opiskeli jo neljä tuntia
ja sitten
alkoi suomentaa satua, joka sitten päättyikin siihen että
kalastaja ja kalastajan vaimo tipahtivat alas yrittäessään taivaaseen jumalan luo pannukakkuja tarjoilemaan
ja litsaantuivat ja pannukakut lensi ja aivot pullahti ulos ja levis sammaleksi

tässä vaiheessa ajattelin: tämän täytyy olla islantilainen satu
ja niinhän siinä sitten kävikin että se perustui islantilaiseen kansantarinaan

mutta en oikein tiedä
voiko noin kertoa kolmivuotiaille
että älä kuule kurkottele taivata kohti tai aivos mössöks muuttuu

ja toinen satu
oli lehmästä jolla oli luukku mahassa
Tomi Kontion
mutta loppu
jossa äiti on ripustanut isin kuivumaan narulle pihalle
tuntui
hmmm
siltä että se ehkä tuntuu vanhemmista epäilyttävältä

on ahdistava kertoa satuja lapsille kun niiden vanhemmat on kyttäämässä vieressä tuntuu että ne kuuntelee punakynät kädessä jokaista mun sanaa ja alleviivaa kaikki, joissa on jotain arvoja tai ideologioita
mitä tahansa
että ei saa mainita sanaa Jumala
eikä Loitsu
ja että millaisia sukupuolimalleja antaa että millaisia perhemalleja millaisia toimintamalleja
että kaikissa
tarinoissahan on jotain
että miten voisikaan olla mitään arvovapaata
mitään neutraalia
kun ei ole

ja unessa
oli yhtäkkiä ympäröitynä
sylissä
lämmin ja turva
että ihan kokonaan

ulkona sataa kylmää
ja pimeä jo kolmelta
joka päivä aikaisemmin aikaisiemmin katulamput

ja pitäisi tehdä osoitekirja

lista lista lista lista
tuntuu että aivot
ovat listoja
irrallisia lauseita muistettavista asioista
lokerot
tämä
ja tämä
ja tämä ä
ä t ä m

ja lasten kehityksestä lukiessa
itsenäistymisestä
muistaa kun
ei halunnut mennä eskariin
ei muista miksi
jotenkin ei tykännyt siitä että piti mennä sinne hoidosta
että äiti tai isi ei koskaan vienyt vaan kesken hoitopäivää
ja että muut lapset tuli samasta hoidosta mutta minä vain eri
kauempaa miten muistaa että olisi pitänyt kulkea yksin (niin kuin muistaa kurkistaneensa ikkunasta isomummun ruumista)
ja sanoo että vatsa kipeä
mutta hoitotädit ei usko, tietenkään
koska eihän vatsa ollut kipeä
mutta itkee itkee vaan ja että on kipeä ja sitten tehdään peti sohvalle
ja koko päivä on maattava sohvalla
koska eihän vatsakipu voi lakata kun eskari on mennyt ohi
pitää teeskennellä koko päivä
sitten vähitellen iltapäivästä
ottaa kirjan hyllystä että ehkä voi vähän lukea
hiljakseen
istua sohvalla ja lukea mutta ei leikkiä, ei
kun vieläkin outo olo mahassa

ja kun on tutustuminen kouluun
ei suostu silloinkaan
että kun hoitotätin kanssa olisi pitänyt
ei äiti, ei isikään ehdi
ja kaikki muut menee äitin tai isin kanssa
ja sitten on ehkä että naapurin pojan kanssa mutta
ei
sanoo ei
ja sitten myöhemmin
kysytään miksi et tullut meidän kanssa
sanoo
mitä sanoo, ei muista
mutta luultavasti joku valhe
koska oikeasti ollaan vaan siinä puistossa jossa on isot shakkinappulat

ja myöhemmin
kaikki
miksi et ollut silloin täällä koulussa silloin
kaikki olivat jo näheet toisensa

eikä suostu iltapäiväkerhoihin ei suostu mihinkään hoitopaikkoihin
vaan kyyhöttää mieluummin nurkassa
kyyhöttää vaan ja odottaa tärisevin sormin isoveljeä kotiin
että voi taas hengittää
ja jos vahingossa lopettaa leikin vahingossa tauko
pitää kääntyä ympäri koska olikin vahingossa selkä oveen päin pitää kääntyä niin että näkee koko huoneen kerää kaikki lelut syliin ja istuu sängyn perimmäiseen päätyyn
että jatkuisi taas leikki että jatkuisi jatkuisi mutta
jos on tullut tauko ja jos on tullut hiljaisuus
mahdotonta jatkaa kuuntelematta

sanomalehti edessä pöydällä, sinisellä sohvalla, sähkönsinisellä, joka ennen oli huoneessa, mutta pappa kuorsasi ja se on siirretty ja nyt on isompi huone, isompi kuin veljen

istua keittiön jakkaralla katsoa ulos sadepisarat ikkunassa näkee ulos ja sisään näkee talon lävitse. keittiöstä viherhuoneen kautta takapihalle ja etuoven ja kadun näkee kun naapurin poika pyöräilee kotiin, b-ryhmäläiset

kysyy äidiltä että miksi valitsi aamuryhmän, äiti sanoo ettei se kai ollut valinta vaan että ne jaettiin
ei, minä sanon, kyllä minä sain valita, että ne meni muuten kaupunginosan mukaan
että a-ryhmäläiset tuli kaukaa
ja b-ryhmäläiset sieltä mistä minä, mutta että sai myös valita jos halusi, jos oli joku syy toisin
ja miksi minä aamuryhmään, miksi aikaisin kotiin, kun kotona ei odottanut mikään
äiti sanoo, että en halunnut olla aamuja yksin

kummat pahempia aamut vai iltapäivät, minä ajattelen nyt?

mitä sellaista äiti muistaa, mitä minä en
ja mitä minä muistan ettei äiti
äiti ei muista mitään, hän sanoo, hän ei oikein muista, ei paina mieleensä yksityiskohtia niin kuin minä. ei muista vai ei halua muistaa. missä raja.
ja meillä on kuva kun kummitädin jalka minun jalkaa vasten siinä mökin kentällä
ja minä muistan
että juuri sinä päivänä kummitäti sanoo ettei minusta voi koskaan koskaan tulla balettitanssijaa koska minulla niin iso jalka
olenko minä neljä vai viisi ?
ettei minun kannata mennä koripalloon koulun jälkeen, koska olen niin lyhyt, he nauravat, nauravat koko perhe minun typerälle toiveelleni mennä koripalloon
olenko minä seitsemän vai kahdeksan?
että enhän minä osaa laulaa, en kai minä nyt kuoroon, äiti sanoo
minä olen kahdeksan tai yhdeksän.
eikä sanaakaan ensi-iltojen jälkeen
vain toisista tytöistä, että kyllä se ja se on sitten taitava, että hänessä ja hänessä on kyllä jotain ja on lahjakas
mutta ei äiti muista. ei mitään näistä. itkee kun sanon. itkee että ei kai hän ole voinut sillä tavalla, että ei hän olisi koskaan voinut että ei hän ole tarkoittanut että kyllähän meitä on aina kannustettu ja kehuttu, onhan ? onhan ? epätoivoisesti
epäonnistumisen pelkoa väärintekemisen että olisiko sittenkin
ollut huono
äiti

minä halaan
aina halaan ja sanon äiti.

ja mies ja nainen punaisissa takeissaan tupakalla
takaovella

lukiessa huomaa että jostain syystä
on kasvanut riippuvaiseksi arvostelusta
että kuinka vastustaa, Peterin jälkeen alkoi vastustaa kehumisiakin (mitä tekee kyllä itse koko ajan nykyään) mutta on itse
riippuvainen
ollut
lapsena miten muistaa kaikki ne kerrat kun ei
ole arvioitu
että kun ei ole arvioitu
on epäonnistunut

ja muistaa ne kerrat kun on
sanottu ei
kun on sanottu kyllä

muistaa liikuntasalin lattian
jostain syystä itkettää, joku on sanonut jotain
harjoiteltu ehkä tanssiesitystä
ja tyttö, lyhyttukkainen ja laiha, tyttö joka seurustellut sen pojan kanssa josta itse, jotka järjesti yhteen, tyttö jonka huivi on yhä vaatekaapin ylähyllyllä, sanoo
mutta
osaa näytellä
että
loistava
ja katsoo punaisia, sinisiä, valkoisia viivoja puulattialla ja piirtää niitä sormella kuljettaa
hymyilee, ei
kyllä, ja kaikkien katse niin
se on sinun juttu

ja sen muistaa kun seisoo koulun pihalla
tiilirakennus uudessa kaupungissa
ja
ei tunne ketään
kaikki seisoo
eikä voinut syödä aamulla mitään ei voinut hakaniemen torillakaan ja äiti kulki kokoukseen
ja bussin ikkunasta uloskin kun itketti
ja sitten tulee se lista
ja se poika ei pääse mutta minä olen jo tiennyt
ja sitten on jo päivä kun kävellään pääkaupungin kaduilla
ja etsitään asuntoja internetistä
ja on jo päivä kun ajattelee uusia perunoita bussissa ja kävelee
heiluttaa kassia koko matkan
ei ketään hakemaan kävelee portaat takapihalta parvekkeelle
aurinkoa ja viherhuone kuuma
valoa kaikista ikkunoista
jotain uutta
uutta
ettei uskaltanut edes kuvitella mutta
totta

että ensimmäistä kertaa
se mitä on toivonut
muuttuu toteeksi
että vaikka äiti
on sanonut ettei unelmoi
koska se on turhaa
ei johda
mihinkään

mutta ensimmäistä kertaa on
toteutunut toive

ei se ole ensimmäinen kerta
on ollut se kerta kun saa esittää tyttöä joka pelkää hallitsemattomia tilanteita
se kerta kun päätetään pojan kanssa että kai me nyt sitten ollaan yhdessä
mutta se ei ole ollut edes toive, ei toisella kertaa, ehkä ensimmäisellä
mutta sitten alkoikin toivoa ettei olisi toteutunut
niin kuin siitäkin että veljellä ei olisi enää yhtään ystävää
että kaikki alkaisi vihata
tai se kun halusi olla kiusattu, yhtäkkiä vain
tyttö nimeltä Henriikka, jolla vaaleat pitkät hiukset
oli kiusattu (oliko sellaista tyttöä edes?)
että halusi yhtäkkiä olla. sellainen. kiusattu.

vanhempien avioero ei sentään toteutunut.
eikä kuolemat, oma tai kenenkään koskaan.
eikä meille hankittu koiraa.
eikä paljastunut yllätys siskoja.

ja jos saisi toivoa nyt
kolme toivetta niin kuin saduissa
toivoisi varmasti yhtä tyhmästi, aivan yhtä tyhmästi kuin ukko vaimonsa nenään makkaran.
tai tikapuut taivaaseen.
tai sitten toivoisi sellaista
joka voisi toteutua muutenkin
yliluonnotonta

niin kuin että näkisi valaan ja että sinivalaan ehkä
ja siinä se on
kymmenesosa ehkä sen selästä mutta kuitenkin
ja nauru meissä kaikissa

unissa voimat niin että tahtoo nähdä uudestaan ja uudestaan
maata aamulla vähän aikaa ja palauttaa mieleen
pimeässä, pimeässä
ympärillä lämpö
unissa mutta
se tuli se valo ikkunoistakin
sitten
sitten kuitenkin.

Uskomatonta, miten olen voinut saada aikaan
tulin pohjanmaalta muutama tunti sitten, kuolemanväsyneenä
sillä uni ei ole tullut öisin ihan niin nopeasti kun olisi tahtonut
ja olisin voinut mennä suoraan nukkumaan
mutta ehei
minä ryhdyin kirjoittamaan viittomakielen tehtävää
ja sainkin neljä ja puoli sivua aikaiseksi. jihuu. vähän vielä muotoilen ja sitten se on siinä.

voi kunpa rästitehtävätkin onnistuisivat noin helposti.
olen kuolemassa koulun kanssa, koska en ole saanut viime vuotisia tehtäviäkään tehdyksi
ja tuntuu vähän kurjalta heittää kymmeniä opintopisteitä kankkulan kaivoon
vain sen takia ettei jaksa kirjoittaa yhtä tai kahta esseetä
tai mennä tenttiin

niin. sekin.
havahduin taas tähän. että valmistumiseni kandiksi on roikkunut jo viime keväästä asti
noh, oikeasti se olisi ollut mahdollista bilsan takia vasta jouluksi
mutta
vieläkin ne kaksi tenttiä tekemättä
maturiteetti ja yksi naistutkimus. kuusi op.

no, eipä sillä kai väliä.

olen ottanut opiskelun suhteen vähän sellaisen hällä väliä suhtautumisen
vakuuttelen itselleni jatkuvasti
että teen suoritukset vain niistä joista tahdon
ettei ole järkeä suorittaa vain suoritusten vuoksi

ihan hyvä periaate sinänsä
mutta kun tiettyyn tutkintoon saattaa kuulua sellaisiakin opintoja jotka eivät nyt ihan välttämättä ole aina just niitä joita tahtoisi suorittaa...

olen pudonnut graduihmistenkin kelkasta.
ja pysyttelen mielelläni takaa-alalla. en ole esitellyt kenellekään tutkimussuunnitelmiani (ei minulla ole sellaisia!) paitsi joillekin ystäville ja joillekin ohimennen vähän puhunut ja vähän innostunut mutta
tahdon tällä kertaa tehdä tutkimuksen jostakin sellaisesta aiheesta, joka minua oikeasti kiinnostaa.

mutta kun oma kirjoittaminenkin on jäänyt
se murehdittaa
vaikka kyllähän minä sitä näytelmää tein
ja nyt pitäisi opetelle repliikit
huomiseksi
mutta on tarinoita jotka olisi jo aika kirjoittaa loppuun
keskeneräisyys vuositolkulla
tuntuu tyhmältä sanoa että on kirjoittanut jotain jo kolme vuotta
kun oikeasti
on uhrannut siihen aikaa ehkä just sen vuoden
jos sitäkään
kun on koko ajan kaikkea muuta

huomenna on kevätkokous
ja kun näin intoa puhkun
ja kukaan ei ole taaskaan reagoinut sähköposteihin (miten yllättävää!)
voisin ehkä kirjoittaa esityslistan ja laittaa sen kaikkien luettavaksi listalle.
nää on siis järjestöasioita, jotka eivät ketään kiinnosta (niin kuin joku muu asia kiinnostaisi)

islannistakin olen tehnyt satuni.
lauluista. valaista. ja tänään laskin ystävieni syntymäpäiviä
ja vertailin kolmea
he ovat kaikki syntyneet miltei samoina päivinä. viikon sisällä.
ja kaksi heistä muistuttavat minulle toisistaan. he ovat minulle sama. monella tavalla. eikä vähiten ylösnostettuina ja ihailtuina. mutta kolmas. hän on aivan toisenlainen. totaalisesti. kunnes tajusin yhtäkkiä että eihän. hän vain tuo ne samat piirteet esiin täysin eri tavalla.

mutta eipähän syntymäpäivillä ole väliä.
näköjään ei muutenkaan minulle, koska olen unohtanut autuaasti juuri hyvien ystävieni synttärit. tänään on yhdet. mutta tämä yksi on petroskoissa.
minun pitäisi liimata otsaan lappuja joissa lukisi
muistathan tänään että sinulla on ystävä

minä odotan muutosta.
siksi kai nyt islannista.
touhotan.
enkä oikein tiedä miksi.
olenhan kuitenkin kokoajan työn touhussa ja kaikki on hyvin hyvin

poikaystäväni ystävä ennusti minulle tarotkorteilla
ja yksi kortti oli sellainen
että minä menen eteenpäin keinolla millä hyvänsä
tulen tulielementti
että muutosta vain halajan
omia etujani
paholainenkin olin. joidenkin mielestä.
niin. sellainenhan minä.
mutta on niin helppo jäädä aina paikalleen
kuitenkin
vaikka olisikin tulen tuli
kaunista olla maa
sittenkin
kasvaa ja juurtua ja puut
mutta jos ei ole puu niin ei ole
vaikka sellainen paikka olisi monta kertaa sanottukin

ehkä minä jäämaassani näen
olenko puu
kun siellä ei ole
että kaipaanko minä metsään
tai edes ikkunasta näkyviä vaahteroita
osaanko olla kun on vain merta ja kiviä
kestänkö sen tuulen ja sateen
jäämaan
sittenkään

kun eihän se ole satu.

muista.

kun se ei kuitenkaan ole. sitten. enää. niin kauan kun se on kuva. se on. mutta heti. kun ottaa askeleita todellista merta kohti todellisilla kivillä jalat
lakkaa
tai
entä jos
entä jos kivet todellisina ovatkin vielä enemmän. että ne ovat kylmät mutta ne ovat juuri sellaiset kun on kuvitellut ja tuuli tulee juuri siitä kulmasta
tai vaikka se tulisikin eri
niin se olisi kuitenkin tuuli
ja siitä pitäisi
ja merinäköalasta
äänistä jotka kaikuu ihan eri korkeuksilla
jos todeksi muuttuessaan ei olisikaan huonompi
vaan

peterini lause " kuvitelmat ovat usein pahempia kuin todellisuus"

mutta jos ei halua todellisuutta.
jos haluaa kulkea sitä rajaa pitkin
jatkaa matkaa linja-autosta linja-autoon, raitiovaunusta raitiovaunuun
lumisateesta lumisateeseen ja kaatosateeseen
jos ei tahdo miettiä miten kehitetään varainhankintaa, miten
organisoidaan jätteenkäsittely miten
kehitetään ympäristökasvatusta

jos tahtoo vain kulkea ohuita rajoja pitkin
kulkea ja kulkea
tahtoo kuin unessa
lumihankia ja opetella tähtikuvioita joka vuosi uudestaan
juoda teetä kuvitteellisesta kupista
pistää kielen alle salmiakkikarkin, joka muuttuu suklaaksi kun tuntuu
jättää tiskit tiskaamatta, koska sellaisia ei ole
unohtaa ilmastonmuutoksen
uida pellolla heinäseipään päästä
niin kuin mies kertoi
sukeltaa peltoon
miten voi?

miksei voisi.

"Meidän piti käydä suihkussa, olimme viimeisinä, Valsang seisoi ikkunan takana, Humlum meni suihkuhuoneeseen ennen minua. Hän käveli lämpimästä suihkusta läpi kuin sitä ei olisikaan suoraan ensimmäiseen kylmään, ja siihen hän jäi seisomaan. Hän ei liikahtanutkaan, seisoi vain paikallaan ihon muuttuessa ensin punaiseksi ja sitten valkoiseksi, hän katsoi jalkoihinsa ja tiesin hänen seisovan siinä, jotta minä voisin jäädä lämpimään suihkuun eikä minua hoputettaisi eteenpäin. Minä olin ummistanut silmät, lämmin vesi sulki minut sisäänsä kuin seinät, en ollut koskaan seissyt suihkussa niin kauan.
Katsoin Humlumiin, hän seisoi hämärässä ja katsoi jalkoihinsa, aivan niin kuin silloin. En voinut olla ajattelematta Augustia hoitohuoneessa ja Katarinaa joka nukkui uuden valvojan vieressä, enkä minä sitten enää voinut luovuttaa ja antaa mennä. Silläkin kertaa minä olin lopulta tuupannut hänet eteenpäin ja mennyt ensimmäiseen kylmään ja toiseen ja sitten ulos."
(Peter Hoeg: Rajatapaukset s.214)

Selailin eilen taas Rajatapauksia. Se on edelleen minun kirjani. Se on niin tärkeä! En enää pysty lukemaan sitä ääneen.

Peter on vielä minun, vaikka minä menetän kaikki sellaiset joista muutkin alkavat pitää.
Luulen, että Lars on pikkuhiljaa menetetty. Ei minua enää kiinnostaa kuin vähän, ihan vähän vain. Olen omaksunut välinpitämättömän ilmeen. No, ei se nyt ollut niin kummallinen. Ja sitten kääntää selkänsä.
Niin minä teatterinkin kun yhtäkkiä minun kanssani 150 samaan aikaan aloittanutta ja kaikki teatterista kaikki näyttelijöiksi
ja sitten oli kuitenkin vielä kaksi saman kokoista ryhmää, vanhempia, joita opetttajat ylistivät ja joita tietysti katsottiin ylöspäin ruokajonoissa ja käytävillä. Tuo on siinä elokuvassa tuo on siinä sarjassa tuo on sen ja sen näyttelijän tytär tuo sen poika
niin
sitten tuli taas huomaamaton tyttö joka aina tarkkailee
silloinkin kun se sanotaan ääneen ja kaikki kääntyvät katsomaan
mutta sitten oli viimeinen kurssi
viimeinen jolle en olisi tahtonut edes mennä
koska se oli fyysistä teatteria
ja ennenkaikkea koska se oli
ohjaamista
mutta siellä opettaja yhtäkkiä sanoo ääneen että vau
minulle
hän sanoo sen minulle
ja koska minä olen kermakissa sellainen jota silitellä joka kehrää
tietysti
ja sitten henkilökohtaisessa palautteessa hän sanoo minulle
että harkitse tosissasi
ohjaamista
ja mites käsikirjoittaminen?
ja sitten minä
onnesta onnena kirjoitan näytelmän ja ohjaan sen
ja sitten minulla onkin taas teatteri.
kunnes
ympärillä on taas kasapäin niitä jotka osaavat sen muka paremmin
ja kaikenmaailman ylioppilasteatterilaisia joilta pitää anella saisinko
sitten on taas otettava välinpitämätön ilme ja pah

mutta
kirjoittaminen
vaikka vuosi kirjoittavien ihmisten ympäröimänä
vaikka asuu toisen kirjoittavan ihmisen kanssa ja jakaa
niin
se ei ole kadonnut
se että yhtäkkiä huone oli täynnä taitavia lahjakkaita kirjoittavia
ei ottanut minulta pois
ei mitään
vaan minulle vain vahvistui
minä sain heiltä
oli yhteisö
ensimmäistä kertaa
minua ja toisia yhdisti kirjoittaminen
mutta miksi?
miksi se että muut, ottaa minulta pois kaiken
muun paitsi
kirjoittamisen
miksi kirjoittaminen on poikkeus?

se on niin kummallista.

onko se sitten niin
että kun kirjoittaminen on kuitenkin yksinäistä
kun sitä tekee itsekseen kuitenkin
sitä ei jaa samalla tavalla
se on minun
ja minä kirjoitan niin kuin minä kirjoitan
ja toiset kirjoittavat kuten he
me emme voi kirjoittaa samalla tavalla
minä en voi verrata omaani toisiin
koska ei ole mitään järkeä verrata ihan eri
että ehkä kirjoittamisessa ei ole niin kuin näyttelemisessä
että voisi sanoa huono hyvä taitava lahjakas lahjaton vain kaunis kömpelö
en tiedä
ei
kyllä voi sanoa että ihan paska teksti
ja voi sanoa että vau
ei kai se sitäkään ole

kai minun sitten pitää vain olla
onnessani siitä että minulla on vielä jotain

peter
ja kirjaimet.

"Sitä ei ole helppo ymmärtää. Että jollekulle voi olla niin tärkeää kysyä ja saada vastaus. Tärkeämpää kuin mikään muu. Ehkä jopa tärkeämpää kuin rakkaus.
Sitä on mahdotonta ymmärtää. On pakko antaa periksi ja sanoa: niin se vain on. Että heidän on pakko tietää. Maksoi mitä maksoi. "
- Peter Höeg, Rajatapaukset -

Hassua, että avatessani pitkästä aikaa kirjani sieltä tuli tämä lause. Niin monta kertaa olen ajatellut tuota lausetta ja kirjoittanut sitä. Olen pyytänyt sillä anteeksi. Olen laittanut itseni siihen, samaistanut. Tietenkin kysyjään.
Joskus on vain mahdottoman vaikea hyväksyä sitä, ettei kaikkeen voi saada vastausta, ettei toinen ehkä tahdo tai edes pysty selittämään kaikkea.
En tiedä.
Tällä hetkellä minusta kyllä tuntuu, että osaan olla kysymättä.
Mutta ei se poista sitä, ettenkö tahtoisi vastauksia.
Olen vain sullonut kysymykset itseeni. Ehkä.
Tai ehkä olen saanut vastaukset jo. En ehkä kaikkeen. Ja ei kai kaikkeen voikaan saada.
Enkä tahtoisikaan.
Mutta tietyllä tapaa minulla on varmuus. Kaiken epävarmuuden alla.
Että vielä ovat puut
jotka ovat tulevia
että vielä ovat puut

olen täysin kyllästynyt tietotulvaan
rutiininomaisesti poistan sähköpostiviestit jotka koskevat maailmantilaa ilmastokysymyksiä vaalipaneeleita sitä ja tätä ja sitä ja tätä
en jaksa lukea enää uutisia en jaksa yksinkertaisesti
eikä mikään tunnu enää liikuttavan
niin, niinhän se on, ja niin ja niin
kohautetaan olkia ja kävellään eteenpäin

tänään oli uskomattoman kaunis iltapäivähetki
lumi satoi kuin ei olisi satanutkaan
se vain leijaili paikallaan
kaisa sanoi hyvin kuin kesällä sateenkaari
ja aurinko heijasti jokaisen
se oli kuin taikaa
ohutta ohutta lasia ja sen läpi oli kuljettava
kauemmat rakennukset olivat sumun peitossa sillä sellaiseksi
tämä taikapöly teki ilman

ja on lokeroita
sellainen kuin iltapäivän lumisade ja lauseet kirjoistani
on unet ja vintti jonne jatkuvasti yritän kiivetä
ja sitten on maailma jossa on satsumoita omenoita kassaneitejä ja hyvänolonkauppoja
ja vielä toinen maailma
niiden kaikkien takana niiden maailmassa jotka ovat niin kaukana että voi lukea vain uutisista
ja kaikessa ollaan ikään kuin yksitellen
vaikka tietysti ne yhdistyvät
mutta aivan kuten pistämme luonnontieteilijät yhteen rakennukseen ja taiteentutkimuksen toiseen
pistämme konkreettiset ja
oman maailmamme

minä olen nyt tässä olen tässä
mutta

ehkä siitä tulee tämä ahdistus
että on vaikeuksia yhdistää abstrakti ja konkreettinen
että enää ei niin yksinkertaista
että viljelisimme itsellemme leivän ja puun josta saisimme hedelmää ja jossa voisimme nähdä linnut
vaan meillä on kauppa joka ostaa ne toisesta isommasta joka ostaa ne taas jostain joka ostaa ne jostain joka vihdoin ostaa ne joltain sellaiselta joka omistaa ne kaikki jotka niitä viljelevät

kaipaan hirmuisesti yksinkertaista elämää
että ei tarvitsisi kysyä
että olisi vastaus

olen kyllästynyt ajattelemiseen
muodostamaan lauseita
tästä maailmasta
jota ei voi kuvata ei voi kuvata ja niin edes päin olen kyllästynyt kuuntelemaan tuota lausetta

kyllästynyt kuuntelemaan omaa ääntäni
joka
ei
tiedä
eikä tahdokaan
ja silti muka

en muista miltä tuntui ensimmäisen kerran koskettaa vettä
enkä miltä ensimmäisen kerran nähdä lintu
miltä kuulla kun puut
hankautuvat toisiaan vasten

muistan kun kuulin sen viimeksi kotona
muistan miltä tuntui molskahtaa veteen myrskyssä
ja miten kovasti kauppatorilla tuuli kun
minun oli vielä käveltävä kaikesta huolimatta kotiin

muistan jään. miltä tuntuu puhaltaa lunta pois
miten kauan kestää sulattaa umpijäätynyt pakastin
miltä uimahallissa tuoksuu miten
hiukset kuuluu pestä kun ollaan ala-asteella
muistan pianotuolin miten nahka natisee kun siihen istuu
ja kellot
joiden rytmiä alkaa laskea
muistan miltä tuntui istua helsingissä meidän ruskean pöydän ääressä ja kun tyttöni kertoi näkemästään näytelmästä
ja kun kerroimme toisillemme viidestä
muistan kun kerroin viidestä pojalleni

ja pitäisi elää nyt