joskus tekisi mieli kävellä kilometrejä vastakkaiseen suuntaan
vain jotta saisi suuntaan etäisyyttä.

viime yönä näin unta,
jossa olin koekuvauksissa suuren luokan suomihollywoodleffaan.
tiesin että elokuva olisi kaupallinen, eikä minua kiinnostava.
miespääosaan valittiin kerskaileva, kaljapullo kädessä notkuva mies
ja kun naispääosasta alettiin puhua ohjaajatuottaja katsoi minua silmiin ja sanoi mitenkähän olisi
sitten hän sanoi minun olevan kyllä vähän ujo
mutta lisäsi pienen tauon jälkeen, että roolihenkilökin on ujo, ja siksi minä sovin siihen hyvin
ja sen jälkeen hän julisti että minun niminen tyttö näyttelee naispääosan.
kaikki onnittelivat minua. ja voi sitä onnen tunnetta. tavallaan se ei tuntunut miltään ja tavallaan se oli aivan valtavaa. vaikka tiesin että luultavasti roolini tulisi olemaan aika tyhjä ja mitäänsanomaton

koekuvaukset pidettiin turussa
ja jollain lailla ystäväni essin kotona
hän asui lastenkodissa, jossa oli kymmeniä huoneita. jokaisessa huoneessa asui yksi tai useampi essin ystävä. yhdessä huoneessa kahdeksan tyttöä.
jokaiseen huoneeseen piti kulkea jonkun toisen huoneen kautta.
kuljin huoneesta toiseen, värikkäissä huoneissa ja minua itketti.
lopulta kohtasin essin ja hän onnitteli minua roolista, en kommentoinut siihen mitenkään, vaan kehuin hänen kotiaan. me halasimme toisiamme ja minä kerroin että minua itkettää tämä kauneus. sanoin myös suoraan että hän on paljon pienempi kuin viimeksi tavatessamme. sillä halatessamme tunsin vain hänen luunsa. ja hän oli pieni. minuakin pienempi. essi nauroi ja kertoi niin monen asian muuttuneen.

tänään minä menin lukemaan essin nettipäiväkirjaa.
uniini hän tulee vaikka tunsimme vain hetken. ja hänen kotinsa ja ystävänsä olivat unessani niin kauniita. Sellainenko minäkin haluaisin olla?
ja miten se elokuvatähteys siihen liittyi?

aamulla on niin arki.

kukaan ei ole tiskannut. eikä siivonnut. eikä pessyt pyykkiä.
maailma pyrkii kohti epäjärjestystä. pöly. lika. sotku.

tänään näin kuvia joissa oli ihmisen tuho.
katsoin netistä jossa oli kuollut kettu ja tyttö.
kuolleita eläimiä tienposkessa. kuollutta metsää siellä mikä joskus oli metsä. kuollutta siellä missä joskus järvi tai meri. kuollutta kuollutta kuollutta.

sitä on monta kertaa pieni.

illalla kävelee ja ajattelee sen
että monta kilometriä toiseen suuntaan vastakkaiseen suuntaan
etäisyyttä
ei ilma ole yhtään kylmää.
aurinko lämmittää jo helmikuussa.
tomaatteja ne isot hyllyt. perunoita ja lanttuja vain sivussa jos sielläkään
pastalle rivit rivien perään.

ja silti minä nielaisen kun puhutaan toisista
niistä jotka osaavat sanoa sen suoraan
minä vain
juuri sellainen ilme kuin unessakin. pää vähän vinottain leuka rintaa kohden silmät alas ylös alas luotuina minä vain
mutta minut valittiin silti
ilman pääsykokeita. minut. siitä huolimatta että minä vain.
ehkä se teki hyvän olon.
vaikka minut valittiinkin sinne minne en muka tahdo kuulua
minä vaatimaton metsänkansalainen pieni pieni pieni
miksi minä korostan sitä?

pelkään rakastuvani teatteriin.
mustasukkaisesti tahtoisin pitää sen omanani
enkä tahdo kuulla kuinka toiset perustavat teatteriryhmiä.
se oli minun haave. se oli minun.
eilen täytin hakemuksia islantiin. minun.
miksi on niin pakko omistaa? liittää päätteet ja liitteet?
jakaminen
miksi se tuntuu niin vaikealta
kaikessa
kaikille

luovuin näyttelemisestä
koska oli muita.
minä en halunnut enää mennä lavalle
oli helpompi sanoa että noh, se ei olekaan minun juttu vaan minun juttuni on
ja miksi se tekee vieläkin niin kipeää?
kaikkein kipeintä.

muistaa miltä tuntuu ihan ensimmäisen kerran
ihan yksin näyttämölle
ensimmäisen kerran nähdä teatteriesitys ja kuinka tekisi mieli hypätä seisomaan
huutaa huutaa huutaa minä minä minun minun
kuinka se tuntuu jokapaikassa
ensimmäinen harrastus jota ei jätä kesken jota ei lopeta yhden kerran, vuoden, viiden vuoden
jälkeen vaan jatkaa
jokaiseen työhakemukseen kirjoittaa edelleen
paskat
ei se ole ollut minussa enää vuosiin
mutta kun ei siitä osaa laskea irtikään

ja se on salaisuus.

en minä kehtaa sanoa sitä. että teatteri että minä. korkeintaan että kirjoitan draamaa
ei muuta. ei ainakaan että näyttelisin. enhän minä. kun en minä ole sellainen jonka
nähtyään silmät loistavat. en minä sellainen jonka nimeä lehdistä.
enkä
vaan kyllä minä ehkä joskus olisin tahtonut. uneni oli ehkä totta. ainahan ne ovat. kyllä minä. vaikka vain paikallislehdistä. kyllä se tuntui niin pahalta kuin voi tuntua kaksitoistavuoitaastatytöstä
kun ystävien nimet mainitaan mutta omaa
ei.

kun edes omat vanhemmat eivät.
koskaan.

kilometrejä kävellä.

sitäkö se onkin.
että hakee hyväksyntää. keinolla millä hyvänsä.
kokeilee tikuilla vuoronperään.
ja kaikki missä sanotaan hyvä. sinne.

tahtoisi kävellä järven jäätä. ihan hiljaa. ihan yksin. pimeässä. pimeässä.
pimeä ässä.
jäässä.

mutta ystävä lähetti minulle levyn. omansa. ja minä kuuntelin sen kolme kertaa putkeen. onnellisena.
tietysti ystäväni lahjakkuudesta mutta erityisesti siitä
että minun ei tarvitse olla kateellinen. hetkeäkään. ei edes sen vertaa kun olin kateellinen toisen ystävän soittavan amelieta pianolla leirillä ja kuinka hän kuuli siitä kehuja. minä en osaa! miksi minä en!
mutta nyt. minä saatoin vain ihastellen kuunnella. kuunnellen kuunnella. ylpeänä. tuo on minun ystäväni. ja tuollaista musiikkia hän on säveltänyt.
eniten onnea on se kun voi ihailla olematta kateellinen. kun voi jakaa.
kun voi jakaa.
omansa pois. toisen itselleen.
ja
ystävä jonka musiikkia kuuntelin
lähetti minulle levynsä siksi että hän toivoisi minun yrittävän tehdä hänelle sanoituksia.
minä saisin myös yrittää. tulla osaksi hänen musiikkiaan. sanoilla.
ja minä.
enhän minä ole koskaan lauluja
paitsi pienenä. kun oli ne talonmiehen telkkarit ja muut
ja michael jacksonille
mutta
ehkä minä voisin yrittää. tahtoisin.

tahtoisin uskaltaa
lähteä islantiin. voi kuinka.
minä yksin ja saari jossain kaukana joka on vain kirjoituksissani. kuvitelmissani.
romanttisena tietty. aivan liian.
mutta minähän olen itsekin.
just sellaisia sentimentaalisia kuvia peräkkäin niin paljon ettei voi kestää.

joskus mietin että miten kukaan voi
näinkin kauan
äidinkielenope yläasteella aineen loppuun sentimentaalinen
ja minä en ollut varma mitä se tarkoitti
niin kuin en ala-asteella innovatiivistakaan
intuitiivistakaan

minä niitä kaikkia?

huomenna luistelemaan. sitä jään pintaa joka on täällä. jyväskylässä. jyväsjärvellä. pinnalla. oikeassa maailmassa. ei minun unieni. ei minun tosieni. ei siellä missä ei ole ketään. pimeässä metsässä pimeässä. minun sisälläni oleva jään pinta. sileä. peilipinta. ei.
luistelemisestakin voi tehdä jutun. niin suuren että se muuttuu merkitykselliseksi.
niin kuin öistä.
niin kuin öistä.
meistä kun me opettelemme kirjoituksen ääntä ja kerromme että laskemme samalla tavalla. merkityksellisen. voi hitto miten merkityksellisen. niin suuren että se jatkuu aina vaan. ilman irti.
katoista. kaduista. puisista taloista.
ensimmäisestä.
ensimmäisestä.
ja todellisesta ensimmäisestä ei sitten tulekaan merkityksellistä ollenkaan.
sillä sehän oli jo.
prinsessoina ja prinsseinä ja hovipalvelijoina ja kuningattarina ja kuninkaina ja koirina takapihan aidanpäällä.

merkitykselliset tähtikuviot.
jotka vain minä näen paremmin kreikan meren yllä.

kävelyä. kävelyä.