Meidän varikset tekee kai taas pesää. Tänään lenteli kaksi ja toinen sitten pysähtyi suoraan ikkunan eteen antennille laulamaan. Kyllä. Varis lauloi. Liikutteli päätään edestakaisin ja aukoi nokkaansa. Se ei ollut Vankka, se oli siro, ehkä siis Siro, jos niitä on tarpeen nimetä. Variksia.
Miksei.

Kaikki näyttää erilaiselta. Ihan eri.
Ihmiset näyttää.

Ostin bussikortin. Sellaisen jossa on neljäkymmentä matkaa. Ei tarvitse huolehtia ainakaan siitä etteikö pääsisi paikasta toiseen.

Kaupassa käyminenkin tuntuu ihan erilaiselta. Kirjoittaminen.

Unet ovat aivan erilaisia. Hyvä jos edes muistan niitä.
Aamulla muistin yhden, jossa oli ystävä. Ensin oli juhlat. Suuret, suuret ja opettajia. Opettajien äänet. Ja sitten minä en voinut liikkua, mutta ystävä halasi minua ja minä itkin.

En kaipaa enää merta. En edes metsiä. En jaksa ajatella miltä tuntuisi istua kivellä. Miltä tuntuisi vesi. Kaikki on vaan hetkeä. Ei ole mitään edessä. varmaa. Ja kaikki takanaoleva häilyy. Sekin on epävarmaa, että mitä loppuenlopuksi oli. Totta, ei totta, totta, ei totta, olemassaolevaa, ei, olla.

Vaikka on omistaan varma. Kaikesta siitä varma, mitä itse on. Tietää mitä on. Suurinpiirtein. Mahdoton käsittää, että toisella. Kaikki ihan tyhjää. Ettei jää jälki. Ettei pohjaa, johon jälki vaan kuilu, johon pudottaa. Kauas, kauas, alas, niin ettei saa kiinni.

mitä loppuen lopuksi mikään tarkoittaa?