väs

Huomenna on viittomakielen tarinan vuoro. Minun vuoroni.
Tänään olen väsynyt.
Olen istunut lähes viisi tuntia bussissa
ja yöllä olin varma että kuolemme myrskyyn
mietin ja suunnittelin ja kävin läpi
miten kävisi
kun meidän koko suku kuolisi
paitsi veljeni
ja ajattelin etten tahdo jättää ostamiani karkkeja laivaan kun pitää kävellä kylmään pelastusveneille. haluan pakata kaikki ennen sitä.
laiva keinui ja kaapit tärisivät auki kiinni auki kiinni hirveä jyske minuutin kahden minuutin viiden minuutin kymmenen minuutin välein.

mutta aamu tuli eikä me oltu kuoltu. äiti koputtaa oveen mitä pääsenkö suihkuun. ovi on lukossa. yritän etsiä valokatkaisijaa ja sitten on herättävä.

eilisestä ei meinannut ensin tulla mitään.
mutta lopulta me kävelimme annani kanssa hautausmaita ja talojen katuja ja otin kaikenvärisistä kuvia. hejdo. ja halasimme.
sain tytöltäni jo heti tullessa muovipussin jossa oli minulle jotain
minulle?! minä huudan. se on opinnäytetyö. Erään näyttelijän nimeltänsä E.
tyttöni oli lukenut sen salamana saatuaan sen yhteiseltä ystävältämme ja niin tein minäkin. heti päästyäni laivaan.
kuuntelin lapsille tekemääni aistimusalevyä ja ahmin E:n sanoja.
Kun opiskelee näyttelijäksi, voi kirjoittaa opinnäytteen teoreettisen osan näköjään pelkästään omasta elämästään. Omia päiväkirjamerkintöjään hyödyntäen. Vailla minkäänlaisia lähdeviitteitä ja lähdeluettelossakin on kolme teosta, joista kahdesta on lainaus. Mamettia. Kiinnostun silti. erityisesti.

ja onhan E sellainen näyttelijä ja ihminen, jota on ihaillut. Ajatellut, että hän on lahjakas. Itsevarma. Kaunis. Kaikkea. Minä ja annani ollaan kumpikin ajateltu. erityisesti annani, mutta myös minä, hiljaisemmin vain.

sitä joskus naiivisti kuvittelee, että kaikki lahjakkaat ihmiset tietävät olevansa lahjakkaita. Ovat varmoja. Osaavat olla. Että sitä se juuri on. lahjakkuus. että se kuuluu siihen. Että jos ei osaa sanoa minä, niin sitten ei voikaan olla mitään. Että epävarmuus on huono. niin minäkin olen ajatellut. Ja sitten selviää, että E on ajatellut niin myös. Ettei varmuus olekaan varmuutta.
Ja yhtäkkiä tajuaa, ettei luultavasti sekään eikä se eikä se, ole yhtään sen varmempi kuin minä. Epävarmuutta voi vain kätkeä niin monella tavalla. Tai vaikka hetkittäin olisikin varma, niin sitten on kuitenkin siellä taustalla. Joskus ainakin käväissyt - entä jos.

Sitten taas muistaa kuinka sitä haluaa tulla toiseksi.
Kaunis tyttö niin kaunis että kipeää tekee. Täydellinen. (niinhän ne aina ovat, toiset) Ja sitten saa tietää, ettei sen tytön unelmista tule koskaan totta. Että silläkin on haavat. Sellaiset haavat, joita ei halua saada. Ja kuulee kaikista. Niistä joista tulee ystäviä. Viiltoja siellä täällä. Syvälle puuhun. En minä sittenkään tahtoisi. En vaihtaisi vaaleaan tukkaan jos saisin kaupan päälle kaikki nuo. Syvään uurretut jäljet, jotka eivät pesemällä mene pois.

haettiin kiinalaisesta ruokaa mukaan. söin ahmimalla. nukuttiin päiväunet, joiden aikana minä näin sekavia A.S:n lemmikkikaupan tytöistä. Äiti toi sen minulle luettavaksi bussimatkalle ja luin sen. Annoin äidille Doris Lessingin, vaikka se jäi multa vähän kesken...

aloitin jo laivalla lukemisen ja ajattelin
että opiskelen sittenkin väärää alaa
etten sittenkään kestä sellaista korkeakirjallisuutta. sellaista. nobelkirjailijoita.
kuinka monta olen yrittänyt kahlata, mutta kai ne ovat sitten liian vaikeita minulle, koska tuntuvat jaarittelevilta, pitkäveteisiltä. kiinnostavilta usein, mutta en vain jaksa lukea yhtämittaa niin paljon niin pitkiä ja polveilevia lauseita. ja vessassa nauran kun muistan miten suutuspäissäni kirjoitin dostojevksi imitaatioita lukupäiväkirjaani yläasteella. kirjoitin koko hemmetin arvostelun samanlaisilla lauseilla, pisin oli muistaakseni lähes kaksikymmentä riviä.

ja sitten tasa ajattelin mahdollista tutkimustani. graduani. joka ei voi olla pelkkää diipadaapaa siitä mitä ajattelen. pelkkää.
heh.
yritän selittää sitä poikaystävälleni ääneen, mutta en saa sanottua edes yhtä kokonaista lausetta.
lopulta tiivistän sen vain: miksi kirja on hyvä?
pidän ajatuksesta hetken. siitähän ajatuksessani tavallaan on kyse. mikä tekee jostakin tietystä teoksesta hyvän jonkun tietyn henkilön mielestä.
mutta onko sellaista mitään järkeä tutkia? kun ei sen ajatuksen pyrittämisessä omassa päässäkään ole mitään järkeä. eihän tuollaiseen voi löytää vastausta.

jotkut tahtovat aina löytää vastauksen.

kun herättiin päiväunilta maistettiin puolukkatryffeleitä, joita ostin tukholman kauppahallista.

nyt pitäisi vielä muutama kerta harjoitella tarinaa.
ja olisi aivan hirveästi tehtäviä. joita en jaksa edes aloittaa.

sellainen ajatus
että katoaa myrskyyn.
laittaa silmät kiinni ja katoaisi vain.
ilman sen kummempaa.

siellä pienellä hautausmaalla oli paljon lapsien hautoja, joiden ympärille oli ripoteltu leluja. kuvattiin niitä. syyllinen olo. toisten hautoja! lasten!
yhteen hautaan oli haudattu kokonainen perhe. kolme lasta. 93, 95 ja 2000. sekä äiti ja isä. ne oli kuolleet siellä tsunamissa.
monille haudoille oli laitettu uhrin valokuva.

kummipoikani on vielä niin auki. silmät. ja minua inhottaa kuinka aikuiset puhuvat hänestä. lapsista. lasten läsnäollessa, kuin heitä ei olisi. "se on kyllä reipastunut tosi paljon" "ette saa päästää sitä yksin kauppaan" jne jne jne.
ja kuinka toiset lapset ovat aina toisia erinomaisempia. kaikessa. että kun tuo ei edes itke. muut parkuivat jatkuvasti mutta tuo. ja tuo syö! ei ennakkoluuloja! pahat pahat lapset, ne jotka itkevät, ne jotka eivät syö.

ja äiti kertoo että veli pitää minulta saamaa kaulaliinaa.
että se on ollut hyvä.
että veli on kysynyt mitä minä teen täällä
ja äiti on sanonut että soita sille
ei se soita. kyllä minä sen tiedän. mutta tulee olo
sellainen lämmin vähäksi aikaa sisältä.
että sittenkään ei ehkä vihaa.

tänä yönä nukahtamista sateen ääneen.