Näytetään tekstit, joissa on tunniste lähtö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lähtö. Näytä kaikki tekstit

lauantaina, maaliskuuta 17, 2012

Jäin jäällä lumeen jumiin,
ketjut irtosi
ja kaaduin, sitten myöhemmin, mutta pilkkijä(t) eivät kysyneet sattuiko,
eikä edes sattunut
mutta tiellä poljin niin kovasti että tuli hiki

myöhemmin tarkastelin Afrikan karttaa ja yritin muistaa mistä maasta minun ystäväni on. Ja muistin oikein. Tuli huono omatunto. Siitäkin, että kysyin hänen nimestään, koska se nimi, jolla opin häntä kutsumaan oli englantilainen, ei kiswahililainen.

öisin, ja päivisinkin, olen ajatellut heitä
lomittain ja silloin tällöin, öisin intensiivisemmin
jopa niin, että sanomme hyvästit
entisen sotilaan kanssa.

isi sanoo, että viisikymmentä vuotta sitten emme olisi tienneet näistä maista mitään.
ja nyt minä opettelen turkin kieltä
ja venäjää ja persiaa
kaikkia sieltä täältä
minkään kunnolla tarttumatta
ja olisi vielä niin monia maita ja niiden kieliä
heitä
joita ajatellaan sitten jälkeenpäin
muistetaan tai muistellaan
tavataan
ehkä
unissa.

ehkä siksi palasin takaisin. kun en oikeastaan halunnut enää vain muistoja. väläyksiä. niitä hetkiä.
että voi sanoa on käynyt, on tehnyt, on nähnyt, on tavannut, on kuullut.

on meitä jotka sanomme tahdon vanhan ajan takaisin että en ole tästä ajasta en
ja sitten niitä jotka eivät kaipaa mitään siitä mutkattomuudesta kun ei ole valinnanmahdollisuuksia.
ehkä me, joilla on aina ollut kaikki mahdollisuudet valintoihin,
emme enää arvostakaan sitä, vaan koemme että se, juuri se, tekee elämästämme hankalan. ehkä siksi haikailemme yksinkertaisempaa elämää.
kun on, voi luopuakin. ja kun on vihdoin saanut, ei halua laskea irti.

puhun omistamattomuudesta, mutta silti minä kiinnyn
paikkoihin, lauluihin, tavaroihin, ihmisiin. olen kiintynyt kaikkiin heihin, ja siksi lähteminen ja palaaminen on aina vaikeaa. siksi minä en pidä siitä liikkumisesta, ja siksi minä pidän siitä liikkumisesta. on pelottavaa olla riippuvainen, tarvita, haluta, haluta pysyä, jos toinen ei haluakaan sinun pysyvän. mene, vaikka ei halua mennä.
islanti, en kai koskaan voi laskea siitä irti. en halua mennä takaisin, koska pelkään että menemällä takaisin huomaan ettei se ole enää minun. se ei ole pelkkä satu, josta joskus haaveilin, vaan se on aktuaalinen valtio, jossa olen joskus asunut, mutta en enää asu. olen lähtenyt, jättänyt, siirtynyt.
lauluihin, joiden lopettamisen olen kuunnellut.
kuullut loput. ja alut. syntytarinat. ja niin minä tahdoin joskus soittaa pianolla, enkä kuitenkaan koskaan tullut niin sorminäppäräksi, että siitä olisi ollut kenellekään iloa.
isovaarin vanha kaapisto, jonka maalasin puolukanpunaiseksi. peter hoegin rajatapaukset. päiväkirjat. valaanpyrstö.
mutta voisin unohtaa päiväkirjani. en minä nitä mukanani vie. enkä rajatapauksia, konkreettisesti, se on minussa jo. kaikki aika ja arvioimattomuus. valaanpyrstö on, mutta voisin antaa sen pois, jollekin uneni näkemään. kaapisto on ja pysyy jossakin muualla kuin minä jokatapauksessa, kokopuuta kun on. ei se kulje rinkassa, tai pyöräntarakalla. ja maat,
ne elävät omaa elämäänsä. mannerlaatat lähestyvät ja loittonevat, islantikin halkeaa joku päivä kahtia.
grönlanti on joka vuosi uusille kaksi viikkoa. lunta ja jäätä ja valoa ja valoa ja valoa.
laulut voivat kuulla kaikki, hekin
ja heitä
minä en koskaan voi omistaa
enkä koskaan omistanutkaan. ja siinä on minulla vielä oppimista
että minun ei tarvitse, enkä voikaan
olla kenenkään oma
enkä myöskään voi ketään toista ottaa omakseni,
sellaisia me olemme
kaikki

eikä kyse ole vain ihmisistä. sillä siinä piilee kaikki tämä käsittämättömyys
että me kuvittelemme, että elämä joka on joskus syntynyt elottomasta
olisi sitten yhtäkkiä jonkun sellaisen oma
joka ei ole ollut täällä nimeksikään
että muka joku voisi omistaa, jonkin hitusen tästä kaikesta

se että me olemme kaikki samaa,
on kadonnut jonnekin matkanvarrelle. ja nykyään se on vaan sellainen mantra
jota hoetaan ja jotkut puhuvat egosta ja ah te olette niitä
määritelmiä kaikesta koko ajan
niin kuin maailma olisi muka jotenkin määriteltävissä,
mikään osa meistä.

Afrikan kartta auki. Ystäväni ajattelee, että englantilaiset nimet kuulostavat kivemmilta. Minä taas ajattelen että kiswahililaiset, koska sieltä hän tulee ja englanti on niin yleinen.
minäkin määrittelen. ei john ei jack ei patrick ei sandy ei jenny ei sean ei mike ei mary annie joe lisa
että pitää olla jotakin ainutlaatuisempaa, jotakin mikä kertoo juurista

papalla oli niin vahvat kynnet ettei niitä saanut ennen kuolemaakaan edes kynsileikkureilla lyhennettyä.

en nähnyt häntä ennen. moneen vuoteen.
mutta sinä aamuna pyöräilin töihin ja odotin avaimitta ulkona auringossa.
poika tuli ohutrenkaisella pyörällään niin kuin aina ja otti osaa suruuni. sillä tavalla kun työtoverin kuuluu. puhuin siitä myöhemmin pomoni kanssa, ja hän
ajatteli ettei pappani oikeasti kuollutkaan. että minulla olisi mahdollisuus vielä
mutta hän uskoikin aikamoisiin tarinoihin
kuten että tänä vuonna portit avautuvat
ja että islannissa on erityisen vahva energiakenttä
eikä hän koskaan oppinut muistamaan etten minä tullut islannista

liikaa lsd:tä, sanoi mies.

olen ajatellut öisiä jäähyväisiä,
ja sitä miten hän vastasi hymyllä. en koskaan saanut tietää miksi kaikki muuttui
emmekä oppineetkaan tuntemaan toisiamme

eikä tämä ole ensimmäinen kerta. koulussa yritän muistaa, miksi lakkasimme olla ystäviä
sen tytön kanssa jolla on jo kaksi lasta, eikä hän ole koskaan lähtenyt tästä kaupungista

ja myöhemmin,
tänään, ajattelen heistä monia
kun kirjoitan etten ole pitänyt mitään yhteyttä
että mihin he aina katoavat
mihin

katosi hänkin, jonka kanssa joskus kuljettiin ympyrää. vähitellen vai yhtäkkiä
sitä ei sitten enää muista

paitsi väläyksittäin
kun kuljetaan rautatientorin takaa
ja vastaantulevaa ei tervehditä
kun seistään pimeässä ja minä sanon sinä sitten
ja he menevät toiseen suuntaan portein suljettuun uimaan
ja myöhemmin kaikki on sekoittunutta muiden muistoissa

enkä ainakaan muista milloin lakkasimme puhumasta veljeni kanssa
oliko sellaista hetkeä edes
vai tuliko vain päivä jolloin kumpikin muisti ettemme ole tavanneet toisiamme kolmeen vuoteen.

ja kaikesta tästä pitää kiinni kuitenkin,
sanoo että lähtee muttei lähde kuitenkaan
sillä tavalla ettei olisi enää mitään koskaan ollutkaan
että jokainen askel olisi vain eteenpäin
aina tulee niitä öitä
kun unissa hyvästellään jo hyvästellyt ystävät
aina jälki vuosista kun oli jossain toisaalla jonkun heistä kanssa
vaikka teeplantaaseilla, kun on jo puolipäivä
ja pitää kääntyä takaisin, eikä ole ihan varma saataako, vai muistaako väärin, mutta tie on kuitenkin mutkainen, ja teeplantaasit vihreitä, poimijat ovat palanneet koteihinsa jo aikoja sitten
ja maataan hiekalla, piirretään kivillä ja simpukoilla kuvioita hiekkaan
nyt on sinun vuorosi kertoa sinun tarinasi
mutta enhän minä tietenkään mitään kerro
kuuntelen vain ja pistän kaikki muistiin
silloinkin kun minut jätetään ennen mutkaa pois kyydistä ja kävelen vuoren ohi, maanajavuoren,
kävelen rantoja pitkin, ja hyräilen sitä samaa laulua,
sitä jota hyräilin mustalla hiekalla ja siellä missä oli vain vesiputous
kun palaa yöllä kotiin ja oikaisee likaisten kerrostalojen nurkalta
sinä yönä kun muut istuvat jo odottamassa ovien aukeamista
ja istutaan rannalla katsomassa valaistua kirkkoa
ja minä kysyn jaa, niin nukunko sitten sinun teltassasi
mutta se on paljon ennen modernin taiteen museota ja keskustelua sitä ennen
ja sadetta,
jatkuvaa sadetta
ja sitä
kun on palaamassa jo takaisin,
ties monettako kertaa
ja lähdössä taas,
ties monettako kertaa

ja aina voisi kysyä, mitä, hä
oletko tosissasi
jätetään kaikki, jätetään ihan kaikki, lappu pöydälle, tili tyhjäksi, ensimmäinen lento
minne tahansa
minne tahansa, hä,
lähdetkö

mutta

on aina toinen,
vastaus, joka on aina todellinen, eikä muutu
tämäkään maailma pakenemalla. 

maanantaina, elokuuta 22, 2011

En ole talvessa, en siellä mikä on meidän talvi
tämä talvi on kuiva, punaista hiekkaa laivankansi
kuuma niin että täytyy kastella kasvot, kastella kastella, ei haittaa että suolainen vesi läikkyy vaatteet märäksi, ja muta köysissä klimppeinä, merilevä, kalat pyöreänä parvena ja illalla kun auringonlasku tulee juuri ruotsalaisen miehen veneen taakse delfiinit niiden evät
joka ilta, he sanovat
ja me puhumme krokotiileista, joihin en usko
koska mutaiset joet, mangrovemetsät kaikki käyty läpi eikä yhtään
ei edes nelimetristä saati kahdeksanmetrinen

mutta on merikilpikkonia ja niitten kilvistä koverretaan liha
ja merilehmä suurella veitsellä halki lihan palat läiskymässä asfalttiin
kun täyttää 21 vuotta ja saa avaimet elämään, täytyy juhlia
niin että jokainen mies menee veneellään merelle ja tuo mukanaan
kilpikonnan merilehmän
veri virtaa takaisin mereen ja minä sanon minun täytyy mennä
on tuuli ja pöly ja kuiva tuuli ja kuiva pöly ja mies tulee
ja ottaa minut käsiensä väliin ja sanoo sinä pieni tyttö
ja minä katson lintuja
katson mielummin lintuja kuin kaikkea sitä verta
olkoon kuinka perinteikästä tahansa
he silti menevät supermarkettiin ja ostavat lehmän lihat he silti heittävät purkit ja purnukat ja muovit ojaan jossa on jossa oli (kukaan ei tiedä) krokotiili
neljäkymmentävuotta
mutta se karkasi eilen, kaksi vuotta sitten
mikä ero lieneekään päivällä ja vuodella

ja kahvi nousee päähän kuin shamppanja. pilvetön taivas, kaikki ruoho keltaista ja puut eivät syvän vihreitä niin kuin meillä. kuuma kuuma kuuma. he kaikki sanovat, mahtaa olla sinulle kuuma, kylmän maan tyttö ja minä ajattelen että he kaikki kuvittelevat että siellä on aina talvi, pohjoisessa
he eivät muista että kolmena kuukautena aurinko ei laske ollenkaan että on jatkuva valo ja meillä on ohuet valkoiset mekot ja valo ei ole raaka vaan tekee ihon kullankeltaiseksi, silmät kirkkaaksi,vesi tyyntä ja raikasta.

ja kun ei ole tuulta ja minä istun verkon päällä aallot alla minä laulan tuuli tuo minulle
niin kuin tyttö sävelsi minun sanoistani ja minulla on rumpu, käärmeen nahkaa
ja minulla on didgeridoo, sisältä termiittien kovertama
ja minä laulan tuuli tuuli tuo

ja nyt on tyttö käärmeen kanssa, valokuvia
ja eilen käveli lisko, keinutti takapuoltaan
ja sitä ennen kun istuin varjossa penkillä kaksi senttimetriä pitkä lisko kiipesi reppuni päälle kiipesi jalkaani pitkin, pieni

ja nyt
ei ole enää aikaa
on museo
ja sitten pitää pyyhkiä veneen lattiat kantaa vettä kantaa vettä
laskea moottori
kääntää rattia
sammuttaa moottori nostaa,
nostaa purjeet, kääntää kääntää
tuuleen tuulesta pois
ja odottaa jos linnut tulevat takaisin
syövät käsistä. kalat, kalat metrien mittaiset sätkimässä kannella
värikkäät.

minun matkani jatkuu vielä. vielä ennen kuin isoäiti ennen kuin lumi puut ja pakastetut marjat.

tiistaina, toukokuuta 25, 2010

läh -tö

On pahvilaatikoita käytävässä
on huonekaluja huone täynnä alakerrassa
kasa silitettäviä vaatteita
matkalauku auki matkalaukku kiinni
lattialla siististi viikattuja vaatteita odottamassa pääsevätkö mukaan vai
eivät
lenkkarit kuivumassa ulkona, mustat pilvet sateen ennakointi
pesukone pyörimässä
kolme kirjaa, kolme kirjaa auki, auki ja kiinni ja kirjoitusohjelma
sivunumeroita
kirkkaanpunaista kynsilakkaa pullo
avaamaton paketti ei muista mihin laatikkoon sen on pistänyt
puhelu yöllä, tyttö vielä työvuorossa, ulkona sade
toisen katkeileva ääni puoliltapäivin
valuutanvaihto-operaatioita
liittymien sulkemista, sähkösopimuksen irtisanomista
isännöitsijät, isännöitsijät
tavaroiden kantamista
kakkuja, salaattia, omenapuut kukkimassa, päärynäpuun kukat sateessa pudonneet
kostea ruoho, joogamatto ja juuriharja
pian, pian, ihan pian
tulee pimeää tulee valoa tulee pimeää
ja aika päivä toinen päivä kolmas päivä
minä sanon neljä yötä, neljä
ja mies sanoo pitää huolta ettei maanantaina ole aikainen työvuoro
ja me nauramme

unessa junaradan viertä juoksemassa taivaalta putoavat linnunmunat jotka ovatkin suklaata karamellia tehty muistuttamaan kaikin tavoin oikeita mutta neste maistuu makealta, kuin kivet kolauttelen niitä yhteen jotta kuori menisi rikki.

keskittymiseni varhaiskasvatuksen tutkimusmetodeihin on huipussaan

ylihuomenna on lentokenttiä ja lentokoneita ja matkatavaroita ja kuulutuksia ja check in tiskejä ja passintarkastuksia ja sitä ja tätä ja sitä ja tätä ja raahamista ja jännittämistä ja heippa sanomisia ja Suomi ylhäältä päin ja saari merellä alhaalta päin, ei se saari jonne olen matkalla vaan välimatkalta
saaret saaret
eikä Erla puhunut niistä Islannissa mitään.

torstaina, elokuuta 13, 2009

jännittää
jo lähtö
se kun yhtäkkiä tämä täällä nämä vuoret
aina vain vihreämmät lumihuippuiset ne joilla kesälläkin lumisadetta tämä sade yhtäkkiä alkava ja auringoksi muuttuva nämä ihmiset jotka
nauravat suu auki kaikki suusta näkyvillä niin kuin nauretaan kun naurattaa
kadut kiviä täynnä kuoppaiset lampaat jotka tielle aina nukkumaan jos lämmin niin kuin ei
niillä lämmin olisi villasta
loppuu.

sitten tulee paluu
alkaa. alkuja. loppuja. puoliväliä.

islantilainen tyttö hyppii takana ja katsotaan vain silmiin
islantilainen mies kysyy monta kertaa därifrån därifrån
ja on juuri esittänyt olevansa islantilainen ja ettei islantilaiset kommunikoi norjalaisten kanssa omilla kielillään.

jatkuvasti halu mennä uusiin paikkoihin
olla tekemättä päätöksiä
olla tekemättä mitään
käytännönasiaa
maksaa lippuja soittaa majapaikkoja

jäisi tänne pyörteeseen
se on pyörre.

ja sitten saa kirjoitetut sanat
joissa toinen kaipaa ja sanoo että rakastaa
vaikka rakkaus ei ole koskaan sama
toisella kielellä
eikä ole yhtään varma että kun mereltä palataan
on samaa
kuin saaressa
että kun on maita
jotka jatkuvat kiinni toisissaan
ei rajattuja vuorin

ja eilen
sai postissa ihastuttavan kuvan
pianorannasta. ja tytöstä.

joskus tahtoisi osata soittaa
tahtoisi osata soittaa musiikkia vain
että ei olisi ääntä kuin sello tai piano
mutta kädet
kömpelöt vaan näppäimistöä voi vähän

ja elokuva päättyi sanoihin
toteutuneita toiveita itketään enemmän kuin toteutumattomia

sanoo että totta.

torstaina, toukokuuta 21, 2009

good bye

Tavarat on pakattu ja muutettu pois Höfðistä
en ottanut kuvaa paskaisista keittiöistä ja rappusista kellariin tai edes tyhjästä siivotusta huoneesta.
En tallentanut sitä kuumaa ummehtunutta hajua purkkiin
enkä nauhoittanut aamuun jatkuvia bileitä, joissa en kertaakaan ollut ääniksi.
Enkä enää koskaan mene sinne takaisin.

En ehkä enää koskaan kävele Skipholtia ylös. Oikaise laugalle parkkipaikkojen läpi
raahaa painavia bonuksen kasseja. juokse bussiin juokse Sannelle.

Me sanottiin good bye. Ja kumpikin siinä portilla. Sanne antoi pienen kortin.
Ja minä en antanut mitään enkä osannut sanoa mitään. Muuta kuin we'll see.

ja nyt olen täällä, luona, jolle sanon lentokentällä huomenna hei hei
mutta silloin on aamu ja me ollaan sanottu toisillemme jo niin paljon ettei sen luulisi olevan vaikeaa
ja sitä paitsi minun tavarat on täällä huoneessa, jossa on sen toisenkin tavarat
vaikka ei sitä toista enää
niin että ei tämä oikeastaan ole hyvästi

ja aulassa halattiin nopeasti uuden naapurin kanssa. ensimmäistä kertaa vain me kaksi
ja eilen sanottiin hei hei niillekin joiden kanssa ei koskaan aiemmin käynyt keskustelua

ja solla sanoo kun avaan auton ovea
että minä menen vain matkalle suomeen mutta sitten palaan kotiin Islantiin

eilen sain kuulla että entisessä elämässäni olen asunut pohjois-islannissa
joten ehkä minä tunnen jotain siellä kesällä
että olen tullut kotiin,
ehkä.

ehkä en tiedä miltä tuntuu olla huomenna tähän aikaan kotona.

ehkä minun pitäisi katsoa juna-aikatauluja. ehkä ehkä ehkä ehkä.

nyt osaan istua vain sinisellä patjalla vain sinisellä patjalla nojata tyynyyn ja kirjoittaa kun toinen tekee ruokaa. osaan vain olla ja odottaa.
että sitten kun olen ehkä kaksikymmentäkahdeksan minun sielu alkaa näkyä.

perjantaina, toukokuuta 01, 2009

vappu

Grillibileet
jotka alkoivat sateessa
ja minä lähdin
kun aurinko oli ollut jo hetken ja kello yli viisi
ja kävelin auringonpaisteen läpi
Camilla bussipysäkillä matkalla tanssiin
tuntematonta reittiä ja valkoviiniä ja kuohuviiniä ja
hautausmaan ohi

Heiðmörk
metsä
ja me ainoat matkustajat
jonkinaikaa linja-autossa ja seuraavalla pois sanoo Georg
ja minä että kaunis pieni kävely
koska ympärillä betonisia kerrostaloja
samanlaisia neliskanttisia
mutta



pian tulee maasto
ja tuore puu katkaistuna
se tuoksu
sahanpurua ja kostea tuore puu
ja minä
että jonain päivänä vien sinut oikeaan metsään
josta keskustelu siitä mitä tarkoittaa i'll take you




ja on järvenranta
jota voi kiertää
ja bussi, joka taas kerran juuri mennyt
betonilähiöiden
korkeiden kerrostalojen
amerikkalaistyylisten uusrakennusten
funkkistalojen
ohitse
kukkulalle jolta koko Reykjavik siellä
auringonlaskussa

ja lintu joka päästää tai jonka siivet päästää
äänen josta en tunnista sitä
ja se seuraa meitä, minua, se seuraa minua
ja toinen sanoo ettei se ole sama lintu
mutta tietenkin se on sama lintu
se tuli tuttavaksi metsässä
ja jatkoi
matkaa vaikka rumat rakennukset ei puita
aina vain sinisellä taivaalla laulu



ja autioituneet talot, keskenjääneet
huoltoaseman vessa ja elokuvateatteri jossa elokuva juuri alkamassa
ja me
vain sisään ja tietysti tauko keskellä elokuvaa
joka olikin hyvin uskonnollinen
ja kuinka nauramme molemmat
kun lapset juoksevat lopussa viljapeltoa
valkoisissa vaatteissaan
ja puu niin raamatullisena

ja kotimatka kestää puolitoista tuntia jalan
ei tarvitse kävellä niin nopeasti
mutta minä teen kaiken niin
enkä tee, minä sanon. en kaikkea ja me pysähdymme pimeään

mutta ei enää pimene
vaan alkaa aurinko nousta
jos valvomme näemme molemmat

puolenpäivän aikaan sataa
tuuli oli yltynyt jo aamusta
kaikki ikkunat auki
ja ovi pitää ääntä
minulla on punaista teetä ja en tiedä mitä reykjavik tulee olemaan minulle
sanon metsän reunassa etten pidä tästä kaupungista
mutta
sanoinhan minä helsingistäkin
ja joka kerran kun kävelen puistomme viertä katuja joita kävelin silloin
niiden talojen viertä joiden asukkaita ihmettelimme
minä kaipaan ja rakastan
siksi kai anna järvisen laulu.

aftur
aftur aftur

jonain päivänä
tänne takaisin.

sunnuntaina, huhtikuuta 05, 2009

aamu läpi kaupungin
jonka asfaltti on märkä
mutta kaunein alue Reykjavikissa
omakotitalojen pihojen välit
ikkunoissa valoja ja verhoja

ja powerpoint huomiseksi tehty
tosin se on taas jälleen mac
joten takuita siitä että se toimisi

ja silmät on väsyneet
ja mustat
kun yöllä ei jaksa pestä ripsiväriä pois

espanjalainen tai katalonialainen
tai mistä ikinä onkaan miten ikinä se sanotaankaan
osaa suomen kielisiä lauseita
ja tangoa
minä en suostu tanssimaan
mutta Sanne tanssii.

ja sitten me kävellään kun alkaa sataa ja vedän hupun päähän
ja toiset tanssivat swingiä kaksikymmentä kolmekymmentäluku
kadullakin vielä

enkä vielä kirjoita mitä viikkolistasta puuttuu.
en välitä.
vaan syön melkein koko black&green suklaalevyllisen matkalla kotiin
niiden harmaiden omakotitalojen välissä.
joka kerta uusi reitti
ja Sanne sanoo että jo siitä on onnellinen
että kuljetan hänet läpi Reykjavikin josta huomaa pitävänsä.

what is wrong with us?
me kysymme

mutta nyt on jo viides huhtikuuta
kuukauden päästä tulevat vanhempani
kuukauden ja silloin minä pakkaan tavarat heidän laukkuihinsa

kertokaa minulle missä on aika
joka menee viikkoina ohi
missä missä
miten voi olla
miten voi olla mahdollista
että kolme kuukautta sitten oli niin sateista ja sumuista ettei nähnyt vuoria
Reykjavikin ympärillä
että Esjaa
ei ollut olemassa
ja eilen
niin teräväpiirteiset niin auringossa ja vihreää mustassa
ja tänään ohut sumukerros niin että muisti ensimmäisen sunnuntain

kävellä katuja ensimmäistä kertaa
löytää tie merelle ensimmäistä kertaa
ensimmäinen valokuva
ensimmäinen kahvila
kaakao keltaisessa kahvilassa
jossa myöhemmin jokaikinen viikko
joogaa ja miten Sanne ja Vincentkin samaan kahvilaan
samana päivänä
kun pysähdytään kadulla
hei kuka sinä olet mitä sinä teet missä asut saanko puhelinnumeron
ja nyt
tämä tyttö nojaa päätään olkapäälleni kun matkustamme
minibussissa vuorien ohi
meren ohi laavapeltojen ohi
ja kuumassa altaassa me laulamme
babalam kevalam
ja voimme puhua niin
että hän hollantia ja minä suomea
eikä kumpikaan ymmärrä mitään siitä mitä toinen sanoo
mutta silti tarkoitamme samaa

ja miten käy sitten
kuukauden päästä
tai kahden

kun kävelen yhtäkkiä taas niitä katuja
joita olen kävellyt käsikädessä
pojan kanssa
jonka kanssa
miten käy sitten miten käy sitten
kun kaikki tämä jää tänne

älä mieti lähtöä
nyt
älä mieti sitä nyt
koska olet vielä täällä

se hullu tunne
että on täällä
mutta tietää
että on täällä ja tässä vain hetken
että tämä kaikki
tämä kaikki joka alkaa olla arki ja elämä ja minä
lopulta kuitenkin vain väliaikainen
se kokemus sieltä jostain maasta jonka voi merkitä johonkin paperiin
ja ehkä myöhemmin tulee se sama tunne
kuin helsingin kaduilla
että täällä minä asuin
kun kävelee uudestaan
vuosien päästä
että nämä kadut minun silloin joskus
minun minun

huokaus.