Tänään oli semmoinen päivä että,
pyöräilin ja takaisin tullessa unohdin kypärän koululle. Mutta sitä ennen
käveltiin seurakuntatalolle ja minä otin kengät pois, kun lastenkin piti
mutta eihän se tietenkään, se kielto, olisi koskenut aikuisia
siellä sitten sukkasillani luistelin lasten seassa yhtämittaisena, mutta kuitenkin aikuisten kahvipöytään.
unohdin välituntivalvonnan, miltei, kun jäin korjailemaan pienikokoisen pojan ainetta
ja unohdin, että koulu päättyy, kun jäin kirjoittamaan tietsikkaluokkaan tytön kanssa. Tyttökin unohti. Unohduimme molemmat. Ja myöhästyimme melkein kirjastoautosta. Ja annoin lainata mangaa.
Huomaan kehuvani lapsia koko ajan. En haluaisi. Haluaisin olla sanomatta mitään arvioivaa, mutta se on yllättävän vaikeaa. kaikki on niin tottunutta siihen, että pitää sanoa jotakin. Jos ei sano mitään, niin ei ole onnistunut. Että pitäisi yltää parempaan. Kerroin äidille itkevästä pojasta, ja tietysti
äiti alkoi itkeä.
Koulumaailman järjettömyys.
Yöllä yritän valvoa revontulia,
koska mikään ei ole koskaan tarpeeksi
ei vaikka makaan lumihangessa ja katson taivaalla kiitäviä valoja
mutta ne eivät ole värikkäitä
eivät edes vihreitä. hailakoita vain. totta kai sitä silloin haluaa enemmän
enkä yhtään yhdy tiedelehden kuvauksiin sukupolvista.
kävellään takaisin kouluun, ja poika takana kommentoi toisen näkemää maailmanloppuelokuvaa, jossa kaikki muuttui jääksi "ei tuu mitään maailmanloppua. se on neekerien keksimä huijaus et ne sais kaikkia rahoja". Minua vähän epäilyttää, että kyseinen poika olisi loogisesti päätellyt tämän itse. Voi vain huokailla vain huokailla. Kuulen myös pilkkiretkistä.
he jäävät mieleen.
ja äänet. usein lasten äänet soivat päässäni pitkään tuntien jälkeen. niin on ollut aina, vaikka vain parin tunnin opetusrupeaman jälkeen. ja rytmit, joilla he puhuvat.
viime yönä opetin huivipäisiä tyttöjä. iranin rajalta oli suljettu juuri se piste, josta meidän piti ylittää. isarel oli päättänyt hyökätä eikä maahan enää laskettu ketään. me katseltiin rajaa. ne oli kolme kuvaa. keskimmäinen portti oli suljettu, ensimmäinen oli auki, ja kolmannesta ei oikein tiennyt.
aamulla olin jotenkin sekava siitä olinko jo saanut viisumini ja miten meille nyt kävisi. pelottaa, että tilanne kiristyy kiristymistään.
joskus ajattelen, että tämä kaikki on tapahtunut jo aikaisemminkin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uni. Näytä kaikki tekstit
perjantaina, maaliskuuta 09, 2012
perjantaina, helmikuuta 24, 2012
maailmanloppu
Viime yönä
kuului ensin sellainen kumea veden ääni, niin kuin vesiputouksesta
mutta hyvin nopeasti tajusimme, että ääni tuli aallosta, joka tulisi pyyhkimään kaiken tieltään.
Kaikki oli jo tapahtunut kerran aikaisemminkin
unessa,
joten tiesimme mitä tehdä. Juoksimme jyrkänteeltä, josta oli pudotus kuin avaruuteen
ja hyppäsimme.
Vettä oli alhaalla ja vesiputouskin pauhasi nyt oikeasti, mutta myös suuren aallon ääni oli voimakkaampi. Oli kuin vapaassa pudotuksessa leijumista
kunnes muistin, että veteen tullessa täytyy lopettaa hengittäminen.
Rupesin pidättämään hengitystäni, mutta se oli mahdotonta, joten pitkitin hengitystä
kuin joogatessa, mutta siltikään ulos - ja sisäänhengitykset eivät olleet tarpeeksi pitkiä
tai ainakaan en tuntenut eroa
että olinko jo vedessä vai en
ja muistin, että eroahan ei välttämättä tunne
ja saatoin hyvinkin olla jo vedessä
mutta en voinut varmistaa,
sillä kaikkialla oli pimeys
ja heräsin.
Näin myös unta, jossa oli oransseja marjoja pinneissä ja oksissa,
juhlia, rakkausjuttuja, tulta ja myrkyllisiä aineita.
Tänään koulussa ajattelin kuinka paljon nämä kaksi päivää
vaikuttavat uniini.
En ymmärrä miksi kenenkään aikaa ja yhteisiä varoja pitäisi tuhlata siihen,
että kehotetaan tietynikäisiä ihmisiä olemaan hiljaa, istumaan paikoillaan, pysyttelemään liikkumatta, keskittymään
johonkin sellaiseen, mistä ei tule koskaan ikinä heidän elämässään olemaan mitään hyötyä.
Yhtä pojista katson usein suoraan silmiin,
en tiedä kuinka moni ihminen vielä tekee niin. Toisinaan minusta tuntuu, että hämmennän poikia kovin paljon tekemällä niin, vaikkei tarkoitukseni todellakaan ole hämmentää. He kysyvät heti "mitä?" ja menevät hiljaisiksi. Ei tarvitse huutaa, kun on silmät.
Sitten ajattelen, että he ovat silti poikia.
Että onko opettajan sopivaa hymyillä ja katsella oppilaitaan silmiin?
sormeton pyytää minut syömään kanssaan pöytäänsä, ja siinä me istumme kaksin puhumassa eskimopuikoista. On omituista miten koko ruokala on kutistunut. Opettajanhuone laajentunut. Oppilaat valittavat yhä toppahousuista, ja takarivissä on aina ne samannäköiset, eturivissä kyselijät.
Ulkona ollaan vaan me neljä. Yksi toistaa samoja lauseita yhä uudestaan ja uudestaan, ja seuraa kaikkialle. toiset kaksi yrittävät pelata jääkökkäreillä. On kummallista, kun ei voi yhtään tietää miten toinen ajattelee
että miksi pienin haistelee aina kaikkea ennen kuin ryhtyy käyttämään, oli se sitten liima, sakset, värikynä, paperi. Ja miksi hän kiinnittää katseensa aina yhteen kerrallaan
ja mitä me ollaan sanomaan, että ei, kun katso tänne päin, älä tuijota mun tissejä tai ton tukkaa, vaan katso tähän näin, vihkoon.
Ja miksi yhden on niin vaikea vastustaa yllytyksiä
ja mitä ajattelee poika takarivistä, jonka kanssa katsomme toisiamme silmiin pitkän tovin
ennen kuin hän lopulta kertoo, että miettii vielä.
Tunnen, että kaikki on muutoksessa. Maailma ei voi jatkaa enää näin kovin pitkään.
Sanomalehdet, ihmiset, unet,
kaikki puhuvat samasta. Katson poikiani, niitä kaikkia lapsia lumikinoksilla,
kuuntelen mitä perheenäidit ja isät puhelevat, laulan yhteislauluna intiassa kuukin on kuumempi
ja tiedän
kaiken mielettömyyden.
Ainoa mysteeri on enää
miten niin monet ihmiset eivät vieläkään sitä näe.
kuului ensin sellainen kumea veden ääni, niin kuin vesiputouksesta
mutta hyvin nopeasti tajusimme, että ääni tuli aallosta, joka tulisi pyyhkimään kaiken tieltään.
Kaikki oli jo tapahtunut kerran aikaisemminkin
unessa,
joten tiesimme mitä tehdä. Juoksimme jyrkänteeltä, josta oli pudotus kuin avaruuteen
ja hyppäsimme.
Vettä oli alhaalla ja vesiputouskin pauhasi nyt oikeasti, mutta myös suuren aallon ääni oli voimakkaampi. Oli kuin vapaassa pudotuksessa leijumista
kunnes muistin, että veteen tullessa täytyy lopettaa hengittäminen.
Rupesin pidättämään hengitystäni, mutta se oli mahdotonta, joten pitkitin hengitystä
kuin joogatessa, mutta siltikään ulos - ja sisäänhengitykset eivät olleet tarpeeksi pitkiä
tai ainakaan en tuntenut eroa
että olinko jo vedessä vai en
ja muistin, että eroahan ei välttämättä tunne
ja saatoin hyvinkin olla jo vedessä
mutta en voinut varmistaa,
sillä kaikkialla oli pimeys
ja heräsin.
Näin myös unta, jossa oli oransseja marjoja pinneissä ja oksissa,
juhlia, rakkausjuttuja, tulta ja myrkyllisiä aineita.
Tänään koulussa ajattelin kuinka paljon nämä kaksi päivää
vaikuttavat uniini.
En ymmärrä miksi kenenkään aikaa ja yhteisiä varoja pitäisi tuhlata siihen,
että kehotetaan tietynikäisiä ihmisiä olemaan hiljaa, istumaan paikoillaan, pysyttelemään liikkumatta, keskittymään
johonkin sellaiseen, mistä ei tule koskaan ikinä heidän elämässään olemaan mitään hyötyä.
Yhtä pojista katson usein suoraan silmiin,
en tiedä kuinka moni ihminen vielä tekee niin. Toisinaan minusta tuntuu, että hämmennän poikia kovin paljon tekemällä niin, vaikkei tarkoitukseni todellakaan ole hämmentää. He kysyvät heti "mitä?" ja menevät hiljaisiksi. Ei tarvitse huutaa, kun on silmät.
Sitten ajattelen, että he ovat silti poikia.
Että onko opettajan sopivaa hymyillä ja katsella oppilaitaan silmiin?
sormeton pyytää minut syömään kanssaan pöytäänsä, ja siinä me istumme kaksin puhumassa eskimopuikoista. On omituista miten koko ruokala on kutistunut. Opettajanhuone laajentunut. Oppilaat valittavat yhä toppahousuista, ja takarivissä on aina ne samannäköiset, eturivissä kyselijät.
Ulkona ollaan vaan me neljä. Yksi toistaa samoja lauseita yhä uudestaan ja uudestaan, ja seuraa kaikkialle. toiset kaksi yrittävät pelata jääkökkäreillä. On kummallista, kun ei voi yhtään tietää miten toinen ajattelee
että miksi pienin haistelee aina kaikkea ennen kuin ryhtyy käyttämään, oli se sitten liima, sakset, värikynä, paperi. Ja miksi hän kiinnittää katseensa aina yhteen kerrallaan
ja mitä me ollaan sanomaan, että ei, kun katso tänne päin, älä tuijota mun tissejä tai ton tukkaa, vaan katso tähän näin, vihkoon.
Ja miksi yhden on niin vaikea vastustaa yllytyksiä
ja mitä ajattelee poika takarivistä, jonka kanssa katsomme toisiamme silmiin pitkän tovin
ennen kuin hän lopulta kertoo, että miettii vielä.
Tunnen, että kaikki on muutoksessa. Maailma ei voi jatkaa enää näin kovin pitkään.
Sanomalehdet, ihmiset, unet,
kaikki puhuvat samasta. Katson poikiani, niitä kaikkia lapsia lumikinoksilla,
kuuntelen mitä perheenäidit ja isät puhelevat, laulan yhteislauluna intiassa kuukin on kuumempi
ja tiedän
kaiken mielettömyyden.
Ainoa mysteeri on enää
miten niin monet ihmiset eivät vieläkään sitä näe.
lauantaina, joulukuuta 03, 2011
On uni, jossa pieni poikavauva lakkaa hengittämästä
enkä minä osaa antaa tekohengitystä, koska sen suu on niin pieni, enkä uskalla painaa rinnastakaan, kun se on nukenluinen. Mutta ystäväni on sairaanhoitaja, ja hän tietää. Minä yritän soittaa hätänumeroon, mutta en pysty näkemään numeroita ruudulla, vaikka kuinka yritän 1 1 2 1 1 2
lopussa poika alkaa hengittää itse, puhallan vielä hänen suuhunsa, mutta ei se auta, eikä haittaa.
Hän on elossa jo.
Muistan miten hän lakkasi hengittämästä. Miten on lapsuuden autokatos ja asvaltti ja poika
se ei enää nukkunut, ei enää nukkunut, minä vakuutan myöhemmin,
jaloillaan ja sitten
kun henki lakkaisi liikkumasta hänen sisällään
yhtäkkiä.
Toisessa unessa toisena yönä
on varastettu pakettiauto, kirkkoja, kellareita ja japanilainen hotelli.
Pakettiauto on vuokrafirmasta, jonka omistaja joutuu mielisairaalaan, eikä onneksi muista meitä, joita stasilaisetkin etsivät. Yksi etsijöistä on mielisairaanhoitaja, joka kuuntelee vuokrafirmamiehen raamatunlukua, kunnes ottaa tämän syliinsä satuhetkeen. He katselevat sänkyjen kuvia, ja olen varma että hänen muistinsa palautuu juuri silloin, ja he löytävät meidät japanilaisista eriparipussilakanoista.
Minä kuitenkin haluaisin ennen kiinnijäämistä käydä vuorilla,
siellä kasvaa keltainen suuri kukka, joka soi kuin lintu. Kuiskaan miehelle, kappelissa, kello kymmenen. Mutta sen jälkeen sukupuoleni vaihtuu yhtä monta kertaa kuin hahmokin. Eikä unen lopussa ole tietoakaan mielisairaasta pakettiauton vuokraajasta.
Tänään ajoin autolla niin, että pitkin jatkuvasti vilkun sijasta pyyhkimet viuhumaan, kävelimme metsän läpi, jonne kuului autojen äänet. Tein suppilovahveropyöryköitä ja joululahjoja, keitimme omatekoista glögiä äitin kanssa, katsoimme Avaran luonnon ja menin saunaan.
Miten tavallista.
niin kuin lumisade joulukuussa, paitsi ettei sitä ole vielä
ja minä pelkään, että nyt juuri tänä jouluna
kaikki on mustaa.
Viime joulu oli auringossa. Minä en kehdannut pitää uutta tunikaa ilman legginssejä, ja ne hiosti. Joulun jälkeen satoi niin, että rinteet vierivät tielle ja me ajettiin lopulta kaksikymmentäneljätuntia yhteen menoon, melkein, ja nukuttiin ei-niin-kovin-pitkään,
siellä missä oli pieni sänky ja aina ne samat sinivihreät pussilakanat
ja seuraavana päivänä oli markkinatori
ja minulla oli se toinen uusi mekko
mustat olkaimet ja musta silkkinen reunus, kukkia, avonainen
se sama, joka minulla oli sinä yönä
kun kaikki taas kerran muuttui
oh but you look so beautiful
ja minä nauran
niin kuin aina kun joku sanoo jotakin sellaista
niin kuin kuuluu
sanoa ja naura
htaa
minä mietin tarinoita
niitä jotka eivät tule uniin
miten niistä saisi yhden
ja ettei kukaan ehtisi kertoa ensin
ajattelen kaiken jättämistä
ja kuinka tulee vihaiseksi kun näkee jotain kaunista
jota ei ole itse koskaan oppinut tekemään
miten tyhmää kateus
ja sitten muistaa mitä teatterityttö sanoi
että sitten hän rupesi klovniksi itsekin
on kaikista pelottavinta tietää tarkalleen mitä haluaa
koska paljastamalla menettää kokonaan,
jos saa tietää, ettei voikaan saada
ja sitten ei ole enää mitä tavoitella.
yhdestäkään hakemastani työpaikasta ei ole tullut kutsua edes haastatteluun
paitsi postilta, sinne menen heittämään joulukortteja viikoksi. ties monettako kertaa. tosin tällä kertaa kaupunki on eri:
ah ihana Lahti.
enkä minä osaa antaa tekohengitystä, koska sen suu on niin pieni, enkä uskalla painaa rinnastakaan, kun se on nukenluinen. Mutta ystäväni on sairaanhoitaja, ja hän tietää. Minä yritän soittaa hätänumeroon, mutta en pysty näkemään numeroita ruudulla, vaikka kuinka yritän 1 1 2 1 1 2
lopussa poika alkaa hengittää itse, puhallan vielä hänen suuhunsa, mutta ei se auta, eikä haittaa.
Hän on elossa jo.
Muistan miten hän lakkasi hengittämästä. Miten on lapsuuden autokatos ja asvaltti ja poika
se ei enää nukkunut, ei enää nukkunut, minä vakuutan myöhemmin,
jaloillaan ja sitten
kun henki lakkaisi liikkumasta hänen sisällään
yhtäkkiä.
Toisessa unessa toisena yönä
on varastettu pakettiauto, kirkkoja, kellareita ja japanilainen hotelli.
Pakettiauto on vuokrafirmasta, jonka omistaja joutuu mielisairaalaan, eikä onneksi muista meitä, joita stasilaisetkin etsivät. Yksi etsijöistä on mielisairaanhoitaja, joka kuuntelee vuokrafirmamiehen raamatunlukua, kunnes ottaa tämän syliinsä satuhetkeen. He katselevat sänkyjen kuvia, ja olen varma että hänen muistinsa palautuu juuri silloin, ja he löytävät meidät japanilaisista eriparipussilakanoista.
Minä kuitenkin haluaisin ennen kiinnijäämistä käydä vuorilla,
siellä kasvaa keltainen suuri kukka, joka soi kuin lintu. Kuiskaan miehelle, kappelissa, kello kymmenen. Mutta sen jälkeen sukupuoleni vaihtuu yhtä monta kertaa kuin hahmokin. Eikä unen lopussa ole tietoakaan mielisairaasta pakettiauton vuokraajasta.
Tänään ajoin autolla niin, että pitkin jatkuvasti vilkun sijasta pyyhkimet viuhumaan, kävelimme metsän läpi, jonne kuului autojen äänet. Tein suppilovahveropyöryköitä ja joululahjoja, keitimme omatekoista glögiä äitin kanssa, katsoimme Avaran luonnon ja menin saunaan.
Miten tavallista.
niin kuin lumisade joulukuussa, paitsi ettei sitä ole vielä
ja minä pelkään, että nyt juuri tänä jouluna
kaikki on mustaa.
Viime joulu oli auringossa. Minä en kehdannut pitää uutta tunikaa ilman legginssejä, ja ne hiosti. Joulun jälkeen satoi niin, että rinteet vierivät tielle ja me ajettiin lopulta kaksikymmentäneljätuntia yhteen menoon, melkein, ja nukuttiin ei-niin-kovin-pitkään,
siellä missä oli pieni sänky ja aina ne samat sinivihreät pussilakanat
ja seuraavana päivänä oli markkinatori
ja minulla oli se toinen uusi mekko
mustat olkaimet ja musta silkkinen reunus, kukkia, avonainen
se sama, joka minulla oli sinä yönä
kun kaikki taas kerran muuttui
oh but you look so beautiful
ja minä nauran
niin kuin aina kun joku sanoo jotakin sellaista
niin kuin kuuluu
sanoa ja naura
htaa
minä mietin tarinoita
niitä jotka eivät tule uniin
miten niistä saisi yhden
ja ettei kukaan ehtisi kertoa ensin
ajattelen kaiken jättämistä
ja kuinka tulee vihaiseksi kun näkee jotain kaunista
jota ei ole itse koskaan oppinut tekemään
miten tyhmää kateus
ja sitten muistaa mitä teatterityttö sanoi
että sitten hän rupesi klovniksi itsekin
on kaikista pelottavinta tietää tarkalleen mitä haluaa
koska paljastamalla menettää kokonaan,
jos saa tietää, ettei voikaan saada
ja sitten ei ole enää mitä tavoitella.
yhdestäkään hakemastani työpaikasta ei ole tullut kutsua edes haastatteluun
paitsi postilta, sinne menen heittämään joulukortteja viikoksi. ties monettako kertaa. tosin tällä kertaa kaupunki on eri:
ah ihana Lahti.
sunnuntaina, marraskuuta 13, 2011
työ
Olen koko viikonlopun ollut koneella menemättä edes ulos
minusta tuntuu, että on vaara
työnteonvaara. rupean vain tekemään niin kamalasti kun en ole niin pitkään aikaan
mutta oikeastaan pidän tällaisesta että voin tehdä omaan tahtiin
viime yönä
nukuin vain aamusta ja näin rappusiltani jyrkänteeltä kallistuneen rekan
ja pyöräilijät sateesta märkinä sen alla suojassa
mutta minä en mennyt ulos katsoin vain ikkunasta kun ihmiset juoksentelivat hädissään
edestakaisin
ja toisetkin olivat nähneet painajaisia
ja mies oli vienyt pienen pojan sairaalaan
ja me katsoimme ikkunasta myyränkoloja
ja ylihuomenna
on kulunut kaksi kuukautta siitä kun
vene jäi satamaan
kun minä kannoin rinkkaa ja reppua
pitkästä aikaa
ja joskus jouluun oli vielä niin pitkä aika.
minusta tuntuu, että on vaara
työnteonvaara. rupean vain tekemään niin kamalasti kun en ole niin pitkään aikaan
mutta oikeastaan pidän tällaisesta että voin tehdä omaan tahtiin
viime yönä
nukuin vain aamusta ja näin rappusiltani jyrkänteeltä kallistuneen rekan
ja pyöräilijät sateesta märkinä sen alla suojassa
mutta minä en mennyt ulos katsoin vain ikkunasta kun ihmiset juoksentelivat hädissään
edestakaisin
ja toisetkin olivat nähneet painajaisia
ja mies oli vienyt pienen pojan sairaalaan
ja me katsoimme ikkunasta myyränkoloja
ja ylihuomenna
on kulunut kaksi kuukautta siitä kun
vene jäi satamaan
kun minä kannoin rinkkaa ja reppua
pitkästä aikaa
ja joskus jouluun oli vielä niin pitkä aika.
tiistaina, marraskuuta 09, 2010
Olen kirjastossa.
Nykyään minulla on epämukava olo kirjastossa, koska olen hakenut työpaikkaa, jota en saanut, mutta nyt ne mainostavat samaa työpaikkaa kuitenkin uudestaan. Toisissa paikoissa tuntee olonsa heti kotoisaksi
niin kuin luomukaupassa, jonne kävelee sisään ja työskentelee ilmaiseksi ja sitten yhtäkkiä onkin siellä palkkalistoilla. Ehkä se on minun tapani selvitä maailmassa
kävellä sisään ja ryhtyä töihin.
Tänään olen istunut nurmella. Olen istunut puron reunalla ja krikettikentän reunalla. Olen ajanut kaupungin halki neljästi. Ja havainnut, että keskustaan ei voi jättää minnekään pyörää. Kirjaston edessä on ainut sopiva parkki pyörille.
Olen leikannut avokadon halki. Olen ojentanut mansikoita kahdelle eri ihmiselle. Olen jättänyt leivän viestin kanssa kauppaan. Olen avannut kirjan. Olen lukenut autossa. Olen kirjoittanut kirjeitä. Olen kirjoittanut päiväkirjaa, sähköposteja ja nyt tänne. Olen ostanut vihreää paperia ja sulkia. Olen silittänyt koiraa, koiran pää sylissäni. Olen herännyt unesta, jossa pitelin ensimmäistä kertaa kädestä kiinni ja ollut onnellinen, unessa ja herättyäni. Olen ollut levoton, niin levoton etten ole voinut istua paikallani
olen nähnyt että silmissä on pettymystä, jota ei voi näyttää
kahden eri ihmisen silmissä
ja olen tiennyt, että kummallakin vääristä syistä.
Olen tehnyt päätöksen. Olen tehnyt sen eilen
kun kävelin takaisin enkä katsonut puhelintani,
että siihen oli soitettu kolmesti.
Kun seisoin kassakoneen takana ja hymyilin vanhoille ihmisille ja nuorille ja katsoin kelloa ja puhuin suomalaisesta kirjallisuudesta ja kieltäydyin juustosta. Kun oli jo pimeää ja ulkona linnut, ne vieraat, joita ei ole minun maassani, ja minulla leipä uunissa, kaksi leipää, ja heikko valo ja päiväkirjan sivu, josta tulee kirjepaperia.
Ja aamuyöllä, kun herään unestani, olen täysin varma. Kaikki on kirkasta. Ja yhtäkkiä en haluakaan enää mennä.
Nykyään minulla on epämukava olo kirjastossa, koska olen hakenut työpaikkaa, jota en saanut, mutta nyt ne mainostavat samaa työpaikkaa kuitenkin uudestaan. Toisissa paikoissa tuntee olonsa heti kotoisaksi
niin kuin luomukaupassa, jonne kävelee sisään ja työskentelee ilmaiseksi ja sitten yhtäkkiä onkin siellä palkkalistoilla. Ehkä se on minun tapani selvitä maailmassa
kävellä sisään ja ryhtyä töihin.
Tänään olen istunut nurmella. Olen istunut puron reunalla ja krikettikentän reunalla. Olen ajanut kaupungin halki neljästi. Ja havainnut, että keskustaan ei voi jättää minnekään pyörää. Kirjaston edessä on ainut sopiva parkki pyörille.
Olen leikannut avokadon halki. Olen ojentanut mansikoita kahdelle eri ihmiselle. Olen jättänyt leivän viestin kanssa kauppaan. Olen avannut kirjan. Olen lukenut autossa. Olen kirjoittanut kirjeitä. Olen kirjoittanut päiväkirjaa, sähköposteja ja nyt tänne. Olen ostanut vihreää paperia ja sulkia. Olen silittänyt koiraa, koiran pää sylissäni. Olen herännyt unesta, jossa pitelin ensimmäistä kertaa kädestä kiinni ja ollut onnellinen, unessa ja herättyäni. Olen ollut levoton, niin levoton etten ole voinut istua paikallani
olen nähnyt että silmissä on pettymystä, jota ei voi näyttää
kahden eri ihmisen silmissä
ja olen tiennyt, että kummallakin vääristä syistä.
Olen tehnyt päätöksen. Olen tehnyt sen eilen
kun kävelin takaisin enkä katsonut puhelintani,
että siihen oli soitettu kolmesti.
Kun seisoin kassakoneen takana ja hymyilin vanhoille ihmisille ja nuorille ja katsoin kelloa ja puhuin suomalaisesta kirjallisuudesta ja kieltäydyin juustosta. Kun oli jo pimeää ja ulkona linnut, ne vieraat, joita ei ole minun maassani, ja minulla leipä uunissa, kaksi leipää, ja heikko valo ja päiväkirjan sivu, josta tulee kirjepaperia.
Ja aamuyöllä, kun herään unestani, olen täysin varma. Kaikki on kirkasta. Ja yhtäkkiä en haluakaan enää mennä.
keskiviikkona, syyskuuta 01, 2010
Täällä on ollut tänään niin kuin kesällä
että on paljaat varpaat ja hiekka kuumaa, mutta meri tuntuu vielä jäiseltä
sellainen kesä että paljaat varpaat ja riippumatto ja kirja jossa lapset kertovat tarinoita ja kirja jota ei malta aloittaa ja kirja jonka on lukenut loppuun
ja sipulia ja minttua ja salaattia omasta maasta
ja tahtoisi laittaa kuvia
tahtoisi laittaa kaikki kuvat joita on joka päivä ottanut, mutta tämä paikka on niin kaukana siitä
maasta jossa tekniikka pelaa pellollakin.
täällä mikään ei liiku, minä kirjoitin
ja ajattelin että oliko se unta vai todellinen tyttö,
joka sanoi että täällä on liikkumattomuuden tuntu
kuin aika olisi pysähtynyt
ja minä sanoin niin. niin. niin juuri. niin se juuri on.
maapallon toisella puolella on jo halla. ja täällä minä yhä kylvän väsymättä pinaatteja ja korianteria.
mutta tänään on ollut kesä ja minä asettelin polttopuita kuivamaan
ja huomasin että tykkään oikeastaan punaisista varpaankynsistä
ja löysin muurahaislauman meidän pyykkikasasta, lienevätkö tulleet marjaisan keittiöpyyhkeen perässä
ja talo on niin lämmin ettei tarvisi tulta, mutta tuli on kuitenkin
ja nukahtaessaan toistaa puuuukikou
se on lintu
joka huutaa aika kovalla äänellään yölläkin, eikä se oikein osaa lentää
ja sitten on niitä toisia lintuja, joilla on kaulapussit ja ne istuu puussa istuu puussa kaiket päivät
ja minä mietin että minä olen kuin ne
tekemättömyydessäni
vaikka eilen
minä naputtelin koneella koko päivän
hädintuskin lounastin
ja samalla hetkellä kun auton valot heijastui ikkunaan minä painoin send
ja sitten ajattelin että tänään saan olla
nukkua aamulla kunnes tulee valo
ja olla onnellinen siitä että olen täällä
että saa olla sellaisiakin päiviä
ja ensimmäinen vastauskuori palautui tänään
miten häkeltynyt olen lasten käsialasta
häkeltynyt siitä että he ovat todellisia
heidän lauseensa muuttuneet paperilla niin toisenlaisiksi
heidän äänensä, jokainen sana
ja sitten yhtäkkiä siinä he taas ovat käsialoineen, niin kuin eivät koskaan olisikaan olleet poissa.
ja minun unessani lennän koko maailman yllä
se on kuin valtava karttapallo, kuinka hetkessä lennänkin eteläiseltä pallonpuoliskolta pohjoiselle
ja meret
ja lopulta laskeudumme Pohjois-Amerikkaan
ja me kiidämme bussinkaltaisella jyrkkää alamäkeä ja minä huokaan, Tämä on nyt Amerikka. Ja jättipunapuut näyttävät sinisiltä ja ne varjostavat tietä
ja ottaa mahasta kaikki mäet ja nainen nukkuu ikkunan edessä
ja kaikki tuntuu jollakin tapaa hyvin uskomattomalta.
että on paljaat varpaat ja hiekka kuumaa, mutta meri tuntuu vielä jäiseltä
sellainen kesä että paljaat varpaat ja riippumatto ja kirja jossa lapset kertovat tarinoita ja kirja jota ei malta aloittaa ja kirja jonka on lukenut loppuun
ja sipulia ja minttua ja salaattia omasta maasta
ja tahtoisi laittaa kuvia
tahtoisi laittaa kaikki kuvat joita on joka päivä ottanut, mutta tämä paikka on niin kaukana siitä
maasta jossa tekniikka pelaa pellollakin.
täällä mikään ei liiku, minä kirjoitin
ja ajattelin että oliko se unta vai todellinen tyttö,
joka sanoi että täällä on liikkumattomuuden tuntu
kuin aika olisi pysähtynyt
ja minä sanoin niin. niin. niin juuri. niin se juuri on.
maapallon toisella puolella on jo halla. ja täällä minä yhä kylvän väsymättä pinaatteja ja korianteria.
mutta tänään on ollut kesä ja minä asettelin polttopuita kuivamaan
ja huomasin että tykkään oikeastaan punaisista varpaankynsistä
ja löysin muurahaislauman meidän pyykkikasasta, lienevätkö tulleet marjaisan keittiöpyyhkeen perässä
ja talo on niin lämmin ettei tarvisi tulta, mutta tuli on kuitenkin
ja nukahtaessaan toistaa puuuukikou
se on lintu
joka huutaa aika kovalla äänellään yölläkin, eikä se oikein osaa lentää
ja sitten on niitä toisia lintuja, joilla on kaulapussit ja ne istuu puussa istuu puussa kaiket päivät
ja minä mietin että minä olen kuin ne
tekemättömyydessäni
vaikka eilen
minä naputtelin koneella koko päivän
hädintuskin lounastin
ja samalla hetkellä kun auton valot heijastui ikkunaan minä painoin send
ja sitten ajattelin että tänään saan olla
nukkua aamulla kunnes tulee valo
ja olla onnellinen siitä että olen täällä
että saa olla sellaisiakin päiviä
ja ensimmäinen vastauskuori palautui tänään
miten häkeltynyt olen lasten käsialasta
häkeltynyt siitä että he ovat todellisia
heidän lauseensa muuttuneet paperilla niin toisenlaisiksi
heidän äänensä, jokainen sana
ja sitten yhtäkkiä siinä he taas ovat käsialoineen, niin kuin eivät koskaan olisikaan olleet poissa.
ja minun unessani lennän koko maailman yllä
se on kuin valtava karttapallo, kuinka hetkessä lennänkin eteläiseltä pallonpuoliskolta pohjoiselle
ja meret
ja lopulta laskeudumme Pohjois-Amerikkaan
ja me kiidämme bussinkaltaisella jyrkkää alamäkeä ja minä huokaan, Tämä on nyt Amerikka. Ja jättipunapuut näyttävät sinisiltä ja ne varjostavat tietä
ja ottaa mahasta kaikki mäet ja nainen nukkuu ikkunan edessä
ja kaikki tuntuu jollakin tapaa hyvin uskomattomalta.
tiistaina, elokuuta 10, 2010
Tänään uin meressä.
Kävelin vihreä kylpytakki päällä rantaan ja naapurissa nainen söi mysliä tai puuroa tai jukurttia terassillaan ja huusi "What the hell you did that for!" kun kävelin vettä pitkin takaisin rantaan.
Huusin : "It's quite cold. But it does good!"
Ja myöhemmin mietin että minun olisi pitänyt pyytää hänetkin uimaan.
En halua kirjoittaa tänään gradua. Haluan mennä istua auringossa ja kuvitella kesän.
Eilen oli aamu viideltä herätys ja matka kaupunkiin
ja kirjoittamista ja työhakemuksia ja arkkitehtimies ja kirjasto ja viiniä ja juustoa ja voileipäkeksejä ja puhetta kirjoista
puhetta metsistä, saunasta. puhetta ihmisistä ja erilaisuudesta, maista, matkoista, kulttuureista, puhetta niin helposti ja niin paljon ja kuinka me ymmärsimme ulkopuolisuuden tunteen. hän koska on lähtenyt täältä Suomeen, minä koska olen lähtenyt Suomesta tänne. Ja kun me istumme minun lempikahvilassani ja sanomme kuinka helppoa kaikki lopulta kuitenkin on. Kuinka etuoikeutettuja me kuitenkin lopulta olemme, että voimme lähteä Suomeen tai Uuteen-Seelantiin, minä ymmärrän kaiken valittamisen järjettömyyden, chailasi edessäni, posket punoittaen, ihminen, josta voi tulla ystäväni siinä, ja kaikki se rakkaus, joka jo on olemassa, minulle ja minulta. Niin. Miten onnellista. Ja minä kävelen kirjastoon ja kysyn töitä ja kirjoitan kirjettä ilman kynää ja kynän kanssa ja juon marjasmoothieta. Niin. Miten paljon.
ja suuri paketti tungettu postiluukkuun jonka mies piilotti jonnekin ylähyllyille etten avaisi ennen torstaita, sinne missä on pienempikin yksi
josta minä jo tiedän että se on puuta
minun maastani, koska luin kannen
ja tänään minä menin uimaan
ja minä näytin niin onnelliselta terassilla kun veri kiersi jaloissa ja käsissä ja vartalossa
ja minä näytin niin onnelliselta että olisin tahtonut koskettaa kylmin käsin
ja olen kirjoittanut dear mr ja sincerely ja nähnyt unta pimeässä ovesta joka hitaasti alkaa avautua ja me seisomme eteisessä ja minä sanon ovi minä sanon katso ja minä sanon älä avaa mutta minä tiedän että hän avaa sen kuitenkin ja juuri samalla kun hän alkaa avata ovea minä laitan silmät kiinni ja alan ajatella sitä unena ja tajuta että se onkin unta ja minun ei tarvitse katsoa mitä oven takaa tulee
ja unessa on kiviä, kallioita, liukkaita mutta kuin kiipeilyseinä
ja se on kiipeilyseinä, kun ajattelen niin
ja minä pistän käsiä
kiipeän, haluan päästä kuivalle kivelle, mutta ne ovat märkiä
ja minä olen karannut sieltä
missä on pitkätukkainen mies ja puoliksi romuttunut auto
ja minun pitäisi lähteä hänen kanssaan harjoittelemaan autolla ajamista
mutta hän on tullut sotkutukkaisen maorinaisen kanssa ja heidän silmänsä näyttävät siltä
etteivät he ole ajokunnossa
ja mies silppuaa pienestä rasiasta vihreitä kuivaneita lehtiä suklaan sekaan, tekee kääryleitä
myöhemmin minun mieheni tekee salaattia siskolleen samasta
ja minä olen karannut liukkaille kiville, joista näkee meren
ja laulan
sinä päivänä kun synnyin
Kävelin vihreä kylpytakki päällä rantaan ja naapurissa nainen söi mysliä tai puuroa tai jukurttia terassillaan ja huusi "What the hell you did that for!" kun kävelin vettä pitkin takaisin rantaan.
Huusin : "It's quite cold. But it does good!"
Ja myöhemmin mietin että minun olisi pitänyt pyytää hänetkin uimaan.
En halua kirjoittaa tänään gradua. Haluan mennä istua auringossa ja kuvitella kesän.
Eilen oli aamu viideltä herätys ja matka kaupunkiin
ja kirjoittamista ja työhakemuksia ja arkkitehtimies ja kirjasto ja viiniä ja juustoa ja voileipäkeksejä ja puhetta kirjoista
puhetta metsistä, saunasta. puhetta ihmisistä ja erilaisuudesta, maista, matkoista, kulttuureista, puhetta niin helposti ja niin paljon ja kuinka me ymmärsimme ulkopuolisuuden tunteen. hän koska on lähtenyt täältä Suomeen, minä koska olen lähtenyt Suomesta tänne. Ja kun me istumme minun lempikahvilassani ja sanomme kuinka helppoa kaikki lopulta kuitenkin on. Kuinka etuoikeutettuja me kuitenkin lopulta olemme, että voimme lähteä Suomeen tai Uuteen-Seelantiin, minä ymmärrän kaiken valittamisen järjettömyyden, chailasi edessäni, posket punoittaen, ihminen, josta voi tulla ystäväni siinä, ja kaikki se rakkaus, joka jo on olemassa, minulle ja minulta. Niin. Miten onnellista. Ja minä kävelen kirjastoon ja kysyn töitä ja kirjoitan kirjettä ilman kynää ja kynän kanssa ja juon marjasmoothieta. Niin. Miten paljon.
ja suuri paketti tungettu postiluukkuun jonka mies piilotti jonnekin ylähyllyille etten avaisi ennen torstaita, sinne missä on pienempikin yksi
josta minä jo tiedän että se on puuta
minun maastani, koska luin kannen
ja tänään minä menin uimaan
ja minä näytin niin onnelliselta terassilla kun veri kiersi jaloissa ja käsissä ja vartalossa
ja minä näytin niin onnelliselta että olisin tahtonut koskettaa kylmin käsin
ja olen kirjoittanut dear mr ja sincerely ja nähnyt unta pimeässä ovesta joka hitaasti alkaa avautua ja me seisomme eteisessä ja minä sanon ovi minä sanon katso ja minä sanon älä avaa mutta minä tiedän että hän avaa sen kuitenkin ja juuri samalla kun hän alkaa avata ovea minä laitan silmät kiinni ja alan ajatella sitä unena ja tajuta että se onkin unta ja minun ei tarvitse katsoa mitä oven takaa tulee
ja unessa on kiviä, kallioita, liukkaita mutta kuin kiipeilyseinä
ja se on kiipeilyseinä, kun ajattelen niin
ja minä pistän käsiä
kiipeän, haluan päästä kuivalle kivelle, mutta ne ovat märkiä
ja minä olen karannut sieltä
missä on pitkätukkainen mies ja puoliksi romuttunut auto
ja minun pitäisi lähteä hänen kanssaan harjoittelemaan autolla ajamista
mutta hän on tullut sotkutukkaisen maorinaisen kanssa ja heidän silmänsä näyttävät siltä
etteivät he ole ajokunnossa
ja mies silppuaa pienestä rasiasta vihreitä kuivaneita lehtiä suklaan sekaan, tekee kääryleitä
myöhemmin minun mieheni tekee salaattia siskolleen samasta
ja minä olen karannut liukkaille kiville, joista näkee meren
ja laulan
sinä päivänä kun synnyin
tiistaina, elokuuta 03, 2010
Tänään en ajattele pahoja ajatuksia.
Tuuli on niin kova, että lukitsen oven. Vesi virtaa kuin tuuli poispäin rannasta.
Minä olin ensimmäistä kertaa meressäni sunnuntaina. Tyttö, joka oli heti tuttu, heti sellainen jonka kanssa saattoi juosta merenrantaan, heittää pyyhkeet rannalle ja sukeltaa kylmään suolaiseen veteen. Mutta flunssa ei lähtenyt sillä. Tai ehkä se tuli takaisin.
Ja opettajat ja oppilaatkin ovat sairaina. Flunssa-aalto.
Tänään aion katsoa tulta, jota voin katsoa nyt suoraan kun olen raahannut pöytää ja kiviä ja sohvaa, olen tehnyt kotia, tuleen päin.
tänään aion kirjoittaa yhden kappaleen loppuun,
en voi enää lykätä , väsyneet silmät ja vuotava nenä eivät kelpaa enää tekosyiksi.
Olen saanut kirjeitä ja kortteja
tarvitsen lisää magneetteja että ne kaikki voivat olla jääkaapin ovessa,
minun
ystäväni, minun
omani
tarvitsen omistamista.
Unessa minun ystävistäni hupaisin on kauniissa ja rohkeissa
hän on vain muutamassa jaksossa, esittää siivoojaa, sellainen sidekick hahmo, joka tulee aina keskeyttämään Brooken ja Ridgen kuhinoinnin
ja minä nauran niin, nauran niin paljon
että se tulee unenkin läpi
hän on niin ihana, hän on vain oma itsensä siellä mutta juuri siksi hän onkin niin hauska
koko sarjalta menee pohja ja se muuttuu ihan farssiksi
vain koska ystäväni tulee siivoojana sisälle
ja nyt
koko uni tuntuu ihan absurdilta
eikä se tunnu selitettynä yhtään hauskalta
mutta unessa minä nauran, niin onnellisena kun näen hänet siellä, kauniissa ja rohkeissa
hymyilemässä, huulipunaa huulissaan.
ja on myös uni, jossa pakkaan loppumattomia tavaroitani lapsuudenkodistani
aina uusia laatikoita leluja, vanhoja vaatteita, sängyn alta, kaapeista
joudun ohjeistamaan toisia ihmisiä pakkaamisessa
he eivät ymmärrä vaikka sanon että voitteko tyhjentää noiden vaatekaappien vaatteet näihin laatikoihin,
kaikki pitää näyttää kädestä pitäen
aivan kuten koulussa lapsille, joita ei kannusteta ajattelemaan itse
ja on uni, jossa minullakin on rooli
vaaleanpunaista huulipunaa, samanvärinen hame
ja nenäliinakin on pinkki
mutta en enää muista miksi olen pukeutunut niin, en enää muista rooliani
unet häipyvät niin kuin meri tuulen mukana ja tuuli omassa kyydissään. Nyt minun pitää ruveta kirjoittamaan tutkimusta. Kirjoittamaan lukua loppuun. Huokaus.
Huokaus.
Tuuli on niin kova, että lukitsen oven. Vesi virtaa kuin tuuli poispäin rannasta.
Minä olin ensimmäistä kertaa meressäni sunnuntaina. Tyttö, joka oli heti tuttu, heti sellainen jonka kanssa saattoi juosta merenrantaan, heittää pyyhkeet rannalle ja sukeltaa kylmään suolaiseen veteen. Mutta flunssa ei lähtenyt sillä. Tai ehkä se tuli takaisin.
Ja opettajat ja oppilaatkin ovat sairaina. Flunssa-aalto.
Tänään aion katsoa tulta, jota voin katsoa nyt suoraan kun olen raahannut pöytää ja kiviä ja sohvaa, olen tehnyt kotia, tuleen päin.
tänään aion kirjoittaa yhden kappaleen loppuun,
en voi enää lykätä , väsyneet silmät ja vuotava nenä eivät kelpaa enää tekosyiksi.
Olen saanut kirjeitä ja kortteja
tarvitsen lisää magneetteja että ne kaikki voivat olla jääkaapin ovessa,
minun
ystäväni, minun
omani
tarvitsen omistamista.
Unessa minun ystävistäni hupaisin on kauniissa ja rohkeissa
hän on vain muutamassa jaksossa, esittää siivoojaa, sellainen sidekick hahmo, joka tulee aina keskeyttämään Brooken ja Ridgen kuhinoinnin
ja minä nauran niin, nauran niin paljon
että se tulee unenkin läpi
hän on niin ihana, hän on vain oma itsensä siellä mutta juuri siksi hän onkin niin hauska
koko sarjalta menee pohja ja se muuttuu ihan farssiksi
vain koska ystäväni tulee siivoojana sisälle
ja nyt
koko uni tuntuu ihan absurdilta
eikä se tunnu selitettynä yhtään hauskalta
mutta unessa minä nauran, niin onnellisena kun näen hänet siellä, kauniissa ja rohkeissa
hymyilemässä, huulipunaa huulissaan.
ja on myös uni, jossa pakkaan loppumattomia tavaroitani lapsuudenkodistani
aina uusia laatikoita leluja, vanhoja vaatteita, sängyn alta, kaapeista
joudun ohjeistamaan toisia ihmisiä pakkaamisessa
he eivät ymmärrä vaikka sanon että voitteko tyhjentää noiden vaatekaappien vaatteet näihin laatikoihin,
kaikki pitää näyttää kädestä pitäen
aivan kuten koulussa lapsille, joita ei kannusteta ajattelemaan itse
ja on uni, jossa minullakin on rooli
vaaleanpunaista huulipunaa, samanvärinen hame
ja nenäliinakin on pinkki
mutta en enää muista miksi olen pukeutunut niin, en enää muista rooliani
unet häipyvät niin kuin meri tuulen mukana ja tuuli omassa kyydissään. Nyt minun pitää ruveta kirjoittamaan tutkimusta. Kirjoittamaan lukua loppuun. Huokaus.
Huokaus.
tiistaina, heinäkuuta 20, 2010
Olen kahvilassa,
ja käytän kahvilan internettiä
tuntuu vähän rikolliselta
että istun täällä vain tunti toisensa jälkeen vaikka olen juonut jo kaiken chain ja olen syönyt jo kaiken porkkanakakun.
Menin tänään yliopiston kirjastoon, sattuman kaupalla juuri kasvatustieteen laitoksen sivukirjasto sijaitsee täällä pohjoisessa
mutta
koska en ole kirjoilla täällä yliopistossa minulla ei ole oikeutta lainata heidän kirjojaan
itseasiassa
en saa edes selata katalogia että mitä kirjoja heillä on
tarpeeksi puhuttuani sain luvan selata kirjoja siellä kirjastossa
vaikka minun pitää kyllä sitten lähteä jos OIKEAT opiskelijat tarvitsevat tilaa tai kirjoja
siellä minä sitten istuin
kauimmaisessa nurkassa
mutta sain istua viisi tuntia
ja yhtäkkiä edessäni seisoi mies
jolla oli nahkainen salkku ja pieni parta ja tuikkivat silmät
ja hän kysyi ai sinä olet suomesta
ja minä sanoin joo ja sitten hän kertoi että on viiden viikon päästä lähdössä Suomeen
opettamaan, Aalto yliopistoon arkkitehtuuria
että hänet on myös kutsuttu töihin erään kuuluisan arkkitehdin toimistoon
ja me puhuimme maidemme samankaltaisuuksista ja hän rakastaa minun kotimaatani
eikä piittaa kylmyydestä koska kylmyys on siellä siedettävämpää
ja minä hymyilin ja nyökkäilin ja pidin hänestä niin
ja hän oli paljon luottavaisempi minun suhteeni kuin opettajat koulussa
sen suhteen että saisin töitä täältä nimittäin
ja hän tuntee täältä kaksi suomalaista naista
ja hän lupasi lähettää minulle heidän puhelinnumeronsa niin voin soittaa että moi
ja me nauroimme
ja minä ostin lankoja
kahdelta vanhalta mummolta
jotka antoivat kaikista alennuksia
ja hyvin hoiperteleva hädintuskin puhuva pitkätukkainen tärisevä maorinainen
löysi alusvaatteet viidenkymmenensentin korista
kun muuten ne olisivat olleet kaksi dollaria
ja minä sain ilmaiseksi punaiset puikot mutta katkaisin toisen jo heti ulkona
ja menin takaisin
eivätkä he muistaneet olinko jo ollut siellä ja mitä minä olin ostanut
oh what are you going to knit my dear
ja lihava mies ajaa pyörällään huutaen kovaa takaani niin että säikähdän
ja liikennevaloissa ajattelen
että minä tiedän jo nämä kadut
tiedän jo nämä kadut
yöllä me olemme kesämökilläni
yöllä minä haluan että me menemme uimaan
kävelemme rantaan, kaikki puut on kaadettu, on vain aukeaa, aivan erilaista
ja rannassa on kivikko, jota ei ole koskaan ollut ja minä
riisun vaatteet kiville ja vesi on lämmintä, se on niin lämmintä tuulesta huolimatta
ja on myös uni
päivien takainen
kun joudun kävelemään kerta toisensa jälkeen kadun päästä päähän
kadun jossa teurastetaan
ja siinä teurastamon edessä on suurensuuri sika
sätkimässä
niin suuri ja sätkimässä että minä en voi katsoa
mutta ystäväni ei ole moksiskaan hän ei reagoi mitenkään
ja minä ajattelen etten minäkään saa
etten minäkään saa reagoida
että minunkin pitää olla kova
ja kävellä kerta toisensa jälkeen sätkivän sian ohitse
ja vielä aamullakin minä muistan sen kuvan
vielä silloinkin kun ajetaan polttopuita etsimässä
ja suurensuuri sika seisoo erään talon pihalla.
Mutta on myös kirje
isoäidiltä
on
aurinko kaiken yllä, sama
ja ohut ohut kuu
on salmiakkia Suomesta,
äiti,
joka ottaa kopiot kaikista papereistani vaikka pyysin vain tärkeimmistä
tyttö, joka kysyy would you like to have strawberry lipstic
ja levittää pienillä sormillaan sitä minun huuliini
hetkeä myöhemmin hän myös vaatii minua ottamaan mansikkavitamiiniaan
ja minä ajattelen myöhemmin ettei minulla ole lainkaan valtaa lapsiin
miten vähän minulla onkaan valtaa heihin
että siinä minä istun auringossa ja isla nojaa minuun toiselta puolelta
elliot toiselta
ja myös rocko tulee lähemmäksi
pieniä omenanpalasia kiiwinpalasia juustonpalasia
he kysyvät tulenko seuraavanakin päivänä.
ja käytän kahvilan internettiä
tuntuu vähän rikolliselta
että istun täällä vain tunti toisensa jälkeen vaikka olen juonut jo kaiken chain ja olen syönyt jo kaiken porkkanakakun.
Menin tänään yliopiston kirjastoon, sattuman kaupalla juuri kasvatustieteen laitoksen sivukirjasto sijaitsee täällä pohjoisessa
mutta
koska en ole kirjoilla täällä yliopistossa minulla ei ole oikeutta lainata heidän kirjojaan
itseasiassa
en saa edes selata katalogia että mitä kirjoja heillä on
tarpeeksi puhuttuani sain luvan selata kirjoja siellä kirjastossa
vaikka minun pitää kyllä sitten lähteä jos OIKEAT opiskelijat tarvitsevat tilaa tai kirjoja
siellä minä sitten istuin
kauimmaisessa nurkassa
mutta sain istua viisi tuntia
ja yhtäkkiä edessäni seisoi mies
jolla oli nahkainen salkku ja pieni parta ja tuikkivat silmät
ja hän kysyi ai sinä olet suomesta
ja minä sanoin joo ja sitten hän kertoi että on viiden viikon päästä lähdössä Suomeen
opettamaan, Aalto yliopistoon arkkitehtuuria
että hänet on myös kutsuttu töihin erään kuuluisan arkkitehdin toimistoon
ja me puhuimme maidemme samankaltaisuuksista ja hän rakastaa minun kotimaatani
eikä piittaa kylmyydestä koska kylmyys on siellä siedettävämpää
ja minä hymyilin ja nyökkäilin ja pidin hänestä niin
ja hän oli paljon luottavaisempi minun suhteeni kuin opettajat koulussa
sen suhteen että saisin töitä täältä nimittäin
ja hän tuntee täältä kaksi suomalaista naista
ja hän lupasi lähettää minulle heidän puhelinnumeronsa niin voin soittaa että moi
ja me nauroimme
ja minä ostin lankoja
kahdelta vanhalta mummolta
jotka antoivat kaikista alennuksia
ja hyvin hoiperteleva hädintuskin puhuva pitkätukkainen tärisevä maorinainen
löysi alusvaatteet viidenkymmenensentin korista
kun muuten ne olisivat olleet kaksi dollaria
ja minä sain ilmaiseksi punaiset puikot mutta katkaisin toisen jo heti ulkona
ja menin takaisin
eivätkä he muistaneet olinko jo ollut siellä ja mitä minä olin ostanut
oh what are you going to knit my dear
ja lihava mies ajaa pyörällään huutaen kovaa takaani niin että säikähdän
ja liikennevaloissa ajattelen
että minä tiedän jo nämä kadut
tiedän jo nämä kadut
yöllä me olemme kesämökilläni
yöllä minä haluan että me menemme uimaan
kävelemme rantaan, kaikki puut on kaadettu, on vain aukeaa, aivan erilaista
ja rannassa on kivikko, jota ei ole koskaan ollut ja minä
riisun vaatteet kiville ja vesi on lämmintä, se on niin lämmintä tuulesta huolimatta
ja on myös uni
päivien takainen
kun joudun kävelemään kerta toisensa jälkeen kadun päästä päähän
kadun jossa teurastetaan
ja siinä teurastamon edessä on suurensuuri sika
sätkimässä
niin suuri ja sätkimässä että minä en voi katsoa
mutta ystäväni ei ole moksiskaan hän ei reagoi mitenkään
ja minä ajattelen etten minäkään saa
etten minäkään saa reagoida
että minunkin pitää olla kova
ja kävellä kerta toisensa jälkeen sätkivän sian ohitse
ja vielä aamullakin minä muistan sen kuvan
vielä silloinkin kun ajetaan polttopuita etsimässä
ja suurensuuri sika seisoo erään talon pihalla.
Mutta on myös kirje
isoäidiltä
on
aurinko kaiken yllä, sama
ja ohut ohut kuu
on salmiakkia Suomesta,
äiti,
joka ottaa kopiot kaikista papereistani vaikka pyysin vain tärkeimmistä
tyttö, joka kysyy would you like to have strawberry lipstic
ja levittää pienillä sormillaan sitä minun huuliini
hetkeä myöhemmin hän myös vaatii minua ottamaan mansikkavitamiiniaan
ja minä ajattelen myöhemmin ettei minulla ole lainkaan valtaa lapsiin
miten vähän minulla onkaan valtaa heihin
että siinä minä istun auringossa ja isla nojaa minuun toiselta puolelta
elliot toiselta
ja myös rocko tulee lähemmäksi
pieniä omenanpalasia kiiwinpalasia juustonpalasia
he kysyvät tulenko seuraavanakin päivänä.
maanantaina, toukokuuta 10, 2010
Sellaista, että on siellä missä metsä mutta ei mene
on vesisade ja kävelee vain rantaan
nauhoittamaan lokkeja,
isi kertoo punarinnasta joka istahti hatun päälle
ja orava ravaa ympäri taloja, kun naapurissa porataan maalämpöä
me katsomme sitä ikkunasta
me katsomme sitä ikkunasta
ja kiikarit,
katso sieltä keittiön ikkunasta kun kerttu luulee että me kiikaroidaan niille
mutta me kiikaroidaan silti
eikä välitetä vaikka kerttu luulisi mitä
tai hannu
me kiikaroidaan että onko se tilitaltti vai vain pajulintu
vai uunilintu
siipipeili, siipipeili
ja sitten on päivä kun ei voi syödä
äiti kysyy onko huono olo ja minä sanon ihan kuin jännittäisi
on melkein neljäsataa sivullista tekstiä
ja sade sade
eikä tiedä mikä sitten jännittäisi, mikä niin
ja bussi on täynnä
ja kirjoittaa muistiinpanoja
niistä tytöistä joista toisella baskeri ja toisella biletoppi
ja miettii miksi ihmiset eivät koskaan puhu toisilleen vaikka tahtoisivat
minä hymyilen vieressäni istuvalle naiselle ja se laittaa silmät kiinni
sade sade niin kuin alkava sade
on pyörä
on tie
on päiväkoti
on pyörä
on kirjasto
on ruokalan tiski ja kuinka kaikki
minun nimeä ja hei
ja sitten me syömme silti
ja minä yritän olla itkemättä
vaikka ei enää jännitäkään
mutta sille ei mahda mitään
että yhtäkkiä saattaa
koulun ruokalassakin
ei saa sanoa koulu hei ei saa sanoa koulu kun on kyse yliopistosta
ja on työhuone
toinen työhuone
arviointikyselylomakkeita
ja minulla jyskyttää päässä
ja on pyörä
ja on tie
ja on hissi
ja on koti ja sänky petaamatta, lakana puoliksi mytyssä
on neljä tuntia yritän saada pimeyttä
on suihku
on laura veirs
imuri, tiskit ja tiskivesi
leipätaikina, uuni, palaneen käry ja kohoamaton leipä muodoton
on laura veirs.
ikkuna, sade, ei sade, sade, ei sade, kevät vai syksy?
on ajatus siitä että tullaan aina olemaan yhdessä
ajatus siitä että on tyttöjä joiden kanssa tahtoisi kävellä kaupungin katuja
että tahtoisi olla siellä missä nauretaan nakkikioskijonossa
tahtoisi olla siellä missä keittiöön ei tule valoa ikkunasta
mutta huoneissa on valoisaa
tahtoisi kävellä kävelytytön kanssa loputtomasti loputtomasti kävellä vain niin ettei koskaan tarvisi lopettaa kävelyä ettei väsyisi koskaan ei väsyisi sateeseen ei harmauteen ei valoon ei tyttöön ei kävelemiseen ei omiin jalkoihinsa
ajatus siitä että kaksi viikkoa ja tämä koti tulee olemaan taas jonkun toisen
kaksi viikkoa ja on enää muutama päivä siihen kun
on pitänyt pistää kaikki kaksikymmentäkiloa laukkuun
ja matkustaa lentokentälle
tuntea huonoa omatuntoa siitä että taas,
lentää
ja unessa on tyttö
jota kaipaa, vaikka puristettiinkin toistemme kättä vain puoli vuotta
itkettiin viimeisen kerran siinä kadun varrella ja hän ojensi minulle kirjeen
ja minä kävelin sillä tavalla kun kävellään pois
katsomatta taakse
mutta unessa tämä tyttö seisoi rannassa, merenrannassa kun mustapukuiset kantoivat arkkua mereen, seisoi siellä ja minä olisin vain tahtonut ottaa kuvan
mutta liikaa surua
ja kun hän käveli takaisin me halasimme ja itkimme
paljon tiukemmin ja ääneen kuin vuosi sitten
It's gonna take a long, long time
But we're gonna make something so fine
-Laura Veirs-
on vesisade ja kävelee vain rantaan
nauhoittamaan lokkeja,
isi kertoo punarinnasta joka istahti hatun päälle
ja orava ravaa ympäri taloja, kun naapurissa porataan maalämpöä
me katsomme sitä ikkunasta
me katsomme sitä ikkunasta
ja kiikarit,
katso sieltä keittiön ikkunasta kun kerttu luulee että me kiikaroidaan niille
mutta me kiikaroidaan silti
eikä välitetä vaikka kerttu luulisi mitä
tai hannu
me kiikaroidaan että onko se tilitaltti vai vain pajulintu
vai uunilintu
siipipeili, siipipeili
ja sitten on päivä kun ei voi syödä
äiti kysyy onko huono olo ja minä sanon ihan kuin jännittäisi
on melkein neljäsataa sivullista tekstiä
ja sade sade
eikä tiedä mikä sitten jännittäisi, mikä niin
ja bussi on täynnä
ja kirjoittaa muistiinpanoja
niistä tytöistä joista toisella baskeri ja toisella biletoppi
ja miettii miksi ihmiset eivät koskaan puhu toisilleen vaikka tahtoisivat
minä hymyilen vieressäni istuvalle naiselle ja se laittaa silmät kiinni
sade sade niin kuin alkava sade
on pyörä
on tie
on päiväkoti
on pyörä
on kirjasto
on ruokalan tiski ja kuinka kaikki
minun nimeä ja hei
ja sitten me syömme silti
ja minä yritän olla itkemättä
vaikka ei enää jännitäkään
mutta sille ei mahda mitään
että yhtäkkiä saattaa
koulun ruokalassakin
ei saa sanoa koulu hei ei saa sanoa koulu kun on kyse yliopistosta
ja on työhuone
toinen työhuone
arviointikyselylomakkeita
ja minulla jyskyttää päässä
ja on pyörä
ja on tie
ja on hissi
ja on koti ja sänky petaamatta, lakana puoliksi mytyssä
on neljä tuntia yritän saada pimeyttä
on suihku
on laura veirs
imuri, tiskit ja tiskivesi
leipätaikina, uuni, palaneen käry ja kohoamaton leipä muodoton
on laura veirs.
ikkuna, sade, ei sade, sade, ei sade, kevät vai syksy?
on ajatus siitä että tullaan aina olemaan yhdessä
ajatus siitä että on tyttöjä joiden kanssa tahtoisi kävellä kaupungin katuja
että tahtoisi olla siellä missä nauretaan nakkikioskijonossa
tahtoisi olla siellä missä keittiöön ei tule valoa ikkunasta
mutta huoneissa on valoisaa
tahtoisi kävellä kävelytytön kanssa loputtomasti loputtomasti kävellä vain niin ettei koskaan tarvisi lopettaa kävelyä ettei väsyisi koskaan ei väsyisi sateeseen ei harmauteen ei valoon ei tyttöön ei kävelemiseen ei omiin jalkoihinsa
ajatus siitä että kaksi viikkoa ja tämä koti tulee olemaan taas jonkun toisen
kaksi viikkoa ja on enää muutama päivä siihen kun
on pitänyt pistää kaikki kaksikymmentäkiloa laukkuun
ja matkustaa lentokentälle
tuntea huonoa omatuntoa siitä että taas,
lentää
ja unessa on tyttö
jota kaipaa, vaikka puristettiinkin toistemme kättä vain puoli vuotta
itkettiin viimeisen kerran siinä kadun varrella ja hän ojensi minulle kirjeen
ja minä kävelin sillä tavalla kun kävellään pois
katsomatta taakse
mutta unessa tämä tyttö seisoi rannassa, merenrannassa kun mustapukuiset kantoivat arkkua mereen, seisoi siellä ja minä olisin vain tahtonut ottaa kuvan
mutta liikaa surua
ja kun hän käveli takaisin me halasimme ja itkimme
paljon tiukemmin ja ääneen kuin vuosi sitten
It's gonna take a long, long time
But we're gonna make something so fine
-Laura Veirs-
torstaina, huhtikuuta 15, 2010
tulivuori se vain
Islannissa jatkaa heräämistään
ja tulee tuulen mukana tännekin
tuhkana tosin
ja minä mietin miksi en ole siellä nyt
kaiken tulen ja tulvimisen keskellä
kaasupilviä varomassa
mutta olen täällä
ja herään neljältä aamuyöllä omaan huutooni
tajuamiseen että olenkin täällä kodissa
eikä täällä ole toisia huoneita joista tulla minun huoneeseeni
ei toisia ihmisiä joilta huutaa apua
joiden puolelle kierähtää
on vain tekstiviestien mahdollisuus
miettii
voiko äitille soittaa aamulla kello neljä kun on kaksikymmentäneljä
ja sanoa että äiti mä näin painajaista
ja sitten huusin apua apua apua
ja sitten sä tulit mun huoneeseen ja mä huusin edelleen enkä avannut silmiä
mutta sä et ottanutkaan syliin ja sanonut ei mitään hätää
vaan peitit minun naamankin peitolla niin että huuto hukkuisi sinne
ja minä tunsin tukehtuvani
ja riuhtaisin peiton pois
ja aloin huutaa huutaa kovempaa
ja hahmottaa että huone ei ole meidän ensimmäinen koti pikkukaupungissa
ja minä olen nähnyt unta
sitten on vaikea ajatella että on vielä kaksi tuntia aikaa nukkua
ja mies sanoo olevansa huolissaan unistani
minun ei pitäisi kertoa niistä hänelle
sellaiset ihmiset jotka eivät näe unia tai muista niitä
koska nukahtavat kahdessa sekunnissa siitä kun ollaan menty sänkyyn
jos toinen ei pidä hereillä
nukkuu kunnes selkään sattuu paikallaan makaaminen
eivät voi ymmärtää että unien maailma on ihan eri
eikä se välttämättä tarkoita mitään vaikka tarkoittaakin kaikkea
ja että unet,
niihin tottuu
niihinkin.
koko päivä menee miettiessä milloin sama painajainen on alkanut
ja miksi
vaikka tietääkin syyn, totta kai tietää,
mutta miksi siitä pitää silti nähdä unia? kun tietää mikä on mustaa ei sen pitäisi olla enää alitajunnassa. selvittänyt. selvittänyt.
ehkä se onkin jotain ihan muuta.
ja videokamerasta on mahdotonta saada kuvaa tietokoneelle. kirotut applet. menee tuhottomasti aikaa ja turhauttaa tiedostojen siirto miksi kaikkien laitteitten pitää käyttää jotain eri ohjelmia ja eri tiedostomuotoja ja voi tätä kopio/tekijänoikeuksien vyyhtiä. enää ei suunnitella niin mikä olisi kaikista helpointa, kestävintä, yksinkertaisinta ja hyödyllisintä
vaan ainoastaan miten kukakin ja mikäkin saa myytyä enemmän ja juuri omaansa.
ja inhottaa kaiken maailman byrokratia. että kaikki on sanamuodosta kiinni mitä saa ja mitä ei saa tehdä.
minä lasken lapset saliin harjoittelemaan kun siellä rakennetaan ala-asteen discoa. lasken heidät käytävään. annan heidän pelata itsetehdyillä tarinakorteilla. annan tytön kirjoittaa taas ihan uuden jutun. annan ja annan ja annan enkä jaksa välittää mitä pitäisi. en vaikka en saisi tuntien aikana kysyä kysymyksiä joita haluan. pitäisi olla ammattitaitoinen
mutta minä
muutankin tehtävänantoa kolmesti selityksen aikana
eiku tehdäänki sittenkin näin
ja kävelen edestakaisin ja selitän uudestaan ja uudestaan ja katson silmiin poikia
jotka kuvittelevat olevansa niin isoja
ja minä mietin
kun katson niitten seinälle läntättyjä esitelmiä
mielenterveysongelmista
ja
joku on leikannut lehdestä kuinka monta kertaa pitäisi saada
kirjoitettu käsin
pillua
ja sitten on kuvisluokassa kollaaseja joissa ah
sellaisia sanoja
joita voi kirjoittaa vain yläasteella
miettii että onko ne tosissaan
että onko se sitä
vai ime parsaa
repliikit
vai kummatkin
minä sanon olen kiinnostunut mitä te ajattelette
ja tytöltä minä kysyn miksi, mitä sinä sitten ajattelit
ja painan rec nappulaa
kaksi kertaa
tänä yönä minä haluan nukkua minä ajattelen
taivas on pitkään valoisa
ihmiset kävelevät eri tahtiin
ja joskus tunnit kestää niin pitkään
ettei ole ihan varma onko ollut yliaikaa
valo pidentää
tänä yönä ei tahdo herätä kertaakaan
ei neljältä
eikä aiemmin
eikä kuudelta
ei kertaakaan
neljältä aamulla on hämärää. pimeä lattia. vesilasi. mutta jotain on muuttunut
enää ei tärisytä jälkeenpäin
ei ole vaikeuksia avata silmiä koska pelkäisi mitä näkee
tai laittaa kiinni
mitä näkee
voi kääntää kylkeä
jättää ovia auki tai kiinni
jotain on muuttunut
sitten niiden öiden kun otsa oli hikinen ja äiti istui vierellä silittämässä. valo jätettiin käytävään palamaan kunnes oli taas turvalliset unet.
Islannissa jatkaa heräämistään
ja tulee tuulen mukana tännekin
tuhkana tosin
ja minä mietin miksi en ole siellä nyt
kaiken tulen ja tulvimisen keskellä
kaasupilviä varomassa
mutta olen täällä
ja herään neljältä aamuyöllä omaan huutooni
tajuamiseen että olenkin täällä kodissa
eikä täällä ole toisia huoneita joista tulla minun huoneeseeni
ei toisia ihmisiä joilta huutaa apua
joiden puolelle kierähtää
on vain tekstiviestien mahdollisuus
miettii
voiko äitille soittaa aamulla kello neljä kun on kaksikymmentäneljä
ja sanoa että äiti mä näin painajaista
ja sitten huusin apua apua apua
ja sitten sä tulit mun huoneeseen ja mä huusin edelleen enkä avannut silmiä
mutta sä et ottanutkaan syliin ja sanonut ei mitään hätää
vaan peitit minun naamankin peitolla niin että huuto hukkuisi sinne
ja minä tunsin tukehtuvani
ja riuhtaisin peiton pois
ja aloin huutaa huutaa kovempaa
ja hahmottaa että huone ei ole meidän ensimmäinen koti pikkukaupungissa
ja minä olen nähnyt unta
sitten on vaikea ajatella että on vielä kaksi tuntia aikaa nukkua
ja mies sanoo olevansa huolissaan unistani
minun ei pitäisi kertoa niistä hänelle
sellaiset ihmiset jotka eivät näe unia tai muista niitä
koska nukahtavat kahdessa sekunnissa siitä kun ollaan menty sänkyyn
jos toinen ei pidä hereillä
nukkuu kunnes selkään sattuu paikallaan makaaminen
eivät voi ymmärtää että unien maailma on ihan eri
eikä se välttämättä tarkoita mitään vaikka tarkoittaakin kaikkea
ja että unet,
niihin tottuu
niihinkin.
koko päivä menee miettiessä milloin sama painajainen on alkanut
ja miksi
vaikka tietääkin syyn, totta kai tietää,
mutta miksi siitä pitää silti nähdä unia? kun tietää mikä on mustaa ei sen pitäisi olla enää alitajunnassa. selvittänyt. selvittänyt.
ehkä se onkin jotain ihan muuta.
ja videokamerasta on mahdotonta saada kuvaa tietokoneelle. kirotut applet. menee tuhottomasti aikaa ja turhauttaa tiedostojen siirto miksi kaikkien laitteitten pitää käyttää jotain eri ohjelmia ja eri tiedostomuotoja ja voi tätä kopio/tekijänoikeuksien vyyhtiä. enää ei suunnitella niin mikä olisi kaikista helpointa, kestävintä, yksinkertaisinta ja hyödyllisintä
vaan ainoastaan miten kukakin ja mikäkin saa myytyä enemmän ja juuri omaansa.
ja inhottaa kaiken maailman byrokratia. että kaikki on sanamuodosta kiinni mitä saa ja mitä ei saa tehdä.
minä lasken lapset saliin harjoittelemaan kun siellä rakennetaan ala-asteen discoa. lasken heidät käytävään. annan heidän pelata itsetehdyillä tarinakorteilla. annan tytön kirjoittaa taas ihan uuden jutun. annan ja annan ja annan enkä jaksa välittää mitä pitäisi. en vaikka en saisi tuntien aikana kysyä kysymyksiä joita haluan. pitäisi olla ammattitaitoinen
mutta minä
muutankin tehtävänantoa kolmesti selityksen aikana
eiku tehdäänki sittenkin näin
ja kävelen edestakaisin ja selitän uudestaan ja uudestaan ja katson silmiin poikia
jotka kuvittelevat olevansa niin isoja
ja minä mietin
kun katson niitten seinälle läntättyjä esitelmiä
mielenterveysongelmista
ja
joku on leikannut lehdestä kuinka monta kertaa pitäisi saada
kirjoitettu käsin
pillua
ja sitten on kuvisluokassa kollaaseja joissa ah
sellaisia sanoja
joita voi kirjoittaa vain yläasteella
miettii että onko ne tosissaan
että onko se sitä
vai ime parsaa
repliikit
vai kummatkin
minä sanon olen kiinnostunut mitä te ajattelette
ja tytöltä minä kysyn miksi, mitä sinä sitten ajattelit
ja painan rec nappulaa
kaksi kertaa
tänä yönä minä haluan nukkua minä ajattelen
taivas on pitkään valoisa
ihmiset kävelevät eri tahtiin
ja joskus tunnit kestää niin pitkään
ettei ole ihan varma onko ollut yliaikaa
valo pidentää
tänä yönä ei tahdo herätä kertaakaan
ei neljältä
eikä aiemmin
eikä kuudelta
ei kertaakaan
neljältä aamulla on hämärää. pimeä lattia. vesilasi. mutta jotain on muuttunut
enää ei tärisytä jälkeenpäin
ei ole vaikeuksia avata silmiä koska pelkäisi mitä näkee
tai laittaa kiinni
mitä näkee
voi kääntää kylkeä
jättää ovia auki tai kiinni
jotain on muuttunut
sitten niiden öiden kun otsa oli hikinen ja äiti istui vierellä silittämässä. valo jätettiin käytävään palamaan kunnes oli taas turvalliset unet.
tiistaina, huhtikuuta 13, 2010
Jotenkin tuntuu että kevät tuli liian äkkiä
ehkä kurkku on kipeä vain pölystä ja valosta ja lämmöstä joka tukehduttaa koko pienenpienen yksiön niin ettei voi jaksa eikä viitsi istua koneella ei ei jaksa ruveta pesemään lattioita
on pakko mennä ulos
pakko aurinkoon mutta kirkkaus kirkkaus on kirkkautta vaan aivan liian äkkiä
ja siitä pitäisi nauttia yhdessä,
ei yksin ja
kauppakatu on ihan täynnä teinejä ei sen läpi voi ajaa
ja lampun ostaminen on helpompaa kuin kuvitteli
miten sitä aina tekeekin käytännönaskareista niin suuren numeron
että käy paskalla pimeässä vessassa monta päivää vaan
koska ei jaksa edes ajatella lampun ostamista sieltä
supermarkettiviidakosta
kauppakatu, voi kauppakatu, ei, älä edes sano että kauppakatu
ja sitten voi päivitellä koulutusohjelmansa käsittämättömyyttä
miksei meillä suomessa ole mitään sellaista kuin jenkeillä
ja tulee hetkessä epätoivoiseksi
ja puhelinsoittoja
ne ovat aina kamalia, aina yhtä kamalia tuntemattomien numeroita tuntemattomiin paikkoihin virallisia
kun pitää kuulostaa siltä että tietäisi jostain jotain ja sitten puhuu kuitenkin niin kuin kadulla
yöllä
me paritetaan veljen kanssa intiaaneja
vanhassa puutalossa, jossa on kolme ovea, joissa hakaset ja yksi ovenkarmit vain
niin kuin rivitalo
ja toisia samanmoisia
niitä joissa intiaanit
ja yhdessä kiinalainen mies
mutta aamulla ei ole ihan varma enää
että keitä ne intiaanit oikein olivatkaan
koska oven avasi kuitenkin ihminen, joka ei ollut kiinalainen mies eikä intiaani vaan omistaja
jonka jostain syystä kuvittelimme olleen kadonnut ja että siksi voisimme järjestää asiakasta ja myyjää tyydyttävän tilaisuuden hänen taloonsa
4,8 euroa, vaikka ostaja tahtoi saada 2,7
(miten voin muistaa numerotkin!)
mutta kun kiinalainen mies sitten huomaakin veljeni
minä makaan mahallani vanhan pölyttyneen viltin päällä sängyllä, pimeässä
vain ohut auringonvalo ikkunoista siivilöityvänä
ja luen englanninkielistä runoutta
kun ajattelen että puoliksi palanut Pikku naisia on liian ilmeisesti peitekirja
ja kun on pyöräillyt auringossa edes takaisin huutaa pieni poika ovella eikä päästä minua sisään
ja äidin naama on ihan väsynyt eikä se tiedä miten saisi pojan lopettamaan itkunsa miten saisi sen jatkamaan matkaa ja minä sanon pojalle kiitos kun pääsen vihdoin ovesta sisään
mutta vielä puheluiden aikana
sen itku kuuluu alhaalta ulko-ovelta
kaikista kerroksista huolimatta
ja haluaa istuttaa
haluaisi katsoa kuinka hitaasti kaikki alkaa kasvaa
ja sitten yhtäkkiä nopeasti
kun ne kerran tulevat pintaan
äiti ja isi sanoo ettei puput ole tehneet talven aikana pahojaan ja lähettävät pupu tupuna kortin
mies sanoo että istuttaa jo valmiiksi että meillä on sitten kevääksi kasviksia
minä sanon että etsisi nyt ensin sen asunnon
ja valo tulee
se tulee kasvoilla ja tekee kuumaksi posket ja väsyneeksi silmät
ja pölyiseksi tiet ja ajaa ihmiset ulos
syömään jäätelöä, juoksemaan, kerääntymään porrastasanteille, istumaan terasseille
siellä istui tyttö, sillä oli tuoppikin mutta ei ole varma oliko siinä kaljaa vai siideriä
ja aurinkolasit sillä oli, minä pysähdyn liikennevaloihin pyörällä mutta kun katson tyttöä se ei huomaa, ehkä se ei huomannut kun oli terassi ja aurinko
ja jos kääntää pään valoa päin on pakko laittaa silmät kiinni
kuinka minä istuinkaan siellä yliopiston pihalla
heikko internetyhteys, mutta yhteys silti
nurmella
ja kansallispukuiset tytöt ja pojat kasaantuivat valokuvaan
ja sitten polki tyttö, tanskalainen, ja me nauroimme
ja sitten tuli poika ja kertoi juoksevansa vuoren huipulle
ja me
vaikka minun olisikin pitänyt keskittyä kokeisiin halusin tuhlata aurinkopäivän
heidän kanssaan vuorelle juoksemalla
alas
miten me joogaliikkeitä autolla
ja aurinko laskemassa
ja lunta on vielä huipulla siellä ihan huippulla, jonne ei voi tulla lenkkareissa
aina hän valittaa, minä ajattelin
enkä koskaan ollut välittänyt kastuisko sukat tai tulisko tuuli takista sisään tai valo silmiin tai pöly hengitykseen
ei sellaisiin kiinnitä huomiota silloin kun on
siinä missä haluaa olla.
ehkä kurkku on kipeä vain pölystä ja valosta ja lämmöstä joka tukehduttaa koko pienenpienen yksiön niin ettei voi jaksa eikä viitsi istua koneella ei ei jaksa ruveta pesemään lattioita
on pakko mennä ulos
pakko aurinkoon mutta kirkkaus kirkkaus on kirkkautta vaan aivan liian äkkiä
ja siitä pitäisi nauttia yhdessä,
ei yksin ja
kauppakatu on ihan täynnä teinejä ei sen läpi voi ajaa
ja lampun ostaminen on helpompaa kuin kuvitteli
miten sitä aina tekeekin käytännönaskareista niin suuren numeron
että käy paskalla pimeässä vessassa monta päivää vaan
koska ei jaksa edes ajatella lampun ostamista sieltä
supermarkettiviidakosta
kauppakatu, voi kauppakatu, ei, älä edes sano että kauppakatu
ja sitten voi päivitellä koulutusohjelmansa käsittämättömyyttä
miksei meillä suomessa ole mitään sellaista kuin jenkeillä
ja tulee hetkessä epätoivoiseksi
ja puhelinsoittoja
ne ovat aina kamalia, aina yhtä kamalia tuntemattomien numeroita tuntemattomiin paikkoihin virallisia
kun pitää kuulostaa siltä että tietäisi jostain jotain ja sitten puhuu kuitenkin niin kuin kadulla
yöllä
me paritetaan veljen kanssa intiaaneja
vanhassa puutalossa, jossa on kolme ovea, joissa hakaset ja yksi ovenkarmit vain
niin kuin rivitalo
ja toisia samanmoisia
niitä joissa intiaanit
ja yhdessä kiinalainen mies
mutta aamulla ei ole ihan varma enää
että keitä ne intiaanit oikein olivatkaan
koska oven avasi kuitenkin ihminen, joka ei ollut kiinalainen mies eikä intiaani vaan omistaja
jonka jostain syystä kuvittelimme olleen kadonnut ja että siksi voisimme järjestää asiakasta ja myyjää tyydyttävän tilaisuuden hänen taloonsa
4,8 euroa, vaikka ostaja tahtoi saada 2,7
(miten voin muistaa numerotkin!)
mutta kun kiinalainen mies sitten huomaakin veljeni
minä makaan mahallani vanhan pölyttyneen viltin päällä sängyllä, pimeässä
vain ohut auringonvalo ikkunoista siivilöityvänä
ja luen englanninkielistä runoutta
kun ajattelen että puoliksi palanut Pikku naisia on liian ilmeisesti peitekirja
ja kun on pyöräillyt auringossa edes takaisin huutaa pieni poika ovella eikä päästä minua sisään
ja äidin naama on ihan väsynyt eikä se tiedä miten saisi pojan lopettamaan itkunsa miten saisi sen jatkamaan matkaa ja minä sanon pojalle kiitos kun pääsen vihdoin ovesta sisään
mutta vielä puheluiden aikana
sen itku kuuluu alhaalta ulko-ovelta
kaikista kerroksista huolimatta
ja haluaa istuttaa
haluaisi katsoa kuinka hitaasti kaikki alkaa kasvaa
ja sitten yhtäkkiä nopeasti
kun ne kerran tulevat pintaan
äiti ja isi sanoo ettei puput ole tehneet talven aikana pahojaan ja lähettävät pupu tupuna kortin
mies sanoo että istuttaa jo valmiiksi että meillä on sitten kevääksi kasviksia
minä sanon että etsisi nyt ensin sen asunnon
ja valo tulee
se tulee kasvoilla ja tekee kuumaksi posket ja väsyneeksi silmät
ja pölyiseksi tiet ja ajaa ihmiset ulos
syömään jäätelöä, juoksemaan, kerääntymään porrastasanteille, istumaan terasseille
siellä istui tyttö, sillä oli tuoppikin mutta ei ole varma oliko siinä kaljaa vai siideriä
ja aurinkolasit sillä oli, minä pysähdyn liikennevaloihin pyörällä mutta kun katson tyttöä se ei huomaa, ehkä se ei huomannut kun oli terassi ja aurinko
ja jos kääntää pään valoa päin on pakko laittaa silmät kiinni
kuinka minä istuinkaan siellä yliopiston pihalla
heikko internetyhteys, mutta yhteys silti
nurmella
ja kansallispukuiset tytöt ja pojat kasaantuivat valokuvaan
ja sitten polki tyttö, tanskalainen, ja me nauroimme
ja sitten tuli poika ja kertoi juoksevansa vuoren huipulle
ja me
vaikka minun olisikin pitänyt keskittyä kokeisiin halusin tuhlata aurinkopäivän
heidän kanssaan vuorelle juoksemalla
alas
miten me joogaliikkeitä autolla
ja aurinko laskemassa
ja lunta on vielä huipulla siellä ihan huippulla, jonne ei voi tulla lenkkareissa
aina hän valittaa, minä ajattelin
enkä koskaan ollut välittänyt kastuisko sukat tai tulisko tuuli takista sisään tai valo silmiin tai pöly hengitykseen
ei sellaisiin kiinnitä huomiota silloin kun on
siinä missä haluaa olla.
sunnuntaina, huhtikuuta 11, 2010
Kävelytyttö suosittelee Laura Veirsiä
ja olen minä sitä aikaisemminkin jo
ja on kurkku kipeä ja uunissa makaronilaatikko
imuroimisesta tulee hiki
ja vain siitä että istuu täällä sisällä
koska aurinko tulee sisään ikkunasta
se on auki
ja tänään on kävelysää
oikeastaan sellainen sunnuntaikävelysää
että pitäisi kävellä käsikädessä johonkin kevääseen istumaan
mutta on hyvä
että voi olla toisenlaisiakin kävelyjä
ei tiedä voiko inkiväärisitruunatee vaikuttaa unien sisältöön
mutta
yöllä juo juoman Tanskasta joka on tehty hajuista
ja pää muuttuu tummaihoisen tytön pääksi,
niin kuin asiaan kuuluu
vartalo on oma
ja peiliin katsoessa säikähtää, koska ei tunnista kasvoja omikseen
käsillä kokeilee kovat posket
ja jotta muuttuisi takaisin omaksi itsekseen pitää juoda oman hajun juoma
sen osaa keittää nainen vanhassa talossa
ensin pitää vaan kerätä omaan hajuun ainekset, yrttejä ja kaikkea sellaista mitä on syönyt
ja riviin pitää laittaa kaikki riipukset,
kaulastakin pois koska muuten olisi liian järkevä
ja miehen pitää tuoda ne
ja hän antaa vyönsäkin
minä nauran, varsinainen amuletti
ja kodissa on niin paljon siivottavaa vaikka se onkin pieni
ja on jo yksi pahvilaatikko pakattuna
toinen puoliksi
vaatteita ja vuodevaatteita ja verhoja ja sellaisia
joita ei ole koko vuonna käyttänyt
mutta ei usko että kukaan niitä kirpputoriltakaan huolii
keräykseen, keräykseen vaan
niin kuin sänkykin
hulluutta, hulluutta
tämä kaikki.
ja olen minä sitä aikaisemminkin jo
ja on kurkku kipeä ja uunissa makaronilaatikko
imuroimisesta tulee hiki
ja vain siitä että istuu täällä sisällä
koska aurinko tulee sisään ikkunasta
se on auki
ja tänään on kävelysää
oikeastaan sellainen sunnuntaikävelysää
että pitäisi kävellä käsikädessä johonkin kevääseen istumaan
mutta on hyvä
että voi olla toisenlaisiakin kävelyjä
ei tiedä voiko inkiväärisitruunatee vaikuttaa unien sisältöön
mutta
yöllä juo juoman Tanskasta joka on tehty hajuista
ja pää muuttuu tummaihoisen tytön pääksi,
niin kuin asiaan kuuluu
vartalo on oma
ja peiliin katsoessa säikähtää, koska ei tunnista kasvoja omikseen
käsillä kokeilee kovat posket
ja jotta muuttuisi takaisin omaksi itsekseen pitää juoda oman hajun juoma
sen osaa keittää nainen vanhassa talossa
ensin pitää vaan kerätä omaan hajuun ainekset, yrttejä ja kaikkea sellaista mitä on syönyt
ja riviin pitää laittaa kaikki riipukset,
kaulastakin pois koska muuten olisi liian järkevä
ja miehen pitää tuoda ne
ja hän antaa vyönsäkin
minä nauran, varsinainen amuletti
ja kodissa on niin paljon siivottavaa vaikka se onkin pieni
ja on jo yksi pahvilaatikko pakattuna
toinen puoliksi
vaatteita ja vuodevaatteita ja verhoja ja sellaisia
joita ei ole koko vuonna käyttänyt
mutta ei usko että kukaan niitä kirpputoriltakaan huolii
keräykseen, keräykseen vaan
niin kuin sänkykin
hulluutta, hulluutta
tämä kaikki.
tiistaina, huhtikuuta 06, 2010
Harmaa vesisadekeli joka ei muistuta huhtikuuta laisinkaan
minä syön suklaamunan puolikkaan, joka säästyi kun siellä oli täytekakkuakin ja minun tekemiä pikkuleipiä ja pashaa ja toscakakkua
ja olen ostanut tänään sanelimen! se on sellainen laite, että kaikki linnut ja meretkin sinne voi tallentaa. ei mikään lelu. mutta ensialkuun vien sen lasten ihmeteltäväksi ja
ha haaa! Ehkä voisinkin käyttää sitä huomenna hyödykseni sadutuksessa. voisin sit litteroida lasten sadut ni ei menis siihen kun kirjoitan niin kauheesti aikaa ja se on aina vähän epävarmaa se kirjoittaminen varsinkin minun käsialalla.
Tänään tenttikirjan ääressä ihmettelin jälleen
miten tutkimuksien tekijät saattavat
vaan istua päiväkodissa ja kirjoittaa
kaiken
sitä vain ihmettelin, että miksi ne ei ole nauhoittaneet...
että kai niitä 90-luvullakin oli, nauhureita
ainakin meillä kun oltiin kuutosella ja yritettiin nauhoittaa kuvisopettajamme väkivallantekoja
ja huutamista ja viedä todisteiksi rehtorille
miten jännittävää aikaa se oli
nauhurit repussa hurisemassa
mutta ei me koskaan niitä viety
koska sehän olisi ollut laitonta, eikä äänestä tiedä muuta kuin äänen
onneksi oli varasuunnitelma
mitäpä kuudesluokkalaiset tytöt eivät tekisi jotta saisivat hirviöopensa nalkkiin
toden totta
yritimme saada operaukan lähentelemään meitä
jotta voisimme syyttää häntä seksuaalisesta häirinnästä
ja sitten olisi ainakin varmat lähtöpassit
mutta voi voi, ei taidettu olla oikean ikäistä lihaa sille miehelle,
se ei tosiaan tehnyt elettäkään meidän suuntaan
ja lopulta hepusta tuli koulun rehtori, että se siitä.
mutta mieletöntä mikä juoniminen opettajan selän takana! ja kyllä me kotona siitä avoimesti puhuttiin, kuinka sitä vihattiin ja sitten sitä toista, liikan ja kässän maikkaa, jonka nimi kuulostaa ihan pitkältä nenältä. ne oli sellainen noitapariskunta.
kaksikko, joista me kuviteltiin että ne nussii vapaa-ajalla
roistot.
mutta tänään kaksi pikkutyttöä kysyy monelta bussi tulee ja sitten ne hihittää että kun me ollaan turisteja me ollaanki hesasta
ja jo se että sanoo hesasta
paljasti että ei ne Helsingistä olleet
ja sitten ne hihittää sitä koko kymmenen minuuttia kuinka mummo asuu muuratsalossa
ja voi ei kun pitää mennä tekemään enkunkoe hesaan
ja sitten niillä onkin bussikortti
serkun, serkun kortti
ja sitten minä istun niiden takana bussissa
ja kylläpä täällä on paha haju, toinen sanoo
hesan ratikoissa kyllä aina haisee
ja he nauravat
ja minä nauran
koska muistan kuinka minä ja toinen Helsingistä haaveileva tyttö
kasiluokkalaisina
istutaan bussissa ja keksitään että Jimi Pääkallo onkin meijän kaveri
ja puhutaan tahallaan siitä kovaan ääneen että kaikki luulis että me oikeesti tunnetaan se tosi hyvin
mutta me vedettiin show paremmin
sillä me ei vahingossakaan tirskahdettu nauruun
tai sanottu että mä meen yläasteelle viitaniemeen eiku pupuhuhtaan
hei me ollaan hesasta
ai niin siis
mitä kouluja onkaan hesassa?
norssi
norssi on jyväskylässä hölmö
no on se helsingissäkin
ei ku se on norwei
(naurua)
norwei on norja
siis mä tarkotin norWAY
ei ku siis (naurua)
norwind norlind norsind
ja sitten ne kääntyvät ympäri ja minä hymyilen ikkunaan ja ne nauraa vieläkin enemmän
mutta me oltiinkin silloin jo harrastettu teatteria vähintään viisi vuotta
me tiedettiin miten näytellä
ihan varmasti
että ollaan oikeasti Helsingistä ja että Jimi Pääkallo on meidän hyvä ystävä
hei,
mehän jopa tiedettiin ettei sen oikee nimi ollu Jimi Pääkallo
ja minua naurattaa vielä koko kävelytie kotiin
naurattaa vaikka vettä tihkuu ja kadut on harmaat ja joku polkee otsa kurtussa
ja tiellä on nuorisojengi
nauran
vaikka ovi on mennyt jo lukkoon ja pitää kaivaa avain
nauran, nauran ja on keveä olo
kun on ollut jooga ja on tuntunut hyvältä kun ohjaaja painaa selkää taaemmas
ja muistaa
kuinka muskarissa kerran
ohjaaja herätti rentoutuksesta huvilla koskettamalla
(sitten muistaa keltaisen ohuen huivin jonka varasti)
ja sen jälkeen on aina odottanut että joku herättää rentoutuksesta huivilla koskettamalla
ja päättä herättää omat pikkutyttönsä huivilla koskettamalla
ja vesilätäköissä on romantiikkaa
kun on punaiset tai
siniset saappaat
ja sateenvarjo ja vintagekaupat
pienet käsilaukut ja sulkahatut joita hypistellä
tyttö jolla on aikaa tapettavana
ja sen tummat silmät
josta sanoo miehelle, että varoitus
hän on sitten häikäisevän kaunis
että häntä voi vain jäädä tuijottamaan
sellaisiakin on
joita voisi vain tuijottaa
tai valokuvata
minä ehkä kuvata
ja tänään on mentävä aikaisin nukkumaan
koska viime yön
iho oli kuuma ja vartalo ei pysynyt paikoillaan missään asennossa
oli liikaa ajatuksia
kaikista tulevaisuuksista ja
yöllä sekoittuivat maat toisiinsa
vieraaksi kaupungiksi johon oli muuttanut
siellä oli kaikista kolmesta maasta jotain
ja unistakin
ja halusi pysähtyä ennen mäkeä laittamaan kuulokkeet korviin.
Mutta nyt rupean vielä vähän harjoittelemaan nauhuria ja sitten menen pehmeään petiin. Saa hyvällä omatunnolla kun oli ahkerasti kirjastolla koko päivän ja kaupungin virkamiehillekin on kerrottu tutkimussuunnitelmista! Voi kun jaksaisinkin olla tällainen ahkera ja aktiivinen toukokuun 27 päivään asti!
Sitten on meno
sinne missä ainakin saapumislauantain saa maata toisen vartalossa kiinnikiinni ensimmäistä kertaa niin ettei ole tietoa lähtöpäivämäärästä
kummallakaan
ainakaan erikseen.
minä syön suklaamunan puolikkaan, joka säästyi kun siellä oli täytekakkuakin ja minun tekemiä pikkuleipiä ja pashaa ja toscakakkua
ja olen ostanut tänään sanelimen! se on sellainen laite, että kaikki linnut ja meretkin sinne voi tallentaa. ei mikään lelu. mutta ensialkuun vien sen lasten ihmeteltäväksi ja
ha haaa! Ehkä voisinkin käyttää sitä huomenna hyödykseni sadutuksessa. voisin sit litteroida lasten sadut ni ei menis siihen kun kirjoitan niin kauheesti aikaa ja se on aina vähän epävarmaa se kirjoittaminen varsinkin minun käsialalla.
Tänään tenttikirjan ääressä ihmettelin jälleen
miten tutkimuksien tekijät saattavat
vaan istua päiväkodissa ja kirjoittaa
kaiken
sitä vain ihmettelin, että miksi ne ei ole nauhoittaneet...
että kai niitä 90-luvullakin oli, nauhureita
ainakin meillä kun oltiin kuutosella ja yritettiin nauhoittaa kuvisopettajamme väkivallantekoja
ja huutamista ja viedä todisteiksi rehtorille
miten jännittävää aikaa se oli
nauhurit repussa hurisemassa
mutta ei me koskaan niitä viety
koska sehän olisi ollut laitonta, eikä äänestä tiedä muuta kuin äänen
onneksi oli varasuunnitelma
mitäpä kuudesluokkalaiset tytöt eivät tekisi jotta saisivat hirviöopensa nalkkiin
toden totta
yritimme saada operaukan lähentelemään meitä
jotta voisimme syyttää häntä seksuaalisesta häirinnästä
ja sitten olisi ainakin varmat lähtöpassit
mutta voi voi, ei taidettu olla oikean ikäistä lihaa sille miehelle,
se ei tosiaan tehnyt elettäkään meidän suuntaan
ja lopulta hepusta tuli koulun rehtori, että se siitä.
mutta mieletöntä mikä juoniminen opettajan selän takana! ja kyllä me kotona siitä avoimesti puhuttiin, kuinka sitä vihattiin ja sitten sitä toista, liikan ja kässän maikkaa, jonka nimi kuulostaa ihan pitkältä nenältä. ne oli sellainen noitapariskunta.
kaksikko, joista me kuviteltiin että ne nussii vapaa-ajalla
roistot.
mutta tänään kaksi pikkutyttöä kysyy monelta bussi tulee ja sitten ne hihittää että kun me ollaan turisteja me ollaanki hesasta
ja jo se että sanoo hesasta
paljasti että ei ne Helsingistä olleet
ja sitten ne hihittää sitä koko kymmenen minuuttia kuinka mummo asuu muuratsalossa
ja voi ei kun pitää mennä tekemään enkunkoe hesaan
ja sitten niillä onkin bussikortti
serkun, serkun kortti
ja sitten minä istun niiden takana bussissa
ja kylläpä täällä on paha haju, toinen sanoo
hesan ratikoissa kyllä aina haisee
ja he nauravat
ja minä nauran
koska muistan kuinka minä ja toinen Helsingistä haaveileva tyttö
kasiluokkalaisina
istutaan bussissa ja keksitään että Jimi Pääkallo onkin meijän kaveri
ja puhutaan tahallaan siitä kovaan ääneen että kaikki luulis että me oikeesti tunnetaan se tosi hyvin
mutta me vedettiin show paremmin
sillä me ei vahingossakaan tirskahdettu nauruun
tai sanottu että mä meen yläasteelle viitaniemeen eiku pupuhuhtaan
hei me ollaan hesasta
ai niin siis
mitä kouluja onkaan hesassa?
norssi
norssi on jyväskylässä hölmö
no on se helsingissäkin
ei ku se on norwei
(naurua)
norwei on norja
siis mä tarkotin norWAY
ei ku siis (naurua)
norwind norlind norsind
ja sitten ne kääntyvät ympäri ja minä hymyilen ikkunaan ja ne nauraa vieläkin enemmän
mutta me oltiinkin silloin jo harrastettu teatteria vähintään viisi vuotta
me tiedettiin miten näytellä
ihan varmasti
että ollaan oikeasti Helsingistä ja että Jimi Pääkallo on meidän hyvä ystävä
hei,
mehän jopa tiedettiin ettei sen oikee nimi ollu Jimi Pääkallo
ja minua naurattaa vielä koko kävelytie kotiin
naurattaa vaikka vettä tihkuu ja kadut on harmaat ja joku polkee otsa kurtussa
ja tiellä on nuorisojengi
nauran
vaikka ovi on mennyt jo lukkoon ja pitää kaivaa avain
nauran, nauran ja on keveä olo
kun on ollut jooga ja on tuntunut hyvältä kun ohjaaja painaa selkää taaemmas
ja muistaa
kuinka muskarissa kerran
ohjaaja herätti rentoutuksesta huvilla koskettamalla
(sitten muistaa keltaisen ohuen huivin jonka varasti)
ja sen jälkeen on aina odottanut että joku herättää rentoutuksesta huivilla koskettamalla
ja päättä herättää omat pikkutyttönsä huivilla koskettamalla
ja vesilätäköissä on romantiikkaa
kun on punaiset tai
siniset saappaat
ja sateenvarjo ja vintagekaupat
pienet käsilaukut ja sulkahatut joita hypistellä
tyttö jolla on aikaa tapettavana
ja sen tummat silmät
josta sanoo miehelle, että varoitus
hän on sitten häikäisevän kaunis
että häntä voi vain jäädä tuijottamaan
sellaisiakin on
joita voisi vain tuijottaa
tai valokuvata
minä ehkä kuvata
ja tänään on mentävä aikaisin nukkumaan
koska viime yön
iho oli kuuma ja vartalo ei pysynyt paikoillaan missään asennossa
oli liikaa ajatuksia
kaikista tulevaisuuksista ja
yöllä sekoittuivat maat toisiinsa
vieraaksi kaupungiksi johon oli muuttanut
siellä oli kaikista kolmesta maasta jotain
ja unistakin
ja halusi pysähtyä ennen mäkeä laittamaan kuulokkeet korviin.
Mutta nyt rupean vielä vähän harjoittelemaan nauhuria ja sitten menen pehmeään petiin. Saa hyvällä omatunnolla kun oli ahkerasti kirjastolla koko päivän ja kaupungin virkamiehillekin on kerrottu tutkimussuunnitelmista! Voi kun jaksaisinkin olla tällainen ahkera ja aktiivinen toukokuun 27 päivään asti!
Sitten on meno
sinne missä ainakin saapumislauantain saa maata toisen vartalossa kiinnikiinni ensimmäistä kertaa niin ettei ole tietoa lähtöpäivämäärästä
kummallakaan
ainakaan erikseen.
torstaina, maaliskuuta 25, 2010
Minun pitäisi lukea. Olisi pitänyt jo
aloittaa
kun aurinko ei vielä tule sisään taloon heijastamaan paljastamaan pölyä ja likaa ja ikkunoita jotka pitäisi pestä, voi miten pestä tuollainen valtavan leveä ja suuri ikkuna?
Mutta paperit on ihan sekaisin ja tuhat tuhatta asiaa tekemättä
pakkasessa alkaa vuotaa silmät
ja vesi on jäätynyt aina yön aikana
auringossa saappaat
kahvia
mutta oikeasti tekisi mieli suklaata
hiihtää jään yli ja tietää että taskussa suklaata
josta voi lohkaista palan kun pysähtyy
auringonvaloon
mutta kävelyt ovat kävelemättä
juoksut juoksematta, hiihdot hiihtämättä ja joogakin joogaamatta
on vain tenttikirja josta vielä yli sata sivua luettavana ja loputtoman pitkältä tuntuva ilta
kun on ryhmät, jotka eivät ole omia
että on eri tavalla vastuussa kun on lapset
joita ei tunne niin että ne tulisivat kiertämään päätänsä mahaani vasten
vaikka on niitäkin
jotka jo ensinäkemältä tulevat syliin
tyttö painaa varmaan enemmän kuin minä,
minä ajattelen ja tuntuu että jalat murenisivat, vaikka niissä onkin lihaksia
koko ajan enemmän
ja yöllä sellainen uni että on pakko kirjoittaa se viideltä aamulla muistiin
on Islanti
ja vanhat parrakaat miehet ja museo ja museon uumenista nouseva pylväs, jossa pieniä kuvia kuin kirjoitusta
aavemaista
paksu metrejen mittainen käärme jonka parrakas mies antaa nuolla meidän kaikkien kädet
se on kuulemma hyväksi, terveellistä
minä en halua, vetäydyn mutta mies sanoo että pakko
ja käärmeen kuolaa menee hihoihin ja mies kieltää haistamasta
selkärankaa
ja on kirja jota lukee ulkona auringossa
siinä on kaksi lesboa jotka ovat menossa italiaiseen ravintolaan syömään mutta tarjoilija vaihtuu yli 150 kertaa koska kukaan ei osaa antaa tarpeeksi hyvää palvelua omasta mielestään heille
kunnes minut keskeyttää parrakas mies ja toinen ja nainen ja he tuovat pöytään suklaata, inkiväärisellaista ja teetä, taas mustaa teetä ja minullekin kupin
ja me puhumme islannin primitiivisyydestä
ja kun sanon he katsovat toisiaan
kuin tietäisivät enemmän
tietäisivät totuuden
miksi pylväs on maan alla kuvineen päivineen miksi maa on täynnä kummituksia.
ja koko päivän on leijaillut kummallinen tunnelma
puiden varjot auringoista kun ajattelee niitä lapsia jotka menivät hakemaan pylvästä salaluukun uumenista, pimeää ja vettä ja kuinka ei voi muistaa sitä mistä kaikki alkoi
muistaa vain museon aukinaisen oven, kortteja telineessä niin kuin yleensä
ja sitten lattialla alue, he sanovat, tämä, tässä näin
ja sieltä löytyy luukku
mutta kaikki oli kummallista jo alun alkaenkin
vuoristot
aina samat unen maisemat
paitsi että tämä oli uusi
kuin pelkistetyn kauhuelokuvan kylä.
ei mitään tuttua, ei mitään sellaista mitä aikaisemmin
ei edes ihmisiä, joista tunnistaisin jonkun kasvot.
mutta nyt
nyt minun aikani on mennyt umpeen. tenttikirja ei tule luetuksi lukematta
ja koska kävi ihme ja pääsin läpi edellisestä (!)
on läpäistävä vielä nämä kaksi,
oi kyllä, enää kaksi tenttiä
toivottavasti ikinä!
kummallista ajatella että yhtäkkiä ei olisi enää ikinä kokeita
tenttejä
jonain päivänä ei enää
esseitäkään
että kun on ollut suorittamassa erilaisin suorituksin melkein 18 vuotta
tuntuu ajatuskin siitä ettei olisi enää
hieman
tyhjältä
kai.
mutta onneksi, voi onneksi vielä on suorittamista jäljellä niin ei tarvitse luopua
ah
tästä niin ihanasta arvioinnin, arvostelun, mittaamisen ja tenttaamisen kohteena olemisesta.
aloittaa
kun aurinko ei vielä tule sisään taloon heijastamaan paljastamaan pölyä ja likaa ja ikkunoita jotka pitäisi pestä, voi miten pestä tuollainen valtavan leveä ja suuri ikkuna?
Mutta paperit on ihan sekaisin ja tuhat tuhatta asiaa tekemättä
pakkasessa alkaa vuotaa silmät
ja vesi on jäätynyt aina yön aikana
auringossa saappaat
kahvia
mutta oikeasti tekisi mieli suklaata
hiihtää jään yli ja tietää että taskussa suklaata
josta voi lohkaista palan kun pysähtyy
auringonvaloon
mutta kävelyt ovat kävelemättä
juoksut juoksematta, hiihdot hiihtämättä ja joogakin joogaamatta
on vain tenttikirja josta vielä yli sata sivua luettavana ja loputtoman pitkältä tuntuva ilta
kun on ryhmät, jotka eivät ole omia
että on eri tavalla vastuussa kun on lapset
joita ei tunne niin että ne tulisivat kiertämään päätänsä mahaani vasten
vaikka on niitäkin
jotka jo ensinäkemältä tulevat syliin
tyttö painaa varmaan enemmän kuin minä,
minä ajattelen ja tuntuu että jalat murenisivat, vaikka niissä onkin lihaksia
koko ajan enemmän
ja yöllä sellainen uni että on pakko kirjoittaa se viideltä aamulla muistiin
on Islanti
ja vanhat parrakaat miehet ja museo ja museon uumenista nouseva pylväs, jossa pieniä kuvia kuin kirjoitusta
aavemaista
paksu metrejen mittainen käärme jonka parrakas mies antaa nuolla meidän kaikkien kädet
se on kuulemma hyväksi, terveellistä
minä en halua, vetäydyn mutta mies sanoo että pakko
ja käärmeen kuolaa menee hihoihin ja mies kieltää haistamasta
selkärankaa
ja on kirja jota lukee ulkona auringossa
siinä on kaksi lesboa jotka ovat menossa italiaiseen ravintolaan syömään mutta tarjoilija vaihtuu yli 150 kertaa koska kukaan ei osaa antaa tarpeeksi hyvää palvelua omasta mielestään heille
kunnes minut keskeyttää parrakas mies ja toinen ja nainen ja he tuovat pöytään suklaata, inkiväärisellaista ja teetä, taas mustaa teetä ja minullekin kupin
ja me puhumme islannin primitiivisyydestä
ja kun sanon he katsovat toisiaan
kuin tietäisivät enemmän
tietäisivät totuuden
miksi pylväs on maan alla kuvineen päivineen miksi maa on täynnä kummituksia.
ja koko päivän on leijaillut kummallinen tunnelma
puiden varjot auringoista kun ajattelee niitä lapsia jotka menivät hakemaan pylvästä salaluukun uumenista, pimeää ja vettä ja kuinka ei voi muistaa sitä mistä kaikki alkoi
muistaa vain museon aukinaisen oven, kortteja telineessä niin kuin yleensä
ja sitten lattialla alue, he sanovat, tämä, tässä näin
ja sieltä löytyy luukku
mutta kaikki oli kummallista jo alun alkaenkin
vuoristot
aina samat unen maisemat
paitsi että tämä oli uusi
kuin pelkistetyn kauhuelokuvan kylä.
ei mitään tuttua, ei mitään sellaista mitä aikaisemmin
ei edes ihmisiä, joista tunnistaisin jonkun kasvot.
mutta nyt
nyt minun aikani on mennyt umpeen. tenttikirja ei tule luetuksi lukematta
ja koska kävi ihme ja pääsin läpi edellisestä (!)
on läpäistävä vielä nämä kaksi,
oi kyllä, enää kaksi tenttiä
toivottavasti ikinä!
kummallista ajatella että yhtäkkiä ei olisi enää ikinä kokeita
tenttejä
jonain päivänä ei enää
esseitäkään
että kun on ollut suorittamassa erilaisin suorituksin melkein 18 vuotta
tuntuu ajatuskin siitä ettei olisi enää
hieman
tyhjältä
kai.
mutta onneksi, voi onneksi vielä on suorittamista jäljellä niin ei tarvitse luopua
ah
tästä niin ihanasta arvioinnin, arvostelun, mittaamisen ja tenttaamisen kohteena olemisesta.
perjantaina, helmikuuta 26, 2010
Yöllä
on niin monia unia, että niistä voisi kirjan
ja huvittavinta unipäiväkirjasta sanahaulla
löytää kaikki ne unet
joissa hampaat irtoavat
ja tietenkin
unien tulkintaa keskustelupalstoilla
että mitä keskemmältä hammas irtoaa sitä läheisempi ihminen kuolee
suu täynnä verta ja hampaita,
sitä on ollut aiemminkin
ja yrittää miettiä
mitä silloin tapahtui
ja huvittaa tulkinnat impotenssista
koska seuraavassa unessa peniksestä irtoaa pala
mitähän Freud
sanoisi siihen
ja kuin ohimennen tyttö kirjoituksen lomassa
sanoo ai toi joo se tuli harpista
ja vilkaisee minua sivusilmällä
reaktio
reaktio?
basilika ei oikein kestä näin keskitalvella
mutta se juo
hetkessä
ja pitää opetella
pitää opetella
lukee ääneen luuihmisiä. mikä hassu suomennos se olisi. Luu ihmiset. Luuihmiset.
lukee ääneen vaan niin ettei ymmärrä kuka puhuu
miten kirjoittaa omalla kielellään?
on niin monia unia, että niistä voisi kirjan
ja huvittavinta unipäiväkirjasta sanahaulla
löytää kaikki ne unet
joissa hampaat irtoavat
ja tietenkin
unien tulkintaa keskustelupalstoilla
että mitä keskemmältä hammas irtoaa sitä läheisempi ihminen kuolee
suu täynnä verta ja hampaita,
sitä on ollut aiemminkin
ja yrittää miettiä
mitä silloin tapahtui
ja huvittaa tulkinnat impotenssista
koska seuraavassa unessa peniksestä irtoaa pala
mitähän Freud
sanoisi siihen
ja kuin ohimennen tyttö kirjoituksen lomassa
sanoo ai toi joo se tuli harpista
ja vilkaisee minua sivusilmällä
reaktio
reaktio?
basilika ei oikein kestä näin keskitalvella
mutta se juo
hetkessä
ja pitää opetella
pitää opetella
lukee ääneen luuihmisiä. mikä hassu suomennos se olisi. Luu ihmiset. Luuihmiset.
lukee ääneen vaan niin ettei ymmärrä kuka puhuu
miten kirjoittaa omalla kielellään?
sunnuntaina, helmikuuta 21, 2010
taistelen flunssaa vastaan
eilen pölyisen teatterin jälkeen oli olo sellainen kuin aina ennen flunssaa
ja tänään se on vain jatkunut
kun vieläpä piti mennä jatkamaan mokomaa siivousta
erikoista mistä teatterin yhteishenki syntyy
omassa ryhmässäni (sanon omassa, vaikka ei se millään lailla ole minun) me ollaan kaikki ja vappunakin vaan rakennettiin lavasteita ja voi, ei tuntunut yhtään kamalalta sinne mennä
mutta tuolla,
minusta tuntuu että olen siellä vain töissä
että en ole tavallaan valinnut juuri sitä teatteria
enkä kuulu siihen ryhmään mitenkään, eikä minua oikeastaan kiinnostakaan kuulua
ja siksi tuo siivoaminenkin on aika vastenmielistä
jotenkin kiltin tytön velvollisuudentunnosta siellä nyt kahtena päivänä olen
vaikka on siellä puhdikkaampia äitejäkin jotka eivät koskaan ole olleet teatterilla
niin
mutta taistelen siis flunssaa tai pölyallergiaa vastaan
ja menen tuulessa ja tuiskussa joogaan
vaikka ei se oikeastaan enää niin tuisku edes ole
vaikka kolikko sanoi ei, älä mene
ja taas soi nettiluennot
ehkä olen jo kuunnellut nämä
tai sitten lukenut
kyllä. olen jo kuunnellut tämän. nyt olen varma.
ehkä juuri edellisen blogimerkinnän aikana.
tai kun etsin tietoa siitä miksei pitäisi joogata täydenkuun aikaan
tai kun etsin avoimia työpaikkoja Norjasta
mutta eihän minun alani työpaikkoja ilmoitella missään
luulen että minun pitäisi vain mennä uuteen maahan ja
aloittaa vain siellä. terve, minä tulin ja onko teillä töitä?
ja unessakin on poika jostain vuosien takaa
niin kuin lapsena oltiin
mutta puhe oli erilaista
ja tekisi mieli jotakin suklaankaltaista.
eilen pölyisen teatterin jälkeen oli olo sellainen kuin aina ennen flunssaa
ja tänään se on vain jatkunut
kun vieläpä piti mennä jatkamaan mokomaa siivousta
erikoista mistä teatterin yhteishenki syntyy
omassa ryhmässäni (sanon omassa, vaikka ei se millään lailla ole minun) me ollaan kaikki ja vappunakin vaan rakennettiin lavasteita ja voi, ei tuntunut yhtään kamalalta sinne mennä
mutta tuolla,
minusta tuntuu että olen siellä vain töissä
että en ole tavallaan valinnut juuri sitä teatteria
enkä kuulu siihen ryhmään mitenkään, eikä minua oikeastaan kiinnostakaan kuulua
ja siksi tuo siivoaminenkin on aika vastenmielistä
jotenkin kiltin tytön velvollisuudentunnosta siellä nyt kahtena päivänä olen
vaikka on siellä puhdikkaampia äitejäkin jotka eivät koskaan ole olleet teatterilla
niin
mutta taistelen siis flunssaa tai pölyallergiaa vastaan
ja menen tuulessa ja tuiskussa joogaan
vaikka ei se oikeastaan enää niin tuisku edes ole
vaikka kolikko sanoi ei, älä mene
ja taas soi nettiluennot
ehkä olen jo kuunnellut nämä
tai sitten lukenut
kyllä. olen jo kuunnellut tämän. nyt olen varma.
ehkä juuri edellisen blogimerkinnän aikana.
tai kun etsin tietoa siitä miksei pitäisi joogata täydenkuun aikaan
tai kun etsin avoimia työpaikkoja Norjasta
mutta eihän minun alani työpaikkoja ilmoitella missään
luulen että minun pitäisi vain mennä uuteen maahan ja
aloittaa vain siellä. terve, minä tulin ja onko teillä töitä?
ja unessakin on poika jostain vuosien takaa
niin kuin lapsena oltiin
mutta puhe oli erilaista
ja tekisi mieli jotakin suklaankaltaista.
lauantaina, helmikuuta 20, 2010
ystävä on ollut
ja tajuaa että kun on ystävä tai toinen
että sitten jääkaappi ei olekaan tyhjä
väsyttää
kaikki se teatterin pöly
ja jotenkin omituista
kun katsoo valokuvia
valokuvaajan ottamia
sieltä missä on itsekin ollut
niistä ihmisistä jotka on itsekin nähnyt
ja tulee sellainen olo
kuin
lukisi jonkun toisen päiväkirjaa
ja sitten tekee mieli deletoida kaikki
mikä viittaa itseen
kadota
se tulee aina sellainen katoamisentahto
ja miettii kuinka monta numeroa
voisi muistaa ulkoa
ei ole helppo opetella tuhansissa,
helpompi kymmenissä
eikä kukaan ymmärrä mistä on kyse
unessa
ollaan matkalla australiaan ja italiaan
ja oudot kaupungit, bussiasemat, lentokentät
ja sitten vaihtuu vaihtuu toiseksi kauhistuu
kädet pakkasesta
opetan teinitytöille vauvojen leikin
ja miten hölmistyneet naamat
miten oudolta tuntuu romanttisia kohtauksia kahdelle tytölle
että nielaisisi
juuri sellainen.
ja tajuaa että kun on ystävä tai toinen
että sitten jääkaappi ei olekaan tyhjä
väsyttää
kaikki se teatterin pöly
ja jotenkin omituista
kun katsoo valokuvia
valokuvaajan ottamia
sieltä missä on itsekin ollut
niistä ihmisistä jotka on itsekin nähnyt
ja tulee sellainen olo
kuin
lukisi jonkun toisen päiväkirjaa
ja sitten tekee mieli deletoida kaikki
mikä viittaa itseen
kadota
se tulee aina sellainen katoamisentahto
ja miettii kuinka monta numeroa
voisi muistaa ulkoa
ei ole helppo opetella tuhansissa,
helpompi kymmenissä
eikä kukaan ymmärrä mistä on kyse
unessa
ollaan matkalla australiaan ja italiaan
ja oudot kaupungit, bussiasemat, lentokentät
ja sitten vaihtuu vaihtuu toiseksi kauhistuu
kädet pakkasesta
opetan teinitytöille vauvojen leikin
ja miten hölmistyneet naamat
miten oudolta tuntuu romanttisia kohtauksia kahdelle tytölle
että nielaisisi
juuri sellainen.
sunnuntaina, tammikuuta 10, 2010
Yksi katulampuista vilkkuu.
Ja on salaliittoteorioita
joita voi keksiä itsekin
ja
I didn't believe in anyone but I found you today
My eyes are not closed baby I still remember
- Emilie Simon, to the dancers in the rain -
ja pakkanen lauhtuu
kuvat.
viimeiseltä viikolta.
5.1 Minun foss tyttö. Kun oli pakkanen ja me etsittiin kahvilaa joka ei olisi keskustan porvarikahvila mutta sitten me mentiin ketjuun ja me vain istuttiin nurkkapöydässä ja minä niin tykkään tykkään kovin minun foss tytöstä.
6.1 Ja oli jo yöksi vaihtunut kun istui junassa takaisin ja kuu oli pudonnut. tietenkään ei ollut kuin kännykän kamera ja kuu näyttää vain valkoiselta läntiltä joku valo piste joku mutta se oli ihan tummankeltainen ja kallellaan ja niin alhaalla ettei sitä näkynyt enää pihaan, josta pakkasessa juoksi sisään
7.1 Tuli kotiin ja oli kirjemeri lattialla. Oli tullut ihan toiselta maailman puolelta ja oli saarivaltioista ja oli Suomesta ja ihanat.
8.1. Yhdistystoiminta on.
9.1. Joka jatkuu seuraavan päivän puolelle.
10.1 Mutta tänään olikin violetti taivas.
ja sitten se muuttuu illaksi
ja yksi katulampuista vilkkuu
eikä enää muista kuinka ajatteli käytävien välissä lauluun
elokuvaa elokuvaa
unessa ihmiset jonoina jonoina
epiduraalipiikille.
ehkä tänä yönä
minä kohtaankin puolivälissä
puolelta
siinä missä on jäätynyt tie ja violetti taivas
känninen mies sytyttämässä savuketta
ja siinä missä kuuma musta yö
ja poltettu iho miehellä
joka soittaa kitaraa.
puolivälissä.
Ja on salaliittoteorioita
joita voi keksiä itsekin
ja
I didn't believe in anyone but I found you today
My eyes are not closed baby I still remember
- Emilie Simon, to the dancers in the rain -
ja pakkanen lauhtuu
kuvat.
viimeiseltä viikolta.
5.1 Minun foss tyttö. Kun oli pakkanen ja me etsittiin kahvilaa joka ei olisi keskustan porvarikahvila mutta sitten me mentiin ketjuun ja me vain istuttiin nurkkapöydässä ja minä niin tykkään tykkään kovin minun foss tytöstä.
6.1 Ja oli jo yöksi vaihtunut kun istui junassa takaisin ja kuu oli pudonnut. tietenkään ei ollut kuin kännykän kamera ja kuu näyttää vain valkoiselta läntiltä joku valo piste joku mutta se oli ihan tummankeltainen ja kallellaan ja niin alhaalla ettei sitä näkynyt enää pihaan, josta pakkasessa juoksi sisään
7.1 Tuli kotiin ja oli kirjemeri lattialla. Oli tullut ihan toiselta maailman puolelta ja oli saarivaltioista ja oli Suomesta ja ihanat.
8.1. Yhdistystoiminta on.
9.1. Joka jatkuu seuraavan päivän puolelle.
10.1 Mutta tänään olikin violetti taivas.
ja sitten se muuttuu illaksi
ja yksi katulampuista vilkkuu
eikä enää muista kuinka ajatteli käytävien välissä lauluun
elokuvaa elokuvaa
unessa ihmiset jonoina jonoina
epiduraalipiikille.
ehkä tänä yönä
minä kohtaankin puolivälissä
puolelta
siinä missä on jäätynyt tie ja violetti taivas
känninen mies sytyttämässä savuketta
ja siinä missä kuuma musta yö
ja poltettu iho miehellä
joka soittaa kitaraa.
puolivälissä.
lauantaina, joulukuuta 12, 2009
Ensin suihku
ja sitten Seabear
ja Ben Kweller.
on keittänyt puuroa, koska on puhdaspuurokattila
ja aikoo viedä matotkin ulos tuulettumaan
pistää tänään postiin paketit Islantiin
ja Hollantiin.
Äiti ei muuta ja kaupunki on täynnä jouluostelijoita.
Eilen kuuli hyvää musiikkia
siellä missä istui jalat sohvalla kuin kotona
vaikka ensimmäistä kertaa
istuikin siellä, koira lattialla
tuijottamassa kissojen taloa.
tekisi mieli mennä pitkälle kävelylle
mutta on luvannut että kun puurolautanen on tyhjä
lopettaa kirjoittamisen lopettaa
istumisen ja alkaa
korkean häirittävyyden temperamenttipiirteet
ja tänään tulee Helsingistä tyttö
ja oli unet
arjen kaltaiset
jono
joka jatkui läpi hallien ja portaiden, käytävien ja salien
ja lopulta kun oli kaupan sisällä siellä ei ollutkaan asiakkaita
"And go, just go
Find a place that you don't know"
-Ben Kweller, penny on the train -
ja sitten Seabear
ja Ben Kweller.
on keittänyt puuroa, koska on puhdaspuurokattila
ja aikoo viedä matotkin ulos tuulettumaan
pistää tänään postiin paketit Islantiin
ja Hollantiin.
Äiti ei muuta ja kaupunki on täynnä jouluostelijoita.
Eilen kuuli hyvää musiikkia
siellä missä istui jalat sohvalla kuin kotona
vaikka ensimmäistä kertaa
istuikin siellä, koira lattialla
tuijottamassa kissojen taloa.
tekisi mieli mennä pitkälle kävelylle
mutta on luvannut että kun puurolautanen on tyhjä
lopettaa kirjoittamisen lopettaa
istumisen ja alkaa
korkean häirittävyyden temperamenttipiirteet
ja tänään tulee Helsingistä tyttö
ja oli unet
arjen kaltaiset
jono
joka jatkui läpi hallien ja portaiden, käytävien ja salien
ja lopulta kun oli kaupan sisällä siellä ei ollutkaan asiakkaita
"And go, just go
Find a place that you don't know"
-Ben Kweller, penny on the train -
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)