On niin monta
päivää
kun on ollut sellaista harmaata päivää kävellä kävelytytön kanssa eikä haittaa että on harmaata on vain hyvä
ja aurinkoista päivää kun on aurinkoa vaan ja kävelytytön kanssa kävellään pitkään omakotitalojen lomasta ja järveä ympäri ja jäätä ja on vain hyvä.

ja on sitä ennen päivä kun aamusta alkaen kaikki menee niin että isi huutaa että mikset koskaan vasta kun viisi minuuttia ennen lähtöä ja sitten unohtaa tenttikirjankin ja huomaa vasta kun on juuri kaivamassa reppua ja äiti soittaa että lähetänkö ja on
kirjasto
jossa alkaa itkeä vaan itkeä vaan siinä ja tyttö vastapäätä
ja tyhmää itkeä kirjastossa
mutta kun itkee kirjastossa noin vain ihan tyhmää itkeä
niin kotona kirjoittaessa oivaltaa
että todellinen syy onkin
että selviytymisstrategiansa on aina ollut kadota
häivyttää
tehdä huomaamattomaksi
ei saa onnistua, ei saa onnelliseksi
muuten se otetaan pois, otetaan
vaikka äiti pois, jos ei muuta
ja tarjoaa suklaavanukasta vastalahjaksi,
ei, ethän ota äitiä pois, ethän, ethän varmasti
vaikka ei noilla sanoilla
ei ollut tuollaisia sanoja kun oli vanhempien makuuhuone ja parisänky (kuinka leveitä parisänkyjä mormonipariskunnille pitäisi oikein tehdä kun hääyö ei ollutkaan ihan sellainen kun vielä hääpäivänä kuvitteli) ja alakerta ja jääkaappi siellä ja askelmat alas ja
ethän, ethän äitiä
mikä vaihtokauppa

ja sitten on parempi olla hiljaa vaan
ja miten tutkintotodistustakin näyttäessä
äiti huomaa sen ainoan numeron joka poikkeaa rivistöstä
sen yhden kurssinumeron sieltä kaikkien kurssisuoritusten joukosta
mutta ei se sitä itse tajua
ei se muista yksityiskohtia

ja miten loppullista on onnellisuuden pelko
ja ne kerrat kun siitä pelosta on oppinut ulos
on tullut kotiin sadetakkia hakemaan
on kävellyt tien viertä isin kanssa
on istunut tiiliseinää vasten auringonpaisteessa
on maannut silmät auki

mutta sitten katsoo maahan ja veli sanoo et varmana osaa
no näytä sitten jos kerta osaat
enkä minä tietenkään näytä
ei se osaa
ja sitten on paperi huoneen ovessa kiinnitettynä ja ne kirjoittaa siihen nimet
halunnut sellaisen seinän kun mummin vintillä
mutta se on revittävä pois
ja veli tietää miksi
se irvistää ja nauraa ja irvistää ja nauraa
samalla tavalla kuin sillon kun me lasketaan pulkilla ja minä joudun aina menemään sisään
ja sitten en enää koskaan lähde ulos sen tytön kanssa joka on pettänyt luottamuksen, minä sanon
mutta koko ajan minä tiedän ettei se ollut se tyttö
joka muutti sen naurun kun mainittiin nimet
onnellisuuden
vaikka se olikin sellaista onnellisuutta kuin lapsilla on

mutta sitten kun on toisessa maassa
kun kävellään maaliskuussa katuja, uusia ja pysähdytään keltaisen merirakennuksen eteen
väsynein silmin silti valo
ei ole ovia joita pitäisi pitää lukossa tai avata tai painaa vasten ovia joissa olisi papereita kirjoitusta varten ovea johon pitäisi kiinnittää minkäänlaisia kylttejä ovea jonka eteen oppi ensimmäisenä laittamaan esteet, virittämään narut niin ettei kukaan saisi ulkopuolelta auki
yksi

mutta
vaikka oivaltaisi semmoisia
ei silti osaa nukkua jos valo
ei silti osaa pitää kiinni siivouspäivistä koska voi alkaa askarrella paperinukkeja
ei enää jaksa tehdä joogaliikkeitä kun on kävellyt kahdesti ja liikkeet ovat aina samat
eikä mene kirjoittamaankaan
koska paperinukkien jälkeen tulee kangasnuket ja lopulta sorminuket
joihin leikkelee kankaista samanmuotoisia paloja valmiiksi

ja kun on mummi siinä vieressä minä sanon
että kaikesta huolimatta minusta on kasvanut tasapainoinen ja viisas tyttö, eikö niin
ja mummi ajattelee niin kanssa
ja minua naurattaa
me nauretaan vaan ja kun minä tulen sisään ja ne kolme istuu siellä mummi sanoo samat sanat niille
minun omat sanani
minun mummi
ja miten lopullista
ettei se ole lopullista
sekään
että on aina mummi

jolle voi soittaa kun pelottaa
että kylpyhuoneekin ovikin tiirikoidaan auki
me osasimme käyttää saksia, voi kyllä
mutta olihan meillä naapuritkin
ja miten kummallista nyt
että eikö kukaan ihmetellyt, kukaan kysynyt, kukaan puuttunut mitenkään
viherhuoneen oven sai ulkopuolelta lukkoon
ja kuinka kaukaa
sellaiset asiat alkavat
ettei enää tiedä mikä on rajoissa ja mikä ei
silloinkaan kun vapisevin käsin makuuhuoneen ovella taas
koko keho täynnä
mitä
verenpurkauksia, äiti sanoo vaan
verisuonet on katkenneet vaan, äiti sanoo
mikä saa äänen vain voimakkaamaksi
ne tulee jos itkee paljon
ja sitten mennään takaisin nukkumaan, rationaalinen selitys
niin kuin asia on
mutta miksi
on itkenyt niin paljon että pieniä suonia katkenneina
ei enää saata muistaa

kun itkenyt kaikkialla muualla paitsi töissä
lasten kanssa
vielä