Ki i na

Maassa, jossa missa tahansa ei saa kirjoittaa.
Melkein jokaisessa maassa on ollut rajoituksensa. Ja keinot kiertaa.
Ainakin, jos on ulkomaalainen omistaja. Porkkanakakkua, tiramisu, pitsaa aurinkokuivattuja tomaatteja
mandariinit ovat paikallisia, ja granaattiomenat
ruisleipaa,ruisleipaa uskomatonta
ja uskomatonta etta en voi lahettaa veljeni pojalle korttia, koska
se ei ole postikortti,katsopas, se on paperia
kaksi paperia liimattuna yhteen,toisella puolella pandakarhu. Enta jos piirran ylakulmaan ruudut?
Ei.
Vastaus on yksiselitteinen, kun nelja eri ihmista on vahvistanut,etta kaksi paperia yhteen liimattuna ei ole sama kuin postikortti.
Kiina.

Viimeinen kuukausi kolmesta ja sitten on kuumempi maa. Erilaiset ruoat ja meri. Meri jo lahella sitten. Miten outoa,etta viimeksi oli meri Mustan meren rannalla. Kuukausia, kuukausia sitten.
Silloin, kun emme viela olleet pyorailleet pakkasessa. Emme viela sodassa. Emme nukkuneet puuvillapelloilla, emmeka valokuvanneet poksahtaneita lehmia ja nyljettyja koiria.

Tassa majatalossa on punaiset ovetja sellaiset vinot katot,joita nakee maalauksissa. Yolla kissa naukuu kuin kuolisi.Mita maailmalla on tapahtunut, katsomme uutiskanavalta, joka laittomasti nakyy. Pommeja, mielenosoituksia, tulvia.

Suuret pilvimassat taivaalla, tuuli hellittanyt eika paukuta ovia ja ikkunoita. Rakastan myrskypaivia,kun saa olla sisalla, jossain turvallisessa maassa. Istanbulissa odotimme tuulen tyyntymista kitarakaupassa. Taalla paatamme kavella myotatuuleen. Pyoraillessa paattavaisyys ei ole yhta helppoa.

Nyt yritan paattaa menemmeko ensin Vietnamiin vai Laosiin.

kaupungit

Edelleen Bishkek.
Kaupungit ovat kummallisia, koska ne muuttavat matkaa. Olemme olleet taalla nyt viikon. Hotellihuoneesta on tullut koti. Ja paivittain vaihtuvat reppureissaajat ovat kuin kylaan tulevia vieraita. Alamme omistaa majataloa.

Pyoraileminen on matka itsessaan. Pysahtyminen on supermarket ostoksia, pyoran varaosien etsimista, internettia, postikortteja, aitoa kahvia, elokuvia ja keskusteluja kun ei tarvitse huutaa metrien etaisyydesta rekkojen pauheessa.

Pidan pysahtymisesta yhta paljon kuin liikkeesta. Joskus etelaisella saarella liftatessa en saattanut pysahtya. Tuntui kuin kaikki loppuisi jos pysahtyisin. Uudet autot ja kuskit olivat liike ja se tuntui hyvalta.
Nyt en valita, etta olemme olleet pysahtyneina jo viikon. Naen unia purjehtimisesta ja ruoasta. Ja etta viillan miehen kurkun saksilla auki. Mutta mies ei ole kukaan tuntemani, eika hanessa ole mitaan hyvaa.

Eilen Kazakhstanin suurlahetystossa kosin miesta. Sita, jossa on paljon hyvaa. Mutta han sanoi etta minun on turha edes haaveilla avioliitosta, etta se ei tule tapahtumaan. Siita tuli vitsi. Niin kuin siita miten lausun englanniksi mehun. Joskus se miten toisten kanssa ollaan, on vain jatkuva sama vitsi, jota kerrotaan paiva paivan peraan, samalla tavalla, jolle nauretaan samalla tavalla ja muodostetaan silta niiden valille, jotka tietavat miksi kerrotaan ja nauretaan.

Voi menna kauan ennen kuin naemme merta seuraavan kerran. Samalla tavalla unenomaista, kuin ajatus kaikista heista toisaalla. Ettei nae aikoihin eika tieda mihin suuntaan. Sitten lukee jonkun statuspaivityksen tai nakee kuvan ja kaikki on muuttunutta.

Pyorassa on liikaa sellaista mita ei saa koskettaa vaarin. Tykkaan tavaroista, joita ei tarvitse pelata. Jotka voi jattaa ja unohtaa ja kayttaa. Mutta vasaraakin pitaisi kai hakata oikealla tavalla. Kenkia kavella. Muuten tera tai pohjalliset kuluu epatasaisesti.
Ehka siksi rikon kielioppia. Etta voisi tehda vaarin, eika se satuta tai haittaa, vaan luo uutta.

Joskus menimme tyttoni kanssa rajoille. Tanaan ajattelin, onkohan han kirjoittanut tarinaansa
naina kuukausina, kun olen lahtenyt ja ollut pois.

Olen rikkonut pyoran. Monesti. Tehnyt niin monta vaaraa. Nyt mies sanoo ettei sita voi enaa korjata. Etta olen asentanut uuden tarakan vaarin, pakottanut ruuvin sisaan. En edes tiennyt, etta minulla voisi olla niin paljon voimaa, etta voisin pakottaa jonkun ruuvin vaarin. Mutta ehka kyse ei ole voimasta, vaan vaarasta kulmasta. Niin kuin kaikessa.
Etta katsoo toisesta, joka on vaara, kulmasta. Ajattelee tai ei ajattele.
Ja sitten mies ajattelee, etta parempi kuin en koske mihinkaan. Niin kuin han ajattelee kaikista muista.

Ja kuljemme silti eteenpain, me kaikki, edelleen.

Ehka minun on parasta menna katsomaan sita ruuvia. Osoittaakseni edes, etta olen kiinnostunut.

Bishkek ja matka jatkuu

 Niin paljon maita ja teita ja
taisteluita ja sairaalaa ja ylamakia ja huiveja a huivittomia ja alamakia
ja kuvia ja keskustelua paskantamisesta.

Nyt on jo Kirgiisia. Turkki, Iran, Turkmenistan, Uzbekistan ja Tajikistan on ohitettu
seuraavaksi Kazakhstan ja Kiina.

Kiina sittenkin. Pitaa saada kartta.

Ja yritan kuvia. Jos ne kertovat mitaan siita mita on ollut
kun ollaan poljettu sumussa
tai syoty vesimelonia tien varressa kuumuudessa
tai maattu sairaalanvuoteessa lukittuna huoneeseemme sairaanhoitajien kuokkiessa maata
ja karpasia karpasia
tai kiivetty kivisia teita ylos ja syoty omenoita suoraan puista
istuttu pienessa huoneessa vierivieressa pullon kiertaessa ja pommien rajahtaessa ulkopuolella, luotien lavistaessa kattoa
paeten katuja pitkin kun teinipojat nauraa ja tankit savuaa
heratty lumisateessa
saavuttu kaupunkeihin ja juovuttu yhdesta kaljasta
katsottu kun lammas on teurastettu
ja vuohta viskottu hevosilla ratsastaen.
teeta teeta teeta
hello at kuda
finlandia finlandia finlandia.

ja viela on edessa niin pitka matka.

Turkin sumuiset tiet.

Ensimmainen vuoren ylitys.

Vesipullon tayttoa Turkissa.

Luostarin rauniot.

 .

Sumelan luostari.

Turkkilainen kahvila ja ihana cs isanta Emre.

Agrin nuoret opettajat.

Ensimmainen ilta Iranissa.

New look.

Tienvarsi piknik.

Tyhjyytta parisataa kilsaa ja viiskyt lampoastetta.

Turkmenistan experience.

Uzbekistan.

Kuumuutta on vaikea kuvitella.

Morgabin naiset eivat peittaneet kasvojaan vaatimattomuutta, vaan aurinkovoiteen puutteessa.

Cafe a'la Pamir's

Tallaisissa maisemissa kelpaa pyorailla.

Me.

.

Aamu.

Seuraava aamu.

 Sita seuraava aamu.

Eraassa kalaravintolassa.

Eras vasynyt kissanpentu.

Aprikooseista voi saada yliannostuksen.

Ensimmainen aamiainen sivistyksen parissa.

Trabzon. Turkki. Kukkuloita, jotka ovat Suomen vuoria. Ihmıset huivıpaıset. Mına pyöraılyhousuıssanı. Matka matka. Ja vasta alussa. Aurınko ja sıtten kylmat paıvat kun on sumu. Rekkoja ja busseja ja kuorma-auto jonka kuljettaja ojentaa meılle kylmaa jukurttıa. Chaı chaı, vaıkka eı ole kıelta.

Rukoushuudot, joıhın tottumısesta eı ole varma. Yhteıskunta, jossa uskoa eı peıteta vaan tuodaan nakyvaksı. Etta mıes puhuu mıehelle ja kattelee. Vıımeıseksı, kuın kohtelıaısuudesta kysytaan myös naıselta, vaıkka todellısuudessa eı pıtaısı.

Nyt luostarıın.

Mummo ei muista keltä ulkomaalaiselta sai uusiseelantilaisen kalenterin. Hän kertoo monta kertaa kuinka he siskojen kanssa varastivat omenoita omista puistaan ja vuoronperään kukin vahtasi rappusilla oliko Yrjö setä tulossa, koska hän kuitenkin kuulisi omenoiden rouskutuksen aitan ulkopuolelle.

Vakuutus ei ole voimassa. Kengät hiertää. Uudet kengät. Sellaiset, jotka osti vain matkaa varten. Nyt jalat jo rakkuloilla, ei pysty kävelemään. Suututtaa. Suututtaa, koska kaikki on paikkojen syytä. Paikkojen, jotka suutari laittoi kenkien kantapäähän, ettei tulevaisuudessa hiertäisi.

Pitää muistaa vielä tuhat asiaa. Tahtoisi sulkea jo pahvilaatikon. Lähtö on ylihuomenna 4.40.
Huomenna on viimeinen päivä! Huutaa,
isi sanoo toivottavasti nyt ei viimeisesi.

Mies lähtee jo joidenkin tuntien päästä. Ja minulla on uudet alusvaatteet. Ja tuhat asiaa muistettavana
muisti niin kuin mummon, joka kertoo omenoista omenoiden perään
ja että hiihtäjä oli saanut pojan vai oliko se tyttö
mutta ei kuitenkaan muista, että edellisiltana juhlittiin syntympäiviä, eikä kuivin suinkaan pitänyt olla.

Cats eye,
muistaa että yksi kävelytytön lempikirjoista
ja voi ymmärtää miksi

miten voikin sukupolvesta sukupolveen olla niin tunnistettavissa
ja sitten mummo tulee Savonlinnasta takaisin kotiin, ja palkkaa ei enää tipu
pikkusisarustensa lapsenlikaksi, navettatöihin
kun vanhin sisko lähti suureen tuntemattomaan Helsinkiin, ja sille tielle jäi
ja silti
mummo muuttaa takaisin lapsuudenmaisemiin, koska aviomies ei tahdo huolehtia toisten kakaroista
tarkoittaen meitä
lapsenlapsia


ja saappaat jätettiin kivien taakse kun mentiin tansseihin
eikä talvella päässyt kulkemaan autolla. linja-autotkaan ei menneet. oli vain hevosen mentävä rantu.

Hän ei enää paista eikä leivo. Minä teen salaatin, eikä mummo muista etten syö lihaa. Ja hän unohtaa sen heti, onneksi, minä ajattelen. Jotkin asiat voivat olla vielä niin vieraita. Sekin, ettei me juoda maitoa, saati täysmaitoa, ruoan kanssa.
Mutta haudoilla on kaikissa melkein samat sukunimet.

Ja huomenna on viimeinen päivä
ja tuhat asiaa tekemättä
ja omenatarinat ja vakuutus ja kengät ja
viimeinen päivä
ennen lomaa, lisään
nauraen

minä olen kuvitellut kaiken
miten on valtavat pahvilaatikot ja kaksi pientä ihmistä hymyilemässä
Istanbulissa on pilvistä, sadekuuroja, ihan lämmintä, muttei tukahduttavaa
ja hotellihuone on pieni
ja minä nojaamassa ovenpieleen
well
well

enkä sitten lainkaan kaipaa,
että tekisi tarinat,
kun sitä elää.

kuviin

Uuden-Seelannin kotini maisema.

Yksi niistä onnellisista päivistä.

Lautalla matkalla Samoan saarten välillä. Vieressäni nukkuu nainen, jalat ojennettuina.

Tällaista on kevät ensimmäisellä saarella. Jääsarella, joka oli kuitenkin se vihreämpi.

Tällaista on syksy toisessa saaressa. Eteläisellä.Mutta pojoisella saarella.

Islannissa on hevosia. Ja vuoria. Ja on siellä kukkiakin, kun on kesä. Ja tuulta.

Anna mín tai our Anna oikeastaan siellä missä tavattiinkin

Färsaarelaiset näyttävät kaikki samalta.

Maewon kaunein tyttö.

Malesialaisen ruukkutyöläisen kädet

Utrechtin keittiössä punajuurikeitto ála Hanne & Sanne

Ja aurinko tekee kuolemastakin värin.

Puu

Kun tulin kotiin ja piha alkoi jäätyä

Tämä talvi, kun se alkoi.

Tämä pääsiäinen.

Vaikka ei olisi aikaa
niin kauneutta, jonka tahdon.

salamoissa

Kävelin kohti metsää, isä perässä. Jäällä oli peuran jälkiä. Siinä, missä yleensä on sulaa ja virtaus.
Mietin oliko se ehkä uinut, vai kantoiko jää.
Kun isä pääsi metsänrajaan, kuului järkyttävä jyske ja kirkuna
ja suuri salama iski taivaalta niin, että pimeni hetkeksi

olimme sisällä, ja salama oli iskenyt uusiseelantilaiseen ystävääni ja minuun
puhelimet olivat pimentyneet. Olin peloissani.
Vähitellen minulle selvisi, ettei kukaan muu ollut havainnut tapahtunutta
paitsi me kaksi
ystäväni tyttöystävä kertoi, saman kuin toinenkin ystäväni, että näkee
(yläpuolellani olevan hengen) vaihtaneen asetta
mutta se ei ole vaarallista, hän sanoi
minua itketti ja pelotti, enkä voinut ymmärtää miksi ystäväni oli ihan rauhallinen,
halusin halata häntä ja purkaa tilannetta, mutta en uskaltanut
en uskaltanut edes nukahtaa

toisessa unessa matkustimme vahingossa Iranin puolelle, vaikka en ollut ostanut vielä burkhaa tai mitään huivia. minulla näkyi nilkat, ja pää oli peittämätön. Juttelimme iranilaisille miehille, minä en osannut sanaakaan, mies osasi vähän, minä vain viittoilin ja hymyilin, mutta he eivät olleet vihaisia paljaasta ihostani.

Edellisenä yönä kävelimme luolastoissa, kun kuulimme iranilaisten tulevan. Minä yritin äkkiä vetää villapuseroa bikineitteni peitteeksi, mutta en saanut housuja millään jalkaan. Iranilaiset olivat tulleet elokuvanäytäntöön ja me teeskentelimme tulevamme samaan.

Oikeassa elämässä viimeisellä tunnilla luokkaan kuulumaton poika änkee väkisin enkuntunnille,
toinen, jonka "lääkitys on loppunut ja vaikutus lakannut" kuten luokkatoveri armaasti valaisi, ryntäilee ulos syystä jos toisesta, enkä voi poistua luokasta, koska minulla ei ole avaimia.
yksi tytöistä alkaa kuvata kännykkäkamerallaan ja kun annan luvan heille hiljaisesti jutella kaverin kanssa paikallaan, he roikkuvatkin kaikki ikkunasta ulos kadulle. Yksi poika varastaa laukkuni, ja yksi kirjoittaa taululle että tylsää, boring. Ajattelen, että on se jonkun sanan oppinut. Minun tehtäväni on korjata heidän sanakokeensa sillä välin, kun he tekevät paritehtäviä.
Lopulta kello on viisitoista vaille ja lapset säntäävät lomalle. Yksi poika huikkaa, sä oot paras ope ikinä ja nää oli parhaat enkun tunnit ikinä. Just.
Minä olen jäänyt lukkojen taakse, mutta onneksi rehtori sattuu juuri kävelemään jonkun toisen aikuisen ihmisen kanssa ovien toiselta puolen. Nauramme tapahtuneelle.
Minulta kysytään perinteiset, miten meni, kysymykset ja minä vastaan perinteiset, ihan hyvin, oli vähän rauhatonta, niin kun nyt aina sijaisen kanssa ja ennen viikonloppua iltapäivän viimeisinä tunteina.
Niin, niin.

Pienryhmässä on pelkkiä poikia. Yksi hymyilee koko ajan. Ja me selitetään sanoja toisillemme. Kaksi pelaa kuulapeliä, kaksi leikkii autoilla automatolla luokan nurkassa. Pojat, jotka ovat huutaneet täyttä kurkkua aamulla, kun astun luokkaan puoli tuntia rehtorin soiton jälkeen, pyytävät Fronside Ollieta. Lupaan, jos he tanssivat ihan villiintymättä.
Ja niin he tekevät. Pienet pojat luokan lattialla fronside ollien tahdissa. Myöhemmin he laulavat koko laulun, ulkoa.
Ja kun minä poljen kotiin, laulu soi minunkin päässäni. Hymyilen.
Huokailen sille, että päivä on ohi
ja tiedän nyt, että kun opettaja sanoo, että luokka on rauhaton,
se todella on rauhaton.

Aurinko lämmittää kun pistää kasvot ikkunaa vasten.
Kotimatkalla poika tunnistaa, vaikka on aurinkolasit. Jälki-istuntoja istutaan ja vastataan taas kysymykseen miksi pitää
sanomalla, että koulu nyt on vaan semmoinen paikka, jossa ei saa tehdä mitä tahtoo, vaan pitää tehdä mitä käsketään. Että semmosta.

Kävelen kotiin, ja mietin matkalla
että mitä sitten oikein tahtoisin tehdä
että mikä ei sitten olisi sellaista turhaa tai sotisi vastaan ajatusteni kanssa.

Eilen katsottiin dokumenttia, jossa sademetsäläiset rakensivat kotinsa puuhun. Ja järjettömän köyhyyden ongelmat. Meillä, romanikerjäläiset tulevat taas Etelä-Suomeen. Susien salametsästystä, koska sudet tappavat hirviä jahtaavia metsästykoiria. Tehtaita suljetaan, ja samaan aikaan avataan Kiinaan, jossa metsäpalstat vuokrataan (vuokria maksamatta) paikallisilta asukkailta, jotka joutuvat tekemään hanttihommia tälle suomalaiselle metsäyritykselle, jotta saisivat leivän, jonka ennen saivat metsästään, joka nyt on vuokrattu käytännössä ilmaiseksi.
Ja sitten on sademetsäläisiä, jotka rakentavat kotinsa puuhun.
Heimo brasilaissa, jota kukaan ei ole nähnyt, jonka kielestä ei tiedetä, joiden tavoista ei tiedetä. Mutta siellä he tuijottavat ylhäällä kiitävää lentokonetta, kun se kuvaa todisteeksi kilometrin etäisyydeltä.

Herneet versoo.
Huone täynnä liljantuoksua. Akateemisten vanhusten puhe niin turhaa. 3.luokkalaiset lukevat runonsa miltei kuiskaten, ja vaikka puhuisivatkin kuuluvasti, hukkuisi se hälyyn. Pulinapussi. Jälki-istunto. Nyt. Hei. Nyt. Hei.

Kaksi viikkoa ja me ollaan jo menossa. Kaksi kaksi kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa ja on Istanbul. On Turkki. On rukoushuutoja. On mies.
On kaikki edessä, tulemassa. Mahdollisuudet taas elää niin kuin haluaa
elää tätä omaa elämäänsä,
joka ei ole kenenkään muun oma, eikä ole mitään velvollisuuksia
niin kuin koulussa
jonne ei olla tultu tekemään mitä halutaan vaan mitä täytyy
elää niin kuin
elää niin että elää

miten yksinkertaista
ja silti meistä niin pieni osa elää

mutta valittaa kyllä
voi miten turhanpäiväistä. valivali

kirjoitettiin että ehkä onnellisempia ovatkin ne, jotka ovat joutuneet elmässään oikeasti kärsimään.
ajattelen isovaariani,
joka oli lähtenyt yhdeksänvuotiaana töihin, kokenut vankileirin, kaksi sotaa, pula-ajan,vuosisadan
miten tyytyväinen ja valittamaton hän oli, käsittämättömän onnellinen
 eikä hän silti kauhistellut nykypäivääkään
hän vain eli ja eli ja eli
kunnes kaatui ja joutui lonkkaleikkaukseen ja sai sairaalabakteerin ja kuoli. satakaksivuotiaana.

mikseivät olisikaan onnellisimpia? he tietävät, mitä on oikea tuska
ja taistelu elämästä
ehkä silloin ymmärtää jotakin tärkeää
siitä mitä on olla nyt, mikä ihme.
kun me taas. itkemme täällä jotain rikki mennyttä laitetta
valitamme kun sataa lunta
hyi pahaa, ei maistu miltään, en syö, en mene kouluun, en kyllä tee, no en varmasti, ei kiinnosta, vittuakos sillä on väliä, mä tapan sut, tylsää,

tulen raivoisaksi kun ajattelen meitä laiskimuksia. Miten kehtaamme olla näin kiittämättömiä.
Ajattelen, että jos minulla on joskus pikkuisia tyttöjä tai poikia
miten heidät saisi ymmärtämään elämän ihmeen,
sen että me todella olemme olemassa niin kuin kivet ja vesi ja puut ja lierot ja yökköset ja sudet ja leobardit ja sinivalaat ja kuninkaalliset ja
miten
ihmeessä heidät saisi kunnioittamaan elämää ja olemassaoloa. ja miten sillä tavalla, että kaikki mitä opetamme, ja sanomme oikeaksi, toteutuisi myös omassa elämässämme
että elämän kunnioittaminen ei olisi vain fraasi, vaan todellinen teko
joka näkyisi kaikissa päivissä ja olotiloissa.

joskus ajattelen kuin Linkola. Ajattelen etten jaksa välittää enää, jos joku ei halua elää. Että jos jollain ei ole tarpeeksi tahtoa ja voimaa, ehkä saakin mennä. Että meitä on jo niin paljon, miksi pitää pystyssä väkisin niitäkin, jotka eivät edes halua. Sitten taas ajattelen, että sairaus voidaan parantaa,
että haluttomuus on aina oire
ja sairautemme tästä ajasta, on kollektiivinen
josta olemme kaikki vastuussa ja siksi ei voi vain jättää. Välinpitämättömyyttä olisi sekin. Itsekkyyttä. Negatiivisuutta, eikä se koskaan voisi aidosti parantaa.

Katson lumihankia. Ja toivon, että tämä vuosi
on todellakin
alku.

Olen ollut voimaton.
Miten voikin olla samassa ruumiissa niin erilailla energiaa.
Ja huonotuulinen.

Yöllä iranilaiset tappoivat mereneläviä ja pitivät afrikkalaisia orjia. Yksi mies oli virittänyt itsensä vessanoveen kiinni, ja kun se avattiin, syntyi sarja tapahtumia, jotka lennättivät hänet pesuhuoneeseen, pesukoneen oven auki, ja sieltä valuvan kaasun hänen suuhunsa.

Ennen heräämistä olin juuri menossa uimaan. Oli niin selkeää, että minun pitäisi päästä veteen. Se oli taas sama mökkiranta, ja ensin menin kokeilemaan vettä vaatteet päällä,
vesi oli hyvä. Muistan kaislat ja sen miten pitkälle saattoi mennä väsymättä.

Aamulla menin suihkuun, kun ei järvikään ole auki. Mietin miten uusi asia suihku tällaisena on. Ja että minun täytyy harrastaa liikuntaa, täytyy välttämättä mennä ulos, koska muuten en saisi raitista ilmaa ja kipeytyisin liikkumattomuudesta. Miten olemme tulleet tähän, että ruokaan pitää lisätä vitamiineja, kun ne on ensin siitä tuhottu.

En kestä uutisia tästä käsittämättömästä maailmasta. Niin,
se tuntuu joka päivä käsittämättömämmältä. Tunnen lipuvani erilleen.
Että voin kyllä hymyillä ja nyökytellä ja kohottaa maljaa ja olla mukana kun ostetaan viinejä yli kahdellasadallaeurolla, voin istua kulkuvälineissä, näpytellä, istua, katsoa ulos valoon ja iltaan
mutta tämä ei ole totta

kuvitelmat ovat usein pahempia kuin todellisuus,
kirjoitti peter. tämä lause muuttaa merkitystään vuosi vuodelta. joskus valitsin satunnaisia lauseita kirjoista. nyt nekin tuntuvat vieraannuttavilta.

en tiedä olisinko todellakin onnellisempi, kun saisin laittaa kädet taas multaan
tai mennä tuulesta poispäin
ehkä olisinkin onnellisin, jos voisin hyväksyä että elän tässä
ajassa, jossa on televisiouutisissa kertauksia
hyllytolkulla säilöttyjä asioita
näkijöiden yhteystietoja etsitään internetistä
kosketuksista tekstiviestejä.
sitäkö se tarkoittaa,
olla tässä hetkessä. että unohtaa kaiken sen mitä voisi olla, mitä oli
lakkaa murehtimasta sitä, että jokainen ihminen tällä planeetalla haluaa tulla osaksi samaa taloudellista systeemiä, lopettaa viljelemisen, kalastamisen, soutamisen, rakentamisen, korjaamisen, parantamisen

lapsilla on oivallus tästä kaikesta,
toisinaan,
silloin kun he eivät ole vielä integroituneet. mutta sitten he integroituvat, koska heidät halutaan liittää
emmekä me sitten enää erota itseämme maailmasta,
tai jos erotammekin,
me vastaamme, niin mutta ei mitään ole tehtävissä,
että maailma nyt vaan on

maailma ei ole mitään muuta kuin elektroneja ja protoneja ja vielä pienempiä hiukkasia
ei mitään muuta

ja sellaiset asiat kuin systeemi tai talous tai valta tai köyhyys
eivät ole edes niitä
niille ei maailmankaikkeus ole uhrannut atomiakaan
ne saavat tyytyä olemaan
keksittyjä
tekaistuja vain. jonkun ideoita. sanoja, käsitteitä. millä ei olisi mitään merkitystä, ellei joku rupeaisi toteuttamaan niitä
antamaan niille atomistista muotoa. saada vanuatulaisen äidin lähettämään lapsensa toiselle saarelle kouluun, koska muuten heidät on tuomittu köyhyyteen 
saada miehen pistämään sotilasunivormun päällensä ja tappamaan toisen
koska on sellainen, jolla on valta ja yhtäkkiä kaikki kohkaavat taloudesta, koska ovat menettäneet riippumattomuutensa niin, vallalle, josta ei ole maailmassa elektronin elektronia
ainoastaan negatiivista energiaa, joka väreilee ihmisistä ihmisiin
mereen ja toisiinsa törmäileviin lintuihin.

Tänään on ollut kevättä.
Amerikkalainen tyttö oli myöhästynyt, ja ostin kaksi vihkoa. Toisen kieliä varten ja toisen päiväkirjaa varten. Oli vielä puoli astetta pakkasta, ja minä sovitin pyöräilyhousuja. Niitä joissa on toppaus pepussa. Ja sain
tiedon viisumistani. Voin hakea sen. Se on valmis. Sain sen. Olemme matkalla
valmiita.

Ja aurinko. Ja aurinko. Ja minä ostan appelsiineja ja punasipuleita ja aurinkokuivattuja tomaatteja.
Matka, matka matka. Joka päivä todenpana.

vain silmät kertovat yöstä

Aamuyöllä tuntuu joululta.
Hiippailen hämärässä, ja vasta myöhemmin
kun olen nukahtanut ja herännyt uudestaan, minulle selviää että kellot ovat siirtyneet itsestään.

Ulkona on taas valo
ja lunta.
Mutta minä odotan tässä koneen äärellä puhelua. Naapurit heittelevät frisbiitä. Mutta minä odotan puhelua.

Aamuyöllä tarkastan sähköpostin, tarkastan jopa fbsivun, jota hän ei ole käyttänyt vuosiin. Soitan. Soitan. Mutta pulssia pitää tunnustella painaen, raskaasti. Unet toistuvat.

Onko siitä jo neljä vuotta? Lähden sopivasti samana päivänä. Samana päivänä kun
lounaan jälkeen alkoi sataa
ja pissatti
ja puhui rappukäytävässä puhelimeen
vessanovi oli lukittu,
eikä löytänyt tyhjiä lääkepakkauksia ja pitkää kirjettä vasta
kun puhelimen toisesta päästä kehotettiin etsimään
katsomaan ympärille

ja nyt
en enää tunne mitään siitä
kun käännän kylkeä pystymättä pysymään yhdellä puolella
aamyön joulun valosta
puissa lunta
ja vastaaja
jos se ääni olisi enää ainut ääni, jonka koskaan kuulisi
siltäkö heistä tuntuu, jotka eivät poista vanhoja vastaajaääniä, kun ovat menettäneet.

en pelkää, että näkijä kertoisi minun kuolemastani
tai sairastumisestani tai rakkaudettomuudesta
mutta niin kuin kaikissa tarinoissa, on aina oltava sivustakatsoja
se  joka näkee, mutta ei ole itse
ja sitä kautta tulee juuri itsekin

sininen taivas, eikä merkkejäkään yöstä
tai että joskus olisi ollut eri aika
alkanut sataa lounaan jälkeen.

Räntäsade
ja käsivarren kipu on levinnyt koko vartaloon. Räntäsade. Miksi juuri tänään?

En oikein pidä rokotuksista. Enkä tiedä miten tämän päivän kuluttaisi. Ajattelin pyöräilyä, mutta myönnettäköön, olen laiska ja mukavuudenhaluinen. Räntäsade, liukas loska ja tykyttäväkärsivarsi-yhdistelmä ei inspiroi.
Oikeastaan, tahtoisin vain olla Himalayalta saamani viltin alla ja katsoa elokuvia. Eilen katsoin kaikki "Iholla" -jaksot putkeen. Myönnettäköön, olen helposti koukuttuva. Siksi kai yritän olla sekaantumatta mihinkään addiktoivaan. Kiertää kaukaa.

Ruisleipä on kohoamassa. Tänään voisin tehdä myös kakkupohjia. Yöt käyvät lyhyemmiksi.
Liikkumattomuus vaihtuu kohta liikkeeksi.
Kaupungin keskustassa käveli pelkkiä eläkeläisiä.

Joskus tuntuu samalta, kun asuisi jossakin kaukana. Ei kuitenkaan voi olla varma, kulkeeko mikään ajatus pelkällä voimalla, toisaalle. Heistä ei kuule koskaan mitään.
Sinusta.

Eilen tapasin ihmsiä niistä kuvista, joita on täällä seinälläni. Oli aika samaa. Vaikka olikin nelivuotias tyttö ja kolmikuinen poika. Ja kahvia. Ja keksejä. Ja ajettiin omalla autolla pihaan. Puhutaan urasta. Perheestä.

ja minä piirrän monivärisiä sulkia linnuille
edelleen,
paperi täyteen ypyröitä, silmiä, kuonoja, päitä
paperit epäjärjestyksessä

kävellen räntäsateeseen sitten,
kauppaan ostamaan jauhojakin

tänään pitäisi kai taas pyöräillä.
Odotan edelleen tekstejä töistä.
näin unta ensirakkaudestani,
ja silloisesta parhaasta ystävästäni
naapurin nainen tuijottaa toisen naapurin talolle

tahtoisin oman kodin. vajaa kolme viikkoa ja meillä on teltta.
huomenna rokotus.
olen unohtanut islanninkieliset sanat

niitä yritän muistaa kun on kevätpäiväntasausyö

karttoja

kello on jo melkein neljä
enkä ole oikeasti työskennellyt tänään, vaan silti tuntuu kuin vasta äsken kello oli kahdeksan ja aloitin
tutkimaan karttoja.

Tänään olen käynyt läpi Uzbekistanin ja Tajikistanin ja vähän Kirgiisiaa ja Kazakhstania. Jännitys kasvaa. Pamirin vuoristot. Siinä sitä vasta pyöräillään!

Sain tänään myös kirjeen. Pitkän kirjeen epäselvällä käsialalla.
Tapasin amerikkalaisen kolme vuotta sitten, kun olimme miehen kanssa Köpenhaminassa. Hän yöpyi teltassaan samalla leirintäalueella. Juttelimme ehkä kaksi kertaa, nopeasti, sillä tavalla kun turistit juttelevat toisilleen vieraassa maassa.
Sitten eräänä päivänä, kun olin jo Suomessa, näin hänestä unta ja kirjoitin osoitteeseen, jonka häneltä silloin saimme. Sen jälkeen
olemme kirjoittaneet.

Indonesia on varmistunut. Muutamme sinne. Minä muutan. Me muutamme. Olen niin innoissani, että hymyilen ja naurahtelen sattumanvaraisissa paikoissa.

Tällaisina päivinä minua ei pelota soittaa virallisille ihmisille virallisten nimikkeiden alla. Vaikka en tiedä teititelläkkö vai sinutella vai mitä kieltä käyttää, kaikki menee hyvin, ja meille varataan neuvotteluhuone, ja minä olen ammattinimikkeeni alla.

Äiti polkee minun (omallaan, 35 vuotta sitten) punaisella pyörälläni, ja minä uudella
loskaa loskaa. Ja päätän tehdä vihreän keiton. Pinaattia, parsaa, purjoa, papuja, timjamia, nokkosta.
Olen myös tajunnut, että tykkään paljon punasipulista, raakana.

Indonesia.
En edes tiedä mihin saarelle. Varmaankin Sumatra. Joka on taas melkein kuin Malesiassa.
Jotenkin jo se tuntuu helpottavalta. Että on ollut siellä lähellä. Siellä merillä. ja on tavannut ihmisiä, jotka tuntuivat omilta, ja ovat vain kivenheiton päässä sitten. Että vaikka ei saisi töitä Indosta niin saisi ehkä Malesiasta. että oltaisi ainakin niin lähellä.

Mikä seikkailu.

(auto)tiet

Tänään oivalsin,
että tiet eivät oikeastaan ole vain autoille. Mutta ne käyttäytyvät kuin olisivat,
autoilijat siis. Pyörällä vaikka,
pitää aina varoa, ja on ikään kuin tiellä, jos polkee tiellä
vaikka ei olisi pyörätietä, eikä kävelytielläkään saa ajaa.
Autoilijat tuskailee siellä rattiensa takana, että pitää tommosenkin siinä tiellä polkea, miksi
siis miksi polkee ja sitten taas miksi tuskailee.

Minä
poljin tänään pyörätiellä, kun auto kaahasi kuralätäköstä niin, että kura lensi suuhunkin ja pesustatullut takki ihan märkänä. Eikä mitään. Jatkoi vain kaahailuaan.

Okei, vahinkoja voi sattua, mutta käytöstavat!
Jos vahingossakin toisen päälle roiskii, niin olis kohteliasta edes veivata ikkunaa auki ja huikata sori. Ehkä se ei nähnyt, mutta silloin pitäisi ottaa jo koko kortti pois, jos ei sen vertaa liikennettä seuraa.

Minusta käytöstavat ovat oikeastaan ihan kivoja.
Kun tyttö tuo unohtuneen vihkon luokkaan, oikea omistaja ei edes kiitä
minä kiitän, kovaan ääneen, niin että pojat perällä siitä rupeavat ivaamaan
kysyn, eikö teidän mielestä sitten ole kohteliasta ja kivaa kiittää,  jos joku tekee palveluksen, hä?
ja kyllähän se on.

anteeksi ja kiitos. niin pieni ele, mutta silti tekee kaiken huomattavasti helpommaksi. jos viitsii. paha tuuli haihtuu heti, jos joku viitsii sanoa anteeksi. en minä ainakaan koskaan jaksa murjottaa anteeksipyynnön jälkeen.

ajattelin, että jos minulla joskus on lapsia
en edes aio kasvattaa heitä autoilun kulttuuriin (vaan lentämisen! ha ha)
alle kymmenen kilometrin matkat mennään automaattisesti kävellen tai pyörällä. sitä pidemmät julkisilla, jos mahdollista. jos ei, niin sitten auto. haluaisin kasvattaa niin, että auto ei ole itsestäänselvyys, että se on luksusta, ekstraa. Autolle on paikkansa, mutta sen ei tarvitsisi olla jokapäiväistä. Toivoisin, että asuisimme paikassa, jossa meidän ei tarvitsisi siirtyä automatkoja joka päivä.
Oma lukunsa on sitten noitten lentojen kanssa. En uskalla edes ajatella sitä konkreettista todellisuutta. Lentäminen tulee pakostakin vähenemään maailmassa,  mutta meidän perheemme tulee aina olemaan pallon vastakkaisilla puoliskoilla. Se jää sitten nähtäväksi, että kumman suku tulee olemaan skypevaareja skypemummoja ja skypesetiä ja skypetätejä.

Maapallo tuskin kutistuu. Vaikka asuttava ala varmaankin. Toisaalta, napaseudut taitavat pysyä kumpikin ihanteellisina ilmastoltaan.

Tyttö sanoi, että nämä tällä vuosikymmenellä syntyneet lapset tulevat olemaan jotenkin erityisiä. tai siis nyt syntyvät. että jotain sellaista on ilmassa. minä mietin että ehkä. ehkä he ovat uuden ajan lapset. ehkä uusi aika on alkamassa
alkaa

minulla ei olisi mitään sitä vastaan.

levoton

minulla on levottomuus. Lääkäri on soittanut rokotuksista, mutta silti en saa aikaa.
Serkku sanoo, että pitää polkea. Ja minä poljen viisisataametriä lumitihkussa, lukitsen pyörän ja ostan dvd-levyjä, jotta voin lähettää toimitukseen kuvia.
Jännitän esimiehen reaktioita, eikä hän olekaan vihainen, päinvastoin. Mutta silti levottomuus.
Sellainen kasvava. Haluaisi piiloutua. Aivan kuin myrsky siellä eteläisen pohjoisessa olisi täälläkin, enteilevänä.

Mies kysyy minun mielipidettäni. Ihan niin kuin kaksi vuotta sitten. Että päätetään yhdessä miten voimme olla yhdessä.
Minä olen tiennyt sen koko ajan
että me sinne missä on kuumuutta
ja rukoushuutoja auringonnousussa
öljypalmuplantaaseja, sademetsien salakaatoja
korruptiota, uima-allastaloja, autonkuljettajia, uhanalaisia orankeja

ja silti tämä levottomuus. avaan tiedostoja auki
ihan vain sen tähden että voin esittää lukevani niitä

saan vastauksia
kaikkialta samaan aikaan
enkä pysty pysähtymään
pitäisi varmaan mennä vesisateeksi muuttuneesen tihkuun
polkemaan
ja polkea vaan saaren päähän ja seuraavaankin saareen
ja sitä seuraavaan

kaikki saaret ympäri niin kuin veneellä
mutta on kaksi pyörää

levottomuus
alkoi jo aamulla
huonovointisuudella
sellaisella että on varmaan ollut alhainen verensokeri
eikä jaksa syödä kuin hedelmiä

levottomuus, lähtö, matka, kirja, työ, kuvat, pyörä, sade, juhlat, muutto, ihminen

aivan kuin kaikki olisi muuttumassa
vaikka tämä tila
odottamisen
on jatkunut jo siitä asti kun palasin
eikä mikään ole yhtäkkiä muuttunut
paitsi se että olen sanonut kyllä, kun minulta on kysytty
ja minulle on sanottu kyllä, kun olen kertonut, tarjonnut, ehdottanut.

kuulen portaiden äänet. ovet auki ja kiinni ja
minä en koskaan saa itseäni rauhoittumaan
meditaatioharjoituksista huolimatta. eikä se ole kahvi
minun virtani

aivan kuin myrsky olisi tulossa tänekin
vaikka sade on lakannut
kokonaan lakannut, eikä mikään
enteilisi sellaista

ja pulssikin on itseasiassa rauhallinen, tavallinen, tasainen

ja ihan kuin aurinkokin olisi tuloillaan.

Jäin jäällä lumeen jumiin,
ketjut irtosi
ja kaaduin, sitten myöhemmin, mutta pilkkijä(t) eivät kysyneet sattuiko,
eikä edes sattunut
mutta tiellä poljin niin kovasti että tuli hiki

myöhemmin tarkastelin Afrikan karttaa ja yritin muistaa mistä maasta minun ystäväni on. Ja muistin oikein. Tuli huono omatunto. Siitäkin, että kysyin hänen nimestään, koska se nimi, jolla opin häntä kutsumaan oli englantilainen, ei kiswahililainen.

öisin, ja päivisinkin, olen ajatellut heitä
lomittain ja silloin tällöin, öisin intensiivisemmin
jopa niin, että sanomme hyvästit
entisen sotilaan kanssa.

isi sanoo, että viisikymmentä vuotta sitten emme olisi tienneet näistä maista mitään.
ja nyt minä opettelen turkin kieltä
ja venäjää ja persiaa
kaikkia sieltä täältä
minkään kunnolla tarttumatta
ja olisi vielä niin monia maita ja niiden kieliä
heitä
joita ajatellaan sitten jälkeenpäin
muistetaan tai muistellaan
tavataan
ehkä
unissa.

ehkä siksi palasin takaisin. kun en oikeastaan halunnut enää vain muistoja. väläyksiä. niitä hetkiä.
että voi sanoa on käynyt, on tehnyt, on nähnyt, on tavannut, on kuullut.

on meitä jotka sanomme tahdon vanhan ajan takaisin että en ole tästä ajasta en
ja sitten niitä jotka eivät kaipaa mitään siitä mutkattomuudesta kun ei ole valinnanmahdollisuuksia.
ehkä me, joilla on aina ollut kaikki mahdollisuudet valintoihin,
emme enää arvostakaan sitä, vaan koemme että se, juuri se, tekee elämästämme hankalan. ehkä siksi haikailemme yksinkertaisempaa elämää.
kun on, voi luopuakin. ja kun on vihdoin saanut, ei halua laskea irti.

puhun omistamattomuudesta, mutta silti minä kiinnyn
paikkoihin, lauluihin, tavaroihin, ihmisiin. olen kiintynyt kaikkiin heihin, ja siksi lähteminen ja palaaminen on aina vaikeaa. siksi minä en pidä siitä liikkumisesta, ja siksi minä pidän siitä liikkumisesta. on pelottavaa olla riippuvainen, tarvita, haluta, haluta pysyä, jos toinen ei haluakaan sinun pysyvän. mene, vaikka ei halua mennä.
islanti, en kai koskaan voi laskea siitä irti. en halua mennä takaisin, koska pelkään että menemällä takaisin huomaan ettei se ole enää minun. se ei ole pelkkä satu, josta joskus haaveilin, vaan se on aktuaalinen valtio, jossa olen joskus asunut, mutta en enää asu. olen lähtenyt, jättänyt, siirtynyt.
lauluihin, joiden lopettamisen olen kuunnellut.
kuullut loput. ja alut. syntytarinat. ja niin minä tahdoin joskus soittaa pianolla, enkä kuitenkaan koskaan tullut niin sorminäppäräksi, että siitä olisi ollut kenellekään iloa.
isovaarin vanha kaapisto, jonka maalasin puolukanpunaiseksi. peter hoegin rajatapaukset. päiväkirjat. valaanpyrstö.
mutta voisin unohtaa päiväkirjani. en minä nitä mukanani vie. enkä rajatapauksia, konkreettisesti, se on minussa jo. kaikki aika ja arvioimattomuus. valaanpyrstö on, mutta voisin antaa sen pois, jollekin uneni näkemään. kaapisto on ja pysyy jossakin muualla kuin minä jokatapauksessa, kokopuuta kun on. ei se kulje rinkassa, tai pyöräntarakalla. ja maat,
ne elävät omaa elämäänsä. mannerlaatat lähestyvät ja loittonevat, islantikin halkeaa joku päivä kahtia.
grönlanti on joka vuosi uusille kaksi viikkoa. lunta ja jäätä ja valoa ja valoa ja valoa.
laulut voivat kuulla kaikki, hekin
ja heitä
minä en koskaan voi omistaa
enkä koskaan omistanutkaan. ja siinä on minulla vielä oppimista
että minun ei tarvitse, enkä voikaan
olla kenenkään oma
enkä myöskään voi ketään toista ottaa omakseni,
sellaisia me olemme
kaikki

eikä kyse ole vain ihmisistä. sillä siinä piilee kaikki tämä käsittämättömyys
että me kuvittelemme, että elämä joka on joskus syntynyt elottomasta
olisi sitten yhtäkkiä jonkun sellaisen oma
joka ei ole ollut täällä nimeksikään
että muka joku voisi omistaa, jonkin hitusen tästä kaikesta

se että me olemme kaikki samaa,
on kadonnut jonnekin matkanvarrelle. ja nykyään se on vaan sellainen mantra
jota hoetaan ja jotkut puhuvat egosta ja ah te olette niitä
määritelmiä kaikesta koko ajan
niin kuin maailma olisi muka jotenkin määriteltävissä,
mikään osa meistä.

Afrikan kartta auki. Ystäväni ajattelee, että englantilaiset nimet kuulostavat kivemmilta. Minä taas ajattelen että kiswahililaiset, koska sieltä hän tulee ja englanti on niin yleinen.
minäkin määrittelen. ei john ei jack ei patrick ei sandy ei jenny ei sean ei mike ei mary annie joe lisa
että pitää olla jotakin ainutlaatuisempaa, jotakin mikä kertoo juurista

papalla oli niin vahvat kynnet ettei niitä saanut ennen kuolemaakaan edes kynsileikkureilla lyhennettyä.

en nähnyt häntä ennen. moneen vuoteen.
mutta sinä aamuna pyöräilin töihin ja odotin avaimitta ulkona auringossa.
poika tuli ohutrenkaisella pyörällään niin kuin aina ja otti osaa suruuni. sillä tavalla kun työtoverin kuuluu. puhuin siitä myöhemmin pomoni kanssa, ja hän
ajatteli ettei pappani oikeasti kuollutkaan. että minulla olisi mahdollisuus vielä
mutta hän uskoikin aikamoisiin tarinoihin
kuten että tänä vuonna portit avautuvat
ja että islannissa on erityisen vahva energiakenttä
eikä hän koskaan oppinut muistamaan etten minä tullut islannista

liikaa lsd:tä, sanoi mies.

olen ajatellut öisiä jäähyväisiä,
ja sitä miten hän vastasi hymyllä. en koskaan saanut tietää miksi kaikki muuttui
emmekä oppineetkaan tuntemaan toisiamme

eikä tämä ole ensimmäinen kerta. koulussa yritän muistaa, miksi lakkasimme olla ystäviä
sen tytön kanssa jolla on jo kaksi lasta, eikä hän ole koskaan lähtenyt tästä kaupungista

ja myöhemmin,
tänään, ajattelen heistä monia
kun kirjoitan etten ole pitänyt mitään yhteyttä
että mihin he aina katoavat
mihin

katosi hänkin, jonka kanssa joskus kuljettiin ympyrää. vähitellen vai yhtäkkiä
sitä ei sitten enää muista

paitsi väläyksittäin
kun kuljetaan rautatientorin takaa
ja vastaantulevaa ei tervehditä
kun seistään pimeässä ja minä sanon sinä sitten
ja he menevät toiseen suuntaan portein suljettuun uimaan
ja myöhemmin kaikki on sekoittunutta muiden muistoissa

enkä ainakaan muista milloin lakkasimme puhumasta veljeni kanssa
oliko sellaista hetkeä edes
vai tuliko vain päivä jolloin kumpikin muisti ettemme ole tavanneet toisiamme kolmeen vuoteen.

ja kaikesta tästä pitää kiinni kuitenkin,
sanoo että lähtee muttei lähde kuitenkaan
sillä tavalla ettei olisi enää mitään koskaan ollutkaan
että jokainen askel olisi vain eteenpäin
aina tulee niitä öitä
kun unissa hyvästellään jo hyvästellyt ystävät
aina jälki vuosista kun oli jossain toisaalla jonkun heistä kanssa
vaikka teeplantaaseilla, kun on jo puolipäivä
ja pitää kääntyä takaisin, eikä ole ihan varma saataako, vai muistaako väärin, mutta tie on kuitenkin mutkainen, ja teeplantaasit vihreitä, poimijat ovat palanneet koteihinsa jo aikoja sitten
ja maataan hiekalla, piirretään kivillä ja simpukoilla kuvioita hiekkaan
nyt on sinun vuorosi kertoa sinun tarinasi
mutta enhän minä tietenkään mitään kerro
kuuntelen vain ja pistän kaikki muistiin
silloinkin kun minut jätetään ennen mutkaa pois kyydistä ja kävelen vuoren ohi, maanajavuoren,
kävelen rantoja pitkin, ja hyräilen sitä samaa laulua,
sitä jota hyräilin mustalla hiekalla ja siellä missä oli vain vesiputous
kun palaa yöllä kotiin ja oikaisee likaisten kerrostalojen nurkalta
sinä yönä kun muut istuvat jo odottamassa ovien aukeamista
ja istutaan rannalla katsomassa valaistua kirkkoa
ja minä kysyn jaa, niin nukunko sitten sinun teltassasi
mutta se on paljon ennen modernin taiteen museota ja keskustelua sitä ennen
ja sadetta,
jatkuvaa sadetta
ja sitä
kun on palaamassa jo takaisin,
ties monettako kertaa
ja lähdössä taas,
ties monettako kertaa

ja aina voisi kysyä, mitä, hä
oletko tosissasi
jätetään kaikki, jätetään ihan kaikki, lappu pöydälle, tili tyhjäksi, ensimmäinen lento
minne tahansa
minne tahansa, hä,
lähdetkö

mutta

on aina toinen,
vastaus, joka on aina todellinen, eikä muutu
tämäkään maailma pakenemalla. 

Minusta on hauskempaa ja paljon helpompaa
 opettaa niitä jotka tarvitsevat erityistä opetusta
kuin niitä jotka kuuluvat niin sanottuihin normaaleihin.


Niin sanottuja normaaleja ei kiinnosta mikään
paitsi kännykät, ja jotkin tv-sarjat
ja ei ainakaan voi tehdä mitään semmoista mikä voisi olla vähän noloa
siis ainkaan jos pitäis vaikka esittää koiraa
kun kato kukaan ei haluu esittää koiraa

samaa kuparilevyä hinkataan tunti
ei mikään ihme että alkaa vähän puuduttaa

onko sitten niin että erityistä opetusta vaativat
uskaltavatkin olla paljon enemmän sitä mitä ovat
vai ovatko he sitä vain luonnostaan
kun ovat aina joutuneet väistämättäkin olemaan erilaisia

jotenkin kyllä tykkään suoraansanottuna paljon enemmän siitä
että poika selittää minulle välkkä välkän jälkeen mersusta
ja ihmettelee miksi en kiipeä katolle, ja toinen,
se jonka jälkeen kaikki desinfioivat kätensä, tulee minua halaamaan
ja olen ollut heidän kanssaan vain kaksi päivää

näiden niin sanottujen tavallisten kanssa
ei synny mitään
sen syvempää
kun ei heitä oikeasti hei kato kiinnosta
ku ei jaksa
ku on se kännykkä ja kun on sijainen niin ei tartte kato tehä mitään
niin

 enkä jaksa sanoa olkaa hiljaa istukaa paikoillenne ottakaa kirja pää kirjaan päin nyt luet nyt teet katso nyt mitä sä olet tehnyt missä te oikein huitelitte hei tulepas tänne nyt se kirja esille nyt se kännykkä pois kuinka monta kertaa pitää sanoa ei ette pääse ulos ennen kuin välkkä alkaa ne saa lähteä jotka ratkaisee vielä yhden tehtävän kymmentä yli mä sanoin hei nyt kuunnellaan

ja kun tyttö kysyy valittavaan sävyyn miks tämmöstä pitää tehä
vastaan,
miksi nyt ylipäänsä mitään pitää tehdä?

tuuli puski minua ladulla taaksepäin

nauratti niin
ja käännyin kulkemaan tuulesta poispäin. ei tarvinnut sauvoa ollenkaan,
jäätä alla ja aurinkolasit

olen soittanut pomolleni, kun hän on aurinkosaarilla
lähetellyt sähköposteja edestakaisin suurlähetystöön
lukenut ja korjaillut sieltä missä on tuttuja kadunnimiä, mutta ei
lainkaan samoja rakennuksia.

aurinko, sininen taivas, hapanjuuriruisleipä onnistuu päivä päivältä täydellisemmin
ja vegaaniset suklaabanaanibrowniet
vaikkei ne kohonneetkaan, ovat ihan maistuvia. Aamulla smoothie
joka maistuu paljon paremmalta kuin Helsingistä ilmaiseksi saatu vitaminoitu vesi.

Neljä viikkoa. Neljä viikkoa. Tänään saan pyörän kotiin.
Perjantaina on pakko polkea ilman kypärää koululle, kokeilla vaihteita
jarruja
miten jännittävää omistaa jotakin sellaista, mistä ei tiedä mitään.


vaan eiköhän kymmenentuhannenkilometrinmatkalla vähitellen opi.

Yhtäkkiä tulee tuulesta mieleen Islanti.
Samalla tavalla viuhuva, vaikka täällä on puita.

Kuinka hiukset väistämättä kasvoille
kuinka hiekka muovin palaset unohtuneet lapaset
kilisevät metalleja vasten

Eilen ensimmäistä kertaa pyöräni. Bussi numero 11 Korkeasaarta kohti,
mutta minä istun valossa vanhusten penkillä

kahvia sillä tavalla, että se jäähtyy
ja naiset puhumassa siitä mitä he tekevät nyt
pystyn profiloimaan jo
että yksi heistä ei ole koskaan tyytyväinen mihinkään,
hän ei tiedä mitä ottaisi, koska ehkä Suomesta ei saa kaakaota ja ne teetkin voi olla kummallisia
ja salaatissa on aiolia.

Mutta en muista, että olisimme koskaan käyneet aamulla Liisankadulla
ja sairaalasta tulee aina mieleen se kevät
kun vältteli pitkään palaamista sinne missä pitää aina sanoa muutakin kuin hei

Tytöllä on pyöreä maha. sellainen, jonka sisällä asuu poikavauva. Minun veljeni poika.
Äiti on tuonut kirjoja ja poikansa vauvakirjan. Me sovimme, että tulemme auttamaan muutossa.

On parkkipaikka, jossa äiti puhuu pitkään puhelimessa ja minä huokailen.

Auringossa odottamista,
pimeässä ajamista.

Illalla Jupiter ja Venus lähellä toisiaan. Isi kysyy saanko nukutuksi
soitan rokotusaikaa, selvittelen työkuvioita, jotka eivät selvittelemällä selviä
ja asioin suurlähetystön ja hotellien kanssa.

Seuraava suuri maanjäristys tulee Istanbuliin. Vaikka ei niitä osata ennustaa. Minä ajattelen Tyyntä valtamerta. Ajattelen mannerlaattoja toistensa alla, ajattelen lähestyviä planeettoja. Melankoliaa. Maailmanloppua ja maailman alkua. Tuulta kaduilla pöllyävää, sinistä taivasta ja sadetta ennen. Unta, jossa me suudellaan, monta kertaa, ikkunan edessä. Unta, jossa kävelen entisen sotilaan kanssa hämärtyvässä ja on ihan rauhallista.
Kuinka rakastan tätä aikaa, ja kuinka inhoan. Kun kaikkialla on tulviva valo
kevätpäivät, ja pelkää koko ajan sairastuvansa
ja juuri tällaisina päivinä, kun varjot kieppuvat valkoisia seiniä pitkin ei haluaisi maata sisällä
tahtoisi vain kaivaa lenkkarit
etsiä kevyet kengät ja villapaidan pelkästään
koulupojat paitahihasillaan auringossa
opettajat huutavat: "takki päälle"

kilo turkkilaista jukurttia, vaikka piti viedä vain postit
pilvet auringon eteen ja alkaa tuuli taas kieppua
kun kävelee yliopistolta takaisin kaupunkiin ja kaupungilta ylös mäkeä sinne missä oli koti saarivaltion pääkaupungissa. Miten erilaista tuuli on talvella ja keväällä ja kesällä ja syksyllä
erilainen luonne
siellä merillä
ja siellä maissa
jyrkänteellä nojaamassa kohti sitä mikä työntää ja hulmuttaa hiukset
telkeämässä ovia ja ikkunoita
lakanat ympäri ympäri
lumi sakeana niin ettei näe eteensä, eksymistä sadan metrin matkalla
ikkunan takana valkeus
valo
tai sade, joka työntää maamassat teille, täyttää ämpärit, tulvii joet ja nostaa merenpintaa

ja aina minä jaksan palata samoihin maisemiin.

sun nun tai

aamulla tehtiin lumitöitä,
mutta muuten olen lukenut lehtiä, etsinyt hotelleja Iranista, merkinnyt karttaan paikkoja
ja todennut erään tärkeän nettisivun kadonneeksi.

Lähtö lähestyy.
Yöllä on vedenalaisuutta. Tytöllä on sellainen hengityssuojain, jonka avulla voi hengittää veden alla, mutta hän on hengittänyt liian pitkään ennen vedenalle menemistä ja siksi vesi on päässyt naamarin sisälle, eikä hän voi jatkaa sukellusta kauan. Vedenalaisuus on jään alla.
Mutta jään läpi voi tulla ja mennä.
Minusta otetaan valokuvia. Poika ottaa. Sellainen kaveripoika, mutten ole nähnyt häntä pitkään aikaan, paitsi vilaukselta jokin aika sitten. Olen aina pitänyt hänestä. Unessa hän siis ottaa kuvia. Meistä kaikista. Minua punastuttaa ne kuvat. En jotenkaan tiennyt etukäteen. Kuvassa metsä on taustalla, sademetsä ja minä ikään kuin keinun ja nauran. Meidän jalkamme koskettavat emmekä siirry pois.
Myöhemmin minä tiedän, että me tulemme suutelemaan. Kaikki sukellus ja kuvat huipentuvat juhliin ja minä tiedän, aivan kuten aina olen todellisuudessakin tiennyt. Mutta hänellä on tyttöystävä ja minulla on mies. Mutta veto on suunnattoman voimakas. Olen aivan varma, että jos olemme samoissa juhlissa, me hakeudumme toistemme seuraan. Haluamme.

Nyt tulee aurinko esiin. 

Huomenna näen pyöräni.

Heräsin viideltä aamulla. Nousin ylös, mutta en jaksanut ajatella. Ei ollut enää pimeää. Ulkona oli lumista. Aamulla lumi painavaa. Haluaisin olla jo tiellä.

En usko, että palaan. Tämän kirjoitettuani, palaan kuitenkin. Tämän maan kestää vaan niin kauan muuttua. Me emme ole niin kuin islantilaiset. Tai saarivaltioista ylipäänsä. Tässä maassa on niin paljon jähmeyttä. Sellaista häivytettyä energiaa. Kukaan ei oikeastaan haluaa olla energinen. Vastaanottavainen. Tunnistan sen itsessänikin. On pelottavaa, että yhtäkkiä olisikin muutos. Keskiössä. Jossakin voimakkaassa. Ehkä se liittyy sellaiseen kieltämisen identiteettin, joka tässä maassa usein on. Joku sanoisi vaatimattomuuteen. Ehkä siihenkin. Mutta vaatimattomuudessa voi olla kuitenkin tietoisuutta. Voi tietää, mutta ei tee numeroa. Kieltäytymisessä, kieltämisessä on aina myös välinpitämättömyyden aspekti.

Joskus kaipasin tätä kaikkea. Semmoista arkista mitäänsanomattomuutta. Mutta nykyään etsin yhä voimakkaammin paikkoja, jotka hamuavat muutosta. Joku päivä kirjoitan kaiken sen mitä ajattelen uudesta maailmanjärjestyksestä. Mutta koska Ian MacKenzie on ohjannut erinomaisen lyhyen videon kaiken taustalla olevasta taloudesta,

se antakoon esimakua.

On kummaa, että minäkin, joka en ole mitenkään ihmeellinen ajatuksissani ymmärsin jo nelivuotiaana leikkiessäni "Ruususten maata" pihalla yksikseni, että kaikki tämä kaaos, tuho, epätoivo, toivottomuus, järjettömyys, ahneus, rikollisuus, pahoinvointi
juontaa juurensa rahasta.

Jos joku ihminen kykenisi selittämään minulle, ettei rahalla ole mitään tekemistä, tai edes että se ei ole päätekijä näissä tämän aikakauden ongelmissamme, olisin kiitollinen, ja ehkä rupeaisinkin seisomaan prokasvu, prokulutus hankkeiden takana. Mutta niin kauan, kun KAIKKI tässä maailmassa viittaa päinvastaiseen pysyn kannassani.

Moraalinen krapula joka päivä.
Mutta varsinkin tuo Ianin video sai minut taas hetkeksi ymmärtämään,
ettei muutos koskaan tapahdu ennen kuin siihen ollaan valmiita. Ehkä on niin, että me ihmiskunta olemme vain leikkineet, ja nyt vasta rupeamme aikuistumaan. Ehkä pitää olla kärsivällinen ja ruveta muuttamaan elämäänsä siihen suuntaan, kun tiesi sydämessään jo nelivuotiaana oikeaksi.

kohti omistamattomuutta,
sillä mitä muuta valaistuminenkaan on
tai rakastaminen
tai kauneuden kokeminen
semmoinen että voi kävellä järven pintaa pitkin, maata hangessa revontulet yllä
uida värikkäiden kalojen kanssa, niiden uimatta pakoon, koska ne tietävät,
ne todella tietävät,
että sinä et ole siellä aseen kanssa
kaikkein onnellisimmat hetket
ovat aina niitä, missä emme omista mitään, vaan koemme sen mikä meille on annettu.

Tänään oli semmoinen päivä että,


pyöräilin ja takaisin tullessa unohdin kypärän koululle. Mutta sitä ennen
käveltiin seurakuntatalolle ja minä otin kengät pois, kun lastenkin piti
mutta eihän se tietenkään, se kielto, olisi koskenut aikuisia
siellä sitten sukkasillani luistelin lasten seassa yhtämittaisena, mutta kuitenkin aikuisten kahvipöytään.

unohdin välituntivalvonnan, miltei, kun jäin korjailemaan pienikokoisen pojan ainetta
ja unohdin, että koulu päättyy, kun jäin kirjoittamaan tietsikkaluokkaan tytön kanssa. Tyttökin unohti. Unohduimme molemmat. Ja myöhästyimme melkein kirjastoautosta. Ja annoin lainata mangaa.

Huomaan kehuvani lapsia koko ajan. En haluaisi. Haluaisin olla sanomatta mitään arvioivaa, mutta se on yllättävän vaikeaa. kaikki on niin tottunutta siihen, että pitää sanoa jotakin. Jos ei sano mitään, niin ei ole onnistunut. Että pitäisi yltää parempaan. Kerroin äidille itkevästä pojasta, ja tietysti
äiti alkoi itkeä.
Koulumaailman järjettömyys.

Yöllä yritän valvoa revontulia,
koska mikään ei ole koskaan tarpeeksi
ei vaikka makaan lumihangessa ja katson taivaalla kiitäviä valoja
mutta ne eivät ole värikkäitä
eivät edes vihreitä. hailakoita vain. totta kai sitä silloin haluaa enemmän

enkä yhtään yhdy tiedelehden kuvauksiin sukupolvista.

kävellään takaisin kouluun, ja poika takana kommentoi toisen näkemää maailmanloppuelokuvaa, jossa kaikki muuttui jääksi "ei tuu mitään maailmanloppua. se on neekerien keksimä huijaus et ne sais kaikkia rahoja". Minua vähän epäilyttää, että kyseinen poika olisi loogisesti päätellyt tämän itse.  Voi vain huokailla vain huokailla. Kuulen myös pilkkiretkistä.

he jäävät mieleen.
ja äänet. usein lasten äänet soivat päässäni pitkään tuntien jälkeen. niin on ollut aina, vaikka vain parin tunnin opetusrupeaman jälkeen. ja rytmit, joilla he puhuvat.

viime yönä opetin huivipäisiä tyttöjä. iranin rajalta oli suljettu juuri se piste, josta meidän piti ylittää. isarel oli päättänyt hyökätä eikä maahan enää laskettu ketään. me katseltiin rajaa. ne oli kolme kuvaa. keskimmäinen portti oli suljettu, ensimmäinen oli auki, ja kolmannesta ei oikein tiennyt.

aamulla olin jotenkin sekava siitä olinko jo saanut viisumini ja miten meille nyt kävisi. pelottaa, että tilanne kiristyy kiristymistään.

joskus ajattelen, että tämä kaikki on tapahtunut jo aikaisemminkin.

olen kävellyt ja pyöräillyt sulavia katuja
torin poikki
uusien putiikkien, tyhjillään olevien liikehuoneistojen ohi
siltojen jälkeen muistan aina
kuinka kävelin veljeksistä vanhemman kanssa, kun isi ajoi pakettiautollaan ohi, kääntyi ja pysähtyi
ja minä esitin etten muka huomannut, kunnes hän tuli ja pysähtyi aivan eteemme
sanaakaan sanomatta isille tai pojalle, minä hyppäsin kyytiin
eikä isi kysynyt muuta kuin että enkö muka huomannut häntä, ei mitään siitä pojasta
ehkä hän pelkäsi että se oli minun ensimmäinen poikaystäväni
ja ehkä minä pelkäsin että isi luuli niin
jokatapauksessa olisin mieluummin kävellyt vanhemman veljeksen kanssa kotiin, olin niin hämmentynyt etten pyytänyt häntä edes autoon!

 olen ottanut valtuuksia ja
silmät loistaa ja minusta tuntuu että ehkä sittenkin osaan jotain ja jokainen kirjoittaa sivu sivun jälkeen
omassa rauhassaan. he ovat keskittyneitä.
kaikista pienikokoisin, se joka istuu etupenkissä ja välkällä kulkee huppupäisen hupparipojan kanssa nurkkia kohti kirjoittaa uskomattomasti. annoin hänen piirtää uskonnontunnilla teloituksesta kuvan ja nyt hän kirjoittaa siitä kuinka päähenkilö lähtee kostamaan vanhempiensa tappajille. tarina muistuttaa kill billiä, mutta ei se mitään, kyllähän me kaikki varastellaan.

en pysty lukemaan mitä he kirjoittavat kysymättä, mutta he kirjoittavat, ja huomenna me kirjoitamme ne yhdessä puhtaaksi niin, että kaikki saavat selvän.

tytöillä on edelleen hentoiset äänet. yksi poika itkee kun ei ehdi saada valmiiksi. kouluavustaja on tiukkana, ei ole mitään syytä itkuun, ulos. kun minä olisin jäänyt keskustelmaan. selittänyt, että on totta että koulussa jää usein jutut kesken kun pitää siirtyä välkälle tai siirtyä seuraavaan asiaan, mutta ettei vika oikeastaan ole pojassa, vaan koulussa. ettei se siitä johdu että poika on huono ja hidas vaan siitä että koulu on suunniteltu tyhmästi, ja että on hyvä että poika ilmaisee kiukkunsa. kyllä saa ollakin kiukkuinen. eikö kuka tahansa aikuinenkin turhautuisi kun juuri kun olisi saamassa työnsä päätökseen joku sanoo että ei kun nyt pitää mennä ulos seisoskelemaan ja sitten kun kello soi sisään, saa tulla ja sitten aloitetaan ihan uusi työ.

ymmärrän joka päivä paremmin koulumaailmaa. ymmärrän paremmin sitä mikä siinä mättää. intohimoni uudistuksiin kuohuu. mutta ehkä ne jotka näistä asioista päättävät ovat samanlaisia kuin ne opettajanhuoneessa istuvat. en ole siellä.

ilmiö on samankaltainen kuin maapallon toisella puolella. kun missit, misterit ja mississit litkivät kahvejaan, minä juttelen lasten kanssa kiipeilytelineillä. en saa puhutuksi kollegoideni kanssa mitään kiinnostavaa, en itseäni, enkä heitä. olen kuin lukion aikaisissa bileissä
istumassa selkä seinää vasten ja kuuntelemassa
ja koko ajan ajattelen kaiken mielettömyyttä. ehkä olen heistä ylimielinen. niin kuin mies vihjasi uudessa-seelannissa. että he eivät halua minua, koska tulen sinne asenteella "että mä tiedän miten tän vois tehdä paremmin". vaikken vieläkään myönnä sitä. en koskaan ajattele koulussa että osaisin todellakaan paremmin. ajattelen ettei kyse ole osaamisesta tai paremmuudesta, vaan mielekkyydestä.

minä rakastin koulua. tykkäsin mennä kouluun ja tykkäsin opiskella ja oppia. tykkäsin opettajista ja tykkäsin toisista koululaisista. mutta olisin myös mieluummin heittänyt kaikki roskat samaan roskiin, vaikka äiti pakotti lajittelemaan, ja vannoin muuttavani Monacoon niin ei tarvisi maksaa veroja, vaikka vanhempani vannoivat verotuksen nimeen. tykkäsin myös ampua. ja toivoin monesti pahoja asioita tapahtuvaksi toisille ihmisille.
silti voin nyt sanoa, että paljon olisi muutettava, vaikka moni tykkäisikin tai olisi tyytyväinen. eihän kyse olekaan siitä.

olen jo integroinut tämän viikon aikana bilsaa, uskontoa (sivuten), kuvista, äikkää ja huomenna vielä atk. haluaisin integroida myös enkun ja hissan ja matikankin voisi, mutta ehkä minua ei palkattaisi enää sen jälkeen! on tietyt asiat, jotka pitää opettaa ja ymmärrän kuinka kiire opettajilla on.

eilen kysyin mantsassa että mitä venäjällä tapahtui sunnuntaina. lapset on siis 11-14-vuotiaita. kukaan ei tiennyt. kerroin että oli pressanvaalit ja kysyin tietääkö kukaan kuka pressa on. ei kukaan tiennyt.
he eivät myöskään tienneet että Niili ei ole Euroopassa. Meinaan vaan, että
ehkä koulussa opetetaan niin monia yksityiskohtia ja toisiinsa ja nykyhetkeen liittymättömiä asioita, etteivät lapset hahmota enää tämän maailman - tämän ajan - kokonaisuutta. sitä mikä on tärkeää, ja mikä ei ole tärkeää.

ruokapöydässä ekaluokkalaiset ilveili. minua se ei oikeastaan olisi voinut vähempää kiinnostaa. entä sitten. mutta muut opettajat vilkuilivat pöytäämme sen näköisinä että minun oli pakko sanoa "no niin make, nyt riittää, eikös ole opetettu että ruokapöydässä ei leikitä"

ja kuitenkin tiedän, että vaikka he nyt haluaisivat pelleillä, he eivät tule pelleilemään samalla tavalla kun ovat 22 ja jossain illastamassa tytsyjensä kanssa.

eikä se ole sama kuin kurin pitäminen.

minusta se vie pohjaa oikeastaan kurilta. kun kaikesta motkotetaan, vakavatkin asiat jäävät samanarvoiseksi mitättömien kanssa. kaikesta kannellaan. kaikessa on valittava ääni. en muista tutkimustuloksia, mutta veikkaan että koulussa opettajien taholta käytetty kieli on 90% negatiivista.

Tänään oli pyörän ensikerta
ei uuden pyörän, vaan sen joka on kuulunut joskus äidillekin,
punaisen. Oli vielä jäistä kökkäreistä, piti ajella niin hiljakseen
narskui pyörien alla ja kirahteli. Mutta en kaatunut. Ja oli kypärä. Ja minä ainoana polkijana teinipoikien kanssa. Torstaina menen luokkani kanssa hiihtämään!

Tänään olen opettanut jakokulmaa, jota ei enää opeteta. Opetin kuitenkin, koska poika ei tajunnut sitä uutta tekniikkaa, enkä minäkään. Jakokulma oli paljon helpompi. Opetin myös englantia ja aloitin tunnin good afternoon everyone mutta lapset olivat kauhuissaan. niille ei varmaan kukaan ikinä koskaan missään ollut puhunut englantia. paitsi nauhalta. minulla oli myös väärä lukujärjestys. ellen olisi ruvennut tarkemmin utelemaan olisin tullut loppuviikon ihan väärinä aikoina kouluun. mielenkiintoista oli myös olla opettajana luokassa, jonka kouluavustaja on lapsuuteni perhepäivähoitaja! ja on yksikin ope, joka oli luokallani sijaisena kun olin seitsemän, mutta siitä emme ole vielä keskustelleet.

en jaksanut ruveta toimitussihteeriksi enää yhden työpäivän päätteeksi. tein vain kipeyskeittoa, join flunssateetä sekoitettuna minttuun, vadelmaan, mustaherukkaan ja nokkoseen (super flunssatee siis!) ja tein salaatin kaikista pähkinöistä ja tuoreista vihanneksista ja luomuhalloumista, jota äiti oli ostanut eilen. sitten olen etsinyt istanbulista hotelleja ja hostelleja. siellähän on niitä aika muutama.

kuukausi kuukausi kuukausi.

kapteeni lähetti sähköpostia kuvista. on hassua miten jotkut ihmiset ovat sellaisia. että kaikki on tarkkaa. hän on sellainen. me riitelimme joskus siitä että kun vihdoin pääsimme ankkuroimaan minä olin hyppäämässä suoraan mereen enkä pyyhkinyt pölyjä lattioilta (en siis edes nähnyt mitään pölyjä koska olin pyyhkinyt jo joskus 5h aiemmin). mutta hän on sellainen.
miten vastakohtaisia ihmiset saattavat olla. hän lukitsi veneensä aina. aina. minusta se oli naurettavaa. me piilotimme avaimen perkauspöydän alle ja kerroimme sen surutta jokaiselle couchsurffarille joka halusi tulla vaikkei me oltais oltu edes kotona! siellä oli macit ja passit ja kaikki, mutta ehkä meillä toisilla vain on perusluottamus kanssaeläjiin. minulta kun ei ole koskaan kähveletty mitään.
vaikka tilaisuuksia olisi ollut.

saa nähdä pystynkö sanomaan samaa turkin ja iranin jälkeen.

toivottavasti.

vaikka toisaalta. joskus ajattelen, että jos jonkun täytyy elääkseen varastaa, niin ehkä sitten täytyy. että ehkä se on minunkin syyni, että niin on. että ellen minä henkeäni siinä menetä, kun joku varastaa minulta, niin ehkä minun pitäisikin antaa eikä murehtia. se on vain maallista,
sanoisi Katto Kassinenkin.

sitä vaan jotenkin elää sellaisessa omistamisen illuusiossa. ja onhan se ikävä tunne, kun on säästänyt pitkään pitkään vaikka nyt kameraa varten ja on ottanut monia kuvia, ihmisistä joita ei enää koskaan näe, paikoista joihin ei enää koskaan palaa,
ja joku kähveltää sen, saa siitä parikymppiä, ja ostaa niillä jotain päätäsekoittavaa
että niin

mustavalkoista ei ole.

mutta sitten taas. minä olen tavannut ne ihmiset, ollut niissä paikoissa, olen saanut ottaa ne kuvat. se ei katoa vaikka kamera katoaisi. sitä vaan usein ajattelee että kaikki on vaikka yhdestä kuvasta kiinni. että elämä on muisto vaan. että jos ei ole todistetta jostakin mitä on tapahtunut, niin sitä ei sitten niinkun olisi tapahtunut.

en ole ehtinyt ulos jäällekään,
yhtäkkiä on muka kauhea kiire
pysähtyneisyyden aika alkaa lipua ohi
tykyttää, tikittää
kiitää
mutta kukaan ei onneksi kyttää
vielä.

jos selviän tästä viikosta voin vannoa flunssateen nimeen ja aurinkoenergiaan ja sitten lähden hakemaan pyörääni (UUTTA!) ja palauttamaan viisumihakemuksen ja ennustelemaan ja aistimaan tytön (jonka perheeseen olen kuulunut entisessä elämässäni) kanssa

Tänään polut ja jäljet olivat hautautuneet lumeen, ja pakkasen kovettama lumimassa kumisi ja halkeili alla. Yksi mies pilkillä, isot saappaanjäljet ja aurinko niin lämmittävä, että olisin kosinut jos mies olisi ollut tänään täällä.
Yöllä on riitoja.

Kun kahlaa lumessa, aurinko selässä ja tunnistaa lintujen laulun
muistaa taas miksi joskus kaipasi kotiin. Kuukausia sitten kuvittelin, että voisin asua Indonesiassa, mutta tällaisina kevätpäivinä haluaa vain antaa jään humahdella askelten alla.

maailmanloppu

Viime yönä
kuului ensin sellainen kumea veden ääni, niin kuin vesiputouksesta
mutta hyvin nopeasti tajusimme, että ääni tuli aallosta, joka tulisi pyyhkimään kaiken tieltään.
Kaikki oli jo tapahtunut kerran aikaisemminkin
unessa,
joten tiesimme mitä tehdä. Juoksimme jyrkänteeltä, josta oli pudotus kuin avaruuteen
ja hyppäsimme.
Vettä oli alhaalla ja vesiputouskin pauhasi nyt oikeasti, mutta myös suuren aallon ääni oli voimakkaampi. Oli kuin vapaassa pudotuksessa leijumista
kunnes muistin, että veteen tullessa täytyy lopettaa hengittäminen.
Rupesin pidättämään hengitystäni, mutta se oli mahdotonta, joten pitkitin hengitystä
kuin joogatessa, mutta siltikään ulos - ja sisäänhengitykset eivät olleet tarpeeksi pitkiä
tai ainakaan en tuntenut eroa
että olinko jo vedessä vai en
ja muistin, että eroahan ei välttämättä tunne
ja saatoin hyvinkin olla jo vedessä
mutta en voinut varmistaa,
sillä kaikkialla oli pimeys
ja heräsin.

Näin myös unta, jossa oli oransseja marjoja pinneissä ja oksissa,
juhlia, rakkausjuttuja, tulta ja myrkyllisiä aineita.

Tänään koulussa ajattelin kuinka paljon nämä kaksi päivää
vaikuttavat uniini.

En ymmärrä miksi kenenkään aikaa ja yhteisiä varoja pitäisi tuhlata siihen,
että kehotetaan tietynikäisiä ihmisiä olemaan hiljaa, istumaan paikoillaan, pysyttelemään liikkumatta, keskittymään
johonkin sellaiseen, mistä ei tule koskaan ikinä heidän elämässään olemaan mitään hyötyä.

Yhtä pojista katson usein suoraan silmiin,
en tiedä kuinka moni ihminen vielä tekee niin. Toisinaan minusta tuntuu, että hämmennän poikia kovin paljon tekemällä niin, vaikkei tarkoitukseni todellakaan ole hämmentää. He kysyvät heti "mitä?" ja menevät hiljaisiksi. Ei tarvitse huutaa, kun on silmät.
Sitten ajattelen, että he ovat silti poikia.
Että onko opettajan sopivaa hymyillä ja katsella oppilaitaan silmiin?

sormeton pyytää minut syömään kanssaan pöytäänsä, ja siinä me istumme kaksin puhumassa eskimopuikoista. On omituista miten koko ruokala on kutistunut. Opettajanhuone laajentunut. Oppilaat valittavat yhä toppahousuista, ja takarivissä on aina ne samannäköiset, eturivissä kyselijät.

Ulkona ollaan vaan me neljä. Yksi toistaa samoja lauseita yhä uudestaan ja uudestaan, ja seuraa kaikkialle. toiset kaksi yrittävät pelata jääkökkäreillä. On kummallista, kun ei voi yhtään tietää miten toinen ajattelee
että miksi pienin haistelee aina kaikkea ennen kuin ryhtyy käyttämään, oli se sitten liima, sakset, värikynä, paperi. Ja miksi hän kiinnittää katseensa aina yhteen kerrallaan
ja mitä me ollaan sanomaan, että ei, kun katso tänne päin, älä tuijota mun tissejä tai ton tukkaa, vaan katso tähän näin, vihkoon.
Ja miksi yhden on niin vaikea vastustaa yllytyksiä
ja mitä ajattelee poika takarivistä, jonka kanssa katsomme toisiamme silmiin pitkän tovin
ennen kuin hän lopulta kertoo, että miettii vielä.

Tunnen, että kaikki on muutoksessa. Maailma ei voi jatkaa enää näin kovin pitkään.
Sanomalehdet, ihmiset, unet,
kaikki puhuvat samasta. Katson poikiani, niitä kaikkia lapsia lumikinoksilla,
kuuntelen mitä perheenäidit ja isät puhelevat, laulan yhteislauluna intiassa kuukin on kuumempi
ja tiedän
kaiken mielettömyyden.
Ainoa mysteeri on enää

miten niin monet ihmiset eivät vieläkään sitä näe.