Aamuyöllä tuntuu joululta.
Hiippailen hämärässä, ja vasta myöhemmin
kun olen nukahtanut ja herännyt uudestaan, minulle selviää että kellot ovat siirtyneet itsestään.
Ulkona on taas valo
ja lunta.
Mutta minä odotan tässä koneen äärellä puhelua. Naapurit heittelevät frisbiitä. Mutta minä odotan puhelua.
Aamuyöllä tarkastan sähköpostin, tarkastan jopa fbsivun, jota hän ei ole käyttänyt vuosiin. Soitan. Soitan. Mutta pulssia pitää tunnustella painaen, raskaasti. Unet toistuvat.
Onko siitä jo neljä vuotta? Lähden sopivasti samana päivänä. Samana päivänä kun
lounaan jälkeen alkoi sataa
ja pissatti
ja puhui rappukäytävässä puhelimeen
vessanovi oli lukittu,
eikä löytänyt tyhjiä lääkepakkauksia ja pitkää kirjettä vasta
kun puhelimen toisesta päästä kehotettiin etsimään
katsomaan ympärille
ja nyt
en enää tunne mitään siitä
kun käännän kylkeä pystymättä pysymään yhdellä puolella
aamyön joulun valosta
puissa lunta
ja vastaaja
jos se ääni olisi enää ainut ääni, jonka koskaan kuulisi
siltäkö heistä tuntuu, jotka eivät poista vanhoja vastaajaääniä, kun ovat menettäneet.
en pelkää, että näkijä kertoisi minun kuolemastani
tai sairastumisestani tai rakkaudettomuudesta
mutta niin kuin kaikissa tarinoissa, on aina oltava sivustakatsoja
se joka näkee, mutta ei ole itse
ja sitä kautta tulee juuri itsekin
sininen taivas, eikä merkkejäkään yöstä
tai että joskus olisi ollut eri aika
alkanut sataa lounaan jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti