyttävyytensä. Siinä on paljon ärsyttävyyksiä, läpinäkyvyksiä ja päälleliimauksia.
Mutta minä tykkään minun illoista kun on tuli ja vain tulen ääressä lämmin ja minä tai mies kysyy tahdotko teetä

ja minä kirjoitan muistikirjaan
"Discovery for the first time that there could be something magical about someone's name - a mere word but what power it held, as in a fairy tale.
It was after all the first thing one learned about another.
A way in and a possibility."
- Nadeem Aslam, Wasted Vigil -

niin kuin minä olen aina ajatellut nimistä
a way in and a possibility.

ja muistaa sen syksyn kun kikatettiin käytävän päässä köksän luokan edessä,
tyttö, joka ihaili lukiolaispoikia kurkistaa sisään ja painaa mieleensä paikan jossa poika istuu
minun poikani
ja kun tulee meidän vuoromme mennä opettelemaan kotitaloustaitoja
minun sydämeni hakkaa kun tarkastelemme istumajärjestystä.
Sen tunnin jälkeen ei ollut enää paluuta siihen että poika olisi ollut pelkkä määre
sen tunnin jälkeen oli mahdollisuus.

Muutaman tunnin päästä hiekkaa, mutta nyt vihreää merta.
Avaan takan oven ja tulesta tulee koko ikkunan mittainen

Aion nyt laittaa kuvia meidän kodista.

Eilen illalla luin Campbellia,
siis biologian perusopusta
juu, sitä samaa, jota kahlataan yliopiston bilsankursseilla läpi
voi voi
istuin tulen vieressä ja
oh! have you ever thought how complicated the life is?!
oh! Did you know that there is a cancer cell which has been dividing since year 1951?!
oh! I love biology!
ja mies sanoo I know ja pähkäilee omia työjuttujaan
sitä kuinka joku on lähettänyt rekan väärään osoitteeseen ja nyt tulee ylimääräisten tuhansien laskut
ne sanoo lemon
fucking lemons
ne sanoo
kun me sanottais vitun ääliöt
idiootit, tyhjäpäät, muna-aivot

ja tänään minä lähetin minun tekstin
mutta nyt menee monta kuukautta ennen kuin saan palautetta ja ryhtyä muokkaamaan taas
uudestaan
ja nyt pitää kaiketi keksiä jotakin muuta tekemistä
höh
minä sanon
höh
minunko pitäisi lakata nyt kirjoittamasta
että nyt pitäisi taas ruveta lukemaan vieraalla kielellä
ja kirjoittamaan lauseita, joissa pitää pistää pilkut ja pisteet ja isot kirjaimet ja
lähdeviitteet ja plaa plaa

plaa plaa

kuuluu vaan vuotavan vesihanan tiputtelu ja tuuli takassa
tuli on palanut koko päivän kiltisti
kun raivosin sille aamulla
huusin fucking fire
ja jätin sen yksin kituuttamaan
ja sitten se roihahtikin
noin vaan kun olin laskemassa vettä kattilaan piparminttuteetä varten
katsoin sitä epäluuloisesti ja kohotin kulmiani
mitä
aiotko oikeasti palaa vai?
ja niin se vaan lähti
ja se on ollut paljon lämpimämpikin kuin yleensä
ja minä poljin

poljin vähän eteemmäksi kuin yleensä
en tavallista reittiäni rannalle sinne mistä voi kävellä kahteen suuntaan meren rantaan ja vuorien yli ja lehmien läpi
poljin kukkulaa ylös ja käännyin takaisin ja ohitin kahdesti saman vanhan pariskunnan
ja sitten on ollut sadekuuroja
ja minulla veriset naarmut kaulassa
huomaan ne kun pesen pyykkiä
mistä minä oikein näen unta? minä ajattelen ja ne ovat symmetriassa
kummallakin puolella tismalleen samassa kohtaa.

me ei lähdetäkään viikonlopuksi etelään
me aiotaan kokeilla venettä
ja minä tahdon oppia onkimaan niin
että voin mennä onkimiesten väliin kivikkoon päivällä kun ne viskaa vavan mereen ja puhuu kovaäänisesti
sitten minä en enää kävelisi kumisaappaissa vastapäisiä kiviä ja tähyilisi toisiin suuntiin.

minä olen kirjoittanut
olen kirjoittanut valmiiksi nyt
mies sanoo mahtaa olla mahtava fiilis
minä sanon ei oikeastaan
koska ei minusta tunnu että se on vielä valmis
luen sitä uudestaan ja uudestaan ja joka kerralla muutan jotain
pitääkö lukea niin monta kertaa ettei halua muuttaa enää riviäkään

minulla on avonainen kirja
ja muistikirja
ja toinen avonainen kirja
ja tuli
ja meri
ja puut kiemuraiset
joiden nimi onkin Pōhutukawa
nyt kun tiedän nyt kun olen lukenut sen kirjasta
joka kertoo pelkästään puista
mutta se kirja ei ole auki

on sanoja sanoja sanoja monta sataa sivua vain omiani
ja veneet merellä kulkevat
linnut
aamulla mies sanoo kuulitko
mitä minä kysyn
linnun, mies sanoo
en, minä sanon ja tulen lähemmäksi, minkä
se oli kiwi
ai, minä sanon, minä en kuullut
se tulee uudestaan
ja minä kuuntelen ja vaivun takaisin uneen
ja kun mies hetken päästä nousee, kun on yhä pimeää
minä sanon etten kuullut
ei se enää laulanutkaan, hän sanoo
höh, minä sanon,
mutta se tulee uudestaan, ihan varmasti
millainen ääni sillä on, minä kysyn
en minä voi sitä matkia, se on aika erikoinen, mies sanoo
mistä minä sitten tiedän että jos kuulen sen, minä sanon
ja mies sanoo että se on erilainen kuin muilla, ihan erilainen mutta me kuulemme sen vielä
ja minusta tuntuu että hän on suihkussa tunteja ja sitten on hiljaisuus
ja minä katson kun valo tulee jo ikkunasta kun taivas alkaa olla vaaleanpunainen vaaleansininen eikä ole varma onko siellä pilvet vai onko ne vain värejä
ja miehen parta on märkä kun se suutelee
ja minä kasaan peitot takaisin päälleni
ja taas minä kuulen ovet ja radiot niin kuin aina rajamailla
mutta tällä kertaa en jaksa välittää
minun veljeni ei voi olla täällä, missään nimessä minun veljeni ei ainakaan ole tullut ovestamme sisään ja tule minun huoneeseeni, käännän kylkeäni heille
kuville
ja nousen ylös kun kello on jo puolikymmenen
ja tuli
on saatava palamaan
ja meri tulee lähemmäksi
ja odotan että se loittonsi että voisin kävellä kiviä pitkin
mustia en tiedä simpukoistako
vai linnuista

ja sitten minä kirjoitan
kaiken taas uudestaan
ja sitten on viimeiset sanat
ja meri on tyyni ja se loittonee
ja yhtäkkiä kaikkien sanojen jälkeen saarista
minä olen täällä
saaressa, kaukana
ja olen ollut niissä toisissakin
saarikartta, saarikartta
pohjoiset, eteläiset

vesi tippuu hiljakseen
ja pilvet kuin postikortista
vuoret, vihreys
tai valkoinen valkoista jää
äiti kysyy miten te tarkenitte noin
ja minua naurattaa
silloinkin kun hypätään ilmaan
ranskalainen, tanskalainen ja minä
hypätään ilmaan hypätään ilmaan.

mutta se oli silloin
kun kirjoiteltiin postikortteja vielä suomeen osoitteeseen, jossa itsekin oli asunut

nyt sukeltaa lintu
kivet paljastuvat meren alta
ja minun korianterini kaikki pienillä aluilla
persilja, sipulit, salaatit, ne kaikki odottamassa auringonvaloa, postikorttimaisemassa

can i call you mine, laulaa Laura Veirs

July Flame
firey kind
will always
lead me through the night

July Flame
sweet summer peace
high up in the breath
just out of my reach

can I call you mine?

nämä puut, nämä vedet
milloin minä voin sanoa minun?

päivä jolloin kirjastot eivät ole auki
mutta onneksi on kirjoja varhaiskasvatuksesta
ja aivot
keksii oikeastaan sen miksi kaikki on kasvatus/koulutusjärjestelmässämme vinossa
mutta
eihän tutkimukseen saa koskaan laittaa mitään omaa
ilman viittauksia johonkin aikaisempaan
pitäisi löytää joku toinenkin joka on ajatellut samalla lailla
en ole tarpeeksi pätevä, jotta voisin esittää vain oman tulkintani ja analyysini

pilvistä ja aurinko aina toisinaan
lämmin
vintilläkin kun hakee pinon pahvilaatikoita
alkoi taas siivota
ja regina aina siivotessa

Hey this fire it's burnin'
Burnin' us up

ja pesukone
ja pakastin sulamassa

unessa on torneja
vuorilla
siellä on portaat, joita olen kulkenut aiemminkin
torneissa
ja ne ovat ihan kapeita, ehkä vain kymmenen senttimetriä leveitä
mahtuu aina yksi jalka kerrallaan ja seinässä on syvennystä niin että voi pitää kiinni
ja minä kapuan
se on vaikeaa ja toisinaan minusta tuntuu että en enää jaksa pitää syvennyksestä kiinni
jos rupean ajattelemaan sitä
että se vaatii voimaa mutta sitten taas muistan ettei se sittenkään vaadi mitään
että käveleminen on aika kepeää ja ettei käsissä tarvitse olla voimia
vaan tasapaino
ja takana tulee mies
joka on eri mies kuin se jonka kanssa kävellään hiekkaista tietä
kotiani kohti, joka on se rivitalo siellä josta kaikki uneni tulevat
hän haluaa tulla luokseni yöksi, vanha mies, mutta hän on minua ylempänä
auktoriteetti jollainlailla, vaikka minä kävelenkin edellä ja tiedän että hän haluaa minua
oi kyllä.
he kumpikin, vanhat miehet, joilla ei ole tunnistettavia kasvoja, mutta jotka edustavat kaikkea sellaista mitä olen tahtonut saavuttaa, taitelijat, syvät,
ja me kävelemme
portaita torniin hiekkatietä lapsuudenkotiini.

ja sitten kaikkien tietokirjojen, linkoamisen, pohjaanpalavan pastakastikkeen, pyykkikasojen, pahvilaatikoiden, lapsilähtöisten teorioiden ja pankkitunnusten keskellä
mies, joka ei ole unistani
ajattelee minua omissaan.
ja kaksi viikkoa niin olen jo maailman yhdellä vilkkaimmista lentokentistä
odottamassa jatkolentoa
muistikirjoineni, nauhrineni, kameroineni, tietokoneineini ja nuhruisine mekkoineni.

Absurdiuden tuntua
kun on pyörän selässä ja on käännyttävä kolmesti katsomaan
naisella, keski-ikäinen tyypillinen, on minkki tai hilleri tai mikä lie sellainen minkinnäköinen sylissään
siinä niin iltapäivällä, keskikaupungilla.
Kun käännyn viimeisen kerran katsomaan naista ei näy
tai näkyy sittenkin, mutta minkki on maassa, näkyy vain talutushihana, joka viettää jonnekin ja on jo poljettava vihreät vaihtuivat
absurdiuden tuntua
kun astuu bussiin ja kaikki ihmiset kääntyvät katsomaan
viereiseltä penkiltä tyttö kääntänyt päänsä ja tuijottaa, punaiset hiukset
vastapäätä thaityttö, joka ei näytä tyypilliseltä thaitytöltä, koska se ei hymyile vaan näyttää siltä että nukahtaa tylsyyteen, vieressään amispoika musansa niin kovalla että me kaikki saamme kuulla
takapenkissä sinapinvärisesessä hupparissa poika tai tyttö tai poika ei voi sanoa ei käännä katsettaan pois ja se tyttö jolla aina neuleita
yhdellä naisella, mustat suorat housut mutta kirjava pipo ja persikan väristä huulipunaa, vilkuilee
goottityttö nojaamassa tankoon. ajattelen onkohan hän hän.
ja kun bussi kaartaa jokainen huojuu sen tahdissa
ja sitten bussi pysähtyy, sisään astuu kuin Janet Frame
punaiset kikkarat hiukset, verkkaripuku, pipo ja punaiset posket
jotenkin ajattelen Janet Framea, tämä työntää pikkutyttöä toiselle penkille mutta huojuukin takaisin viereisiini ulkomaalaistaustaisen viereen "kun ei oo paikkoja, ei oo paikkoja mun on pakko istuu tähän" ja hetken päästä hän kyselee Säynätsalosta
ja minä katson jokaista
ja taas huojutaan kaarteitten tahtiin
kunnes bussi on taas vain bussi
ja kun seuraava tulee sisään me kaikki katsomme häntä

ja miksi aina tietää kun on totta
mutta unessa voi erehtyä
miksei todellisuudessa voi
yhtäkkiä ollakin unessa
kissa muuttuu hilleriksi
ihmiset huojumassa, huojumassa.

minulla on kuva
siinä ollaan me. me ollaan meren rannalla. minä odotin kahvimukin ja kummallisen hedelmän mehun kanssa kun mies oli pysähtynyt keskustelemaan ohikulkijan kanssa
minä istuin kivillä kasasin niistä kasaa
merenrannassa ja luin tuulessa rypistyvää reseptiä
väsynein silmin
delfiinit olivat vasta hypelleet joukoittain rannan tuntumassa ja siellä me
muiden turistien tavoin tähyilemässä, liukkailla kivillä
minulla on kuva
jossa on kolme hevosta
valkoinen, ruskea ja musta
valkoinen taustalla lumisateeseen sulautuen
ja kaksi edessä , harja tuulessa viuhuen
lunta maa, lunta taivas
ja sinä tuulisena ja rännänsekaisena päivänä minä löysin rannalta aivan sydämenmuotoisen kiven
annoin sen heti pois
ja ajattelen nyt onko se vielä tallella
niin kuin minun aivan pyöreä kiveni on.

yhtäkkiä kaduilla ei liiku kukaan. autot eivät lähde tai tule parkkipaikalle. sama kun mummi kertoo hetkestä kun yksikään lintu ei laula ja on kesä
yksikään mikä hiljaisuus mummi sanoo
pahaenteinen
isi sanoo höpö höpö
ja sekunti niin auto ajaa parkkipaikalle, ihminen sateenvarjonsa kanssa, linnut taas laulamassa.

Tänään on täysikuu. Sitä ei voi tietää ellei tiedä
kun on nuo sadepilviverhot.
Sadepilviverhot, jotka jatkuvat ainakin tämänhetkisen säätiedoituksen mukaan vielä ensi viikon tiistainakin.
Onnea vaan kevät.

tulivuori se vain
Islannissa jatkaa heräämistään
ja tulee tuulen mukana tännekin
tuhkana tosin
ja minä mietin miksi en ole siellä nyt
kaiken tulen ja tulvimisen keskellä
kaasupilviä varomassa

mutta olen täällä
ja herään neljältä aamuyöllä omaan huutooni
tajuamiseen että olenkin täällä kodissa
eikä täällä ole toisia huoneita joista tulla minun huoneeseeni
ei toisia ihmisiä joilta huutaa apua
joiden puolelle kierähtää

on vain tekstiviestien mahdollisuus
miettii
voiko äitille soittaa aamulla kello neljä kun on kaksikymmentäneljä
ja sanoa että äiti mä näin painajaista
ja sitten huusin apua apua apua
ja sitten sä tulit mun huoneeseen ja mä huusin edelleen enkä avannut silmiä
mutta sä et ottanutkaan syliin ja sanonut ei mitään hätää
vaan peitit minun naamankin peitolla niin että huuto hukkuisi sinne
ja minä tunsin tukehtuvani
ja riuhtaisin peiton pois
ja aloin huutaa huutaa kovempaa
ja hahmottaa että huone ei ole meidän ensimmäinen koti pikkukaupungissa
ja minä olen nähnyt unta

sitten on vaikea ajatella että on vielä kaksi tuntia aikaa nukkua
ja mies sanoo olevansa huolissaan unistani
minun ei pitäisi kertoa niistä hänelle
sellaiset ihmiset jotka eivät näe unia tai muista niitä
koska nukahtavat kahdessa sekunnissa siitä kun ollaan menty sänkyyn
jos toinen ei pidä hereillä
nukkuu kunnes selkään sattuu paikallaan makaaminen
eivät voi ymmärtää että unien maailma on ihan eri
eikä se välttämättä tarkoita mitään vaikka tarkoittaakin kaikkea
ja että unet,
niihin tottuu
niihinkin.

koko päivä menee miettiessä milloin sama painajainen on alkanut
ja miksi
vaikka tietääkin syyn, totta kai tietää,
mutta miksi siitä pitää silti nähdä unia? kun tietää mikä on mustaa ei sen pitäisi olla enää alitajunnassa. selvittänyt. selvittänyt.
ehkä se onkin jotain ihan muuta.

ja videokamerasta on mahdotonta saada kuvaa tietokoneelle. kirotut applet. menee tuhottomasti aikaa ja turhauttaa tiedostojen siirto miksi kaikkien laitteitten pitää käyttää jotain eri ohjelmia ja eri tiedostomuotoja ja voi tätä kopio/tekijänoikeuksien vyyhtiä. enää ei suunnitella niin mikä olisi kaikista helpointa, kestävintä, yksinkertaisinta ja hyödyllisintä
vaan ainoastaan miten kukakin ja mikäkin saa myytyä enemmän ja juuri omaansa.

ja inhottaa kaiken maailman byrokratia. että kaikki on sanamuodosta kiinni mitä saa ja mitä ei saa tehdä.
minä lasken lapset saliin harjoittelemaan kun siellä rakennetaan ala-asteen discoa. lasken heidät käytävään. annan heidän pelata itsetehdyillä tarinakorteilla. annan tytön kirjoittaa taas ihan uuden jutun. annan ja annan ja annan enkä jaksa välittää mitä pitäisi. en vaikka en saisi tuntien aikana kysyä kysymyksiä joita haluan. pitäisi olla ammattitaitoinen
mutta minä
muutankin tehtävänantoa kolmesti selityksen aikana
eiku tehdäänki sittenkin näin
ja kävelen edestakaisin ja selitän uudestaan ja uudestaan ja katson silmiin poikia
jotka kuvittelevat olevansa niin isoja
ja minä mietin
kun katson niitten seinälle läntättyjä esitelmiä
mielenterveysongelmista
ja
joku on leikannut lehdestä kuinka monta kertaa pitäisi saada
kirjoitettu käsin
pillua
ja sitten on kuvisluokassa kollaaseja joissa ah
sellaisia sanoja
joita voi kirjoittaa vain yläasteella
miettii että onko ne tosissaan
että onko se sitä
vai ime parsaa
repliikit
vai kummatkin
minä sanon olen kiinnostunut mitä te ajattelette
ja tytöltä minä kysyn miksi, mitä sinä sitten ajattelit
ja painan rec nappulaa
kaksi kertaa

tänä yönä minä haluan nukkua minä ajattelen
taivas on pitkään valoisa
ihmiset kävelevät eri tahtiin
ja joskus tunnit kestää niin pitkään
ettei ole ihan varma onko ollut yliaikaa
valo pidentää

tänä yönä ei tahdo herätä kertaakaan
ei neljältä
eikä aiemmin
eikä kuudelta
ei kertaakaan
neljältä aamulla on hämärää. pimeä lattia. vesilasi. mutta jotain on muuttunut
enää ei tärisytä jälkeenpäin
ei ole vaikeuksia avata silmiä koska pelkäisi mitä näkee
tai laittaa kiinni
mitä näkee
voi kääntää kylkeä
jättää ovia auki tai kiinni
jotain on muuttunut
sitten niiden öiden kun otsa oli hikinen ja äiti istui vierellä silittämässä. valo jätettiin käytävään palamaan kunnes oli taas turvalliset unet.

Mua väsytti aamulla vaikka meninkin puoli yhdeksältä nukkumaan
kävelin omakotitalojen keskeltä, olympiakylä, sanoi kyltti
ja sitten oli puinen talo (ja nyt muistaa että unohti kertoa terveiset) ja nainen joka oli niin ihana että kertoi kaiken senkin että tapasivat ilosaarirockissa ja se oli menoa ja
on pieni poika joka innostuu kertomaan tarinan ja kun minä puen jo eteisessä on sillä leikkikamera ja se yrittää ottaa minusta kuvaa mutta tyttö
se joka oli kipeänä koulusta
tulee koko ajan eteen
ja ne vilkuttaa kadulle pitkälle

ja sitten on yliopisto
ja iltaryhmät
joissa me nauretaan sille miten ääni muuttuu nauhalla
ja
minulla on niin nälkä
kun tulen ja mies kuuntelee ilman kuulokkeita heprean
tai arabian
tai
kielistä musiikkia
ja jotain jumputushittejä
ja minä melkein sanon
anteeksi
voisitko pistää ton paskan musas hiljemmalle
kiitos
mutta
onko se sittenkään nyt niin hirvittävää
kuunnella kymmenen minuuttia illasta paskaa musiikkia jos se tekee sen miehen onnelliseksi
enkä sano
mitään

ja lopulta olen yksin bussissa
ja huomenna on vain
yliopisto
päiväkodit ovat päättyneet
tosin ne vaihtuvat pian yläkouluiksi

ja odotan unta
kun saa tietää mihin paikkoihin
pääsee kulkemaan
ne ovat tulleet taas
unieni paikat
kummalliset vintit ja kellarit ja salaovet ja portaat ja portaitten aluset
ja

jotenkin tuntuu
että
kadonneiden asioiden listoista huolimatta
aion selvitä tästä keväästä.

Minun pitäisi lukea. Olisi pitänyt jo
aloittaa
kun aurinko ei vielä tule sisään taloon heijastamaan paljastamaan pölyä ja likaa ja ikkunoita jotka pitäisi pestä, voi miten pestä tuollainen valtavan leveä ja suuri ikkuna?

Mutta paperit on ihan sekaisin ja tuhat tuhatta asiaa tekemättä
pakkasessa alkaa vuotaa silmät
ja vesi on jäätynyt aina yön aikana
auringossa saappaat

kahvia
mutta oikeasti tekisi mieli suklaata
hiihtää jään yli ja tietää että taskussa suklaata
josta voi lohkaista palan kun pysähtyy
auringonvaloon

mutta kävelyt ovat kävelemättä
juoksut juoksematta, hiihdot hiihtämättä ja joogakin joogaamatta
on vain tenttikirja josta vielä yli sata sivua luettavana ja loputtoman pitkältä tuntuva ilta
kun on ryhmät, jotka eivät ole omia
että on eri tavalla vastuussa kun on lapset
joita ei tunne niin että ne tulisivat kiertämään päätänsä mahaani vasten
vaikka on niitäkin
jotka jo ensinäkemältä tulevat syliin
tyttö painaa varmaan enemmän kuin minä,
minä ajattelen ja tuntuu että jalat murenisivat, vaikka niissä onkin lihaksia
koko ajan enemmän

ja yöllä sellainen uni että on pakko kirjoittaa se viideltä aamulla muistiin
on Islanti
ja vanhat parrakaat miehet ja museo ja museon uumenista nouseva pylväs, jossa pieniä kuvia kuin kirjoitusta
aavemaista
paksu metrejen mittainen käärme jonka parrakas mies antaa nuolla meidän kaikkien kädet
se on kuulemma hyväksi, terveellistä
minä en halua, vetäydyn mutta mies sanoo että pakko
ja käärmeen kuolaa menee hihoihin ja mies kieltää haistamasta
selkärankaa
ja on kirja jota lukee ulkona auringossa
siinä on kaksi lesboa jotka ovat menossa italiaiseen ravintolaan syömään mutta tarjoilija vaihtuu yli 150 kertaa koska kukaan ei osaa antaa tarpeeksi hyvää palvelua omasta mielestään heille
kunnes minut keskeyttää parrakas mies ja toinen ja nainen ja he tuovat pöytään suklaata, inkiväärisellaista ja teetä, taas mustaa teetä ja minullekin kupin
ja me puhumme islannin primitiivisyydestä
ja kun sanon he katsovat toisiaan
kuin tietäisivät enemmän
tietäisivät totuuden
miksi pylväs on maan alla kuvineen päivineen miksi maa on täynnä kummituksia.

ja koko päivän on leijaillut kummallinen tunnelma
puiden varjot auringoista kun ajattelee niitä lapsia jotka menivät hakemaan pylvästä salaluukun uumenista, pimeää ja vettä ja kuinka ei voi muistaa sitä mistä kaikki alkoi

muistaa vain museon aukinaisen oven, kortteja telineessä niin kuin yleensä
ja sitten lattialla alue, he sanovat, tämä, tässä näin
ja sieltä löytyy luukku
mutta kaikki oli kummallista jo alun alkaenkin
vuoristot

aina samat unen maisemat

paitsi että tämä oli uusi
kuin pelkistetyn kauhuelokuvan kylä.
ei mitään tuttua, ei mitään sellaista mitä aikaisemmin
ei edes ihmisiä, joista tunnistaisin jonkun kasvot.

mutta nyt
nyt minun aikani on mennyt umpeen. tenttikirja ei tule luetuksi lukematta
ja koska kävi ihme ja pääsin läpi edellisestä (!)
on läpäistävä vielä nämä kaksi,
oi kyllä, enää kaksi tenttiä
toivottavasti ikinä!

kummallista ajatella että yhtäkkiä ei olisi enää ikinä kokeita
tenttejä
jonain päivänä ei enää
esseitäkään

että kun on ollut suorittamassa erilaisin suorituksin melkein 18 vuotta
tuntuu ajatuskin siitä ettei olisi enää
hieman
tyhjältä
kai.

mutta onneksi, voi onneksi vielä on suorittamista jäljellä niin ei tarvitse luopua
ah
tästä niin ihanasta arvioinnin, arvostelun, mittaamisen ja tenttaamisen kohteena olemisesta.

oksettaa
yhtäkkiä
vaikka on lumisade, vaikka on karjalanpiirakoita vaikka oli jo ajatellut busseissa ja kaduilla ja eteisessä ja yöllä että on hyvä, että on vain hyvä, eikä muuta ja kun ripustaa takkia ajattelee
älä mene tähän, älä mene tähän nyt

unessa
on lukko
ja ovi ja huutaa oven läpi, minä olen vain vessassa vaikka todellisuudessa ei uskalla mennä vessaan vaan pitelee ovesta kiinni, tietää,
pitelee kaikin voimin, ihan totta, mä olen vaan vessassa
ja karmivin kohta on leikattu pois
ja siirtymä on siinä kun maisema niin kuin Innocence elokuvasta
vihreyttä mutta silti kuin uni tai painajaisuni ja huutaa äitiä, tietää
että näin sen kuuluu mennä, että tässä kohtaa
että on leikattu tähän kun on keskellä vihreyttä jo
loputtomasti niin kuin painajaisöinä eikä ole varma kuuluuko ääni oikeasti vai vain unessa
mistä sen tietää? mistä äiti ja isi aina tiesivät tulla
kun oli itkusta silmät ja yö pimeä ja vain turva siitä että viereisestä huoneesta herätään
ainut mahdollisuus

mutta toisessa unessa sitä sanoo äidilleen etten ole koskaan pitänyt sinusta
minä vihaan sinua, kuulitko, oikeasti
miten äidin kasvot kääntyvät vinoksi suruun kauhuun pettymykseen
vihaan vihaan vihaan

oksettaa
yhtäkkiä vaikka lumisade ja eteinen että vakuuttelee itselleen kuinka ei kannata mennä tähän
vaan jatkaa joogaamista, jatkaa joogaamista niin kauan että tuntuu hyvältä
syödä pinaattia, syödä pinaattia ja papuja ja soijatuotteita ja vihreitä kasviksia ja tuoreita ja marjoja ja viinimarjamehua ja pähkinöitä
nyt
ei kannata mennä

mutta yhtäkkiä
on niin lamaantunut että kirjat lakkaavat kääntämästä sivuja
simpukat ikkunalaudoilla liikkumattomina
kaupunki valoisa jo ennen seitsemää
pulssi ei ole nopeutunut

maksa laskut, ota tenttikirja esille, suunnittele opetus, leikkaa huovasta suikaleet, tarkista bussiyhteydet, maksa jäsenmaksu, lue kommentit, keskustele musiikista, kirjoita sähköpostiviestit, vastaa

keskity olennaiseen, hengitä syvään

yhtäkkiä
vaikka onkin lumihiutaleita gently
kirjoittaa
unessa tyttö tummatukkainen ja nunna
unessa tyttö niin kuin vuosi sitten ja nunna
joka halaa tyttöä lujasti miten onnellisia miten he olivat ajatelleet toisiaan
minä en mene
menen ja me kysymme yhteen ääneen etkö saanut sähköpostiviestiäni
me emme halaa niin kuin he halasivat
me halaamme eri tavalla
eikä nunnalla ole oranssia kaapua eikä hän ole niin pieni kuin oikeasti on
mutta se onkin uni
eikä uni ole tosi

voi sujuvasti keskustella ruokapöydän ääressä
sujuvasti ilman mitään
ja tyttö tarvitsee kolme valkoista pahvia koska kirjoitus ei mahdu, se ei mahdu ja pelkkää sotkua ja suu väpättää ja minä sanon ettei paperi lopu tästä maailmasta, haluatko toisen ja tyttö nyökkää ja kolmannen ja eet ja ässät ovat väärinpäin ja täti kysyy ihan totta onko tämä kaikki teksti tuosta kuvasta, tarinasta
minä nyökkään ja on ihan erilaista kuin toisessa huoneessa jossa kettu muuttuu koko ajan kissaksi ja tiikeri leijonakuninkaaksi eivätkä ne tahdo mitään muuta kuin syödä muiden eväät ja asua kattolampussa ja voi mitkä mahdottomat turbohiirenloukut
ei tule loppua ei tule loppua
missä vaiheessa ihmiset oppivat luopumaan omistaan?

huomenna tulee joku sähkötarkastus. joku sähkö. kotikäynti. tulemme yleisavaimella. he eivät koskaan odota edes sen vertaa että ehtisi avaamaan avain on jo lukossa kun soitetaan ovikelloa. pimpotetaan

eikä se mene pois
mikä alkaa

pitäisi niin paljon, niin paljon ja todellisuudessa
kaikki aika menee vain kuuta katsellessa
jos ei ole pilviä
ja jos on
katsoo niitä

unia.

ihan loskamoskaa
unet omituista energiaa täynnä
hirveä aikatauluttaminen, ja minähän niin rakastan sitä
eikä mitään luettuna vielä tänään, ei mitään
muuta kuin tämmöistä taas
että koko aamun käyttää työpaikkojen listaamiseen,
mitä erinäisimmillä metsäsivuilla, yritysten sivuilla
miten hullua, että yhtäkkiä se olen minä joka luen metsäteollisuus lafkojen propagandaa ja toivon että jostain sieltä tärppäisi
ja sitten juoksen lounaalle ja lounaalta avaimien hakuun
ja sitten aiktauluttamista
kaikkien bussien kanssa säätämistä sinne ja tänne ja äh ja voi
miten on ärsyttävää kun joku toinen on aikatauluttanut työsi huonosti
ja sitten vaihvihkaa taas jo kymmenennen kerran ottaa yhteyttä
että voisiko tätä vaihtaa sittenkään
kun ei suostu antamaan suoria yhteystietoja päiväkoteihin
mikä ihme järjestely sekin on
niin paljon helpommin voisin sumplia kaiken itse mutta ei. kordinointia kordinointia. täytyyhän kaikille olla töitä, joo.

ja sitten on yhtäkkiä tässä.
tenttikirjat avattuina, kyllä, avattuina, mutta koskemattomina
mitä siitä jos on vielä kaksi kirjaa lukematta ja viikon päästä tentti
mitä siitä luetaan sitten öisin ja ei niistä kuitenkaan mitään muista.
tämä tenttiminen.

eikä huvita lähteä tänään
vaikka kai se olisi järkevintä
kahlata loskan läpi ja hypätä bussiin
heti joogan jälkeen,
johon koko motivaatio laskenut
yhtäkkiä
ei jaksaisi enää asanan asanaa. käy tylsäksi. siksi uudelle kurssille. pian.

kyllästynyt kaikkeen
paitsi avokadoihin
jotka rahdataan jostain israelista

kaikki on kuun vika
kun se on pieni, on väsynyt eikä jaksa ryhtyä mihinkään kunnolla,
kun se on tulossa täydeksi, on liikaa energiaa ja levottomuus.
kuun vika siis.
onhan meissäkin 70 prossaa vettä miksei se vaikuttaisi meihin kun vaikuttaa meriin ja järviinkin.




1.3. Tää kaipaa pakkasta!
28.2. Suomalaisen kulttuurin päivä.
27.2. luistelu järvellä
26.2, tämä kuva kaaos, kaaos minun ajelehtivuudessani.

Yöllä
on niin monia unia, että niistä voisi kirjan
ja huvittavinta unipäiväkirjasta sanahaulla
löytää kaikki ne unet
joissa hampaat irtoavat
ja tietenkin
unien tulkintaa keskustelupalstoilla
että mitä keskemmältä hammas irtoaa sitä läheisempi ihminen kuolee
suu täynnä verta ja hampaita,
sitä on ollut aiemminkin
ja yrittää miettiä
mitä silloin tapahtui
ja huvittaa tulkinnat impotenssista
koska seuraavassa unessa peniksestä irtoaa pala
mitähän Freud
sanoisi siihen

ja kuin ohimennen tyttö kirjoituksen lomassa
sanoo ai toi joo se tuli harpista
ja vilkaisee minua sivusilmällä
reaktio
reaktio?

basilika ei oikein kestä näin keskitalvella
mutta se juo
hetkessä

ja pitää opetella
pitää opetella
lukee ääneen luuihmisiä. mikä hassu suomennos se olisi. Luu ihmiset. Luuihmiset.
lukee ääneen vaan niin ettei ymmärrä kuka puhuu
miten kirjoittaa omalla kielellään?

Jotenkin
olisi sellaiset väsyneet silmät että voisi
mennä nukkumaan, ei tiedä ottaako patjan lattialle vai yrittääkö sänkyä,
päättänyt ostaa sellaisen japanilaisperäisen

eikä jaksa ladata valokuvia vieläkään
jotenkaan ei jaksaisi

sitä on istunut koko päivän jossain
aina viimeiset sivut kiireellä luettuja
jos olisin tentaattori kysyisin aina niistä
viimeisen kappaleen puolivälin sivuista
oikein sana sanalta vuosiluku vuosiluvulta
piruuttani
niin kuin tyttö sanoo että hän oli juuri sellainen oikein tiukka ja pirullinen
minä sanon, minä en, minä juuri päinvastoin niin että pikkutytöt tulee kuiskuttelemaan, että me pidetäänkin bileet, ethän kerro, ethän, vaikka kenelle minä kertoisin kun minä olen vastuussa.
ja lupaan kysyä rehtorilta saako lasiovet aukaista,
edes kerran.

ja eilinen kuvotus on tiessään
koska tänään on pilvinen sää
ja kuten tyttö jo kirjoitti taivas ja kuunsirppi ohut, kiinnittävät huomiomme
eikä minulla kameraa
eikä kamera ilman jalustaa edes saisi sitä
sinistä sinistä tummaa ja ohut ohukainen viilto vain kuusta jäljellä

minä päätän lähteä trans siperia junaan
päätän uuden paikan itselleni
sillä tavalla vain noin vain

ja kaikki tuntuu kaukaiselta
niin kuin siperia
yhtäkkiä niin mahdottoman kaukana
sekin aika kun ei ollut käynyt vielä missään saarissa
ei edes omalla merellä
kun matkusti junilla ensimmäisiä kertoja ensimmäisiä kertoja niin pitkiä matkoja
ja vaihtoja ja juna niin täysi että vaikka paikkalippu sitä istuu toisten rinkkaselkäisten kanssa lattialla siinä välikössä joka junissa aina on
kun on kuva kesästä ja kummallakin kirja
ja sitten kirjoitettiin listat päiväkirjojen väliin
niistä asioista joita haluaisi vielä tehdä
ja siellä on islanti
siellä on grönlanti
ja tulentekeminen

ja yhtäkkiä sitä sytyttää jo takkaa niin kuin ei mitään
kaminaa
saunaa nuotiota
sitä on käynyt siellä mikä ei ollutkaan vihreä,
ainakaan talvella

ja miten kaukana
miten kauaksi kaikki taas menee
meri
että sitten kun ajattelee että vuorokausi lentokoneessa
mitä se olisi ollut viisisataavuottasitten

yöllä on hississä
ja hissi ei menekään perille
ja ystävä, jonka on tuntenut alle kouluikäisestä asti
saa puhelun ja minä kuiskaan pyydä nyt sitä apua sano ettei hissi toimi
mutta hän ei kehtaa hän ei halua nähdä sitä miestä, hän sanoo ja minä kiroan että
ei voi olla totta että nyt me olemme sitten täällä hississä
ja meidän pitää katsoa valokuvasta että missä kohtaa on hälytysnappula
ja sitten se soi mutta kukaan ei tule
se ei ole sellainen että ottaisi yhteyden jonnekin hälytyskeskukseen, kunhan pirisee

ja minä syön hirvenlihaa,
se on niin kuin söisi kirjolohta, vaaleanpunaista
eikä se oikeastaan maistu miltään
siellä on minun itärajatytön isä, se on sen isän hirvi ja minun kiwini ja minun itärajatyttö ja minulla vaaleanpunainen hirvenliha

ja mies näyttää eri, on eri, vaikka onkin minun. mutta unessakin minä tiedän että se on uni, ettei sitä voi sekoittaa. että toista ei tunne vielä niin että voisi sekoittaa
uniin.

ja on juhlia ja kaikenlaisia intiimejä tilanteita. jotka muistaa heti herättyään niistä mutta ei enää kun lähestyy seuraava yö. muistaa vain että oli paljon. että oli monia paikkoja ja paikkoja ja paikkoja ja ihmisiä ja yksi ihminen kaikissa läsnä.
että on läsnä yhtäkkiä ja sitten ei olekaan
ja haluaa nukahtaa jotta voisi

ja lähteä trans siperia junaan

ja haluaakin yksin. että opettelisi venäjän kielen ja sitten menisikin ihan yksin
istuisi vain ja tarkastelisi
sillä tavalla kun tarkastellaan
juhlissa joissa istuu seinää vasten ja tyttö sanoo sinä aina tarkkailet ja sitten kaikki tarkkailevatkin sinua
tai kirja edessä niin että kaikki luulevat se lukee
mutta sitten tulisi kuitenkin joku puhelias
sellainen että yhtäkkiä huomaisikin olevansa joukossa
niin siinä aina käy
yksin matkustaminen päätyy aina siihen että on ihmisiä
ohimeneviä tai pysyviä
niin kuin minä
kun istutaan siinä sen lammen rannalla ja lapset, ovatko he enää lapsia, yrittävät humalapäissään päästä lautalla keskellä olevaan telttaan
ja meillä on kummallakin kamera
ei samalla tavalla kuin sillon kun kysytään
että mennäänkö sisälle lämmittelemään
eikä kumpikaan tiedä mitä toinen tarkoittaa
mutta nyt me tiedämme
eikä minun oikeastaan tarvitse kysyä että tulenko minä sinun
vaikka silloin siinä kun minä solmin kengännauhoja ja on pakkasta
vaikkei sitä huomaa
tarvitsee kysyä
monta kysymystä sanoa onnellinen
mutta se oli silloin
ja silloin oli kaikesta tietämätön kaikesta
vaikka ohuet seinät olivat silloinkin
ja lukkoja tai lukottomia ovia
ja mummi sanoo ovenraosta että nyt
ei päässyt koskaan meidän leikkiin

ja minä painan pään alas ja yhtäkkiä me pysäytetään auto
ja kysytään mitä
ja minä
en osaa vastata
koskaan kun kysytään
lue,
lue minut niin sitten
minä kävelen takaisin jokaista asfalttitietä vaikkei sitä kirjoitetakaan enää niin
ja on vappu
ja ihmiset tuppautuvat amazing raceen
ja sitten on jo seuraava päivä
vuosi
ja vappu taas ja me kävelemme koko yön auringonlaskusta auringonnousuun
mutta shut up, it's just fucking
ja on kalastusaluksia ja kalastajia ja minä loputtomasti harjoittelemassa leipää
kunnes tulee tammikuu helmikuu
miten tottuneesti sitä sanoo talveksi vaikka se on suhteellista
ja minä heitän neljä minä heitän neljä
mutta se on edelleen sattumanvaraista

ja tulee yö
ja on pimeää ja minä juoksen ja miten nopeasti
varjot muuttuvat varjoiksi miten nopeasti katoavat niin ettei olekaan varma oliko se varjo
varjo vai ihminen
ja miten nopeasti taas piirteet takaisin ja kaksi
kävelemässä päinvastaiseen suuntaan eksyneet suunnista eivät seuraa
ja minua ei ole sinä yönä
hiljaa aamua merenrantaa
yksitellen

eikä silloin löydy ainoatakaan simpukkaa kun tahtoo tehdä merihevosen
mutta nyt
on talvi kun on tummansininen taivas ja kuunsirppi on ohut
ja kirjat ovat pöydällä, kaksi sänkyä päällekäin,
huomenna aamu
ja kyläkoulu
automatka kun ei ole enää pimeää

ja jossain päin maailmaa alkaa olla jo aamu
aurinko noussut
kahvia ehkä
eikä tarvita lumenkaatopaikkaa

On koko päivän kirjoittanut
omaansa
tai paremminkin editoinut
teki radikaalisti ja palasi vanhaan versioon, pakkasi uudet uuteen kansioon
ja alkoi alusta.
sillä tavallakin voi olla hyvä joskus
luopua kaikesta työstä jota on viimeisten kuukausien aikana tehnyt
ja palata sinne missä oli vuosi sitten.
niin.
niinkin voi täytyy ehkä

ja sitten teki joogan pimeällä keittiön lattialla
ja neuloi pipoa kun katsottiin perheenä telkkarista seitsemästä merestä
ja jotain sarjaa joka on tullut jo tuhat kertaa
ja Jane Austenin Emmaa
ja äitillä oli punaviiniä koska äitillä alkoi loma
ja minä huusin kymmen kertaa että piposta tulee ihana
säärystimet ja niin kuin säärystimet mutta käsiin on jo tehty
huomenna on ruokakauppa jouluruoka vuoro

ja sitten
saa pitkän kirjeen mieheltä
jonka näki viime yönä unessa surfaamassa
ja mies kertoo
että sinä päivänä kun
kohtasimme
hän näki rakastettunsa viimeisen kerran
ja minä vain heitän kuolleen delfiinin hänelle unessani
ja kuuntelen the Kinxiä
josta tulee mieleen vappu Islannissa
ja seuraava päivä täynnä sadetta
minä ja Maija Reykjavikin kaduilla kahviloissa puhumassa seksistä

minä kirjoitan miehelle että kaipaan Islantia.
se on helppo kirjoittaa.
Mutta en minä Islantia kaipaa
minä kaipaan sitä tilaa mikä siellä oli
kaipaan sitä että olin irrallaan
irrallaan tästä maailmasta joka on totta
minulla ei ollut mitään
ensimmäinen sunnuntai meren rantaan
ja keltaiseen kahvilaan josta tulikin
sellainen paikka jonne joka viikko

tärisen kylmästä
ja että joku ihminen
jonka on tavannut vain kerran
kuin ohimennen
kirjoittaa minulle
miten on ollut surullinen kuukausia
vain koska
minä näin unen jossa oli merta, delfiini ja hän.

miten kummallisia tarkoituksia

että minä hymyilen koko metsän läpi
vain koska on nähnyt toisen ihmisen hymyn

Destroy everything you touch today
Destroy me this way
Anything that may delay you
might just save you

kävelee järven poikki, tikka
kettu yli järven
kävelee, kävelee
yöllä makaa pimeässä kuten ennenkin
ja näkee unta surfaavansa merellä miehen kanssa
jonka tuntee vain ohimennen

You only have to look behind you
At who's underlined you
Destroy everything you touch today
Destroy me this way

Ja alkaa opiskella mutta alkaakin kuunnella
ja kun avaa silmät isi seisoo siinä ja
pitäisi alkaa imuroimaan sanoo

lumityöt
on tehty
ja kun lukee mitä sille jota joskus rakasti
alkaa oksettaa
istuu jalat koukussa ja on oppinut että voi kirjoittaa
kirjaimia tikkukirjaimia isoja
kirjaimia
voi laittaa

Everything you touch you don't feel
Do not know what you steal
Shakes your hand
Takes your gun
Walks you out of the sun

uutisia joka päivä kaikkialla
seksityöläisistä
kummallista miten ne tulevat aaltoina
aiheet

niin kuin onnettomuudet
aina sarjoissa

ja me huvittuneina kuuntelemme uutiset toistensa perään
kuinka usa:ssa on kolme ihmistä kuollut lumen aiheuttamissa onnettomuuksissa
me huvittuneina mietimme että niin
miten sekin uutinen on päätynyt meille

ja alkaa kirjoittaa taas
etääntyä siitä mikä on unta
tehdä asanat päivittäin
kävellä järven poikki
valita jouluruoat
antaa unien tulla öisin, antaa niiden tulla
antaa kuvien

joita ei voi tarkasti enää
muistaa mutta paikat
ne ovat aina samat
niin
lumi joka alkaa aurinkotaivaalta yhtäkkiä mutta kun
sitä yrittää kuvata
on järjestelmäkamera ja kaikki
se ei näy kuvassa lainkaan
pitää olla isommat hiutaleet isi sanoo
ja tähdet jäältä peittyneet hankeen
höttöstä minä sanon
ja voisin jäädä tuijottamaan tikkaa
aina aina niin kuin mökin rannassa soutuveneen luona

jättää unet sikseen
jättää ne
olla välittämättä että sanat tulevat aina kaukaa ja puhelimessa on mahdotonta saada selvää
edes siitä mikä on paikannimi
ja että kinkut yhä kasvatetaan ja jos fyysisesti voimakkaampi sukupuoli olisi synnyttäjä
toinen olisi täysin alistettu
ja isi huutaa
että tulee ohjelma grönlannista
huutaa aina mikä ohjelma milloinkin tulee
ja minä

pistän silmät kiinni ja avaan
silmät kiinni ja avaan

What you touch you don't feel
Do not know what you steal
Destroy everything you touch today
Please destroy me this way
- Ladytron, destroy everything you touch -

minulla on vähän niin
että on äitini silmät.
vaikka kuvissa se ei oikeastaan ole
koska äitillä on pyöreät sellaiset pyöreät vain
mutta että aina kun saa vaikka
jonkin kirjeen
jonkin kirjeen vain
sitten täytyy lukea sitä omassa huoneessa.

olen yrittänyt löytää ohjelman kuville
että saisin teetettyä minun saaresta
ja sitten siitäkin saaresta joka on ison valkoisen (vihreän) saaren pieni saari

ja saksalainen poika sanoo että minä olen minä
ettei hän oikeastaan muista huonoja puoliani
mutta ei ymmärrä edelleenkään suomea
niistä kirjeistä joita olen hänelle kirjoittanut

miten nopeasti sitä unohtaa myös sen
mitä on kirjoittanut

tänään on lyhyt päivä
kaikista lyhin
ja sitten alkaa jo valo
lisääntyä

ja äiti kysyy miten me niin vähissä vaatteissa siellä oltiin
ja minä nukun pitkään
ja isi sanoo että kylläpä joogasta lähtee kova ääni
kun on se hengitys mutta minä en sano mitään jatkan vain liikeet loppuun

ja tänään yrittäisi päästä kirjastoon
lainaamaan eropaperit
kun on luvannut ystävälle että lukisi sen

ja sitä miettii että kuinka paljon kirjailija saa palautetta
omista kirjoistaan lopulta
keneltäkään lukijalta
sellaiselta kuin minä
sitä me mietitään kun kävellään
kävelläänkö me yliopistonkatua
kaupasta elokuvavuokraamoon
ja on ne kaksi miestä humalassa siinä
tai ehkä me olemme jo kääntyneet sille tielle
missä olemme jo melkein perillä

olen typistänyt grönlannin sataankolmeenkymmeneenviiteen kuvaan
ja isi tekee lumitöitä
ja on talvi
ja minä makaan kykenemättä nukkumaan
kun on pilkkopimeää ja
unet
tulevat kuvina
Helsingin Sanomat sanoo että kiire jo
lääkäriin jos heti nukkumaan mennessä alkaa nähdä unia
minä luen lauseen useampaan kertaan ja ajattelen
että tarvitsevatko minunkin uneni
hoitoa

muistaa ne aamulla
kaikki
tai kuvat niistä
mutta sitten unohtaa
unohtaa tyytyväisenä ja päättää kirjoittaa työllisyyspolitiikkaan vastineen
tahtoo sanoa kaiken
miten järjettömästi
järjetöntä kaikki tämä työnteko nykyään on
että missä vaiheessa
työnteosta on tullut joku itsetarkoitus
missä vaiheessa työntekeminen on muuttunut välttämättömistä käytännöllisistä askareista
koko elämäksi.
miksi meidän pitäisi pidentää työpäiviämme kun
työtä ei riitä edes jokaiselle
ja suurin osa meistä tekee turhanpäiväistä,
jopa negatiivisesti maailmaan vaikuttavaa työtä
työtä joka ei edistä mitään muuta kuin pahoinvointia
kaikille

maailma on mennyt ihan nurin
eikä voi käsittää että miksi
muutosta on niin vaikea saada aikaiseksi
miten
voi
olla
niin vaikeaa pysähtyä
minä kysyn
ja kun ikkunastani siellä harmaassa kaupungissa näkee suoraan parkkipaikoille
minä ajattelen että miten edes on mahdollista
että ihmisiä riittää jokaiseen kauppaan joka päivä niin paljon että ne ovat täynnä
minä
en ole ostanut harmaasa kaupungissa tänä syksynä kertaakaan itselleni
mitään mistään
muualta kuin ruokakaupasta
toisille ostettujen lahjojen ostoskerrat voi laskea yhden käden sormilla.

jos ajattelisi
että vaikka kerran kuukaudessa kävisi ostamassa jotakin uutta tavaraa
ja olisi 130 000 asukasta
Päivässä kävisi siis n. 4333 ihmistä kaupassa (jos ajatellaan että ne jakautuisi tasan)
ja jos kauppoja on vaikkapa 100
niin se olisi vain 43 asiakasta päivässä
alle kymmenen asiakasta tunti!

niin

no, eipä tuossa laskelmassa nyt ole mitään järkeä tai mieltä
koska ihmiset nyt kuluttavat kuitenkin mitä kuluttavat.