sun nun tai

aamulla tehtiin lumitöitä,
mutta muuten olen lukenut lehtiä, etsinyt hotelleja Iranista, merkinnyt karttaan paikkoja
ja todennut erään tärkeän nettisivun kadonneeksi.

Lähtö lähestyy.
Yöllä on vedenalaisuutta. Tytöllä on sellainen hengityssuojain, jonka avulla voi hengittää veden alla, mutta hän on hengittänyt liian pitkään ennen vedenalle menemistä ja siksi vesi on päässyt naamarin sisälle, eikä hän voi jatkaa sukellusta kauan. Vedenalaisuus on jään alla.
Mutta jään läpi voi tulla ja mennä.
Minusta otetaan valokuvia. Poika ottaa. Sellainen kaveripoika, mutten ole nähnyt häntä pitkään aikaan, paitsi vilaukselta jokin aika sitten. Olen aina pitänyt hänestä. Unessa hän siis ottaa kuvia. Meistä kaikista. Minua punastuttaa ne kuvat. En jotenkaan tiennyt etukäteen. Kuvassa metsä on taustalla, sademetsä ja minä ikään kuin keinun ja nauran. Meidän jalkamme koskettavat emmekä siirry pois.
Myöhemmin minä tiedän, että me tulemme suutelemaan. Kaikki sukellus ja kuvat huipentuvat juhliin ja minä tiedän, aivan kuten aina olen todellisuudessakin tiennyt. Mutta hänellä on tyttöystävä ja minulla on mies. Mutta veto on suunnattoman voimakas. Olen aivan varma, että jos olemme samoissa juhlissa, me hakeudumme toistemme seuraan. Haluamme.

Nyt tulee aurinko esiin. 

Huomenna näen pyöräni.

Heräsin viideltä aamulla. Nousin ylös, mutta en jaksanut ajatella. Ei ollut enää pimeää. Ulkona oli lumista. Aamulla lumi painavaa. Haluaisin olla jo tiellä.

En usko, että palaan. Tämän kirjoitettuani, palaan kuitenkin. Tämän maan kestää vaan niin kauan muuttua. Me emme ole niin kuin islantilaiset. Tai saarivaltioista ylipäänsä. Tässä maassa on niin paljon jähmeyttä. Sellaista häivytettyä energiaa. Kukaan ei oikeastaan haluaa olla energinen. Vastaanottavainen. Tunnistan sen itsessänikin. On pelottavaa, että yhtäkkiä olisikin muutos. Keskiössä. Jossakin voimakkaassa. Ehkä se liittyy sellaiseen kieltämisen identiteettin, joka tässä maassa usein on. Joku sanoisi vaatimattomuuteen. Ehkä siihenkin. Mutta vaatimattomuudessa voi olla kuitenkin tietoisuutta. Voi tietää, mutta ei tee numeroa. Kieltäytymisessä, kieltämisessä on aina myös välinpitämättömyyden aspekti.

Joskus kaipasin tätä kaikkea. Semmoista arkista mitäänsanomattomuutta. Mutta nykyään etsin yhä voimakkaammin paikkoja, jotka hamuavat muutosta. Joku päivä kirjoitan kaiken sen mitä ajattelen uudesta maailmanjärjestyksestä. Mutta koska Ian MacKenzie on ohjannut erinomaisen lyhyen videon kaiken taustalla olevasta taloudesta,

se antakoon esimakua.

On kummaa, että minäkin, joka en ole mitenkään ihmeellinen ajatuksissani ymmärsin jo nelivuotiaana leikkiessäni "Ruususten maata" pihalla yksikseni, että kaikki tämä kaaos, tuho, epätoivo, toivottomuus, järjettömyys, ahneus, rikollisuus, pahoinvointi
juontaa juurensa rahasta.

Jos joku ihminen kykenisi selittämään minulle, ettei rahalla ole mitään tekemistä, tai edes että se ei ole päätekijä näissä tämän aikakauden ongelmissamme, olisin kiitollinen, ja ehkä rupeaisinkin seisomaan prokasvu, prokulutus hankkeiden takana. Mutta niin kauan, kun KAIKKI tässä maailmassa viittaa päinvastaiseen pysyn kannassani.

Moraalinen krapula joka päivä.
Mutta varsinkin tuo Ianin video sai minut taas hetkeksi ymmärtämään,
ettei muutos koskaan tapahdu ennen kuin siihen ollaan valmiita. Ehkä on niin, että me ihmiskunta olemme vain leikkineet, ja nyt vasta rupeamme aikuistumaan. Ehkä pitää olla kärsivällinen ja ruveta muuttamaan elämäänsä siihen suuntaan, kun tiesi sydämessään jo nelivuotiaana oikeaksi.

kohti omistamattomuutta,
sillä mitä muuta valaistuminenkaan on
tai rakastaminen
tai kauneuden kokeminen
semmoinen että voi kävellä järven pintaa pitkin, maata hangessa revontulet yllä
uida värikkäiden kalojen kanssa, niiden uimatta pakoon, koska ne tietävät,
ne todella tietävät,
että sinä et ole siellä aseen kanssa
kaikkein onnellisimmat hetket
ovat aina niitä, missä emme omista mitään, vaan koemme sen mikä meille on annettu.

Tänään oli semmoinen päivä että,


pyöräilin ja takaisin tullessa unohdin kypärän koululle. Mutta sitä ennen
käveltiin seurakuntatalolle ja minä otin kengät pois, kun lastenkin piti
mutta eihän se tietenkään, se kielto, olisi koskenut aikuisia
siellä sitten sukkasillani luistelin lasten seassa yhtämittaisena, mutta kuitenkin aikuisten kahvipöytään.

unohdin välituntivalvonnan, miltei, kun jäin korjailemaan pienikokoisen pojan ainetta
ja unohdin, että koulu päättyy, kun jäin kirjoittamaan tietsikkaluokkaan tytön kanssa. Tyttökin unohti. Unohduimme molemmat. Ja myöhästyimme melkein kirjastoautosta. Ja annoin lainata mangaa.

Huomaan kehuvani lapsia koko ajan. En haluaisi. Haluaisin olla sanomatta mitään arvioivaa, mutta se on yllättävän vaikeaa. kaikki on niin tottunutta siihen, että pitää sanoa jotakin. Jos ei sano mitään, niin ei ole onnistunut. Että pitäisi yltää parempaan. Kerroin äidille itkevästä pojasta, ja tietysti
äiti alkoi itkeä.
Koulumaailman järjettömyys.

Yöllä yritän valvoa revontulia,
koska mikään ei ole koskaan tarpeeksi
ei vaikka makaan lumihangessa ja katson taivaalla kiitäviä valoja
mutta ne eivät ole värikkäitä
eivät edes vihreitä. hailakoita vain. totta kai sitä silloin haluaa enemmän

enkä yhtään yhdy tiedelehden kuvauksiin sukupolvista.

kävellään takaisin kouluun, ja poika takana kommentoi toisen näkemää maailmanloppuelokuvaa, jossa kaikki muuttui jääksi "ei tuu mitään maailmanloppua. se on neekerien keksimä huijaus et ne sais kaikkia rahoja". Minua vähän epäilyttää, että kyseinen poika olisi loogisesti päätellyt tämän itse.  Voi vain huokailla vain huokailla. Kuulen myös pilkkiretkistä.

he jäävät mieleen.
ja äänet. usein lasten äänet soivat päässäni pitkään tuntien jälkeen. niin on ollut aina, vaikka vain parin tunnin opetusrupeaman jälkeen. ja rytmit, joilla he puhuvat.

viime yönä opetin huivipäisiä tyttöjä. iranin rajalta oli suljettu juuri se piste, josta meidän piti ylittää. isarel oli päättänyt hyökätä eikä maahan enää laskettu ketään. me katseltiin rajaa. ne oli kolme kuvaa. keskimmäinen portti oli suljettu, ensimmäinen oli auki, ja kolmannesta ei oikein tiennyt.

aamulla olin jotenkin sekava siitä olinko jo saanut viisumini ja miten meille nyt kävisi. pelottaa, että tilanne kiristyy kiristymistään.

joskus ajattelen, että tämä kaikki on tapahtunut jo aikaisemminkin.

maailmanloppu

Viime yönä
kuului ensin sellainen kumea veden ääni, niin kuin vesiputouksesta
mutta hyvin nopeasti tajusimme, että ääni tuli aallosta, joka tulisi pyyhkimään kaiken tieltään.
Kaikki oli jo tapahtunut kerran aikaisemminkin
unessa,
joten tiesimme mitä tehdä. Juoksimme jyrkänteeltä, josta oli pudotus kuin avaruuteen
ja hyppäsimme.
Vettä oli alhaalla ja vesiputouskin pauhasi nyt oikeasti, mutta myös suuren aallon ääni oli voimakkaampi. Oli kuin vapaassa pudotuksessa leijumista
kunnes muistin, että veteen tullessa täytyy lopettaa hengittäminen.
Rupesin pidättämään hengitystäni, mutta se oli mahdotonta, joten pitkitin hengitystä
kuin joogatessa, mutta siltikään ulos - ja sisäänhengitykset eivät olleet tarpeeksi pitkiä
tai ainakaan en tuntenut eroa
että olinko jo vedessä vai en
ja muistin, että eroahan ei välttämättä tunne
ja saatoin hyvinkin olla jo vedessä
mutta en voinut varmistaa,
sillä kaikkialla oli pimeys
ja heräsin.

Näin myös unta, jossa oli oransseja marjoja pinneissä ja oksissa,
juhlia, rakkausjuttuja, tulta ja myrkyllisiä aineita.

Tänään koulussa ajattelin kuinka paljon nämä kaksi päivää
vaikuttavat uniini.

En ymmärrä miksi kenenkään aikaa ja yhteisiä varoja pitäisi tuhlata siihen,
että kehotetaan tietynikäisiä ihmisiä olemaan hiljaa, istumaan paikoillaan, pysyttelemään liikkumatta, keskittymään
johonkin sellaiseen, mistä ei tule koskaan ikinä heidän elämässään olemaan mitään hyötyä.

Yhtä pojista katson usein suoraan silmiin,
en tiedä kuinka moni ihminen vielä tekee niin. Toisinaan minusta tuntuu, että hämmennän poikia kovin paljon tekemällä niin, vaikkei tarkoitukseni todellakaan ole hämmentää. He kysyvät heti "mitä?" ja menevät hiljaisiksi. Ei tarvitse huutaa, kun on silmät.
Sitten ajattelen, että he ovat silti poikia.
Että onko opettajan sopivaa hymyillä ja katsella oppilaitaan silmiin?

sormeton pyytää minut syömään kanssaan pöytäänsä, ja siinä me istumme kaksin puhumassa eskimopuikoista. On omituista miten koko ruokala on kutistunut. Opettajanhuone laajentunut. Oppilaat valittavat yhä toppahousuista, ja takarivissä on aina ne samannäköiset, eturivissä kyselijät.

Ulkona ollaan vaan me neljä. Yksi toistaa samoja lauseita yhä uudestaan ja uudestaan, ja seuraa kaikkialle. toiset kaksi yrittävät pelata jääkökkäreillä. On kummallista, kun ei voi yhtään tietää miten toinen ajattelee
että miksi pienin haistelee aina kaikkea ennen kuin ryhtyy käyttämään, oli se sitten liima, sakset, värikynä, paperi. Ja miksi hän kiinnittää katseensa aina yhteen kerrallaan
ja mitä me ollaan sanomaan, että ei, kun katso tänne päin, älä tuijota mun tissejä tai ton tukkaa, vaan katso tähän näin, vihkoon.
Ja miksi yhden on niin vaikea vastustaa yllytyksiä
ja mitä ajattelee poika takarivistä, jonka kanssa katsomme toisiamme silmiin pitkän tovin
ennen kuin hän lopulta kertoo, että miettii vielä.

Tunnen, että kaikki on muutoksessa. Maailma ei voi jatkaa enää näin kovin pitkään.
Sanomalehdet, ihmiset, unet,
kaikki puhuvat samasta. Katson poikiani, niitä kaikkia lapsia lumikinoksilla,
kuuntelen mitä perheenäidit ja isät puhelevat, laulan yhteislauluna intiassa kuukin on kuumempi
ja tiedän
kaiken mielettömyyden.
Ainoa mysteeri on enää

miten niin monet ihmiset eivät vieläkään sitä näe.