minulla on nyt upouusi kone.mac.
ja viikonloppu tai loppuviikko kului helsingissä
ja sitten perheen luona
ja minä taas tunsin
kuinka se paikka otti minusta vallan. sellaista se on
kun tulee kaupunkiin joka on joskus ollut koti, taloon
joka on joskus ollut koti,
perheeseen joka on joskus ollut se oma yksikkö jossa olla
ja kuitenkaan ei enää ole
koti on täällä
tai ei ainakaan siellä
kokonaan

vain metsässä minä olin minä
sillä tavalla ettei otsaa tarvinnut kurtistaa koko ajan
metsässä
mutta siellä oli myös isi
joten en halannut puita
kosketin vain vähän ohikävellessä
ja huusin huusin huusin kaikkien laulujen voimalla
että täällä minä taas olen, kai tunnistatte minut!

ja koska metsästä on löytynyt nyt ihan oikeasti liito-oravia ja koska LAMA on tulossa
sinne ei nyt rakenetakaan,
ainakaan vielä
ja äiti puhui asemakaavoista ja yleiskaavoista enkä ymmärtänyt niistä tarpeeksi
mutta sen vain ettei sinne nyt rakenneta.
minun puitteni hautausmaa
kaikki paljaat koivut ja haavat ja lepät ja vaahterat
kuuset jotka odottavat hievahtamatta
kiveni, kiveni. se saa edelleen olla minun eikä tule kenenkään toisen tontille.

ja näin sisiliskon. yllättävää että se oli vielä tähän aikaan liikkelle. sukelsi sammalen sekaan. varpujen väliin

eniten vanhempieni luona painaa tila
tila jota yritetään epätoivoisesti täyttää
mutta loppuen lopuksi
he eivät tahdo kysyä kysymyksiä, koska eivät uskalla kuulla
ja minä en tahdo vastata
enkä kysyä
tila on hiljaisuutta, hiljaisuus on tilaa
mutta se kutistuu
se ei ole sellaista tilaa jossa on tilaa
me emme tunne toisiamme, kukaan meistä.
äiti ei puhu edes isille. ja minä puhun siitä minkä voisi lukea lehdistä
tai minkä voisi nähdä minun valokuvistani tai kirjoituspöydän paperipinoista
mutta päiväkirjoistani en sano sanaakaan
isi on ainut joka yrittää
ja veljestä emme sano sanaakaan,
vieläkään.
sillä nyt ei ole pakko.

hassuinta oli
kun viikko sitten tyttö, jonka kanssa asuin kaksi vuotta sanoi
että minä olen äitini kanssa niin läheinen,
ettäkerron hänelle kaiken.
naurahdin pidättelin itkuani
ei, meillä ollaan läheisiä vain pinnalta
niin, mutta sun äiti tiesi kaikki meidän kokeet ja kaikki sun ystävät, ystäväni sanoi
mutta ne ovatkin juuri niitä. joita kuka tahansa voisi kertoa kelle tahansa.

äiti heilutti päätään ja olkapäitään robbie williamssin tahdissa
kun isi kysyi pojaltani hänen olostaan ja terapiasta ja kaikesta sellaisesta
äiti heilutti ylävartaloaan niin että minä ajattelin irtoaako pää, lähteekö hänen jäsenensä irti
yksitellen

enkä minä koskaan unohda miten hän itki sinä päivänä kun täytti viisikymmentä
että hänen äitinsä ei olisi edes tahtonut hänen syntyvän.
kerroin tämän pari viikkoa sitten mummilleni
ja mummi oli kauhuissaan. he ovat kuin ilma ja maa. vesi ja tuli. he ovat niin erilaiset.
ja äiti ei osaa kirjoittaa minun tekemääni kirjaan, joka on tarkoitettu äideille, yhtään mitään ellen esitä kysymyksiä ensin.
hän on hiljaa puhelimen toisessa päässä ellen minä puhu. meillä on hiljaisuus. meillä on tila.

milloin se tila alkaa laajentua? milloin vanhemmista tulee vanhempia, jotka eivät enää tunne lapsiaan, jotka ovat vain huolissaan. jotka kyselevät mitä kuuluu kysymyksiä. jotka kyselevät tarvitsetko rahaa kysymyksiä.
ja milloin lapset lakkaavat olemasta kotonaan vanhempiensa luona?

minä järjestin myös vaatekaappini. tyttö, jonka kanssa asuin kaksi vuotta lahjoitti minulle muovikassillisen vanhoja vaatteitaan. niin. minua vähän nauratti itsekseni, kun ajattelin meitä kahta. että minä olen se, joka käytän vaatteet, joita hän ei enää käytä. että minä olen niin kuin joku vähän vähävaraisempi alue, johon vähän paljon taloudellisemmin menestyvät valtiot kippaavat pois muodistaan menneet rytkyt.
mutta nyt minusta tuleekin yhtäkkiä taas hieno kaikkine hienoine vaatteineni, jotka ovat tiettyjä merkkejä ja kauniita ja sellaisia joita minä en koskaan osta.

ja syksy alkaa vedellä kohta viimeisiään
ja alkaa lumen odotus. ensimmäisen lumen.
alkaa talven odotus. odotus odotus
ja jännitys tulevasta maasta.

näin unta
ampumistapauksista (jo toisen kerran)

se kaikki tapahtui uudestaan
ajassa taaksepäin
ja minä tiesin että kaikki tapahtuu täsmälleen niin kuin aikaisemminkin
vaikka yritti muuttaa tapahtumien kulkua, se ei onnistunut, sillä muutoksista seurasi aina lopputulos
me kävelimme luokkaan
ja minä pelkäsin
muistin että oli ollut lööppi, jossa oli sanottu että oppilaat näyttivät ennen ampumisia siltä kuin olisivat tienneet kuolevansa
tajusin että tietysti, sillä mehän tiesimme kuolevamme
hoin edessäkävelevälle että kuinka paljon kipua ampumisesta kuinka paljon se sattuu kuinka paljon kipua kuinka paljon sattuu
istuimme rinkiin ja minä tajusin istuvani ampujan vieressä, se vain odotti oikeaa hetkeä

sen jälkeen näin vielä paljon muitakin unia
ja nyt aamulla oli otsikko hesarin sivuilla että jyväskylän ammattiopistoakin oli uhkailtu.

kirjaston kirjat ovat myöhässä
ja illalla tuuli ihan hirmuisesti

tuuli tuuli

eilen katsoin pitkästä aikaa totoron. se on sellainen.
että sen voi katsoa silloin tällöin.
ja sitten poljin ystävän luo jota olen ikävöinyt
ja josta olen ollut huolissani
ja sitten me istuimme monta tuntia vastatusten ja puhuimme kaikesta
ja nyt minä tiedän mitä minun ei tarvitse pelätä
mutta ei se poista sitä että tekisi mieli halata
että ajattelee koko ajan

minusta tuntuu että hyvät ihmiset
eivät selviä täällä
että hyvät ihmiset ovat juuri niitä
jotka eivät voi sopeutua
jotka eivät tahdo
mutta on vaarallisia ajatuksia
vaarallisia ajatuksia ei pidä ajatella liikaa

kun olisikin toinen maailma
toinen pieni paikka vain vaikka
jossa olisi järveä merta metsää puita omenapuita kirsikkapuita luumupuita
olisi kaloja olisi susia olisi orava jänis siili kettu karhu kaikki linnut (joiden lisääntymismenetelemät selvisivät minulle viikonloppuna) ystävät
kaikki hyvät ihmiset

kylmä palelee ja kuume
kipeäksi ehkä.
en jaksaisi nyt. ei ole aikaa sairastaa.
aina niin kovin kornin kuuloinen. ettei ole aikaa sairastaa.
mutta kun ei ole.

(ehkä juuri silloin on syytä sairastaa)

enkä tiedä. ehkä tämä on vain alakuloa.
ehkä vain väsymystä ennakkoon.

minä tykkään katsoa ikkunasta.
niin.
sellainen minä oon. tykkään ikkunoista.
lukiossa valitsin aina paikan sieltä reunasta
ikkunan vierestä.
ja on mahdotonta istua bussissa tai vielä mahdottomampaa junassa jos vielä istuu jotakuta vastapäätä niin ettei ole ikkunaa
ja sitä näkee itsensä ihan erilailla
ikkunasta
kun katsoo
ja tuntee millaiselta hymy näyttää tai silmät
mutta eiväthän ne näytä
tietenkään siltä
miltä tuntuu että näyttäisi

mutta seuraavatko muut niin kuin minä seuraan
olen alkanut seurata ihmisiä yhä vain enemmän
saatan nykyään vain tuijottaa häpeilemättä kassajonossa edessäolijaa ja hänen ostoksiaan. luetella hänen lihasäilykkeidensä määrän ja tarkastaa leivän kuitupitoisuuden. niin
tai autoissa istuvia
että montako heitä on ja mikä on ikäjakauma

lapsena me aina vilkutettiin (ei suinkaan näytetty keskisormea!) toisille autoilijoille (mutta meille kyllä näytettiin usein keskisormea!)

ja kerran kun olimme siirtyneet astetta rajumpiin kontaktimuotoihin yläasteella, yksi ystäväni joutui päällehyökkäyksen kohteeksi. niin. autoilijat saattavat raivostua kun kadunvarrella seisoo kolme nuorta tuijottamassa suoraan häikäilemättömästi auton sisälle, kääntäen vieläpä päätään mukana mahdollisimman tyhmä ja hölmistynyt ilme kasvoilla. kutsuimme tätä taiteenlajia tönkkäämiseksi. muistaakseni.

mutta se oli sitä aikaa kun minä kaivelin vanhoja pahvilaatikoita ja löysin äidin levenevälahkeiset farkut, isin samettitakin ja maripallopaidat. sitä aikaa kun olin meidän koulun ainut kasvissyöjä ja kun poljimme täyttä vauhtia pyörillä mäkiä ylös ja alas perjantai-iltaisin jotta ehdimme minkä paikallisen punkrock bändin keikalle milloinkin.

mutta nyt on vielä ikkunat
siksi kai tykkään korkeista kerroksista
niissä on yleensä enemmän ikkunoita. tai niistä voi katsoa enemmän huomaamatta. tai ehkä näkee vain laajemmalle. tai ehkä voi kuvitella vain olevansa lähempänä taivasta.

kerran oli se raitiovaunumatka
kun tyttöni kertoi ikkunoista
kunpa muistaisin jonkun niistä ikkunoista
mutta en muista
muistan vain paljon muuta
sen matkan
montako kierrosta me kiersimmekään, se oli kolmonen, kolme bee tai tee
luultavasti se oli kolmonen. mutta saattoi se olla jokin muukin.

syksyyn liittyy aina se sama
viileys
sellainen viileys jonka huomaa rakosista
tai rakoset huomaa koska on se viileys
siinä on aina se sama

ehkä minä olen säikeellä kiinni siinäkin
viimassa ja pienissä pistävissä vesipisaroissa
jo kaadetuissa vaahteroissa ja niiden takaa paljastuneissa pienissä, säälittävissä, joihin kaikki pihan linnut pakkautuvat hytisemään
pihlajanmarjoissa ja villamekoissa jotka ovat odottaneet koko kesän, marjat kypsymistä ja mekko päälle pääsyään.

pidän niin eniten harmaudesta
ja siitä kontrastista
kun on lehdet jotka ovat väriset
siitä että on alku vaikka oikeastaan loppu
että se on se väli
loputon viiva
asymptootti
siksikö minä en koskaan päässyt niistä selville
matematiikantunneilla
ehkä minä olen säikeellä kiinni niissäkin
loputtomasti lähestyvissä mutta koskaan saavuttamattomissa
kielessä joka on ihan pieni ja marginaalinen
enkä silti osaa sanoa millään toisellakaan.

lamaannus
vaikka onkin ollut kesä täällä koko päivän
lamaannus vain

tein koemuurahaisen sukkahousuista
toteamus taas: minusta ei koskaan tule käsityöläistä.

minulla on hiukkasen halu lähteä vaeltamaan.
sillä tavalla kun tehtiin retkiä koko perhe kun olin ja veljeni oli pieni
ettei sitä oikein kunnolla edes muista
kun ei sitä ajatellut vaelluksena
niin kuin mustikassa
ennen kuin astui ison tytön maailmaan ja sai oman marja-astian
sitä ennen sitä keräsi vain suuhunsa ja
juoksi ympäri metsää veljen kanssa
oli rotkoja ja suo johon hieman upposi saapas

sitten veli ei enää tullutkaan metsään
ja minä sain oman ämpärin
ensin litran sitten parin litran sitten viiden litran

minun pitäisi alkaa tehdä listaa
että mitä kaikkea
sitä oikein pitäisi
koska muuten tämä aika menee tällaiseen
edes takaisin takaisin edes sanoja vain
eikä mikään ole järjestyksessä
ennen kuin yöllä
silloin kyllä muistaa harvinaisen hyvin kaiken sen mitä pitäisi

ja voisiko joku kertoa pliis
jonkin sattumuksen joka on ollut oikeasti taikaa
että jokin taikajuttu olis oikeasti tapahtunut
niin kuin että on nähnyt jonkin menninkäisen vaikka
tai että jokin kummitus on tullut tai tonttu on pistänyt karkin tyynyn alle
kun minä rupean vaipumaan epätoivoon siitä että maailma on realistinen
paikka
että sittenkin vain.

tuu tuu

eilen näin unta
jossa kävelin harmaata puistoa yhden tuttavan kanssa
ja tunsin kielelläni että alhaalta etukulmahammas heilui. se oli ihan vain pienellä kiinni. ja ajattelin, että voi, olen nähnyt tästä niin monta kertaa unta, mutta nyt se on totta! ja kauhukseni huomasin että hammas lähti irti. poimin sen käteeni ja se oli vain siitä pinnalta valkea, muuten ruskea, mädäntynyt. heitin sen pois ja kokeilin kielelläni reikää joka hampaasta olisi pitänyt jäädä, mutta ei, hammasrivistöni oli ehjä.

näin myös unen jossa hissin lattia liikkui ylös päin mutta katto ei ja aloin liiskautua ja kauhuissani ajattelin, että voi kun tämä olisi unta, että näin voi käydä vain unessa, mutta nyt niin käy oikeasti!

ja nyt heräsin taas painostavaan uneen. se ei varsinaisesti ollut painajainen, vaikka ensin ajattelinkin niin. se oli vain painostava. se oli sellainen, mikä mielenlaatunikin on ollut aina välillä. nyt.

ja juuri sellainen uni, jonka tunnelma jää päälle. joka saa minut ärhäntelemään. joka saa tämän päivän harmaan muuttumaan ihan mustaksi.
onneksi olen radalla koko päivän, niin en voi pilata toisten päiviä. paitsi että alan kuitenkin itkeä siellä radalla, koska siellä on muita ja minä en osaa.

ensi viikolla alkaa koulu.
ja minulla on jalkapöytä kipeä.

ja miksei voisi sataa jo lunta.
miksen voisi jo nukkua näkemättä unia. vihdoin.

mutta unet eivät jätä rauhaan
sellaista
joka haluaa niitä kuitenkin katsoa

unien valta ja

Unissa vaikeinta on se etteivät ne ole totta.

Olen saanut unista tarpeekseni. En ole nukkunut kahteen yöhön. Olen vain nähnyt unia.
Niissä on liikaa ihmisiä, liikaa tapahtumia, liikaa kaikkea. Haluaisin nähdä seesteisiä unia. En niitä, joissa yritetään vangita pedofiili kylypyhuoneeseen tai juostaan ympäri kaupunkia, joka on muuttunut festareiksi tai katsella skifimaailmaa, jossa briteissä on enää ainoat ihmiset jäljellä ja niilläkin on jotain koneistoa mahansa alla.

Olen lopenkyllästynyt siihen, että äitini yrittää kuristaa minua koska ei usko, että minulla on migreeni. Tai, että ystäväni muuttuvat toisiksi ja että kohtaan lapsuudenystäviäni unissani, mutta en todellisuudessa. Ja että unien tunteet ja todelliset tunteet sekoittuvat, enkä enää tiedä mitä pirua minä oikein tunnen ja mistä.

Olen herkkä unille. Liiankin. Tiedän sen kyllä. Saatan elää koko päivän uneni tunnelman vallassa. Saatan toistaa uniani herättyäni. Tulee pakottava tarve testata, että onko se totta. voisiko se olla. Muutun, muutun. Unieni kaltaiseksi. unenkaltaiseksi.

ja minun on pakko nielaista.

sillä

ei ole mitään niin totta kuin se että me nukumme öisin jos näemme unia.
tai ainakaan emme tapaa uniemme ihmisiä oikeasti. minä en ole unieni minä, millään tavalla. eivätkä ihmiset, jotka unissani yrittävät minua lyödä tai suudella tee niin valveilla.

vihaan unia.

ja vihaan kirjoittamista.
olen niin jumiutunut siihen paskaani, jota olen yrittänyt kirjoittaa vuosikaudet (luoja, voin tosiaan sanoa jo noin!) etten osaa enää kirjoittaa mitään muuta.
yritin aloittaa ihan uutta, kokonaan uutta, josta minulla oli vahva idea
ja kappas, kehuskelut sillä että pystyn kyllä tuottamaan tekstiä, ettei tekstintuottaminen ole minun ongelmani lainkaan, osoittautuikin vääräksi.
kaikki lauseet olivat töksähteleviä ja tönkköjä ja koko raapustus tuntui turhauttavalta. haluanko minä nyt tästä oikeasti kirjoittaa? mitä varten? plaah.

haluaisin luopua koko hommasta. miksi olen ottanut moisen taitenlajin riesakseni. voisinko vain jättää sen. sanoa, että ehei, en minä kirjoita. kyllä, opiskelen aihetta, mutta eihän se sitä tarkoita että minä itse. ehei, se on toisten homma, minä vain tutkin kuinka muut sen tekevät.

ja paskat. valhe on se, että minua kiinnostaisi vähääkään tutkia miten muut sen tekevät.

koko homma haiskahtaa teennäiseltä.
että kirjoittamisesta nyt voisi sanoa jotakin ylevää.
että siitä nyt voisi tehdä tieteellistä
niin.

jotenkin ihan naurettava koko tiedemaailma. naurettava meidän surkuhupaisa yrityksemme selittää joka ikinen asia. voi. kun kaiken täytyy aina olla varmaa. kaikella täytyy aina olla syy ja seuraus ja hypoteesi ja loppukaneetti ja

me vain uskomme kaikkeen omaamme niin syvästi.

ja minä. minä olen parhaani mukaan mukana selittämässä. minä etsin vastauksia ja kysymyksiä kaikkialta. olen juuri sellainen. voi, olen niin juuri sellainen, joita tämä yhteiskunta halajaa tutkijoitten ja työtätekevien uraa uurtavien ihmisraunioidensa joukkoon. niin. minä haluan selvittää kaiken. tahdon kaikkeen vastauksen. ei, minä en siedä epävarmuuutta. en sitten pätkääkään. enkä minä koskaan laiminlyö tehtäviäni, jotka olen luvannut hoitaa. voi, minä olen juuri niitä, jotka pakkaisivat sitä turskaa antaumuksella kahdeksan tuntia, ja vielä ylityöt päälle. voi, koska se olisi työni!

miten surullista.

voi
ei pitäisi koskaan mennä etsimään tietoa siitä mitä armaassa pääkaupungissamme tapahtuu.
millaista kulttuuria millaisia elokuvia
nyt minä taas tahtoisin mennä sinne. helsinkiin. elokuviin. är et aa.
vaikka ohjelmisto ei olekaan vielä näkyvissä sydän alkoi pamppailla ja poskia kuumottaa.
silloin joskus
minä kävelin yksin sateesta märkiä katuja illan hämärissä ja menin elokuvasaleihin
aivan yksin
yhteen toisensa perään
koko viikon.

mutta nyt olen täällä keski-suomessa.
ja kauhuissani ihmisvilinästä kauhuissani kaikesta kaupungista.
uskomatonta oli sunnuntai-iltana klo 18 jälkeen kampissa, kun ihmisvilinä kaupoissa oli samanmoista kuin täällä lauantaina aamupäivästä.

enkä ole vieläkään päässyt eroon piinavasta ajatuksesta
että ihmiskunnan olisi muutettava ajatusrakennelmiaan täysin
että meidän olisi luovuttava siitä uskosta, siitä myytistä, että olemme jotenkin ylempänä muita ja irrallaan muita eliöitä koskevista laeista.
meidän pitäisi vihdoin hyväksyä että olemme yhtä riippuvaisia maailmasta kuin kaikki muutkin ja tuhoamalla me tuhoamme paitsi kaiken muun myös itsemme.
voi.
on niin surullista että niin paljon on kuoltava jotta me ymmärrämme.

kyllä. olen juuri lukenut daniel quinnin ismaelin.

joka sinänsä ei kyllä, harmi vain, tarjonnut mitään uutta sellaiselle, joka tietää jo mikä on vialla. ei ratkaisuja. paitsi sen että on muututtava.

mutta ehkä minä voin alkaa ujuttaa propagandaani vähän kaikkialle kun olen saanut taas uuden ns. työpaikan lasten parista :)
ehkä minä vielä iskostan pahimpienkin porvaripohattojen kakaroihin kunnon elämänkunnioituksen alkeet.

ja omenat maistuvat hyvältä aina syksyisin. oman tai mummin puun omenat.

eilen minulla oli sellainen pää
että täytyi käydä monta kertaa oksentamassa
vaikka se oli pelkkää tyhjää
koska en ollut syönyt mitään
muumilimsaa vain muutamia pieniä kulauksia
ja lääkkeet niin että ne ovat loppu
pitäisi hakea uusi resepti
mutta en tiedä kuinka monta päivää lääkäri sitä kirjoittaa
nyt saan jotakin uutta, täsmälääkettä
joka on ehkä hyvin kallista
mutta siinä tilassa
kun makaa voimatta tehdä mitään voimatta olla mitenkään päin
kun täytyy vain keinuttaa itseään ja mieluiten olla keinuttamatta
painaa silmiä lujasti tyynyä vasten koska eikös sade juuri silloin taukoa ja aurinko tule niin kirkkaana kun ei ole niitä pirun puitakaan enää varjostamassa

mutta myös aika katoaa silloin
tunnit menevät eri tavalla
aamulla tykyttävä särky sellainen pieni
niin pieni että hymyilyttää
ja sitten kun itkee jälleen itkee sitäkin että nyt särky alkaa kuitenkin uudestaan

mutta ei se ala
ei ole alkanut ainakaan vielä.

ehkä sillä on lepopäivä. ehkä se nukkuu kun oli eilen niin ahkera.

tekisin miltei mitä tahansa jotta saisin tainnutettua migreenin.
haluaisin sen iäksi pois. haluaisin sen niin pois ettei se tulisi koskaan. ettei edes sitä pientä tykyttävää aavistusta tulisi. ei mitään. että voisi olla varma ettei päässä tuntuisi mitään.
voi. millainen maailma minulla sitten olisikaan?!

ja olen murheen murtama.
on niin paljon asioita joita ei voi muuttaa.
pyöräilin kasvimaalta ja minä kuuntelin musiikkia
hermostuin autoihin joita oli vain ja oli ja ne tulivat kaikista suunnista
ja minä ajattelin
että minä en halua tätä.
että tätä minä en halua.
minä en halua olla tällaisessa maailmassa. onko minun pakko?
että minä en voi muuttaa yksin tätä kaikkea. että se että minä piiperrän omia kasvisruokiani ja värjöttelen kaduilla jakaen flayereita ilmastonmuutoksesta tai kirjoitan nimeni johonkin adressiin ei tee mitään. ei yhtikäs mitään millekään.
täällä on jo niin paljon liikaa väärää suuntaa.
ei ole mitään rainbow warriorsseja.
ei ennen kuin ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta. ennen kuin oikeasti me emme pysty enää elämään näin.

ja minäkin. minäkin olen tuhoaja. ihan samanlainen kun kaikki muutkin. minäkin lasken kuumaa kylpyvettä. minäkin ostin juuri uuden puhelimen. minäkin kirjoitan nyt tietokoneella angstista kirjoitusta kuinka maailma tuhoutuu mutta en voi - en tee - mitään.

lapsena olin varma että lähden nunnaluostariin. että minusta tulee nunna. oli niin absurdia kuvitella että eläisin tavallista elämää tavallisten ihmisten parissa. että minulla olisi elämä ulkomaailmassa. siksi olin aivan varma että menisin luostariin.

ehkä minä menen. en ehkä kristilliseen luostariin sillä en taida uskoa jumalaan tarpeeksi. en taida uskoa tarpeeksi jotta minusta olisi minkään uskonnon luostariin

ja en mene sittenkään
sillä vaikka minä eristäytyisin tästä maailmasta minä olisin aina kiusallisen tietoinen siitä että se maailma jonka jätin taakseni jatkaisi kulkuaan samalla tavalla kuin tähänkin asti. ettei mikään muuttuisi vaikka minä muuttuisin. siksi kai sitä yrittää. tehdä kaikkensa jotta jokin muuttuisi. edes jokin pieni. tässä maailmassa. voi. olen niin epätoivoinen.
tahtoisin unohtua muumilaakson muumimaailmaan. mieluummin olisin vaikka mörön kanssa.

tuntuu että kaikki onni nykyaikana on vain pintaa. että voiko kukaan syvältä olla onnellinen kun ympärillä on pelkkää tuhoamista ja välinpitämättömyyttä kun me teemme kaiken väärin ja olemme kaikkeen syyllisiä? miten kukaan ihminen voi olla onnellinen jos tietää tappavansa koko maapallon. ja miten kukaan voi olla tietämättä sitä.

enää ei ole kyse oikeista ja vääristä valinnoista, sillä ainoa oikea valinta olisi olla olematta olemassa.
ja tämä on vähän vaarallinen ajatus kun elää ja asuu yhdessä ihmisen kanssa joka olisi valmis tappamaan itsensä minä hetkenä hyvänsä.
ja silti sitä ajattelee. että niin.
niin olisi parempi. jos me kaikki tekisimme sen.

syöpäkasvain.
joku sen sanoi jossain. että ihminen on kuin syöpä. luonnollinen osa kokonaisuutta, mutta silti se tuhoaa kaiken muun. kaikki ehjät solut. se on hyvin sanottu vaikka onkin banaali vertaus. minusta on kamalaa huomata olevansa syöpäkasvain
ja että kaikki perustelut olla syyllistämättä itseään ovat oikeastaan vain oman omatunnon parantamisyrityksiä. minä en itseasiassa keksi juuri mitään mikä tässä maailmassa olisi ihmisten toimesta hyvin. en keksi mitään mistä olla ylpeä - että on ihminen. minun kämppä on täynnä rojua. täynnä roskaa. ja tämä kirjoitus on aivan turha. pidän omaa maailmaani muka niin merkityksellisenä että sitä kannattaa jakaa täällä verkossa. hah. ja olen aina vastustanut sitäkin. mokomaa itsensä korostamista. että juuri minä. minä. minä. minä.

ja silti.
kaikkein pienimmät asiat ovat elämä.
se että voi piirtää toisen paljaaseen selkään kuvioita
että voi nähdä kuinka siemenestä kasvaa varsi ja lehdet ja kukka
että näkee kuinka lehdet muuttuvat puissa punaisiksi
että tuntee kylmän järviveden varpailla ennen kuin menee sinne kokonaan
että kuulee toisen ihmisen hengityksen
tuntee toisen turkin lämmön
että voi katsoa silmiin eläintä jonka kieltä ei ymmärrä
josta ei tiedä mitään
ja että voi kuvitella maailmankaikkeuden olevan yksi suuri verkko johon kaikki elävät ja kuolleet liittyvät ohuin säikein, toisistaan kiinni pitäen
että on musiikkia joka saa kylmät väreet selkään
pyörä jolla pääsee paikoista toiseen
että on musta näyttämö ja katsomo joka näkee sinut valoissa
tai sinä näet jonkun toisen
että on ikkunoita joiden takana on toisia täsmälleen samanlaisia ja täysin erilaisia elämiä.

niin.
en tiedä.
en tosiaan tiedä.
pitääkö vain unohtaa ja olla ajattelematta
ja sitten olla välinpitämätön
vai pitääkö yrittää ja yrittää tietäen silti että yrittäminen on vain muodollisuus ja mikään ei kuitenkaan muutu, mutta hei, voi sanoa aina yrittäneensä.
vai mitä oikeastaan pitäisi?

syysyys

leiri
jolta tulin tänään päivällä kotiin (ihanaa!)
oli katastrofaalinen.
tai no.
oikeastaan ennemminkin mitäänsanomaton.
environment and climate change camp olisi voinut saada nimen playing games camp
mutta en jaksaa siitä nyt sen enempää.
sitä vain toisinaan huomaa kuuluvansa totaalisesti vähemmistöön oli kyse sitten mistä tahansa.

meidän puut on kaadettu.
ne ainoat puut joita olen tässä jyväskylässä rakastanut.
tässä asunnossa.
ainoa asia miksi muutin juuri tähän.
nyt niitä ei ole. niin autiota ja vastapäinen talo. vastapäisen talon ikkunat ja loputtoman raskas tyhjyys taivaalla.

haluan muuttaa. minulla ei ole täällä enää mitään. no thing

ja syksy on selvästi alkanut.
yliopistolta oli sadellut viikon aikana 43 uutta viestiä.
en ole vielä valmis. en ole vielä hakenut kalenteria. en jaksaisi vielä aikatauluttaa.

olen vähän epätoivoinen.
olen vähän enemmänkin epätoivoinen.
koulumotivaationi ei ole kasvanut. kirjoittamismotivaationi jäi yhdeksi viikoksi. puut kaadetaan. ja heinolasta metsät kaavoitetaan asunnoiksi. rantatonteiksi. ja minulla on täällä kanssani ihminen, joka ei vain pärjää vielä ilman minua. ja miten ikinä voisin lähteä puoleksi vuodeksi pois kun viikkokin on juuri ja juuri rajoilla että en löydä ruumista kotiin tullessani.
huokaus.

en todella tiedä.
tällä hetkellä on niin väsynyt että voisin nukkua vuorokauden ympäri,
luulisin.

pili pili pom

sellainen sade
että ei tee mieli astua ulos vaikka onkin punainen pilkullinen sadetakki ja saappaat.
mutta olinkin myymässä iltapäivän, sillä kasvimaalle ei viitsinyt mennä liejuun.

ja on sellainen sade.
sellainen vain
että katsoo ikkunasta kuinka ei kuulu ropinaa
kun se on sellainen tihku

ja talo on hiljainen. kokonaan. kaikki naapuritkin varmaan nukkuvat sadeuntansa.

ja minä
voisin katsoa hieman elokuvia.
kahdeksan surmanluotia ja sen sellaista

huomenna pitää pakata.
sitten lähden kauas metsäilemään
englanniksi

näin taas painajaista.
edellisyön painajainen oli abstrakti.
mutta tämän yön oli hyvin konkreettinen
se oli jokin ohjelma televisiosta
jossa nainen ajoi autoa sellaista metsätietä ainakin
ja yhtäkkiä sen silmät muuttui sellaisiksi punaisiksi, niin kuin kauhuelokuvissa
ja kaikki vastaantulevat autot meni hirmu nopeasti ohi
auto vain kiiti ja se ajoi ihmisten päältä ja se nainen kirkui
kirkui kirkui kirkui mutta se ei voinut pysäyttää koska sillä oli punaiset silmät
ja sitä kesti vaikka kuinka kauan
oltiin jo menty kaupunginkin läpi
ja jotenkin siinä kävi niin että se auto lopulta pysähtyi parkkipaikalle ja se nainen oli poliisi eikä kukaan koskaan saanut tietää että sillä oli ollut ne punaiset silmät.

syksys

iltaisin tuntuu sellainen tuuli
tai ei se ole vain tuuli se on myös tuoksu
sellainen tietty, joka tulee aina syksyllä
ja lauantaina minä sanoin ystävälle, että hassua
että kesä on alkanut vasta nyt

sehän olikin viimeinen kesäpäivä.

mutta minä pidän syksystä
kaikista eniten ehkä
sillä ei ole kuumaa eikä kylmää ja minä taas puhun säästä koska minä rakastan säästä puhumista. eikä siinä ole mielestäni mitään pahaa, eikä se ole täytettä. se on merkittävää.

näin unta että matkustin junassa isossa porukassa, olimme tulossa Venäjälle ja venäläinen mies tuijotti minua ja lopulta alkoi puhua, ja minä vain kohauttelin olkapäitäni sillä en ymmärtänyt mitä hän sanoi, mutta hänen vieressään seisoi kaksi miestä, jotka puhuivat ranskaa ystäväni kanssa ja sitten venäläinen mies kysyi huonolla englannillaan olemmeko ulkomaalaisia ja aloimme puhua englanniksi.
ja keltaiseen sadetakkiin pukeutunut tyttö puhui tämän miehen kanssa pitkään vihreällä niityllä. kun muut ihmiset leikkivät sammakkoja.

haluaisin aloittaa liikkumisen.
samalla tavalla kuin kodin siistinä pitämisenkin.
mutta eilen lysähdin keittiönpöydän ääreen ja totesin ääneen
että ei
minä vain en ole sellainen ihminen
joka tiskaisi heti syönnin jälkeen
joka laittaisi tavarat oikeille paikoille
ei,
se ei onnistu toden totta minulta
olen liian laiska sellaiseen
ei,
minä en jaksa näitä käytännön askareita.

ja sitten makaan koko illan valittaen ettei ole mitään tekemistä
niin kuin valitin äidille aina lapsena
soitin, heti koulusta päästyäni äidin työpaikalle, äiti, mitä mä teksisin.

kunnes lähdin kirjastoon seikkailemaan ja kohtasinkin siellä sattumalta ystävän, jolle olin aikonut soittaa, mutta en soittanut sillä luulin hänen olleen ulkomailla. mutta sieltä hän käveli, syli täynnä kirjoja ja elokuvia ja levyjä
ja sitten olisi ollut tekemistä illaksi
mutta kuten jo arvasin,
siinä tilanteessa, että kun joudun menemään kirjaston sulkeutumisen takia takaisin kotiin, en enää jaksa lähteä sieltä mihinkään

paitsi että
kävin kaupassa ostamassa sipsejä
joista tuli huono olo

ja opin yöllä pelaamaan shakkia
ensimmäisen kerran.

Minulla on sellainen
välinpitämätön olo
sellainen mitä vihata. Välinpitämättömyyttä. Aina sen ensiksi mainitsen
sielläkin, kun piti piirtää erilaisia
kuten viha

olin saanut kauniin viestin ystävältä
ja silti se tarkoitti minulle vain
että olen ollut välinpitämätön
että minulla on sellainen ystävä
enkä edes viitsi pitää häneen yhteyttä
vaikka ei se ole viitsimistä
olen vain ollut huono
pitämään yhteyttä
yritin ensin kirjoittaa tähän koneiden kanssa, mutta ei
minähän olen ollut joka päivä koneella
viimeksi kirjoittanut palautetta
asiakkaalle
miten hullua
oppilaalle
miten hullua!

ja sitten luin kirjoituksia
joita ystävykset kirjoittavat toisilleen
minäkin olen yksi niistä ystävyksistä
ja he kaikki ovat niin todellisia
niin todentotta
ja minä
en niin angstinenangstiah en koe kuuluvani minnekään
voi. pateettisuuden pateettisuus.

olen nähnyt tänään paljon ihmisiä. sellaisia joita ei tunne, jotka ovat vain ihmisiä
ja sitten yhdet maailman mukavimmat
joiden kanssa en osannut kuin sanoa että hei ja että minulla on perunoita kassissa
ja sitten tytön
jonka kanssa olimme siellä missä perunoita
ja haluaisin olla hänenkin todellisuudessaan
kaikkien todellisuuksissa
ettei tarvitsisi koko ajan nieleskellä
katsella ikkunoista ja purra alahuulta
silittää paprikanlehtiä
ja piirtää kuvia maasta, jonne on oikeasti lähdössä

vaikkakin
luulen niin,
että samalla tavalla, kun tämän maan megatähti jätti tulematta tänne
minullekin tapahtuu
etten pääse sinne
niin kuin aavistin senkin etten koskaan pääse konserttiin
aavistan sen etten koskaan pääse maahani.
se ei voi olla totta.
se on liian kuviteltua jo.

olen lukenut vigdis grimsdottiria tosi paljon. putkeen jo kolmas kirja. olen aina tykännyt hänestä, mutta nyt olen hurmaantunut.
haluan imeä itseeni kaiken siitä maasta. opettelen sanojakin. mutta unohdan ne heti seuraavassa hetkessä.
miksi en olisi kieli päästäni?

haaveilen kaikista satujutuista.
olen tehnyt sitä koko kesän.
niin. ehkä voisin vastata noin, kun joku seuraavan kerran kysyy että mitä minä olen nyt kesällä tehnyt.
minä, joka en ole töissä enkä opiskele. ja heti seuraava kysymys on millä sinä sitten elät. ja minä vastaan että olen tehnyt keväällä töitä. ja tottahan se onkin. vaikka äitini aina muistaa mainita kaikille, joille kerron työpaikoistani, että eihän niistä mitään juuri tienaa. viimeksi tokaisin hänelle siinä hänen ja hänen kollegansa läsnäollessa että ei ehkä sinun mittakaavassasi, äiti, mutta minulle se kyllä on paljon rahaa. äiti naurahti epämääräisesti. hah. toisinaan uneni ovat totta.

en tiedä onko minulle kertynyt kesän aikan opiskelumotivaatiota.
en tiedä haluanko kävellä koulurakennuksiin kun ei ole enää montaa ystävää sitten, joiden kanssa mennä lounaalle.
kaikki, miltei kaikki ovat maissa. omissa maissaan, tai tulevissa maissaan. toisissa.

mutta eivät sentään kaikki.

ja sitten minulla on se uusi opiskeluaine, joka kyllä motivoi. tai ainakin luulen niin. olen ainakin uskotellut itselleni niin.

ja tahtoisin oikeastaan vain olla vanhempieni puutarhassa syömässä kirsikoita. tai mennä uuteen suojelumetsään etsimään kanttarelleja. tai vaikka vain sinne jossa ollaan oltu aiemminkin. ja mustikat. ne jäävät ehkä tänä vuonna keräämättä. kaikki jää tekemättä.

tekisi mieli vain hiljaisuutta. merta

en olekaan kertonut
kuinka muistin taas miksi mereen joskus rakastuin
että toden totta
minähän olen pitänyt kovin tästä vedestä
suolaisesta
tajusin sen kun kävelin kivikkoista rantaa ja poimin pyöreitä kiviä
ja mustia ja rosoisiakin, viivaisia. katselin lokkeja ja variksia. ja äiti vain jaksoi ihastella tyrnejä ja muita kasveja. me kaikki kävelimme omaa reittiämme. isä, äiti ja minä. kuin muumiperhe. pysähtelimme kukin omaan tahtiimme ja minä
minä ajattelin vain sitä
mihin olen joskus rakastunut
ja minkä olin unohtanut
ja jonka ehkä tulen saamaan takaisin, suurempana kuin koskaan ennen, sitten
sitten kun
minä, minun maahani.

voi kunpa se toteutuisi.kunpa mikään ei menisi pilalle. kuten on tapana käydä. sellaisille asioille, joita niin kovasti toivoo ja joihin niin kovasti luottaa.

olen katsellut valokuvia. niitä tuli yli kolmesataa postissa. rakastan niitä. joskus niin paljon että vielä valokuvasin.
viime yönä oli unessakin itsevarma valokuvaaja, joka en ollut minä. ja minä arastellen kyselin kameroista. arastellen itsevarmalta ystävältäni.

olisi hauskaa jos maani olisi kuin satu.
olisi niin kovin hauskaa, kun se olisi niin kuin vigdiksen kirjat. että siellä olisi musta talo valkoisine ikkunankarmeineen ja ihmiset lukisivat toistensa ajatukset. ja minä, joka en osaa kieltä sanaakaan saisin tulla heidän maahansa. saisin muuttaa sinne joksikin aikaa, ja he ottaisivat minut avosylin vastaan. ja saisin heidän kaikki tarinansa.
mutta.
en minä luule satujani todeksi niin kuin se, josta olen kirjoittanut.
minä en usko mihinkään.
en uskalla.

kurkussa kivivyöry minä pingon kotiovelle ja hissi ei tule ja ovelle ja sisään ja hengähdän sillä on niin kuuma.
sellainen minä olen.
nykyään.

ja minun selkäni on sitten hiessä. ja kädet hyttysenpaukamilla.
ja jalat. ja maha.

ja ennen kuin nukahdetaan minä katselen ikkunasta puuta. se on vain vaahtera, keskellä kaupunkia. mutta se on minun puuni. siinä on nyt vihreätvihreät lehdet, jotka varjostavat ikkunaa, varjostavat meidän talomme toisten silmiltä, tai niin me luulemme
(enhän minä uskonut mitään)
ja minä katson kun tulee yö niin tulee tuuli
ja aamulla on valoisaa.
aamuisin on aina valoisaa.

kesä. kesä.
unia, jotka ovat kymmenen vuotta olleet samat.
ja uusia unia.

kesälläkään ei lopu velvollisuudet. niistä ei kai koskaan pääse eroon. pitäisi siivota sähköpostit pitäisi järjestellä vuoden paperit pitäisi soittaa perään maksamattomille pitäisi selvitellä suunnitella ilmoitella.

mutta on sitten kuitenkin rupikonnia ja keltavästäräkkejä ja pohjantikkoja ja on soita ja suovillaa ja tyyniä järviä hiljaisuutta ja nuotioita joilla paistuu mitä vain vaahtokarkkeja suklaakeksejä nakkoja melontaa vastatuuleen
vesisadetta jonka jälkeen voi kävellä katuja edestakaisin edes takaisin

Onnea!

Jei!
Sain draamakasvatuksen sivuaineoikeuden!
Jiu jau jou!

Ensi vuonnakin on siis opiskeltavaa!

Onko se kesän vika.
Vai miksi minä vain vetelehdin.
Olisi niin paljon tehtävää, mutta saatan istua minuuttitolkulla lattialla ja tuijottaa vaatekasoja jotka pitäisi selvittää
tai ikkunan edessä seuraamassa rastaita vaikka tiskit pitäisi
tai maata sängyssä vaikka pitäisi jo nousta torille

mutta tänään ostin lapion ja haravan
ja huomenna,
ah, niin, huomenna kuten aina
menemme laittamaan sen kasvimaan
ja huomenna
niin, huomenna kuten aina
pesen pyykkiä ja siivoan
ja teen leirisuunnitelmat ja kertomukset ja kaikki.
huominen, se on aina edessä päin
ja tänään on aina se päivä kun voi vetelehtiä (vaikka jos tänään ei vetelehtisi voisi huomenna vetelehtiä)

ja hassu juttu muuten
että puhelinmyyjät kuulostavat aina samalta.
varsinkin miesmyyjät. onkohan se aina sama joka sieltä soittaa

asiat asiat
miksi ette hoidu itsestään
miksi epäjärjestykseen päin, miksei järjestykseen.

Kuuntelen uutta musiikkia. Minulle uutta. Eilen lainasin ystävältä levyn. Vanhan naisen ääni on niin kaunis.

Vatsaan sattuu. Nopeasti ahmitut leivät tyhjään tyhjään mahaan. Ulkona valoisaa.

Huoneisto sekaisin sekaisin. Lattiat täynnä tavaroita. Pöytä täynnä. Milloin sitä ehtisi siivota? Koskaan ei tajua varata aikaa sellaiseen. Jos on tyhjä päivä.

Uni uni. Siellä maassa on hyvä.

kiirettä kiirettä ei ehdi tiskata
ensi-ilta meni loistavasti!

toivottavasti tänään sama meininki!

kaikki katsomaan! aikataulut ja lisätiedot täällä

Tänään oli ensimmäinen
loma
päivä
sellainen kun kotiin.

minua jännitti niin kovasti etten voinut aamulla nukkua enkä syödä enkä lukea enkä oikeastaan mitään
aivan hullua jännittää sitä että tutuista tutuin ihminen tulee kotiin
käymään vaan
mutta kuitenkin.

mutta minä jännitin.
ja jännitin jo eilen
jolloin myös itkin
edellisen päivän itkua jota itkin myös silloin
mutta minähän nyt itken jatkuvasti ja jokaisesta asiasta
joten ei kai sillä

merkityksen merkitystä.

mutta tänään
mikään ei mennytkään niin kuin oli pelännyt suunnitellut pelännyt varautunut pelännyt

vaan niin kuin oli toivonut
ehkä vähän
vaikka yrittääkin olla toivomatta yhtään mitään

toisissamme kiinni vain
ja
toisissamme kiinniv
ain

ja sitten teimme skoonenperunoita ja pastafetasalaattia ja
jälkiruoaksi marjoja ja vanilijakastiketta

ja asiat joita listasin eilen kirjapäiväkirjaani
minä sain selvitettyä

kuin kivet vierisivät
pitkin lattiaa
joka on osittain imuroitu

ja minä tiedän että
tämä oli vain yksi päivä
on minulla kokemusta melkein kymmenestä vuodesta veljeni kanssa
eikä vielä arki
voi ei,
lähimainkaan
ja minä tiedän senkin
että tulee taas

iltojaöitä iltoja päiviä kun
minua
minuun pimeä pimeä pimeä
vastaukseton ääni
ja suunnittelee itse sen
missä toinen ei onnistunut
mutta ne ovat hetkiä
hetkiä vain hetkiä
kun on pimeää
minulle ne ovat hetkiä
vaikka toiselle niissä on jatkumo
niin monta asiaa pinossa
päällekäin kasassa kasassa kasa
ssa

ettei seuraava aamukaan voi olla aamu
niin kuin minulle

ja tämä päivä saattoi olla onnellinen
saattoi hyvä ja lähellä ja hauska ja
niin paljon kaikkea sitä mitä meillä
on
kun kaikki on hyvin

mutta se ei ole totuus
mikään koskaan mikään totuus ole

mutta tässä on alkua.
ei loppua.
ei sitten millään. vaikka siitäkin on ollut
ajatuksia

ja ensi-ilta on
ohi jo viikon päästä
on jo kolmaskin esitys ohi!

ja minä
juuri tälläinen
joka poukkoilee
hyppää sotkuisesta työpöydästä
sisälle ihmiseen

joka on muuten pienille kummitusjuna

sen me kuvittelimme. miten suuhun kapselissa
mutta siinä olisi pituusrajoitus.

tänään luen iltalukemiseksi kärpästen herran.
ja kuinka toivoisinkaan että valot voisivat palaa työpöydän ääressä
ja toinen tekisi koteja

haluaisi saada haluta kaiken jo heti
kärsi
mättö
ja minä kärsimätön oma

rakastan.

ihanaa!
olen niin stressannut opintojani
kun en ole juuri jaksanut tämän vuoden aikana tehdä mitään koulua
olen vain hukuttautunut kaikkeen muuhun toimeen
ja nyt
vihdoin uskalsin laskea opintopisteeni
ja huh! kävin kelan sivuillakin! ja huh!
ne riittävät sittenkin! ei tartteis kesälläkään tehdä tenttejä!
jihuu!

edes yksi helpottava asia.

vielä kun oppisin laulut!
niin. joudun siis laulamaan näytelmässämme
enkä ole koskaan laulanut yksin mitään ikinä missään!
mutta enhän se minä olekaan joka laulaa vaan roolihahmoni :)

ja eilen löin polveni yöllä kaapin oveen niin että se on nyt musta eikä oikein taivu.

mutta kun nyt ei ole yö
niin kaikki on suhteellisen hyvin.

Tääkin on yksi parhaista :)

tänään oli siivouspäivä.
eilenkin oli. mutta eilen nousin vasta niin myöhään
että sitten oli enää muutama tunti
ja niinä tunteina luin kirjan
auringon aseman
ja kiiruhdin kauppaan
jotakin heille jotka ovat muuttaneet yhteen
ja sen jälkeen bussiin
jonka ikkunoista näkee rakennuksia
joita luuli ettei enää olemassa
ja surulliset ihmiset
kulkevat samaa matkaa

tänään nousin vasta niin myöhään
etten oikeastaan jaksanutkaan
lopulta
koska ikkunasta näki
kevään
jota ei ole muistanut seurata
muurahaisia niin paljon
ja mustalla takilla
niin kuin rautakobrat hiekkarannalla
se oli kyllä nurmi
se samainen josta on valokuvia
joissa ystävykset
he kaikki vielä silloin
ja voikukka-apilat

eikä sitten voinutkaan
kuin tuijottaa valoa
maata uudestaan ja uudestaan
ja huvittuneisuus joka on surua vain
toisinaan
sanoo toisinaan

koska ei kuitenkaan tiedä
edelleenkään
mitä pelkää

ja lukee kirjaa
sjon
tykkää paljon siitä
maailmasta

maasta jonne pian lähtee
pian
jos lähtee
palaa jo tähän aikaan ehkä melkein

mutta ilmassa ilman käsiä
ei ole vain me
issä
vaan myös toiset pitävät lujasti kiinni
kirjoitan heille kun maalaan heitä

kaikki ovat toistensa vastakohtia
ei sellaista ole olemassa

joskus juoksi
ympäri ympäri pientä
kylää kaupalta ylös
peltojen läpi
silloin
oli lähtenyt pois

ja kun on lähtenyt kerran
on mahdottoman vaikeaa palata
sanoa aloitetaanko siitä kun vielä
jos me olisimmekin toistemme ystäviä
sittenkin

ja kun on juossut kerran
sillä tavalla kilometrejä
jää aina jälki
se tunne kun pyörryttää ja seisoo vasten puita
puita puita
aina vain

päällä ei ole mitään
peilit tulevat huuruun
ja tietää että puhelu tulee maksamaan toiselle aivan liikaa
ja ihminen jota joskus
on ajatellut itsekkääksi
ei olekaan
vaan on siinä. kertoo toimintaohjeita. ja siinä hetkessä. ne ovat eniten mitä kukaan voi toiselle antaa.
ymmärtää taas
sillä onhan sen ymmärtänyt ennenkin.
että on olemassa
pehmeää ihoa ilmeitä hymyä ja ihmisiä
joille ilma ei ole ilma
ilman

vaikka on meri
välissä
valtava meri
meren toisella puolella
sinne pääsee laivalla
tai lentäenkin
koska ihminen
niin,
ihmisiä me olemme,
kehittää jatkuvasi välineitä joilla muistuttaisi hieman enemmän sitä mitä ei ole

kyllä minäkin pelkäisin jos vierelleni tulisi minua polviin ulottuva lintu

eilen
ostin niin paljon ruokaa
etteivät ne mahtuneet yhteen kassiin
heiluttelin perunoita käsissäni
ja jotta sain avaimen esiin minun täytyi
nostaa vanilijakastike pois
ja lopulta en löytänyt sitä enää mistään
menin samaa reittiä takaisin
hissin portaat ovesta ulos
ja siinä se oli asfaltilla. minun vanilijakastikkeeni. vihreävalkoinen purkki.

minun piti tehdä aamiaiseksi itselleni marjoja ja

ihmiset ovat kummallisia
he luulevat että maailma on sitä
että numeroita
ja siinä se sitten on
kävellään ja tullaan takaisin
otetaan vaatteet pois ja vaatteet taas päälle
paskannetaan ja vedetään vessa

entä jos kohtaisin oikean valaan
sellaisen jonka lihaa ei ole vielä viilletty auki

ymmärtäisinkö sitten
miten puhdasta meri on joskus ollut
minä
sisämaan lapsi
järvien keskellä
kun voi mennä mistä vaan milloin vain veteen
ei sitä silloin tarvitse pelätä
niitä kiviä tai mutaa
jaloista tulee mustanruskeat koska karvat

mutta meidän aikamme oli eri
silloin
kun minä piilotin kissan sisälle salmiakkimerkkareita ja kaikki salmiakit
joiden muotoa ei enää voi muistaa koska niitä ei enää ole

ja he istuvat pöydän päässä ja sanovat
kaikki mikä on totta on paskaa
kaikki sinun todellisuutesi on silkkaa

ja minä hengitän heidän lävitseen
sillä olenhan minäkin todellinen
onhan hänkin todellinen joka on kiivennyt sinne puuhun
kerran
tai useammankin kerran

ja meidän aikamme
se oli eri
silloin pieni kivenmurikkakin oli vuori
ja shakkinappulat
ne olivat jättiläiskokoisia

mutta puistot eivät ole enää sellaisia
että niiden sisään voisi mennä
metsät eivät
koska niihin ei oikeasti voi eksyä
kivet ovat kiviä, jotka hienonnetaan hiekaksi jotta talvella ei liukastuisi
huilut vääntyisi

meidän nimemme
siihen kantoon jonka hajotimme palasiksi koska se oli sientä
ja muurahaiset
kun ne piti pestä pois

ja västäräkki
se on vasta pieni
mutta on niitä pienempiä
kin
lintuja

meidän nimemme
vierekkäin

heidän nimensä
toisen nimi puuttuu ja siitä me puhumme koko illan
kuinka sellaiset pienet asiat voivat
saada meidät kurkistamaan ikkunasta
kaiteelta hieman liian pitkälle
putoavat saippuakuplat

minä luen kolme kirjaa yhdessä vuorokaudessa.

ja lisäksi sata niitä sanoja, jotka ovat minulle. sadassa eri.

ja minua naurattaa
miten pienestä minä olen
tullut suureksi

minua naurattaa miten olen kuvitellut kevään
minuun,
naurettavaa, minuunko,
että minä,
kokonaisena, minä
juuri vain niin keskeisenä kuin vain keskeislyriikkakin voi olla

hah

enkä uskalla sanoa mitään
koska enhän minä katollekaan lopulta uskalla kiivetä
kurkistaa vain kattoikkunasta
puoleen väliin tikapuita

ja miten mustavalkoinen maailma onkaan
heille
jotka eivät ole koskaan juosseet pimeässä
polkua
niitä teitä joita ei saanut kulkea
koska siellä oli autiot talot

ristit ristit

mutta kaikki on lopultakin niin pientä
ja mikä ei olisi
maailmanpolitiikkakin
ihmiset vain
joista kirjoittamalla ja kuvaamalla tehdään
valtavia
kuin raamattu
mitä lopultakaan se on muuta
kuin juuri sitä mitä tämäkin
me kaikki
pyörimässä käsi kädessä toistemme ohi ja ali ja lomittain ja ilmeissä
kun katsomme mutta emme mitään näe
sielläkään
missä luulemme

kun eihän ole
muuta kuin
elämää

me ihmiset niin hassuja
että etsimme merkityksiä
niin kauhean suurella vimmalla
ettemme muista
olevamme niitä samoja joita lentelee päin ikkunaa
toisinaan
tai juoksee

mitään niin kummallista

mutta eihän
sekään orava
joka eilen juoksi ensin meidän viereltämme
puuhun ja sieltä katolle
tiedä
että on olemassa maailmanpankki
tai että
meillä on sellainen laki,
että julkisesti ei saa kritisoida eu:ta
niin, sellainenkin meillä on. tietäkää se.

niin tärkeää. tärkeää.

jokaisen ihmisen pitäisi edelleen
olen sitä mieltä
mennä käymään
jossa ei ole ennen käynyt
puita joita ei ole kaadettu
koskaan
vettä jossa ei
ole yksikään ihminen aikaisemmin uinut
tai kulkenut moottorein
pitäisi nähdä sellainen maa
jota ei ole kävelty
koska niin naiivilta kuin se kuulostaakin
siellä on
kaikki.

Päätin eilen ommella napin. Mutta nappi olikin liian iso napinläpeen, joten päätin järjestää rakkaani sata kirjettä järjestykseen alkaen ensimmäisestä ja päätyen sadanteen.
Olen lukenut jokaisen uudelleen, olen nyt vähän yli neljässäkymmennessä menossa.

Olisi niin paljon asioita.
Ja voi vain olla helpottunut siitä, että vielä on mahdollisuus puhua
vielä on mahdollisuus kertoa ja selvittää ja olla lähellä. Pyytää anteeksi. Ja muuttaa.

Yhtäkkiä
tajuaa, että koko edellinen vuosi
on ollut unohdusta
että on lakannut kuuntelemasta. On lakannut. Että kaikki
oikeastaan kaikki
mitä alkoi tehdä oli vaan päänkääntämistä.
mutta miksi?
mihin katosi se avoimuus joka meillä oli kirjeissä? Kaikissa sanoissa. Miksi sanat lakkasivat olemasta merkityksellisiä
ja me lakkasimme

piti hiipiä hiljaa
nukahtaa heti ettei ehtisi
herätä ennen

minä haluan takaisin sen mitä oli.
haluan kaikkineen. minä haluan oman
omanlaisen
en siltä toiselta paperilta enkä siltä paperilta johon minä asettelin

miksi vasta sitten tajuaa kun

päätä ovenkarmeihin peiliin
siihen nimenomaan
miten typerä voi olla miten typerä

järkyttävä remontti joka jatkuu vain
kello kahdeksan aamulla alkaa vasarointi ja
poraaminen
käsittämätön ääni kerrostalon sisällä.

mutta entä jos kaikki alkaakin alusta
entä jos se on hyvä
?

onhan se hyvä.

Joskus nämä perrybiblet ovat kyllä aivan parhaita sarjakuvia.

In the dark corner of the room, I see
Another part of you and all through
And all through these house I walk, I see you
And all through this world I see you

Now that you're gone and even though it's hard to say
I know that we'll be home together somewhere, someday

I'm running through and forest of you
And the traffic swells around my feet
I'm spinning through a forest of you
And your laughter spills into the street

Now that you're gone and even though it's hard to say
I know that we'll be old together somewhere, someday

In the dark corner of the room, I see
Another part of you I see through
But I don't care I take every part of you, I don't care

Now that you're gone and even though it's hard to say
I know that we'll be old together somewhere, someday

Now that you're gone, it's hard to say
That would be whole together somewhere, someday

In the dark of the room, i see
Another part of you

And I stay

(-Jorane, Stay)

( tykkään Joranesta kovin, varsinkin vanhemmasta tuotannosta, johon ystäväni Essi minut vuosia sitten tutustutti. Mutta nyt olen löytänyt tämän uudemmankin tuotannon ja kappas, heti ensimmäinen kappale juuri nyt sopiva )

Meidän varikset tekee kai taas pesää. Tänään lenteli kaksi ja toinen sitten pysähtyi suoraan ikkunan eteen antennille laulamaan. Kyllä. Varis lauloi. Liikutteli päätään edestakaisin ja aukoi nokkaansa. Se ei ollut Vankka, se oli siro, ehkä siis Siro, jos niitä on tarpeen nimetä. Variksia.
Miksei.

Kaikki näyttää erilaiselta. Ihan eri.
Ihmiset näyttää.

Ostin bussikortin. Sellaisen jossa on neljäkymmentä matkaa. Ei tarvitse huolehtia ainakaan siitä etteikö pääsisi paikasta toiseen.

Kaupassa käyminenkin tuntuu ihan erilaiselta. Kirjoittaminen.

Unet ovat aivan erilaisia. Hyvä jos edes muistan niitä.
Aamulla muistin yhden, jossa oli ystävä. Ensin oli juhlat. Suuret, suuret ja opettajia. Opettajien äänet. Ja sitten minä en voinut liikkua, mutta ystävä halasi minua ja minä itkin.

En kaipaa enää merta. En edes metsiä. En jaksa ajatella miltä tuntuisi istua kivellä. Miltä tuntuisi vesi. Kaikki on vaan hetkeä. Ei ole mitään edessä. varmaa. Ja kaikki takanaoleva häilyy. Sekin on epävarmaa, että mitä loppuenlopuksi oli. Totta, ei totta, totta, ei totta, olemassaolevaa, ei, olla.

Vaikka on omistaan varma. Kaikesta siitä varma, mitä itse on. Tietää mitä on. Suurinpiirtein. Mahdoton käsittää, että toisella. Kaikki ihan tyhjää. Ettei jää jälki. Ettei pohjaa, johon jälki vaan kuilu, johon pudottaa. Kauas, kauas, alas, niin ettei saa kiinni.

mitä loppuen lopuksi mikään tarkoittaa?

Minä jaksoin tänään mennä kokoukseen.
Olisi tehnyt mieli jäädä nukkumaan. Huomaan kuinka tämä alkaa. Jaksamattomuus.
Ilmaa täynnä kaikki.
Eikä halua enää mitään.
Yhtään. Yhtäkkiä. Yhtäkkiä.

Ja sitten tietää ettei pitäisi vaipua jäädä makaamaan. Ja enhän minä jääkään. koska minä olen terve ja minä pystyn liikkumaan. minä pystyn tahdonvoimalla.

pyörän kumit ovat ihan tyhjät. pumppu on tarakalla.
on helppo sanoa minne suuntaan aikoo seuraavien viikkojen aikana kulkea.
on helppo sanoa että minulla on se kirja tai meillä tai siis poikaystävälläni
on helppo sanoa ok. ihan ok.
ja sitten istuu suihkun reunalla kymmeniä minuutteja ajattelematta yhtään mitään
näkemällä vain kuvia. painelee numeroita. ja tajuaa sen tunteen.


pahinta
ettei usko
enää
ettei usko siihen kun sanotaan että on toivoa
koska nyt on nähnyt sen mitä ei olisi koskaan tahtonut miltä peitti silmät
aktiivisesti
tahallaan
syyllinen syyllinen syyllinen!
kuinka paljon törkkii kepillä kiduttaa vääntää ja kääntää jo kuollutta eläintä
sellainen minä olen. paha paha paha paha.
siiliksi. menisi siiliksi.
olisi niin helppoa, jos voisi osoittaa sormella. jos voisi aina tietää mikä sana johtaa tekoon.

mekaaniset liikkeet. eikä itketä yhtään kun mennään esityslistassa eteenpäin. eikä ärsytä. yhtäkkiä ärsyttävät ihmisetkään eivät ärsytä. yhtäkkiä voisi kuunnella miehen jaarituksia tuntikaupalla. antaa hänelle kaikki tila ja aika. mitä ei koskaan osannut toiselle antaa.

missä minun siskoni on?
eikö sitä sittenkään ole?
entä iho. koti. kaikki hiljalleen laajenevat talot. sanoo että siinä ei teeskennellyt. sen uskoo.
entä jos tämä ei koskaan lopu? entä jos nyt pelko ei mene pois enää jos
jokaisen kerran kun avaa oven on

entä entä entä entä jos

tänään paistoi hetken aurinko ja basilikan ja oreganon idut kurkottivat kohti ikkunaa
vaihdoin niiden paikkoja että saisivat valoa enemmän.
ne alkoivat maanantaina kasvaa. kuinka minä riemuitsin ja hypin ympäri asuntoa ja kädestä pitäen me menimme katsomaan alkuja. poikani sanoi ettei ne olleet yhtä suuria kuin käteni olivat olleet
kuinka minä rakastankaan

vaikka sillä ei olisikaan merkitystä.

musta

on varjoja.
tosi korkeita. kaikkialla. huoneissa.
varjoja varjoja.
eikä sitä voi uskoa
että pahoja asioita tapahtuu
pahojapahoja pahoja
painajaiset eivät vain unissa
vaan ne pitäisi nähdä kun on silmät auki
pitäisi uskoa näkemäänsä sitä että verhoja ei ole vedetty ikkunan edestä
vaan ne ovat paksut mustat painavat
käden liike
olisi pitänyt
minullekin voi. meille. minun elämässäni.

olinko minä rautalanka? vai lanka oksa
mikä?
ja mikä on hän, oli, ja onko enää?
niin paljon suolaa, että jää vana. ei putsaa pois. vaikka lasista tulee sumea ja maailmasta sen läpi
mitä enemmän surua sitä enemmän toiveita, hän sanoi.

on poikkikuollutolo.
siinä määrin että kun otin mustikapiirakan jääkaapista ja limupullo putosi jalalleni aloin itkeä
istuin lattialla ja vollotin kunnes poika tulee luokse ja puhaltaa jalkaa
sitten nukahdin sekunnissa sängyn päälle ja kuolasin kämmenelleni
kunnes
olen kirjoittanut palautteita
lapsille
ja vielä pitäisi tarkastaa reitti
paikasta yksi paikkaan kaksi
a b

kuuntelen nick cavea.
ja tekisi mieli syödä suklaakakkua
koska yhdessä tarinassa oli sellainen kauppa

ja täällä haisee pilaantunut maito.
vaikka täällä ei ole pilaantunutta maitoa.

väsytsilmät.

tänään ei sitten ollutkaan niin onni.
ehkä eilinen olikin vain maaninen vaihe, ken tietää, mutta olin tänään väsynyt ja vihasin ihmisiä.
kunnes päätin istuttaa yrttejä ja paprikoita ja ostin monta ruukkua ja ryhdyin toimeen
mutta multa olikin melkein loppu

onneksi lähdin mullanostoreissulle koska sain sitten kutsun ystäväni luo keitolle
ja se pelasti päiväni
tulin hymyissä suin kotiin. minun tärkeä ihana ystäväni!
sellaisiakin on olemassa. ystävyyttä ehdoitta. ilman että jaetaan ja luokitellaan ihmisiä. voi vaan olla. miten hyvä.

sellaisten ihmisten kanssa pitää viettää aikaa, joiden kanssa on hyvä. tuntuu vaan niin haikealta kun tietää ettei aina voi. että tulee pitkä aika kun ei voi. entä jos muissa maissa ei olekaan sellaisia ihmisiä joiden kanssa on hyvä viettää aikaa?

lauantaina mennään shoppailemaan vaikka ensin haukuttiinkin kaikki törsäilijät.
ja yritettän houkutella yksi lady mukaan. se olisi parasta. sitten voisimme nauraa hulluille suunnitelmille ja olla sitä paskaa.

onni

tänään olen hymyillyt
eilen jaksoin tehdä paljon
tuntuu hyvältä kävellä loskassa keväässä
kun jaksaa

puhuimme ystävän kanssa tänään buddhalaisuudesta
ja meditaatiosta ja
että asiat eivät ole itsessään minkäänlaisia
mutta meidän reaktiomme ovat.

minä sanoin tänään etten ole yhtään stressaantunut.
ja sitten sanoin että en ole enää väsynyt ja että on energiaa
siihen vasta sairaslomalta palannut piirijärjestömme puheenjohtaja tokaisi
että tuo vaikuttaa kyllä nyt maaniselta vaiheelta
että masennus tulee sitten sen jälkeen
me nauroimme. vaikka eihän se ole naurun asia.

mutta
hyvä oloni johtuu pelkästään siitä
olen ymmärtänyt
että olen lakannut huolehtimasta niin kauheasti (en tiedä voiko sitä lakata noin vain, mutta ehkä)
minun ympärilläni on hirmuisesti ihmisiä joilla on paha olo. vakavia ongelmia ja suuria pulmia on niin monilla että tuntuu välillä raskaalta olla vaan siinä vieressä
koska ottaa kaikki murheet kantaakseen
vaikka ehkä onkin itsekästä sanoa
niin yritän nyt kuitenkin
elää omaa elämääni, olla huolehtimatta toisten murheista
voin osoittaa kyllä myötätuntoani ja välittämistäni muutenkin kuin vaipumalla itse
käpertymällä, itkemällä ja väsymällä.
itse asiassa paremmin. ehkä minullakin on sitten vähän voimia
kun ajattelen myös itseäni

ja ettei minun tarvitse tehdä itselleni pahaa oloa vain sen takia että toisilla on.
minä voin olla onnellinen.
minä voin nauttia valosta. enkä silti ole huonompi ihminen.
ehkä.
vaikka mietinhän minä silti jatkuvasti
miten toiset voivat ja onko kaikki hyvin
ja mitähän minä voisin mitähän minun pitäisi voida tehdä

ja yöllä näin unen
josta tulin hyvin onnelliseksi. se oli hyvä uni. vaikka uni oli pimeä ja synkkä. siinä oli paljon sellaista joka olisi voinut olla ahdistavaa. mutta ei ollut. jostain syystä aamulla minun oli vain hirmuisen hyvä olla. ja tunne kesti koko päivän. unessa oli kädet.
vain kädet ehkä. saattaisi ajatella. mutta
nytkin vieläkin kun ajattelen käsiä muistan ne kädet
minulle tulee voima ja hyvä olo kulkee läpi kehon.

pidän aivan hirvittävästi käsistä.

niin harvoin kirjoittaa hyvästä olosta ja mielestä. liian harvoin. sitten luulee ettei hyviä päiviä ole koskaan.
on niitä.

Uskomatonta, miten olen voinut saada aikaan
tulin pohjanmaalta muutama tunti sitten, kuolemanväsyneenä
sillä uni ei ole tullut öisin ihan niin nopeasti kun olisi tahtonut
ja olisin voinut mennä suoraan nukkumaan
mutta ehei
minä ryhdyin kirjoittamaan viittomakielen tehtävää
ja sainkin neljä ja puoli sivua aikaiseksi. jihuu. vähän vielä muotoilen ja sitten se on siinä.

voi kunpa rästitehtävätkin onnistuisivat noin helposti.
olen kuolemassa koulun kanssa, koska en ole saanut viime vuotisia tehtäviäkään tehdyksi
ja tuntuu vähän kurjalta heittää kymmeniä opintopisteitä kankkulan kaivoon
vain sen takia ettei jaksa kirjoittaa yhtä tai kahta esseetä
tai mennä tenttiin

niin. sekin.
havahduin taas tähän. että valmistumiseni kandiksi on roikkunut jo viime keväästä asti
noh, oikeasti se olisi ollut mahdollista bilsan takia vasta jouluksi
mutta
vieläkin ne kaksi tenttiä tekemättä
maturiteetti ja yksi naistutkimus. kuusi op.

no, eipä sillä kai väliä.

olen ottanut opiskelun suhteen vähän sellaisen hällä väliä suhtautumisen
vakuuttelen itselleni jatkuvasti
että teen suoritukset vain niistä joista tahdon
ettei ole järkeä suorittaa vain suoritusten vuoksi

ihan hyvä periaate sinänsä
mutta kun tiettyyn tutkintoon saattaa kuulua sellaisiakin opintoja jotka eivät nyt ihan välttämättä ole aina just niitä joita tahtoisi suorittaa...

olen pudonnut graduihmistenkin kelkasta.
ja pysyttelen mielelläni takaa-alalla. en ole esitellyt kenellekään tutkimussuunnitelmiani (ei minulla ole sellaisia!) paitsi joillekin ystäville ja joillekin ohimennen vähän puhunut ja vähän innostunut mutta
tahdon tällä kertaa tehdä tutkimuksen jostakin sellaisesta aiheesta, joka minua oikeasti kiinnostaa.

mutta kun oma kirjoittaminenkin on jäänyt
se murehdittaa
vaikka kyllähän minä sitä näytelmää tein
ja nyt pitäisi opetelle repliikit
huomiseksi
mutta on tarinoita jotka olisi jo aika kirjoittaa loppuun
keskeneräisyys vuositolkulla
tuntuu tyhmältä sanoa että on kirjoittanut jotain jo kolme vuotta
kun oikeasti
on uhrannut siihen aikaa ehkä just sen vuoden
jos sitäkään
kun on koko ajan kaikkea muuta

huomenna on kevätkokous
ja kun näin intoa puhkun
ja kukaan ei ole taaskaan reagoinut sähköposteihin (miten yllättävää!)
voisin ehkä kirjoittaa esityslistan ja laittaa sen kaikkien luettavaksi listalle.
nää on siis järjestöasioita, jotka eivät ketään kiinnosta (niin kuin joku muu asia kiinnostaisi)

islannistakin olen tehnyt satuni.
lauluista. valaista. ja tänään laskin ystävieni syntymäpäiviä
ja vertailin kolmea
he ovat kaikki syntyneet miltei samoina päivinä. viikon sisällä.
ja kaksi heistä muistuttavat minulle toisistaan. he ovat minulle sama. monella tavalla. eikä vähiten ylösnostettuina ja ihailtuina. mutta kolmas. hän on aivan toisenlainen. totaalisesti. kunnes tajusin yhtäkkiä että eihän. hän vain tuo ne samat piirteet esiin täysin eri tavalla.

mutta eipähän syntymäpäivillä ole väliä.
näköjään ei muutenkaan minulle, koska olen unohtanut autuaasti juuri hyvien ystävieni synttärit. tänään on yhdet. mutta tämä yksi on petroskoissa.
minun pitäisi liimata otsaan lappuja joissa lukisi
muistathan tänään että sinulla on ystävä

minä odotan muutosta.
siksi kai nyt islannista.
touhotan.
enkä oikein tiedä miksi.
olenhan kuitenkin kokoajan työn touhussa ja kaikki on hyvin hyvin

poikaystäväni ystävä ennusti minulle tarotkorteilla
ja yksi kortti oli sellainen
että minä menen eteenpäin keinolla millä hyvänsä
tulen tulielementti
että muutosta vain halajan
omia etujani
paholainenkin olin. joidenkin mielestä.
niin. sellainenhan minä.
mutta on niin helppo jäädä aina paikalleen
kuitenkin
vaikka olisikin tulen tuli
kaunista olla maa
sittenkin
kasvaa ja juurtua ja puut
mutta jos ei ole puu niin ei ole
vaikka sellainen paikka olisi monta kertaa sanottukin

ehkä minä jäämaassani näen
olenko puu
kun siellä ei ole
että kaipaanko minä metsään
tai edes ikkunasta näkyviä vaahteroita
osaanko olla kun on vain merta ja kiviä
kestänkö sen tuulen ja sateen
jäämaan
sittenkään

kun eihän se ole satu.

muista.

kun se ei kuitenkaan ole. sitten. enää. niin kauan kun se on kuva. se on. mutta heti. kun ottaa askeleita todellista merta kohti todellisilla kivillä jalat
lakkaa
tai
entä jos
entä jos kivet todellisina ovatkin vielä enemmän. että ne ovat kylmät mutta ne ovat juuri sellaiset kun on kuvitellut ja tuuli tulee juuri siitä kulmasta
tai vaikka se tulisikin eri
niin se olisi kuitenkin tuuli
ja siitä pitäisi
ja merinäköalasta
äänistä jotka kaikuu ihan eri korkeuksilla
jos todeksi muuttuessaan ei olisikaan huonompi
vaan

peterini lause " kuvitelmat ovat usein pahempia kuin todellisuus"

mutta jos ei halua todellisuutta.
jos haluaa kulkea sitä rajaa pitkin
jatkaa matkaa linja-autosta linja-autoon, raitiovaunusta raitiovaunuun
lumisateesta lumisateeseen ja kaatosateeseen
jos ei tahdo miettiä miten kehitetään varainhankintaa, miten
organisoidaan jätteenkäsittely miten
kehitetään ympäristökasvatusta

jos tahtoo vain kulkea ohuita rajoja pitkin
kulkea ja kulkea
tahtoo kuin unessa
lumihankia ja opetella tähtikuvioita joka vuosi uudestaan
juoda teetä kuvitteellisesta kupista
pistää kielen alle salmiakkikarkin, joka muuttuu suklaaksi kun tuntuu
jättää tiskit tiskaamatta, koska sellaisia ei ole
unohtaa ilmastonmuutoksen
uida pellolla heinäseipään päästä
niin kuin mies kertoi
sukeltaa peltoon
miten voi?

miksei voisi.

Näin unta
jossa Tarja Halonen oli tehnyt itsemurhan
kaupunki oli tyhjä, se oli ehkä Helsinki
koska kaikki olivat baareissa sisällä katsoamassa taidetta.
Ystävät eivät vastanneet puhelimeen, koska puhelimet eivät soineet.
Ja myös entinen tätini oli tappanut itsensä.
Minä sanoin, ettei aikuisiin voi enää luottaa.
Pama johdatti minut niiden talon katolta pimeään metsään, jossa oli niin pimeää, että tunnustelin käsin lintutornin rappusia. Minut kaapattiin niin kuin piirroselokuvissa ja saduissa sudet ottavat jänikset kassiin selkäänsä. En tuntenut enkä nähnyt mitään. Kunnes juoksin pakoon laulaen kovaan ääneen, niin kovaan ääneen, että kaikki kuulisivat. Lauloin APUA. Ja vaikka ihmisiä tuli jo vastaan minä lauloin.

Ehkä olin kuumeessa.

Mutta järisyttävin unikokemus tuli joitain öitä sitten. Se oli maailmanlopun uni. Se oli niin kammottava ja todellinen kokemus ja kuitenkin se on enää pelkkä uni.
Kaaokseen menossa maa
ilma.

Ja ensi keväänä
minä en enää täällä
ensi keväänä
on jo maa
ilman
puita
Jäämaa.
Enkä osaa ajatella sitä kuin innoissani. Onkohan se hyvä? Pitäisikö minun ottaa huomioon ettei se ehkä olekaan vain hyvä?
Pitkä aika. Pitkä aika vielä siihen.
Pääsin siis.

Kuunnelkaa Janos Valmusta.

Voikohan mitään muuta juuri nyt sanoa. Hah hah haa.
(joku on vähän väsynyt, ja Pinja, jos luet tätä, niin katsoin sen Mikko Alatalon )

helkutti
menee hermot maalaiskunnan kanssa
bussien kanssa
kiva huomata illalla
kun seuraavana aamuna pitäisi olla perillä jossain koulussa jossain metsässä
että kappas
tämä bussi jolla mun piti sinne mennä
ei tulekaan just siihen aikaan keskustasta vaan lähtee vasta jostain hemmetin keski-palokasta
miten hitossa kukaan joka ei ole käynyt palokassa voi tietää mistä kohtaa keski-palokka alkaa? mistä hitosta mä tiedän missä kohtaa mun pitää jäädä siellä palokassa pois jotta pääsen siihen keski-palokasta lähtevään bussiin.

eihän sitä sisältöjä jaksa miettiä kun kaikki energia menee näitten käytännönjärjestelyjen miettimiseen.
kaiken kruunaa se, etten pääse sieltä ikinä pois. paitsi viiden tunnin odottelun jälkeen.

että tämmöistä raivoamista just nyt.

viime yönä
näin satoja unia
niin paljon

ja yhdessä unessa
kävelin koulua muistuttavan paikan käytävää
ja yhdelle ikkunalaudalle oli asetettu naamari
tunnistin sen omaksi naamiokseni. se oli juuri sellainen kultainen kissanaamio, jonka äitini on tuonut minulle Italiasta. Kysyin käytävällä istuvalta lapselta, että tietääkö hän kenen naamio on. lapsi sanoi, että hänen näyttelijä-äitinsä oli tuonut sen Intiasta jotakin esitystä varten.
Kerroin, että minulla on aivan samanlainen ja oma äitini on tuonut sen Italiasta, Romeon ja Julian kotikaupungista, ja että sen piti olla italialaista käsityötä. Nauroin, että taisivat huijata äitiä, että varmaan sekin on tehty sitten Intiassa.
Kun katsoin naamaria uudelleen, se ei ollutkaan enää kissanaamio, vaan se muistutti jo paljon enemmän ihmisen kasvoja, sillä oli jäljellä pienet kissamaiset korvat ja viiksien pisteet. Värikään ei enää ollut kultainen, vaan poltettu oranssi (:))
Lapsen isä tuli hakemaan lasta ja he ottivat naamion mukaan. Nyt naamiossa oli jo osa vartaloakin. Isä kertoi, että naamio oli tosi kummallinen, että jo sitä ostettaessa tuntui kuin sen sisällä olisi ollut jotakin. isä kantoi naamiota, kuin pukupussia ja sanoi: Kuuntele. Siitä tosiaan lähti sellainen ääni, kuin sisällä olisi helissyt jotain. Isä sanoo (äidille, vaikka en saa tarkkaa kuvaa enää päähäni, oliko äiti läsnä) : Kuin sisällä olisit sinä.
(Kohtaus vaihtuu)
Lapsen äiti on lähikuvassa. Hän on hyvin miehinen. Kulmikkaat miehekkäät kasvot eikä ruuminrakenne muistuta lainkaan naisen ruumiinrakennetta. Äiti sanoo, että tänään lapsen tehtävänä on meikata äidin suu. Hän sanoo, niin kuin se olisi yksi rutiineista, joita heillä arjessaan on. Äiti kellahtaa sängylle. Hänen vierellään on naamio, se muistuttaa nyt aivan äidin kasvoja. Sängyn vasemmalla puolella on peili, josta näkyy naamion vartalo.
Äiti katoaa hetkeksi näkyvistä ja sängyn päälle ilmestyy pelkkä pää, naamion viereen, äiti hymyilee, ja vähitellen peittojen alta paljastuu koko äidin vartalo, joka on alaston, mutta siinä ei ole edelleenkään mitään naisen muotoja. Äiti alkaa puhua ja samaan aikaan naamion suu alkaa liikkua. Äiti vääntelee vartaloaan sängyllä ja samoin nähdään peilistä kuinka naamion vartalo liikkuu. Tunnelma on kauhuelokuvamainen.
Sisään astuu henkilö, joka alkaa ampua naamiota ja naamion vartaloa.
Kuvaruutu täyttyy verestä, huone täytyy verestä, verta vain tulee
(myöhemmin näen unta, jossa kiskon putkesta pitkiä kaulahuiveja kuin suolia, ja jotenkin yhdistän sen aamulla tähän uneen ja tähän verikohtaukseen)

Olen ollut tänään kuolemanväsynyt.

Olen rakastunut ystäviini.
Sellainen ajatus
että voi kunpa voisi asua kaikkien rakkaitten kanssa
edes samassa kaupungissa.

Minä olen ylpeä
siitä että minulla on elämässä sellainen tyttö
jonka nimen perään lisätään lady
ja sellainen tyttö
joka osti inkivääriolutta juuri tänään
ja joka papan lähentelyistä huolimatta
aikoo tavata vanhusta uudelleen.

kerrankin
se olen minä
jolla on ihania ihmisiä ympärilläni
minä.
minun ystäväni. minun ihmiseni. me.

väs

Huomenna on viittomakielen tarinan vuoro. Minun vuoroni.
Tänään olen väsynyt.
Olen istunut lähes viisi tuntia bussissa
ja yöllä olin varma että kuolemme myrskyyn
mietin ja suunnittelin ja kävin läpi
miten kävisi
kun meidän koko suku kuolisi
paitsi veljeni
ja ajattelin etten tahdo jättää ostamiani karkkeja laivaan kun pitää kävellä kylmään pelastusveneille. haluan pakata kaikki ennen sitä.
laiva keinui ja kaapit tärisivät auki kiinni auki kiinni hirveä jyske minuutin kahden minuutin viiden minuutin kymmenen minuutin välein.

mutta aamu tuli eikä me oltu kuoltu. äiti koputtaa oveen mitä pääsenkö suihkuun. ovi on lukossa. yritän etsiä valokatkaisijaa ja sitten on herättävä.

eilisestä ei meinannut ensin tulla mitään.
mutta lopulta me kävelimme annani kanssa hautausmaita ja talojen katuja ja otin kaikenvärisistä kuvia. hejdo. ja halasimme.
sain tytöltäni jo heti tullessa muovipussin jossa oli minulle jotain
minulle?! minä huudan. se on opinnäytetyö. Erään näyttelijän nimeltänsä E.
tyttöni oli lukenut sen salamana saatuaan sen yhteiseltä ystävältämme ja niin tein minäkin. heti päästyäni laivaan.
kuuntelin lapsille tekemääni aistimusalevyä ja ahmin E:n sanoja.
Kun opiskelee näyttelijäksi, voi kirjoittaa opinnäytteen teoreettisen osan näköjään pelkästään omasta elämästään. Omia päiväkirjamerkintöjään hyödyntäen. Vailla minkäänlaisia lähdeviitteitä ja lähdeluettelossakin on kolme teosta, joista kahdesta on lainaus. Mamettia. Kiinnostun silti. erityisesti.

ja onhan E sellainen näyttelijä ja ihminen, jota on ihaillut. Ajatellut, että hän on lahjakas. Itsevarma. Kaunis. Kaikkea. Minä ja annani ollaan kumpikin ajateltu. erityisesti annani, mutta myös minä, hiljaisemmin vain.

sitä joskus naiivisti kuvittelee, että kaikki lahjakkaat ihmiset tietävät olevansa lahjakkaita. Ovat varmoja. Osaavat olla. Että sitä se juuri on. lahjakkuus. että se kuuluu siihen. Että jos ei osaa sanoa minä, niin sitten ei voikaan olla mitään. Että epävarmuus on huono. niin minäkin olen ajatellut. Ja sitten selviää, että E on ajatellut niin myös. Ettei varmuus olekaan varmuutta.
Ja yhtäkkiä tajuaa, ettei luultavasti sekään eikä se eikä se, ole yhtään sen varmempi kuin minä. Epävarmuutta voi vain kätkeä niin monella tavalla. Tai vaikka hetkittäin olisikin varma, niin sitten on kuitenkin siellä taustalla. Joskus ainakin käväissyt - entä jos.

Sitten taas muistaa kuinka sitä haluaa tulla toiseksi.
Kaunis tyttö niin kaunis että kipeää tekee. Täydellinen. (niinhän ne aina ovat, toiset) Ja sitten saa tietää, ettei sen tytön unelmista tule koskaan totta. Että silläkin on haavat. Sellaiset haavat, joita ei halua saada. Ja kuulee kaikista. Niistä joista tulee ystäviä. Viiltoja siellä täällä. Syvälle puuhun. En minä sittenkään tahtoisi. En vaihtaisi vaaleaan tukkaan jos saisin kaupan päälle kaikki nuo. Syvään uurretut jäljet, jotka eivät pesemällä mene pois.

haettiin kiinalaisesta ruokaa mukaan. söin ahmimalla. nukuttiin päiväunet, joiden aikana minä näin sekavia A.S:n lemmikkikaupan tytöistä. Äiti toi sen minulle luettavaksi bussimatkalle ja luin sen. Annoin äidille Doris Lessingin, vaikka se jäi multa vähän kesken...

aloitin jo laivalla lukemisen ja ajattelin
että opiskelen sittenkin väärää alaa
etten sittenkään kestä sellaista korkeakirjallisuutta. sellaista. nobelkirjailijoita.
kuinka monta olen yrittänyt kahlata, mutta kai ne ovat sitten liian vaikeita minulle, koska tuntuvat jaarittelevilta, pitkäveteisiltä. kiinnostavilta usein, mutta en vain jaksa lukea yhtämittaa niin paljon niin pitkiä ja polveilevia lauseita. ja vessassa nauran kun muistan miten suutuspäissäni kirjoitin dostojevksi imitaatioita lukupäiväkirjaani yläasteella. kirjoitin koko hemmetin arvostelun samanlaisilla lauseilla, pisin oli muistaakseni lähes kaksikymmentä riviä.

ja sitten tasa ajattelin mahdollista tutkimustani. graduani. joka ei voi olla pelkkää diipadaapaa siitä mitä ajattelen. pelkkää.
heh.
yritän selittää sitä poikaystävälleni ääneen, mutta en saa sanottua edes yhtä kokonaista lausetta.
lopulta tiivistän sen vain: miksi kirja on hyvä?
pidän ajatuksesta hetken. siitähän ajatuksessani tavallaan on kyse. mikä tekee jostakin tietystä teoksesta hyvän jonkun tietyn henkilön mielestä.
mutta onko sellaista mitään järkeä tutkia? kun ei sen ajatuksen pyrittämisessä omassa päässäkään ole mitään järkeä. eihän tuollaiseen voi löytää vastausta.

jotkut tahtovat aina löytää vastauksen.

kun herättiin päiväunilta maistettiin puolukkatryffeleitä, joita ostin tukholman kauppahallista.

nyt pitäisi vielä muutama kerta harjoitella tarinaa.
ja olisi aivan hirveästi tehtäviä. joita en jaksa edes aloittaa.

sellainen ajatus
että katoaa myrskyyn.
laittaa silmät kiinni ja katoaisi vain.
ilman sen kummempaa.

siellä pienellä hautausmaalla oli paljon lapsien hautoja, joiden ympärille oli ripoteltu leluja. kuvattiin niitä. syyllinen olo. toisten hautoja! lasten!
yhteen hautaan oli haudattu kokonainen perhe. kolme lasta. 93, 95 ja 2000. sekä äiti ja isä. ne oli kuolleet siellä tsunamissa.
monille haudoille oli laitettu uhrin valokuva.

kummipoikani on vielä niin auki. silmät. ja minua inhottaa kuinka aikuiset puhuvat hänestä. lapsista. lasten läsnäollessa, kuin heitä ei olisi. "se on kyllä reipastunut tosi paljon" "ette saa päästää sitä yksin kauppaan" jne jne jne.
ja kuinka toiset lapset ovat aina toisia erinomaisempia. kaikessa. että kun tuo ei edes itke. muut parkuivat jatkuvasti mutta tuo. ja tuo syö! ei ennakkoluuloja! pahat pahat lapset, ne jotka itkevät, ne jotka eivät syö.

ja äiti kertoo että veli pitää minulta saamaa kaulaliinaa.
että se on ollut hyvä.
että veli on kysynyt mitä minä teen täällä
ja äiti on sanonut että soita sille
ei se soita. kyllä minä sen tiedän. mutta tulee olo
sellainen lämmin vähäksi aikaa sisältä.
että sittenkään ei ehkä vihaa.

tänä yönä nukahtamista sateen ääneen.

mälsää
että keskisuomalainenkin on maksullinen netissä.
plaah. siellä oli meijän teatteriryhmästä juttu ja kuva! iso kuva, jossa mäkin näyn!
kiinnostaisi millaisen jutun se toimittaja oikein teki kun kirjoitti niin epäselvällä käsialalla.

ja mä oon tehnyt koko illan järjestöhommia. plaah.

ja käytiin pitsalla kun oli jo niin kova nälkä ettei jaksanut tehdä ruokaa.
plaah.

mutta saatiin tiskattua ja vietyä roskat!

kai tämä tästä.

joskus tekisi mieli kävellä kilometrejä vastakkaiseen suuntaan
vain jotta saisi suuntaan etäisyyttä.

viime yönä näin unta,
jossa olin koekuvauksissa suuren luokan suomihollywoodleffaan.
tiesin että elokuva olisi kaupallinen, eikä minua kiinnostava.
miespääosaan valittiin kerskaileva, kaljapullo kädessä notkuva mies
ja kun naispääosasta alettiin puhua ohjaajatuottaja katsoi minua silmiin ja sanoi mitenkähän olisi
sitten hän sanoi minun olevan kyllä vähän ujo
mutta lisäsi pienen tauon jälkeen, että roolihenkilökin on ujo, ja siksi minä sovin siihen hyvin
ja sen jälkeen hän julisti että minun niminen tyttö näyttelee naispääosan.
kaikki onnittelivat minua. ja voi sitä onnen tunnetta. tavallaan se ei tuntunut miltään ja tavallaan se oli aivan valtavaa. vaikka tiesin että luultavasti roolini tulisi olemaan aika tyhjä ja mitäänsanomaton

koekuvaukset pidettiin turussa
ja jollain lailla ystäväni essin kotona
hän asui lastenkodissa, jossa oli kymmeniä huoneita. jokaisessa huoneessa asui yksi tai useampi essin ystävä. yhdessä huoneessa kahdeksan tyttöä.
jokaiseen huoneeseen piti kulkea jonkun toisen huoneen kautta.
kuljin huoneesta toiseen, värikkäissä huoneissa ja minua itketti.
lopulta kohtasin essin ja hän onnitteli minua roolista, en kommentoinut siihen mitenkään, vaan kehuin hänen kotiaan. me halasimme toisiamme ja minä kerroin että minua itkettää tämä kauneus. sanoin myös suoraan että hän on paljon pienempi kuin viimeksi tavatessamme. sillä halatessamme tunsin vain hänen luunsa. ja hän oli pieni. minuakin pienempi. essi nauroi ja kertoi niin monen asian muuttuneen.

tänään minä menin lukemaan essin nettipäiväkirjaa.
uniini hän tulee vaikka tunsimme vain hetken. ja hänen kotinsa ja ystävänsä olivat unessani niin kauniita. Sellainenko minäkin haluaisin olla?
ja miten se elokuvatähteys siihen liittyi?

aamulla on niin arki.

kukaan ei ole tiskannut. eikä siivonnut. eikä pessyt pyykkiä.
maailma pyrkii kohti epäjärjestystä. pöly. lika. sotku.

tänään näin kuvia joissa oli ihmisen tuho.
katsoin netistä jossa oli kuollut kettu ja tyttö.
kuolleita eläimiä tienposkessa. kuollutta metsää siellä mikä joskus oli metsä. kuollutta siellä missä joskus järvi tai meri. kuollutta kuollutta kuollutta.

sitä on monta kertaa pieni.

illalla kävelee ja ajattelee sen
että monta kilometriä toiseen suuntaan vastakkaiseen suuntaan
etäisyyttä
ei ilma ole yhtään kylmää.
aurinko lämmittää jo helmikuussa.
tomaatteja ne isot hyllyt. perunoita ja lanttuja vain sivussa jos sielläkään
pastalle rivit rivien perään.

ja silti minä nielaisen kun puhutaan toisista
niistä jotka osaavat sanoa sen suoraan
minä vain
juuri sellainen ilme kuin unessakin. pää vähän vinottain leuka rintaa kohden silmät alas ylös alas luotuina minä vain
mutta minut valittiin silti
ilman pääsykokeita. minut. siitä huolimatta että minä vain.
ehkä se teki hyvän olon.
vaikka minut valittiinkin sinne minne en muka tahdo kuulua
minä vaatimaton metsänkansalainen pieni pieni pieni
miksi minä korostan sitä?

pelkään rakastuvani teatteriin.
mustasukkaisesti tahtoisin pitää sen omanani
enkä tahdo kuulla kuinka toiset perustavat teatteriryhmiä.
se oli minun haave. se oli minun.
eilen täytin hakemuksia islantiin. minun.
miksi on niin pakko omistaa? liittää päätteet ja liitteet?
jakaminen
miksi se tuntuu niin vaikealta
kaikessa
kaikille

luovuin näyttelemisestä
koska oli muita.
minä en halunnut enää mennä lavalle
oli helpompi sanoa että noh, se ei olekaan minun juttu vaan minun juttuni on
ja miksi se tekee vieläkin niin kipeää?
kaikkein kipeintä.

muistaa miltä tuntuu ihan ensimmäisen kerran
ihan yksin näyttämölle
ensimmäisen kerran nähdä teatteriesitys ja kuinka tekisi mieli hypätä seisomaan
huutaa huutaa huutaa minä minä minun minun
kuinka se tuntuu jokapaikassa
ensimmäinen harrastus jota ei jätä kesken jota ei lopeta yhden kerran, vuoden, viiden vuoden
jälkeen vaan jatkaa
jokaiseen työhakemukseen kirjoittaa edelleen
paskat
ei se ole ollut minussa enää vuosiin
mutta kun ei siitä osaa laskea irtikään

ja se on salaisuus.

en minä kehtaa sanoa sitä. että teatteri että minä. korkeintaan että kirjoitan draamaa
ei muuta. ei ainakaan että näyttelisin. enhän minä. kun en minä ole sellainen jonka
nähtyään silmät loistavat. en minä sellainen jonka nimeä lehdistä.
enkä
vaan kyllä minä ehkä joskus olisin tahtonut. uneni oli ehkä totta. ainahan ne ovat. kyllä minä. vaikka vain paikallislehdistä. kyllä se tuntui niin pahalta kuin voi tuntua kaksitoistavuoitaastatytöstä
kun ystävien nimet mainitaan mutta omaa
ei.

kun edes omat vanhemmat eivät.
koskaan.

kilometrejä kävellä.

sitäkö se onkin.
että hakee hyväksyntää. keinolla millä hyvänsä.
kokeilee tikuilla vuoronperään.
ja kaikki missä sanotaan hyvä. sinne.

tahtoisi kävellä järven jäätä. ihan hiljaa. ihan yksin. pimeässä. pimeässä.
pimeä ässä.
jäässä.

mutta ystävä lähetti minulle levyn. omansa. ja minä kuuntelin sen kolme kertaa putkeen. onnellisena.
tietysti ystäväni lahjakkuudesta mutta erityisesti siitä
että minun ei tarvitse olla kateellinen. hetkeäkään. ei edes sen vertaa kun olin kateellinen toisen ystävän soittavan amelieta pianolla leirillä ja kuinka hän kuuli siitä kehuja. minä en osaa! miksi minä en!
mutta nyt. minä saatoin vain ihastellen kuunnella. kuunnellen kuunnella. ylpeänä. tuo on minun ystäväni. ja tuollaista musiikkia hän on säveltänyt.
eniten onnea on se kun voi ihailla olematta kateellinen. kun voi jakaa.
kun voi jakaa.
omansa pois. toisen itselleen.
ja
ystävä jonka musiikkia kuuntelin
lähetti minulle levynsä siksi että hän toivoisi minun yrittävän tehdä hänelle sanoituksia.
minä saisin myös yrittää. tulla osaksi hänen musiikkiaan. sanoilla.
ja minä.
enhän minä ole koskaan lauluja
paitsi pienenä. kun oli ne talonmiehen telkkarit ja muut
ja michael jacksonille
mutta
ehkä minä voisin yrittää. tahtoisin.

tahtoisin uskaltaa
lähteä islantiin. voi kuinka.
minä yksin ja saari jossain kaukana joka on vain kirjoituksissani. kuvitelmissani.
romanttisena tietty. aivan liian.
mutta minähän olen itsekin.
just sellaisia sentimentaalisia kuvia peräkkäin niin paljon ettei voi kestää.

joskus mietin että miten kukaan voi
näinkin kauan
äidinkielenope yläasteella aineen loppuun sentimentaalinen
ja minä en ollut varma mitä se tarkoitti
niin kuin en ala-asteella innovatiivistakaan
intuitiivistakaan

minä niitä kaikkia?

huomenna luistelemaan. sitä jään pintaa joka on täällä. jyväskylässä. jyväsjärvellä. pinnalla. oikeassa maailmassa. ei minun unieni. ei minun tosieni. ei siellä missä ei ole ketään. pimeässä metsässä pimeässä. minun sisälläni oleva jään pinta. sileä. peilipinta. ei.
luistelemisestakin voi tehdä jutun. niin suuren että se muuttuu merkitykselliseksi.
niin kuin öistä.
niin kuin öistä.
meistä kun me opettelemme kirjoituksen ääntä ja kerromme että laskemme samalla tavalla. merkityksellisen. voi hitto miten merkityksellisen. niin suuren että se jatkuu aina vaan. ilman irti.
katoista. kaduista. puisista taloista.
ensimmäisestä.
ensimmäisestä.
ja todellisesta ensimmäisestä ei sitten tulekaan merkityksellistä ollenkaan.
sillä sehän oli jo.
prinsessoina ja prinsseinä ja hovipalvelijoina ja kuningattarina ja kuninkaina ja koirina takapihan aidanpäällä.

merkitykselliset tähtikuviot.
jotka vain minä näen paremmin kreikan meren yllä.

kävelyä. kävelyä.

leiri on ohi ja väsynyt
on tämä
vaikka nukkui heti tultuaan
vaikkei olisi pitänyt
nyt mustikkateetä. tai ei se ole teetä kun se on mustikkaa.

sähköpostissa oli 71 uutta viestiä

eli paluu arkeen

näkihän sen jo pyöräilijöistä
ihmisistä kadulla
hei mitä ihmettä
miten ihmiset kävelevät noin normaalisti
noin paljon aivan kuin olisi arkipäivä
niin nythän on torstai
ja pikkuhiljaa tajuaminen mitä kaikkea omassa elämässä on liikaa.

ja nyt on jo ikävä lapsia
sitäkin joka hoki minulle koko tämän päivän "miks sä kosket muhun miks, sano miks"

vaikka juuri sanoin ettei minun ehkä pidä edes harkita kesäleirejä.
kun nämä kolme vuorokauttakin olivat jo näin uuvuttavia
ja viime kesän kaksiviikkoaputkeen
oi ja voi

mutta oli kivaa.

loma niistä 71 sähköpostista

näin painajaista
itkuraivo
kunnes puhelin soi ja heräsin oikeasti
yhden leiriäläisen isähän se sieltä soitteli viitenumeroa leirimaksuun.
niin. sehän piti tosiaan maksaa jo viikko sitten...

lunta tupruttelee. ja olin aamulla niin väsynyt että aloin itkeä siitä että tietokone meinasi jäädä päälle vaikka me kumpikin aiottiin viellä nukkua. suututin poikaystäväni ja nyt hän nukkuu olohuoneen lattialla ja minä yllätysyllätys olen laittanut koneen päälle.
joskus olen itsekkyydessäni uskomaton.
ja minä kun haaveilin jäädessäni makuuhuoneseen että kohta hän tulee ja tuo minulle aamiaisen vuoteeseen lepytelläkseen. pah. minulleko muka! ja ajattelin ettei minun tehtävänäni ole ainakaan pyytää anteeksi.
nyt voisin miettiä näitä asioita vähän uudestaan.

itkuni jälkeen heräsin ajattelemaan, että minun täytyy nyt tosissani olla varovainen etten väsytä itseäni liikaa. oikeasti. tuo itku oli jo sen merkki. että alkaa rakoilla.
joskus sitä vaan pelkää ettää itse
kun ympärillä niin monet repeävät
lähipiirissäni on enemmän mieleysterveysongelmista kärsiviä ihmisiä kuin ns. terveitä.
onko se tätä päivää? vai olenko vain ajautunut sellaiseen seuraan ja elämään?

viime syksynä ystävän kanssa sienessä mietimme paljon näitä
koska kun äitimme olivat nuoria
silloin
oli korkeintan yksi kylähullu
ja joku josta kuiskuteltiin.

ja kuinka järkevää on edes
näinä päivinä yrittää pysytellä niissä "terveiden kirjoissa"
välillä tuntuu että se vaatii niin paljon enemmän
että sitä tulee vain hullummaksi

minä olen sellainen naiivi tyttö. sellainen joka tahtoo parantaa ja pelastaa maailman.
minkäs sille voi. että on sellaisia ajatuksia. eikä niitä yhdet pillifarkut ja biletopit muuta.
vaikka voisihan sitä olla helppo elää niin
ettei enää välittäisi mistään.
olisiko?

kun koskaan ei ole tarpeeksi.
mikään.
oma riittämättömyys. niin pahinta.
ja sen saa huomata joka päivä kokoajan. ettei riitä edes itselleen.
ei saa pidettyä kasassa edes yhtä huonetta. yhtä paperipinoa.

ja yrittääkö sitä sittenkin kirjoittaa
tosiaan
että saisi järjestystä? sitäkö se sitten on?
kun edes sitten osaisi kirjoittaa niin että sillä olisi vaikutusta
eikä sellaista diipadaapaa. sellaista se on minulla. sulkeutunutta ja sisäänpäinkääntynyttä.
merkityksiä merkityksiä mutta ei mitään oleellista.
ehkä siksi käännän pääni niille jotka puhuvat rakenteesta
koska en itse vain osaa.
ehkä siksi olen vihainen niille jotka puhuvat tekstistä kuin esineestä
koska minulle se on puute.

minä kateellinen itsekäs paska.
pateettinenkin vielä!
hah.

lunta lunta. olispa sitä leirilläkin. tulispa siitä hyvä. ja niin etten huutaisi lapsille.
tänään sekin tuli ekan kerran mieleen. että mitä jos alan vain huutaa niille! ja sitten tuli pelko autoistakin. että jos joudunkin ajamaan. miten minä muka yhtäkkiä voisin ajaa. vielä jos joudun ajamaan auton yksin. painajaiset tulevat vain mieleen. etten muista kumpi poljin on kaasu ja kumpi jarru ja mikä niistä olikaan kytkin.

eilen kun tulin kotiin minä pääsin turvaan.
sitten juotiin teetä. kamomillaa. sellaistakin voi.
silloin kun tahtoo vaan maailmasta ihmisistä pois. sellaisesta mihin ei kuulu tippaakaan.
pienet tytöt.
pienet uniset tytöt.
joita vain unissa ymmärretään.

kii

tänään juossut
ensin lumiukkojen kanssa tuossa kauppakadulla
ja kuullut kommentteja kuten "menkää oikeisiin töihin" "veroilla pitäis tollasia sitten elättää"
"kyllä olen kuullut, mutta ei kiinnosta" "olen kuullut, mutta olen oman osani jo tehnyt"

mutta oli myös paljon ihania ihmisiä. jotka oikeasti tahtovat vaikuttaa siihen, että maailma olisi joskus vielä meidän jälkeemmekin olemassa. sitä paitsi, vaikka konkreettinen postikortin kirjoittamisen vaikutus olisi pieni, niin onhan se sentään ele.

Tänään siis käynnistyi Polttava kysymys kamppanja, te, jotka ette ole vielä allekirjoittaneet korttia kansanedustajalle, niin käykäähän täällä : POLTTAVA KYSYMYS

juostuani supisuomalaisten perässä juoksin ylelle, radio keski-suomeen. siellä minua piti haastatella luontoelokuva tapahtumamme suhteen. noh, haastattelija ei vaan tullut, ja lopulta menin kärttyisän vastaanottovirkailijan luokse ja pitkän pähkäilyn päätteeksi selvisi, että haastattelijani oli jäänyt kotiin hoitamaan kipeää lasta ja juttu oli siirtynyt jollekulle toiselle, joka ei osannut minua tunnistaa. noh, saimme jutun tehtyä ja se tulee radiosta sitten joskus.

Radion jälkeen kiiruhdin taas kauppakadun ja lumiukkojen kautta syömään ystäväni kanssa, jonka jälkeen kiiruhdin tulostamaan näytelmää jonka jälkeen kiiruhdin muokkaamaan sitä, jossa emme saaneet sitä loppuun asti muokattua, ja kiiruhdimme harkkoihin, jossa teimme kontakti-improa, joka on muuten tosi pelottavaa, koska minä oon niin pieni enkä jaksa nostaa ketään ja ihmiset vaan pyörii päällä ja sellaista mutta sitten jaoimme roolit, ja minä olen rouva eukkonen, ja juuri sellainen rooli siis, jossa on paljon sitä ns. kontakti-improa ja ehkä lauluakin! hui hai hui! kuvitelkaa minut laulamassa julkisesti...mutta onneksi se on sellainen rooli, ettei laulun tarvitse olla kaunista.
ja nyt tulin kotiin ja ahmin söin suklaatakin koska oli niin kova nälkä
ja olen ihan täynnä kaikkea touhua.

huominen päivä ei tunnu yhtään sen helpommalta.
pitää vielä soittaa erikoiselle valokuvaajasedälle.

ja ja ja ja ja

yhdessä unessa menin äidin kanssa uimaan. oli kaunista. mutta uimarannalla olikin kauhean korkeat ja suuret aallot ja sitten alkoi sataa vettä ja karikin oli siellä ja hän tykkäsi uida vesisateessa joten juoksi veteen ja minäkin ja äiti varoitti minua aalloista ja sukelsin ja kun yritin tulla pintaan en saanutkaan henkeeni happea vaan hengitin vettä koska aina ne oli aallot ja minulla oli silmät kiinni ja aina vaan tuli vettä henkeen ja yritin pidättää hengitystä ja lopulta pääsin (kai) vedestä pois.

jos menee tärykalvot rikki ei tiedä missä on pohja ja missä pinta.

ja nyt pitäisi jaksaa mennä suihkuun. kun ei ole järveä.

mummillani on huomenna syntymäpäivä. enkä ole muistanut häntä mitenkään. rakasta mummiani. ehkä soitan hänelle huomenna. jos aikaa jää pieni.

on niin paljon rakkaita ihmisiä olemassa.
toisinaan sitä ajattelee selvin päin sitä mitä ystäväpoika sanoi perjantaisissa bileissä
mä rakastan teitä kaikkia
te ootte ihania

seuraavat aamut

aamulla
tuntuu aina aamulta. sellaista. että arki. että valo.
lumi ehkä ei enää pakkasta niin paljon
jalat eivät kylmiksi eivät onneksi kipeitä vilustuneita tuuleen
siihen joka aina tietyssä kulmassa
siinä kohdassa jossa
tie menee suoraan

on vaikea herätä kun ei ole nukkunut.
nähnyt unta vain ehkä.
mutta on hyvä olla helpottunut. että tietää mitä on olemassa.
tietää puiden väleihin. taivaan joka ei tänään ehkä riitäkään tähtitorniin koska on pilvinen.

lukee tytön kirjoittaman muurahaiskohtauksen ja se on loistava. mutta ei silti ajattele ettei itse osaisi että omat olisi huonoja. vaikka voisi ajatella.

voisi ajatella paljon muutakin.
mutta hymyilee vain.

koska pian on kevät ja näkee
tukholman kaduilla tytön jonka kanssa joskus jakoi huoneen
tahtoisi nähdä myös sen jonka kanssa luisteltiin ja luisteltiin

melkein samana päivänä kuin nyt
kävelemässä

ympäri ympäri ympäri
emme ottaneet numeroita, ja jää oli täynnä kieliäpuhuvia
ja meidän sanamme toistemme perään
kankeat sormet kuumaa
juotavaa
sen jälkeen kun on ensin luisteltu koko päivä.

talvi talvi, minne se katosi

ehkä täälläkin on lintu lähtemättä.

ensimmäinen runoni oli aamut alkavat keväästä
minua naurattaa että olen joskus kirjoittanut runon
runoja
puhunut runoudesta
mitään ymmärtämättä
ja sitten
myöhemmin
nauranut kun joku toinen on sanonut että sinähän kirjoitat runoja
minä, minäkö?

niin pieniä valintoja. lopultakin.
että lähteäkö islantiin
lähteäkö ahvenanmaalle vai orivedelle
ja sitten päättääkin aloittaa kirjoittamisen.

nukahtaminen. nyt keskelle päivää.
olisi parasta.
vaikka tämäkin aamu niin kuin edellinen aamu
huominen täysin erilainen.
on viittomia, joita täytyisi muistaa.
tarina opeteltavana. kuvasta. siinä on tyttö jänis sylissä. pitää tehdä se oikein päin ettei tule saatana. vaikka se jonka kanssa ystävä puhui junassa. tädit taustalla.

olen voittanut kaksi peliä peräkkäin.
toisessa en sen tähden joutunut riisumaan
ja toinen oli carcassonne.
miksi se piti mainita?
hyvä voittaja hyvä häviäjä.

aamut aamut.
miksi tuntuu unelta
unitotta

voiko sittenkin kävellä lumenpintaa? sellaista ihan ohutta
kattojen välissä vaikka
ikkunoiden ohi puutalojen ohi maisemien ohi kaupunkien ohi
ohi
kuka seisoi eteisessä ja katsoi ohi? peilistä.
edelleen vastapäisen talon läpi näkee ikkunat molemminpuolin huonetta
tai sitten se on lasinen taulu

mistä sitä tietää
vaikka öisin olisi monta kuuta
sama tematiikka kaikissa lauseissa
kuviteltu tosi kuviteltu
kilttituhmakiltti
sanoja jotka
peräkkäin
tekevät merkityksen

minulla on ystäviä. minulla on ystävä.
ehkä yksi uusivanhauusi. tai pelkkä vanhauusi.

yksi tyttö löysi kadulta kissanpennun. noin vain.
kuka niitä heittää parvekkeelta alas?
kenen tikapuita pitkin taivaaseen?

hyvä.
on hyvä.
ehkä on sittenkin hyvä.
että on aamujakin. aamutkin ovat totta.

loskaa.

tää nukkuis vaan mielellään
juossut juossut
pitkin kaupunkia
odottanut
julisteita mainoksia
tulkaa kaikki katsomaan elokuvia
sellaisia kaikkia luontojuttuja. 16.2, 1.3, 13.3

ameeba peli on mahdottoman paras. pelasimme sitä lauantaina. täällä meillä. sitä ei voi pelata kahdestaan. mutta meitä oli paljon. mutta meillä ei ole sitä peliä. se oli lainassa. ja sillä on vaikea englanninkielinen nimi. mutta siinä syödään ja kakataan ja ostetaan geenejä ja liikutaan ja tuulensuunta ja ajelehditaan ja rahaa ja vahinkoa ja sen sellaista. se on hyvin monimuotoinen peli.

eikä ole herkkuja. tekisi mieli vain mussutella karkkeja ja sellaisia. suklaita ja sellaisia.

kirjoituksen ääni on tänään tasainen pulla.mössö. sellainen laiska nukkujan ääni. sängynpohjasta.

huomenna laskemaan mäkeä. vappukin on samana päivänä kun helatorstai.
pääsiäinen aikaisin.
vai myöhään? aikaisin

nukkumista nukkumista kiitos
ei enää yhtään sähköpostiviestiä.

on tuuli
mutta olo joka tuulessa tuli on mennyt jo
valkoiset huonekalut olivat mustia
ei ole varmaa kaupungistako vain

mutta kun tuulee vinosti
takista sisään ja taskuista
kaikkialle lunta
ja sitten vielä
hymykään ei riitä eikä se että oikeasti tulee iloiseksi
kaikki ovat vain ohikulkijoita
niitä tavallisia mitä tahansa

ja sitten koko matkan kirjoittaa päänsä sisään
kirjoittaa kaikki lauseet jokaisen
tanssimisesta
kuinka ystävä kuulokkeet korvillaan ihan yksin itsekseen ilman kouluja
tanssii
joka päivä
voin kuvitella sen kauniina
mutta minä kävelen enkä osaa liikuttaa jäseniäni
vaikkei se ole oppimisesta kiinni
eihän?

puristaa huulia hampaitten väliin
lumi nousee alhaalta ylös

ei enää tahdo kirjoittaa uniaan koska ne ovat samat
samat vuodesta toiseen
pohjimmiltaan
ovia lukitaan ja ovia avataan
ja joskus kirjoitti aina lukottomat ovet
vaikka on nippu avaimia
rakastaa niiden arvuuttelemista

mutta lumi minun pimeyteni
koti joka ei koskaan ole valmis
perhesiteet
sellainen käsite joka ei merkitse mitään muuta kuin objektiivisuutta

jalalla maahan ruudukkoja
jokaiseen ruutuun voi valita mitä pistää
voi kirjoittaa numeroinkin
matkat muuttuvat lyhyiksi
niin lyhyiksi että tahtoisi jatkaa
vielä vielä vielä
niin kuin unta vaikka on jo puoli kymmenen
yksitoista

mutta kun irrottanut lukon eikä toinen vielä tiedä
avaa oven koska liian paljon pitää kädessä lukon palasia
kysyy mitä minä olen tehnyt
kysyy miksi minä
niin kuin vuosia aikaisemmin vuosia vuosia oikeasti
niiltä tytöiltä jotka tissejä pyllyjä neniä korvia
kikattivat, heittelivät ja kuiskasivat
mitä minä olen tehnyt
ja hän vastaa
liian monta kertaa sanonut

sama tunne.
ja sen tietää pelosta. kuinka monta kertaa voi yrittää
lähettää viestejä joihin ei vastata
kirjeitä joista ei koskaan kuule mitään, yhtään
istumme siinä niin vastausten ja minä yritän kiinnittää huomioni mihin tahansa muuhun
ja mummi sanoo ettemmehän me
ei me

mutta sille ei mahda mitään että auto ei lähde liikkelle enää risteyksen jälkeen
eikä sitten sillekään
että yhdetkään liikennevalot eivät muutu punaisiksi

sitten ei tee yhtään mitään
välinpitämättömänä kuin ohimennen kysyy
ja vastaukset ovat samanlaisia
kaikilla
olankohautuksia äänen vähän kiristyessä

niin kuin ennenkin
paremmin
huonommin
niin kuin ennenkin

pidätetään hengitystä.

on rakennusten kattoja
kiellettyjä mutta onhan sinne silti kattoluukut
on matkoja
joita voi tehdä ajatuksettomin mielin

puhallusta ilmaan

jalan kääntämistä suunnasta toiseen ja toisinpäin

metsää
vielä on metsää
joissa puita
ja puissa oksia ja kaarnaa

kuvat jotka aina muuttuvat piirrettäessä esittämättömiksi
kasvot jotka vaihtuvat
tietysti
eiväthän he voisi olla samat
vaikka unissa
sama voi olla kaksi samaa ja muitakin yhtäaikaa
jäätä ja sulaa vettä sen ei ole väliä

jalkoja upottaa hankeen
saappaista litratolkulla
verta valuttaa valuttaa
kirjaston aulassa odotusnumero kädessä
pyyhkiä puhtaaksi
ihmisten kasvot
koirien naamat
sillä siitähän sen erotti ihmisillä kasvot eläimillä naamat

joskus kävellä taas rantaa
jonka aina muistaa kuvista
kiviä vettä ja puu
lokinpoikasia
niiden suut auki emoa
kasvot iltaan.