Mummo ei muista keltä ulkomaalaiselta sai uusiseelantilaisen kalenterin. Hän kertoo monta kertaa kuinka he siskojen kanssa varastivat omenoita omista puistaan ja vuoronperään kukin vahtasi rappusilla oliko Yrjö setä tulossa, koska hän kuitenkin kuulisi omenoiden rouskutuksen aitan ulkopuolelle.

Vakuutus ei ole voimassa. Kengät hiertää. Uudet kengät. Sellaiset, jotka osti vain matkaa varten. Nyt jalat jo rakkuloilla, ei pysty kävelemään. Suututtaa. Suututtaa, koska kaikki on paikkojen syytä. Paikkojen, jotka suutari laittoi kenkien kantapäähän, ettei tulevaisuudessa hiertäisi.

Pitää muistaa vielä tuhat asiaa. Tahtoisi sulkea jo pahvilaatikon. Lähtö on ylihuomenna 4.40.
Huomenna on viimeinen päivä! Huutaa,
isi sanoo toivottavasti nyt ei viimeisesi.

Mies lähtee jo joidenkin tuntien päästä. Ja minulla on uudet alusvaatteet. Ja tuhat asiaa muistettavana
muisti niin kuin mummon, joka kertoo omenoista omenoiden perään
ja että hiihtäjä oli saanut pojan vai oliko se tyttö
mutta ei kuitenkaan muista, että edellisiltana juhlittiin syntympäiviä, eikä kuivin suinkaan pitänyt olla.

Cats eye,
muistaa että yksi kävelytytön lempikirjoista
ja voi ymmärtää miksi

miten voikin sukupolvesta sukupolveen olla niin tunnistettavissa
ja sitten mummo tulee Savonlinnasta takaisin kotiin, ja palkkaa ei enää tipu
pikkusisarustensa lapsenlikaksi, navettatöihin
kun vanhin sisko lähti suureen tuntemattomaan Helsinkiin, ja sille tielle jäi
ja silti
mummo muuttaa takaisin lapsuudenmaisemiin, koska aviomies ei tahdo huolehtia toisten kakaroista
tarkoittaen meitä
lapsenlapsia


ja saappaat jätettiin kivien taakse kun mentiin tansseihin
eikä talvella päässyt kulkemaan autolla. linja-autotkaan ei menneet. oli vain hevosen mentävä rantu.

Hän ei enää paista eikä leivo. Minä teen salaatin, eikä mummo muista etten syö lihaa. Ja hän unohtaa sen heti, onneksi, minä ajattelen. Jotkin asiat voivat olla vielä niin vieraita. Sekin, ettei me juoda maitoa, saati täysmaitoa, ruoan kanssa.
Mutta haudoilla on kaikissa melkein samat sukunimet.

Ja huomenna on viimeinen päivä
ja tuhat asiaa tekemättä
ja omenatarinat ja vakuutus ja kengät ja
viimeinen päivä
ennen lomaa, lisään
nauraen

minä olen kuvitellut kaiken
miten on valtavat pahvilaatikot ja kaksi pientä ihmistä hymyilemässä
Istanbulissa on pilvistä, sadekuuroja, ihan lämmintä, muttei tukahduttavaa
ja hotellihuone on pieni
ja minä nojaamassa ovenpieleen
well
well

enkä sitten lainkaan kaipaa,
että tekisi tarinat,
kun sitä elää.

Tänään kävelin jäällä. Seurasin vanhoja jälkiä ja kuulin rekka-autot kaukaa tieltä. Lumi kimmelsi auringosta ja puille tuli varjot. Se lämmittää jo, aurinko.

Yöllä minulla ei ollut kenkiä, ja valokuvasin suurta vaaleanpunaista lintua, joka osasi puhua ja halusi liittyä siihen kuoroon, jossa minäkin lauloin. Yksikään valokuvista ei onnistunut, lintu oli kaikissa liian suuri, silmät olivat kiinni tai valotus oli väärin.
Ja me olimme matkalla.

Edellisinä öinä olen yrittänyt pitää lapsista huolta, kontannut jäällä kunnes se on ollut pelkkää vettä ja olen ruvennut uimaan. Löytänyt entisen kapteenini kääriytyneenä peittoihin kuin muumio, liikkumatta ja puhunut veljeni kanssa.

Tänään soitti nainen, joka oli isosiskoni silloin, kun nukuimme vieretysten isovanhempieni vierashuoneen sängyssä pelikortit levällään ja istuimme tuntikausia bussissa, minä ensimmäistä kertaa.

On vaikeaa, jos on asioita joita ei saa sanoa.
Jänikset tekevät jälkiä lumeen ja taivas on yhtä sininen kuin kaksi vuotta sitten. Kaksi vuotta. Me laskemme isosiskoni kanssa vuosia siitä kun viimeksi tapasimme, toiseksi nuorin lapsista oli silloin vauva, nyt hän täyttää kuusi. Puhetapa, jolla päivitellään on aikuisten.
Ei ole jäljellä mitään siitä kun lähettelimme toisillemme pitkiä kirjeitä kaupungista toiseen vaaleansinisille ja vaaleanpunaisille ja vaaleankeltaisille papereille kirjoitettuna, tarrakuvia liitteenä.

Ajattelen heitä paljon
niin paljon että energia alkaa virrata,
se virtaa auringosta maahan ja maasta puihin ja puunoksista lintuihin,
linnuista taivaalle ja taivaasta mieliin.

Jos päivä jaettaisiin prosentteihin sen mukaan kuinka paljon ajattelee
niitä, jotka ovat joskus olleet
minun päiväni olisi yli yhdeksänkymmentäprosenttisesti täyteen buukattu. En koskaan lakkaa pitämästä heistä, vaikka olisin pitänyt heistä vain yhden kesän
kolme vuotta
tai sanonut lakanneeni pitämästä ollenkaan.
Niin kuin senkin tytön kanssa kävi, joka kerta toisensa jälkeen tuli meidän ovellemme, mutta minä en tullut edes alakertaan.

En muista koskaan otsikoita,
mutta pidän henkilöhahmoista. Ja kun on istunut kahvilassa tunteja vain odottaakseen tuntematonta miestä saapuvaksi esittelemään kuvasuunnitelmiaan, ja kävelee ulos, ja näkee sellaisen pojan, jonka kanssa tuskin koskaan silloin aikaisemminkaan vaihtoi paria sanaa enempää, ymmärtää miksi ihmiset pitävät toisistaan kiinni.
Seuraavallakin viikolla hän näkee saman pojan. Ja miehen, jolle on keksinyt islantityttönsä kanssa tarinan intialaisesta vaimosta tai vaihtoehtoisesti historiantutkijan elämästä, alkaa uskoa siihen että me kaikki tunnemme toisemme jostain.

Ehkä on sieluja.

On niin monta
päivää
kun on ollut sellaista harmaata päivää kävellä kävelytytön kanssa eikä haittaa että on harmaata on vain hyvä
ja aurinkoista päivää kun on aurinkoa vaan ja kävelytytön kanssa kävellään pitkään omakotitalojen lomasta ja järveä ympäri ja jäätä ja on vain hyvä.

ja on sitä ennen päivä kun aamusta alkaen kaikki menee niin että isi huutaa että mikset koskaan vasta kun viisi minuuttia ennen lähtöä ja sitten unohtaa tenttikirjankin ja huomaa vasta kun on juuri kaivamassa reppua ja äiti soittaa että lähetänkö ja on
kirjasto
jossa alkaa itkeä vaan itkeä vaan siinä ja tyttö vastapäätä
ja tyhmää itkeä kirjastossa
mutta kun itkee kirjastossa noin vain ihan tyhmää itkeä
niin kotona kirjoittaessa oivaltaa
että todellinen syy onkin
että selviytymisstrategiansa on aina ollut kadota
häivyttää
tehdä huomaamattomaksi
ei saa onnistua, ei saa onnelliseksi
muuten se otetaan pois, otetaan
vaikka äiti pois, jos ei muuta
ja tarjoaa suklaavanukasta vastalahjaksi,
ei, ethän ota äitiä pois, ethän, ethän varmasti
vaikka ei noilla sanoilla
ei ollut tuollaisia sanoja kun oli vanhempien makuuhuone ja parisänky (kuinka leveitä parisänkyjä mormonipariskunnille pitäisi oikein tehdä kun hääyö ei ollutkaan ihan sellainen kun vielä hääpäivänä kuvitteli) ja alakerta ja jääkaappi siellä ja askelmat alas ja
ethän, ethän äitiä
mikä vaihtokauppa

ja sitten on parempi olla hiljaa vaan
ja miten tutkintotodistustakin näyttäessä
äiti huomaa sen ainoan numeron joka poikkeaa rivistöstä
sen yhden kurssinumeron sieltä kaikkien kurssisuoritusten joukosta
mutta ei se sitä itse tajua
ei se muista yksityiskohtia

ja miten loppullista on onnellisuuden pelko
ja ne kerrat kun siitä pelosta on oppinut ulos
on tullut kotiin sadetakkia hakemaan
on kävellyt tien viertä isin kanssa
on istunut tiiliseinää vasten auringonpaisteessa
on maannut silmät auki

mutta sitten katsoo maahan ja veli sanoo et varmana osaa
no näytä sitten jos kerta osaat
enkä minä tietenkään näytä
ei se osaa
ja sitten on paperi huoneen ovessa kiinnitettynä ja ne kirjoittaa siihen nimet
halunnut sellaisen seinän kun mummin vintillä
mutta se on revittävä pois
ja veli tietää miksi
se irvistää ja nauraa ja irvistää ja nauraa
samalla tavalla kuin sillon kun me lasketaan pulkilla ja minä joudun aina menemään sisään
ja sitten en enää koskaan lähde ulos sen tytön kanssa joka on pettänyt luottamuksen, minä sanon
mutta koko ajan minä tiedän ettei se ollut se tyttö
joka muutti sen naurun kun mainittiin nimet
onnellisuuden
vaikka se olikin sellaista onnellisuutta kuin lapsilla on

mutta sitten kun on toisessa maassa
kun kävellään maaliskuussa katuja, uusia ja pysähdytään keltaisen merirakennuksen eteen
väsynein silmin silti valo
ei ole ovia joita pitäisi pitää lukossa tai avata tai painaa vasten ovia joissa olisi papereita kirjoitusta varten ovea johon pitäisi kiinnittää minkäänlaisia kylttejä ovea jonka eteen oppi ensimmäisenä laittamaan esteet, virittämään narut niin ettei kukaan saisi ulkopuolelta auki
yksi

mutta
vaikka oivaltaisi semmoisia
ei silti osaa nukkua jos valo
ei silti osaa pitää kiinni siivouspäivistä koska voi alkaa askarrella paperinukkeja
ei enää jaksa tehdä joogaliikkeitä kun on kävellyt kahdesti ja liikkeet ovat aina samat
eikä mene kirjoittamaankaan
koska paperinukkien jälkeen tulee kangasnuket ja lopulta sorminuket
joihin leikkelee kankaista samanmuotoisia paloja valmiiksi

ja kun on mummi siinä vieressä minä sanon
että kaikesta huolimatta minusta on kasvanut tasapainoinen ja viisas tyttö, eikö niin
ja mummi ajattelee niin kanssa
ja minua naurattaa
me nauretaan vaan ja kun minä tulen sisään ja ne kolme istuu siellä mummi sanoo samat sanat niille
minun omat sanani
minun mummi
ja miten lopullista
ettei se ole lopullista
sekään
että on aina mummi

jolle voi soittaa kun pelottaa
että kylpyhuoneekin ovikin tiirikoidaan auki
me osasimme käyttää saksia, voi kyllä
mutta olihan meillä naapuritkin
ja miten kummallista nyt
että eikö kukaan ihmetellyt, kukaan kysynyt, kukaan puuttunut mitenkään
viherhuoneen oven sai ulkopuolelta lukkoon
ja kuinka kaukaa
sellaiset asiat alkavat
ettei enää tiedä mikä on rajoissa ja mikä ei
silloinkaan kun vapisevin käsin makuuhuoneen ovella taas
koko keho täynnä
mitä
verenpurkauksia, äiti sanoo vaan
verisuonet on katkenneet vaan, äiti sanoo
mikä saa äänen vain voimakkaamaksi
ne tulee jos itkee paljon
ja sitten mennään takaisin nukkumaan, rationaalinen selitys
niin kuin asia on
mutta miksi
on itkenyt niin paljon että pieniä suonia katkenneina
ei enää saata muistaa

kun itkenyt kaikkialla muualla paitsi töissä
lasten kanssa
vielä

viime yönä löysin vihreän vihkon
joka oli täynnä tarinoita
vuosilukuja ei ollut
mutta olen löytänyt sen aiemminkin
ja ne
nekin
joissa päähenkilön raiskaus kuvaillaan yksityiskohtaisesti
peniksen sisääntyöntymisiä myöten
on kirjoitettu
olen kirjoittanut
ennen viidettä luokkaa
ja hymähtää
että turha enää päivitellä omien teinityttöjensä bigbrotherkohtauksia
on se media näköjään päässyt vaikuttamaan meidänkin perheeseen
hyvissä ajoin.

yhtäkkiä
minä olenkin ollut
sellainen lapsi
joka koulupäivän jälkeen kirjoittaa vapaaehtoisesti
vihreäkantiseen vihkoon
joka naputtelee kirjoituskoneella
ja myöhemmin tietokoneella sata sivua yli ja veli sanoo että tulen saamaan yläasteella äikästä kympin. ja minulla on karttakirja lattialla ja paperit yhteisellä työpöydällä levällään.
ajattelen
että miksi ihmessä ei ole yhtään nuorta kirjailijaa
lasta
että miten niin ei voisi muka kirjoittaa kirjaa
että tämä minun kirja ainakin on ihan yhtä hyvä kuin aikuisten
parempi
minun babysitters club höystettynä Kingillä.

eikä meillä ollut mitään sellaisia missä nyt itse olen töissä.
mitä olisikaan tullut jos olisi ollut. ehkä en ainakaan olisi voinut kuvitella itsestäni niin paljon liikoja.

ja sitten miettii
että onko kaikki lapset suuruudenhulluja
onko kaikki narsistisia vai olenko minä todellakin ollut
siinä suhteessa poikkeava
ja sitten he vieläkin sanovat että olen vaatimaton
ha
minä nauran
minäkö
minussa ei ole vaatimattomuuden häivääkään
kun muistaa ajatelleensa
miksi ei ole lapsikirjailijoita miksi niin vähän nuoria jotka

eikä se lakkaa.

ja kirjoittaa paljon kadehtimisesta
kirjoittaa kaikesta sellaisesta
mutta ei jaksa enää
ei jaksa edes kadehtia
tuntuu naurettavalta että isi menee pimeällä kaupungin metsään sahaamaan joulukuusta johon on kuitenkin saanut luvan
koska naapuri saattaa tulla kateelliseksi
entä sitten minä sanon
ja lopulta isi menee päivänvalossa
koska tuli nauraen sisälle
kun kaikki mikä voi mennä pieleen menee
enkä minä jaksa vastata kysymyksiin
menen vain pesemään hampaat
ja järjestelemään loputtomia islannin kuvia
jotka jäävät ikuisesti digitaaliseen muotoon
sillä vieläkin on yli tuhat niitä
jotka tahtoisin käsiini kosketeltaviksi
mikä määrä
ja mikä työ
ja mikä järjesteleminen
ja voi

alkaa taas uusi vuosi
pian
2010
kymmenen vuotta aikaisemmin me juhlimme vuosituhannen vaihtumista
silloin kummisetä täytti neljäkymmentä
ja minä muistan kuinka kysyimme serkun kanssa kaupungin keskustassa paikkaa
jossa seisoimme
ja sitten seisoimme poikien kanssa
ne oli niitä ensimmäisiä kertoja
kun kaikki joivat
ulkona
pakkasessa
ja nyt sillä serkulla on jo lapsi ainakin yksi ehkä kaksi ja se on naimisissa

he ovat kaikki
eläneet sellaista elämää
jossa ei tulla koulun jälkeen kirjoittamaan
vihreäkantiseen vihkoon.

ja

minäkin
olen ruvennut kirjoittamaan tietokoneella.

työpäivä
sellainen työpäivä että aamulla
istuu kutomassa opettajanhuoneessa ja opettaja
joku niistä
jotka kaikki vuoronperään sanovat että saa ottaa teetä tai kahvia
ja että on se hyvä kun meillä on herkkuja tänään
kun on anun päivä ja annan ja
sanoo että on se ihana nähdä jonkun kutovan, tulee sellainen rauhoittunut olo

minä sanon neuloa
mutta mulla onkin juuret itä-suomessa

ja sieltä tultua lämmittää makaroonilaatikkoa
ja äiti soittaa
ja kun kävelee toiseen työhön
äiti soittaa ja sanoo
niin muuten sullekin vois sanoa
että perjantaina kuulen muutanko ihan toiselle puolelle suomea
kuin missä nyt
noin vain
ai jaa
minä sanon
mites häh
ihan kuin ei muka mitään
että noin vain ajattelin ilmoittaa että ehkä muutan samaan kaupunkiin kuin sinä

että näin meillä

se että
uskonnolliset kokoontumiset onkin vaarallinen uskonlahko
se että
äiti nyt noin vain muuttaa pois kotoa
se että
veli on sairastanut kymmen vuotta parantumattomasti
niin kuin ohimennen vain
by the way
ai ei olla kerrottu
niin no

vaikka mitäpä minä en olisi oikeastaan koskaan tiennyt
kun se että ei sanota ääneen tekee sen
että ilmasta tulee sankkaa ilmasta tulee ohutta ilmasta tulee
niin herkkä
että väreilee
niin että sitä kuulee vaikka ei kuuntele
ja näkee kirjaimet vaikka ei lue haistaa vaikka eihän mitään haistettavaa
ei voi laittaa silmiä kiinni vaikka nehän on kiinni eihän kukaan tiedä mitä täällä tapahtuu
eihän eihän eihän
ja sitten kaikki tietää kuitenkin
paremmin kuin hyvin

mutta nyt minulla ei ole

tyhjä
tuijottaa lausetta eikä ymmärrä miksi sen kirjoitti ja lopettaa kirjoittamasta
mitä
minulla ei ole nyt

kohauttaa harteitaan
ja työpäivä jatkuu
ensimmäistä kertaa sanoo miehestä on
kun kymmenen yksitoista kaksitoistavuotiaat tytöt kysyvät
onko sulla poikaystävää

ja ei kävele työpäivästä pikkujouluihin vaan kotiin kirjoittamaan prinsessakohtaukset puhtaiksi

on tänään kriittinen
pojalle sanoo että loppu ei liity alkuun eikä ole edes käännettä
ja tytöille sanoo että uudestaan
nyt teette uudestaan ja hei
kuuluuko toi tanssiesitys nyt tähän
mutta niillä on jo poikaystävät
ja prinsessa nai prinssin ku prinssi on komee ja prinsessa kaunis
ja pitää käydä äkkiä meikkaamassa ja laittamassa tukkaa koska sähän sanoit että sä haet jonku miehen sieltä punttikselta
sanon: JOS mä haen
aloittakaa nyt
minä sanon
ja kävelen edestakaisin

kävelen kotiin ja kirjoitan prinsessakohtaukset puhtaaksi
ja syön näkkileipää
ja annan palautetta
vähemmän kriittisesti
ja on pakko soittaa että kuka on se tyttö joka kirjoittaa sivutolkulla ja on jo kirjoittanut kolmostehtävän vaikka se annettiin vasta tänään
sivutolkulla

että on niitäkin
jotka kirjoittavat sivutolkulla ilman tehtäviäkin

ja taas kuuluu tunnit
ja työpäivä
kai tämä on vielä työpäivää ajattelee kun katsoo tuntimääriä
joita on palautteenkirjoittamiseen käyttänyt

ensi viikolla pääsee jo kotiin
niin
pääsee sinne mistä alkaa metsä äkkiä
pääsee sinne minne ei vähän aikaan
niin vähän aikaa sitten halunnu ollenkaan
jossa on lukinnut ovia
vaikka asui niin hetken niin hetken vain ja toisinaan viikonloppuja
mutta nyt ei pelota
ei edes kun maataan alakerrassa jossa ikkunoista näkee ulos koko leveydeltä ja ovia ei saa lukkoon
ei
pelota lukitsemattomat ovet vaikka vieressä nukahdettaisiinkin heti
niin kuin pelotti
vuosi sitten
vuosi sittenkin

puhuu hiljaa itsekseen
puhuu melkein kadulla
ja ajattelee mitä jos tulee sillä tavalla hulluksi
että alkaa puhua itsekseen kadulla
miten se eroaa siitä että puhuu itsekseen vessassa tai sängyssä
muuten kuin että on julkisella paikalla
että missä menee raja

puhuu että nukahtaisi puhuu että tajuaisi mitä ajattelee
että ajattelee niin paljon ettei tiedä
mikä on totta

ja joskus alkoi nähdä unta että oli leikkiensä tyttö
se tyttö jonka elämää leikki
sitten lopetti leikkimisen
nielaisi
nielaisi koko leikin
vaikka salaa
joskus edelleen
kun istuu vessassa alkaa
puhua
ei ääneen
mutta puhua kuitenkin
mitä sulle kuuluu
ja keksii koko tarinan

yhtenä päivänä ajattelee että voisi tehdä siitä sarjan
että niin kuin Tove on kuljettanut koko elämänsä muumihahmojaan
minä olen kuljettanut minun hahmojani
vaikkei niitä voi mitenkään verrata muumeihin tai
ei voi edes mainita niiden yhteydessä
niin kuinka
tarkasti on luonut maailman
kun jo
koulun alussa
siitä asti kun kulki iso punainen liverpoolin reppu selässä
(pieni, se on pikkuriikkinen nyt) sen kilometrin

pulkka kaatuu tielle
autoja autoja autoja
sininen pulkka

lumikökkäreitä pulkassa
lumikökkäreitä eikä tyttö.
harmaa pulkka.

kolme. oliko niitä kolmaskin?

ja sisko, sisko, kunpa tietäisin miten hän voi
kunpa hän kirjoittaisi
kunpa veljet ja siskot ja
me
voisimme taas hurjasti pistää silmät kiinni
karuselli karuselli siellä mielisairaalan vieressä
silloinkin vielä kun oli jo tupakat
se mäki
vanhainkodilta

purukumit sängyn alle ja aina se sama haju
myöhemmin minun huone
narisevat portaat
nariseva ovi

kello on jo kohta puoli yksitoista

huone on kaaos.
kaaos sama kuin ihminen
huolettomuus temperamentissa
unessa oli tyttöjä
muisti muttei muista enää

työpäivä
työpäivät
huomenna viimeinen
toiseksiviimeinen kaikkinensa.

väs

Huomenna on viittomakielen tarinan vuoro. Minun vuoroni.
Tänään olen väsynyt.
Olen istunut lähes viisi tuntia bussissa
ja yöllä olin varma että kuolemme myrskyyn
mietin ja suunnittelin ja kävin läpi
miten kävisi
kun meidän koko suku kuolisi
paitsi veljeni
ja ajattelin etten tahdo jättää ostamiani karkkeja laivaan kun pitää kävellä kylmään pelastusveneille. haluan pakata kaikki ennen sitä.
laiva keinui ja kaapit tärisivät auki kiinni auki kiinni hirveä jyske minuutin kahden minuutin viiden minuutin kymmenen minuutin välein.

mutta aamu tuli eikä me oltu kuoltu. äiti koputtaa oveen mitä pääsenkö suihkuun. ovi on lukossa. yritän etsiä valokatkaisijaa ja sitten on herättävä.

eilisestä ei meinannut ensin tulla mitään.
mutta lopulta me kävelimme annani kanssa hautausmaita ja talojen katuja ja otin kaikenvärisistä kuvia. hejdo. ja halasimme.
sain tytöltäni jo heti tullessa muovipussin jossa oli minulle jotain
minulle?! minä huudan. se on opinnäytetyö. Erään näyttelijän nimeltänsä E.
tyttöni oli lukenut sen salamana saatuaan sen yhteiseltä ystävältämme ja niin tein minäkin. heti päästyäni laivaan.
kuuntelin lapsille tekemääni aistimusalevyä ja ahmin E:n sanoja.
Kun opiskelee näyttelijäksi, voi kirjoittaa opinnäytteen teoreettisen osan näköjään pelkästään omasta elämästään. Omia päiväkirjamerkintöjään hyödyntäen. Vailla minkäänlaisia lähdeviitteitä ja lähdeluettelossakin on kolme teosta, joista kahdesta on lainaus. Mamettia. Kiinnostun silti. erityisesti.

ja onhan E sellainen näyttelijä ja ihminen, jota on ihaillut. Ajatellut, että hän on lahjakas. Itsevarma. Kaunis. Kaikkea. Minä ja annani ollaan kumpikin ajateltu. erityisesti annani, mutta myös minä, hiljaisemmin vain.

sitä joskus naiivisti kuvittelee, että kaikki lahjakkaat ihmiset tietävät olevansa lahjakkaita. Ovat varmoja. Osaavat olla. Että sitä se juuri on. lahjakkuus. että se kuuluu siihen. Että jos ei osaa sanoa minä, niin sitten ei voikaan olla mitään. Että epävarmuus on huono. niin minäkin olen ajatellut. Ja sitten selviää, että E on ajatellut niin myös. Ettei varmuus olekaan varmuutta.
Ja yhtäkkiä tajuaa, ettei luultavasti sekään eikä se eikä se, ole yhtään sen varmempi kuin minä. Epävarmuutta voi vain kätkeä niin monella tavalla. Tai vaikka hetkittäin olisikin varma, niin sitten on kuitenkin siellä taustalla. Joskus ainakin käväissyt - entä jos.

Sitten taas muistaa kuinka sitä haluaa tulla toiseksi.
Kaunis tyttö niin kaunis että kipeää tekee. Täydellinen. (niinhän ne aina ovat, toiset) Ja sitten saa tietää, ettei sen tytön unelmista tule koskaan totta. Että silläkin on haavat. Sellaiset haavat, joita ei halua saada. Ja kuulee kaikista. Niistä joista tulee ystäviä. Viiltoja siellä täällä. Syvälle puuhun. En minä sittenkään tahtoisi. En vaihtaisi vaaleaan tukkaan jos saisin kaupan päälle kaikki nuo. Syvään uurretut jäljet, jotka eivät pesemällä mene pois.

haettiin kiinalaisesta ruokaa mukaan. söin ahmimalla. nukuttiin päiväunet, joiden aikana minä näin sekavia A.S:n lemmikkikaupan tytöistä. Äiti toi sen minulle luettavaksi bussimatkalle ja luin sen. Annoin äidille Doris Lessingin, vaikka se jäi multa vähän kesken...

aloitin jo laivalla lukemisen ja ajattelin
että opiskelen sittenkin väärää alaa
etten sittenkään kestä sellaista korkeakirjallisuutta. sellaista. nobelkirjailijoita.
kuinka monta olen yrittänyt kahlata, mutta kai ne ovat sitten liian vaikeita minulle, koska tuntuvat jaarittelevilta, pitkäveteisiltä. kiinnostavilta usein, mutta en vain jaksa lukea yhtämittaa niin paljon niin pitkiä ja polveilevia lauseita. ja vessassa nauran kun muistan miten suutuspäissäni kirjoitin dostojevksi imitaatioita lukupäiväkirjaani yläasteella. kirjoitin koko hemmetin arvostelun samanlaisilla lauseilla, pisin oli muistaakseni lähes kaksikymmentä riviä.

ja sitten tasa ajattelin mahdollista tutkimustani. graduani. joka ei voi olla pelkkää diipadaapaa siitä mitä ajattelen. pelkkää.
heh.
yritän selittää sitä poikaystävälleni ääneen, mutta en saa sanottua edes yhtä kokonaista lausetta.
lopulta tiivistän sen vain: miksi kirja on hyvä?
pidän ajatuksesta hetken. siitähän ajatuksessani tavallaan on kyse. mikä tekee jostakin tietystä teoksesta hyvän jonkun tietyn henkilön mielestä.
mutta onko sellaista mitään järkeä tutkia? kun ei sen ajatuksen pyrittämisessä omassa päässäkään ole mitään järkeä. eihän tuollaiseen voi löytää vastausta.

jotkut tahtovat aina löytää vastauksen.

kun herättiin päiväunilta maistettiin puolukkatryffeleitä, joita ostin tukholman kauppahallista.

nyt pitäisi vielä muutama kerta harjoitella tarinaa.
ja olisi aivan hirveästi tehtäviä. joita en jaksa edes aloittaa.

sellainen ajatus
että katoaa myrskyyn.
laittaa silmät kiinni ja katoaisi vain.
ilman sen kummempaa.

siellä pienellä hautausmaalla oli paljon lapsien hautoja, joiden ympärille oli ripoteltu leluja. kuvattiin niitä. syyllinen olo. toisten hautoja! lasten!
yhteen hautaan oli haudattu kokonainen perhe. kolme lasta. 93, 95 ja 2000. sekä äiti ja isä. ne oli kuolleet siellä tsunamissa.
monille haudoille oli laitettu uhrin valokuva.

kummipoikani on vielä niin auki. silmät. ja minua inhottaa kuinka aikuiset puhuvat hänestä. lapsista. lasten läsnäollessa, kuin heitä ei olisi. "se on kyllä reipastunut tosi paljon" "ette saa päästää sitä yksin kauppaan" jne jne jne.
ja kuinka toiset lapset ovat aina toisia erinomaisempia. kaikessa. että kun tuo ei edes itke. muut parkuivat jatkuvasti mutta tuo. ja tuo syö! ei ennakkoluuloja! pahat pahat lapset, ne jotka itkevät, ne jotka eivät syö.

ja äiti kertoo että veli pitää minulta saamaa kaulaliinaa.
että se on ollut hyvä.
että veli on kysynyt mitä minä teen täällä
ja äiti on sanonut että soita sille
ei se soita. kyllä minä sen tiedän. mutta tulee olo
sellainen lämmin vähäksi aikaa sisältä.
että sittenkään ei ehkä vihaa.

tänä yönä nukahtamista sateen ääneen.

eilen
minä tapasin ystäviä
minä tapasin ystävän jota ei melkein kolmeen vuoteen ehkä
nähnyt
ja oli vähän ihmeellistä
kuinka minua vain itketti
sille ei mahtanut mitään
liikutukselle
että on olemassa ihmisiä
joihin on etäisyys
naapurimaasta naapurimaahan
ja silti on siinä. vieressä.
sitten kuitenkin.

ja sitten oli tyttö
joka sai minut taas innostumaan omasta tekstistäni
naurua
mutta minun pitäisikin jaksaa innostua
jaksaa kirjoittaa huolimatta siitä että se tuntuu mahdottomalta

ja heti tänään minä olen aloittanut
minä olen
niin
aloittanut
voi
miten minä oikein selviän siitä!
tuntuu niin mahdottomalta rakentaa tekstiä
tuntuu käsittämättömän vaikealta
vaikka tietää mitä haluaa
ehkä juuri se
että tietää mitä haluaa
tekee siitä vaikean
jos ei olisi mitään ennakkoajatuksia olisi paljon helpompi
voisi vain kirjoittaa
voisi vain sanoja
voisi vain
mutta nyt
nyt on niin tarkka
ja kaikki mitä yrittää ei tietenkään sovi siihen
se on sama
kun on piirtänyt mieleensä kuvan talosta kuvan sohvasta kuvan mekosta
jonka haluaa
sitä ei löydy
sitä on mahdoton löytää koska se on vain sisällä
kaikki vain jäljittelee sitä ja sitten ei voi tyytyä epätäydelliseen
yksi ystäväni sanoi joskus
kun hän piirtää ja on oikein taitava
että on ihmisiä
jotka näkevät kuvan paperilla ja jäljentävät sen sitten vain
ja sitten niitä joilla se kuva on mielessä
ja sen jäljentäminen on paljon vaikeampaa
minä en muista kumpaan ryhmään näistä ystäväni sanoi kuuluvansa
ja minä lisäsin että sitten on niitä
joilla ei ole mitään kuvaa mielessä eikä paperilla
he vaan kuljettavat kynää
minä kuulun niihin
myös kirjoittamisessa myös piirtämisessä myös maalaamisessa

ja siksi on niin pirun mahdotonta rakentaa tekstistä ehjä ja kokonainen jos ja kun sen pitää sisältää jotain tiettyä!

kummipoikani kysyi jatkuvasti kun piirsimme ( hän voisi vaan piirtää koko ajan, josta olen hyvin onnellinen, sillä sotaleikkeihin ja kaikkiin sellaisiin joissa pitää liikkua väsyn hyvin nopeasti)
että mitä siitä tulee, mitä sä piirrät, mitä se esittää
ja enhän minä tiennyt

voi. olen aina vaan haaveillut siitä että olisin sellainen kirjoittaja, joka osaisi esim. laittaa tekstiinsä jonkin tietyn tarkoituksen
että osaisin kirjoittaa vaikka sellaista ympäristöpoliittista
että se olisi tärkeä
ja tekstini avulla voisin vaikuttaa

mutta haaveeksi taitaa jäädä
kaikki sellainen yrittämiseni tuntuu vain teennäiseltä
väkisin laitetulta
se ei tule minulta luonnostaan
minun täytyy "kirjoittaa" sellaiset asiat sinne
ja se ei tunnu oikealta
kirjoittaminen kirjoittaminen

en tiedä mikä sitten tuntuu

tällä hetkellä
vain toisen iho tuntuu
ja se kun kummipoika käpertyy minun kainalooni minun
ja kun mummi on ihan lähellä
ja syksyn tuoksu
jäätynyt nurmikko
mustarastas lintulaudalla
jälleennäkeminen, kun ystävä on siinä, siinä mustassa tyylikkäässä tukassaan ja hymy on ihan sama
kadut joita joskus käveli päivittäin
kun on aamu ja pitäisi jo lähteä ennen kuin myöhästyy mutta ei lähdetä
ystävän kirjoitukset omassa blogissaan
kun junan ovet menevät kiinni

ja eilen illalla minä tein listan kaikista niistä asioista joita minun pitää tällä viikolla hoitaa.
niitä on paljon.

matka

pakkasessa on nyt reilu seitsemän litraa mustikkaa
ja jääkaapissa odottaa huomista piirakkaa vielä osa mustikoista

minä tykkään mustikoista!

kotona. pitkästä aikaa. omituista.
sitä tottuu jo siihen että nukkuu sohvaviritelmissä ja laajoissa vanhoissa parivuoteissa. tottuu jo viltteihin ja vanhanajanlakanoihin kulkee taloissa niin kuin silloin kun niissä asui itse
alkaa jo muistaa jääkaapin paikat lehtien paikat rappusten äänet ja vessan
tillit ja persiljat rutiinilla
aurinko varpaissa ja kylmä kostea nurmikko
osaa rautatieasemalle ja takaisin
turistina helsingissä paljon rahaa ja paljon rahaa
ja
viikonpäästä ruotsiin

kaikkea arkea.
kestää taas ennen kuin jotain muuta
ennen kuin unia ja maita kiviä valaita ja puita

olen lukenut.
alkanut taas. päässyt. ja taas kerran keksinyt mistä kirjoitan kesän kirjallisuusesseeni. taas kerran tosiaan.

enkä tiedä miksi olen levollinen. miksi tuuli ja sade eivät puistata. tai miksi minä en lyö päätäni koska en ole vieläkään aloittanut.
paperit epämääräisissä pinoissa kirjat kirjastolla ja en ole saanut edes yhtä palkkaa, joka olisi pitänyt saada jo tammikuussa. entä sitten. en jaksa vaatia. en jaksa vaatia mitään. minulle riittää. tuntuu että riittää kun saa maasta perunoita ja sipulia ja äiti antoi rahaa mansikoihinkin
että on jo kahdeksankymmentä kasvia ja valo joka ei ole nyt liian kirkasta
pilvien läpi vain sateen läpi

tuntui hyvältä.
olla pois. nähdä ihmisiä joita on ikävöinyt. tuntuu hyvältä
että on vielä paikkoja
että on kaupunkeja metsiä merta järviä mustikoita puutarhoja sukulaisia ystäviä
että he kaikki ovat ja minä
osana vieläkin
ja pääsen osaksi vaikka vain vierailijana
niin kummallista niin kummallista mutta hyvää.