yhdellä kädellä on vaikea kirjoittaa. jos on oppinut kahteen.

sateessa minä kastuin. tuulikin.
hammaslääkäriin pääsee vasta syksyllä ja vasta elokuussa voi varata syksyksi.

eilen tajusin että päähenkilöni kuolee kirjoitukseni lopussa.
luin tekstini loppuun ja se oli niin selvää.
teksti voi avautua itsellekin uudella tavalla
näköjään.

mutta en aio mitenkään kirjoittaa sitä kuolemaa siihen. en aio muuttaa mitään. se on minulle niin. se kuolema. mutta ei välttämättä
millään tavalla kenellekään toiselle.
avoin. niin kovin avointa
joskus ajattelee että onko mitään järkeä siinä että
ei kirjoita lause lauseelta
vaan jättää taukoja
alkavatko aukot ärsyttää
jos ei osaakaan täydentää jos ei osaa pistää pistettä paikkoihin joihin
ja toisaalta
ei yhtään ymmärrä mitä sanat

tapasin aiemmin keväällä tytön joka vihasi lyriikkaa ja lyyristä kieltä. hän oli sitä mieltä että jos asian voi sanoa suoraan niin miksi
ja hän haukkui esimerkiksi maria peuran kirjaa valon reunalla
sanoi että se on niin kauhea ettei voinut lukea loppuun
niin
ihmiset lukevat eri tavalla.
siksi on mahdotonta
minun mielestäni
tehdä kaikenkattavia kaanoneita
koska
ei ole mitään ylhäällä olevia tulevia kriteerejä
mikä on hyvä
minun mielestäni
jokaisella ihmisellä on omansa
oma kirjansa joka jostain syystä
(sitä voi olla mahdottoman vaikea määritellä miksi)
on juuri se oma kirja

minulla rajatapaukset.
minulla suurpyytäjä
aallot
poltettu oranssi
kävelymusiikkia
manner
märta peter ja virginia

jostain syystä
minä tärisin enkä voinut sanoa kuin hej
kun kirjamessuilla seisoin märtan edessä ja minun piti esittää niin monta kysymystä ja

en tiedä. kirjat menevät myös vaiheittain.
manner tuli yläasteella
peter ja virginia lukion alussa
märta lukion puolivälissä

mutta kuka minun sinäni on nyt
kenen luokse muuttaisin asumaan?

joskus tuntuu mahdottoman vaikealta rakastua
lukee liian analyyttisesti liian tarkasti liian paljon liian vähän
en tiedä
joskus ikävöin sitä että lukemisesta nauttii
nykyään se on vain niin paljon pelkkää lukemista

ehkä runot vielä
ääneen luettuina
kuultuina

ja eilen löysin kuusi vuotta sitten kirjoittamiani lauluja
niissä oli jotain kovin aitoa viisitoistavuotiasta hannea
jotain sellaista mitä ei enää ole mutta jonka voin etäisesti muistaa

sitä huomaa kasvaneensa
ja silti säilyttäneensä jotakin
niin
samaa