Sininen on taivas
tai aurinko
tulee silmiin kun istuu pelkääjän paikalla
pysähdytään s-markettiin, jonka pihalla polttaa tupakkaa pojat
jotka ovat joskus olleet eskarissa

valo tulee
valo tulee jo kun lähdetään
kolmessa viikossa jo tuntia aikaisemmin
ainakin tuntia
ja pidempään
kun kävelee joogatunnille ei ole pimeää

sienipastaa
haluaa opetella miten se tehdään
niin kuin eilenkin
ja valo tulee

ja kuvotus
eikä tarvitse avaimia

tämä valo.
mutta ei ole sitä keittiötä
seinillä maalauksia höyryävästä kupista
seinällä kortteja joissa rivoja kuvia
ei sitä että voisi mennä valoisaan keittiöön teelle
että olisi keitto kiehumassa
ei niitten tyttöjen kotia enää
ei kenenkään niistä

valo

ja haluaako sittenkin vain pois jotta ei tarvitse selittää?

muistaa jotain

tähän vuodenaikaan
lähdettiin kohti jäätä ja lunta ja sitä saarta jonka kielestä näki unia
tähän vuodenaikaan oli vielä poika joka oli juuri saanut paketin
ja sitten yhtäkkiä
kaikki toistuu
toistuu niin kuin olisi unta mutta se ei ole
mitään siitä mitä nähdään öisin
ja sanoo itselleen siinä hiljaa kun seisoo hissin ovella että
ei voi enää tehdä tekemättömäksi
mitään
että ydin
on se ettei voi

sama valo
me ollaan samalla leveyspiirillä

haluaisi kysyä
että jos on varma
että jos on ihan varma ettei tahdokaan menettää
sitä että on valo ja että se tulee tietystä kulmasta
että yhtäkkiä on ihan varma kun on uudet kuulokkeet sellaiset joiden kanssa voi juosta
ja Janet Frame, silti Janet Frame
niin pitäisikö olla hiljaa? odottaa että valo muuttuu
että sitten muistaakin jo kesän
ja kesän jälkeen syksyn sen kun on laivoja
erilaiset satamat ja junalaiturit ja lopulta aina
lopulta aina lentokoneet

jos päättääkin
että tahtoo kirjoitta
jos päättää sanat sillä tavalla
että ne voi olla auki
että voi tarkoittaa että tahtoo ja ei tahdo ja sitten jatkaa kuitenkin
vaitioloa niin
ettei
ole enää keittiötä jossa hautuu tee valo
leveyspiirit päinvastaiset

unessa lentokoneiden on pakko
pyörähtää ympäri matkustajien pää alaspäin
ja minä mietin että miksi
ja äiti sanoo että matka on pitkä mehän ollaan vielä maassa että ehei me ei olla lähimainkaan avaruutta että tämä on pieni kone ei tämä kulje yhtä nopeasti kuin ne joissa isot moottorit

pieni kone jonka kyydissä me
ja pakkanen
kun kävellään metrien korkuisten lumivallien välissä
puhutaan kaikki englanniksi joka ei kenenkään kieli puhutaan kaikki niin että olemme innoissamme ja minä vaihdan nukkumapaikan toisesta huoneesta Camillan viereen
ja alan taas juoda kahvia
ja syödä avokadoja
ja mikä onni kun yhtenä päivänä kauppaan on tullut appelsiineja.

ja aurinko tulee niin ettei näe kirjaimia
koko ikkunan leveydeltä
likaiset ikkunat aina auringonvalossa
patjanretkale lattialla makuupussi, imuri, säärystimet, tyynyt
sienipasta
jäljellä enää kaksi lasia joista pudottaa toisen
ja kolme uutta kirjaa,
Janet Frame ja Keri Hulme
tahtoisi sanat
tahtoisi sen naisen elämän, kun on erilainen ja syntynyt elokuussa
(niin kuin minä niin kuin minä!)
päättää ettei tahdokaan opettajaksi vain kirjailijaksi

jos eläisi sitä aikaa kun kaikki on uutta
eikä tätä kun kaikki on jo sanottu
ja sanoo ettei ole kiinnostunut runoudesta koska siinä onkin yhtäkkiä yksinkertainen, naiivi
juuri sellainen mitä ei saa enää olla
kun puhutaan Peteristä
ja ystävä sanoo että te näytättekin vähän samalta
ja minä melkein voisin punastua
niin kuin on sanottu kaikista heistä
aina
minä mietin kun lapset piirtävät naamioitaan
että niillä kaikilla on piirtäjän kasvot
ja heistä huomaa heti että kuka on ja kuka ei ja kenestä olisi ja kenestä ei
sitä valikoi sitä kiinnostuu
vaikka olisikin opettaja
jonka tehtävänä on olla objektiivinen
voiko sitä peittää?
sanoo ettei ole kärsivällisyyttä, ei minullakaan

kuvotus
menettää enää.

mahaan sattuu
en tiedä onko se auringossa syöty salaatti
vaiko vain kaikki viime päivien tapahtumat

joista osa on kaukana kaukana
ja sitten minun mahassa kuitenkin
sellaista se on

olen kirjaimellisesti kävellyt koko päivän

olen kulkenut aikalailla lävitse Reykjavikin
auringonvalossa ja iltaa kun on jo pimeämpää
puistonvalot päällä ettei tiedä onko patsas elävä ja seisooko se valossa vai pimeässä
vai sillä rajalla

ja minulle hän sanoo
että näytän onnelliselta ja että se on hyvä
ja me puristamme käsistä kiinni
lupaus Grönlannissa
että me ystäviä.

ja kuinka helppoa on sanoa fine thanks
kuinka helppoa nojata oveen fine, ok, fine, ok
everything is ok
everything is fine
thank you

ja sitten kun pistää oven kiinni
istuukin sängyn reunalla tuijottaen minuutteja
istuu istuu ja sitten taas itkee
ja maha kramppaa

ja kuulee ja lukee ja kuulee tuhanteen kertaan samat sanat
että ei sinun syysi ei sinun ja sinä olet ansainnut ja ei ole syntiä ei ole
sanat sanoja vain.

ottaa kuvan pois seinältä
ainoan valokuvan joka on
kairasti kairasta

ja siinä kuvassa hän kaunis
silloin istuttiin metsässä
syntymäpäivänään
oli mukana kuumaa kaakaota vai oliko se teetä
ja ehkä evästä
ja siellä oli meidän yhteinen kivi ja kiviä
ja sitten sitä suudeltiin
ja kumpikin halusi rakastella metsässä
silloin ei ollut mitään muuta
kuin minä ja sinä ja minä ja sinä ja me ja ihanaa ja vain sellainen kupla
jonka ulkopuolella todellisuus todellisineen
mutta sen me tajusimme sitten ihan paljon myöhemmin

ja tänään
minä sanon ääneen
että meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta.
sanon sen ääneen enkä edes itke. sanon sen ääneen koska olen ajatellut sen.
että me voimme olla toisillemme. että minä tahtoisin hänen olevan. olemassa. itselleen ensin. ihan ensiksi. että hän kohtaisi maailman ilman minua. että miltä se näyttäisi sitten. ja minä voisin sen jälkeen. toivoisin. että voisin vielä pelata hänen kanssaan. voisin vielä hänen kanssaan lukea ääneen. voisin tehdä kävelyretkiä. kirjoittaa kirjain kerrallaan
mutta elämämme
eivät toisissaan kiinni
vierekkäin riippumassa
kutistumassa yhteen.

ostin viime viikolla levyn
Sing Fang Bous
koska myyjä sanoi sen olevan paras viime vuoden islantilainen
ja minä tunnen musiikissa
ja sitten Georg
(se on minun uuden ainakin ystävän nimi josta varmasti ihan varmasti kirjoitan vielä paljonpaljon)
on lähettänyt minulle päivittäin jonkin laulun
lauluja
jotka ajatuksissaan
minusta.

niin minä en ole yksin
koska on musiikkia
ja ihmisiä jotka kirjoittavat minulle kauniita sanoja toisista maista
ja täälläkin on. niin minusta kyllä pidetään huolta. ja minä itsekin pidän.
valoavaloa
kaikesta huolimatta
sitä on
aina
jossakin
edes kaukana mutta sitä on.
sen näkee jo tähdistäkin.

Sade jatkuu. Ja harmaus. Vigdis on kohta luettu.
Tahtoisin jo vähän kevättä, maaliskuussa jo kaksitoistatuntia valoa.

onni

tänään olen hymyillyt
eilen jaksoin tehdä paljon
tuntuu hyvältä kävellä loskassa keväässä
kun jaksaa

puhuimme ystävän kanssa tänään buddhalaisuudesta
ja meditaatiosta ja
että asiat eivät ole itsessään minkäänlaisia
mutta meidän reaktiomme ovat.

minä sanoin tänään etten ole yhtään stressaantunut.
ja sitten sanoin että en ole enää väsynyt ja että on energiaa
siihen vasta sairaslomalta palannut piirijärjestömme puheenjohtaja tokaisi
että tuo vaikuttaa kyllä nyt maaniselta vaiheelta
että masennus tulee sitten sen jälkeen
me nauroimme. vaikka eihän se ole naurun asia.

mutta
hyvä oloni johtuu pelkästään siitä
olen ymmärtänyt
että olen lakannut huolehtimasta niin kauheasti (en tiedä voiko sitä lakata noin vain, mutta ehkä)
minun ympärilläni on hirmuisesti ihmisiä joilla on paha olo. vakavia ongelmia ja suuria pulmia on niin monilla että tuntuu välillä raskaalta olla vaan siinä vieressä
koska ottaa kaikki murheet kantaakseen
vaikka ehkä onkin itsekästä sanoa
niin yritän nyt kuitenkin
elää omaa elämääni, olla huolehtimatta toisten murheista
voin osoittaa kyllä myötätuntoani ja välittämistäni muutenkin kuin vaipumalla itse
käpertymällä, itkemällä ja väsymällä.
itse asiassa paremmin. ehkä minullakin on sitten vähän voimia
kun ajattelen myös itseäni

ja ettei minun tarvitse tehdä itselleni pahaa oloa vain sen takia että toisilla on.
minä voin olla onnellinen.
minä voin nauttia valosta. enkä silti ole huonompi ihminen.
ehkä.
vaikka mietinhän minä silti jatkuvasti
miten toiset voivat ja onko kaikki hyvin
ja mitähän minä voisin mitähän minun pitäisi voida tehdä

ja yöllä näin unen
josta tulin hyvin onnelliseksi. se oli hyvä uni. vaikka uni oli pimeä ja synkkä. siinä oli paljon sellaista joka olisi voinut olla ahdistavaa. mutta ei ollut. jostain syystä aamulla minun oli vain hirmuisen hyvä olla. ja tunne kesti koko päivän. unessa oli kädet.
vain kädet ehkä. saattaisi ajatella. mutta
nytkin vieläkin kun ajattelen käsiä muistan ne kädet
minulle tulee voima ja hyvä olo kulkee läpi kehon.

pidän aivan hirvittävästi käsistä.

niin harvoin kirjoittaa hyvästä olosta ja mielestä. liian harvoin. sitten luulee ettei hyviä päiviä ole koskaan.
on niitä.

Hoo
pitkästä aikaa
ja uutena alkaneena vuonna

paistaa aurinko
ja olen lukenut tänään pikkuisen eläimistä
eilen luin sienistä.
ne ovat aika veijareita,
kaikki
kasvitkin ovat
ja protistit
ja bakteerit ja arkit

ho ho hoo

olen nähnyt paljon unia
ja kaikissa unissa minä aina itken
yhdessä peppi pitkätossusta oli tehty elokuva tai musikaali
ja kuuluisat ihmiset haukkuivat sen lyttyyn
mutta minä sen kun vain liikutuin kyyneliin niistä lauluista

ja viime yönä
yksi oriveden opettaja, runoilija ja yksi yliopistolla opettava olivat joutuneet johonkin onnettomuuteen
ja minä jostain syystä olin joutunut ystäväni kanssa vartioimaan sen yliopisto open tilaa
orivesi ope kuoli ja kaikki hääräsi sen ympärillä ja me jostain syystä tapettiin sen ystäväni kanssa se yliopisto ope.
kukaan ei kuitenkaan huomannut sitä, mutta me jätettiin merkitsemättä sellaiseen taulukkoon, että montako minuuttia se oli ollut hengissä.
syyllisyys alkoi painaa, ja eniten se, että jos meidän murha selviäisi
ja minä aloin esittää roolia, että tämä opettaja olikin sukulaiseni ja surin sitä kauheasti, tulin tunneille vollottaen ja kyyneleet jäätyivät silmäripsiin
lopulta sen open elintoimintojen tilastoja tarkastettiin ja olin itse siellä tarkastamassa niitä, merkitsin, että heppu oli ollut kolme minuuttia hengissä päästä ja yhden minuutin käsistä. tulostin meni sekaisin ja syötti kummallisia kirjaimia ja numeroita ja henkilökunta ja tekninen apu tuli paikalle. heräsin ennen kuin kenellekään selvisi osallisuuteni murhaan.

tänään aamupäivällä mentyäni uudestaan nukkumaan
vaivuin taas unen ja toden rajamaille.
kuulin kuinka isäni tuli kotiin ja puhui puhelimeen työpuhelujaan. tajusin, että siinä on jotain outoa, mutta en millään keksinyt mitä. sillä kyllähän isi tulee usein keskellä päivää käymään kotona, mutta mutta...
niin
sitten lopulta pääsin sängyssä istumaan, eikä isin puhelua enää kuulunut ja tajusin
että tietenkin,
tämähän on minun ja karin koti.
ei isäni koti. ei se tänne jyväskylään kesken työpäiväänsä tule.

ja koti tämä on.
minulla on nyt isovaarini vanha lipasto
maalattuna tumman punaiseksi
ja se on niin koti
olen ihan hulluna siihen
kirjaimellisesti hullu
kun ihastelen omaa huonekaluani päivä toisensa jälkeen.

ja tänään haluaa kävelylle vaikka väkisin.
ehkä pitäisikin mennä nyt.
kun on tullut päivän biologiatkin luettua

ja tänä vuonna minulle tulee saamani ennustuksen mukaan tapahtumaan:
jonkin uuden alkamista
toiveiden toteutumista
hautajaiset

siitä tulikin mieleen että yhdessä unessa näin myös piirrosfilmin, joka oli tavallaan vaihtoehto disneylle. siinä oli disneyn hahmoja, mutta se oli aivan absurdi, jonka alussa kerrottin herra Bushin kuolevan
ja lopulta pluto laittoi dynamiitin tuolill, johon piirretty Bush sitten iloisesti hymyillen tuli istumaan
piirretty yleisö oli kauhunsekaisen jännityksen vallassa
mutta uni loppui siihen ennen kuin näytettiin räjähtikö se
tai sitten en vain muista loppua.

ja nyt nauttimaan valosta
josta en yleensä nauti pääni vuoksi
mutta joka tuntuu nyt tämän pitkän sadekauden jälkeen hyvin hyvältä.