maailmanloppu

Viime yönä
kuului ensin sellainen kumea veden ääni, niin kuin vesiputouksesta
mutta hyvin nopeasti tajusimme, että ääni tuli aallosta, joka tulisi pyyhkimään kaiken tieltään.
Kaikki oli jo tapahtunut kerran aikaisemminkin
unessa,
joten tiesimme mitä tehdä. Juoksimme jyrkänteeltä, josta oli pudotus kuin avaruuteen
ja hyppäsimme.
Vettä oli alhaalla ja vesiputouskin pauhasi nyt oikeasti, mutta myös suuren aallon ääni oli voimakkaampi. Oli kuin vapaassa pudotuksessa leijumista
kunnes muistin, että veteen tullessa täytyy lopettaa hengittäminen.
Rupesin pidättämään hengitystäni, mutta se oli mahdotonta, joten pitkitin hengitystä
kuin joogatessa, mutta siltikään ulos - ja sisäänhengitykset eivät olleet tarpeeksi pitkiä
tai ainakaan en tuntenut eroa
että olinko jo vedessä vai en
ja muistin, että eroahan ei välttämättä tunne
ja saatoin hyvinkin olla jo vedessä
mutta en voinut varmistaa,
sillä kaikkialla oli pimeys
ja heräsin.

Näin myös unta, jossa oli oransseja marjoja pinneissä ja oksissa,
juhlia, rakkausjuttuja, tulta ja myrkyllisiä aineita.

Tänään koulussa ajattelin kuinka paljon nämä kaksi päivää
vaikuttavat uniini.

En ymmärrä miksi kenenkään aikaa ja yhteisiä varoja pitäisi tuhlata siihen,
että kehotetaan tietynikäisiä ihmisiä olemaan hiljaa, istumaan paikoillaan, pysyttelemään liikkumatta, keskittymään
johonkin sellaiseen, mistä ei tule koskaan ikinä heidän elämässään olemaan mitään hyötyä.

Yhtä pojista katson usein suoraan silmiin,
en tiedä kuinka moni ihminen vielä tekee niin. Toisinaan minusta tuntuu, että hämmennän poikia kovin paljon tekemällä niin, vaikkei tarkoitukseni todellakaan ole hämmentää. He kysyvät heti "mitä?" ja menevät hiljaisiksi. Ei tarvitse huutaa, kun on silmät.
Sitten ajattelen, että he ovat silti poikia.
Että onko opettajan sopivaa hymyillä ja katsella oppilaitaan silmiin?

sormeton pyytää minut syömään kanssaan pöytäänsä, ja siinä me istumme kaksin puhumassa eskimopuikoista. On omituista miten koko ruokala on kutistunut. Opettajanhuone laajentunut. Oppilaat valittavat yhä toppahousuista, ja takarivissä on aina ne samannäköiset, eturivissä kyselijät.

Ulkona ollaan vaan me neljä. Yksi toistaa samoja lauseita yhä uudestaan ja uudestaan, ja seuraa kaikkialle. toiset kaksi yrittävät pelata jääkökkäreillä. On kummallista, kun ei voi yhtään tietää miten toinen ajattelee
että miksi pienin haistelee aina kaikkea ennen kuin ryhtyy käyttämään, oli se sitten liima, sakset, värikynä, paperi. Ja miksi hän kiinnittää katseensa aina yhteen kerrallaan
ja mitä me ollaan sanomaan, että ei, kun katso tänne päin, älä tuijota mun tissejä tai ton tukkaa, vaan katso tähän näin, vihkoon.
Ja miksi yhden on niin vaikea vastustaa yllytyksiä
ja mitä ajattelee poika takarivistä, jonka kanssa katsomme toisiamme silmiin pitkän tovin
ennen kuin hän lopulta kertoo, että miettii vielä.

Tunnen, että kaikki on muutoksessa. Maailma ei voi jatkaa enää näin kovin pitkään.
Sanomalehdet, ihmiset, unet,
kaikki puhuvat samasta. Katson poikiani, niitä kaikkia lapsia lumikinoksilla,
kuuntelen mitä perheenäidit ja isät puhelevat, laulan yhteislauluna intiassa kuukin on kuumempi
ja tiedän
kaiken mielettömyyden.
Ainoa mysteeri on enää

miten niin monet ihmiset eivät vieläkään sitä näe.