Näin unta
jossa Tarja Halonen oli tehnyt itsemurhan
kaupunki oli tyhjä, se oli ehkä Helsinki
koska kaikki olivat baareissa sisällä katsoamassa taidetta.
Ystävät eivät vastanneet puhelimeen, koska puhelimet eivät soineet.
Ja myös entinen tätini oli tappanut itsensä.
Minä sanoin, ettei aikuisiin voi enää luottaa.
Pama johdatti minut niiden talon katolta pimeään metsään, jossa oli niin pimeää, että tunnustelin käsin lintutornin rappusia. Minut kaapattiin niin kuin piirroselokuvissa ja saduissa sudet ottavat jänikset kassiin selkäänsä. En tuntenut enkä nähnyt mitään. Kunnes juoksin pakoon laulaen kovaan ääneen, niin kovaan ääneen, että kaikki kuulisivat. Lauloin APUA. Ja vaikka ihmisiä tuli jo vastaan minä lauloin.

Ehkä olin kuumeessa.

Mutta järisyttävin unikokemus tuli joitain öitä sitten. Se oli maailmanlopun uni. Se oli niin kammottava ja todellinen kokemus ja kuitenkin se on enää pelkkä uni.
Kaaokseen menossa maa
ilma.

Ja ensi keväänä
minä en enää täällä
ensi keväänä
on jo maa
ilman
puita
Jäämaa.
Enkä osaa ajatella sitä kuin innoissani. Onkohan se hyvä? Pitäisikö minun ottaa huomioon ettei se ehkä olekaan vain hyvä?
Pitkä aika. Pitkä aika vielä siihen.
Pääsin siis.