Päätin eilen ommella napin. Mutta nappi olikin liian iso napinläpeen, joten päätin järjestää rakkaani sata kirjettä järjestykseen alkaen ensimmäisestä ja päätyen sadanteen.
Olen lukenut jokaisen uudelleen, olen nyt vähän yli neljässäkymmennessä menossa.

Olisi niin paljon asioita.
Ja voi vain olla helpottunut siitä, että vielä on mahdollisuus puhua
vielä on mahdollisuus kertoa ja selvittää ja olla lähellä. Pyytää anteeksi. Ja muuttaa.

Yhtäkkiä
tajuaa, että koko edellinen vuosi
on ollut unohdusta
että on lakannut kuuntelemasta. On lakannut. Että kaikki
oikeastaan kaikki
mitä alkoi tehdä oli vaan päänkääntämistä.
mutta miksi?
mihin katosi se avoimuus joka meillä oli kirjeissä? Kaikissa sanoissa. Miksi sanat lakkasivat olemasta merkityksellisiä
ja me lakkasimme

piti hiipiä hiljaa
nukahtaa heti ettei ehtisi
herätä ennen

minä haluan takaisin sen mitä oli.
haluan kaikkineen. minä haluan oman
omanlaisen
en siltä toiselta paperilta enkä siltä paperilta johon minä asettelin

miksi vasta sitten tajuaa kun

päätä ovenkarmeihin peiliin
siihen nimenomaan
miten typerä voi olla miten typerä

järkyttävä remontti joka jatkuu vain
kello kahdeksan aamulla alkaa vasarointi ja
poraaminen
käsittämätön ääni kerrostalon sisällä.

mutta entä jos kaikki alkaakin alusta
entä jos se on hyvä
?

onhan se hyvä.