Kävelimme kaikki keskustaan,
junasilalle, jonka raiteille joskus asettelin viiskytpennisiä veljen ja naapurin pojan ja sen pojan pikkuveljen kanssa. Junasillalle, josta on otettu kuva kun yhdellä tytöistä on sininen takki,
josta joskus perjantai-iltana hyppäsi alas yksi jos toinenkin
kävelimme ja tyttöäni  pelotti kaikki raot lumen alla
minua nauratti kun oli varmat askeleet ja poika heitteli lumipalloja
pimeää ja kaupungin valot ja minä kerroin rakennuksista niin kuin tietäisin kaupunkirakentamisesta jotain
ajattelin niitä kesiä kun oli konsertti puistossa
kun satoi kaatamalla ja me pikkutytöt taikapeiliä kuuntelemassa humalaisten muovien alla
kävelemässä paljain varpain kotiin hiukset vettä vaatteet läpinäkyvät
mutta me oltiin pikkutyttöjä silloin

tänään jouduin muistamaan äänestä miehen
jota joskus pikkutyttöinä yritimme viekotella
jotta hän menettäisi työpaikkansa

ja nyt sataa lunta,
vaikka aamulla taivas oli kirkas ja sininen ja minulla jatkuvasti katkeilevat puhelut sinne merien taakse
jonnekin,
puhetta pyöristä, puhetta lentolipuista, puhetta kartoista ja siitä mitä haluaisi tehdä kaikista eniten kun toisella on alkamassa yö ja toisella päivä.

sataa lunta,
lumitöitä tehdessä taivas oli uhkaavasti pimentymässä
mutta olen unohtanut kaiken pilvistä
en enää katso ylös niin kuin muutamia kuukausia sitten
aamuyöstä, ja kun oli pimeää ja kuu teki valon ja tähdet himmeästi pilveverhojen läpi
kun katsoi ylös jatkuvasti
katsoi katsoi katsoi taakse ja sivuille niin ettei voinut keskittyä mihinkään kirjaan, ei taskulampun valoon
kuinka hitaasti vene liikkui, miltei pysähtyi niin
että piti laittaa moottori pärisemään
eikä sitten ollut varma jos ei kuulisikaan merirosvojen ääniä
ja toivoi että tuuli yltyisi,
että yltyisi se
edes niin että saisi veneen liikkumaan
tai kääntyisi nousuvesi laskuvedeksi tai toisinpäin

ja miten kylmää merillä toisinaan
kun suolavesi tulee iholle kaikkien takkien läpi ja varpaat palelevat ja kosteat,
aina yllättäen, ei koskaan osaa aavistaa miltä puolelta aalto ryöppyää istuinkaukaloon (tämä on käännetty ilmaistasanakirjaa käyttäen! miten joskus käsittämättömän selittämättömiä kielten erot!)

ja miten kuumaa kun aurinko nousee. haluaa välttää kaiken valon, mutta ei voi, on silti katsottava taivasta, on silti tähyiltävä horisonttiin, haluaa olla alasti eikä sittenkään saada valoa iholleen. haluaa vettä vettä vettä.

eikä haaveile mistään niin kovasti kuin vedestä kun on Timor Leste ja viemäriveden haju. Salaatit roikkumassa alassuin, tomaatit torneina, naisilla viuhkat ja miehet viuhkimassa kärpäsiä lihoistaan. Tulee miltei vihaiseksi kuumuudesta. Vihaiseksi liejusta, kun pitää astua veneestä rantaan ja kiskoa vene kivikkoon ettei se lähtisi nousu tai laskuvesien mukana. haaveilee uimisesta. haaveilee niistä koralliriutoista, vuoristokylistä. eikä vieläkään ymmärrä miten sekin ranskalainen tyttö oli ollut siinä pääkaupungissa viikko viikon perään lähtemättä, vaikka olisi ihan hyvin voinut tehdä retkiä viileämmille ylängöille, edes.

mutta nyt ei ole meriä eikä veneitä
muuta kuin lumen alle hautautuneita kuin vanhat eläimet
Helsingissäkin hiihdetään. Vain junasillan alla virta on sula.

Huomenna on koulu. Sellainen luokka, jossa ei ole koskaan ollut, lapset joita ei ole koskaan tavannut, opettajat kaikki vaihtuneet. Ei tarvitse koputtaa ja odottaa käytävällä, että joku tulisi avaamaan. Ei jättää kenkiä ja takkeja pieniin naulakoihin oven pieleen.

Sataa lunta,
yhtäkkiä koko taivaan täydeltä. Enkä ole tarkastanut lentoja niin kuin piti.

Kuinka pitkä matka vielä. Pitkä pitkä ennen kuin tietää missä pitää olla perillä.

Silmiä alkoi väsyttää autossa takaisin päin
mun suu oli nauru
kun me pysäköitiin tien päähän lumeen
ja jäi jaloista jäljet
ja puut oli kasvaneet mäkeen kiinni
puut
joista ei ollut silloin tietoakaan kun me
vedettiin pulkkaa ylös ja laskettiin alas
siellä päässä
ja kukkulalla joka oli toisessa paikkaa
ja vain yhden
sen vanhimman naisen
nimi on vielä postilaatikossa
toisessa talosas useampia

ja me muistetaan kaikki
ja istutaan siellä ravintolassa
jossa korkeintaan pelattiin rahapelejä aulassa silloin
ja minä puhun liian kovaan ääneen
taas raskauksista
joista on puhuttu koko päivä
siitä mitä jos mitä jos mitä jos
ja minä kerron miehestä
ja ystävä lapsuudesta sanoo että olisihan se pitänyt arvata
niin kuin ystävä joka tuntee sinut läpikotaisin
me käveltiin kaikki ne metsät kaikki ne polut
ja nyt oli puut
isot
ja pikkupojasta on tullut komea mies
ja se joka hajotti kaikki lumilinnat on mennyt naimisiin ja saanut kaksi lasta ainakin
ja ne muut
kaikki muut jossain
facebookissa varmasti

on melkein pimeää
on pimeää
pimeää jo ennen iltaa
ja huomenna vaihtuu vuosi
tai ylihuomenna
siinä yöllä, välissä

ja
ja ja ja ja

siinä me kävellään lumessa ja autokatoksessa on ihan erilainen auto.

järvellä oli luistelija
minä luulin että se hiihti
mutta jäällä ei ole lunta
isi sanoo
ja huomenna menen
menen oikein pitkään ja yksin
vaikka äiti ja isi tahtovat kuitenkin tulla
mutta sitten minä vain sanon että tahdon mennä nopeaan tahtiin
nopeaan tahtiin ja ottaa kuvan
siitä lumesta joka vielä on pakkasessa.

tänään
siirsin oppimistehtäväni wordiin
ja 68 sivua
ilmoitti sivumäärä vaikka oppimistehtävän oli tarkoitus olla vain 14-18
jota pidin kammottavan suurena lukuna
mutta ilmeisesti
tekstin tuottaminen sivuissa ei ole ongelmani
ja tuntui hyvältä
kirjoittaa oikeita lauseita
että on verbit ja pilkut ja isot kirjaimet
ei se ollutkaan vaikeaa
oli siinäkin ääni
erilainen vain

ja vaikka ollaan jo kaupan sisällä äiti työntää kärryjä kuin kiireessä
työntää niin että hengitys
sellainen ettei ehdi sanoa
tuntuu että täytyy lopettaa lause
siitäkö se tulee
ettei ikinä puhu loppuun
että on oppinut vaihtamaan siihen että pitää ottaa punajuuria
ja sitten tulee nainen
ihan samannäköinen ja sanoi tunnistavansa minut mutta tunnistanko minä pikkuveljen
ja pikkuveli ei ole kymmenenvuotias vaan kaksikymmentä
eikä sillä ole pyöreät posket
vaan se näyttää ihan siltä
pojalta jonka kuvitteli eilen mielessään
kun kuvitteli kaikki
vuoronperään jokaikisen
halusi testata kenen kasvot muistaa
koska jos oikeasti
ei voi palauttaa kasvoja mieleen
on totta

mutta on vain yksi jota ei voi muistaa

mutta äiti ei osaa hymyillä niin että se näyttäisi oikealta
ja se on minussakin
ja kumpikin näyttää siltä että tahtoisi jäädä juttelemaan mutta kumpikin tietää ettei ole mitään sanottavaa

ja sitten kun posti on lähetetty vaikkei se edes lähtenyt tänään
poskia kuumottaa niin kuin olisi kuumetta
ja ajattelee että nyt tulee sikaflunssa kun on vihdoinkin kaikki stressi ohi
että nyt tulee kun on juuri kritisoinut rokotteita melkein syyttävästi vaikkei tarkoita syyttää
ja sitten makaa sängyssä ja kirjoittaa
ettei tyttöjen pitäisi sanoa tällaista miehille
mutta mies vastaa että siksi oletkin täydellinen

ja taas kuuntelee laulua jossa kaikki miehet, jotka raiskaavat pitäisi tuhota
ja miettii kaikkia niitä kadunkulmia joissa miehet sanovat haluan sua panna vaikka sanovatkin ääneen vain sul on hyvä runko tai vaateripustin.

ja on kuva jossa on hevonen ja minä ja miten hiljaa hevosten lähellä pitää olla. ja islannissa on vain miinus yksi aste. intiassa yöllä plus kolmetoista. kylmää, hän sanoo ja minua naurattaa. minua naurattaa silloinkin kun sukkapuikko tippuu patterin väliin ja isi on silti sitä mieltä että minun olisi pitänyt ottaa rokote. ja minä vain ajattelen että nämä kaksi keski-ikäistä ihmistä ovat vanhempani ja että kunpa minä en ikinä tulisi heidän kaltaisekseen. he puhuvat saaresta ja ilveksestä. ja pitää syödä kaikki ei saa jättää tollasta tippaa.

ja sitten tahtoisi vain jo
kahdenkymmenenkuudentunninjälkeen
olla perillä. tahtoisi jo vain.
äkkiä kirjoittaa kaikki sivut.
äkkiä vain tehdä että olisi jo tehnyt.
aina
ja miettii sitä miten toisista
tulee niitä jotka eivät tahdo mitään
pelastaa.

ja joskus
voi ajaaa kaikki viisisataa kilometriä yhteen putkeen
voi vain ajaa ja itkeä huoltoasemalla kun maksaa bensan
ja sitten me kaikki istummekin
salissa
kannettavat tietokoneet pöydällä
ja on taas pakastekalaa
sitä kuorutettua.

ja muistaa tuulta
vaikka ajatteleekin että on unet
joissa näkee pojan
joka katsoo kuvia minusta
samaan aikaan
miten voi olla, me kumpikin sanomme
ja olemme ystäviä.
minulla on sunnuntailevy. se minulla on.

"Blowing out the candles from my cake
I choke on the smoke as I look around the room
Everybody's wishing for no more mistakes
And all that I can think about is you"

ja olisipa paikkoja
joissa ei olisi kukaan vielä käynyt
lunta johon upottaa jalkoja
ensimmäistä kertaa
meri
jonka takana on vain merta
tietämättä että tulee maa
olisipa metsä
jossa voisi huutaa niin kovaa
kuin maailman suurimmalla vesiputouksella
huutaa vaan eikä ääni
kuulu yli
yhtään

"If I can't tap my foot
To an honest tune
I'll run"

Angus & Julia Stone

taivas on yhtä tyyni kuin vesi
ja kumpikin peili
sitten tulee hämärää
me seistään isi ja äiti ja minä parvekkeella
älä keiku älä kulta
aina kaiteista varoittamassa vaikka olen aikuinen
niin että kun otetaan maljoja naapurin valkoisessa talossa minulle tarjotaan muumilimsaa
niin
ja sitten nauretaan parvekkeella jossa aurinko polttaa selkään että sinulta varmaan kysytään aina paperit kun näytät niin nuorelta
minä hymyilen ja poika yläasteelta esittelee itsensä etu ja sukunimellä ei muista nähneensä minua ikinä ja minä muistan heidän kaikkien nimet
ja minä en muka koskaan muuttunut yhtään! hymyilen järvelle päin hah ha haa.

ja sitten kirjoitan pitkän sähköpostiviestin kirjoitan vain sähköpostiviestejä kirjoitan vain päiväkirjoja kirjoitan vain kuville nimiä ja piirrän paperiin omituisia hahmoja ja mietin että miksi en koskaan piirrä tällaisia kortteihin miksi en koskaan osaa piirtää mitään kun tarvisi ja muistan miten poika joka puhui monia kieliä sanoi että minä osaan piirtää että voisin piirtää hänen levylleen kannen ja minä nauroin mitä minäkö osaisin piirtää miksi kuvittelet niin ja hän sanoi että näki kun piirsin paperille siinä kun muut puhuivat ja minä punastun ja hän on säästänyt sen paperin ja minä vain punastun ja punastun ja sanon että piirrän kun minulla on tylsää ja me hymyilemme sohvalla vierekkäin samanlaiset tietokoneet.

ja huomenna kesämökille
sinne missä soutuvene sauna ja järvi ja vastaranta jossa pelto jossa isi otti minusta ylioppilaskuvia
tänään ylioppilaat ulkona koko yön koska on heidän päivänsä
minun päivästä viisi vuotta
siitä niin kauan jo.
ja tuntuisi kauemminkin
että eikö se sittenkään aiemmin niin pitkä väli
että sitä vain vanhemmaksi ja vanhemmaksi
ja vanhemmaksi

ja toiset tulevat vanhemmiksi
siis sellaisiksi että on joku kasvamassa sisällä
että miten sitä
voi edes ymmärtää
että sisällä on joku toinen
tai että sinne tulee joku toinen
ja sitten se tulee sieltä pois ja on joku toinen
joku ihan omansa eikä kukaan vaan kuitenkin olemassa ja joku.

ja minulla ei olekaan kotia tiedossa syksyksi
että jos jollakulla on tiedossa jokin koti niin minulle saa kertoa
koska tarvitsee kuitenkin jonkun paikan jossa nukkua ja ehkä voisi tehdä joskus ruokaakin ja ehkä voisi joskus kutsua jonkun käymäänkin ja koska liityin eilen juuri couch surfing yhteisöön olisi ehkä hauska joskus tarjota sohva jos joku sattuisi tulemaan.

niin. siis koteja otetaan vastaan. ja sellaisia kaikista mieluiten joissa olisi toisiakin.
sillä nyt juuri sellainen etten kaipaa niin kauhean paljon yksinäisyyttä. en niin kauheasti omaa tilaa. ja olen asunut niin kauheassa loukossa viimeiset viisi kuukautta että mikään ei tunnu tällä hetkellä kyllin pahalta ollakseen pahempaa kuin se.

mutta ehkä kaikki menee
niin kuin pitää.
ehkä minä en tulekaan takaisin
ehkä minä jään ikuisesti seilaamaan sitä merta
väliä islanti färsaaret tanska färsaaret islanti färsaaret tanska färsaaret
ehkä

eihän sitä koskaan voi tietää.

Kahdessa tunnissa
ehdin nousta ylös, joogata (meditointia ei ehkä voi tässä laskea, sillä se kesti tasan neljä minuuttia ja kymmenen on kyllä ehdoton minimi), syödä marjapuuroa ja karjalanpiirakan, lukea hesarin,
pyöräillä Hevossaaren päähän ja takaisin ja uida
järvessä

oi miten tuntui hyvältä pistää varpaat kylmään veteen ja huljutella
ja sitten heittää mekko pois ja
miten tuntui hyvältä nousta ylös eikä ollut kylmä
kaikki lämpö vain

ja miten äitin ikivanha pyörä natisi
kun minä poljin
punainen pyörä eikä ihmisiä, ainoastaan rekkoja ohi tehdasalueille
sillan kohdalla lämmin tuuli
aallot polviin asti

ja nyt olen hoitanut käytännönasioita niin paljon
että seuraavaksi otan viltin ja menen ulos
aurinkoon

miten täältä edes voisi haluta lähteä sinne kylmään tuuleen
tai edes tööttäilevien autojen keskelle odottamaan vihreäksi vaihtuvaa valoa.

joulukuvat ja vuodatus kaavoituksesta

Tässä muutama kuva joulusta Heinolassa. Nämäkin rannat yritetään nyt kaavoittaa asunnoille. Nyyh. Heinolaan katsos pitää saada rantatontteja, että ihmiset muuttaisivat sinne. Eihän kukaan sinne muuten muuta, kun tontit ja asunnot ovat tyhjillään, mutta rannat, oi järvet ja niiden rannat...kyllä ne ihmiset sitten muuttavat!
Mutta mitenhän käy niiden asukkaiden, jotka tähän asti ovat tehneet päiväkävelyitään noilla rannoilla...jaksavatkohan he enää asua sukupolvesta toiseen siellä, kun ei ole kohta minkäänlaisia virkistysalueita käytössä (paitsi ehkä mannerheiminpuisto keskustassa, joka on ihan keskellä kaupunkia, siinä ei ole järveä vieressä, ja se on istututettu pläntti, toiselta reunalta näkee toiselle reunalle). Onneksi tuon rannan tuntumassa pesii myös liito-orava, joten pieni pläntti pitkästä rantaviivasta säilynee. Laiha lohtu, kun minun kiveni (niin, minun) jää jonkun hienolle rantatontille ja puiden hautausmaa raivataan tieksi.
Nauroimme kyllä vähän, että mitä hölmöläisten hommaa rakentaa suon päälle, kun sellaista kosteikkoakin siellä riittää, mutta pääasiahan on, että on rantatontti. Eikä senkään ole väliä, että siellä missä ei ole suota on kivikkoa, eihän niiden kivien raivaaminen ja poistaminen mitään työtä ole kun tulos on rantatontti!


Kaapista tulee kuva myöhemmin.

matka

pakkasessa on nyt reilu seitsemän litraa mustikkaa
ja jääkaapissa odottaa huomista piirakkaa vielä osa mustikoista

minä tykkään mustikoista!

kotona. pitkästä aikaa. omituista.
sitä tottuu jo siihen että nukkuu sohvaviritelmissä ja laajoissa vanhoissa parivuoteissa. tottuu jo viltteihin ja vanhanajanlakanoihin kulkee taloissa niin kuin silloin kun niissä asui itse
alkaa jo muistaa jääkaapin paikat lehtien paikat rappusten äänet ja vessan
tillit ja persiljat rutiinilla
aurinko varpaissa ja kylmä kostea nurmikko
osaa rautatieasemalle ja takaisin
turistina helsingissä paljon rahaa ja paljon rahaa
ja
viikonpäästä ruotsiin

kaikkea arkea.
kestää taas ennen kuin jotain muuta
ennen kuin unia ja maita kiviä valaita ja puita

olen lukenut.
alkanut taas. päässyt. ja taas kerran keksinyt mistä kirjoitan kesän kirjallisuusesseeni. taas kerran tosiaan.

enkä tiedä miksi olen levollinen. miksi tuuli ja sade eivät puistata. tai miksi minä en lyö päätäni koska en ole vieläkään aloittanut.
paperit epämääräisissä pinoissa kirjat kirjastolla ja en ole saanut edes yhtä palkkaa, joka olisi pitänyt saada jo tammikuussa. entä sitten. en jaksa vaatia. en jaksa vaatia mitään. minulle riittää. tuntuu että riittää kun saa maasta perunoita ja sipulia ja äiti antoi rahaa mansikoihinkin
että on jo kahdeksankymmentä kasvia ja valo joka ei ole nyt liian kirkasta
pilvien läpi vain sateen läpi

tuntui hyvältä.
olla pois. nähdä ihmisiä joita on ikävöinyt. tuntuu hyvältä
että on vielä paikkoja
että on kaupunkeja metsiä merta järviä mustikoita puutarhoja sukulaisia ystäviä
että he kaikki ovat ja minä
osana vieläkin
ja pääsen osaksi vaikka vain vierailijana
niin kummallista niin kummallista mutta hyvää.

ilo

olen ollut kotona
siellä kotona jossa
asuu isä ja äiti
enää kahdestaan
suuren suuressa talossa
jossa on monta televisiota ja monia huoneita ja tietokoneita ja ikkunoita ja piha ja metsä
ihan lähellä

mutta oli tuuli
edelleen tuuli joka ei näytä tuulevan enää

ja pahvisia laatikoita
joita on täytetty tavaroilla joita ei enää tarvita tai
jotka halutaan säilyttää
kuten vanhat kouluvihot kuten vanhat päiväkirjat ja muistikirjat ja piirrustukset
avasimme poikani kanssa yhden laatikkoni
ja voi sitä tyttöjen määrää
minä tosiaan piirsin niitä aikalailla
ja tekstejä
muistikirjan johon olin kirjoittanut jo ennen kuin osasin
eessä oli monen monta hakasta ja ässät olivat aina väärinpäin
käsittämättömiä sanoja
ja sitten oli lauseita
kaksi lausetta peräkkäin
jotka olivat niin uskomattomia että nauratti
jotain olemisesta ja ajasta. ja tämä pieni tyttö joka on ollut vielä ennen koulua.

kummaa huomata
että on kirjoittanut jo kauan
kovin kauan ennen kuin on alkanut muistaa kirjoittavansa

hirvittäviä runoja niin hirvittäviä etten kehdannut näyttää mutta poika näytä näytä nyt ja voi mitä roskaa
mutta hei
minä olen ollut niin pieni. ehkä juuri oppinut ensimmäisen englanninkielisen sanani love
ja kuullut ensimmäisen englannin kielisen laulun jossa sanotaan love
ja sitten siitä tehdään suomenkielinen versio
tietysti

luin myös kirjeitä
vanhoja kirjeitä joita minulle on kirjoitettu
monissa niissä mainittiin koira

olen todellakin ollut joskus koirahullu. kirjaimellisesti.
onko kaikki pienet tytöt olleet?

ja uskomaton oli myös vuonna -93 kirjoitettu "jos minä saisin päättää"
jossa päätin ettei luontoa saa liata ja turkistarhaus on lopetettava ja eläimille on järjestettävä hoitopaikkoja jos ne on haavoittunut eikä mikään sellainen "eläintarha jonne tyhmät ihmiset tulee pällistelemään" ja huvittava tummaihoisia ihmisiä ei saa syrjiä kun ne on ihan samanlaisia kuin mekin
toisaalta piirsinhän minä joskus lihapullia ja sanoin äitille että lähetetään nämä niille afrikan lapsille.

ja tänään
bussin ikkunasta minä näin liikuttavan eron
ensin tyttö ja poika suutelivat. suutelivat. oikein pitkään. ja sitten. sitten tyttö alkoi vähitellen itkeä ja poika tarttui tyttöä leuasta ja suuteli uudestaan. ja sitten. tyttö itki silti. ja lopulta pojan oli noustava bussiin. ja tyttö laittoi kädet ympärilleen ja itki ja tuijotti. ja kun bussi lähti liikkeelle tyttö yritti etsiä katseellaan poikaa mutta poika oli tullut toiselle puolelle bussia ja tytön katse kohtasi ehkä vain minun katseeni joka uteliaana mietti miksi
niin kova ikävä
ja tyttö niin surullinen. silmät.

ja tosiaan
minulla on isin ensimmäiset kiikarit nyt
uskalsi antaa
ja uskalsin ajaa
edestakaisin
ja pelkään etten kohta uskalla ja en kohta enää muista miten ajetaan

ja herneet on jo versoja!

ja
ja

ja minä olen oikeastaan
oikeastaan aikalailla
hyvillä mielin
kun äitikin opetti miten tehdään sisällysluettelo
ja sain tänään "suklaakuorutteisen vaahtopallon"

unessa nenästäni tuli vihreää limaa
tuli tuli vaan
mutta ystävänikin nenästä tuli

oikeasti ei tule
ja varis hautoo

ja
ja

minun opettaja oli kirjoittanut minusta
neljännellä luokalla
että
luonnetta viehkeää aitoa
ja laulun taitoa
ja että tulen luomaan maailmoja värein tai sanoillaan

:)

voiko oikeasti vieläkin tulla iloiseksi
sellaisista sanoista joita joku muinainen auktoriteetti on joskus sanonut?

ilmeisesti voi.