plusasteita

Ei vieläkään töitä, mutta harjaannutan epävarmuuden epäsäännöllisyyden ja epämääräisyyden sietokykyäni.

Porkkanakakku on uunissa ja odotan tyttöäni ja hänen poikaansa tulevaksi. He menevät ristiäisiin. Sellaisen pojan, joka on jo aikuinen ja joka on toisesta maasta. Sellaisesta maasta, johon minä ehkä pian. Vihjasin siitä eilen äidilleni, mutta ei hän ottanut sitä todesta. Hyvä ehkä niin. He ovat katsoneet isin kanssa matkaohjelmia ja ovat alkaneet uskoa, että stan loppuiset maat ovat sittenkin ok.

Olen käynyt läpi karttoja tänään. Tai sitä mistä niitä voisi saada.

Ja lukenut tytöstä, jolla on erityisiä lahjoja.
Olen aina haaveillut siitä, ettei maailma olisi vain yksi taso. Että kaikki energiat olisivat totta.
Ja kuitenkin pelkään.

Viime päivinä olen ollut kummallisen lähellä. Olen lukenut Syriasta, olen lukenut Iranista, Intiasta, Afghanistanista ja olen ollut siinä hetkessä. En ole ajatellut tapahtumia enää jossain muualla tapahtuviksi, vaan jotenkin olen tuntenut kuinka olemme kaikki samaa liikettä.

Saman olen tuntenut myös auringossa eilen
kun lumi sulaa ympärillä ja rysähtelee puista alas
ja tänään kun mummo vetää hitaasti kelkkaansa ja kaksivuotias poika tekee yksinänsä lumitöitä.

isi katsoo vedestä dokumenttia ja kysyy oisko kiva olla vesimolekyyli
ja minä sanon että tavallaanhan me ollaankin

mutta. niinhän se onkin
että me ollaan kaikki samaa. lopulta ja alussa ja siinä välissä vaan jotenkin yritetään tehdä itsemme tärkeäksi ja erilaiseksi. vaikka mikä täällä olisikaan toistaan ihmeellisempi.

Would you know my name
if I saw you in heaven
miten kansainvälistä. Hunnutetut naiset ja kiinalaiset miehet.
Ja minä, joka muistan koska opeteltiin englantia 15 vuotta sitten tuosta laulusta.

Salaatissa on purkitettuja punajuuria ja
kaalia

ja yläkerrassa on iso pienoismalli ja valokuvia Puterista (tästä paikasta) viisi vuotta sitten. Kun tämä satama ei ollut paskanen lätäkkö vaan luonnollinen joki, metsä ympärillä. Minä ajattelen taas miten paljon  me muutamme hymyissä suin. Mies on innoissaan siitä, että metsän tilalle tulee business rakennuksia, paikallisen pojan mielestä on mahtavaa, että hallitus antaa ilmaiseksi talon ja kymmenen aakkeria metsää köyhille kyläläisille, jos he hakkaavat metsän ja istuttavat öljypalmua. Taloudellinen nousu. Jee.

Minä ajattelen, että tämä on 14 500 erilaisen kukkivan kasvin koti
210  nisäkäslajin
600 lintulajin
150 sammakkolajin
80 erilaisen liskon
tuhansien hyönteislajien
10 erilaisen apinan
koti

minä ajattelen kuinka Indonesian vesillä kalat loppuivat kuin seinään
niin loppuivat että linnut sukelsivat meidän muovista viehettä. Sukelsivat muovista mustekalaa. Sukelsivat niin, että koukkuun jäi, melkein hukkui Booby, nokassa koukku. Niin vähän kalaa, että pyörsivät venettä tunteja. Sukelsivat muovisten kalojen perässä kerta toisensa jälkeen. Viisi lintua, kuusi, seitsemän, kymmenen, viisitoista.
Kalastajat rivissä koko yön. Kaksikymmentäkolme venettä rivissä koko illan, yön. Joka yö. Räjäyttävät koralleja, myrkyttävät lahtia, keräävät kalat.

ja sitten kun sukellan aikaisemmin
on sinisiä keltaisia suuria pieniä mustia jättikokoisia ruskeita valkoisia delfiininnäköisiä kaloja. On meritähtiä on simpukoita

pistän silmät kiinni. Palmuplantaasit. muovipullot tupakka-askit öljyt mutterit ja paskat kaikki kellumassa. Lokki muovipullon päällä seilaamassa.

Malesia.

Kahdessa tunnissa
ehdin nousta ylös, joogata (meditointia ei ehkä voi tässä laskea, sillä se kesti tasan neljä minuuttia ja kymmenen on kyllä ehdoton minimi), syödä marjapuuroa ja karjalanpiirakan, lukea hesarin,
pyöräillä Hevossaaren päähän ja takaisin ja uida
järvessä

oi miten tuntui hyvältä pistää varpaat kylmään veteen ja huljutella
ja sitten heittää mekko pois ja
miten tuntui hyvältä nousta ylös eikä ollut kylmä
kaikki lämpö vain

ja miten äitin ikivanha pyörä natisi
kun minä poljin
punainen pyörä eikä ihmisiä, ainoastaan rekkoja ohi tehdasalueille
sillan kohdalla lämmin tuuli
aallot polviin asti

ja nyt olen hoitanut käytännönasioita niin paljon
että seuraavaksi otan viltin ja menen ulos
aurinkoon

miten täältä edes voisi haluta lähteä sinne kylmään tuuleen
tai edes tööttäilevien autojen keskelle odottamaan vihreäksi vaihtuvaa valoa.

vappu

Grillibileet
jotka alkoivat sateessa
ja minä lähdin
kun aurinko oli ollut jo hetken ja kello yli viisi
ja kävelin auringonpaisteen läpi
Camilla bussipysäkillä matkalla tanssiin
tuntematonta reittiä ja valkoviiniä ja kuohuviiniä ja
hautausmaan ohi

Heiðmörk
metsä
ja me ainoat matkustajat
jonkinaikaa linja-autossa ja seuraavalla pois sanoo Georg
ja minä että kaunis pieni kävely
koska ympärillä betonisia kerrostaloja
samanlaisia neliskanttisia
mutta



pian tulee maasto
ja tuore puu katkaistuna
se tuoksu
sahanpurua ja kostea tuore puu
ja minä
että jonain päivänä vien sinut oikeaan metsään
josta keskustelu siitä mitä tarkoittaa i'll take you




ja on järvenranta
jota voi kiertää
ja bussi, joka taas kerran juuri mennyt
betonilähiöiden
korkeiden kerrostalojen
amerikkalaistyylisten uusrakennusten
funkkistalojen
ohitse
kukkulalle jolta koko Reykjavik siellä
auringonlaskussa

ja lintu joka päästää tai jonka siivet päästää
äänen josta en tunnista sitä
ja se seuraa meitä, minua, se seuraa minua
ja toinen sanoo ettei se ole sama lintu
mutta tietenkin se on sama lintu
se tuli tuttavaksi metsässä
ja jatkoi
matkaa vaikka rumat rakennukset ei puita
aina vain sinisellä taivaalla laulu



ja autioituneet talot, keskenjääneet
huoltoaseman vessa ja elokuvateatteri jossa elokuva juuri alkamassa
ja me
vain sisään ja tietysti tauko keskellä elokuvaa
joka olikin hyvin uskonnollinen
ja kuinka nauramme molemmat
kun lapset juoksevat lopussa viljapeltoa
valkoisissa vaatteissaan
ja puu niin raamatullisena

ja kotimatka kestää puolitoista tuntia jalan
ei tarvitse kävellä niin nopeasti
mutta minä teen kaiken niin
enkä tee, minä sanon. en kaikkea ja me pysähdymme pimeään

mutta ei enää pimene
vaan alkaa aurinko nousta
jos valvomme näemme molemmat

puolenpäivän aikaan sataa
tuuli oli yltynyt jo aamusta
kaikki ikkunat auki
ja ovi pitää ääntä
minulla on punaista teetä ja en tiedä mitä reykjavik tulee olemaan minulle
sanon metsän reunassa etten pidä tästä kaupungista
mutta
sanoinhan minä helsingistäkin
ja joka kerran kun kävelen puistomme viertä katuja joita kävelin silloin
niiden talojen viertä joiden asukkaita ihmettelimme
minä kaipaan ja rakastan
siksi kai anna järvisen laulu.

aftur
aftur aftur

jonain päivänä
tänne takaisin.

Kuuntelen
Antony & The Johnsons
sellainen olo nyt
että tuo ääni
joka on välissä
kuulostaa hyvältä.

olen pakkasessa. miinus viisitoista. se tuntuu kylmältä
hah
ja olen minä ollut puolet kylmemmässäkin!
mutta täällä
on ollut niin lämmin
että on tottunut pieneen hameseen ja teepaitaan
nyt on onneksi islannin villaa
ympärillä

aamulla ei jaksa nousta
tekisi jäädä peittojen sisään
tekisi mieli kääriytyä
sillä yöt ovat aina liian lyhyitä

varsinkin
kun eilen
ajoimme bussilla 11 niin pitkälle kuin
valot sammuivat
ja oli majakan valot pellon takana
ja katsoimme taivasta
meitä oli monta monta. liian monta että olisin jaksanut
osallistua laululeikkeihin
mutta taivasta oli katsottava
jos siellä näkyisi se kettu jonka hännästä tuli
mutta vain haileaa haileaa

kunnes
seisoimme jo bussipysäkillä
seisoimme siinä ja kaikki juttelivat
toisilleen miten kovaan ääneen
paitsi minä
joka tuijotin taivasta herkeämättä
silmät kohti taivasta niin kuin
olisi nähnyt
ja sitten sinne vihreä
tanssi
pitkä pitkä niin kuin pyrstö
ja minä sanon Sanne
Sanne ja osoitan taivasta
ja tytöt kääntyvät katsomaan
ja sitten sanon kaikille kovaan ääneen jotta kuuluisi minun ääneni huutaa
look up the sky
ja käännymme ympäri kaikki yhtäaikaa katsovat
ja koko taivas
koko taivas meidän takanamme
vihreää tanssia vihreää ja vähän violettia
bussipysäkillä, jo valoissa
viimeinen bussi tulossa näkyvissä
ja taivas valoista
revontuli

ja kotikadullakin
jatkoi tanssimistaan
ja me yritimme katolle mutta se oli hankalaa
ja niin sohvalta peittojen alta nousee joku poika ja toiset juoksevat käytävää ilman takkia ilman mitään ulkovaatetta pakkaseen
koska
revontulet.
meidän kaunis sanamme sille.

mutta en minä ottanut kuvia
sillä hetki
se on parempi katsoa omin silmin
ja minulla on jo lapista kuvia
niitä vihreitä
silloin kun ei ollut vielä digikameraa
eikä voinut tietää pitääkö valottaa kaksi sekuntia, puoli minuuttia vai viisi minuuttia

ja sitten juomme kaakaota.

eikö se ole sittenkin niin hyvä
että olemme pieniä
pienenpieniä täällä kaiken keskellä
vuorien välissä, merten välissä
mannerlaattojen liikkuessa
taivaan tanssiessa
valoissa ja väreissä
mikään ei ole meidän vallassamme
lopultakaan
paitsi kuvitelmissa
omissamme
unissamme
ne me omistamme

toistaiseksi

olen jäänyt koukkuun
ylen elävään arkistoon
ja youtubeen
voi, telkkarittoman paratiisi
lomaa, ah, lomaa. ihanaa rentoutusta! olen vaan koko viikonlopun katsellut pätkiä mormooneista, huumekeskustelun 60-luvulta, koirakeskustelun, alfred j kwakeja, tohtori sykeröä, björkin ja sigur rosin ilmaiskonserttia islannista, ruokolahden leijonan uutisointia, ensikodista 40-luvulta, bodomjärven tapauksen uutisointia ja ties mitä

mukavasti mennyt pari päivää. niin, kun eihän minulla mitään tekemistä...

huomenna minulla on pankista aika aamulla. luottokortti ja vakuutus. voi miten aikuista.
eniten kaipaan lihasta makkaraa tai nakkeja. tänään tehtiin pyttipannua ja laitettiin nakkoja. mutta voi. kuinka olisikaan ihana ottaa kylmä nakki jääkaapista, tai pala lenkkiä.
yksi työkaveri kysyi että miksi en syö, jos kerta tekee mieli.
niin.
miksi en luopuii periaatteista vain pienen mieliteon vuoksi? miksi en eläisi niin kuin olisi hauskinta ja helpointa? miksi rasittaa itseä turhilla periaatteilla, velvoitteilla ja kurinalaisuudella? miksen samantien marssi henkkamaukalle ja osta kaikkia uusia vaatteita, miksen samantien varaa lentoja reykjakvikiin ja takas ja vaikka uudemmankin kerran, välissä vois käydä vaikka intiassa. miksi en hanki omaa autoa, vaihda alaa ja koulutusta jollekin hyvin tuottavalle. miks en päättäskin että mennään huomenna mäkkäriin syömään? ja miks ihmeessä mä en heitä niitä ällöttäviä mädäntyneitä omppuja vaan kaatopaikalle samaan paikkaan kun likaset lasi-ja maitopurkitkin, kun ei niitä jaksais pestä? niin, ja miksen vaikka heittäs astioitakin pois, kun ei jaksa tiskata!

kai se on tiedostavan ihmisen ainainen propleema. että toisena päivänä vaan rasittaa kaikki se mitä yrittää tehdä tämän pallon hyväksi. ja kun tajuaa sen turhuuden, kun se on niin pientä ja mitätöntä koko maailman mittakaavassa. niin. tottahan se on, että aikamoista viherpiipertämistä tämä roskien lajittelu täällä meillä suomikodossa on jos missään muualla ei niin tehdä. tai jonkun vegeaterian nyhrääminen.
toisaalta sitä yrittää aina puolustella toimintaansa, että hei, jos kaikki tekis...

mutta kun kaikki ei tee. oli sitten kriittistä massaa tai ei. kaikki ei jokatapauksessakaan tule koskaan tekemään mitään ennen kuin on ihan pakko. ja sitten kun on ihan pakko ei ole enää näin paljon pelastettavaa kun nyt. sitten ei ehkä enää huvitakaan pelastaa. ei ainakaan ihmistä.

tulipas negatiivista.

oikeasti olo ei ole yhtään negatiivinen. pikemminkin huvittunut. huvittunut joulukinkkuvuorista kaupoissa. huvittunut jyväskylän lämmitetyistä loskakaduista. huvittunut tulevista jyväskylän kaupunginjohtajan uudenvuodenpuheista jotka ovat aina varmasti samanlaisia. huvittunut linnanjuhlahumusta. huvittunut omasta nettiaddiktiostani ja naiivista metsäntyttöihanteestani.

tänään minun pääni oli kipeä
kuten tavallista
se alkoi jo yöllä eikä lakannut lääkkeistä huolimatta kuin hetkeksi
mutta kivuista ja säryistä huolimatta lähdimme kävelylle
ja kävelimme suuntaan, jonne vain poika oli yksin kävellyt
ja kuljimme tunneleiden ali, tunneleiden joissa oli kuvioita, jotka oli maalattu, ehkä niin kuin minäkin yläastella seinämaalauskurssilla
ja kuljimme kunnes tuli joki tai puro tai virta sellainen jossa oli paljon kiviä ja vettä joka kuohui
ja me hyppäsimme kuohujen keskelle kivelle ja suutelimme siinä
ja melkein autojen äänet jäivät veden taa
melkein
ja sitten piti päästä pois
ja minä en uskaltanutkaan kun lehdet olivat hirmu liukkaita ja kivet
puihinkin on aina helpompi kiivetä kuin tulla alas
mutta lopulta otin niin suuren loikan etten tarvinnut välikiviä
ja me kävelimme kotiin.

olin myös ahkera ja aloitin lukemaan storytellereiden merkityksestä
ja minua nauratti
koska minä kerron satuja myös
ja jokainen satu on epäonnistunut
tai sitten minä ajattelen vain pintaa
yritän kertoa että aina rikkaus ei olekaan se onni
ja lapset sanoavat että he tulevat kaikkein onnellisimmiksi rikkaina kun löytäisi timantteja kun olisi rahaa
vain yksi pieni tyttö kuiskaa tulevansa onnelliseksi kun rakastaa
ja sen tahdon muistaa
tahdon vain muistaa sen enkä sitä että suurin osa halusi olla rikas

on vaikea olla kuin ei mitään
vaikea ohittaa kun tekisi mieli huitoa ja äänenpainolla todeta että mutta

mutta tilaa
että jokainen lapsikin
löytäisi itse maailman
jonka voisi rakentaa itse
ettei se olisi myöskään minun maailmani
minun antamani
rakentamani
ota, ota, ota, muu ei kelpaa.

ja minulla on kilo luumuja. luomuluumuja. ne ovat niin pieniä että niitä söisi kaikki että söisi kaikki kerralla.
ja eilen paistoin pakkasesta kanttarelleja. syksyni.

ja minä voin värittää karttaa
voin piirtää kiveni ja sitten on uusi metsä täältä, joka sekin uhkaa jäädä rakennusten alle, mutta on kuitenkin, vielä ja sitten on se koski ja sitten on puutarhapolku, sellainen tie jonka varrella on ne omakotitalot ja omenapuut ja leikkipuistot ja sitten on pitkä junamatka itään ja pohjoiseen ja mökki jossa on vielä sama ranta ja se kierros entiseltä perunamaalta korkeiden vihreiden lehtien välitse ojan vartta veneelle
ja sauna joka tuoksuu aina puulta, mäki ylös, kukkia ja mäki alas.
ja on tie toiseen suuntaan. saareen jossa on paljon risteyksiä, ja jonne voi juosta tai pyöräillä sateessa tai kerätä kasveja
ja järvi jota voi meloa ainakin kolmeen eri suuntaan jos katsoo saarien mukaan, asumattomien, joihin voi pystyttää teltan.
ja helsinkikin on. siellä meri, välillä etäänpänä, välillä lähellä. rakennukset jotka muistuttavat puita siellä vanhuudessaan ja kauneudessaan tai niin kuin raiskatut hakkuuaukeat betonilähiöinä. ja mummin piha, joka on mummin piha junamatkan päässä.
minulla on paikkoja. ja kun on paikkoja on jo paljon.
voi värittää karttaa.

voi
ei pitäisi koskaan mennä etsimään tietoa siitä mitä armaassa pääkaupungissamme tapahtuu.
millaista kulttuuria millaisia elokuvia
nyt minä taas tahtoisin mennä sinne. helsinkiin. elokuviin. är et aa.
vaikka ohjelmisto ei olekaan vielä näkyvissä sydän alkoi pamppailla ja poskia kuumottaa.
silloin joskus
minä kävelin yksin sateesta märkiä katuja illan hämärissä ja menin elokuvasaleihin
aivan yksin
yhteen toisensa perään
koko viikon.

mutta nyt olen täällä keski-suomessa.
ja kauhuissani ihmisvilinästä kauhuissani kaikesta kaupungista.
uskomatonta oli sunnuntai-iltana klo 18 jälkeen kampissa, kun ihmisvilinä kaupoissa oli samanmoista kuin täällä lauantaina aamupäivästä.

enkä ole vieläkään päässyt eroon piinavasta ajatuksesta
että ihmiskunnan olisi muutettava ajatusrakennelmiaan täysin
että meidän olisi luovuttava siitä uskosta, siitä myytistä, että olemme jotenkin ylempänä muita ja irrallaan muita eliöitä koskevista laeista.
meidän pitäisi vihdoin hyväksyä että olemme yhtä riippuvaisia maailmasta kuin kaikki muutkin ja tuhoamalla me tuhoamme paitsi kaiken muun myös itsemme.
voi.
on niin surullista että niin paljon on kuoltava jotta me ymmärrämme.

kyllä. olen juuri lukenut daniel quinnin ismaelin.

joka sinänsä ei kyllä, harmi vain, tarjonnut mitään uutta sellaiselle, joka tietää jo mikä on vialla. ei ratkaisuja. paitsi sen että on muututtava.

mutta ehkä minä voin alkaa ujuttaa propagandaani vähän kaikkialle kun olen saanut taas uuden ns. työpaikan lasten parista :)
ehkä minä vielä iskostan pahimpienkin porvaripohattojen kakaroihin kunnon elämänkunnioituksen alkeet.

ja omenat maistuvat hyvältä aina syksyisin. oman tai mummin puun omenat.

eilen minulla oli sellainen pää
että täytyi käydä monta kertaa oksentamassa
vaikka se oli pelkkää tyhjää
koska en ollut syönyt mitään
muumilimsaa vain muutamia pieniä kulauksia
ja lääkkeet niin että ne ovat loppu
pitäisi hakea uusi resepti
mutta en tiedä kuinka monta päivää lääkäri sitä kirjoittaa
nyt saan jotakin uutta, täsmälääkettä
joka on ehkä hyvin kallista
mutta siinä tilassa
kun makaa voimatta tehdä mitään voimatta olla mitenkään päin
kun täytyy vain keinuttaa itseään ja mieluiten olla keinuttamatta
painaa silmiä lujasti tyynyä vasten koska eikös sade juuri silloin taukoa ja aurinko tule niin kirkkaana kun ei ole niitä pirun puitakaan enää varjostamassa

mutta myös aika katoaa silloin
tunnit menevät eri tavalla
aamulla tykyttävä särky sellainen pieni
niin pieni että hymyilyttää
ja sitten kun itkee jälleen itkee sitäkin että nyt särky alkaa kuitenkin uudestaan

mutta ei se ala
ei ole alkanut ainakaan vielä.

ehkä sillä on lepopäivä. ehkä se nukkuu kun oli eilen niin ahkera.

tekisin miltei mitä tahansa jotta saisin tainnutettua migreenin.
haluaisin sen iäksi pois. haluaisin sen niin pois ettei se tulisi koskaan. ettei edes sitä pientä tykyttävää aavistusta tulisi. ei mitään. että voisi olla varma ettei päässä tuntuisi mitään.
voi. millainen maailma minulla sitten olisikaan?!

ja olen murheen murtama.
on niin paljon asioita joita ei voi muuttaa.
pyöräilin kasvimaalta ja minä kuuntelin musiikkia
hermostuin autoihin joita oli vain ja oli ja ne tulivat kaikista suunnista
ja minä ajattelin
että minä en halua tätä.
että tätä minä en halua.
minä en halua olla tällaisessa maailmassa. onko minun pakko?
että minä en voi muuttaa yksin tätä kaikkea. että se että minä piiperrän omia kasvisruokiani ja värjöttelen kaduilla jakaen flayereita ilmastonmuutoksesta tai kirjoitan nimeni johonkin adressiin ei tee mitään. ei yhtikäs mitään millekään.
täällä on jo niin paljon liikaa väärää suuntaa.
ei ole mitään rainbow warriorsseja.
ei ennen kuin ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta. ennen kuin oikeasti me emme pysty enää elämään näin.

ja minäkin. minäkin olen tuhoaja. ihan samanlainen kun kaikki muutkin. minäkin lasken kuumaa kylpyvettä. minäkin ostin juuri uuden puhelimen. minäkin kirjoitan nyt tietokoneella angstista kirjoitusta kuinka maailma tuhoutuu mutta en voi - en tee - mitään.

lapsena olin varma että lähden nunnaluostariin. että minusta tulee nunna. oli niin absurdia kuvitella että eläisin tavallista elämää tavallisten ihmisten parissa. että minulla olisi elämä ulkomaailmassa. siksi olin aivan varma että menisin luostariin.

ehkä minä menen. en ehkä kristilliseen luostariin sillä en taida uskoa jumalaan tarpeeksi. en taida uskoa tarpeeksi jotta minusta olisi minkään uskonnon luostariin

ja en mene sittenkään
sillä vaikka minä eristäytyisin tästä maailmasta minä olisin aina kiusallisen tietoinen siitä että se maailma jonka jätin taakseni jatkaisi kulkuaan samalla tavalla kuin tähänkin asti. ettei mikään muuttuisi vaikka minä muuttuisin. siksi kai sitä yrittää. tehdä kaikkensa jotta jokin muuttuisi. edes jokin pieni. tässä maailmassa. voi. olen niin epätoivoinen.
tahtoisin unohtua muumilaakson muumimaailmaan. mieluummin olisin vaikka mörön kanssa.

tuntuu että kaikki onni nykyaikana on vain pintaa. että voiko kukaan syvältä olla onnellinen kun ympärillä on pelkkää tuhoamista ja välinpitämättömyyttä kun me teemme kaiken väärin ja olemme kaikkeen syyllisiä? miten kukaan ihminen voi olla onnellinen jos tietää tappavansa koko maapallon. ja miten kukaan voi olla tietämättä sitä.

enää ei ole kyse oikeista ja vääristä valinnoista, sillä ainoa oikea valinta olisi olla olematta olemassa.
ja tämä on vähän vaarallinen ajatus kun elää ja asuu yhdessä ihmisen kanssa joka olisi valmis tappamaan itsensä minä hetkenä hyvänsä.
ja silti sitä ajattelee. että niin.
niin olisi parempi. jos me kaikki tekisimme sen.

syöpäkasvain.
joku sen sanoi jossain. että ihminen on kuin syöpä. luonnollinen osa kokonaisuutta, mutta silti se tuhoaa kaiken muun. kaikki ehjät solut. se on hyvin sanottu vaikka onkin banaali vertaus. minusta on kamalaa huomata olevansa syöpäkasvain
ja että kaikki perustelut olla syyllistämättä itseään ovat oikeastaan vain oman omatunnon parantamisyrityksiä. minä en itseasiassa keksi juuri mitään mikä tässä maailmassa olisi ihmisten toimesta hyvin. en keksi mitään mistä olla ylpeä - että on ihminen. minun kämppä on täynnä rojua. täynnä roskaa. ja tämä kirjoitus on aivan turha. pidän omaa maailmaani muka niin merkityksellisenä että sitä kannattaa jakaa täällä verkossa. hah. ja olen aina vastustanut sitäkin. mokomaa itsensä korostamista. että juuri minä. minä. minä. minä.

ja silti.
kaikkein pienimmät asiat ovat elämä.
se että voi piirtää toisen paljaaseen selkään kuvioita
että voi nähdä kuinka siemenestä kasvaa varsi ja lehdet ja kukka
että näkee kuinka lehdet muuttuvat puissa punaisiksi
että tuntee kylmän järviveden varpailla ennen kuin menee sinne kokonaan
että kuulee toisen ihmisen hengityksen
tuntee toisen turkin lämmön
että voi katsoa silmiin eläintä jonka kieltä ei ymmärrä
josta ei tiedä mitään
ja että voi kuvitella maailmankaikkeuden olevan yksi suuri verkko johon kaikki elävät ja kuolleet liittyvät ohuin säikein, toisistaan kiinni pitäen
että on musiikkia joka saa kylmät väreet selkään
pyörä jolla pääsee paikoista toiseen
että on musta näyttämö ja katsomo joka näkee sinut valoissa
tai sinä näet jonkun toisen
että on ikkunoita joiden takana on toisia täsmälleen samanlaisia ja täysin erilaisia elämiä.

niin.
en tiedä.
en tosiaan tiedä.
pitääkö vain unohtaa ja olla ajattelematta
ja sitten olla välinpitämätön
vai pitääkö yrittää ja yrittää tietäen silti että yrittäminen on vain muodollisuus ja mikään ei kuitenkaan muutu, mutta hei, voi sanoa aina yrittäneensä.
vai mitä oikeastaan pitäisi?

tänään oli siivouspäivä.
eilenkin oli. mutta eilen nousin vasta niin myöhään
että sitten oli enää muutama tunti
ja niinä tunteina luin kirjan
auringon aseman
ja kiiruhdin kauppaan
jotakin heille jotka ovat muuttaneet yhteen
ja sen jälkeen bussiin
jonka ikkunoista näkee rakennuksia
joita luuli ettei enää olemassa
ja surulliset ihmiset
kulkevat samaa matkaa

tänään nousin vasta niin myöhään
etten oikeastaan jaksanutkaan
lopulta
koska ikkunasta näki
kevään
jota ei ole muistanut seurata
muurahaisia niin paljon
ja mustalla takilla
niin kuin rautakobrat hiekkarannalla
se oli kyllä nurmi
se samainen josta on valokuvia
joissa ystävykset
he kaikki vielä silloin
ja voikukka-apilat

eikä sitten voinutkaan
kuin tuijottaa valoa
maata uudestaan ja uudestaan
ja huvittuneisuus joka on surua vain
toisinaan
sanoo toisinaan

koska ei kuitenkaan tiedä
edelleenkään
mitä pelkää

ja lukee kirjaa
sjon
tykkää paljon siitä
maailmasta

maasta jonne pian lähtee
pian
jos lähtee
palaa jo tähän aikaan ehkä melkein

mutta ilmassa ilman käsiä
ei ole vain me
issä
vaan myös toiset pitävät lujasti kiinni
kirjoitan heille kun maalaan heitä

kaikki ovat toistensa vastakohtia
ei sellaista ole olemassa

joskus juoksi
ympäri ympäri pientä
kylää kaupalta ylös
peltojen läpi
silloin
oli lähtenyt pois

ja kun on lähtenyt kerran
on mahdottoman vaikeaa palata
sanoa aloitetaanko siitä kun vielä
jos me olisimmekin toistemme ystäviä
sittenkin

ja kun on juossut kerran
sillä tavalla kilometrejä
jää aina jälki
se tunne kun pyörryttää ja seisoo vasten puita
puita puita
aina vain

päällä ei ole mitään
peilit tulevat huuruun
ja tietää että puhelu tulee maksamaan toiselle aivan liikaa
ja ihminen jota joskus
on ajatellut itsekkääksi
ei olekaan
vaan on siinä. kertoo toimintaohjeita. ja siinä hetkessä. ne ovat eniten mitä kukaan voi toiselle antaa.
ymmärtää taas
sillä onhan sen ymmärtänyt ennenkin.
että on olemassa
pehmeää ihoa ilmeitä hymyä ja ihmisiä
joille ilma ei ole ilma
ilman

vaikka on meri
välissä
valtava meri
meren toisella puolella
sinne pääsee laivalla
tai lentäenkin
koska ihminen
niin,
ihmisiä me olemme,
kehittää jatkuvasi välineitä joilla muistuttaisi hieman enemmän sitä mitä ei ole

kyllä minäkin pelkäisin jos vierelleni tulisi minua polviin ulottuva lintu

eilen
ostin niin paljon ruokaa
etteivät ne mahtuneet yhteen kassiin
heiluttelin perunoita käsissäni
ja jotta sain avaimen esiin minun täytyi
nostaa vanilijakastike pois
ja lopulta en löytänyt sitä enää mistään
menin samaa reittiä takaisin
hissin portaat ovesta ulos
ja siinä se oli asfaltilla. minun vanilijakastikkeeni. vihreävalkoinen purkki.

minun piti tehdä aamiaiseksi itselleni marjoja ja

ihmiset ovat kummallisia
he luulevat että maailma on sitä
että numeroita
ja siinä se sitten on
kävellään ja tullaan takaisin
otetaan vaatteet pois ja vaatteet taas päälle
paskannetaan ja vedetään vessa

entä jos kohtaisin oikean valaan
sellaisen jonka lihaa ei ole vielä viilletty auki

ymmärtäisinkö sitten
miten puhdasta meri on joskus ollut
minä
sisämaan lapsi
järvien keskellä
kun voi mennä mistä vaan milloin vain veteen
ei sitä silloin tarvitse pelätä
niitä kiviä tai mutaa
jaloista tulee mustanruskeat koska karvat

mutta meidän aikamme oli eri
silloin
kun minä piilotin kissan sisälle salmiakkimerkkareita ja kaikki salmiakit
joiden muotoa ei enää voi muistaa koska niitä ei enää ole

ja he istuvat pöydän päässä ja sanovat
kaikki mikä on totta on paskaa
kaikki sinun todellisuutesi on silkkaa

ja minä hengitän heidän lävitseen
sillä olenhan minäkin todellinen
onhan hänkin todellinen joka on kiivennyt sinne puuhun
kerran
tai useammankin kerran

ja meidän aikamme
se oli eri
silloin pieni kivenmurikkakin oli vuori
ja shakkinappulat
ne olivat jättiläiskokoisia

mutta puistot eivät ole enää sellaisia
että niiden sisään voisi mennä
metsät eivät
koska niihin ei oikeasti voi eksyä
kivet ovat kiviä, jotka hienonnetaan hiekaksi jotta talvella ei liukastuisi
huilut vääntyisi

meidän nimemme
siihen kantoon jonka hajotimme palasiksi koska se oli sientä
ja muurahaiset
kun ne piti pestä pois

ja västäräkki
se on vasta pieni
mutta on niitä pienempiä
kin
lintuja

meidän nimemme
vierekkäin

heidän nimensä
toisen nimi puuttuu ja siitä me puhumme koko illan
kuinka sellaiset pienet asiat voivat
saada meidät kurkistamaan ikkunasta
kaiteelta hieman liian pitkälle
putoavat saippuakuplat

minä luen kolme kirjaa yhdessä vuorokaudessa.

ja lisäksi sata niitä sanoja, jotka ovat minulle. sadassa eri.

ja minua naurattaa
miten pienestä minä olen
tullut suureksi

minua naurattaa miten olen kuvitellut kevään
minuun,
naurettavaa, minuunko,
että minä,
kokonaisena, minä
juuri vain niin keskeisenä kuin vain keskeislyriikkakin voi olla

hah

enkä uskalla sanoa mitään
koska enhän minä katollekaan lopulta uskalla kiivetä
kurkistaa vain kattoikkunasta
puoleen väliin tikapuita

ja miten mustavalkoinen maailma onkaan
heille
jotka eivät ole koskaan juosseet pimeässä
polkua
niitä teitä joita ei saanut kulkea
koska siellä oli autiot talot

ristit ristit

mutta kaikki on lopultakin niin pientä
ja mikä ei olisi
maailmanpolitiikkakin
ihmiset vain
joista kirjoittamalla ja kuvaamalla tehdään
valtavia
kuin raamattu
mitä lopultakaan se on muuta
kuin juuri sitä mitä tämäkin
me kaikki
pyörimässä käsi kädessä toistemme ohi ja ali ja lomittain ja ilmeissä
kun katsomme mutta emme mitään näe
sielläkään
missä luulemme

kun eihän ole
muuta kuin
elämää

me ihmiset niin hassuja
että etsimme merkityksiä
niin kauhean suurella vimmalla
ettemme muista
olevamme niitä samoja joita lentelee päin ikkunaa
toisinaan
tai juoksee

mitään niin kummallista

mutta eihän
sekään orava
joka eilen juoksi ensin meidän viereltämme
puuhun ja sieltä katolle
tiedä
että on olemassa maailmanpankki
tai että
meillä on sellainen laki,
että julkisesti ei saa kritisoida eu:ta
niin, sellainenkin meillä on. tietäkää se.

niin tärkeää. tärkeää.

jokaisen ihmisen pitäisi edelleen
olen sitä mieltä
mennä käymään
jossa ei ole ennen käynyt
puita joita ei ole kaadettu
koskaan
vettä jossa ei
ole yksikään ihminen aikaisemmin uinut
tai kulkenut moottorein
pitäisi nähdä sellainen maa
jota ei ole kävelty
koska niin naiivilta kuin se kuulostaakin
siellä on
kaikki.

retkeilyä

unissa huusin äidille paska vetyperoksiidiblondi
ja laukkasin vinhaa vauhtia hevosella

tänään kävellyt monta monituista tuntia ja kilometriä
onneksi kiersimme toiseenkin kertaan vaaruvuoren, sillä muuten ei ehkä tuntuisi että on kävellyt. nyt tuntuu. ja on niin ihana väsynyt.

minä laitan muutaman kuvan


kuvatkoon tunnelmaa
joka vallitsi retkellä
vaikka retkeen varattu aika ja matkan pituus eivät ihan osuneet kohdakkain
ei se mitään
omatoimisesti kuljettuna toiseen kertaan
oli hyvä

linnut linnut

hii hii

meidän pihapuuhuun on muuttanut asukkaita, tai muuttamassa!
tai onhan ne tässä aina pyörinyt
ja oikeastaan tuo ei ole ihan se meidän puu
kun tuo on sen takana oleva
mutta siis vankka ja ankka ovat löytäneet toisensa ja rakentavat pesää!
siis varikset.

onpa ihmeellistä miten moisen touhun seuraaminen voi olla mielenkiintoista! ainakin mielenkiintoisempaa kuin harjoitella ruotsinkokeisiin :=(

linnuille on jo kevät.