Yhtäkkiä tulee tuulesta mieleen Islanti.
Samalla tavalla viuhuva, vaikka täällä on puita.

Kuinka hiukset väistämättä kasvoille
kuinka hiekka muovin palaset unohtuneet lapaset
kilisevät metalleja vasten

Eilen ensimmäistä kertaa pyöräni. Bussi numero 11 Korkeasaarta kohti,
mutta minä istun valossa vanhusten penkillä

kahvia sillä tavalla, että se jäähtyy
ja naiset puhumassa siitä mitä he tekevät nyt
pystyn profiloimaan jo
että yksi heistä ei ole koskaan tyytyväinen mihinkään,
hän ei tiedä mitä ottaisi, koska ehkä Suomesta ei saa kaakaota ja ne teetkin voi olla kummallisia
ja salaatissa on aiolia.

Mutta en muista, että olisimme koskaan käyneet aamulla Liisankadulla
ja sairaalasta tulee aina mieleen se kevät
kun vältteli pitkään palaamista sinne missä pitää aina sanoa muutakin kuin hei

Tytöllä on pyöreä maha. sellainen, jonka sisällä asuu poikavauva. Minun veljeni poika.
Äiti on tuonut kirjoja ja poikansa vauvakirjan. Me sovimme, että tulemme auttamaan muutossa.

On parkkipaikka, jossa äiti puhuu pitkään puhelimessa ja minä huokailen.

Auringossa odottamista,
pimeässä ajamista.

Illalla Jupiter ja Venus lähellä toisiaan. Isi kysyy saanko nukutuksi
soitan rokotusaikaa, selvittelen työkuvioita, jotka eivät selvittelemällä selviä
ja asioin suurlähetystön ja hotellien kanssa.

Seuraava suuri maanjäristys tulee Istanbuliin. Vaikka ei niitä osata ennustaa. Minä ajattelen Tyyntä valtamerta. Ajattelen mannerlaattoja toistensa alla, ajattelen lähestyviä planeettoja. Melankoliaa. Maailmanloppua ja maailman alkua. Tuulta kaduilla pöllyävää, sinistä taivasta ja sadetta ennen. Unta, jossa me suudellaan, monta kertaa, ikkunan edessä. Unta, jossa kävelen entisen sotilaan kanssa hämärtyvässä ja on ihan rauhallista.
Kuinka rakastan tätä aikaa, ja kuinka inhoan. Kun kaikkialla on tulviva valo
kevätpäivät, ja pelkää koko ajan sairastuvansa
ja juuri tällaisina päivinä, kun varjot kieppuvat valkoisia seiniä pitkin ei haluaisi maata sisällä
tahtoisi vain kaivaa lenkkarit
etsiä kevyet kengät ja villapaidan pelkästään
koulupojat paitahihasillaan auringossa
opettajat huutavat: "takki päälle"

kilo turkkilaista jukurttia, vaikka piti viedä vain postit
pilvet auringon eteen ja alkaa tuuli taas kieppua
kun kävelee yliopistolta takaisin kaupunkiin ja kaupungilta ylös mäkeä sinne missä oli koti saarivaltion pääkaupungissa. Miten erilaista tuuli on talvella ja keväällä ja kesällä ja syksyllä
erilainen luonne
siellä merillä
ja siellä maissa
jyrkänteellä nojaamassa kohti sitä mikä työntää ja hulmuttaa hiukset
telkeämässä ovia ja ikkunoita
lakanat ympäri ympäri
lumi sakeana niin ettei näe eteensä, eksymistä sadan metrin matkalla
ikkunan takana valkeus
valo
tai sade, joka työntää maamassat teille, täyttää ämpärit, tulvii joet ja nostaa merenpintaa

ja aina minä jaksan palata samoihin maisemiin.