salamoissa

Kävelin kohti metsää, isä perässä. Jäällä oli peuran jälkiä. Siinä, missä yleensä on sulaa ja virtaus.
Mietin oliko se ehkä uinut, vai kantoiko jää.
Kun isä pääsi metsänrajaan, kuului järkyttävä jyske ja kirkuna
ja suuri salama iski taivaalta niin, että pimeni hetkeksi

olimme sisällä, ja salama oli iskenyt uusiseelantilaiseen ystävääni ja minuun
puhelimet olivat pimentyneet. Olin peloissani.
Vähitellen minulle selvisi, ettei kukaan muu ollut havainnut tapahtunutta
paitsi me kaksi
ystäväni tyttöystävä kertoi, saman kuin toinenkin ystäväni, että näkee
(yläpuolellani olevan hengen) vaihtaneen asetta
mutta se ei ole vaarallista, hän sanoi
minua itketti ja pelotti, enkä voinut ymmärtää miksi ystäväni oli ihan rauhallinen,
halusin halata häntä ja purkaa tilannetta, mutta en uskaltanut
en uskaltanut edes nukahtaa

toisessa unessa matkustimme vahingossa Iranin puolelle, vaikka en ollut ostanut vielä burkhaa tai mitään huivia. minulla näkyi nilkat, ja pää oli peittämätön. Juttelimme iranilaisille miehille, minä en osannut sanaakaan, mies osasi vähän, minä vain viittoilin ja hymyilin, mutta he eivät olleet vihaisia paljaasta ihostani.

Edellisenä yönä kävelimme luolastoissa, kun kuulimme iranilaisten tulevan. Minä yritin äkkiä vetää villapuseroa bikineitteni peitteeksi, mutta en saanut housuja millään jalkaan. Iranilaiset olivat tulleet elokuvanäytäntöön ja me teeskentelimme tulevamme samaan.

Oikeassa elämässä viimeisellä tunnilla luokkaan kuulumaton poika änkee väkisin enkuntunnille,
toinen, jonka "lääkitys on loppunut ja vaikutus lakannut" kuten luokkatoveri armaasti valaisi, ryntäilee ulos syystä jos toisesta, enkä voi poistua luokasta, koska minulla ei ole avaimia.
yksi tytöistä alkaa kuvata kännykkäkamerallaan ja kun annan luvan heille hiljaisesti jutella kaverin kanssa paikallaan, he roikkuvatkin kaikki ikkunasta ulos kadulle. Yksi poika varastaa laukkuni, ja yksi kirjoittaa taululle että tylsää, boring. Ajattelen, että on se jonkun sanan oppinut. Minun tehtäväni on korjata heidän sanakokeensa sillä välin, kun he tekevät paritehtäviä.
Lopulta kello on viisitoista vaille ja lapset säntäävät lomalle. Yksi poika huikkaa, sä oot paras ope ikinä ja nää oli parhaat enkun tunnit ikinä. Just.
Minä olen jäänyt lukkojen taakse, mutta onneksi rehtori sattuu juuri kävelemään jonkun toisen aikuisen ihmisen kanssa ovien toiselta puolen. Nauramme tapahtuneelle.
Minulta kysytään perinteiset, miten meni, kysymykset ja minä vastaan perinteiset, ihan hyvin, oli vähän rauhatonta, niin kun nyt aina sijaisen kanssa ja ennen viikonloppua iltapäivän viimeisinä tunteina.
Niin, niin.

Pienryhmässä on pelkkiä poikia. Yksi hymyilee koko ajan. Ja me selitetään sanoja toisillemme. Kaksi pelaa kuulapeliä, kaksi leikkii autoilla automatolla luokan nurkassa. Pojat, jotka ovat huutaneet täyttä kurkkua aamulla, kun astun luokkaan puoli tuntia rehtorin soiton jälkeen, pyytävät Fronside Ollieta. Lupaan, jos he tanssivat ihan villiintymättä.
Ja niin he tekevät. Pienet pojat luokan lattialla fronside ollien tahdissa. Myöhemmin he laulavat koko laulun, ulkoa.
Ja kun minä poljen kotiin, laulu soi minunkin päässäni. Hymyilen.
Huokailen sille, että päivä on ohi
ja tiedän nyt, että kun opettaja sanoo, että luokka on rauhaton,
se todella on rauhaton.

Aurinko lämmittää kun pistää kasvot ikkunaa vasten.
Kotimatkalla poika tunnistaa, vaikka on aurinkolasit. Jälki-istuntoja istutaan ja vastataan taas kysymykseen miksi pitää
sanomalla, että koulu nyt on vaan semmoinen paikka, jossa ei saa tehdä mitä tahtoo, vaan pitää tehdä mitä käsketään. Että semmosta.

Kävelen kotiin, ja mietin matkalla
että mitä sitten oikein tahtoisin tehdä
että mikä ei sitten olisi sellaista turhaa tai sotisi vastaan ajatusteni kanssa.

Eilen katsottiin dokumenttia, jossa sademetsäläiset rakensivat kotinsa puuhun. Ja järjettömän köyhyyden ongelmat. Meillä, romanikerjäläiset tulevat taas Etelä-Suomeen. Susien salametsästystä, koska sudet tappavat hirviä jahtaavia metsästykoiria. Tehtaita suljetaan, ja samaan aikaan avataan Kiinaan, jossa metsäpalstat vuokrataan (vuokria maksamatta) paikallisilta asukkailta, jotka joutuvat tekemään hanttihommia tälle suomalaiselle metsäyritykselle, jotta saisivat leivän, jonka ennen saivat metsästään, joka nyt on vuokrattu käytännössä ilmaiseksi.
Ja sitten on sademetsäläisiä, jotka rakentavat kotinsa puuhun.
Heimo brasilaissa, jota kukaan ei ole nähnyt, jonka kielestä ei tiedetä, joiden tavoista ei tiedetä. Mutta siellä he tuijottavat ylhäällä kiitävää lentokonetta, kun se kuvaa todisteeksi kilometrin etäisyydeltä.

Herneet versoo.
Huone täynnä liljantuoksua. Akateemisten vanhusten puhe niin turhaa. 3.luokkalaiset lukevat runonsa miltei kuiskaten, ja vaikka puhuisivatkin kuuluvasti, hukkuisi se hälyyn. Pulinapussi. Jälki-istunto. Nyt. Hei. Nyt. Hei.

Kaksi viikkoa ja me ollaan jo menossa. Kaksi kaksi kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa ja on Istanbul. On Turkki. On rukoushuutoja. On mies.
On kaikki edessä, tulemassa. Mahdollisuudet taas elää niin kuin haluaa
elää tätä omaa elämäänsä,
joka ei ole kenenkään muun oma, eikä ole mitään velvollisuuksia
niin kuin koulussa
jonne ei olla tultu tekemään mitä halutaan vaan mitä täytyy
elää niin kuin
elää niin että elää

miten yksinkertaista
ja silti meistä niin pieni osa elää

mutta valittaa kyllä
voi miten turhanpäiväistä. valivali

kirjoitettiin että ehkä onnellisempia ovatkin ne, jotka ovat joutuneet elmässään oikeasti kärsimään.
ajattelen isovaariani,
joka oli lähtenyt yhdeksänvuotiaana töihin, kokenut vankileirin, kaksi sotaa, pula-ajan,vuosisadan
miten tyytyväinen ja valittamaton hän oli, käsittämättömän onnellinen
 eikä hän silti kauhistellut nykypäivääkään
hän vain eli ja eli ja eli
kunnes kaatui ja joutui lonkkaleikkaukseen ja sai sairaalabakteerin ja kuoli. satakaksivuotiaana.

mikseivät olisikaan onnellisimpia? he tietävät, mitä on oikea tuska
ja taistelu elämästä
ehkä silloin ymmärtää jotakin tärkeää
siitä mitä on olla nyt, mikä ihme.
kun me taas. itkemme täällä jotain rikki mennyttä laitetta
valitamme kun sataa lunta
hyi pahaa, ei maistu miltään, en syö, en mene kouluun, en kyllä tee, no en varmasti, ei kiinnosta, vittuakos sillä on väliä, mä tapan sut, tylsää,

tulen raivoisaksi kun ajattelen meitä laiskimuksia. Miten kehtaamme olla näin kiittämättömiä.
Ajattelen, että jos minulla on joskus pikkuisia tyttöjä tai poikia
miten heidät saisi ymmärtämään elämän ihmeen,
sen että me todella olemme olemassa niin kuin kivet ja vesi ja puut ja lierot ja yökköset ja sudet ja leobardit ja sinivalaat ja kuninkaalliset ja
miten
ihmeessä heidät saisi kunnioittamaan elämää ja olemassaoloa. ja miten sillä tavalla, että kaikki mitä opetamme, ja sanomme oikeaksi, toteutuisi myös omassa elämässämme
että elämän kunnioittaminen ei olisi vain fraasi, vaan todellinen teko
joka näkyisi kaikissa päivissä ja olotiloissa.

joskus ajattelen kuin Linkola. Ajattelen etten jaksa välittää enää, jos joku ei halua elää. Että jos jollain ei ole tarpeeksi tahtoa ja voimaa, ehkä saakin mennä. Että meitä on jo niin paljon, miksi pitää pystyssä väkisin niitäkin, jotka eivät edes halua. Sitten taas ajattelen, että sairaus voidaan parantaa,
että haluttomuus on aina oire
ja sairautemme tästä ajasta, on kollektiivinen
josta olemme kaikki vastuussa ja siksi ei voi vain jättää. Välinpitämättömyyttä olisi sekin. Itsekkyyttä. Negatiivisuutta, eikä se koskaan voisi aidosti parantaa.

Katson lumihankia. Ja toivon, että tämä vuosi
on todellakin
alku.

Minusta on hauskempaa ja paljon helpompaa
 opettaa niitä jotka tarvitsevat erityistä opetusta
kuin niitä jotka kuuluvat niin sanottuihin normaaleihin.


Niin sanottuja normaaleja ei kiinnosta mikään
paitsi kännykät, ja jotkin tv-sarjat
ja ei ainakaan voi tehdä mitään semmoista mikä voisi olla vähän noloa
siis ainkaan jos pitäis vaikka esittää koiraa
kun kato kukaan ei haluu esittää koiraa

samaa kuparilevyä hinkataan tunti
ei mikään ihme että alkaa vähän puuduttaa

onko sitten niin että erityistä opetusta vaativat
uskaltavatkin olla paljon enemmän sitä mitä ovat
vai ovatko he sitä vain luonnostaan
kun ovat aina joutuneet väistämättäkin olemaan erilaisia

jotenkin kyllä tykkään suoraansanottuna paljon enemmän siitä
että poika selittää minulle välkkä välkän jälkeen mersusta
ja ihmettelee miksi en kiipeä katolle, ja toinen,
se jonka jälkeen kaikki desinfioivat kätensä, tulee minua halaamaan
ja olen ollut heidän kanssaan vain kaksi päivää

näiden niin sanottujen tavallisten kanssa
ei synny mitään
sen syvempää
kun ei heitä oikeasti hei kato kiinnosta
ku ei jaksa
ku on se kännykkä ja kun on sijainen niin ei tartte kato tehä mitään
niin

 enkä jaksa sanoa olkaa hiljaa istukaa paikoillenne ottakaa kirja pää kirjaan päin nyt luet nyt teet katso nyt mitä sä olet tehnyt missä te oikein huitelitte hei tulepas tänne nyt se kirja esille nyt se kännykkä pois kuinka monta kertaa pitää sanoa ei ette pääse ulos ennen kuin välkkä alkaa ne saa lähteä jotka ratkaisee vielä yhden tehtävän kymmentä yli mä sanoin hei nyt kuunnellaan

ja kun tyttö kysyy valittavaan sävyyn miks tämmöstä pitää tehä
vastaan,
miksi nyt ylipäänsä mitään pitää tehdä?

Tänään oli semmoinen päivä että,


pyöräilin ja takaisin tullessa unohdin kypärän koululle. Mutta sitä ennen
käveltiin seurakuntatalolle ja minä otin kengät pois, kun lastenkin piti
mutta eihän se tietenkään, se kielto, olisi koskenut aikuisia
siellä sitten sukkasillani luistelin lasten seassa yhtämittaisena, mutta kuitenkin aikuisten kahvipöytään.

unohdin välituntivalvonnan, miltei, kun jäin korjailemaan pienikokoisen pojan ainetta
ja unohdin, että koulu päättyy, kun jäin kirjoittamaan tietsikkaluokkaan tytön kanssa. Tyttökin unohti. Unohduimme molemmat. Ja myöhästyimme melkein kirjastoautosta. Ja annoin lainata mangaa.

Huomaan kehuvani lapsia koko ajan. En haluaisi. Haluaisin olla sanomatta mitään arvioivaa, mutta se on yllättävän vaikeaa. kaikki on niin tottunutta siihen, että pitää sanoa jotakin. Jos ei sano mitään, niin ei ole onnistunut. Että pitäisi yltää parempaan. Kerroin äidille itkevästä pojasta, ja tietysti
äiti alkoi itkeä.
Koulumaailman järjettömyys.

Yöllä yritän valvoa revontulia,
koska mikään ei ole koskaan tarpeeksi
ei vaikka makaan lumihangessa ja katson taivaalla kiitäviä valoja
mutta ne eivät ole värikkäitä
eivät edes vihreitä. hailakoita vain. totta kai sitä silloin haluaa enemmän

enkä yhtään yhdy tiedelehden kuvauksiin sukupolvista.

kävellään takaisin kouluun, ja poika takana kommentoi toisen näkemää maailmanloppuelokuvaa, jossa kaikki muuttui jääksi "ei tuu mitään maailmanloppua. se on neekerien keksimä huijaus et ne sais kaikkia rahoja". Minua vähän epäilyttää, että kyseinen poika olisi loogisesti päätellyt tämän itse.  Voi vain huokailla vain huokailla. Kuulen myös pilkkiretkistä.

he jäävät mieleen.
ja äänet. usein lasten äänet soivat päässäni pitkään tuntien jälkeen. niin on ollut aina, vaikka vain parin tunnin opetusrupeaman jälkeen. ja rytmit, joilla he puhuvat.

viime yönä opetin huivipäisiä tyttöjä. iranin rajalta oli suljettu juuri se piste, josta meidän piti ylittää. isarel oli päättänyt hyökätä eikä maahan enää laskettu ketään. me katseltiin rajaa. ne oli kolme kuvaa. keskimmäinen portti oli suljettu, ensimmäinen oli auki, ja kolmannesta ei oikein tiennyt.

aamulla olin jotenkin sekava siitä olinko jo saanut viisumini ja miten meille nyt kävisi. pelottaa, että tilanne kiristyy kiristymistään.

joskus ajattelen, että tämä kaikki on tapahtunut jo aikaisemminkin.

olen kävellyt ja pyöräillyt sulavia katuja
torin poikki
uusien putiikkien, tyhjillään olevien liikehuoneistojen ohi
siltojen jälkeen muistan aina
kuinka kävelin veljeksistä vanhemman kanssa, kun isi ajoi pakettiautollaan ohi, kääntyi ja pysähtyi
ja minä esitin etten muka huomannut, kunnes hän tuli ja pysähtyi aivan eteemme
sanaakaan sanomatta isille tai pojalle, minä hyppäsin kyytiin
eikä isi kysynyt muuta kuin että enkö muka huomannut häntä, ei mitään siitä pojasta
ehkä hän pelkäsi että se oli minun ensimmäinen poikaystäväni
ja ehkä minä pelkäsin että isi luuli niin
jokatapauksessa olisin mieluummin kävellyt vanhemman veljeksen kanssa kotiin, olin niin hämmentynyt etten pyytänyt häntä edes autoon!

 olen ottanut valtuuksia ja
silmät loistaa ja minusta tuntuu että ehkä sittenkin osaan jotain ja jokainen kirjoittaa sivu sivun jälkeen
omassa rauhassaan. he ovat keskittyneitä.
kaikista pienikokoisin, se joka istuu etupenkissä ja välkällä kulkee huppupäisen hupparipojan kanssa nurkkia kohti kirjoittaa uskomattomasti. annoin hänen piirtää uskonnontunnilla teloituksesta kuvan ja nyt hän kirjoittaa siitä kuinka päähenkilö lähtee kostamaan vanhempiensa tappajille. tarina muistuttaa kill billiä, mutta ei se mitään, kyllähän me kaikki varastellaan.

en pysty lukemaan mitä he kirjoittavat kysymättä, mutta he kirjoittavat, ja huomenna me kirjoitamme ne yhdessä puhtaaksi niin, että kaikki saavat selvän.

tytöillä on edelleen hentoiset äänet. yksi poika itkee kun ei ehdi saada valmiiksi. kouluavustaja on tiukkana, ei ole mitään syytä itkuun, ulos. kun minä olisin jäänyt keskustelmaan. selittänyt, että on totta että koulussa jää usein jutut kesken kun pitää siirtyä välkälle tai siirtyä seuraavaan asiaan, mutta ettei vika oikeastaan ole pojassa, vaan koulussa. ettei se siitä johdu että poika on huono ja hidas vaan siitä että koulu on suunniteltu tyhmästi, ja että on hyvä että poika ilmaisee kiukkunsa. kyllä saa ollakin kiukkuinen. eikö kuka tahansa aikuinenkin turhautuisi kun juuri kun olisi saamassa työnsä päätökseen joku sanoo että ei kun nyt pitää mennä ulos seisoskelemaan ja sitten kun kello soi sisään, saa tulla ja sitten aloitetaan ihan uusi työ.

ymmärrän joka päivä paremmin koulumaailmaa. ymmärrän paremmin sitä mikä siinä mättää. intohimoni uudistuksiin kuohuu. mutta ehkä ne jotka näistä asioista päättävät ovat samanlaisia kuin ne opettajanhuoneessa istuvat. en ole siellä.

ilmiö on samankaltainen kuin maapallon toisella puolella. kun missit, misterit ja mississit litkivät kahvejaan, minä juttelen lasten kanssa kiipeilytelineillä. en saa puhutuksi kollegoideni kanssa mitään kiinnostavaa, en itseäni, enkä heitä. olen kuin lukion aikaisissa bileissä
istumassa selkä seinää vasten ja kuuntelemassa
ja koko ajan ajattelen kaiken mielettömyyttä. ehkä olen heistä ylimielinen. niin kuin mies vihjasi uudessa-seelannissa. että he eivät halua minua, koska tulen sinne asenteella "että mä tiedän miten tän vois tehdä paremmin". vaikken vieläkään myönnä sitä. en koskaan ajattele koulussa että osaisin todellakaan paremmin. ajattelen ettei kyse ole osaamisesta tai paremmuudesta, vaan mielekkyydestä.

minä rakastin koulua. tykkäsin mennä kouluun ja tykkäsin opiskella ja oppia. tykkäsin opettajista ja tykkäsin toisista koululaisista. mutta olisin myös mieluummin heittänyt kaikki roskat samaan roskiin, vaikka äiti pakotti lajittelemaan, ja vannoin muuttavani Monacoon niin ei tarvisi maksaa veroja, vaikka vanhempani vannoivat verotuksen nimeen. tykkäsin myös ampua. ja toivoin monesti pahoja asioita tapahtuvaksi toisille ihmisille.
silti voin nyt sanoa, että paljon olisi muutettava, vaikka moni tykkäisikin tai olisi tyytyväinen. eihän kyse olekaan siitä.

olen jo integroinut tämän viikon aikana bilsaa, uskontoa (sivuten), kuvista, äikkää ja huomenna vielä atk. haluaisin integroida myös enkun ja hissan ja matikankin voisi, mutta ehkä minua ei palkattaisi enää sen jälkeen! on tietyt asiat, jotka pitää opettaa ja ymmärrän kuinka kiire opettajilla on.

eilen kysyin mantsassa että mitä venäjällä tapahtui sunnuntaina. lapset on siis 11-14-vuotiaita. kukaan ei tiennyt. kerroin että oli pressanvaalit ja kysyin tietääkö kukaan kuka pressa on. ei kukaan tiennyt.
he eivät myöskään tienneet että Niili ei ole Euroopassa. Meinaan vaan, että
ehkä koulussa opetetaan niin monia yksityiskohtia ja toisiinsa ja nykyhetkeen liittymättömiä asioita, etteivät lapset hahmota enää tämän maailman - tämän ajan - kokonaisuutta. sitä mikä on tärkeää, ja mikä ei ole tärkeää.

ruokapöydässä ekaluokkalaiset ilveili. minua se ei oikeastaan olisi voinut vähempää kiinnostaa. entä sitten. mutta muut opettajat vilkuilivat pöytäämme sen näköisinä että minun oli pakko sanoa "no niin make, nyt riittää, eikös ole opetettu että ruokapöydässä ei leikitä"

ja kuitenkin tiedän, että vaikka he nyt haluaisivat pelleillä, he eivät tule pelleilemään samalla tavalla kun ovat 22 ja jossain illastamassa tytsyjensä kanssa.

eikä se ole sama kuin kurin pitäminen.

minusta se vie pohjaa oikeastaan kurilta. kun kaikesta motkotetaan, vakavatkin asiat jäävät samanarvoiseksi mitättömien kanssa. kaikesta kannellaan. kaikessa on valittava ääni. en muista tutkimustuloksia, mutta veikkaan että koulussa opettajien taholta käytetty kieli on 90% negatiivista.

Tänään oli pyörän ensikerta
ei uuden pyörän, vaan sen joka on kuulunut joskus äidillekin,
punaisen. Oli vielä jäistä kökkäreistä, piti ajella niin hiljakseen
narskui pyörien alla ja kirahteli. Mutta en kaatunut. Ja oli kypärä. Ja minä ainoana polkijana teinipoikien kanssa. Torstaina menen luokkani kanssa hiihtämään!

Tänään olen opettanut jakokulmaa, jota ei enää opeteta. Opetin kuitenkin, koska poika ei tajunnut sitä uutta tekniikkaa, enkä minäkään. Jakokulma oli paljon helpompi. Opetin myös englantia ja aloitin tunnin good afternoon everyone mutta lapset olivat kauhuissaan. niille ei varmaan kukaan ikinä koskaan missään ollut puhunut englantia. paitsi nauhalta. minulla oli myös väärä lukujärjestys. ellen olisi ruvennut tarkemmin utelemaan olisin tullut loppuviikon ihan väärinä aikoina kouluun. mielenkiintoista oli myös olla opettajana luokassa, jonka kouluavustaja on lapsuuteni perhepäivähoitaja! ja on yksikin ope, joka oli luokallani sijaisena kun olin seitsemän, mutta siitä emme ole vielä keskustelleet.

en jaksanut ruveta toimitussihteeriksi enää yhden työpäivän päätteeksi. tein vain kipeyskeittoa, join flunssateetä sekoitettuna minttuun, vadelmaan, mustaherukkaan ja nokkoseen (super flunssatee siis!) ja tein salaatin kaikista pähkinöistä ja tuoreista vihanneksista ja luomuhalloumista, jota äiti oli ostanut eilen. sitten olen etsinyt istanbulista hotelleja ja hostelleja. siellähän on niitä aika muutama.

kuukausi kuukausi kuukausi.

kapteeni lähetti sähköpostia kuvista. on hassua miten jotkut ihmiset ovat sellaisia. että kaikki on tarkkaa. hän on sellainen. me riitelimme joskus siitä että kun vihdoin pääsimme ankkuroimaan minä olin hyppäämässä suoraan mereen enkä pyyhkinyt pölyjä lattioilta (en siis edes nähnyt mitään pölyjä koska olin pyyhkinyt jo joskus 5h aiemmin). mutta hän on sellainen.
miten vastakohtaisia ihmiset saattavat olla. hän lukitsi veneensä aina. aina. minusta se oli naurettavaa. me piilotimme avaimen perkauspöydän alle ja kerroimme sen surutta jokaiselle couchsurffarille joka halusi tulla vaikkei me oltais oltu edes kotona! siellä oli macit ja passit ja kaikki, mutta ehkä meillä toisilla vain on perusluottamus kanssaeläjiin. minulta kun ei ole koskaan kähveletty mitään.
vaikka tilaisuuksia olisi ollut.

saa nähdä pystynkö sanomaan samaa turkin ja iranin jälkeen.

toivottavasti.

vaikka toisaalta. joskus ajattelen, että jos jonkun täytyy elääkseen varastaa, niin ehkä sitten täytyy. että ehkä se on minunkin syyni, että niin on. että ellen minä henkeäni siinä menetä, kun joku varastaa minulta, niin ehkä minun pitäisikin antaa eikä murehtia. se on vain maallista,
sanoisi Katto Kassinenkin.

sitä vaan jotenkin elää sellaisessa omistamisen illuusiossa. ja onhan se ikävä tunne, kun on säästänyt pitkään pitkään vaikka nyt kameraa varten ja on ottanut monia kuvia, ihmisistä joita ei enää koskaan näe, paikoista joihin ei enää koskaan palaa,
ja joku kähveltää sen, saa siitä parikymppiä, ja ostaa niillä jotain päätäsekoittavaa
että niin

mustavalkoista ei ole.

mutta sitten taas. minä olen tavannut ne ihmiset, ollut niissä paikoissa, olen saanut ottaa ne kuvat. se ei katoa vaikka kamera katoaisi. sitä vaan usein ajattelee että kaikki on vaikka yhdestä kuvasta kiinni. että elämä on muisto vaan. että jos ei ole todistetta jostakin mitä on tapahtunut, niin sitä ei sitten niinkun olisi tapahtunut.

en ole ehtinyt ulos jäällekään,
yhtäkkiä on muka kauhea kiire
pysähtyneisyyden aika alkaa lipua ohi
tykyttää, tikittää
kiitää
mutta kukaan ei onneksi kyttää
vielä.

jos selviän tästä viikosta voin vannoa flunssateen nimeen ja aurinkoenergiaan ja sitten lähden hakemaan pyörääni (UUTTA!) ja palauttamaan viisumihakemuksen ja ennustelemaan ja aistimaan tytön (jonka perheeseen olen kuulunut entisessä elämässäni) kanssa

maailmanloppu

Viime yönä
kuului ensin sellainen kumea veden ääni, niin kuin vesiputouksesta
mutta hyvin nopeasti tajusimme, että ääni tuli aallosta, joka tulisi pyyhkimään kaiken tieltään.
Kaikki oli jo tapahtunut kerran aikaisemminkin
unessa,
joten tiesimme mitä tehdä. Juoksimme jyrkänteeltä, josta oli pudotus kuin avaruuteen
ja hyppäsimme.
Vettä oli alhaalla ja vesiputouskin pauhasi nyt oikeasti, mutta myös suuren aallon ääni oli voimakkaampi. Oli kuin vapaassa pudotuksessa leijumista
kunnes muistin, että veteen tullessa täytyy lopettaa hengittäminen.
Rupesin pidättämään hengitystäni, mutta se oli mahdotonta, joten pitkitin hengitystä
kuin joogatessa, mutta siltikään ulos - ja sisäänhengitykset eivät olleet tarpeeksi pitkiä
tai ainakaan en tuntenut eroa
että olinko jo vedessä vai en
ja muistin, että eroahan ei välttämättä tunne
ja saatoin hyvinkin olla jo vedessä
mutta en voinut varmistaa,
sillä kaikkialla oli pimeys
ja heräsin.

Näin myös unta, jossa oli oransseja marjoja pinneissä ja oksissa,
juhlia, rakkausjuttuja, tulta ja myrkyllisiä aineita.

Tänään koulussa ajattelin kuinka paljon nämä kaksi päivää
vaikuttavat uniini.

En ymmärrä miksi kenenkään aikaa ja yhteisiä varoja pitäisi tuhlata siihen,
että kehotetaan tietynikäisiä ihmisiä olemaan hiljaa, istumaan paikoillaan, pysyttelemään liikkumatta, keskittymään
johonkin sellaiseen, mistä ei tule koskaan ikinä heidän elämässään olemaan mitään hyötyä.

Yhtä pojista katson usein suoraan silmiin,
en tiedä kuinka moni ihminen vielä tekee niin. Toisinaan minusta tuntuu, että hämmennän poikia kovin paljon tekemällä niin, vaikkei tarkoitukseni todellakaan ole hämmentää. He kysyvät heti "mitä?" ja menevät hiljaisiksi. Ei tarvitse huutaa, kun on silmät.
Sitten ajattelen, että he ovat silti poikia.
Että onko opettajan sopivaa hymyillä ja katsella oppilaitaan silmiin?

sormeton pyytää minut syömään kanssaan pöytäänsä, ja siinä me istumme kaksin puhumassa eskimopuikoista. On omituista miten koko ruokala on kutistunut. Opettajanhuone laajentunut. Oppilaat valittavat yhä toppahousuista, ja takarivissä on aina ne samannäköiset, eturivissä kyselijät.

Ulkona ollaan vaan me neljä. Yksi toistaa samoja lauseita yhä uudestaan ja uudestaan, ja seuraa kaikkialle. toiset kaksi yrittävät pelata jääkökkäreillä. On kummallista, kun ei voi yhtään tietää miten toinen ajattelee
että miksi pienin haistelee aina kaikkea ennen kuin ryhtyy käyttämään, oli se sitten liima, sakset, värikynä, paperi. Ja miksi hän kiinnittää katseensa aina yhteen kerrallaan
ja mitä me ollaan sanomaan, että ei, kun katso tänne päin, älä tuijota mun tissejä tai ton tukkaa, vaan katso tähän näin, vihkoon.
Ja miksi yhden on niin vaikea vastustaa yllytyksiä
ja mitä ajattelee poika takarivistä, jonka kanssa katsomme toisiamme silmiin pitkän tovin
ennen kuin hän lopulta kertoo, että miettii vielä.

Tunnen, että kaikki on muutoksessa. Maailma ei voi jatkaa enää näin kovin pitkään.
Sanomalehdet, ihmiset, unet,
kaikki puhuvat samasta. Katson poikiani, niitä kaikkia lapsia lumikinoksilla,
kuuntelen mitä perheenäidit ja isät puhelevat, laulan yhteislauluna intiassa kuukin on kuumempi
ja tiedän
kaiken mielettömyyden.
Ainoa mysteeri on enää

miten niin monet ihmiset eivät vieläkään sitä näe.

Kävelimme kaikki keskustaan,
junasilalle, jonka raiteille joskus asettelin viiskytpennisiä veljen ja naapurin pojan ja sen pojan pikkuveljen kanssa. Junasillalle, josta on otettu kuva kun yhdellä tytöistä on sininen takki,
josta joskus perjantai-iltana hyppäsi alas yksi jos toinenkin
kävelimme ja tyttöäni  pelotti kaikki raot lumen alla
minua nauratti kun oli varmat askeleet ja poika heitteli lumipalloja
pimeää ja kaupungin valot ja minä kerroin rakennuksista niin kuin tietäisin kaupunkirakentamisesta jotain
ajattelin niitä kesiä kun oli konsertti puistossa
kun satoi kaatamalla ja me pikkutytöt taikapeiliä kuuntelemassa humalaisten muovien alla
kävelemässä paljain varpain kotiin hiukset vettä vaatteet läpinäkyvät
mutta me oltiin pikkutyttöjä silloin

tänään jouduin muistamaan äänestä miehen
jota joskus pikkutyttöinä yritimme viekotella
jotta hän menettäisi työpaikkansa

ja nyt sataa lunta,
vaikka aamulla taivas oli kirkas ja sininen ja minulla jatkuvasti katkeilevat puhelut sinne merien taakse
jonnekin,
puhetta pyöristä, puhetta lentolipuista, puhetta kartoista ja siitä mitä haluaisi tehdä kaikista eniten kun toisella on alkamassa yö ja toisella päivä.

sataa lunta,
lumitöitä tehdessä taivas oli uhkaavasti pimentymässä
mutta olen unohtanut kaiken pilvistä
en enää katso ylös niin kuin muutamia kuukausia sitten
aamuyöstä, ja kun oli pimeää ja kuu teki valon ja tähdet himmeästi pilveverhojen läpi
kun katsoi ylös jatkuvasti
katsoi katsoi katsoi taakse ja sivuille niin ettei voinut keskittyä mihinkään kirjaan, ei taskulampun valoon
kuinka hitaasti vene liikkui, miltei pysähtyi niin
että piti laittaa moottori pärisemään
eikä sitten ollut varma jos ei kuulisikaan merirosvojen ääniä
ja toivoi että tuuli yltyisi,
että yltyisi se
edes niin että saisi veneen liikkumaan
tai kääntyisi nousuvesi laskuvedeksi tai toisinpäin

ja miten kylmää merillä toisinaan
kun suolavesi tulee iholle kaikkien takkien läpi ja varpaat palelevat ja kosteat,
aina yllättäen, ei koskaan osaa aavistaa miltä puolelta aalto ryöppyää istuinkaukaloon (tämä on käännetty ilmaistasanakirjaa käyttäen! miten joskus käsittämättömän selittämättömiä kielten erot!)

ja miten kuumaa kun aurinko nousee. haluaa välttää kaiken valon, mutta ei voi, on silti katsottava taivasta, on silti tähyiltävä horisonttiin, haluaa olla alasti eikä sittenkään saada valoa iholleen. haluaa vettä vettä vettä.

eikä haaveile mistään niin kovasti kuin vedestä kun on Timor Leste ja viemäriveden haju. Salaatit roikkumassa alassuin, tomaatit torneina, naisilla viuhkat ja miehet viuhkimassa kärpäsiä lihoistaan. Tulee miltei vihaiseksi kuumuudesta. Vihaiseksi liejusta, kun pitää astua veneestä rantaan ja kiskoa vene kivikkoon ettei se lähtisi nousu tai laskuvesien mukana. haaveilee uimisesta. haaveilee niistä koralliriutoista, vuoristokylistä. eikä vieläkään ymmärrä miten sekin ranskalainen tyttö oli ollut siinä pääkaupungissa viikko viikon perään lähtemättä, vaikka olisi ihan hyvin voinut tehdä retkiä viileämmille ylängöille, edes.

mutta nyt ei ole meriä eikä veneitä
muuta kuin lumen alle hautautuneita kuin vanhat eläimet
Helsingissäkin hiihdetään. Vain junasillan alla virta on sula.

Huomenna on koulu. Sellainen luokka, jossa ei ole koskaan ollut, lapset joita ei ole koskaan tavannut, opettajat kaikki vaihtuneet. Ei tarvitse koputtaa ja odottaa käytävällä, että joku tulisi avaamaan. Ei jättää kenkiä ja takkeja pieniin naulakoihin oven pieleen.

Sataa lunta,
yhtäkkiä koko taivaan täydeltä. Enkä ole tarkastanut lentoja niin kuin piti.

Kuinka pitkä matka vielä. Pitkä pitkä ennen kuin tietää missä pitää olla perillä.

Yhtäkkiä tajusin että näytän ihan veljeltäni.
tietokonepäivä. olen ollut kirjaimellisesti saman pöydän ääressä samalla tuolilla kuusi tuntia. ylikin. no taisin pestä uuden mekkoni yhdessä välissä ja ripustaa sen sateeseen kuivumaan.
mutta.
olen tehnyt kaikkia pieniä töitä jotka ovat vaan roikkuneet.
tietokonetöitä.
ajatella jos tämä olisi työ
elämä
koneella
koko päivä. kirjoittamista. kirjoittamista. kirjoittamista.

ulkona sataa. ja minä koko ajan vilkuilen kasvavaa mahaani. se näyttää sillä tavalla pyöreältä kuin sen sisällä olisi joku. mutta eihän siellä ole. mutta se vaan näyttää siltä.
näin unta että olin tullut kamalan lihavaksi.

ulkona on tuuli. aikaisemmin oli lintu puussa. nuori. mietin niitä värejä joita lapset laittoi lintuihin ja mitkä oli oikeat värit. ja miten piti leikata paperi ja miten liimata.

minulla on intohimo. on sittenkin
minulla on tällä hetkellä intohimona muuttaa kaikki. tekisi mieli karjua kaikille opettajille ja opetusministeriöläisille. olen kyllästynyt siihen mitä on
että minä sanon
anteeksi mutta se ei nyt ihan onnistu
ai miten niin
no kun se on aika vaikeaa kun sitä väriä pitää laittaa aika tarkasti ja varsinkin lasten kanssa
niin
ja siis kun lastenhan on tarkoitus painaa omat paitansa?
ei ei ei, ne on niin kalliita ne paidat. parempi on kun sinä teet. ne voi vaikka seistä siinä vieressä ja katsoa vaan.
ah
ja sitten ne tulee yksitellen
ja jotkut haluaa mennä yläkertaan, jotkut katsoo toisten paitoja jotkut seisoo hiljaa
jotkut ojentaa käsiä haluan haluan minäkin tehdä
jotkut sanoo no thank you miss hanne
kun kysyn haluatko sinä kokeilla tehdä itse

no thank you miss hanne

niin. mitäpä siihen on sanomista. jos lapset on opetettu niin kohteliaaksi etteivät he halua enää tehdä mitään itse. parempi kun seisovat taustalla ja odottavat että kaikki tehdään heille valmiiksi. niin on parempi. mitä sitä suotta sorkkimaan omilla käsillä kun joku toinen osaa kuitenkin paremmin.

minulla on intohimo
muuttaa tämä kaikki.
haluan olla tekemättä enää mitään heille
haluan sanoa ja vittuako minä teille mitään paitoja printtaan
tyttö ottaa nyt sienen käteen ja alkaa tuputtamaan

mutta sitten ne olisivat vain peloissaan
kauhuissaan
että joutuvat
että mitä jos menee pieleen

entä sitten jos menee pieleen
minä harjoittelin sitä hemmetin täydellistä kiwilintua viiteen kertaan ennen kuin se onnistui. miksi lapsille ei anneta mahdollisuutta harjoitella yhtään mitään
niitten pitäisi onnistua heti ensimmäisellä kerralla tai sitten ei yrittää ollenkaan.

tässä maailmassa ei saa epäonnistua.
ainakaan jos se maksaa jotain.

argh

Vyöry. Niin kuin asioilla on tapana.
Yhtäkkiä minulla on ystävä, jonka seurasta en saa tarpeekseni
ja kirjastosta vapautuu työpaikka
ja taidepajoista ollaankin kiinnostuneita
ja kansainvälisestä projektistakin kysellään
(johon minun on ikäväkseni sanottava ei)

ja on tuuli
aamuisin kylmä niin kuin talvella
tuuli joka kuljettaa pilviä niin että tulee sade niin että tulee aurinko
vuoronperään
kun hän katsoo ikkunasta ulos

ja minä olen kääntynyt ympäri ja hänellä on paljaat varpaat
ja hän kysyy miksi minä lakkaan varpaankynnet
ja minua naurattaa
koska minulla on minun tyttöni ranskassa
minä vastaan
ja sitten kerron siitäkin yöstä kun oltiin pukeuduttu lyhyisiin hameisiin ja tiukkoihin paitoihin ja sitten lopulta istuttiin keittiössä ja syötiin pitsaa. ja kukaan ei voi tietää
miten me nauroimme
kävellessä takaisin yön katuja kun miehet huusivat takana ja me saatoimme nojata vain toisiimme
punaiset varpaankynnet on paljon enemmän
kuin kynsilakkaa, minä ajattelen

enkä kuitenkaan osaa selittää miltä vesi tuntuu jalkoja vasten
hän sanoo odotti runoa
ja minä nauran

luola on pimeä
niin pimeä ettei näe eteen
kun olemme tulleet luolan perälle
minä sanon en näe sinua
ja hän tarttuu käteeni ja silmät tottuvat pimeään
ja seinillä pitkäjalkaisia heinäsirkan tapaisia eläimiä
joita ei näe kun on pimeää
nukkuvat ylösalaisin ja pudottavat itsensä alas jos valo
eikä koira tiedä mistä suunnasta me sitä kutsumme
ja kävelemme valoon
takaisin metsään

miksi sinä rakastat metsiä
hän kysyy
ja minä sanon että se olen minä

kaikki puut
joita ei ole vielä kaadettu

ja yöllä minä katson kuinka puut kääntyvät tuulesta
taipuvat mutta eivät katkea
emmekä ole varmoja
onko se vene joka kolisee seinää vasten, ovi vai esineet joita emme edes tarvitse

ja meritähdillä on tuhansia pieniä jalkoja tai käsiä
ja ne kulkevat laskuveden aikaan sinne missä on lätäköitynyttä vettä
ja ne hautaavat itsensä hiekkaan

ja lapset esittelevät minulle särkynyttä posliinia luokkahuoneen eteisessä
ja sanovat että hoitopaikassa on tylsää
ja kun iltapäivällä näen ne naiset
ajattelen etten koskaan jättäisi lapsiani heille

opettajanhuoneessa
he puhuvat tavaroista, joita tahtovat ostaa
ja minä palautunut siksi mikä olen ollut
ja tuuli niin voimakkaana, ravisuttaa taloa,
taivuttaa pyörää, hiljentää vauhdin
aina siinä merenpoukaman kohdalla
ja tarina joka lasten täytyy muistaa
on kadonneesta salamista
ja kuinka tärkeä aines se on kaikille pitsassa
minä mietin niin
miten pienillä asioilla koulussa tuetaan tiettyjä ideologioita
opettaja kysyy kuinka moni tykkää salamista
ja kun kaikki viittaavat minä minä opettaja hymyilee, hyvä.

ensimmäinen asia mitä söin tultuani takaisin uuteen-seelantiin
oli kunnon pihvi
ha ha ha haa
oi kyllä meillä on hyvää lihaa täällä
ja minä istun sohvalla ja ajattelen, mutta en koskaan osaa sanoa mitään

miten muutetaan maailmaa hiljaisuudella?

mutta minä hymyilen ja ajan pyörällä, joka taipuu tuulessa
ja halaan tyttöä, joka satuttaa kyynerpäänsä
ja korjaan keijujen tekemät korut
etsin karttapallosta Tansanian ja luen ääneen lasten valitseman kirjan
ja minä hymyilen koko iltapäivän ennen kirjapiiriä
hän juoksi nurmen poikki työhaastatteluun
ja aurinko tulee hiuksiin ja polttaa poskia ikkunankin läpi
vaikka hetki sitten kastuin läpimäräksi sadekuurosta
ja minä hymyilen kun istun autossa ja ollaan tulossa kotiin ja hitaasti tulee hämärää

ja minä käännän Catharina Gripenbergin runon englanniksi ja lähetän sen eteenpäin.
Kun olen lukenut ääneen runon If
jostain kaukaa menneiltä vuosikymmeniltä

pilvet liikkuvat nopeasti, koska on tuuli.

En tahdo laittaa tulta. Laitoin sen jo aamulla
mutta koska yritin paistaa myös lettuja
ennen kuin mies lähtee töihin se sammui
ja siksikin koska puut eivät olleet kuivia
on satanut taas
satanut joka päivä

ja minun sormet on kylmät ja nenä niin kuin syksyllä kun ajanut pyörällä moniin suuntiin ja tulee kotiin ja on tuulesta hiukset sekaisin ja posket punaiset ja ikkuna auki koska aurinko yhä lämmittää lasit
ja puiset narisevat lattiat ja villasukat ja pimenevät illat
näkee jo tähtiä kun on yö
ja usva aamulla, kolisevat polkimet ja kaikenmaailman koneita huristelemassa
ihmisiä kävelemässä työpaikoilleen
kesän jälkeen
lapset ja puhtaat, kirkkaat koulureput.

eilen minä varastin tunnin opettajalta
yhtäkkiä huomasin että opettaja käveli ulos luokasta ja lapset kysyvät ohjeet minulta
minulta joka en tiennyt mikä on alkusointu englanniksi
miten turhauttavaa yrittää löytää sanoja
ja lapset, he eivät koskaan ymmärrä miten englanti ei voi olla kaikkien äidinkieli
ja poika joka kuiskaa minulle runonsa ensimmäiset säkeet
vaikka opettaja on käskenyt olla hiljaa
kuiskaa ne ja me hymyilemme
poika joka huijasi nähneensä ampiaisen vaikka näki vain pieniä kärpäsiä
ja toinen poika jonka kanssa pelataan korttia koko lopputunti
hänen korttipeliään ja hänkin huijaa
sanoo kuusisataa vaikka numero oli ihan selvästi viisisataa
mutta annan hänen
annan heidän huijata minua, en jaksa välittää sellaisesta
ja opettajanhuoneessa he kertovat minulle oppilaiden taustoista
kenen vanhemmilla on alkoholi tai huumeongelma
kenen vanhemmat ovat eronneet
kuka on muuten vaan hullu tai välinpitämätön
ja lapsista
miten he puhuvat heistä
että sekin tyttö leikki jotain perhosta välitunnilla
että se ei ole vain tavallista hupsuutta, vaan sillä on oikeasti jotain vialla
ja minä kuuntelen ja mietin miten paljon heissä vielä on
noissa pienikokoisissa pojissa ja tytöissä
miten paljon heissä on ja silti he sanovat etteivät osaa etteivät pysty ja minäkin
muutun opettajien kaltaiseksi ja sanon
if you don't concentrate we will leave all this stuff here and you are not going to have any kind of costumes.
ja heti ajattelen miten minustakin on tullut tällainen
tiukka katse ja viivasuu ja "Hey. Now. Put that away. We are not touching those. Close that. Come here. Now you concentrate. Didn't you listen what I said. You can't behave like that."
Kaikki ne sanat ja minä päätän etten halua tulla sellaiseksi
että sittekin olen mieluummin se, jonka kanssa neuvotellaan käytävällä seikkailemisesta. Että sittenkin olen se, jonka ääni ei nouse tai kohoa tai muutu kimittäväksi ja särkyväksi. Sittenkin se joka punastuu ja lapset saa sanoa että hei sä punastut.
En kuulu siihen maailmaan.
ja muistan taas miksi minä en koskaan halunnut kouluttautua opettajaksi. En halunnut päätyä niihin opettajanhuoneisiin. En halunnut päätyä sinne, missä valitetaan siitä että pitää herätä jo seitsemältä tai että ollaan niin väsyneitä kun on perjantai ja ihanaa kun on loma ja sekin lapsi on niin vaikea ja voi mikähän sitäkin vaivaa ja kyllä on mutta eihän sen kotiolotkaan ole kyllä kummoiset niin niin ja päivitellään päivitellään kahvikupposen ääressä ja kun lapsi tulee kysymään arasti ovelle sanotaan että sinun pitää nyt odottaa koska opettaja juo kahvia ja suljetaan ovi.

vaikka ainahan siellä voisi istua hiljaa ja mennä käytävään puhmaan sille lapselle joka odottaa kahvinjuojaa. ainahan sitä voisi sanoa kuuluvalla äänellä että lopettakaa tuo paskanjauhanta ja tehkää työnne, me ollaan täällä lapsia varten. ainahan sitä voisi olla erilainen. sopeutumatta, muuttumatta.

ehkä pelottaa että sitä muuttuu huomaamattaan. haluaa kuulua siihen joukkoon joka nauraa kahvikupit kädessä.

en tiedä.
ja minulla on nyt elämäni ensimmäinen auto.

Olen kahvilassa,
ja käytän kahvilan internettiä
tuntuu vähän rikolliselta
että istun täällä vain tunti toisensa jälkeen vaikka olen juonut jo kaiken chain ja olen syönyt jo kaiken porkkanakakun.

Menin tänään yliopiston kirjastoon, sattuman kaupalla juuri kasvatustieteen laitoksen sivukirjasto sijaitsee täällä pohjoisessa
mutta
koska en ole kirjoilla täällä yliopistossa minulla ei ole oikeutta lainata heidän kirjojaan
itseasiassa
en saa edes selata katalogia että mitä kirjoja heillä on
tarpeeksi puhuttuani sain luvan selata kirjoja siellä kirjastossa
vaikka minun pitää kyllä sitten lähteä jos OIKEAT opiskelijat tarvitsevat tilaa tai kirjoja
siellä minä sitten istuin
kauimmaisessa nurkassa
mutta sain istua viisi tuntia
ja yhtäkkiä edessäni seisoi mies
jolla oli nahkainen salkku ja pieni parta ja tuikkivat silmät
ja hän kysyi ai sinä olet suomesta
ja minä sanoin joo ja sitten hän kertoi että on viiden viikon päästä lähdössä Suomeen
opettamaan, Aalto yliopistoon arkkitehtuuria
että hänet on myös kutsuttu töihin erään kuuluisan arkkitehdin toimistoon
ja me puhuimme maidemme samankaltaisuuksista ja hän rakastaa minun kotimaatani
eikä piittaa kylmyydestä koska kylmyys on siellä siedettävämpää
ja minä hymyilin ja nyökkäilin ja pidin hänestä niin
ja hän oli paljon luottavaisempi minun suhteeni kuin opettajat koulussa
sen suhteen että saisin töitä täältä nimittäin

ja hän tuntee täältä kaksi suomalaista naista
ja hän lupasi lähettää minulle heidän puhelinnumeronsa niin voin soittaa että moi
ja me nauroimme

ja minä ostin lankoja
kahdelta vanhalta mummolta
jotka antoivat kaikista alennuksia
ja hyvin hoiperteleva hädintuskin puhuva pitkätukkainen tärisevä maorinainen
löysi alusvaatteet viidenkymmenensentin korista
kun muuten ne olisivat olleet kaksi dollaria
ja minä sain ilmaiseksi punaiset puikot mutta katkaisin toisen jo heti ulkona
ja menin takaisin
eivätkä he muistaneet olinko jo ollut siellä ja mitä minä olin ostanut
oh what are you going to knit my dear

ja lihava mies ajaa pyörällään huutaen kovaa takaani niin että säikähdän
ja liikennevaloissa ajattelen
että minä tiedän jo nämä kadut
tiedän jo nämä kadut

yöllä me olemme kesämökilläni
yöllä minä haluan että me menemme uimaan
kävelemme rantaan, kaikki puut on kaadettu, on vain aukeaa, aivan erilaista
ja rannassa on kivikko, jota ei ole koskaan ollut ja minä
riisun vaatteet kiville ja vesi on lämmintä, se on niin lämmintä tuulesta huolimatta

ja on myös uni
päivien takainen
kun joudun kävelemään kerta toisensa jälkeen kadun päästä päähän
kadun jossa teurastetaan
ja siinä teurastamon edessä on suurensuuri sika
sätkimässä
niin suuri ja sätkimässä että minä en voi katsoa
mutta ystäväni ei ole moksiskaan hän ei reagoi mitenkään
ja minä ajattelen etten minäkään saa
etten minäkään saa reagoida
että minunkin pitää olla kova
ja kävellä kerta toisensa jälkeen sätkivän sian ohitse
ja vielä aamullakin minä muistan sen kuvan
vielä silloinkin kun ajetaan polttopuita etsimässä
ja suurensuuri sika seisoo erään talon pihalla.

Mutta on myös kirje
isoäidiltä
on
aurinko kaiken yllä, sama
ja ohut ohut kuu
on salmiakkia Suomesta,
äiti,
joka ottaa kopiot kaikista papereistani vaikka pyysin vain tärkeimmistä

tyttö, joka kysyy would you like to have strawberry lipstic
ja levittää pienillä sormillaan sitä minun huuliini
hetkeä myöhemmin hän myös vaatii minua ottamaan mansikkavitamiiniaan
ja minä ajattelen myöhemmin ettei minulla ole lainkaan valtaa lapsiin
miten vähän minulla onkaan valtaa heihin
että siinä minä istun auringossa ja isla nojaa minuun toiselta puolelta
elliot toiselta
ja myös rocko tulee lähemmäksi
pieniä omenanpalasia kiiwinpalasia juustonpalasia
he kysyvät tulenko seuraavanakin päivänä.

Isla kysyy miten minun nimi kirjoitetaan ja kirjoittaa sitten ikkunaan I love you ja nimeni.
Kerron hänelle kun aurinko paistaa ja kaikilla on eväslaatikko auki terassilla
että hänen nimensä lausutaan Suomessa ihan eri tavalla. Hän ei oikein ymmärrä, sanoo "but my name is Aila"

eilen minun pyörän ketjut jäi niin jumiin etten voinut polkea koululle
illalla mies sanoo sinun täytyy polkea taaksepäin
minä sanon minä poljin
no polje kovempaa mies sanoo ja tänään kun ketjut jäävät jumiin tiedän miten selvitä tilanteesta ilman miehen apua

ja me istumme sohvilla ja juomme punaviiniä ja on minun tuli
ja miehen pomopomo keskustelee kanssani työehtosopimuksista ja liitoista

ja opettaja Etelä-Afrikasta ei tiennyt että Suomi on kuulunut Venäjälle
ja toinen opettaja kertoo lapsille että Suomi on se, jossa purkautui se tulivuori
minä sanon, se oli Islanti
ja kolmas opettaja kuvittelee Suomen olevan Norja
ja neljäs epäilee onko Suomen naapurimaa sittenkään Venäjä.

Mutta minä otan kaksi poikaa mukaani ja me menemme siivoamaan art shediä
ja me ei siivota kunnolla
koska ei ole siivousvälineitä ja siellä menisi ikuisuus jos todella tahtoisimme hyvää jälkeä
ja minä menen takaisin maalaamaan hirviöitä
poika, joka ei ymmärtänyt connecting fourin ideaa yhtään on piirtänyt lumoavan hirviön ja maalaa niin tarkasti ja harkitusti ja kirkkain värein keskittyneesti että minä ajattelen
kuinka erilaisia he ovat
kun Star maalaa sinne tänne huiskii ja huitoo, värit eivät pysy raameissa, sekoittuvat ja hän haluaisi olla jo toisella puolella luokkaa, ehkä pelaamassa connecting fouria, jossa päihitti kaikki.
Little Star.

Ja perjantaina on viimeinen koulupäivä ennen lomaa
minä kerron että meillä on melkein kolme kuukautta kesälomaa
ja ilmainen lounas ja ilmainen koulutus ylipäänsäkin ja lapset eivät aloita koulua 5-vuotiaina. Ja opettajankoulutus kestää viisi vuotta, kyllä he käyvät yliopiston, ovat maistereita.
he hämmästelevät. he hämmästelevät miten kaikki se on mahdollista. onko meillä korkeat verot, he kysyvät. He hämmästelevät ja hämmästelevät.
Ja me keskustelemme koulutuspolitiikasta.

Ja minä, minä senkun luen Maria Montessorin metodeista
ja ajattelen vapautta ja itsenäisyyttä
ja luovuutta ja itsenäistä ajattelua ja päätöksentekoa.
Ajattelen ja ajattelen ja tahtoisin perustaa koulun.
Tahtoisin elää sitä aikaa kun uusia ajatuksia tuli ja maailma oli tutkimaton
ja tahtoisin mennä viidakkoon, jossa alkuperäiskansa, jonka luolta kukaan ei ole selvinnyt elävänä
kukaan ei tiedä siitä mitään
voi miten mahtavaa, minä ajattelen
että vielä on koskemattomuutta
tutkimattomuutta
kolonisoimattomuutta

ja minä ajattelen
että miksi minä aina vain ajattelen
että lapsena minä ajattelin lauluja
minä ajattelin elokuvia
edelleen
kuvia
minä kirjoitan mielessä ja sitten en oikeasti
toteuta mitään niistä
että miksi
en ostaisi videokameraa ja ryhtyisi kuvaamaan niitä kaikkia putoavia lehtiä ja lumihiutaleita ja ohikiitäviä maisemia ja taloja ja ikkunoita ja ilmeitä
miksi en hyppäisi junaan halki siperian
ja pysähtyisi sellaiseen kylään jossa ihmiset eivät osaa mitään niistä kielistä mitä minä
miksi en
hankkiutuisi kalastajalaivaan ja seilaisi ympäri maailmaa
miksi en ostaisi värikyniä ja piirtäisi ympyröitä valkoisille papereille
miksi en maalaisi suuria tauluja
istuttaisi puita

toisinaan
toisina hetkinä joskus
sitä muistaa
että asioita voi toteuttaa
että maailma ei ole millään lailla
se ei ole mikään sellainen mikä vain pysyy ja systeemi
ei mitään valtaa ja määräyksiä
todellisuudessa me voimme kävellä jos meillä on jalat
ja me voimme puhua toisille ihmisille jos meillä on suu ja äänihuulet
ja keuhkot
ja pallea
ja jos meillä on kaikki kohdallaan me voimme ajatella itse
eikä meidän tarvitse mitään
meidän ei tarvitse mitään, eikä mitään ole ennalta määrätty
ei
vaikka olisi opiskellut viisi vuotta yliopistossa.

Tää kävelee vaan
niin kuin ei

istuu
ja paperit
pinoissa sängyllä

islannin kielisiä

Þú reyndir allt
Já, þúsundfalt
Upplifðir nóg
Komin með nóg
En það varst þú sem allt
Lést í hjarta mér
Og það varst þú sem andann aftur
Kveiktir inní mér

Eg fór, þú fórst

eikä ehkä kukaan ymmärrä näitä Sigur Rósin sanoja
mutta ne on kauniit
silloinkin kun ne ymmärtää
kappale on Ára batur
se tarkoittaa soutuvenettä

Þú rótar í
Tilfinningum
I hrærivél
Allt úti um allt
En það varst þú sem alltaf varst
Til staðar fyrir mann
Það varst þú sem aldrei dæmdir
Sannur vinur manns

Eg fór, þú fórst

ja näin kauniin musiikin
sitä katsoo valoon päin vain

odottaa

Þú siglir á fljótum
Yfir á gömlum ára
Sem skítlekur
Þú syndir að landi
Ýtir frá öldugangi
Ekkert vinnur á
Þú flýtur á sjónum
Sefur á yfirborði
Ljós í þokunni

viiimeinen säe sumun läpi valoon
sen hetken tietää
kun pistää airot veteen
aamuyöstä.

minäkin haluan

punainen tussi ja valkoiset paperit kyllästyttää

odottaa

eikä surusta ole kuin haamut vaan
valkoisissa lakanoissa
kulkee pitkin linnojen käytäviä ja Veturliði kertoo aina niin innostuneesti
eikä ehkä ole hyvä idea kuunnella Sigur Rósia kun pitäisi keskittyä
ylihuomiseen suulliseen kokeeseen

ei ehkä olisi hyvä istua tässä

are you there?

tuulessa hupusta kiinni vesi ravisuttaa puita jotka ohuita ja lyhyitä
ei ne kestä täällä

niin kuin unessa
meren rantaan
tuulta päin
minä kuvittelin
sateessakin vaikka punaiset kumisaappaat suomessa
on vain kiviä
ikkunalauta täysi

tunnit kuluvat
yhä vain yhä vain

ja Sigur Rós laulaa

You sing into the night now
Just sing on for me
You sing into the night

minulla on lista
jossa kymmenen erilaista asiaa
jotka kaikki pitäisi tehdä
tänään
ja siinä ei ole kaikki
vain sellaiset jotka ehdottomasti

ja silti minun silmät sinisessä taivaassa
minun silmät sinisessä taivaassa
ja vaellan läpi yliopistorakennusten
kirjoitan sähköpostiviestejä
vaellan läpi valoisien lattioiden
ja syön humusvoileipää auringossa jossa on myös tuuli
niin kylmä että pitää rukkaset kädessä
ja käveln ohi kirkon alas katua pitkin ja painavaa painavaa kauppakassia
koska teemme kaalilaatikkoa
enkä tiedä mikä se on englanniksi

ja iltaa myöten istuu lattialla nauraa sanoo olen humalassa
huomaan sen sanoo tyttö naapurista
jonka luona vietti yön lauantain ja sunnuntain välisen
ja tyttö sanoo että sinun pitäisi nyt syödä salaatti ja sitten pistää pää tyynyyn ja nukkua
mutta ei ei ei
tämä pakkaa koulukirjat ja tietokoneen reppuun
ja katsotaan kuvat joissa kaikissa sama lumi

ja pitäisi jaksaa nousta tästä
huoneesta tuuleen
ja uusia kirjaston lainat
sillä täällä lainoista joutuu toden totta maksamaan
ja pitäisi jaksaa lukea tekstit antaa jo se palaute
pitäisi jaksaa jaksaa jaksaa

muutakin kuin hymyillä muutakin kuin
päätä aurinkoon valoon ulos
miksi kevät tuli näin äkkiä
ettei saa enää mitään tehtyä
mitäänmitään

ja siellä huoneessa
jossa tehdään tieteellisiä töitä
nojaa käsillä päähän ja minäkin
minäkin tahtoisin jo
valmistua
minäkin tahtoisin
jo tietää mikä minusta
tahtoisin että olisi aihe

ja miltä tuntuukaan palata suomeen
suomeen aiheita etsimään
miltä tuntuukaan sitten taas

miten vaikeaa miten vaikeaa vaikeaa
kun tahtoisi
valon vain. valon vain kietoa niinkuin sellaista valkoista vain
ympärille
ja sitten nousta kukkulalle

ja eilen hevosen selässä minun ystävä
tuli siitä hepasta
sillä kaunis valkoinen kuvio ruskeassa otsassa
ja silmät
ja hylje meressä
ui lähemmäs ja lähemmäs

ja tämä maa
tämä maa
vangitsee minut
se ottaa minut koko ajan enemmän ja enemmän
ja kaikki kadut
kaikki kadut joita aluksi niin vihasin
alkavat tuntua jo kodilta
ja turistit jotka kävelevät nyt niitä useammin
alkavat tuntua vierailta
jotka tunkeutuvat minunminun minun kaupunkiini
minun maahani
ja minä kävelen että minä asun täällä sillä tavalla niin kuin kadut otetaan
tiedättekö että kävelee toinen jalka autotiellä ja kassit painavat
ja hymyillen vastaantulijoille
osaan tervehtiä senkin turistit jotka otatte kuvia tuosta kirkosta
pah

ja miltä tuntuu
miltä tuntuukaan tämä kevät.
ennenkokematon
sellainen ensimmäistä kertaa
kuin kevät olisi
ensimmäistä kertaa.

Olen turhautunut draamakasvatukseen täällä.
Todella turhautunut kaikkeen kouluun täällä.
Taso on niin alhainen.
Voi. Niin paljon alhaisempi kuin Jyväskylässä
voi voi.
En tule oppimaan tätä kieltä tätä menoa
ja draama
se on kaiken huippu
aluksi vain hullulta vaikuttanut opettaja on muuttunut tosi ärsyttäväksi
koska sillä ei koulutuksestaan huolimatta tunnu olevan pätevyyttä
me tehdään vaan jotain leikkejä, esim se opetti meille jonkin hiiritanssin
jonka on tehnyt lapselleen
ja se siitä
sitten tehdään joku solmu
tiedättekö
sellainen mitä tehdään aina ripareilla
ja otetaan hassuja kuvia
ja näitten tällaisten pitäis jotenkin auttaa meitä tulevia opettajia
ja jotkut oikeesti kokee että ne tunnit on ihan parhaita ja että ne saa niistä jotain!

mä toivoisin jotain vähän hieman edes syvällisempää käsittelyä
edes jotain käsittelyä.
että edes jotain
muuta kuin vain hiiritanssi hah hah haa

siis onhan se ihan mukavaa.
en minä sillein ole tosikko etten tykkäisi hiiritansseista

mutta
se vaan turhauttaa kun
haluaisin oppiakin jotain

kun voisin samaan aikaan nukkua
tai kirjoittaa kirjaa
kun just tänään aamulla oli sellainen olo

mutta
kirjoitinhan minä draamantunneilla sitten
aina kun ei tarvinnut tanssia hiiritanssia
minä kirjoitin lainaamallani (vieressäni istuvalta mustiin meikkeihin sonnustautuneelta ) kynällä, koska olin unohtanut oman
kirjoitin kirjoitin kirjoitin
uutta alkua
nyt se alkaa kaikki saaresta
ja saaria tulee olemaan viisi

Dejan kertoi minulle numerologiasta
että 12 on kaikista huonoin luku minun luku
että olen hyväksikäytettävä
mutta sitten minulla oli joku toinen numerokin
joka oli tosi hyvä
ja sitten minusta tulikin ihan hyvä kokonaisuus

se poika on vaan niin hassu. ihan uskomaton. ja uskomatonta että pidän hänestä sillä hän on hyvin ärsyttävä juuri sellaisella tavalla josta minä en yleensä tykkää ihmisissä
hyvin itseriittoinen
joku saattaa muistaa lukioajoiltani Vesan. niin.
hänessä on jotain samaa. pikkuisen samaa.
mutta
hyvin vähän ja etäisesti mutta silti
sellaista että hän saattaa selittää Sannelle kuinka minun hiukseni leikannut tyttö olisi voinut leikata vähän täältä enemmän ja tällä tavalla vähän paremmin täältä ja minä sanon että itseasiassa se hiukset leikannut tyttö on Sanne ja sitten hän jatkaa kahta kauheammin selittämistä miten hiukseni olisi pitänyt leikata koska hänhän on fashion designer

mutta draamasta huolimatta
tänään paistaa aurinko
voin niin siniseltä taivaalta
ja lunta
täällä on paljon lunta
nietokset

ja minä lähden kävelylle pian
myöhemmin uimaan
ja huomenna vuorille
kunpa huominenkin kaunis
silloin on Maijan synttäri
ja sitten illalla mennään konserttiin
ja juhliin joissa soittaa bändi islantilainen
fm belfast
ainakin luulemme niin

ja eilen suunnittelimme vähän liftausreissua Islannin ympäri
Liesbethiä pelottaa. Niin kuin jääkarhutkin. Mutta Sannen saan ehkä houkuteltua kanssani sen tekemään. Sillä auton vuokraaminen viikoksi tai pariksi on aika kallista....ja ostaminenkin

ja raha alkaa olla täälläkin kohta liian kallista
nyt on vielä kohtuuhinnat mutta kruunu on nousussa
ja euro
jos sekin vielä rupeaa laskemaan

hui ui

köyhät me
pian
täällä

ja minä ostin just eilen islantilaisen villapaidan

Sininen taivas!

Tänään se oli. Ensimmäisen kurssin ensimmäiset tunnit ohi ja taivas oli auki. Minä menin ulos ja takaisin sisään vessaan ja sitten taas ulos pitkin asfalttitietä pitkin autotienvartta Reykjavikin - Islannin suurimpaan ostoskeskukseen. Kringlaniin. Voi. Vuoret. Siinä ne taas olivat. Tällä kertaa auringon valaisemina, ihan minun naapurissani! Minulla ei tietenkään kameraa, paitsi kännykkä! Päätin kuvata kauppareissun jälkeen.
Miten päästä ostoskeskukseen kävellen sisään?
Miten tulla ulos ostoskeskuksesta kävellen?
Autojen välistä vähällä jäädä alle, mutta onneksi islantilaiset autoilijat sentään pysähtyvät!
Mutta.
Satoi. Taivas oli mennyt pilveen taas ja vuoret
ne olivat kadonneet. Niitä ei ollut koskaan ollutkaan. Ellei tietäisi, että ne olivat.
Joten ei kuvaa niistä vieläkään.

Paitsi että nyt. taivas on jälleen sinisenä. Puoliksi. Luulen, että voisin katsella sitä ikuisesti. Se on kuin meidän kevättaivas. Tiedättekö. Sellainen vaaleansininen. Kirpakka. Märkä maa.

Tänään olisi kai ensimmäiset vaihtaribileet tai jotain. Mutta minä en ole innostunut vaihtaribileistä. Minä en ole oikeastaan suuremmin innostunut bileistä. Olisi ihan hauska mennä jonnekin istuskelemaan ja ehkä tanssimaan mutta
mutta onneksi täällä on muitakin sellaisia jotka eivät välitä niin paljon vaihtaribileistä. Nauroimme yhdessä käytävällä sitä että niin, meistä kukaan ei halua mennä vaihtaribileisiin ja menemme sitten kaikki yhdessä paikallisten bileisiin ja olemme siellä vain yhdessä vaihtareina! Hah!

Eilen oli mukavaa. Masentavan päivän päätteeksi.
Lähdimme kiertelemään kirppiksiä tai second hand kauppoja tai vintage kauppoja kuten täällä pitäisi ehkä sanoa, sillä nämä Reykjavikin keskustan kirppikset ei ole mitään kirppishintaisia. (yksi mekko, jota sovitin oli 5000 kruunua, eli ehkä 30 -40 euroa, eikä se ollut mikään kummoinen, liian isokin vielä)
sitten kävelimme vain sisään taidenäyttelyn avajaisiin. Meitä oli suomalaistytöt ja norjalainen Charlotte. Ja pohdimme ovella voimmeko mennä sisään kun sieltä sisältä tuli nainen joka oli että me voimme tulla sisään. Siellä oli viinitarjoilut ja kaikki (emme tosin kehdanneet juoda kun me vain kävelimme näyttelyn läpi, oi islantilaiset taideihmiset näyttivät niin juuri sellaisilta islantilaisilta taideihmisiltä!)

lopulta menimme syömään Thailaista ruokaa, josta minä lähdin vielä tapaamaan hollantilaista Sannea ja Vincenttiä. Tapasimme siellä luomun ja reilunkaupan kahvilassa. Siellä oli myös kaksi valokuvaajaa kertomassa heidän näyttelystään (joka oli myös nähtävillä), jonka aiheena oli seksi ja raha. Tavallaan sivusi prostituutiota. Ihan mielenkiintoinen, mutta jäi ehkä vähän hajanaiseksi se kokonaisuus, kun ne oli ottaneet ne kuvat kaikesta sellaisesta mikä liittyy aiheeseen, ja siihenhän nyt sai näköjään ympättyä mitä vain. Muutama oikein hieno kuva.

Mutta Sanne ja Vincent ovat minun tähänastisia suosikkeja täällä. Ja mikä sattuma että olemme edes tavanneet! Meillä on niin samanlainen tapa ajatella tai ainakin olemme tulleet samoista syistä Islantiin ja kumpikin on ollut vähän pettynyt tähän autokaupunkiin. Tähän tällaiseen harmauteen ja rumuuteen. Olisinpa ottanut kuvan tänään vesilätäkössä jossa lillui kaikenmaailman kokispulloja ja ilotulitusraketteja.

yhdentoista aikaan illalla hyppelin kotiin harmaita katuja pitkin, betonitalojen välistä.

Taivas on edelleen sininen. Sitä ei koskaan tiedä milloin se muuttuu. Sää muuttuu täällä nopeammin kuin Suomessa. Tuuli tulee ja vie kai auringon aina mukanaan tai jotakin.

Voi. Pitäisiköhän minun mennä vähän rantaan kuvaamaan. Kun on vielä valo. Vuoret jos ne näkyisivät!

Voisin kirjoittaa toisen postauksen tämän päivän koulusta, sillä senmoiset olivat luennot tänään, tai luennot ja luennot, se oli draamakasvatuksen eka tunti ja huh huh. Meidän opettaja on
Jóhanna Fjóla, mutta sanomme häntä Hannafjolaksi
hänen naurunsa oli kova ja kädet menivät ylös ja alas ja hän tanssi kulkiessaan luokassa edestakaisin
hän ei osannut käyttää studiovaloja tai muita tekniikoita, mutta ehkä joku voisi opettaa meille
hän kertoi sarjakuvapiirtäjäystävästään joka oli tehnyt kuvan hänestä ja hänen isoista rinnoistaan
ja hän nauroi kovasti ja iski silmää
iski silmää vielä käytävälläkin
hän oli opiskellut ruotsissa ja irlannissa ja ranskassa mutta ei halunnut kertoa itsestään me voimme sitten lukea hänestä lisää jos haluamme
ja hän sanoi te olette niin luovia ja tämä me otetaan videolle kun sanoimme lauseita ja teimme pieniä liikkeitä
niin. en todellakaan tiedä mikä tuon kurssin tarkoitus on. se oli jotenkin niin uskomatonta
siellä me vain vuoroin istuimme ja vuoroin sanoimme lauseita ja hannafjola nauroi ja te olette niin luovia ja otapas tämä uudestaan muistatko tämän
aivan kuin olisimme tehneet elokuvaa


mutta nyt menen katsomaan vuoria.

olen ihan poikki.
teatteri on nyt ohi. mutta on vielä paljon
kaikkea muuta
tai siis
nyt sitä vasta tajuaa että miten paljon onkaan
tuntuu että olen pudonnut
sellainen olo että muut on jossain junassa tai bussissa
ja oho
onkin itse jäänyt laiturille

tämän päivän lehdessä oli se satutuntijuttu.
ja islantikin on varmistunut. tahtoisin mennä valaskurssille. mutta se on jo syksyllä enkä muutenkaan olisi päässyt sinne minun pohjatiedoillani.

tulin vähän kipeäksi viikonloppuna mutta en oikeastaan
kun join flunssateetä. toisaalta luulen
että minun pitäisi sairastaa nyt
ennen joulua, ennen lähtöä
pitäisi levätä sillä tavalla
kunnolla

ärsyttää ja suututtaa
ettei mitään ikinä ehdi tehdä kunnolla
ei tavata edes ystäviä
ei kirjoittaa edes omille ystäville. ei mitään.
kaikki aika menee vain paikasta toiseen siirtymisessä ja sähköposteihin vastaamisessa
ja sitten kaikki unohtuu ja sekoittuu ja on vain mylly ja yöllä ei saa unta kun yrittää muodostaa mieleensä listoja tekemättömistä asioista
eikä se lähde sillä pois että ajattelee ettei nyt pitäisi ajatella vaan nukkua
ja sitten on tuhat ja yksi tarinaa päässä on se ja se ja se ja se
ja niitäkin pitäisi ehtiä kirjoittaa

voi
ehkä islanti tekee minulle hyvää
vain jo sen tähden ettei minulla ole siellä vielä mitään
että minulla on syy jättäytyä järjestöistä tauolle
koska en ole maassa
on hyvä syy olla menemättä luennoille täällä koska
ja olen pitkästä aikaa innoissani kursseista ja luennoista
mitä siellä on
ihan oudoista
siellä on mm. ipod kurssi! älkää kysykö miksi. mutta oli ihan huippu selostus siitä miten ipod on muuttanut yhteiskuntaamme jne jne jne. vau.
oli siellä myös oma kurssinsa 11.9 päivälle. heh. vitsi. kukahan siellä keksii työkseen noita kursseja?

ja meillä on siivousurakka kotona. tämä on jälleen kerran pahemmanlaatuinen läävä. ei vain sotkuinen vaan myös likainen. paskainen suoraansanottuna. eikä tee mieli siivota kun on niin paljon siivottavaa. sitten tulee vain enemmän. ja kun on tuhat tärkeämmältäkin tuntuvaa hommaa. plaah.

miten hommavuorista selviää? miten saisi päänsä lepoon?

kunpa olisin karhu. nyt olisi viimeistään talviunien aika. voisi vain käpertyä kokoon. lämpimään. eilen pyörä oli jäätynyt räntäsateen jäljitä niin etten saanut lukkoa auki illalla. ja nyt se on sisällä sulamassa.

huomenna multa lähtee tukka. ystäväni leikkaa. ja sitten me mennään sen jälkeen hampurilaisille. olemme suunnitelleet sitä pitkään, mutta minulla on moraalinen dilemma roskaruoan kanssa. ilmeisesti.

ja ilta on hämärä jo neljältä.

ja ja ja

syysyys

leiri
jolta tulin tänään päivällä kotiin (ihanaa!)
oli katastrofaalinen.
tai no.
oikeastaan ennemminkin mitäänsanomaton.
environment and climate change camp olisi voinut saada nimen playing games camp
mutta en jaksaa siitä nyt sen enempää.
sitä vain toisinaan huomaa kuuluvansa totaalisesti vähemmistöön oli kyse sitten mistä tahansa.

meidän puut on kaadettu.
ne ainoat puut joita olen tässä jyväskylässä rakastanut.
tässä asunnossa.
ainoa asia miksi muutin juuri tähän.
nyt niitä ei ole. niin autiota ja vastapäinen talo. vastapäisen talon ikkunat ja loputtoman raskas tyhjyys taivaalla.

haluan muuttaa. minulla ei ole täällä enää mitään. no thing

ja syksy on selvästi alkanut.
yliopistolta oli sadellut viikon aikana 43 uutta viestiä.
en ole vielä valmis. en ole vielä hakenut kalenteria. en jaksaisi vielä aikatauluttaa.

olen vähän epätoivoinen.
olen vähän enemmänkin epätoivoinen.
koulumotivaationi ei ole kasvanut. kirjoittamismotivaationi jäi yhdeksi viikoksi. puut kaadetaan. ja heinolasta metsät kaavoitetaan asunnoiksi. rantatonteiksi. ja minulla on täällä kanssani ihminen, joka ei vain pärjää vielä ilman minua. ja miten ikinä voisin lähteä puoleksi vuodeksi pois kun viikkokin on juuri ja juuri rajoilla että en löydä ruumista kotiin tullessani.
huokaus.

en todella tiedä.
tällä hetkellä on niin väsynyt että voisin nukkua vuorokauden ympäri,
luulisin.

väs

Huomenna on viittomakielen tarinan vuoro. Minun vuoroni.
Tänään olen väsynyt.
Olen istunut lähes viisi tuntia bussissa
ja yöllä olin varma että kuolemme myrskyyn
mietin ja suunnittelin ja kävin läpi
miten kävisi
kun meidän koko suku kuolisi
paitsi veljeni
ja ajattelin etten tahdo jättää ostamiani karkkeja laivaan kun pitää kävellä kylmään pelastusveneille. haluan pakata kaikki ennen sitä.
laiva keinui ja kaapit tärisivät auki kiinni auki kiinni hirveä jyske minuutin kahden minuutin viiden minuutin kymmenen minuutin välein.

mutta aamu tuli eikä me oltu kuoltu. äiti koputtaa oveen mitä pääsenkö suihkuun. ovi on lukossa. yritän etsiä valokatkaisijaa ja sitten on herättävä.

eilisestä ei meinannut ensin tulla mitään.
mutta lopulta me kävelimme annani kanssa hautausmaita ja talojen katuja ja otin kaikenvärisistä kuvia. hejdo. ja halasimme.
sain tytöltäni jo heti tullessa muovipussin jossa oli minulle jotain
minulle?! minä huudan. se on opinnäytetyö. Erään näyttelijän nimeltänsä E.
tyttöni oli lukenut sen salamana saatuaan sen yhteiseltä ystävältämme ja niin tein minäkin. heti päästyäni laivaan.
kuuntelin lapsille tekemääni aistimusalevyä ja ahmin E:n sanoja.
Kun opiskelee näyttelijäksi, voi kirjoittaa opinnäytteen teoreettisen osan näköjään pelkästään omasta elämästään. Omia päiväkirjamerkintöjään hyödyntäen. Vailla minkäänlaisia lähdeviitteitä ja lähdeluettelossakin on kolme teosta, joista kahdesta on lainaus. Mamettia. Kiinnostun silti. erityisesti.

ja onhan E sellainen näyttelijä ja ihminen, jota on ihaillut. Ajatellut, että hän on lahjakas. Itsevarma. Kaunis. Kaikkea. Minä ja annani ollaan kumpikin ajateltu. erityisesti annani, mutta myös minä, hiljaisemmin vain.

sitä joskus naiivisti kuvittelee, että kaikki lahjakkaat ihmiset tietävät olevansa lahjakkaita. Ovat varmoja. Osaavat olla. Että sitä se juuri on. lahjakkuus. että se kuuluu siihen. Että jos ei osaa sanoa minä, niin sitten ei voikaan olla mitään. Että epävarmuus on huono. niin minäkin olen ajatellut. Ja sitten selviää, että E on ajatellut niin myös. Ettei varmuus olekaan varmuutta.
Ja yhtäkkiä tajuaa, ettei luultavasti sekään eikä se eikä se, ole yhtään sen varmempi kuin minä. Epävarmuutta voi vain kätkeä niin monella tavalla. Tai vaikka hetkittäin olisikin varma, niin sitten on kuitenkin siellä taustalla. Joskus ainakin käväissyt - entä jos.

Sitten taas muistaa kuinka sitä haluaa tulla toiseksi.
Kaunis tyttö niin kaunis että kipeää tekee. Täydellinen. (niinhän ne aina ovat, toiset) Ja sitten saa tietää, ettei sen tytön unelmista tule koskaan totta. Että silläkin on haavat. Sellaiset haavat, joita ei halua saada. Ja kuulee kaikista. Niistä joista tulee ystäviä. Viiltoja siellä täällä. Syvälle puuhun. En minä sittenkään tahtoisi. En vaihtaisi vaaleaan tukkaan jos saisin kaupan päälle kaikki nuo. Syvään uurretut jäljet, jotka eivät pesemällä mene pois.

haettiin kiinalaisesta ruokaa mukaan. söin ahmimalla. nukuttiin päiväunet, joiden aikana minä näin sekavia A.S:n lemmikkikaupan tytöistä. Äiti toi sen minulle luettavaksi bussimatkalle ja luin sen. Annoin äidille Doris Lessingin, vaikka se jäi multa vähän kesken...

aloitin jo laivalla lukemisen ja ajattelin
että opiskelen sittenkin väärää alaa
etten sittenkään kestä sellaista korkeakirjallisuutta. sellaista. nobelkirjailijoita.
kuinka monta olen yrittänyt kahlata, mutta kai ne ovat sitten liian vaikeita minulle, koska tuntuvat jaarittelevilta, pitkäveteisiltä. kiinnostavilta usein, mutta en vain jaksa lukea yhtämittaa niin paljon niin pitkiä ja polveilevia lauseita. ja vessassa nauran kun muistan miten suutuspäissäni kirjoitin dostojevksi imitaatioita lukupäiväkirjaani yläasteella. kirjoitin koko hemmetin arvostelun samanlaisilla lauseilla, pisin oli muistaakseni lähes kaksikymmentä riviä.

ja sitten tasa ajattelin mahdollista tutkimustani. graduani. joka ei voi olla pelkkää diipadaapaa siitä mitä ajattelen. pelkkää.
heh.
yritän selittää sitä poikaystävälleni ääneen, mutta en saa sanottua edes yhtä kokonaista lausetta.
lopulta tiivistän sen vain: miksi kirja on hyvä?
pidän ajatuksesta hetken. siitähän ajatuksessani tavallaan on kyse. mikä tekee jostakin tietystä teoksesta hyvän jonkun tietyn henkilön mielestä.
mutta onko sellaista mitään järkeä tutkia? kun ei sen ajatuksen pyrittämisessä omassa päässäkään ole mitään järkeä. eihän tuollaiseen voi löytää vastausta.

jotkut tahtovat aina löytää vastauksen.

kun herättiin päiväunilta maistettiin puolukkatryffeleitä, joita ostin tukholman kauppahallista.

nyt pitäisi vielä muutama kerta harjoitella tarinaa.
ja olisi aivan hirveästi tehtäviä. joita en jaksa edes aloittaa.

sellainen ajatus
että katoaa myrskyyn.
laittaa silmät kiinni ja katoaisi vain.
ilman sen kummempaa.

siellä pienellä hautausmaalla oli paljon lapsien hautoja, joiden ympärille oli ripoteltu leluja. kuvattiin niitä. syyllinen olo. toisten hautoja! lasten!
yhteen hautaan oli haudattu kokonainen perhe. kolme lasta. 93, 95 ja 2000. sekä äiti ja isä. ne oli kuolleet siellä tsunamissa.
monille haudoille oli laitettu uhrin valokuva.

kummipoikani on vielä niin auki. silmät. ja minua inhottaa kuinka aikuiset puhuvat hänestä. lapsista. lasten läsnäollessa, kuin heitä ei olisi. "se on kyllä reipastunut tosi paljon" "ette saa päästää sitä yksin kauppaan" jne jne jne.
ja kuinka toiset lapset ovat aina toisia erinomaisempia. kaikessa. että kun tuo ei edes itke. muut parkuivat jatkuvasti mutta tuo. ja tuo syö! ei ennakkoluuloja! pahat pahat lapset, ne jotka itkevät, ne jotka eivät syö.

ja äiti kertoo että veli pitää minulta saamaa kaulaliinaa.
että se on ollut hyvä.
että veli on kysynyt mitä minä teen täällä
ja äiti on sanonut että soita sille
ei se soita. kyllä minä sen tiedän. mutta tulee olo
sellainen lämmin vähäksi aikaa sisältä.
että sittenkään ei ehkä vihaa.

tänä yönä nukahtamista sateen ääneen.