karttoja

kello on jo melkein neljä
enkä ole oikeasti työskennellyt tänään, vaan silti tuntuu kuin vasta äsken kello oli kahdeksan ja aloitin
tutkimaan karttoja.

Tänään olen käynyt läpi Uzbekistanin ja Tajikistanin ja vähän Kirgiisiaa ja Kazakhstania. Jännitys kasvaa. Pamirin vuoristot. Siinä sitä vasta pyöräillään!

Sain tänään myös kirjeen. Pitkän kirjeen epäselvällä käsialalla.
Tapasin amerikkalaisen kolme vuotta sitten, kun olimme miehen kanssa Köpenhaminassa. Hän yöpyi teltassaan samalla leirintäalueella. Juttelimme ehkä kaksi kertaa, nopeasti, sillä tavalla kun turistit juttelevat toisilleen vieraassa maassa.
Sitten eräänä päivänä, kun olin jo Suomessa, näin hänestä unta ja kirjoitin osoitteeseen, jonka häneltä silloin saimme. Sen jälkeen
olemme kirjoittaneet.

Indonesia on varmistunut. Muutamme sinne. Minä muutan. Me muutamme. Olen niin innoissani, että hymyilen ja naurahtelen sattumanvaraisissa paikoissa.

Tällaisina päivinä minua ei pelota soittaa virallisille ihmisille virallisten nimikkeiden alla. Vaikka en tiedä teititelläkkö vai sinutella vai mitä kieltä käyttää, kaikki menee hyvin, ja meille varataan neuvotteluhuone, ja minä olen ammattinimikkeeni alla.

Äiti polkee minun (omallaan, 35 vuotta sitten) punaisella pyörälläni, ja minä uudella
loskaa loskaa. Ja päätän tehdä vihreän keiton. Pinaattia, parsaa, purjoa, papuja, timjamia, nokkosta.
Olen myös tajunnut, että tykkään paljon punasipulista, raakana.

Indonesia.
En edes tiedä mihin saarelle. Varmaankin Sumatra. Joka on taas melkein kuin Malesiassa.
Jotenkin jo se tuntuu helpottavalta. Että on ollut siellä lähellä. Siellä merillä. ja on tavannut ihmisiä, jotka tuntuivat omilta, ja ovat vain kivenheiton päässä sitten. Että vaikka ei saisi töitä Indosta niin saisi ehkä Malesiasta. että oltaisi ainakin niin lähellä.

Mikä seikkailu.