Räntäsade
ja käsivarren kipu on levinnyt koko vartaloon. Räntäsade. Miksi juuri tänään?

En oikein pidä rokotuksista. Enkä tiedä miten tämän päivän kuluttaisi. Ajattelin pyöräilyä, mutta myönnettäköön, olen laiska ja mukavuudenhaluinen. Räntäsade, liukas loska ja tykyttäväkärsivarsi-yhdistelmä ei inspiroi.
Oikeastaan, tahtoisin vain olla Himalayalta saamani viltin alla ja katsoa elokuvia. Eilen katsoin kaikki "Iholla" -jaksot putkeen. Myönnettäköön, olen helposti koukuttuva. Siksi kai yritän olla sekaantumatta mihinkään addiktoivaan. Kiertää kaukaa.

Ruisleipä on kohoamassa. Tänään voisin tehdä myös kakkupohjia. Yöt käyvät lyhyemmiksi.
Liikkumattomuus vaihtuu kohta liikkeeksi.
Kaupungin keskustassa käveli pelkkiä eläkeläisiä.

Joskus tuntuu samalta, kun asuisi jossakin kaukana. Ei kuitenkaan voi olla varma, kulkeeko mikään ajatus pelkällä voimalla, toisaalle. Heistä ei kuule koskaan mitään.
Sinusta.

Eilen tapasin ihmsiä niistä kuvista, joita on täällä seinälläni. Oli aika samaa. Vaikka olikin nelivuotias tyttö ja kolmikuinen poika. Ja kahvia. Ja keksejä. Ja ajettiin omalla autolla pihaan. Puhutaan urasta. Perheestä.

ja minä piirrän monivärisiä sulkia linnuille
edelleen,
paperi täyteen ypyröitä, silmiä, kuonoja, päitä
paperit epäjärjestyksessä

kävellen räntäsateeseen sitten,
kauppaan ostamaan jauhojakin

tänään pitäisi kai taas pyöräillä.
Odotan edelleen tekstejä töistä.
näin unta ensirakkaudestani,
ja silloisesta parhaasta ystävästäni
naapurin nainen tuijottaa toisen naapurin talolle

tahtoisin oman kodin. vajaa kolme viikkoa ja meillä on teltta.
huomenna rokotus.
olen unohtanut islanninkieliset sanat

niitä yritän muistaa kun on kevätpäiväntasausyö

Tänään oli pyörän ensikerta
ei uuden pyörän, vaan sen joka on kuulunut joskus äidillekin,
punaisen. Oli vielä jäistä kökkäreistä, piti ajella niin hiljakseen
narskui pyörien alla ja kirahteli. Mutta en kaatunut. Ja oli kypärä. Ja minä ainoana polkijana teinipoikien kanssa. Torstaina menen luokkani kanssa hiihtämään!

Tänään olen opettanut jakokulmaa, jota ei enää opeteta. Opetin kuitenkin, koska poika ei tajunnut sitä uutta tekniikkaa, enkä minäkään. Jakokulma oli paljon helpompi. Opetin myös englantia ja aloitin tunnin good afternoon everyone mutta lapset olivat kauhuissaan. niille ei varmaan kukaan ikinä koskaan missään ollut puhunut englantia. paitsi nauhalta. minulla oli myös väärä lukujärjestys. ellen olisi ruvennut tarkemmin utelemaan olisin tullut loppuviikon ihan väärinä aikoina kouluun. mielenkiintoista oli myös olla opettajana luokassa, jonka kouluavustaja on lapsuuteni perhepäivähoitaja! ja on yksikin ope, joka oli luokallani sijaisena kun olin seitsemän, mutta siitä emme ole vielä keskustelleet.

en jaksanut ruveta toimitussihteeriksi enää yhden työpäivän päätteeksi. tein vain kipeyskeittoa, join flunssateetä sekoitettuna minttuun, vadelmaan, mustaherukkaan ja nokkoseen (super flunssatee siis!) ja tein salaatin kaikista pähkinöistä ja tuoreista vihanneksista ja luomuhalloumista, jota äiti oli ostanut eilen. sitten olen etsinyt istanbulista hotelleja ja hostelleja. siellähän on niitä aika muutama.

kuukausi kuukausi kuukausi.

kapteeni lähetti sähköpostia kuvista. on hassua miten jotkut ihmiset ovat sellaisia. että kaikki on tarkkaa. hän on sellainen. me riitelimme joskus siitä että kun vihdoin pääsimme ankkuroimaan minä olin hyppäämässä suoraan mereen enkä pyyhkinyt pölyjä lattioilta (en siis edes nähnyt mitään pölyjä koska olin pyyhkinyt jo joskus 5h aiemmin). mutta hän on sellainen.
miten vastakohtaisia ihmiset saattavat olla. hän lukitsi veneensä aina. aina. minusta se oli naurettavaa. me piilotimme avaimen perkauspöydän alle ja kerroimme sen surutta jokaiselle couchsurffarille joka halusi tulla vaikkei me oltais oltu edes kotona! siellä oli macit ja passit ja kaikki, mutta ehkä meillä toisilla vain on perusluottamus kanssaeläjiin. minulta kun ei ole koskaan kähveletty mitään.
vaikka tilaisuuksia olisi ollut.

saa nähdä pystynkö sanomaan samaa turkin ja iranin jälkeen.

toivottavasti.

vaikka toisaalta. joskus ajattelen, että jos jonkun täytyy elääkseen varastaa, niin ehkä sitten täytyy. että ehkä se on minunkin syyni, että niin on. että ellen minä henkeäni siinä menetä, kun joku varastaa minulta, niin ehkä minun pitäisikin antaa eikä murehtia. se on vain maallista,
sanoisi Katto Kassinenkin.

sitä vaan jotenkin elää sellaisessa omistamisen illuusiossa. ja onhan se ikävä tunne, kun on säästänyt pitkään pitkään vaikka nyt kameraa varten ja on ottanut monia kuvia, ihmisistä joita ei enää koskaan näe, paikoista joihin ei enää koskaan palaa,
ja joku kähveltää sen, saa siitä parikymppiä, ja ostaa niillä jotain päätäsekoittavaa
että niin

mustavalkoista ei ole.

mutta sitten taas. minä olen tavannut ne ihmiset, ollut niissä paikoissa, olen saanut ottaa ne kuvat. se ei katoa vaikka kamera katoaisi. sitä vaan usein ajattelee että kaikki on vaikka yhdestä kuvasta kiinni. että elämä on muisto vaan. että jos ei ole todistetta jostakin mitä on tapahtunut, niin sitä ei sitten niinkun olisi tapahtunut.

en ole ehtinyt ulos jäällekään,
yhtäkkiä on muka kauhea kiire
pysähtyneisyyden aika alkaa lipua ohi
tykyttää, tikittää
kiitää
mutta kukaan ei onneksi kyttää
vielä.

jos selviän tästä viikosta voin vannoa flunssateen nimeen ja aurinkoenergiaan ja sitten lähden hakemaan pyörääni (UUTTA!) ja palauttamaan viisumihakemuksen ja ennustelemaan ja aistimaan tytön (jonka perheeseen olen kuulunut entisessä elämässäni) kanssa

on keltaisia villalankoja
mutta ei tule villaa kohta enää kun kevät

tilannut kuvasanakirjan, passin kokoisen
ja koirankarkottimen
niin
semmoisen hongkongista että lähtee korkea ääni ja sitten ei hyökkisi koirat.
Jotenkin huvittavaa.

ja on oppinut monta pyöräsanaa. Venäjänkieliset aakkoset kirjoitettuna näppäimiin siniseksi värjäytyvällä tussilla
kirjoittanut postikortin kummipojalleen kirjamessuilta
semmoista jutustelua
ja lumi

öisin Jane Austen ja Darcy ja Elisabeth ja suuret kartanopuutarhat
" It may be easily believed that however little of novelity could be added to their fears, hopes and conjectures on this interesting subject by its repeated discussion..."
ah

maailma tosiaan on paljon kauniimpi
ja yhteys selvempi,
kun yrittää olla tässä
ja nyt
eikä koko ajan muistella sitä mitä oli tai odottaa sitä mitä tuleman pitää.

talvi

on tullut. Jää on puoliksi jäätynyttä, kettu on uskaltautunut, isi sanoo
mutta minä yritän kuvata lumihiutaleita. Kuten tavallista.

Pesen pitkää hametta ja vesi tulee punaiseksi kuten alushousuni Itä-Timorin hiostuksessa, ja kesti tovin ennen kuin tajusin, että Thaimaassa vaatteet värjätään sillä tavalla, että väri lähtee pesussa pois.
Muistan intialaiset tyynynpäällisetkin.

Me nukumme vierekkäin joka yö. Joka yö miltei kolme viikkoa ja sitten se on ohi
mies sanoo kuin ikuisuus ja minusta tuntuu ettei mitään muuta aikaa tarvisi ollakaan. Miinus yhdeksän astetta pakkasta, eikä tunnu tuuli
äiti sanoo on tuuli tyyntynyt ja on helppo toistaa lauseita, jotta ei jäisi tyhjää väliä sanoa jotakin muuta. Puhutaan lentokapteenien eläkeiästä ja minä mittaan aikaa liittymästä liittymään niin kuin se kiinnostaisi minua tippaakaan.

Olisipa jo huhtikuu.

On ollut pimeää
ihan kuin olisi tullut sade, mutta ei edes lunta.
Paketteja Malesiasta harvasepäivä. Harva. Se. Päivä.
Ja tilastoja, että 30% suomalaisista ei saa tarpeeksi d-vitaminia. Ajattelen aurinkoa,
jota piti väistää.

Olen alkanut ajatella jo uutta matkaa
muuttaminen tuntuu toivottomalta
tuntuu toivottomalta löytää paikkaa, jossa voisi aloittaa
on kummallista, miten sitä tietää että paikanvaihdos on illuusio
mutta silti
sitä kuvittelee, että se auttaisi
että kotiin
että pois

tuulikellot

sitä kaipasi mustikoita ja vadelmia ja kanttarelleja ja suppilovahveroita
mutta nyt
ostaa mandariineja tai satsumia tai mitä ne nyt on
ja haikailee avokadojen, mangojen ja tahinin perään

miksei sitä voi vain olla sillä tavalla tyytyväinen
että jaksaisi kävellä järvellä pimeässä
söisi mielellään päivästä toiseen punajuuria, lanttuja ja porkkanoita
kaalipiirakkaa.

mutta haaveilee jo
muusta maasta
ehkä minun sielu liikkuu.

arkisuuden päivä

Sellainen arkisten asioiden päivä.

Herätä ja ei herätä. Suihku. Tanssi sille kuka saa kuumaa vettä. Paistaa lettuja.
Vihreä tee. Kiire. Kengät kädessä autoon. Kävely kirjastoon vessaan. Sähköpostin kirjoittaminen. Second hand kirjakauppa ja kirja, johon juuri ja juuri kolikot riittivät. Työkuvan esittelytilaisuus. Minä ja lihava nainen, joka ei aja autoa. Ja esittelijä puhui nopeasti ja sillä oli päänsärky ettei voinut istua silmät valoon päin. Papereita. Kävely hotellin kulmalle. Mies ja koira pysähtyvät. Istun koira sylissä. Saat laittaa ikkunan kiinni. Puhumme hänet jättäneistä naisista ja hänen lapsistaan. Hän sanoo hankkiudu raskaaksi äläkä kysy mieheltä mitään, sillä tavalla saat pitää miehen. kysyn niinkö hänelle kävi ja niin. ja nyt hän on kolmen lapsen yksinhuoltaja. Esikoinen on laivaston kapteeni, nuorin sellainen. Jään pois ennen kuin hän kääntyy rantatontilleen. Maoripariskunta ajaa takaisin. Ja he puhuvat niin kuin maorit ja polttavat pientä sätkäänsä ja juovat tölkistä. Ja nauravat. Ovat menossa kotiin. Mies kertoo suomalaisesta sedästään
sillä kaikki sukuun naidutkin ovat sukulaisia.
Mutta setä kuoli syöpään ja on haudattuna sinne
mutta sedällä ja tädillä oli lapsia,
minun näköisiäni.
Sitten on vielä yksi mies. Hän ei puhu paljon, mutta on menossa kalaan. Ja kääntyy ympäri kun ollaan minun kotini kohdalla. ehkä kääntää vain auton.
ja minä teen salaatin ja
pesen tomaatit ja halkaisen ja pistän ne ulos mustalle pellille aurinkoon kuivamaan
ja kaivan papereita ja soitan puhelimella vastaanotoille
ja yritän kuulostaa siltä kuin olisi luonnollista soittaa
vaikka todellisuudessa
arkisuuden päivät eivät ole
minulle luonnollisia

koska eilen
istuin kirjastossa punaisilla sohvilla ja kuuntelin kun lapset liikkuivat wiin tahtiin
ja minulla oli kirja
jossa ihmisten haavat alkoivat loistaa
ja mies oli kirjoittanut vaimolleen joka päivä syyn miksi rakastaa tätä
ja

minä niin rakastaisin työskentelyä kirjastossa
en ymmärrä ihmisiä (kuten mies) joiden mielestä kirjasto olisi vihoviimeinen työpaikka

mutta kirjastossa täällä on töissä vain kummallisia ihmisiä. sellaisia jotka kuvittelevat olevansa tärkeitä niin kuin nainen siellä missä kävin äänestämässä
niin tärkeänä niin tärkeänä ettei voinut ottaa kuin yhden asiakkaan kerrallaan
kun menee sekaisin
ja käytävillä hortoilevia puolijalkaisia
en usko että heille maksetaan palkkaa
joskus tuntuu että heillä ei ole muutakaan tekemistä kuin laittaa kirjoja hyllyyn

mutta nyt
minun arkisuuteni loppuu. on iltapäivä. ja minä haen porakoneen autotallista. jatkojohdon makuuhuoneesta. ja rupean poraamaan ajopuita. pieniä ajopuun palasia kiinni isompaan laatikkoon, jonka mies on aiemmin tehnyt vanhoista laudoista. sinne pistetään mansikoita kasvamaan. ja yrttejä ja salaattia. ja sitten
sitten
jos vaikka tulisi eteen muutto
voi ne laatikot ottaa mukaan
ja sitten on mansikoita ja basilikaa ja salaatinlehtiä
uudessakin kodissa.

minä elän ajassa, jossa ei ole kieltä
ja kuva on pakkasesta, edelleen
jo vuoden takaa
ja ampiainen, ehkä, pistää jalkapohjaan
ja istun jääpalat pyyhkeen sisällä leikkaamassa puutarha-artikkeleja
avaamassa auringonkukan siemeniä
ja illalla selkä on ihan punainen

ja on pimeää kun on aamu
ja muistaa ne aamut, kun käveltiin bussipysäkille käsikädessä ja paluumatka oli yksin
ja kerrostalon rappukäytävät ja hiljalleen sytytettävät valot, asunto asunnolta
ja sänky niin lämmin mennä takaisin nukkumaan

mutta tänä aamuna ei kävellä käsikädessä bussipysäkille
mutta katsellaan merta kun on vielä pimeää
ja katulamput palamassa
see you when i see you
ja kauniilla käsialalla kirjoitetut viestilaput
maalata ruuveja hopealla

tänä aamuna laittaa ensin leipätaikinan kohoamaan
ja sitten maalaa ruuvit hopealla,
tarkastaa tomaatit, poimii kurkut, sateen tuntu
aina silloin tällöin hiljalleen
ei niin kuin perjantaina
kun koko kaupunki tulvi
pihat, kadut, tiet, tienvarret, puutarhat
ja maat vyöryivät alas teille
ja puut lähtivät irti juurineen,
sähköt katkolla, maa velliä, varastot kastuneita ja merenrannat eristyksissä
ei tuule niin kuin eilen
että mikään ei pysy paikoillaan

mutta ilta on listojen aika
ja aamulla yksi kerrallaan voi alkaa tehdä ja viivata yli
huokaista
koska jotkut asiat vaativaat niin paljon enemmän aikaa kuin toiset
ja ne
ne pitkät haluaisi jättää viimeiseksi, vaikka ne ovat aina niitä, jotka pitäisi tehdä ensin
ja tämä
kirjoittaminen tänne
ei ole edes listalla.

Tänään sohavasurffarit lähti. Talo oli eilen täysi vieraista. Oli kolme saksasta, yksi balleriinatyttö ja kaksi muuta, jotka olivat hiljaisempia ja eivät oikein tienneet miten päin olla. Raukat, juuri lopettaneet koulun ja miettivät nyt mitä tehdä elämällään, hassua, että 19-vuotiaat tuntuu niin nuorilta! Ja sitten oli se mies,
se on taas takaisin, mutta tänään hän on katsomassa asuntoja, joten ehkä hän lähtee täältä aikaisemmin kuin minä
ja olen niin virkistynyt auringosta ja uusista ihmisistä ja siitä että saan hymyillä ja hoitaa puutarhaa ja veistää veistä Manuka-puusta
että en jaksa välittää yhdestä isosta vauvasta, jolla on vitamiinipurkki ja valokuva tyttöystävästään nyt meidän olohuoneessa, patjansa vieressä.

Ja minä halusin tänään suurperheen
kun katsoin miten isä ja äiti ja kuusi lasta riemuitsivat rannallamme. He ovat vihreän talon asukit, tai lomailijat, kun on kouluilla loma, kevätloma, mikä lie
ja lapset olivat niin riehakkaita keskenään ja laittoivat verkkoa ja sellaista
ja ajattelin miten paljon niistä lapsista on seuraa toisilleen
ja sitten on rotta joka ei koskaan jätä kompostia rauhaan
ja pyykit tuulessa kuivumassa
ja sotkuiselle paperipöydälle jätetty sydämenmuotoinen suklaarasia. Thank you. siinä lukee kirjoitettuna tussilla. Voi mikä suloinen balleriinatyttö.

Ja minulla olo, että olen vanha. En vanhavanha, mutta että täällä minä asun merenrantatalossa miehen kanssa ja hoidan puutarhaa ja majoitan seikkailijanuoria. Nuoria, jotka tulevat tänne ja ihastelevat rantoja ja puita ja maailmaa. Niinhän minäkin, mutta sitten kuitenkin minun pöytä on täynnä papereita ja kirjoittelen sähköposteja Uuden-Seelannin opetusministeriöön!

Ja huomenna tulee poika, joka kutsui meidät kasvissyöntifestivaaleille ja tuo koiransa mukanaan. Minä sanoin, ettei se saa sitten tappaa Kiwi lintuja. Ja lampaankin piti tulla, toisesta perheestä, mutta ei se nyt tulekaan. Pieni karitsa, joka on kasvanut kyllä aika muhevaksi.
Ja yhtäkkiä on kesä ja tuulista ja kesä ja ihmisiä kaikista maailmoista ja ilta ja tuli ja minä nojaan päätäni toista vasten ja on yö ja me kuiskitaan siitä miten erilaisia vieraita ihmiset on ja se mies, joka etsii omaa taloaan, puhuu niin kovalla äänellä että meitä alkaa naurattaa
ja minä näen tähdet ikkunasta
ja kuulen aallot
ja kirjoitan tuhat sähköpostiviestiä ja suunnitelmaa sinne ja tänne ja sinne ja tänne ja annan puhelinnumeroni sinne ja tänne ja kitken hikipäässä pisteleviä kasveja
ja päätän olla tekemättä leipää koska kovat leivät on pehmenneet
ja kastelen yrtit ja katselen niitä
katselen kaikkea sitä mikä on kasvanut täällä neljän kuukauden aikana

neljän kuukauden

ja katselen vuolemaani veistä
ja lakkaan sen ruokaöljyllä
ja katselen sitä uudestaan
ja pakkaan kummitädilleni lähtevät lasinaluset moniin muoveihin ja pahveihin ja

minä ajattelen että tämäkin voisi olla ammatti
että joillakin on
tämä
että veitsi kädessä vuolee ja sitten katsoo kättensä töitä
pakkaa sen muoviin
ja aloittaa uuden
veitsen lasinalusen tuolin lusikan kupin pöydän sängyn

ja minun nenä ja posket on palaneet
ei Samoan kuumuudessa vaan ihan vaan veistä vuollessa. Punanaama oon, mutta entäs sitten.

Sade, tuli, päänsärky.

Olen ollut saaressa. Toisenlaisissa saarissa. Pienemmissä, kuumemmissa, hiekkarantaisissa, kookospalmuisissa.

Ajattelen englanniksi, miten ärsyttävä tunne ajatella puutteellisella kielellä. Kielellä, joka ei ole kokonainen ja silti ajatuksissa. Ei kokonainen minulle.

Miekkavalaat olivat taas, mutta en tälläkään kerralla nähnyt niitä niin kuin nainen, joka haki lapsensa äkkiä rantaan. Mutta minä tiedän, että sinä päivänä kun näen, minä iloitsen. Mutta olen nähnyt koralleja, sinisenä hohtavia ja kaloja, kaiken värisiä, kirkkaita, tuhansittain. Ja olen nähnyt tuhoutuneita raunioita, ihmisiä kirein huuliin ja nauravia lapsia kun annan heidän leikkiä nauhurillani. Miten pieni asia voi tehdä iloiseksi: Se, että kuulee oman laulunsa yhä uudestaan ja uudestaan.

Joskus oli syksy ja keittiö. Erilaiset keittiöt ja samanlaiset syksyt. Aina vaahterat ikkunoiden takana värikkäinä ja rapisevat lehdet kun niiden päältä kävelee tai juoksee tai hautaa. Ja teetä. Kuppi kupilta teetä. Ja omenoita. Ja sienimetsiä. Puolukkamättäitä. Karpalomättäitä.

Nyt yksi on ranskassa, yksi lähtee Meksikoon ja yksi on täällä merien takana. Ja kaikilla niilläkin, jotka ovat jääneet syksyyn, on jotakin omaa. Joku, jonka käteen tarttua. Yliopiston salit, joihin mennä, esseesuoritukset, joita ei kukaan koskaan näe paitsi tentaattori. On susia, joita seurata. Valaita, joita seurata. Metsiä, joita suojella, joita kaataa. Vaaleanpunaisia lankoja. Musiikkia, musiikkia ja pieni tyttö.

Me istutaan tulen äärellä ja minä katson tuleen. Pitkätukkainen mies heittää silloin tällöin sinne halon. Ja minä olen kertonut hänen äidilleen kuinka pienet asiat ovat suuria eroja. Ja keskustelu saunoista ja pimeydestä ei ole keskustelua vain keskustelun vuoksi. Minä sanon sinussa on islannin mystisyyttä, hän sanoo ettei se ole islannista, se on täältä. Hän sanoo, että minä löydän sen vielä. Ja me hymyilemme. Nainen, jolla miltei mustat hiukset ja sellaiset pienet viisaat silmät itäeuroopasta.

Ja yhtäkkiä kaikki mitä on tehnyt niin pitkään
on taas hetken valmista
yhtäkkiä voi kirjoittaa opetusministeriölle sähköpostia, noin vain,
kun on toisessa maassa, eikä ymmärrä käytäntöjä, voi tehdä mitä huvittaa
kävellä suoraan sisään rakennuksiin ja sanoa hei mä haluan töitä terve vaan
vaikka sielläkin on samanlaiset hissit ja odotusaulat kuten kaikissa niissä maissa, joissa on ollut.

Haluaisin aloittaa jotakin uutta. Tuntuu, että tämä neljä kuukautta, on ollut paikoillaan olemista. Paikoillaan, aloillaan, liikkumattomana. Niin kuin vuodenajatkin pysähtyivät. Kesä oli alkamassa ja sitten tuli talveen, joka ei kuitenkaan muistuttanut yhtään sellaista talvea, jonka minä tunnen. Ja siinä olemme olleet siitä asti. Toisaalla on kesä vaihtunut syksyksi ja kohta on jo talvi. Mutta täällä olen yhä samassa. Sanoja enemmän, papereita, mutta minulla on yhä samat vaatteet. Vain hiustenkasvusta tietää ajan kuluneen, todella kuluneen.

Tuli hiipuu ja minä kuuntelen Angus& Julia Stonea:
We’re sitting out on the couch
A movie plays without the sound
Words to say left in my mouth
With nothing left to pour.

You stepped into these days.

Sellaista, että on siellä missä metsä mutta ei mene
on vesisade ja kävelee vain rantaan
nauhoittamaan lokkeja,
isi kertoo punarinnasta joka istahti hatun päälle
ja orava ravaa ympäri taloja, kun naapurissa porataan maalämpöä
me katsomme sitä ikkunasta
me katsomme sitä ikkunasta
ja kiikarit,
katso sieltä keittiön ikkunasta kun kerttu luulee että me kiikaroidaan niille
mutta me kiikaroidaan silti
eikä välitetä vaikka kerttu luulisi mitä
tai hannu
me kiikaroidaan että onko se tilitaltti vai vain pajulintu
vai uunilintu
siipipeili, siipipeili

ja sitten on päivä kun ei voi syödä
äiti kysyy onko huono olo ja minä sanon ihan kuin jännittäisi
on melkein neljäsataa sivullista tekstiä
ja sade sade
eikä tiedä mikä sitten jännittäisi, mikä niin
ja bussi on täynnä
ja kirjoittaa muistiinpanoja
niistä tytöistä joista toisella baskeri ja toisella biletoppi
ja miettii miksi ihmiset eivät koskaan puhu toisilleen vaikka tahtoisivat
minä hymyilen vieressäni istuvalle naiselle ja se laittaa silmät kiinni

sade sade niin kuin alkava sade
on pyörä
on tie
on päiväkoti
on pyörä
on kirjasto
on ruokalan tiski ja kuinka kaikki
minun nimeä ja hei
ja sitten me syömme silti
ja minä yritän olla itkemättä
vaikka ei enää jännitäkään
mutta sille ei mahda mitään
että yhtäkkiä saattaa
koulun ruokalassakin
ei saa sanoa koulu hei ei saa sanoa koulu kun on kyse yliopistosta
ja on työhuone
toinen työhuone
arviointikyselylomakkeita
ja minulla jyskyttää päässä
ja on pyörä
ja on tie
ja on hissi
ja on koti ja sänky petaamatta, lakana puoliksi mytyssä
on neljä tuntia yritän saada pimeyttä
on suihku
on laura veirs
imuri, tiskit ja tiskivesi
leipätaikina, uuni, palaneen käry ja kohoamaton leipä muodoton

on laura veirs.

ikkuna, sade, ei sade, sade, ei sade, kevät vai syksy?

on ajatus siitä että tullaan aina olemaan yhdessä
ajatus siitä että on tyttöjä joiden kanssa tahtoisi kävellä kaupungin katuja
että tahtoisi olla siellä missä nauretaan nakkikioskijonossa
tahtoisi olla siellä missä keittiöön ei tule valoa ikkunasta
mutta huoneissa on valoisaa
tahtoisi kävellä kävelytytön kanssa loputtomasti loputtomasti kävellä vain niin ettei koskaan tarvisi lopettaa kävelyä ettei väsyisi koskaan ei väsyisi sateeseen ei harmauteen ei valoon ei tyttöön ei kävelemiseen ei omiin jalkoihinsa

ajatus siitä että kaksi viikkoa ja tämä koti tulee olemaan taas jonkun toisen
kaksi viikkoa ja on enää muutama päivä siihen kun
on pitänyt pistää kaikki kaksikymmentäkiloa laukkuun
ja matkustaa lentokentälle
tuntea huonoa omatuntoa siitä että taas,
lentää

ja unessa on tyttö
jota kaipaa, vaikka puristettiinkin toistemme kättä vain puoli vuotta
itkettiin viimeisen kerran siinä kadun varrella ja hän ojensi minulle kirjeen
ja minä kävelin sillä tavalla kun kävellään pois
katsomatta taakse
mutta unessa tämä tyttö seisoi rannassa, merenrannassa kun mustapukuiset kantoivat arkkua mereen, seisoi siellä ja minä olisin vain tahtonut ottaa kuvan
mutta liikaa surua
ja kun hän käveli takaisin me halasimme ja itkimme
paljon tiukemmin ja ääneen kuin vuosi sitten

It's gonna take a long, long time
But we're gonna make something so fine
-Laura Veirs-

Luulin jo päässeeni yskästä
mutta yhden aikaan yöllä se yllättää. Onneksi on vielä sitä yskänlääkettä
ja aamulla
tekee listan tehtävistä ja rupeaa kirjoitusharjoituksia
ja pesukone
vedet ja saippuat vessan lattialle
pyykit litimärkiä eikä niitä voi samalla tavalla valuttaa kuin lingotessa
tiskit tiskit
kaiken maailman paperit ja pienet paperikulmat

neroutta tietotekniikan kanssa,
koneet ovat vain koneita
jos vähäksi aikaa pysähtyy miettimään saakin kummalliset tiedostot elokuvaksi
ja pääsee katsomaan kuinka lapsilähtöistä oma opettaminen on
lokit
ne on tulleet
ja tuuli
tuuli eilen niin että melkein kaipasi islantiin

ja unelmat
eivät katoa koskaan
niitä tahtoo toteuttaa, minä tiedän
minä tiedän että niin on ja se on vain hyväksyttävä
että toisen unelma on pyöräillä vaarallisten maiden halki sinne missä minun pitäisi pitää huiveja ja pitkähihaisia ja pitkiä hameita
niin se vain on

mutta pilvet ovat kaukana harjun takana harmaita
ja aurinko kirkas
kylmän viileä aurinko
ja minulla tiskit ja tekstit ja paperit ja papereiden kulmat
videot äänet ja puhelinnumeroita
aikaa
kolme viikkoa,
kolme
kolme viikkoa aikaa

ja tässä sitä vain tuijotellaan
käännetään selkää auringolle ja poljetaan kohta hakemaan pahvilaatikoita
vaikka todellisuudessa
tänään piti ainakin litteroida ainakin tehdä oppimistehtävää ainakin vihdoin lähettää ne referaatit jotka on kirjoittanut jo puolitoista vuotta sitten
ainakin vaihtaa lakanat, tiskata vähintäänkin

niin. kai minä sitten vaan olen kaikkien asioitteni suhteen vähän turhan rento.

Kävelytyttö suosittelee Laura Veirsiä
ja olen minä sitä aikaisemminkin jo
ja on kurkku kipeä ja uunissa makaronilaatikko
imuroimisesta tulee hiki
ja vain siitä että istuu täällä sisällä
koska aurinko tulee sisään ikkunasta
se on auki
ja tänään on kävelysää
oikeastaan sellainen sunnuntaikävelysää
että pitäisi kävellä käsikädessä johonkin kevääseen istumaan
mutta on hyvä
että voi olla toisenlaisiakin kävelyjä

ei tiedä voiko inkiväärisitruunatee vaikuttaa unien sisältöön
mutta
yöllä juo juoman Tanskasta joka on tehty hajuista
ja pää muuttuu tummaihoisen tytön pääksi,
niin kuin asiaan kuuluu
vartalo on oma
ja peiliin katsoessa säikähtää, koska ei tunnista kasvoja omikseen
käsillä kokeilee kovat posket
ja jotta muuttuisi takaisin omaksi itsekseen pitää juoda oman hajun juoma
sen osaa keittää nainen vanhassa talossa
ensin pitää vaan kerätä omaan hajuun ainekset, yrttejä ja kaikkea sellaista mitä on syönyt
ja riviin pitää laittaa kaikki riipukset,
kaulastakin pois koska muuten olisi liian järkevä
ja miehen pitää tuoda ne
ja hän antaa vyönsäkin
minä nauran, varsinainen amuletti

ja kodissa on niin paljon siivottavaa vaikka se onkin pieni
ja on jo yksi pahvilaatikko pakattuna
toinen puoliksi
vaatteita ja vuodevaatteita ja verhoja ja sellaisia
joita ei ole koko vuonna käyttänyt
mutta ei usko että kukaan niitä kirpputoriltakaan huolii
keräykseen, keräykseen vaan
niin kuin sänkykin

hulluutta, hulluutta
tämä kaikki.

Mua väsytti aamulla vaikka meninkin puoli yhdeksältä nukkumaan
kävelin omakotitalojen keskeltä, olympiakylä, sanoi kyltti
ja sitten oli puinen talo (ja nyt muistaa että unohti kertoa terveiset) ja nainen joka oli niin ihana että kertoi kaiken senkin että tapasivat ilosaarirockissa ja se oli menoa ja
on pieni poika joka innostuu kertomaan tarinan ja kun minä puen jo eteisessä on sillä leikkikamera ja se yrittää ottaa minusta kuvaa mutta tyttö
se joka oli kipeänä koulusta
tulee koko ajan eteen
ja ne vilkuttaa kadulle pitkälle

ja sitten on yliopisto
ja iltaryhmät
joissa me nauretaan sille miten ääni muuttuu nauhalla
ja
minulla on niin nälkä
kun tulen ja mies kuuntelee ilman kuulokkeita heprean
tai arabian
tai
kielistä musiikkia
ja jotain jumputushittejä
ja minä melkein sanon
anteeksi
voisitko pistää ton paskan musas hiljemmalle
kiitos
mutta
onko se sittenkään nyt niin hirvittävää
kuunnella kymmenen minuuttia illasta paskaa musiikkia jos se tekee sen miehen onnelliseksi
enkä sano
mitään

ja lopulta olen yksin bussissa
ja huomenna on vain
yliopisto
päiväkodit ovat päättyneet
tosin ne vaihtuvat pian yläkouluiksi

ja odotan unta
kun saa tietää mihin paikkoihin
pääsee kulkemaan
ne ovat tulleet taas
unieni paikat
kummalliset vintit ja kellarit ja salaovet ja portaat ja portaitten aluset
ja

jotenkin tuntuu
että
kadonneiden asioiden listoista huolimatta
aion selvitä tästä keväästä.

Harmaa vesisadekeli joka ei muistuta huhtikuuta laisinkaan
minä syön suklaamunan puolikkaan, joka säästyi kun siellä oli täytekakkuakin ja minun tekemiä pikkuleipiä ja pashaa ja toscakakkua

ja olen ostanut tänään sanelimen! se on sellainen laite, että kaikki linnut ja meretkin sinne voi tallentaa. ei mikään lelu. mutta ensialkuun vien sen lasten ihmeteltäväksi ja
ha haaa! Ehkä voisinkin käyttää sitä huomenna hyödykseni sadutuksessa. voisin sit litteroida lasten sadut ni ei menis siihen kun kirjoitan niin kauheesti aikaa ja se on aina vähän epävarmaa se kirjoittaminen varsinkin minun käsialalla.
Tänään tenttikirjan ääressä ihmettelin jälleen
miten tutkimuksien tekijät saattavat
vaan istua päiväkodissa ja kirjoittaa
kaiken
sitä vain ihmettelin, että miksi ne ei ole nauhoittaneet...
että kai niitä 90-luvullakin oli, nauhureita
ainakin meillä kun oltiin kuutosella ja yritettiin nauhoittaa kuvisopettajamme väkivallantekoja
ja huutamista ja viedä todisteiksi rehtorille
miten jännittävää aikaa se oli
nauhurit repussa hurisemassa
mutta ei me koskaan niitä viety
koska sehän olisi ollut laitonta, eikä äänestä tiedä muuta kuin äänen

onneksi oli varasuunnitelma
mitäpä kuudesluokkalaiset tytöt eivät tekisi jotta saisivat hirviöopensa nalkkiin
toden totta
yritimme saada operaukan lähentelemään meitä
jotta voisimme syyttää häntä seksuaalisesta häirinnästä
ja sitten olisi ainakin varmat lähtöpassit
mutta voi voi, ei taidettu olla oikean ikäistä lihaa sille miehelle,
se ei tosiaan tehnyt elettäkään meidän suuntaan
ja lopulta hepusta tuli koulun rehtori, että se siitä.

mutta mieletöntä mikä juoniminen opettajan selän takana! ja kyllä me kotona siitä avoimesti puhuttiin, kuinka sitä vihattiin ja sitten sitä toista, liikan ja kässän maikkaa, jonka nimi kuulostaa ihan pitkältä nenältä. ne oli sellainen noitapariskunta.
kaksikko, joista me kuviteltiin että ne nussii vapaa-ajalla
roistot.

mutta tänään kaksi pikkutyttöä kysyy monelta bussi tulee ja sitten ne hihittää että kun me ollaan turisteja me ollaanki hesasta
ja jo se että sanoo hesasta
paljasti että ei ne Helsingistä olleet
ja sitten ne hihittää sitä koko kymmenen minuuttia kuinka mummo asuu muuratsalossa
ja voi ei kun pitää mennä tekemään enkunkoe hesaan
ja sitten niillä onkin bussikortti
serkun, serkun kortti
ja sitten minä istun niiden takana bussissa
ja kylläpä täällä on paha haju, toinen sanoo
hesan ratikoissa kyllä aina haisee
ja he nauravat
ja minä nauran
koska muistan kuinka minä ja toinen Helsingistä haaveileva tyttö
kasiluokkalaisina
istutaan bussissa ja keksitään että Jimi Pääkallo onkin meijän kaveri
ja puhutaan tahallaan siitä kovaan ääneen että kaikki luulis että me oikeesti tunnetaan se tosi hyvin
mutta me vedettiin show paremmin
sillä me ei vahingossakaan tirskahdettu nauruun
tai sanottu että mä meen yläasteelle viitaniemeen eiku pupuhuhtaan
hei me ollaan hesasta
ai niin siis
mitä kouluja onkaan hesassa?
norssi
norssi on jyväskylässä hölmö
no on se helsingissäkin
ei ku se on norwei
(naurua)
norwei on norja
siis mä tarkotin norWAY
ei ku siis (naurua)
norwind norlind norsind

ja sitten ne kääntyvät ympäri ja minä hymyilen ikkunaan ja ne nauraa vieläkin enemmän

mutta me oltiinkin silloin jo harrastettu teatteria vähintään viisi vuotta
me tiedettiin miten näytellä
ihan varmasti
että ollaan oikeasti Helsingistä ja että Jimi Pääkallo on meidän hyvä ystävä
hei,
mehän jopa tiedettiin ettei sen oikee nimi ollu Jimi Pääkallo

ja minua naurattaa vielä koko kävelytie kotiin
naurattaa vaikka vettä tihkuu ja kadut on harmaat ja joku polkee otsa kurtussa
ja tiellä on nuorisojengi
nauran
vaikka ovi on mennyt jo lukkoon ja pitää kaivaa avain

nauran, nauran ja on keveä olo
kun on ollut jooga ja on tuntunut hyvältä kun ohjaaja painaa selkää taaemmas
ja muistaa

kuinka muskarissa kerran
ohjaaja herätti rentoutuksesta huvilla koskettamalla
(sitten muistaa keltaisen ohuen huivin jonka varasti)
ja sen jälkeen on aina odottanut että joku herättää rentoutuksesta huivilla koskettamalla

ja päättä herättää omat pikkutyttönsä huivilla koskettamalla

ja vesilätäköissä on romantiikkaa
kun on punaiset tai
siniset saappaat
ja sateenvarjo ja vintagekaupat
pienet käsilaukut ja sulkahatut joita hypistellä
tyttö jolla on aikaa tapettavana
ja sen tummat silmät
josta sanoo miehelle, että varoitus
hän on sitten häikäisevän kaunis
että häntä voi vain jäädä tuijottamaan
sellaisiakin on
joita voisi vain tuijottaa
tai valokuvata
minä ehkä kuvata

ja tänään on mentävä aikaisin nukkumaan
koska viime yön
iho oli kuuma ja vartalo ei pysynyt paikoillaan missään asennossa
oli liikaa ajatuksia
kaikista tulevaisuuksista ja
yöllä sekoittuivat maat toisiinsa
vieraaksi kaupungiksi johon oli muuttanut
siellä oli kaikista kolmesta maasta jotain
ja unistakin
ja halusi pysähtyä ennen mäkeä laittamaan kuulokkeet korviin.

Mutta nyt rupean vielä vähän harjoittelemaan nauhuria ja sitten menen pehmeään petiin. Saa hyvällä omatunnolla kun oli ahkerasti kirjastolla koko päivän ja kaupungin virkamiehillekin on kerrottu tutkimussuunnitelmista! Voi kun jaksaisinkin olla tällainen ahkera ja aktiivinen toukokuun 27 päivään asti!
Sitten on meno
sinne missä ainakin saapumislauantain saa maata toisen vartalossa kiinnikiinni ensimmäistä kertaa niin ettei ole tietoa lähtöpäivämäärästä
kummallakaan
ainakaan erikseen.

internet on muuttunut hitaaksi
videolennot pykii
enkä minä ole käynyt ulkona

en tee edes joogaa vaikka olisi aikaa
juuri tänään olisi

mutta aurinko tulee toisinaan pilvien raoista tekee valoksi vain
ja on oppinut tekemään paneer juustoa
intialainen ateria näiden paperi ja vaateröykkiöiden keskellä

sitten on kokous
sitten on kokoontuminen

päivät menee sillei ettei huomaa, pyörä paljastuu lumikinoksesta
ja renkaita voi pumpata rikkinäiselläkin pumpulla

lakoniset toteamukset,
kiire kiire joka on ollut tänään vain pysähtymistä
liikkumista kahdenkymmenenviidenneliömetrinsisällä

sivuuttaa,
sivuuttaa

ihan loskamoskaa
unet omituista energiaa täynnä
hirveä aikatauluttaminen, ja minähän niin rakastan sitä
eikä mitään luettuna vielä tänään, ei mitään
muuta kuin tämmöistä taas
että koko aamun käyttää työpaikkojen listaamiseen,
mitä erinäisimmillä metsäsivuilla, yritysten sivuilla
miten hullua, että yhtäkkiä se olen minä joka luen metsäteollisuus lafkojen propagandaa ja toivon että jostain sieltä tärppäisi
ja sitten juoksen lounaalle ja lounaalta avaimien hakuun
ja sitten aiktauluttamista
kaikkien bussien kanssa säätämistä sinne ja tänne ja äh ja voi
miten on ärsyttävää kun joku toinen on aikatauluttanut työsi huonosti
ja sitten vaihvihkaa taas jo kymmenennen kerran ottaa yhteyttä
että voisiko tätä vaihtaa sittenkään
kun ei suostu antamaan suoria yhteystietoja päiväkoteihin
mikä ihme järjestely sekin on
niin paljon helpommin voisin sumplia kaiken itse mutta ei. kordinointia kordinointia. täytyyhän kaikille olla töitä, joo.

ja sitten on yhtäkkiä tässä.
tenttikirjat avattuina, kyllä, avattuina, mutta koskemattomina
mitä siitä jos on vielä kaksi kirjaa lukematta ja viikon päästä tentti
mitä siitä luetaan sitten öisin ja ei niistä kuitenkaan mitään muista.
tämä tenttiminen.

eikä huvita lähteä tänään
vaikka kai se olisi järkevintä
kahlata loskan läpi ja hypätä bussiin
heti joogan jälkeen,
johon koko motivaatio laskenut
yhtäkkiä
ei jaksaisi enää asanan asanaa. käy tylsäksi. siksi uudelle kurssille. pian.

kyllästynyt kaikkeen
paitsi avokadoihin
jotka rahdataan jostain israelista

kaikki on kuun vika
kun se on pieni, on väsynyt eikä jaksa ryhtyä mihinkään kunnolla,
kun se on tulossa täydeksi, on liikaa energiaa ja levottomuus.
kuun vika siis.
onhan meissäkin 70 prossaa vettä miksei se vaikuttaisi meihin kun vaikuttaa meriin ja järviinkin.




1.3. Tää kaipaa pakkasta!
28.2. Suomalaisen kulttuurin päivä.
27.2. luistelu järvellä
26.2, tämä kuva kaaos, kaaos minun ajelehtivuudessani.

kummallinen ajelehtiva päivä
kadulla ihmiset kuin kaikki friikit kerralla ulos
johtuu kuusta, johtuu kuusta
mutta ei ole täysikuu vielä, eihän

sillä tavalla ajelehtiva että aloittaa kaikkea
aloittaa jokaista asiaa mutta ei mitään niistä
saata loppuun

vain katsoisi kadulla hortoilevaa teinipoikaa
joka puhuu itsekseen
naamansa lytännyttä poikaa, jonka ikää on vaikea arvioida
neljä aikuista kaikki kiinnipitämässä pienestä tytöstä joka kertoo että sen nimi oli valkopörrö ja että se oli tyttö
ulkomaalaisia naisia kadulla huutamassa toisilleen
tuijottavaa keski-ikäistä miestä joka tuijottaa jokaista niin että pää kääntyy ja paikallaan vaan seisomassa

ja kaikki on jotenkin arkipäiväistä. lumisade ja harmaa taivas.
siivous puoliksi aloitettu
tekstinkäsittelyohjelmat auki
puolittaisia suunnitelmia rustattuina kuin psykologisia kaavioita
kasvatuspsykologia auki sohvalla
tee puoliksi juotuna
perunapiirakka puoliksi syötynä
sähköposti puoliksi luettuna, melkein vastattuna
tiskaus aloitettuna, puolet ajelehtimassa
niin kuin koko päivä

ja ne sanoo että jos näkee hampaita se olisi kuolemaa
ja mies sanoo
että kivaa kun olen huolissani ja vaikka kuvitteli että toinen ei jaksa sellaista huolta
sen ymmärtääkin
ja ymmärtää itsekin
miten kaikki voikaan olla erilaista
että vähitellen oppii ettei hiljaisuus ole aina aavistus
ettei jokaista sanaa tarvitse varoa eikä huolesta hermostuta
eikä sitten ollakaan jääty auton alle murskauduttu vaikka niinkin voisi käydä
ja keskipäivällä alkaa väsyttää, ajattelee, että on jo yhteys, on jo yhteys, sen täytyy olla sitä
ja sitten onkin tyttö
jonka puhelin ei jostain syystä
ja miettii taas että hampaat oli kuolemaa
eikä voikaan sille mitään että mahaan alkaa sattua

miten nopeasti ruumis omaksuu tavat
reagoida
miten nopeasti, nopeasti
ja on hullua ajatella
että syksyyn ei ole
enää kauan
ja että viikot menee nopeasti
ja humanistisen kansliasta kysytään tahdonko todellakin kaikki nuo opinnot tutkintoon mutta onhan sinulla toisaalta varaa
ja tuntee itsensä tyhmäksi

ja taas aloittaa suorittamisen
aloittaa
mutta niin kuin avoinna olevat tekstinkäsittelyohjelmat
avatut tiedostot
avatut kirjat
tee kaadettuna kuppiin
aloitetut listat
sitä aloittaa

että sitten olisikin yhtäkkiä saattanut valmiiksi
valmis

mihin?

aurinko
ja jää (mitä puhui Saara, että jää on muka huonossa kunnossa!?)
Ja on tyttö, vihdoinkin olen löytänyt tytön, jonka kanssa kävellä niin, että minunkin täytyy kävellä nopeasti, jotta pysyn hänen perässään. Huvittavaa.
Ja koira, joka on vauhko lumesta ja vapaudesta.
Ja aivan toisenlaista kuin eilen, kun oli tuuli
eikä kaulaliina riittänyt mitenkään sitä estämään
nyt tulee lämmin
auringosta
ja poskia kuumottaa kun sisälle
siitä tietää aina että on ollut ulkona.

eikä ole enää paha mieli, muista nukuttomia öitä
mitä niistä
mitä siitä jos puhelee seinille mitä siitä jos on pakko kävellä ympyrää
toisinaan
ja ympyrän sisästä pois

sitten voi lukea suunnitelmista uudestaan
ja voi olla järkevä.

ja nuha oli ihanan lyhyt. sellainen vain että hetken mutta on oppinut miten ei vaivu sen sisälle
vaikka olisikin vuotavat silmät.

eikä muista milloin viimeksi olisi ollut näin paljon lunta. näin paljon.

ja anna ternheim vain jatkaa.
laulamistaan. laulamistaan.
ainut taito, joka on niin kaukana omista ettei ole koskaan edes tajunnut haaveilla siitä. aina vain ihaillut

ja nämä on päivien kuvat. kuten huomata saattaa on mennyt paljon teetä. ehkä sen voimalla nuhakin on taltutettu. ja alakuloisuus.
ja ehkä alan ottaa mallia kävelytytöstäni ja pitämään siivouspäiviä ettei tarvitse käännyttää ystäviä ovelta vain sen tähden että on sotku, jonka sekaan ei kirjaimellisesti mahdu.

Today must have been one of the strangest days
I found a place where I could stay
And people say that it will kill me,
But they don't understand
People never do, but it makes sense to me
To be senseless to change my plans for you
-Anna Ternheim-

viikonloppuna luistelemaan! oi, luistelemaan ja luistelemaan!

taistelen flunssaa vastaan
eilen pölyisen teatterin jälkeen oli olo sellainen kuin aina ennen flunssaa
ja tänään se on vain jatkunut
kun vieläpä piti mennä jatkamaan mokomaa siivousta

erikoista mistä teatterin yhteishenki syntyy
omassa ryhmässäni (sanon omassa, vaikka ei se millään lailla ole minun) me ollaan kaikki ja vappunakin vaan rakennettiin lavasteita ja voi, ei tuntunut yhtään kamalalta sinne mennä
mutta tuolla,
minusta tuntuu että olen siellä vain töissä
että en ole tavallaan valinnut juuri sitä teatteria
enkä kuulu siihen ryhmään mitenkään, eikä minua oikeastaan kiinnostakaan kuulua
ja siksi tuo siivoaminenkin on aika vastenmielistä
jotenkin kiltin tytön velvollisuudentunnosta siellä nyt kahtena päivänä olen
vaikka on siellä puhdikkaampia äitejäkin jotka eivät koskaan ole olleet teatterilla
niin

mutta taistelen siis flunssaa tai pölyallergiaa vastaan
ja menen tuulessa ja tuiskussa joogaan
vaikka ei se oikeastaan enää niin tuisku edes ole
vaikka kolikko sanoi ei, älä mene

ja taas soi nettiluennot
ehkä olen jo kuunnellut nämä
tai sitten lukenut

kyllä. olen jo kuunnellut tämän. nyt olen varma.
ehkä juuri edellisen blogimerkinnän aikana.
tai kun etsin tietoa siitä miksei pitäisi joogata täydenkuun aikaan
tai kun etsin avoimia työpaikkoja Norjasta
mutta eihän minun alani työpaikkoja ilmoitella missään
luulen että minun pitäisi vain mennä uuteen maahan ja
aloittaa vain siellä. terve, minä tulin ja onko teillä töitä?

ja unessakin on poika jostain vuosien takaa
niin kuin lapsena oltiin
mutta puhe oli erilaista

ja tekisi mieli jotakin suklaankaltaista.