aamulla tehtiin lumitöitä,
mutta muuten olen lukenut lehtiä, etsinyt hotelleja Iranista, merkinnyt karttaan paikkoja
ja todennut erään tärkeän nettisivun kadonneeksi.
Lähtö lähestyy.
Yöllä on vedenalaisuutta. Tytöllä on sellainen hengityssuojain, jonka avulla voi hengittää veden alla, mutta hän on hengittänyt liian pitkään ennen vedenalle menemistä ja siksi vesi on päässyt naamarin sisälle, eikä hän voi jatkaa sukellusta kauan. Vedenalaisuus on jään alla.
Mutta jään läpi voi tulla ja mennä.
Minusta otetaan valokuvia. Poika ottaa. Sellainen kaveripoika, mutten ole nähnyt häntä pitkään aikaan, paitsi vilaukselta jokin aika sitten. Olen aina pitänyt hänestä. Unessa hän siis ottaa kuvia. Meistä kaikista. Minua punastuttaa ne kuvat. En jotenkaan tiennyt etukäteen. Kuvassa metsä on taustalla, sademetsä ja minä ikään kuin keinun ja nauran. Meidän jalkamme koskettavat emmekä siirry pois.
Myöhemmin minä tiedän, että me tulemme suutelemaan. Kaikki sukellus ja kuvat huipentuvat juhliin ja minä tiedän, aivan kuten aina olen todellisuudessakin tiennyt. Mutta hänellä on tyttöystävä ja minulla on mies. Mutta veto on suunnattoman voimakas. Olen aivan varma, että jos olemme samoissa juhlissa, me hakeudumme toistemme seuraan. Haluamme.
Nyt tulee aurinko esiin.
Huomenna näen pyöräni.
Heräsin viideltä aamulla. Nousin ylös, mutta en jaksanut ajatella. Ei ollut enää pimeää. Ulkona oli lumista. Aamulla lumi painavaa. Haluaisin olla jo tiellä.
En usko, että palaan. Tämän kirjoitettuani, palaan kuitenkin. Tämän maan kestää vaan niin kauan muuttua. Me emme ole niin kuin islantilaiset. Tai saarivaltioista ylipäänsä. Tässä maassa on niin paljon jähmeyttä. Sellaista häivytettyä energiaa. Kukaan ei oikeastaan haluaa olla energinen. Vastaanottavainen. Tunnistan sen itsessänikin. On pelottavaa, että yhtäkkiä olisikin muutos. Keskiössä. Jossakin voimakkaassa. Ehkä se liittyy sellaiseen kieltämisen identiteettin, joka tässä maassa usein on. Joku sanoisi vaatimattomuuteen. Ehkä siihenkin. Mutta vaatimattomuudessa voi olla kuitenkin tietoisuutta. Voi tietää, mutta ei tee numeroa. Kieltäytymisessä, kieltämisessä on aina myös välinpitämättömyyden aspekti.
Joskus kaipasin tätä kaikkea. Semmoista arkista mitäänsanomattomuutta. Mutta nykyään etsin yhä voimakkaammin paikkoja, jotka hamuavat muutosta. Joku päivä kirjoitan kaiken sen mitä ajattelen uudesta maailmanjärjestyksestä. Mutta koska Ian MacKenzie on ohjannut erinomaisen lyhyen videon kaiken taustalla olevasta taloudesta,
se antakoon esimakua.
On kummaa, että minäkin, joka en ole mitenkään ihmeellinen ajatuksissani ymmärsin jo nelivuotiaana leikkiessäni "Ruususten maata" pihalla yksikseni, että kaikki tämä kaaos, tuho, epätoivo, toivottomuus, järjettömyys, ahneus, rikollisuus, pahoinvointi
juontaa juurensa rahasta.
Jos joku ihminen kykenisi selittämään minulle, ettei rahalla ole mitään tekemistä, tai edes että se ei ole päätekijä näissä tämän aikakauden ongelmissamme, olisin kiitollinen, ja ehkä rupeaisinkin seisomaan prokasvu, prokulutus hankkeiden takana. Mutta niin kauan, kun KAIKKI tässä maailmassa viittaa päinvastaiseen pysyn kannassani.
Moraalinen krapula joka päivä.
Mutta varsinkin tuo Ianin video sai minut taas hetkeksi ymmärtämään,
ettei muutos koskaan tapahdu ennen kuin siihen ollaan valmiita. Ehkä on niin, että me ihmiskunta olemme vain leikkineet, ja nyt vasta rupeamme aikuistumaan. Ehkä pitää olla kärsivällinen ja ruveta muuttamaan elämäänsä siihen suuntaan, kun tiesi sydämessään jo nelivuotiaana oikeaksi.
kohti omistamattomuutta,
sillä mitä muuta valaistuminenkaan on
tai rakastaminen
tai kauneuden kokeminen
semmoinen että voi kävellä järven pintaa pitkin, maata hangessa revontulet yllä
uida värikkäiden kalojen kanssa, niiden uimatta pakoon, koska ne tietävät,
ne todella tietävät,
että sinä et ole siellä aseen kanssa
kaikkein onnellisimmat hetket
ovat aina niitä, missä emme omista mitään, vaan koemme sen mikä meille on annettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti