keskiviikkona, huhtikuuta 04, 2012

Aurinko lämmittää kun pistää kasvot ikkunaa vasten.
Kotimatkalla poika tunnistaa, vaikka on aurinkolasit. Jälki-istuntoja istutaan ja vastataan taas kysymykseen miksi pitää
sanomalla, että koulu nyt on vaan semmoinen paikka, jossa ei saa tehdä mitä tahtoo, vaan pitää tehdä mitä käsketään. Että semmosta.

Kävelen kotiin, ja mietin matkalla
että mitä sitten oikein tahtoisin tehdä
että mikä ei sitten olisi sellaista turhaa tai sotisi vastaan ajatusteni kanssa.

Eilen katsottiin dokumenttia, jossa sademetsäläiset rakensivat kotinsa puuhun. Ja järjettömän köyhyyden ongelmat. Meillä, romanikerjäläiset tulevat taas Etelä-Suomeen. Susien salametsästystä, koska sudet tappavat hirviä jahtaavia metsästykoiria. Tehtaita suljetaan, ja samaan aikaan avataan Kiinaan, jossa metsäpalstat vuokrataan (vuokria maksamatta) paikallisilta asukkailta, jotka joutuvat tekemään hanttihommia tälle suomalaiselle metsäyritykselle, jotta saisivat leivän, jonka ennen saivat metsästään, joka nyt on vuokrattu käytännössä ilmaiseksi.
Ja sitten on sademetsäläisiä, jotka rakentavat kotinsa puuhun.
Heimo brasilaissa, jota kukaan ei ole nähnyt, jonka kielestä ei tiedetä, joiden tavoista ei tiedetä. Mutta siellä he tuijottavat ylhäällä kiitävää lentokonetta, kun se kuvaa todisteeksi kilometrin etäisyydeltä.

Herneet versoo.
Huone täynnä liljantuoksua. Akateemisten vanhusten puhe niin turhaa. 3.luokkalaiset lukevat runonsa miltei kuiskaten, ja vaikka puhuisivatkin kuuluvasti, hukkuisi se hälyyn. Pulinapussi. Jälki-istunto. Nyt. Hei. Nyt. Hei.

Kaksi viikkoa ja me ollaan jo menossa. Kaksi kaksi kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa ja on Istanbul. On Turkki. On rukoushuutoja. On mies.
On kaikki edessä, tulemassa. Mahdollisuudet taas elää niin kuin haluaa
elää tätä omaa elämäänsä,
joka ei ole kenenkään muun oma, eikä ole mitään velvollisuuksia
niin kuin koulussa
jonne ei olla tultu tekemään mitä halutaan vaan mitä täytyy
elää niin kuin
elää niin että elää

miten yksinkertaista
ja silti meistä niin pieni osa elää

mutta valittaa kyllä
voi miten turhanpäiväistä. valivali

kirjoitettiin että ehkä onnellisempia ovatkin ne, jotka ovat joutuneet elmässään oikeasti kärsimään.
ajattelen isovaariani,
joka oli lähtenyt yhdeksänvuotiaana töihin, kokenut vankileirin, kaksi sotaa, pula-ajan,vuosisadan
miten tyytyväinen ja valittamaton hän oli, käsittämättömän onnellinen
 eikä hän silti kauhistellut nykypäivääkään
hän vain eli ja eli ja eli
kunnes kaatui ja joutui lonkkaleikkaukseen ja sai sairaalabakteerin ja kuoli. satakaksivuotiaana.

mikseivät olisikaan onnellisimpia? he tietävät, mitä on oikea tuska
ja taistelu elämästä
ehkä silloin ymmärtää jotakin tärkeää
siitä mitä on olla nyt, mikä ihme.
kun me taas. itkemme täällä jotain rikki mennyttä laitetta
valitamme kun sataa lunta
hyi pahaa, ei maistu miltään, en syö, en mene kouluun, en kyllä tee, no en varmasti, ei kiinnosta, vittuakos sillä on väliä, mä tapan sut, tylsää,

tulen raivoisaksi kun ajattelen meitä laiskimuksia. Miten kehtaamme olla näin kiittämättömiä.
Ajattelen, että jos minulla on joskus pikkuisia tyttöjä tai poikia
miten heidät saisi ymmärtämään elämän ihmeen,
sen että me todella olemme olemassa niin kuin kivet ja vesi ja puut ja lierot ja yökköset ja sudet ja leobardit ja sinivalaat ja kuninkaalliset ja
miten
ihmeessä heidät saisi kunnioittamaan elämää ja olemassaoloa. ja miten sillä tavalla, että kaikki mitä opetamme, ja sanomme oikeaksi, toteutuisi myös omassa elämässämme
että elämän kunnioittaminen ei olisi vain fraasi, vaan todellinen teko
joka näkyisi kaikissa päivissä ja olotiloissa.

joskus ajattelen kuin Linkola. Ajattelen etten jaksa välittää enää, jos joku ei halua elää. Että jos jollain ei ole tarpeeksi tahtoa ja voimaa, ehkä saakin mennä. Että meitä on jo niin paljon, miksi pitää pystyssä väkisin niitäkin, jotka eivät edes halua. Sitten taas ajattelen, että sairaus voidaan parantaa,
että haluttomuus on aina oire
ja sairautemme tästä ajasta, on kollektiivinen
josta olemme kaikki vastuussa ja siksi ei voi vain jättää. Välinpitämättömyyttä olisi sekin. Itsekkyyttä. Negatiivisuutta, eikä se koskaan voisi aidosti parantaa.

Katson lumihankia. Ja toivon, että tämä vuosi
on todellakin
alku.

Ei kommentteja: