onni

tänään olen hymyillyt
eilen jaksoin tehdä paljon
tuntuu hyvältä kävellä loskassa keväässä
kun jaksaa

puhuimme ystävän kanssa tänään buddhalaisuudesta
ja meditaatiosta ja
että asiat eivät ole itsessään minkäänlaisia
mutta meidän reaktiomme ovat.

minä sanoin tänään etten ole yhtään stressaantunut.
ja sitten sanoin että en ole enää väsynyt ja että on energiaa
siihen vasta sairaslomalta palannut piirijärjestömme puheenjohtaja tokaisi
että tuo vaikuttaa kyllä nyt maaniselta vaiheelta
että masennus tulee sitten sen jälkeen
me nauroimme. vaikka eihän se ole naurun asia.

mutta
hyvä oloni johtuu pelkästään siitä
olen ymmärtänyt
että olen lakannut huolehtimasta niin kauheasti (en tiedä voiko sitä lakata noin vain, mutta ehkä)
minun ympärilläni on hirmuisesti ihmisiä joilla on paha olo. vakavia ongelmia ja suuria pulmia on niin monilla että tuntuu välillä raskaalta olla vaan siinä vieressä
koska ottaa kaikki murheet kantaakseen
vaikka ehkä onkin itsekästä sanoa
niin yritän nyt kuitenkin
elää omaa elämääni, olla huolehtimatta toisten murheista
voin osoittaa kyllä myötätuntoani ja välittämistäni muutenkin kuin vaipumalla itse
käpertymällä, itkemällä ja väsymällä.
itse asiassa paremmin. ehkä minullakin on sitten vähän voimia
kun ajattelen myös itseäni

ja ettei minun tarvitse tehdä itselleni pahaa oloa vain sen takia että toisilla on.
minä voin olla onnellinen.
minä voin nauttia valosta. enkä silti ole huonompi ihminen.
ehkä.
vaikka mietinhän minä silti jatkuvasti
miten toiset voivat ja onko kaikki hyvin
ja mitähän minä voisin mitähän minun pitäisi voida tehdä

ja yöllä näin unen
josta tulin hyvin onnelliseksi. se oli hyvä uni. vaikka uni oli pimeä ja synkkä. siinä oli paljon sellaista joka olisi voinut olla ahdistavaa. mutta ei ollut. jostain syystä aamulla minun oli vain hirmuisen hyvä olla. ja tunne kesti koko päivän. unessa oli kädet.
vain kädet ehkä. saattaisi ajatella. mutta
nytkin vieläkin kun ajattelen käsiä muistan ne kädet
minulle tulee voima ja hyvä olo kulkee läpi kehon.

pidän aivan hirvittävästi käsistä.

niin harvoin kirjoittaa hyvästä olosta ja mielestä. liian harvoin. sitten luulee ettei hyviä päiviä ole koskaan.
on niitä.

Uskomatonta, miten olen voinut saada aikaan
tulin pohjanmaalta muutama tunti sitten, kuolemanväsyneenä
sillä uni ei ole tullut öisin ihan niin nopeasti kun olisi tahtonut
ja olisin voinut mennä suoraan nukkumaan
mutta ehei
minä ryhdyin kirjoittamaan viittomakielen tehtävää
ja sainkin neljä ja puoli sivua aikaiseksi. jihuu. vähän vielä muotoilen ja sitten se on siinä.

voi kunpa rästitehtävätkin onnistuisivat noin helposti.
olen kuolemassa koulun kanssa, koska en ole saanut viime vuotisia tehtäviäkään tehdyksi
ja tuntuu vähän kurjalta heittää kymmeniä opintopisteitä kankkulan kaivoon
vain sen takia ettei jaksa kirjoittaa yhtä tai kahta esseetä
tai mennä tenttiin

niin. sekin.
havahduin taas tähän. että valmistumiseni kandiksi on roikkunut jo viime keväästä asti
noh, oikeasti se olisi ollut mahdollista bilsan takia vasta jouluksi
mutta
vieläkin ne kaksi tenttiä tekemättä
maturiteetti ja yksi naistutkimus. kuusi op.

no, eipä sillä kai väliä.

olen ottanut opiskelun suhteen vähän sellaisen hällä väliä suhtautumisen
vakuuttelen itselleni jatkuvasti
että teen suoritukset vain niistä joista tahdon
ettei ole järkeä suorittaa vain suoritusten vuoksi

ihan hyvä periaate sinänsä
mutta kun tiettyyn tutkintoon saattaa kuulua sellaisiakin opintoja jotka eivät nyt ihan välttämättä ole aina just niitä joita tahtoisi suorittaa...

olen pudonnut graduihmistenkin kelkasta.
ja pysyttelen mielelläni takaa-alalla. en ole esitellyt kenellekään tutkimussuunnitelmiani (ei minulla ole sellaisia!) paitsi joillekin ystäville ja joillekin ohimennen vähän puhunut ja vähän innostunut mutta
tahdon tällä kertaa tehdä tutkimuksen jostakin sellaisesta aiheesta, joka minua oikeasti kiinnostaa.

mutta kun oma kirjoittaminenkin on jäänyt
se murehdittaa
vaikka kyllähän minä sitä näytelmää tein
ja nyt pitäisi opetelle repliikit
huomiseksi
mutta on tarinoita jotka olisi jo aika kirjoittaa loppuun
keskeneräisyys vuositolkulla
tuntuu tyhmältä sanoa että on kirjoittanut jotain jo kolme vuotta
kun oikeasti
on uhrannut siihen aikaa ehkä just sen vuoden
jos sitäkään
kun on koko ajan kaikkea muuta

huomenna on kevätkokous
ja kun näin intoa puhkun
ja kukaan ei ole taaskaan reagoinut sähköposteihin (miten yllättävää!)
voisin ehkä kirjoittaa esityslistan ja laittaa sen kaikkien luettavaksi listalle.
nää on siis järjestöasioita, jotka eivät ketään kiinnosta (niin kuin joku muu asia kiinnostaisi)

islannistakin olen tehnyt satuni.
lauluista. valaista. ja tänään laskin ystävieni syntymäpäiviä
ja vertailin kolmea
he ovat kaikki syntyneet miltei samoina päivinä. viikon sisällä.
ja kaksi heistä muistuttavat minulle toisistaan. he ovat minulle sama. monella tavalla. eikä vähiten ylösnostettuina ja ihailtuina. mutta kolmas. hän on aivan toisenlainen. totaalisesti. kunnes tajusin yhtäkkiä että eihän. hän vain tuo ne samat piirteet esiin täysin eri tavalla.

mutta eipähän syntymäpäivillä ole väliä.
näköjään ei muutenkaan minulle, koska olen unohtanut autuaasti juuri hyvien ystävieni synttärit. tänään on yhdet. mutta tämä yksi on petroskoissa.
minun pitäisi liimata otsaan lappuja joissa lukisi
muistathan tänään että sinulla on ystävä

minä odotan muutosta.
siksi kai nyt islannista.
touhotan.
enkä oikein tiedä miksi.
olenhan kuitenkin kokoajan työn touhussa ja kaikki on hyvin hyvin

poikaystäväni ystävä ennusti minulle tarotkorteilla
ja yksi kortti oli sellainen
että minä menen eteenpäin keinolla millä hyvänsä
tulen tulielementti
että muutosta vain halajan
omia etujani
paholainenkin olin. joidenkin mielestä.
niin. sellainenhan minä.
mutta on niin helppo jäädä aina paikalleen
kuitenkin
vaikka olisikin tulen tuli
kaunista olla maa
sittenkin
kasvaa ja juurtua ja puut
mutta jos ei ole puu niin ei ole
vaikka sellainen paikka olisi monta kertaa sanottukin

ehkä minä jäämaassani näen
olenko puu
kun siellä ei ole
että kaipaanko minä metsään
tai edes ikkunasta näkyviä vaahteroita
osaanko olla kun on vain merta ja kiviä
kestänkö sen tuulen ja sateen
jäämaan
sittenkään

kun eihän se ole satu.

muista.

kun se ei kuitenkaan ole. sitten. enää. niin kauan kun se on kuva. se on. mutta heti. kun ottaa askeleita todellista merta kohti todellisilla kivillä jalat
lakkaa
tai
entä jos
entä jos kivet todellisina ovatkin vielä enemmän. että ne ovat kylmät mutta ne ovat juuri sellaiset kun on kuvitellut ja tuuli tulee juuri siitä kulmasta
tai vaikka se tulisikin eri
niin se olisi kuitenkin tuuli
ja siitä pitäisi
ja merinäköalasta
äänistä jotka kaikuu ihan eri korkeuksilla
jos todeksi muuttuessaan ei olisikaan huonompi
vaan

peterini lause " kuvitelmat ovat usein pahempia kuin todellisuus"

mutta jos ei halua todellisuutta.
jos haluaa kulkea sitä rajaa pitkin
jatkaa matkaa linja-autosta linja-autoon, raitiovaunusta raitiovaunuun
lumisateesta lumisateeseen ja kaatosateeseen
jos ei tahdo miettiä miten kehitetään varainhankintaa, miten
organisoidaan jätteenkäsittely miten
kehitetään ympäristökasvatusta

jos tahtoo vain kulkea ohuita rajoja pitkin
kulkea ja kulkea
tahtoo kuin unessa
lumihankia ja opetella tähtikuvioita joka vuosi uudestaan
juoda teetä kuvitteellisesta kupista
pistää kielen alle salmiakkikarkin, joka muuttuu suklaaksi kun tuntuu
jättää tiskit tiskaamatta, koska sellaisia ei ole
unohtaa ilmastonmuutoksen
uida pellolla heinäseipään päästä
niin kuin mies kertoi
sukeltaa peltoon
miten voi?

miksei voisi.

Näin unta
jossa Tarja Halonen oli tehnyt itsemurhan
kaupunki oli tyhjä, se oli ehkä Helsinki
koska kaikki olivat baareissa sisällä katsoamassa taidetta.
Ystävät eivät vastanneet puhelimeen, koska puhelimet eivät soineet.
Ja myös entinen tätini oli tappanut itsensä.
Minä sanoin, ettei aikuisiin voi enää luottaa.
Pama johdatti minut niiden talon katolta pimeään metsään, jossa oli niin pimeää, että tunnustelin käsin lintutornin rappusia. Minut kaapattiin niin kuin piirroselokuvissa ja saduissa sudet ottavat jänikset kassiin selkäänsä. En tuntenut enkä nähnyt mitään. Kunnes juoksin pakoon laulaen kovaan ääneen, niin kovaan ääneen, että kaikki kuulisivat. Lauloin APUA. Ja vaikka ihmisiä tuli jo vastaan minä lauloin.

Ehkä olin kuumeessa.

Mutta järisyttävin unikokemus tuli joitain öitä sitten. Se oli maailmanlopun uni. Se oli niin kammottava ja todellinen kokemus ja kuitenkin se on enää pelkkä uni.
Kaaokseen menossa maa
ilma.

Ja ensi keväänä
minä en enää täällä
ensi keväänä
on jo maa
ilman
puita
Jäämaa.
Enkä osaa ajatella sitä kuin innoissani. Onkohan se hyvä? Pitäisikö minun ottaa huomioon ettei se ehkä olekaan vain hyvä?
Pitkä aika. Pitkä aika vielä siihen.
Pääsin siis.

Kuunnelkaa Janos Valmusta.

Voikohan mitään muuta juuri nyt sanoa. Hah hah haa.
(joku on vähän väsynyt, ja Pinja, jos luet tätä, niin katsoin sen Mikko Alatalon )

helkutti
menee hermot maalaiskunnan kanssa
bussien kanssa
kiva huomata illalla
kun seuraavana aamuna pitäisi olla perillä jossain koulussa jossain metsässä
että kappas
tämä bussi jolla mun piti sinne mennä
ei tulekaan just siihen aikaan keskustasta vaan lähtee vasta jostain hemmetin keski-palokasta
miten hitossa kukaan joka ei ole käynyt palokassa voi tietää mistä kohtaa keski-palokka alkaa? mistä hitosta mä tiedän missä kohtaa mun pitää jäädä siellä palokassa pois jotta pääsen siihen keski-palokasta lähtevään bussiin.

eihän sitä sisältöjä jaksa miettiä kun kaikki energia menee näitten käytännönjärjestelyjen miettimiseen.
kaiken kruunaa se, etten pääse sieltä ikinä pois. paitsi viiden tunnin odottelun jälkeen.

että tämmöistä raivoamista just nyt.

viime yönä
näin satoja unia
niin paljon

ja yhdessä unessa
kävelin koulua muistuttavan paikan käytävää
ja yhdelle ikkunalaudalle oli asetettu naamari
tunnistin sen omaksi naamiokseni. se oli juuri sellainen kultainen kissanaamio, jonka äitini on tuonut minulle Italiasta. Kysyin käytävällä istuvalta lapselta, että tietääkö hän kenen naamio on. lapsi sanoi, että hänen näyttelijä-äitinsä oli tuonut sen Intiasta jotakin esitystä varten.
Kerroin, että minulla on aivan samanlainen ja oma äitini on tuonut sen Italiasta, Romeon ja Julian kotikaupungista, ja että sen piti olla italialaista käsityötä. Nauroin, että taisivat huijata äitiä, että varmaan sekin on tehty sitten Intiassa.
Kun katsoin naamaria uudelleen, se ei ollutkaan enää kissanaamio, vaan se muistutti jo paljon enemmän ihmisen kasvoja, sillä oli jäljellä pienet kissamaiset korvat ja viiksien pisteet. Värikään ei enää ollut kultainen, vaan poltettu oranssi (:))
Lapsen isä tuli hakemaan lasta ja he ottivat naamion mukaan. Nyt naamiossa oli jo osa vartaloakin. Isä kertoi, että naamio oli tosi kummallinen, että jo sitä ostettaessa tuntui kuin sen sisällä olisi ollut jotakin. isä kantoi naamiota, kuin pukupussia ja sanoi: Kuuntele. Siitä tosiaan lähti sellainen ääni, kuin sisällä olisi helissyt jotain. Isä sanoo (äidille, vaikka en saa tarkkaa kuvaa enää päähäni, oliko äiti läsnä) : Kuin sisällä olisit sinä.
(Kohtaus vaihtuu)
Lapsen äiti on lähikuvassa. Hän on hyvin miehinen. Kulmikkaat miehekkäät kasvot eikä ruuminrakenne muistuta lainkaan naisen ruumiinrakennetta. Äiti sanoo, että tänään lapsen tehtävänä on meikata äidin suu. Hän sanoo, niin kuin se olisi yksi rutiineista, joita heillä arjessaan on. Äiti kellahtaa sängylle. Hänen vierellään on naamio, se muistuttaa nyt aivan äidin kasvoja. Sängyn vasemmalla puolella on peili, josta näkyy naamion vartalo.
Äiti katoaa hetkeksi näkyvistä ja sängyn päälle ilmestyy pelkkä pää, naamion viereen, äiti hymyilee, ja vähitellen peittojen alta paljastuu koko äidin vartalo, joka on alaston, mutta siinä ei ole edelleenkään mitään naisen muotoja. Äiti alkaa puhua ja samaan aikaan naamion suu alkaa liikkua. Äiti vääntelee vartaloaan sängyllä ja samoin nähdään peilistä kuinka naamion vartalo liikkuu. Tunnelma on kauhuelokuvamainen.
Sisään astuu henkilö, joka alkaa ampua naamiota ja naamion vartaloa.
Kuvaruutu täyttyy verestä, huone täytyy verestä, verta vain tulee
(myöhemmin näen unta, jossa kiskon putkesta pitkiä kaulahuiveja kuin suolia, ja jotenkin yhdistän sen aamulla tähän uneen ja tähän verikohtaukseen)

Olen ollut tänään kuolemanväsynyt.

Olen rakastunut ystäviini.
Sellainen ajatus
että voi kunpa voisi asua kaikkien rakkaitten kanssa
edes samassa kaupungissa.

Minä olen ylpeä
siitä että minulla on elämässä sellainen tyttö
jonka nimen perään lisätään lady
ja sellainen tyttö
joka osti inkivääriolutta juuri tänään
ja joka papan lähentelyistä huolimatta
aikoo tavata vanhusta uudelleen.

kerrankin
se olen minä
jolla on ihania ihmisiä ympärilläni
minä.
minun ystäväni. minun ihmiseni. me.

väs

Huomenna on viittomakielen tarinan vuoro. Minun vuoroni.
Tänään olen väsynyt.
Olen istunut lähes viisi tuntia bussissa
ja yöllä olin varma että kuolemme myrskyyn
mietin ja suunnittelin ja kävin läpi
miten kävisi
kun meidän koko suku kuolisi
paitsi veljeni
ja ajattelin etten tahdo jättää ostamiani karkkeja laivaan kun pitää kävellä kylmään pelastusveneille. haluan pakata kaikki ennen sitä.
laiva keinui ja kaapit tärisivät auki kiinni auki kiinni hirveä jyske minuutin kahden minuutin viiden minuutin kymmenen minuutin välein.

mutta aamu tuli eikä me oltu kuoltu. äiti koputtaa oveen mitä pääsenkö suihkuun. ovi on lukossa. yritän etsiä valokatkaisijaa ja sitten on herättävä.

eilisestä ei meinannut ensin tulla mitään.
mutta lopulta me kävelimme annani kanssa hautausmaita ja talojen katuja ja otin kaikenvärisistä kuvia. hejdo. ja halasimme.
sain tytöltäni jo heti tullessa muovipussin jossa oli minulle jotain
minulle?! minä huudan. se on opinnäytetyö. Erään näyttelijän nimeltänsä E.
tyttöni oli lukenut sen salamana saatuaan sen yhteiseltä ystävältämme ja niin tein minäkin. heti päästyäni laivaan.
kuuntelin lapsille tekemääni aistimusalevyä ja ahmin E:n sanoja.
Kun opiskelee näyttelijäksi, voi kirjoittaa opinnäytteen teoreettisen osan näköjään pelkästään omasta elämästään. Omia päiväkirjamerkintöjään hyödyntäen. Vailla minkäänlaisia lähdeviitteitä ja lähdeluettelossakin on kolme teosta, joista kahdesta on lainaus. Mamettia. Kiinnostun silti. erityisesti.

ja onhan E sellainen näyttelijä ja ihminen, jota on ihaillut. Ajatellut, että hän on lahjakas. Itsevarma. Kaunis. Kaikkea. Minä ja annani ollaan kumpikin ajateltu. erityisesti annani, mutta myös minä, hiljaisemmin vain.

sitä joskus naiivisti kuvittelee, että kaikki lahjakkaat ihmiset tietävät olevansa lahjakkaita. Ovat varmoja. Osaavat olla. Että sitä se juuri on. lahjakkuus. että se kuuluu siihen. Että jos ei osaa sanoa minä, niin sitten ei voikaan olla mitään. Että epävarmuus on huono. niin minäkin olen ajatellut. Ja sitten selviää, että E on ajatellut niin myös. Ettei varmuus olekaan varmuutta.
Ja yhtäkkiä tajuaa, ettei luultavasti sekään eikä se eikä se, ole yhtään sen varmempi kuin minä. Epävarmuutta voi vain kätkeä niin monella tavalla. Tai vaikka hetkittäin olisikin varma, niin sitten on kuitenkin siellä taustalla. Joskus ainakin käväissyt - entä jos.

Sitten taas muistaa kuinka sitä haluaa tulla toiseksi.
Kaunis tyttö niin kaunis että kipeää tekee. Täydellinen. (niinhän ne aina ovat, toiset) Ja sitten saa tietää, ettei sen tytön unelmista tule koskaan totta. Että silläkin on haavat. Sellaiset haavat, joita ei halua saada. Ja kuulee kaikista. Niistä joista tulee ystäviä. Viiltoja siellä täällä. Syvälle puuhun. En minä sittenkään tahtoisi. En vaihtaisi vaaleaan tukkaan jos saisin kaupan päälle kaikki nuo. Syvään uurretut jäljet, jotka eivät pesemällä mene pois.

haettiin kiinalaisesta ruokaa mukaan. söin ahmimalla. nukuttiin päiväunet, joiden aikana minä näin sekavia A.S:n lemmikkikaupan tytöistä. Äiti toi sen minulle luettavaksi bussimatkalle ja luin sen. Annoin äidille Doris Lessingin, vaikka se jäi multa vähän kesken...

aloitin jo laivalla lukemisen ja ajattelin
että opiskelen sittenkin väärää alaa
etten sittenkään kestä sellaista korkeakirjallisuutta. sellaista. nobelkirjailijoita.
kuinka monta olen yrittänyt kahlata, mutta kai ne ovat sitten liian vaikeita minulle, koska tuntuvat jaarittelevilta, pitkäveteisiltä. kiinnostavilta usein, mutta en vain jaksa lukea yhtämittaa niin paljon niin pitkiä ja polveilevia lauseita. ja vessassa nauran kun muistan miten suutuspäissäni kirjoitin dostojevksi imitaatioita lukupäiväkirjaani yläasteella. kirjoitin koko hemmetin arvostelun samanlaisilla lauseilla, pisin oli muistaakseni lähes kaksikymmentä riviä.

ja sitten tasa ajattelin mahdollista tutkimustani. graduani. joka ei voi olla pelkkää diipadaapaa siitä mitä ajattelen. pelkkää.
heh.
yritän selittää sitä poikaystävälleni ääneen, mutta en saa sanottua edes yhtä kokonaista lausetta.
lopulta tiivistän sen vain: miksi kirja on hyvä?
pidän ajatuksesta hetken. siitähän ajatuksessani tavallaan on kyse. mikä tekee jostakin tietystä teoksesta hyvän jonkun tietyn henkilön mielestä.
mutta onko sellaista mitään järkeä tutkia? kun ei sen ajatuksen pyrittämisessä omassa päässäkään ole mitään järkeä. eihän tuollaiseen voi löytää vastausta.

jotkut tahtovat aina löytää vastauksen.

kun herättiin päiväunilta maistettiin puolukkatryffeleitä, joita ostin tukholman kauppahallista.

nyt pitäisi vielä muutama kerta harjoitella tarinaa.
ja olisi aivan hirveästi tehtäviä. joita en jaksa edes aloittaa.

sellainen ajatus
että katoaa myrskyyn.
laittaa silmät kiinni ja katoaisi vain.
ilman sen kummempaa.

siellä pienellä hautausmaalla oli paljon lapsien hautoja, joiden ympärille oli ripoteltu leluja. kuvattiin niitä. syyllinen olo. toisten hautoja! lasten!
yhteen hautaan oli haudattu kokonainen perhe. kolme lasta. 93, 95 ja 2000. sekä äiti ja isä. ne oli kuolleet siellä tsunamissa.
monille haudoille oli laitettu uhrin valokuva.

kummipoikani on vielä niin auki. silmät. ja minua inhottaa kuinka aikuiset puhuvat hänestä. lapsista. lasten läsnäollessa, kuin heitä ei olisi. "se on kyllä reipastunut tosi paljon" "ette saa päästää sitä yksin kauppaan" jne jne jne.
ja kuinka toiset lapset ovat aina toisia erinomaisempia. kaikessa. että kun tuo ei edes itke. muut parkuivat jatkuvasti mutta tuo. ja tuo syö! ei ennakkoluuloja! pahat pahat lapset, ne jotka itkevät, ne jotka eivät syö.

ja äiti kertoo että veli pitää minulta saamaa kaulaliinaa.
että se on ollut hyvä.
että veli on kysynyt mitä minä teen täällä
ja äiti on sanonut että soita sille
ei se soita. kyllä minä sen tiedän. mutta tulee olo
sellainen lämmin vähäksi aikaa sisältä.
että sittenkään ei ehkä vihaa.

tänä yönä nukahtamista sateen ääneen.

mälsää
että keskisuomalainenkin on maksullinen netissä.
plaah. siellä oli meijän teatteriryhmästä juttu ja kuva! iso kuva, jossa mäkin näyn!
kiinnostaisi millaisen jutun se toimittaja oikein teki kun kirjoitti niin epäselvällä käsialalla.

ja mä oon tehnyt koko illan järjestöhommia. plaah.

ja käytiin pitsalla kun oli jo niin kova nälkä ettei jaksanut tehdä ruokaa.
plaah.

mutta saatiin tiskattua ja vietyä roskat!

kai tämä tästä.

joskus tekisi mieli kävellä kilometrejä vastakkaiseen suuntaan
vain jotta saisi suuntaan etäisyyttä.

viime yönä näin unta,
jossa olin koekuvauksissa suuren luokan suomihollywoodleffaan.
tiesin että elokuva olisi kaupallinen, eikä minua kiinnostava.
miespääosaan valittiin kerskaileva, kaljapullo kädessä notkuva mies
ja kun naispääosasta alettiin puhua ohjaajatuottaja katsoi minua silmiin ja sanoi mitenkähän olisi
sitten hän sanoi minun olevan kyllä vähän ujo
mutta lisäsi pienen tauon jälkeen, että roolihenkilökin on ujo, ja siksi minä sovin siihen hyvin
ja sen jälkeen hän julisti että minun niminen tyttö näyttelee naispääosan.
kaikki onnittelivat minua. ja voi sitä onnen tunnetta. tavallaan se ei tuntunut miltään ja tavallaan se oli aivan valtavaa. vaikka tiesin että luultavasti roolini tulisi olemaan aika tyhjä ja mitäänsanomaton

koekuvaukset pidettiin turussa
ja jollain lailla ystäväni essin kotona
hän asui lastenkodissa, jossa oli kymmeniä huoneita. jokaisessa huoneessa asui yksi tai useampi essin ystävä. yhdessä huoneessa kahdeksan tyttöä.
jokaiseen huoneeseen piti kulkea jonkun toisen huoneen kautta.
kuljin huoneesta toiseen, värikkäissä huoneissa ja minua itketti.
lopulta kohtasin essin ja hän onnitteli minua roolista, en kommentoinut siihen mitenkään, vaan kehuin hänen kotiaan. me halasimme toisiamme ja minä kerroin että minua itkettää tämä kauneus. sanoin myös suoraan että hän on paljon pienempi kuin viimeksi tavatessamme. sillä halatessamme tunsin vain hänen luunsa. ja hän oli pieni. minuakin pienempi. essi nauroi ja kertoi niin monen asian muuttuneen.

tänään minä menin lukemaan essin nettipäiväkirjaa.
uniini hän tulee vaikka tunsimme vain hetken. ja hänen kotinsa ja ystävänsä olivat unessani niin kauniita. Sellainenko minäkin haluaisin olla?
ja miten se elokuvatähteys siihen liittyi?

aamulla on niin arki.

kukaan ei ole tiskannut. eikä siivonnut. eikä pessyt pyykkiä.
maailma pyrkii kohti epäjärjestystä. pöly. lika. sotku.

tänään näin kuvia joissa oli ihmisen tuho.
katsoin netistä jossa oli kuollut kettu ja tyttö.
kuolleita eläimiä tienposkessa. kuollutta metsää siellä mikä joskus oli metsä. kuollutta siellä missä joskus järvi tai meri. kuollutta kuollutta kuollutta.

sitä on monta kertaa pieni.

illalla kävelee ja ajattelee sen
että monta kilometriä toiseen suuntaan vastakkaiseen suuntaan
etäisyyttä
ei ilma ole yhtään kylmää.
aurinko lämmittää jo helmikuussa.
tomaatteja ne isot hyllyt. perunoita ja lanttuja vain sivussa jos sielläkään
pastalle rivit rivien perään.

ja silti minä nielaisen kun puhutaan toisista
niistä jotka osaavat sanoa sen suoraan
minä vain
juuri sellainen ilme kuin unessakin. pää vähän vinottain leuka rintaa kohden silmät alas ylös alas luotuina minä vain
mutta minut valittiin silti
ilman pääsykokeita. minut. siitä huolimatta että minä vain.
ehkä se teki hyvän olon.
vaikka minut valittiinkin sinne minne en muka tahdo kuulua
minä vaatimaton metsänkansalainen pieni pieni pieni
miksi minä korostan sitä?

pelkään rakastuvani teatteriin.
mustasukkaisesti tahtoisin pitää sen omanani
enkä tahdo kuulla kuinka toiset perustavat teatteriryhmiä.
se oli minun haave. se oli minun.
eilen täytin hakemuksia islantiin. minun.
miksi on niin pakko omistaa? liittää päätteet ja liitteet?
jakaminen
miksi se tuntuu niin vaikealta
kaikessa
kaikille

luovuin näyttelemisestä
koska oli muita.
minä en halunnut enää mennä lavalle
oli helpompi sanoa että noh, se ei olekaan minun juttu vaan minun juttuni on
ja miksi se tekee vieläkin niin kipeää?
kaikkein kipeintä.

muistaa miltä tuntuu ihan ensimmäisen kerran
ihan yksin näyttämölle
ensimmäisen kerran nähdä teatteriesitys ja kuinka tekisi mieli hypätä seisomaan
huutaa huutaa huutaa minä minä minun minun
kuinka se tuntuu jokapaikassa
ensimmäinen harrastus jota ei jätä kesken jota ei lopeta yhden kerran, vuoden, viiden vuoden
jälkeen vaan jatkaa
jokaiseen työhakemukseen kirjoittaa edelleen
paskat
ei se ole ollut minussa enää vuosiin
mutta kun ei siitä osaa laskea irtikään

ja se on salaisuus.

en minä kehtaa sanoa sitä. että teatteri että minä. korkeintaan että kirjoitan draamaa
ei muuta. ei ainakaan että näyttelisin. enhän minä. kun en minä ole sellainen jonka
nähtyään silmät loistavat. en minä sellainen jonka nimeä lehdistä.
enkä
vaan kyllä minä ehkä joskus olisin tahtonut. uneni oli ehkä totta. ainahan ne ovat. kyllä minä. vaikka vain paikallislehdistä. kyllä se tuntui niin pahalta kuin voi tuntua kaksitoistavuoitaastatytöstä
kun ystävien nimet mainitaan mutta omaa
ei.

kun edes omat vanhemmat eivät.
koskaan.

kilometrejä kävellä.

sitäkö se onkin.
että hakee hyväksyntää. keinolla millä hyvänsä.
kokeilee tikuilla vuoronperään.
ja kaikki missä sanotaan hyvä. sinne.

tahtoisi kävellä järven jäätä. ihan hiljaa. ihan yksin. pimeässä. pimeässä.
pimeä ässä.
jäässä.

mutta ystävä lähetti minulle levyn. omansa. ja minä kuuntelin sen kolme kertaa putkeen. onnellisena.
tietysti ystäväni lahjakkuudesta mutta erityisesti siitä
että minun ei tarvitse olla kateellinen. hetkeäkään. ei edes sen vertaa kun olin kateellinen toisen ystävän soittavan amelieta pianolla leirillä ja kuinka hän kuuli siitä kehuja. minä en osaa! miksi minä en!
mutta nyt. minä saatoin vain ihastellen kuunnella. kuunnellen kuunnella. ylpeänä. tuo on minun ystäväni. ja tuollaista musiikkia hän on säveltänyt.
eniten onnea on se kun voi ihailla olematta kateellinen. kun voi jakaa.
kun voi jakaa.
omansa pois. toisen itselleen.
ja
ystävä jonka musiikkia kuuntelin
lähetti minulle levynsä siksi että hän toivoisi minun yrittävän tehdä hänelle sanoituksia.
minä saisin myös yrittää. tulla osaksi hänen musiikkiaan. sanoilla.
ja minä.
enhän minä ole koskaan lauluja
paitsi pienenä. kun oli ne talonmiehen telkkarit ja muut
ja michael jacksonille
mutta
ehkä minä voisin yrittää. tahtoisin.

tahtoisin uskaltaa
lähteä islantiin. voi kuinka.
minä yksin ja saari jossain kaukana joka on vain kirjoituksissani. kuvitelmissani.
romanttisena tietty. aivan liian.
mutta minähän olen itsekin.
just sellaisia sentimentaalisia kuvia peräkkäin niin paljon ettei voi kestää.

joskus mietin että miten kukaan voi
näinkin kauan
äidinkielenope yläasteella aineen loppuun sentimentaalinen
ja minä en ollut varma mitä se tarkoitti
niin kuin en ala-asteella innovatiivistakaan
intuitiivistakaan

minä niitä kaikkia?

huomenna luistelemaan. sitä jään pintaa joka on täällä. jyväskylässä. jyväsjärvellä. pinnalla. oikeassa maailmassa. ei minun unieni. ei minun tosieni. ei siellä missä ei ole ketään. pimeässä metsässä pimeässä. minun sisälläni oleva jään pinta. sileä. peilipinta. ei.
luistelemisestakin voi tehdä jutun. niin suuren että se muuttuu merkitykselliseksi.
niin kuin öistä.
niin kuin öistä.
meistä kun me opettelemme kirjoituksen ääntä ja kerromme että laskemme samalla tavalla. merkityksellisen. voi hitto miten merkityksellisen. niin suuren että se jatkuu aina vaan. ilman irti.
katoista. kaduista. puisista taloista.
ensimmäisestä.
ensimmäisestä.
ja todellisesta ensimmäisestä ei sitten tulekaan merkityksellistä ollenkaan.
sillä sehän oli jo.
prinsessoina ja prinsseinä ja hovipalvelijoina ja kuningattarina ja kuninkaina ja koirina takapihan aidanpäällä.

merkitykselliset tähtikuviot.
jotka vain minä näen paremmin kreikan meren yllä.

kävelyä. kävelyä.

leiri on ohi ja väsynyt
on tämä
vaikka nukkui heti tultuaan
vaikkei olisi pitänyt
nyt mustikkateetä. tai ei se ole teetä kun se on mustikkaa.

sähköpostissa oli 71 uutta viestiä

eli paluu arkeen

näkihän sen jo pyöräilijöistä
ihmisistä kadulla
hei mitä ihmettä
miten ihmiset kävelevät noin normaalisti
noin paljon aivan kuin olisi arkipäivä
niin nythän on torstai
ja pikkuhiljaa tajuaminen mitä kaikkea omassa elämässä on liikaa.

ja nyt on jo ikävä lapsia
sitäkin joka hoki minulle koko tämän päivän "miks sä kosket muhun miks, sano miks"

vaikka juuri sanoin ettei minun ehkä pidä edes harkita kesäleirejä.
kun nämä kolme vuorokauttakin olivat jo näin uuvuttavia
ja viime kesän kaksiviikkoaputkeen
oi ja voi

mutta oli kivaa.

loma niistä 71 sähköpostista

näin painajaista
itkuraivo
kunnes puhelin soi ja heräsin oikeasti
yhden leiriäläisen isähän se sieltä soitteli viitenumeroa leirimaksuun.
niin. sehän piti tosiaan maksaa jo viikko sitten...

lunta tupruttelee. ja olin aamulla niin väsynyt että aloin itkeä siitä että tietokone meinasi jäädä päälle vaikka me kumpikin aiottiin viellä nukkua. suututin poikaystäväni ja nyt hän nukkuu olohuoneen lattialla ja minä yllätysyllätys olen laittanut koneen päälle.
joskus olen itsekkyydessäni uskomaton.
ja minä kun haaveilin jäädessäni makuuhuoneseen että kohta hän tulee ja tuo minulle aamiaisen vuoteeseen lepytelläkseen. pah. minulleko muka! ja ajattelin ettei minun tehtävänäni ole ainakaan pyytää anteeksi.
nyt voisin miettiä näitä asioita vähän uudestaan.

itkuni jälkeen heräsin ajattelemaan, että minun täytyy nyt tosissani olla varovainen etten väsytä itseäni liikaa. oikeasti. tuo itku oli jo sen merkki. että alkaa rakoilla.
joskus sitä vaan pelkää ettää itse
kun ympärillä niin monet repeävät
lähipiirissäni on enemmän mieleysterveysongelmista kärsiviä ihmisiä kuin ns. terveitä.
onko se tätä päivää? vai olenko vain ajautunut sellaiseen seuraan ja elämään?

viime syksynä ystävän kanssa sienessä mietimme paljon näitä
koska kun äitimme olivat nuoria
silloin
oli korkeintan yksi kylähullu
ja joku josta kuiskuteltiin.

ja kuinka järkevää on edes
näinä päivinä yrittää pysytellä niissä "terveiden kirjoissa"
välillä tuntuu että se vaatii niin paljon enemmän
että sitä tulee vain hullummaksi

minä olen sellainen naiivi tyttö. sellainen joka tahtoo parantaa ja pelastaa maailman.
minkäs sille voi. että on sellaisia ajatuksia. eikä niitä yhdet pillifarkut ja biletopit muuta.
vaikka voisihan sitä olla helppo elää niin
ettei enää välittäisi mistään.
olisiko?

kun koskaan ei ole tarpeeksi.
mikään.
oma riittämättömyys. niin pahinta.
ja sen saa huomata joka päivä kokoajan. ettei riitä edes itselleen.
ei saa pidettyä kasassa edes yhtä huonetta. yhtä paperipinoa.

ja yrittääkö sitä sittenkin kirjoittaa
tosiaan
että saisi järjestystä? sitäkö se sitten on?
kun edes sitten osaisi kirjoittaa niin että sillä olisi vaikutusta
eikä sellaista diipadaapaa. sellaista se on minulla. sulkeutunutta ja sisäänpäinkääntynyttä.
merkityksiä merkityksiä mutta ei mitään oleellista.
ehkä siksi käännän pääni niille jotka puhuvat rakenteesta
koska en itse vain osaa.
ehkä siksi olen vihainen niille jotka puhuvat tekstistä kuin esineestä
koska minulle se on puute.

minä kateellinen itsekäs paska.
pateettinenkin vielä!
hah.

lunta lunta. olispa sitä leirilläkin. tulispa siitä hyvä. ja niin etten huutaisi lapsille.
tänään sekin tuli ekan kerran mieleen. että mitä jos alan vain huutaa niille! ja sitten tuli pelko autoistakin. että jos joudunkin ajamaan. miten minä muka yhtäkkiä voisin ajaa. vielä jos joudun ajamaan auton yksin. painajaiset tulevat vain mieleen. etten muista kumpi poljin on kaasu ja kumpi jarru ja mikä niistä olikaan kytkin.

eilen kun tulin kotiin minä pääsin turvaan.
sitten juotiin teetä. kamomillaa. sellaistakin voi.
silloin kun tahtoo vaan maailmasta ihmisistä pois. sellaisesta mihin ei kuulu tippaakaan.
pienet tytöt.
pienet uniset tytöt.
joita vain unissa ymmärretään.

kii

tänään juossut
ensin lumiukkojen kanssa tuossa kauppakadulla
ja kuullut kommentteja kuten "menkää oikeisiin töihin" "veroilla pitäis tollasia sitten elättää"
"kyllä olen kuullut, mutta ei kiinnosta" "olen kuullut, mutta olen oman osani jo tehnyt"

mutta oli myös paljon ihania ihmisiä. jotka oikeasti tahtovat vaikuttaa siihen, että maailma olisi joskus vielä meidän jälkeemmekin olemassa. sitä paitsi, vaikka konkreettinen postikortin kirjoittamisen vaikutus olisi pieni, niin onhan se sentään ele.

Tänään siis käynnistyi Polttava kysymys kamppanja, te, jotka ette ole vielä allekirjoittaneet korttia kansanedustajalle, niin käykäähän täällä : POLTTAVA KYSYMYS

juostuani supisuomalaisten perässä juoksin ylelle, radio keski-suomeen. siellä minua piti haastatella luontoelokuva tapahtumamme suhteen. noh, haastattelija ei vaan tullut, ja lopulta menin kärttyisän vastaanottovirkailijan luokse ja pitkän pähkäilyn päätteeksi selvisi, että haastattelijani oli jäänyt kotiin hoitamaan kipeää lasta ja juttu oli siirtynyt jollekulle toiselle, joka ei osannut minua tunnistaa. noh, saimme jutun tehtyä ja se tulee radiosta sitten joskus.

Radion jälkeen kiiruhdin taas kauppakadun ja lumiukkojen kautta syömään ystäväni kanssa, jonka jälkeen kiiruhdin tulostamaan näytelmää jonka jälkeen kiiruhdin muokkaamaan sitä, jossa emme saaneet sitä loppuun asti muokattua, ja kiiruhdimme harkkoihin, jossa teimme kontakti-improa, joka on muuten tosi pelottavaa, koska minä oon niin pieni enkä jaksa nostaa ketään ja ihmiset vaan pyörii päällä ja sellaista mutta sitten jaoimme roolit, ja minä olen rouva eukkonen, ja juuri sellainen rooli siis, jossa on paljon sitä ns. kontakti-improa ja ehkä lauluakin! hui hai hui! kuvitelkaa minut laulamassa julkisesti...mutta onneksi se on sellainen rooli, ettei laulun tarvitse olla kaunista.
ja nyt tulin kotiin ja ahmin söin suklaatakin koska oli niin kova nälkä
ja olen ihan täynnä kaikkea touhua.

huominen päivä ei tunnu yhtään sen helpommalta.
pitää vielä soittaa erikoiselle valokuvaajasedälle.

ja ja ja ja ja

yhdessä unessa menin äidin kanssa uimaan. oli kaunista. mutta uimarannalla olikin kauhean korkeat ja suuret aallot ja sitten alkoi sataa vettä ja karikin oli siellä ja hän tykkäsi uida vesisateessa joten juoksi veteen ja minäkin ja äiti varoitti minua aalloista ja sukelsin ja kun yritin tulla pintaan en saanutkaan henkeeni happea vaan hengitin vettä koska aina ne oli aallot ja minulla oli silmät kiinni ja aina vaan tuli vettä henkeen ja yritin pidättää hengitystä ja lopulta pääsin (kai) vedestä pois.

jos menee tärykalvot rikki ei tiedä missä on pohja ja missä pinta.

ja nyt pitäisi jaksaa mennä suihkuun. kun ei ole järveä.

mummillani on huomenna syntymäpäivä. enkä ole muistanut häntä mitenkään. rakasta mummiani. ehkä soitan hänelle huomenna. jos aikaa jää pieni.

on niin paljon rakkaita ihmisiä olemassa.
toisinaan sitä ajattelee selvin päin sitä mitä ystäväpoika sanoi perjantaisissa bileissä
mä rakastan teitä kaikkia
te ootte ihania

seuraavat aamut

aamulla
tuntuu aina aamulta. sellaista. että arki. että valo.
lumi ehkä ei enää pakkasta niin paljon
jalat eivät kylmiksi eivät onneksi kipeitä vilustuneita tuuleen
siihen joka aina tietyssä kulmassa
siinä kohdassa jossa
tie menee suoraan

on vaikea herätä kun ei ole nukkunut.
nähnyt unta vain ehkä.
mutta on hyvä olla helpottunut. että tietää mitä on olemassa.
tietää puiden väleihin. taivaan joka ei tänään ehkä riitäkään tähtitorniin koska on pilvinen.

lukee tytön kirjoittaman muurahaiskohtauksen ja se on loistava. mutta ei silti ajattele ettei itse osaisi että omat olisi huonoja. vaikka voisi ajatella.

voisi ajatella paljon muutakin.
mutta hymyilee vain.

koska pian on kevät ja näkee
tukholman kaduilla tytön jonka kanssa joskus jakoi huoneen
tahtoisi nähdä myös sen jonka kanssa luisteltiin ja luisteltiin

melkein samana päivänä kuin nyt
kävelemässä

ympäri ympäri ympäri
emme ottaneet numeroita, ja jää oli täynnä kieliäpuhuvia
ja meidän sanamme toistemme perään
kankeat sormet kuumaa
juotavaa
sen jälkeen kun on ensin luisteltu koko päivä.

talvi talvi, minne se katosi

ehkä täälläkin on lintu lähtemättä.

ensimmäinen runoni oli aamut alkavat keväästä
minua naurattaa että olen joskus kirjoittanut runon
runoja
puhunut runoudesta
mitään ymmärtämättä
ja sitten
myöhemmin
nauranut kun joku toinen on sanonut että sinähän kirjoitat runoja
minä, minäkö?

niin pieniä valintoja. lopultakin.
että lähteäkö islantiin
lähteäkö ahvenanmaalle vai orivedelle
ja sitten päättääkin aloittaa kirjoittamisen.

nukahtaminen. nyt keskelle päivää.
olisi parasta.
vaikka tämäkin aamu niin kuin edellinen aamu
huominen täysin erilainen.
on viittomia, joita täytyisi muistaa.
tarina opeteltavana. kuvasta. siinä on tyttö jänis sylissä. pitää tehdä se oikein päin ettei tule saatana. vaikka se jonka kanssa ystävä puhui junassa. tädit taustalla.

olen voittanut kaksi peliä peräkkäin.
toisessa en sen tähden joutunut riisumaan
ja toinen oli carcassonne.
miksi se piti mainita?
hyvä voittaja hyvä häviäjä.

aamut aamut.
miksi tuntuu unelta
unitotta

voiko sittenkin kävellä lumenpintaa? sellaista ihan ohutta
kattojen välissä vaikka
ikkunoiden ohi puutalojen ohi maisemien ohi kaupunkien ohi
ohi
kuka seisoi eteisessä ja katsoi ohi? peilistä.
edelleen vastapäisen talon läpi näkee ikkunat molemminpuolin huonetta
tai sitten se on lasinen taulu

mistä sitä tietää
vaikka öisin olisi monta kuuta
sama tematiikka kaikissa lauseissa
kuviteltu tosi kuviteltu
kilttituhmakiltti
sanoja jotka
peräkkäin
tekevät merkityksen

minulla on ystäviä. minulla on ystävä.
ehkä yksi uusivanhauusi. tai pelkkä vanhauusi.

yksi tyttö löysi kadulta kissanpennun. noin vain.
kuka niitä heittää parvekkeelta alas?
kenen tikapuita pitkin taivaaseen?

hyvä.
on hyvä.
ehkä on sittenkin hyvä.
että on aamujakin. aamutkin ovat totta.

loskaa.

tää nukkuis vaan mielellään
juossut juossut
pitkin kaupunkia
odottanut
julisteita mainoksia
tulkaa kaikki katsomaan elokuvia
sellaisia kaikkia luontojuttuja. 16.2, 1.3, 13.3

ameeba peli on mahdottoman paras. pelasimme sitä lauantaina. täällä meillä. sitä ei voi pelata kahdestaan. mutta meitä oli paljon. mutta meillä ei ole sitä peliä. se oli lainassa. ja sillä on vaikea englanninkielinen nimi. mutta siinä syödään ja kakataan ja ostetaan geenejä ja liikutaan ja tuulensuunta ja ajelehditaan ja rahaa ja vahinkoa ja sen sellaista. se on hyvin monimuotoinen peli.

eikä ole herkkuja. tekisi mieli vain mussutella karkkeja ja sellaisia. suklaita ja sellaisia.

kirjoituksen ääni on tänään tasainen pulla.mössö. sellainen laiska nukkujan ääni. sängynpohjasta.

huomenna laskemaan mäkeä. vappukin on samana päivänä kun helatorstai.
pääsiäinen aikaisin.
vai myöhään? aikaisin

nukkumista nukkumista kiitos
ei enää yhtään sähköpostiviestiä.

on tuuli
mutta olo joka tuulessa tuli on mennyt jo
valkoiset huonekalut olivat mustia
ei ole varmaa kaupungistako vain

mutta kun tuulee vinosti
takista sisään ja taskuista
kaikkialle lunta
ja sitten vielä
hymykään ei riitä eikä se että oikeasti tulee iloiseksi
kaikki ovat vain ohikulkijoita
niitä tavallisia mitä tahansa

ja sitten koko matkan kirjoittaa päänsä sisään
kirjoittaa kaikki lauseet jokaisen
tanssimisesta
kuinka ystävä kuulokkeet korvillaan ihan yksin itsekseen ilman kouluja
tanssii
joka päivä
voin kuvitella sen kauniina
mutta minä kävelen enkä osaa liikuttaa jäseniäni
vaikkei se ole oppimisesta kiinni
eihän?

puristaa huulia hampaitten väliin
lumi nousee alhaalta ylös

ei enää tahdo kirjoittaa uniaan koska ne ovat samat
samat vuodesta toiseen
pohjimmiltaan
ovia lukitaan ja ovia avataan
ja joskus kirjoitti aina lukottomat ovet
vaikka on nippu avaimia
rakastaa niiden arvuuttelemista

mutta lumi minun pimeyteni
koti joka ei koskaan ole valmis
perhesiteet
sellainen käsite joka ei merkitse mitään muuta kuin objektiivisuutta

jalalla maahan ruudukkoja
jokaiseen ruutuun voi valita mitä pistää
voi kirjoittaa numeroinkin
matkat muuttuvat lyhyiksi
niin lyhyiksi että tahtoisi jatkaa
vielä vielä vielä
niin kuin unta vaikka on jo puoli kymmenen
yksitoista

mutta kun irrottanut lukon eikä toinen vielä tiedä
avaa oven koska liian paljon pitää kädessä lukon palasia
kysyy mitä minä olen tehnyt
kysyy miksi minä
niin kuin vuosia aikaisemmin vuosia vuosia oikeasti
niiltä tytöiltä jotka tissejä pyllyjä neniä korvia
kikattivat, heittelivät ja kuiskasivat
mitä minä olen tehnyt
ja hän vastaa
liian monta kertaa sanonut

sama tunne.
ja sen tietää pelosta. kuinka monta kertaa voi yrittää
lähettää viestejä joihin ei vastata
kirjeitä joista ei koskaan kuule mitään, yhtään
istumme siinä niin vastausten ja minä yritän kiinnittää huomioni mihin tahansa muuhun
ja mummi sanoo ettemmehän me
ei me

mutta sille ei mahda mitään että auto ei lähde liikkelle enää risteyksen jälkeen
eikä sitten sillekään
että yhdetkään liikennevalot eivät muutu punaisiksi

sitten ei tee yhtään mitään
välinpitämättömänä kuin ohimennen kysyy
ja vastaukset ovat samanlaisia
kaikilla
olankohautuksia äänen vähän kiristyessä

niin kuin ennenkin
paremmin
huonommin
niin kuin ennenkin

pidätetään hengitystä.

on rakennusten kattoja
kiellettyjä mutta onhan sinne silti kattoluukut
on matkoja
joita voi tehdä ajatuksettomin mielin

puhallusta ilmaan

jalan kääntämistä suunnasta toiseen ja toisinpäin

metsää
vielä on metsää
joissa puita
ja puissa oksia ja kaarnaa

kuvat jotka aina muuttuvat piirrettäessä esittämättömiksi
kasvot jotka vaihtuvat
tietysti
eiväthän he voisi olla samat
vaikka unissa
sama voi olla kaksi samaa ja muitakin yhtäaikaa
jäätä ja sulaa vettä sen ei ole väliä

jalkoja upottaa hankeen
saappaista litratolkulla
verta valuttaa valuttaa
kirjaston aulassa odotusnumero kädessä
pyyhkiä puhtaaksi
ihmisten kasvot
koirien naamat
sillä siitähän sen erotti ihmisillä kasvot eläimillä naamat

joskus kävellä taas rantaa
jonka aina muistaa kuvista
kiviä vettä ja puu
lokinpoikasia
niiden suut auki emoa
kasvot iltaan.

flunssa ei lakkaa
vaan pahenee
maannut taas koko päivän
tuijottanut puita jaksamatta puristaa edes toisen ihmisen kättä
tuijottanut tornia jossa puluja pyörivät kuin luistelisivat
katolla

unessa
olin taas lukiossani
onnellinen uni,
aluksi
olin tekemässä jotakin näytelmää ja ihmiset tulivat juttelemaan minulle
itsevarma olin
nousin ystäväni pinjan ja heidin kanssa parvelle
siellä oli paljon ihmisiä
katsomaan jotakin esitystä
sen esittelivät opettajat, joista yksi oli lukioni puheilmaisun ope, joka ei enää opeta siellä (kuulin pari viikkoa sitten..:( )
hänellä oli tummat hiukset (oikeasti hän oli aivan vaaleanvaalea)
ja hän oli tanssija.
esitykseen meni edestämme kolme tyttöä, jotka tunsin jotenkin, ainakin olin jutellut heidän kanssaan juuri ennen esitystä
esitys alkoi

yhtäkkiä
punatukkainen tyttö kurottautui parvelta yli kaiteen ja hyppäsi alas
ensin näytti kuin hän vain leijuisi ilmassa, ja kaikki oli liikkumatonta
kunnes tytön vauhti kiihtyi ja hän paiskautui maahan esiintyjien päälle
parvella syntyi siinä samassa hetkessä paniikki
ihmiset säntäilivät sinne tänne
minä tunsin hypänneen tytön, mutta samassa kun hän paiskautui maahan, en enää pystynyt muistamaan hänen nimeään, enkä sitä mistä minä hänet tunsin
aloin itkeä hysteerisenä ja yritin selittää ystävilleni tilannetta, jotka eivät olleet niin järkyttyneitä kuin minä. yritin selittää, että minä tunsin hänet. ja että hekin tunsivat.
ihmiset säntäilivät parvelta alas ja mekin menimme massan mukana
kunnes jouduimme tasanteelle, jossa oli yksi esiintyjistä, hänen jalkansa ja vaatteensa olivat aivan verissä, hypännyt tyttö oli paiskautunut hänen päälleen. hän huusi "Painukaa hemmettiin pällistelemästä!"
tuli portaat tai sellainen jännä pieni jyrkänne jota piti nousta, minä en uskaltanut.
olin varma että tippuisin kuten se tyttö
ylhäällä oli vastassa joku mies, joka oli jostain tuttu ja ystävät yrittivät rohkaista minua, sillä takanani oli jo pitkä jono. jotenkin onnistuin kuitenkin jäämään jumiin siihen, koska minulla oli kumisaappaat, jotenkin ne eivät mahtuneet siitä ylös ja olin tippumaisillani
mies sanoi että saappaat pitää saada pois jalasta
ja me yritimme yhdessä kiskoa niitä pois, ongelmana olivat jotkin hopeanharmaat kiiltelevät lenkit, jotka vihdoin saatiin irrotettua
ja niille oli tullut nimetkin (en enää muista mikä, mutta jotenkin se oli ääntellisesti ja merkityksellisesti yhdistelmä vaskitsaa ja salmonellaa)
mies kysyi että kai minä tapoin ne. ihmettelin mitkä. ja hän tarkoitti niitä hopeanharmaita vaskitsasalmonelloja, ja sitten selvisi että ne ovat hyvin myrkyllisiä ja eläviä
näin että yksi luikerteli saappaani juuressa enkä tuntunut pääsevän siitä eroon
mies sai sen kiinni ja alkoi pelotella sillä minua ja lopulta se luiskahti hänen kädestään emmekä enää kumpikaan nähneet missä se oli...

olipa pitkä unenselitys.

toinen aihe: radio.
ensin, viikonloppuna, kun löysin radion pitkästä aikaa maatessani koko päivän sängyssä,
innostuin: "Ei voi olla totta! Täältähän tulee oikeasti mielenkiintoisia ohjelmia!"
kuuntelin mm. elokuvamusiikista, aivokasvaingeenien löytämisestä ja kartoittamisesta, maailmanpolitiikasta, improsta jne.
mutta
kun nyt on menossa jo tiistai
ja päiviä on ollut aika monta
olen ikäväkseni todennut (totesin tämän kyllä jo toisena radiokuuntelupäivänäni)
että sieltä tulee jatkuvasti samat ohjelmat. tismalleen.
uusintoja parin tunnin välein.
ja aina siinä välissä on siis uutiset. tunnin välein.
ja tänäänkin on tullut venäjänkilelisestä vähemmistöstä jo kaksi kertaa tismalleen sama, pitkä, ohjelma. lauantaina tuli se elokuvamusa ja sunnuntaina uudestaan. ja kun tänään oli se asteroidijuttu niin auta armias montako kertaa sen mahdoin kuulla! ja samat haastateltavat.
samat asiat. uutisissa, lehtikatsauksessa, päiväntasaajassa, ajankohtaisissa...jne jne jne
eikö ylellä ole varaa tehdä ohjelmia vai miksi ihmeessä saman päivänä aikana soitetaan samat ohjelmat monta kertaaa? ja usein ne on vielä jo uusintoja jostain vielä vanhemmista....
no jaa.
se on vaan ikävää, kun silmät valuessa ei pysty lukemaan
eikä ole tv:tä eikä sitä jaksaisi katsoakaan
ja radio olisi ainut mitä voisi.

valituksien valitus.

huomenna olen taas terve

kunpa kunpa kunpa

alkaa parantua
alkaako?
vai alkaako kaikki alusta.

toissa yönä
oli isän vuoro oksentaa kännipäissään
enkä halunnut päästä häntä sisään, lapsuudenkotiini.

viime yönä
oli taikavoimainen linnunmuna, jonka avulla minä nousin ilmaan mutta se oli lopulta painajainen
koska oli matala ääni ilman ruumista ja ulkoavaruus

oli myös lapsuudenkodin piha
siellä istumassa tuolilla minä, veli ja isä
näin linnun, joka näytti härkälinnulta, äiti sanoi se on keihäslintu
ja sillä oli soidinmenot päällä
näin myös sitten sen naaraan, jota se kukkokeihäslintu liehitteli.
mielettömän näköistä. ja minä ajattelin saavani tästä loisto havainnon
kun huomasin että maassa makasi jo kaksi kukkoa
kuolleena
kukko ja naaras tarttuivat toisiaan nokista kiinni kuin suutelivat mutta se oli rajua ja ne huusivat hirveästi, kuin olisivat yrittäneet katkaista toistensa nokat
minä liikautin varpaitani ja kukko tuli haistelemaan jalkaani ja pelkäsin ja se tarttui minua jalasta
ja voi sitä kipua, se väänsi nokallaan niin että huusin kivusta, jalkani katkeaa!
isä tuli auttamaan ja yritti kiskoa nokkaa pois, auki tai jotain, mutta se oli tiukassa, tiukassa

kissat ovat vaihtuneet lintuihin.

saman yön aikana sekä muna että kana.

kummassakin isä. sillä munaunessakin oli ehdottoman tärkeää että isä auttaisi munan oikealle kohdalle sellaiseen ympyrään (tää alkaa kuulostaa jo mun omastakin mielestä aika epäilyttävältä...) mutta isä ei vaan tullut ja minä huusin tuskasta kunnes päätin luovuttaa, mutta silloin se matala ääni sanoi jotain (en enää muista mitä) ja minä paiskauduin lattiaan. se ääni ja muna kontrolloivat minua (miksi tämä kuulostaa niin epäilyttävältä vaikka siinä unessa ei oikeasti ollut mitään seksuaalisia sävyjä)
lopulta isä kuitenkin tuli ja me nostimme sellaista kangasta, jolla se muna lepäsi ja pistimme sen oikeaan kohtaan ja taas se ääni puhui minulle ja se muna loisti kultaisena ja minä aloin kohota ilmaan, avaruuteen asti

ehkä ei pitäisi kirjoittaa uniaan tänne.
mutta kirjoitanpahan kuitenkin.

kunpa kurkku tulisi taas terveeksi
ja nenä. ja pää. ja kaikki jäsenet lakkaisivat särkemästä

huomenna alkaa taas sellainen viikko
ettei ole aikaa

lumimyrsky
mutta lunta

herkkuja. kuumaa mehua ja peittoja.
nuha nuhanen.
nenä ihan punainen ja rohtunut koko naama.

eikä koskaan olisi aikaa sairastaa
jos muutaman tunnin nukkuu niin
heti on tuhat sähköpostiviestiä ja tuhattuhatta tekstiviestiä ja tuhattuhattuhat puhelua
ja ovikelloja

mutta

joskus pitää nukkua kun ei muuten nuku
sellaista se vaan on

nukumme kumpikin
käperrymme kasaksi ja kiekoksi
toinen on toisen maha ja toinen toisen selkä
yöt läpeensä nukumme
ja tulee mustikkaviikset
koska on mustikkakeittoa, mustikoita, mustikkateetä ja mustikkapiirakkaa

lumimyrsky myrskynen
paljon tuulta ja lunta