Yhtäkkiä tajusin että näytän ihan veljeltäni.
tietokonepäivä. olen ollut kirjaimellisesti saman pöydän ääressä samalla tuolilla kuusi tuntia. ylikin. no taisin pestä uuden mekkoni yhdessä välissä ja ripustaa sen sateeseen kuivumaan.
mutta.
olen tehnyt kaikkia pieniä töitä jotka ovat vaan roikkuneet.
tietokonetöitä.
ajatella jos tämä olisi työ
elämä
koneella
koko päivä. kirjoittamista. kirjoittamista. kirjoittamista.

ulkona sataa. ja minä koko ajan vilkuilen kasvavaa mahaani. se näyttää sillä tavalla pyöreältä kuin sen sisällä olisi joku. mutta eihän siellä ole. mutta se vaan näyttää siltä.
näin unta että olin tullut kamalan lihavaksi.

ulkona on tuuli. aikaisemmin oli lintu puussa. nuori. mietin niitä värejä joita lapset laittoi lintuihin ja mitkä oli oikeat värit. ja miten piti leikata paperi ja miten liimata.

minulla on intohimo. on sittenkin
minulla on tällä hetkellä intohimona muuttaa kaikki. tekisi mieli karjua kaikille opettajille ja opetusministeriöläisille. olen kyllästynyt siihen mitä on
että minä sanon
anteeksi mutta se ei nyt ihan onnistu
ai miten niin
no kun se on aika vaikeaa kun sitä väriä pitää laittaa aika tarkasti ja varsinkin lasten kanssa
niin
ja siis kun lastenhan on tarkoitus painaa omat paitansa?
ei ei ei, ne on niin kalliita ne paidat. parempi on kun sinä teet. ne voi vaikka seistä siinä vieressä ja katsoa vaan.
ah
ja sitten ne tulee yksitellen
ja jotkut haluaa mennä yläkertaan, jotkut katsoo toisten paitoja jotkut seisoo hiljaa
jotkut ojentaa käsiä haluan haluan minäkin tehdä
jotkut sanoo no thank you miss hanne
kun kysyn haluatko sinä kokeilla tehdä itse

no thank you miss hanne

niin. mitäpä siihen on sanomista. jos lapset on opetettu niin kohteliaaksi etteivät he halua enää tehdä mitään itse. parempi kun seisovat taustalla ja odottavat että kaikki tehdään heille valmiiksi. niin on parempi. mitä sitä suotta sorkkimaan omilla käsillä kun joku toinen osaa kuitenkin paremmin.

minulla on intohimo
muuttaa tämä kaikki.
haluan olla tekemättä enää mitään heille
haluan sanoa ja vittuako minä teille mitään paitoja printtaan
tyttö ottaa nyt sienen käteen ja alkaa tuputtamaan

mutta sitten ne olisivat vain peloissaan
kauhuissaan
että joutuvat
että mitä jos menee pieleen

entä sitten jos menee pieleen
minä harjoittelin sitä hemmetin täydellistä kiwilintua viiteen kertaan ennen kuin se onnistui. miksi lapsille ei anneta mahdollisuutta harjoitella yhtään mitään
niitten pitäisi onnistua heti ensimmäisellä kerralla tai sitten ei yrittää ollenkaan.

tässä maailmassa ei saa epäonnistua.
ainakaan jos se maksaa jotain.

argh

tajusin
lukiessani suomesta lähetettyä (kiits mun ihana J!) esseekokoelmaa
että
taide
että ehkä taide onkin vain pakokeino niin kuin lääke
että ehkä taide toimii samalla tavalla kuin lääke, hoitaa oireita muttei itse asiassa paranna
tai muuta mitään

että taiteilijat usein
kärsivät tästä maailmasta mikä se nyt kunakin aikakautena on
ja taiteensa avulla maailmasta tulee siedettävämpi
taiteen avulla voi ilmaista tyytymättömyytensä ja kärsimyksensä ja tehdä todellisuudesta toisenlaisen
ainakin hetkeksi
todellisuuspakoisuus

mutta todellisen muutoksen tekee aina joku toinen
ehkä se
joka lukee sen kirjan
tai kuuntelee sen laulun tai katsoo sen elokuvan tai teatterin tai tanssin
tai kuvan
mutta taitelija itse ei vielä muuta mitään.

huomenna on äitienpäivä
ja tänään minusta ja islanninäidistä ja ammasta* otettiin kuva
ja äitini seisoi kauempana

miten hassulta se tuntuu
että Solla halaa ja suutelee minua
joka kerta kun tapaamme
pitää kunnolla kiinni
katsoo silmiin ja kysyy ja että voin olla niin lähellä
ja minun oma äitini
hän jonka sisästä olen tullut
seisoo etäällä ja sanoo että pärjäämme ilman sinuakin
ja kun silmäni loistavat sammalmekosta tai tanssimisesta tai rakkaudesta tai merestä
äiti
ei huomaa mitään
katsotaanko mitä tuolla kaupassa on
haluatko että ostan sen sinulle

eikä se ole sitä ettäkö olisin kiittämätön (varmasti sitäkin, hemmoteltu kakara)
me emme vain kuulu samaan todellisuuteen
me emme jaa sitä
eikä vain se ettemme jaa
vaan ettei äitini kykene siihen - joko hän ei halua tai hänellä ei vain ole sellaista tunneälyä että pystyisi lähentymään, syventymään toisiin ihmisiin
isäni valittaa aina ihan samaa
kukaan ei tunne häntä -minä sanon äiti.

juuri oikeastaan siitä syystä tein äitien kirjan muutama vuosi sitten
johon halusin äitieni kirjoittavan
mummi aloitti
ja kirjoitti niin ihanasti, rehellisesti, todellisesti. ihan tavallisia asioita, mutta hänen omiaan. itsestään.
äiti ei ole vieläkään kyennyt kirjoittamaan, koska en ole tehnyt kysymyksiä
hän ei osaa kirjoittaa itsestään, ei mitään, ellei häneltä kysytä
hän ei osaa kertoa ellei kysytä suoraan
hän ei osaa kysyä suoraan, pitää kertoa
hiljaisuus puhelimessa
minä katson ikkunasta mummini puutarhaan omenapuiden yli ja äiti sanoo heippa sitten
hetken päästä tulee tekstiviesti että oletko suuttunut.

Marian taulut olivat ihmeellisiä. Kauniita ja herkkiä. Voimakkaita. Liikkuvia ja värit. maalattu luonnonväreillä.
Jos olisi rahaa vähääkään enemmän ja oma koti ostaisin taulun. Haluaisin ostaa taulun äidille. Mutta hinnat 200 000 kruunua joka on tämän kurssin mukaan 1190 e. Tili olisi sen jälkeen typötyhjä. Jos siellä edes tällä hetkellä on tuota summaa. Enkä yhtään tarkoita, että hinta olisi liikaa niistä maalauksista, ajattelen että itseasiassa liian vähän. Minä vain olen köyhä.
Toisinaan sen huomaa. (voisin kyllä säästää kahden kuukauden kesän palkan ja ostaa taulun sillä...)

On niin hyvä olla täällä
olemme puhuneet Sannen kanssa paljon
miten täällä on hyvä jokaisella tasolla

ja miten pelottaa Suomi
että entä jos siellä katoaa
kaikki se hyvä mitä on saanut itseensä täällä
että miten sen voisi säilyttää.



*amma = isoäiti

kevät
kuin kevät olisi
sellaiset loskat ja vesilätäköt
aamupalaa pienenpienessä keittiössä. kamomillateetä ja hollantilaista juustoa.
sitten hypätään vesilätäköiden yli
kannetaan painavaapainavaa Bonuksen kassia
katsotaan kun sade lakkaa ja tulee sininen taivas
ja suunnitellaan uimista.

uimista uimista. on niin hassua että olen ruvennut uimaan täällä.

ja tänään ja huomenna täällä on festivaali
Reykjavíkin talven valot
vähän kuin taiteiden yö meillä Suomessa
tai yläkaupungin yö Jyväskylässä
kaikki museot on ilmaisia ja niissä on tapahtumia
ja on näyttelyitä ja konsertteja ja keskusteluja ja kahviloissa taidetta

sellaista oikein kivaa. vaikka onkin liian vaikea valita että mitä tahtoo nähdä. tahtoisi nähdä kaiken mutta on niin paljon ja samaan aikaan.

ja huomenna
ellei sada me menemme taas retkelle. Golden Circle.
kaikki ne perinteiset nähtävyydet Islannissa.

ja melkein viikon päästä on lähtö Grönlantiin. miten minä sinne kylmään oikein tahdon palelemaan?

ja vuokrakin on maksettu.

ja kuuluu veden ääni
kun se valuu räystäistä maahan.

Nukahdin.

Ensimmäinen iltauni täällä. Saaressa.
Saaga,
se oli minun kielelläni
vihdoinkin se alkoi, kuudenkymmenen johdatussivun jälkeen (johdatus tarkoittaa tässä sitä kun kirjoittaja kirjoittaa siitä kuka on kenenkin poika ja kenenkin tytär ja kuka kenenkin kanssa naimisiin tai riitoihin ja missä oli mikäkin talo)
mutta silmäluomet
ulkona pimenevä ilta
kirkon tornit ensin punaisessa
hiljalleen sinertyvässä ja tummentuvassa taivaassa

lopulta vain minä ja saagojen ääni.
Niissä on ääni.
kaikissa sanoissa rytmi ja ääni.
Kuuletteko te? Kuuletteko te sanat kun te luette?
Kaikilla on ääni. Kaikesta. Siksikö minä voisin istua illasta iltaan
kuunnellen pianoa
jota joku soittaa oikeasti
tai sello
soittimista eniten kuin meri

tai kun minun ystäväni laulaa
miten hänen äänensä voima
ja mikä kunnia jos joskus hänen äänessään minun sanani
mutta ilmankin voi. voisin kuunnella häntä aina
sitä soitinta joka oli unilaulu.

ja saagan ääni minun unessani

mutta entä minun ääneni? kuulenko sitä? voiko omien sanojensa ääntä kuulla
etääntyykö omasta rytmistään
niin että sen tunnistaa
niin että sen kuulee kuin kuulisi
linnut siitä avoimesta ikkunasta
kun jaetaan verigreippi
eikä tyttö tiedä miten greippejä syödään
että niin kuin appelsiini?
ja suklaakakku on muovipussissa. islantilainen tyttö sen on leiponut
ja siinä hetkessä päättää
että aikoo tehdä omansa
tarjota sitä ihmisille
niille joista pitää
joista teki omiansa.

ja me kävelemme pistävässä lumisateessa.
se ei ole pehmeää niin kuin suomessa, minä sanon,
mutta valehtelen jo sanoessani, sillä ei meilläkään ole vain pehmeää lunta
onhan meilläkin jääpuikkoja

on hassua millaisen kuvan sitä piirtää omasta maastaan
mitä kertoo
mitä nostaa
ei voi kaikkea
kertoo ystävänsä perheestä
ihanimmasta minkä on tavannut
joka asuu pohjoisessa
sanoo ei ihan pohjoisessa mutta tavallaan pohjoisessa
se kuulostaa hienommalta
sillä ei kukaan täällä tiedä missä kainuu on
mutta sitten ei osaakaan kertoa
kaikki pysähtyy
ei voikaan pistää sanoiksi sitä mitä on.
että on niin paljon
ja sitä ei voi sanoa edes suomeksi

miten paljon me olemmekaan kielen ulottumattomissa

aurinko jo laskemassa ja kävelee kirkon ohi. ajattelee miten vähän on tässä kielessä. vieraassa kielessä joka on kaikille vieras. paitsi niille amerikkalaisille ja briteille ja ehkä kanadalaiselle.
miten vähän sitä todella onkaan
kun sitä on jo niin vähän omassaankin

mahdotonta ilmaista
miltä taivas näyttää kun tähdet vasta muodostuvat
tai miltä saaga kuulostaa
miltä kuulostaa minun suurpyytäjäni
Peter
ini

entä se kun maataan ihan kiinni toisissaan. ei ole mitään muuta kuin aallot jotka tulevat
jokapuolelle saarta, puut
joiden nimiä on turha opetella ja lokit
jotka aina vain vartioivat pesiään
joissa ei edes ole enää poikasia
vesi joka on kylmä ja vesi joka on kuitenkin lämmin

miten pistää kieleen se
että on kerran istunut kivellä
että on kiivennyt kiven päälle ja asettanut kameranjalustan lumeen
tehnyt valtaisan linnan ja ripustanut kynttilöitä ikkunoille
se valo
se hetki ennen unta
ensimmäiset lumisateet ja vesilätäköt

kun pieni poika sanoo että sinä olet minun saduissa.

tuntuu että kosketukset on helpompi laittaa ääneen
on helpompi maalata vihreää tai punaista pistää violetiksi taivas
että kirjoitus ei ole aisti

kirjoitus ei ole aisti.

Miten minä olen taas näin myöhään kirjoittamassa
vaikka olen kipeä ja minun pitäisi nukkua.

Tänään katsottiin Benjamin Button's curious case
tai joku sellainen sentapainen nimi. Se oli hyvä. Hyvä oli katsoa kun nenä vuoti ja maata sängyllä ja nauraa kun kaksi humaltuvaa siinä vierellä, toinen kitumassa nettirakkaudestaan ja toinen tylsistyneenä koska haluaisi mieluummin katsoa Sigur Rósin Heimaa.
Mutta Dejan ja Fabio ovat kivoja.
Ehkä voi olla että lähden heidän kanssaan sunnuntaina autolla seikkailemaan. Haluamme pois tästä kaupungista. Jonnekin.
Mutta kun leffa loppui ja Heimankaan katsomisesta ei tullut mitään minä menin suihkuun, sillä Fabio poltti Dejanin huoneessa enkä minä tykkää tupakan hajusta minun hiuksissa. Ja pojat lähtivät baariin, homobaariin luultavasti, sillä Dejan kyllä nyt tarvii jotain sellaista, tai muuten tämä sveitsiläinen poika, joka ei ole homo, vaikka kuunteleekin Sigur Rósia ja tykkäsi minun soittamasta Lau Naustakin joutuu uhriksi.
Hmm. Ehkä ei.
Ja minä olen vain kiltti suomalaistyttö heidän kontrastinaan. Kiltti ja viaton katselemassa taivaalle, jos näkyisi revontulia.

Huomenna.
Aion olla jalkeilla. Aion kävellä kirpputorille. Siellä on sellaiset. Satamassa. Maija ja Elinakin menee. Ja Sanne ja Vincent.
Ja sunnuntaina olen jo niin terve, että voin lähteä poikien kanssa autoretkelle. taiteilijapoikien, joista toinen on kolmekymmentä ja toinen kaksikymmentäkaksi. Ja minä niin pidän ihmisten tarkkailemisesta. Voi. Minä niin pidän siitä sittenkin. Siitä että on pieni ja naiivi ja pieni ja kukaan ei tiedä sinusta mitään mutta he kertovat itsestään kaiken. Minä niin sittenkin haluan olla sillä tavalla, siitäkin huolimatta että sillä tavalla jää aina vähän ulkopuolelle. Jää aina pöydän kulmalle istumaan kun joku sanoo, no Hanne, kerro sinun tarinasi, ja sinä ehdit sanoa well ja sitten aihe onkin jo jossain muualla
niin.
Että siinä sitä on huoneessa. Kääriytyneenä peittoon kieltäytymässä viinistä. Seisomassa kadulla kun kaikki neljä jatkavat matkaansa uima-altaalle joka ei ole auki. Kävelemässä kotiin, kun toiset lähtivät toiseen suuntaan. Pistämässä ovea kiinni, kun toiset avaavat omansa. Avaamassa televisiota ja katsomassa iänikuisia visailuja kun he ovat laittaneet meikkiä ja istuvat puisilla penkeillä lyttäämässä tupakantumppeja kenkien alle, puhaltamassa hiuksia pois silmiltä, katsomassa kuka ajaa ja ketkä kävelevät vastaan. Istumassa hiljaa pöydässä, aika reunassa, kun keskustelu on käynnissä siellä toisessa päässä. Istumassa hiljaa ja tyttö sanoo sinä aina tarkkailet. Ja silloin sitä ei enää tarkkailekaan. Sillä silloin kaikki kääntyvät katsomaan ja alkavat määrittää mikä minä olen. Minä olenkin yhtäkkiä. Ei enää vain sitä kun seuraa kadulla ja kääntyäkö, pysähtyäkö Carrolssiin, siihen mikä on vielä jäljellä siinä kulmassa. Ottaako kuvan vai piilottaako kameran.

voi miten rakastunut sitä on voinut joskus olla. Ja miten voi sano olla. Että on ollut sekin aika. Hah. Sitä sittenkin oli nuori. Nuorempi. Pieni. Pienempi. Että on voinut seisoa ihan lähellä uskaltamatta sanoa mitään. Maata tuijottaen kattoon ja kuunnellen kun ne nai. Kuunnella täälläkin. Mutta se oli ihan erilaista. Sillä nyt nainen huusi englanniksi. Ja sänky hakkasi seinään. Silloin kuului tuskin hengitys. Ja oli jättänyt oven auki tahallaan

Mutta sen jälkeen on tullut todellinen. On tullut taivas joka oli ihmeellisen sininen niin kuin sinä eikä mistään elokuvista ollutkaan mikään. Oli siinä samanlainen huone melkein kuin tämä ja miten sitä voikaan päästä lähelle toista. Sitten taas kauemmaksi. etäälle ja takaisin
ja välimatkakin muuttuu
kuinka lähelle toista ihmistä voikaan päästä
mihin asti
pitääkö työntää itsensä sisään vai aukeaako jokin
onko siinä eroa
ja siinä jos on oikeasti ollut yhdynnässä
yhtynyt
tai jos on vain koskettanut sormenpäätä
voiko isä olla koskaan yhtä lähellä lasta kuin äiti
kun lapsi on ollut äidissä mutta ei isässä eikä isä koskaan pääse lapseen
paitsi jos on inhottava ja raiskaa oman lapsensa
mutta silloin on jo rikollinen sairas
äiti ei
ole rikollinen
(vaan lapsi on loinen)
siksikö miehet tekevät sitä?
raiskaavat ottavat väkisin
koska he eivät koskaan saa mitään todellista sisäänsä
he eivät koskaan koskaan voi täyttyä
epätoivoista täyttämisen halua
aukot umpeen
etsimistä määrittämistä rajaamista
kaikki pitää saada purkkiin
avattavaksi
repiä auki

miksei voisi antaa olla
antaa olla mitä on ja tulla
niin kuin kirjallisuudessakin
järjetön määrittelemisen halu
erottautuminen
tämä on tätä ja tuo on paskaa
minä kuulun tähän ja tuo tuohon
kaanonit ja postmodernit ja plaah
he eivät sitten ymmärrä mitään

eivät mitään siitä että kaikki on jo siinä meressä
ihan todellisessa meressä josta kaikki elämä on saanut alkunsa
ettei sitä tarvitse millään sanoilla määrittää
ettei tarvitse kirjoittaa googleen meri
ei tarvitse sanoa sä et ymmärrä paskaakaan ja tommy taberman on huono runoilija
ettei sellaisilla ole mitään

oooh

siksi minusta on ällöttävää
että valaita syödään.