mulla on uusi kamera.
yritä opetella miten saan kuvia tänne, jotta näette sitten Islantiakin.
Islanti.
Tänään on jo keskiviikko. Lauantaina olen jo saaressa. saari. paljon suurempi kuin nuo tuolla järvellä.

en ole vieläkään kokonaan pakannut. vaan isi ihmetteli miten olen saanut huoneeni näin sotkuiseksi vaikka en ole ollut montaa päivää. mutta ne on vain matkatavaroita.

pian pian. matkaan

Kauhea pakkaus.
Mitä pitäisi ottaa mukaan? miten kaikki mahtuu?
Miten Pinjalla on mahtunut kaikki yhteen rinkkaan?
Paljonko on 20kg?
Minulla on ainakin 50kg. Luulen. Pitää karsia. Äiti sanoi että voin karsia vielä Heinolassakin. Mutta kun. Talvi on ihan eri kuin kevät. Ja sitten on vielä Grönlantikin. Sinnekin pitää ottaa varusteet. Ja sitten laivamatkalle kun tulen halki merien ja saarien takaisin. Enkä tahdo ostaa kaikkea uutena Islannista, vaikka siellä ehkä onkin nyt halvempaa kuin aiemmin. Jos nyt siellä voi ylipäänsä millään rahalla maksaa. Sillä kruunujahan mä en Suomesta mukaani saa ja millä helvetillä luottokortillakaan voi maksaa kun kruunulle ei ole kurssia? niin että miten ne sitten veloittaa ne hinnat tililtäni...

Niin. Vuokranmaksun epäonnistumisen syykin selvisi. Kruunuina ei voida maksaa yhtään mitään täältä päin. Kun ISKiä ei tavallaan ole. Euroina maksu onnistui, mutta siinä on nyt sellainen, että koska sille ISKille ei ole siis kurssia, pankki muutti sen hinnan viimeisimmän kurssin mukaan, joka on noteerattu ja sehän ei minun vuokranantajilleni oikein hyvin sopinut, koska kurssi on heille hyvin epäedullinen (niin, kuvittelevatko he että heille olisi tällä hetkellä jossain taikamaailmassa edullinen kurssi!) ja joudun luultavasti maksamaan lisää paikanpäällä. Aion kyllä pyytää kirjallisen selvityksen siitä millä perusteella he sitten minulta extraa veloittavat. Noh, pääasia on että mulla on siellä kämppä ja että olen lähdössä.

Ei vaan tunnu yhtään todelliselta. Että viikon päästä oon jo siellä. Olen jo kämpällä toivottavasti. Hui. Onkohan minulla ikkunaa? Onkohan siellä talossa jo muita silloin? Netin pitäisi ainakin toimia. Siellä on langaton verkko, ilmaiseksi :)

ärsyttää mokoma Islannin pankkikriisi ja lama ja kaikki.
Mun vuokra ei ollut jostain syystä mennyt perille. Nordea oli hylännyt sen maksun. Tiedä häntä miksi. Pitänee siis mennä aatonattona, eli huomenna vielä pankkiin sitä selvittelemään. Ärsyttää vain tällainen.
Ja lentoliput oli ehtinyt joku muu ostaa kuin minä, joten nyt lähdenkin jo päivää aiemmin kuin suunnittelin ja sellaisella lennolla, joka on viisikymppiä aikaisempaa vaihtoehtoani kalliimpi ja viisi tuntia pidempi matka, niin, kun odotan sen viisi tuntia ihanasti Köpiksen lentokentällä.

en lähde koko paskaan vaihtoon. (sanoo hanne joka on kyllästynyt kaikkiin ihmisiin jotka ryntäilevät lämmitetyllä kävelykadulla ja kaikkiin käytännön asioihin ja niiden hoitamiseen mukaanlukien jouluruokien miettiminen ja siivoaminen)

Nyt tiedä mitä tarkoitan kun sanon että olen jumissa tekstini kanssa.
Olla jumissa tekstinsä kanssa.
Yksinkertaista. Niin kuin, että tekstistä tulee vähemmän kliseistä jos jättää kliseet pois.
Olen jumissa teksissäni. Siinä mikä se on nyt. En osaa irrottautua siitä. En osaa ajatella sitä toisella tavalla. Täysin toisella. Sitä juuttuu siihen mitä jo on. Kiinnittyy. Ehkä rakastuu liikaa omaan tekstiinsä on oikeassakin vaikka jumissa ja kiinnittyneenä on ehkä kuvaavampi.
Vähän niin kuin se yksi älykkyystehtävä, jossa ainoa jippo oli tajuta, että viivan voi vetää rajojen ulkopuolelellekin. Ettei sitä oltu missään kielletty.

rajat
ja niistä me aina tyttöni kanssa puhuimme.
rajattomuus. ja opettelimme sanojen ääntä. voi. sitä olimme vielä tytöt. tyttöjä toisillemme. me kaksi. meidän katseemme toisiimme koska me olimme me jotka olimme jakaneet salaisuuksia.

hassua. että kirjaan ei voi kirjoittaa asioita niin kuin ne ovat oikeasti.
ei sellaista jaksa kukaan lukea. että ihmiset vain kävelevät ohi. tulevat ja menevät eikä mistään jää mitään pysyvää paitsi päiväkirjan sivut. ohimenevä nimi jonkun sanomalehden sivulla. maininta. kuva. postikortti. ajatus. jälki.
ei kukaan ihminen ole tarina. ei sen alku eikä päätös.
meidän kuvamme voi olla. osa. tarinassa. hetki. ehkä.
jos hyvin käy.

kuuntelen kappaletta jota lauloin itsekin. minun kivelläni. kunnes siitä tuli lenkkipolku kunnes siitä tulee asuinalue jonkun herran takapiha. järvenranta. näköala.

leikkelin romaanikässärini palasiksi. silpuksi. numeroin sivuja ja kirjoitin reunalle sinisellä tussilla mikä missäkin palasessa on se juttu. klemmarit alkoivat loppua.
jämähdin taas kuudenkymmenenkuuden sivun kohdalle. siihen samaan. hassua. se on itseasiassa täsmälleen sama kohta. pitäisikö tästä päätellä jotain?
en ole vielä keksinyt mitä.
66.

siihenkö asti minun intensiteettini riittää? keskittymiskykyni numero on 66.
tai osaamiseni. sitten tulee äh.

haluisin osata. pelkään että lakkaan innostumasta. pelkään että en koskaan jaksa ylittää kuuttakymmentäkuutta. ja entä sitten. olenko minä nyt oikeasti kirjoittamassa kirjaa, ja haluanko kirjoittaa kirjaa ja siksikö minä kiduttaudun? koska jos en halua minä voisin jättää tuon raakileen repaleiseksi ja unohtaa koko shown. veikkaan että se kelpaa aivan hyvin kouluun.

tästä päiväkirjastakin tulee näköjään kirjoittamispäiväkirja. unohdan kaiken muun kun voin ajatella vain sitä että mitkä elementit minä säästän ja ketkä tuhoan. kenet deletoin. ja minkä verran. ja ketä vahvistan. tai mitä.

ja jännittävintä on miten minä yhdistän kirjoittamisen ja saaren. maan, josta kirjoitan ja jonne menen ja jossa pitäisi kirjoittaa. jäänkö sittenkin vain omaan huoneeseeni, katujen sijasta, joilla kuulemma saa nopeammin jotakin muuta kuin pitsaa

äh. tahtoisin vain olla omassa maailmassani. että voisin kiinnittää seinät lattiat katot ikkunanpielet täyteen papeririekaleita. selkeys selkeys. tahdon selkeyden turhien sanojen sijaan. tahdon järjestyksen.
tahdon jäälle. kävelemään lunta pitkin. latujen yli. pysähtyä kivelleni ja kirjoittaa lumeen numeroita. kuinka sydän hakkaa. painelee numeroita.
ja illan kun on vieraita katuja pimeitä märkää ja vieraita ihmisiä. tuttuja. bileet joissa en sillä kertaa lukenut antti nylenin kirjaa vaan pelasin loputonta monopolya. mustat kadut. ja vasta vuosia myöhemmin sen laulu.

oikeassa elämässä. kaikki on sellaisia hetkiä vain. ja jos niistä kirjoittaa myöhemmin niitä joko kaunistelee tai jättää aukkoisiksi. niin että lukijat voivat tulkita niistä omansa. voivat kuvitella että sillä kadulla olimme oikeasti onnellisia. että ikkunankin läpi näki tähtikuvioita. että ranta oli loputon ja kameroiden läpi meidän kuvamme. me ikuisesti. me me me. tai minä tai minä ja sinä sinäminä. nuortenlehtiosastolla. kirjaston takahuoneessa. helsingin keskustassa. baarin tahmealla lattialla vain villasukat jalassa. kivien ohi ja minä katson merelle jota en vielä ollut nähnyt.

olen aloittanut kirjoittamisen
mutta voi miten vaikeaa se on
miten vaikeaa on hallita kokonaisuutta
vaikka ajatuksen tasolla olisi jokin idea ja periaate mitä tekstin kanssa tekee
käytännössä se on ihan eri juttu
kyllästyin merkkaamaan printtiin korjauksia kuudenkymmenenkuuden sivun kohdalla mutta halleluujaa ei se muokkaaminen onnistu koneellakaan ellen ole ensin setvinyt koko nivaskaa käsin.
plaah.

voi kun olisi sellaiset piuhat jotka menisi aivoista suoraan koneelle ja sitten sinne vain ilmestyisi niitä juttuja mitä ajattelisi.

mutta kaikesta huolimatta olen niin innoissani etten usko saavani unta pitkiin aikoihin. uneton kausi taas tiedossa. hypnagogia vai mikä se nyt olikaan tuntuu houkuttelevammalta.

houkutus ei ole ollut suuri siivoukseenkaan, kun puhtaiden vaatteiden röykkiötkin ovat lattialla eivätkä kaapissa. huokaus. piparkakkutaikina sentään on jääkaapissa odottamassa huomista leipomisurakkaa.

voi hitsi. voiko sitä oikeasti olla näin innoissaan omasta tekstistään!?

sain elämäni parasta palautetta
minua jännitti kamalasti
ja ujostutti
mutta ei niin paljon kun olisi voinut
pystyin aika hyvinkin puhumaan omasta tekstistä

tämä oli perusteellisin, kriittisin, suorin, rehellisin
ja avaavin palaute mitä minulle on koskaan mistään tekstistä annettu
ei edes oriveden henkkarit olleet tällaisia

mutta nyt onkin edessä itse kirjoitustyö
on helppo nyökytellä ja sanoa joo
ja voisin yrittää
ja ehkä tekisin niin
mutta konkreettinen toteuttaminen johonkin haluttuun suuntaan on vaikeaa
mä tiedän sen
en oo koskaan ollut mikään loistokas tekstin muokkaamisessa
se minun kompastuskiveni.

mutta
ainakin on taas motivaatio.

hypin siis onnesta kirjoittamiseni kanssa
vaikka siis todellakaan en tarkoita että paras palaute tarkoitti mitään hehkuttamista ja ylistämistä. päinvastoin. laura oli niin ihanan rehellinen, kaunistelematon. ne jutut jotka on ongelmallisia se sanoi. ja ne mitä ei ymmärtänyt. ja silti se osasi sanoa niin etten ottanut mitenkään henkilökohtaisesti loukkaavana tai jotenkin että onpa tyly ja olenpa huono. vaikka en tiedä otanko tekstiini kohdistuvaa kritiikkiä muutenkaan koskaan henkilökohtaisesti. toivottavasti en. toivottavasti osaan sen verran suhtautua kirjoittamiseen. mutta huonoksi minä tunnen itseni kyllä helposti.
mutta en tänään. vaikka sainkin moitteita monista monista jutuista.
ehkä se on se, kun on itsekin miettinyt niitä. tietää tekstinsä heikkoja kohtia. tietää mitä haluaa omalta tekstiltään. mihin pyrkii. on helpompi kuulla mikä toimii ja mikä ei. ja missä on eri mieltä.

ja ehkä se että oli selvää että jatkan tekstin työstämistä. ja että laura lukee sitä vielä uudestaan. että se ei ollut nyt tässä ja that's it. heippa. pärjää omillasi. vaan nyt on oikeasti sellainen lukija, joka on lukenut tekstini kriittisesti, ammattimaisesti kerran ja antaa palautetta ja sitten lukee vielä toisenkin kerran! että kerrankin pääsee näkemään oman kehityksen - tai kehittymättömyyden... sen miten ulkopuolinen näkee tekstini muokkausprosessin. ja myös todenteolla motivointi itselleni. nyt en muokkaa sitä itseäni varten eli jätä muokkaamatta, unohda. vaan nyt on joku syy työstää tekstiä. haastan itseni siihen että saan tekstiäni eteenpäin. pystyn kirjoittamaan kokonaisesti. en vain luonnoksen ja toisen. vaan tekemään työtä tekstini kanssa.

voi. tästä tuli puuduttava kirjoitus kirjoittamisestani mutta olen vain nyt niin sellaisessa. tuntuu todelliselta. että yhtäkkiä ei olekaan tekstinsä kanssa kahdestaan, vaan sen on oikeasti jakanut. teksti ei enää lillu jossain.

päätös: kirjoitan.

Unelias päivä
se ehkä johtuu siitä, että eilen oli pikkujoulut
tosin minulta jäi näkemättä mihin sanataideihmiset vielä päätyivät
ja millaisia väittelyitä he kävivät
kun poistuin yhdeltä kotiin
(tosin ennen kuin ehdin nukkumaan sain elämäni ehkä ekan kännipuhelun!)

aamulla vieressä soi herätys puolikahdeksan. luulin että vasta kahdeksan. mutta soi se sitten kahdeksaltakin. ja sitten olimme tunnin liian aikaisessa. ja sitten nukuimme vielä tunnin. ja sitten nukuimme sen jälkeen vielä tunteja.

silmät on väsyneet tähdet.

ja tänään pitäisi keskustella tekstistäni.
se tuntuu oudolta. oudolta kun en osaa sanoa mitään mitään mitään

huomenna pitäisi mennä suolahdelle tapaamaan ystävää viimeistä kertaa ennen kuin lähden. heillä on oksennustauti perheessä ja minua ei huvittaisi raahautua vieraaseen kaupunkiin vieraalla bussilla vieraaksi. mutta tahdon nähdä ystäväni.

se on hassua
minulla on jotenkin tosi voimakas lähtemisen pelko. liittyen juuri kulkuneuvoihin. vaikka olen ihan lapsesta asti matkustanut julkisilla edestakaisin niin edelleen. eikä se liity vain julkisiin vaan myös siihen jos pitäis itse ajaa tai mennä pyörällä tai kävellä vieraaseen paikkaan. sellaiseen kun ei ole ennen. yksin.
jos on joku muu mukana kammo katoaa.
haa. joudun todenteolla kohtaamaan kammoni islantiin lähtiessä. olen varmaan ihan paskat housussa siellä. kaikki lennot ja lentokentät, saati sitten bussi sieltä lentokentältä sinne kämpälle ja joku vieras vieras vieras ihminen mua vastassa. kaikki uutta. täysin uutta. sitten minulla on vaan vakavat kasvot ja kädet puristaa laukkua tai rinkan hihnoja. teennäinen hymy kun kysyn jotain. kipristelevät varpaat punaisissa lapikkaissa. pelkuri pieni.

Päivän sitaatti

"Hienoa, että on uskallettu kerrankin jättää viherpiipertäjien ja IPCC:n jorinat omaan arvoonsa ja tehdä ratkaisuja, jotka edesauttavat Euroopan taloutta selviytymään taantumasta. "

- HS, EU:n huippukokouksesta siinnyttä keskustelua keskustelupalstalla -

vuosi 2008

Jokaisesta kuukaudesta ensimmäinen lause

Hoo
pitkästä aikaa
ja uutena alkaneena vuonna
paistaa aurinko
ja olen lukenut tänään pikkuisen eläimistä
eilen luin sienistä.

on tuuli
mutta olo joka tuulessa tuli on mennyt jo

joskus tekisi mieli kävellä kilometrejä vastakkaiseen suuntaan
vain jotta saisi suuntaan etäisyyttä.

tänään ei sitten ollutkaan niin onni.

kiirettä kiirettä ei ehdi tiskata
ensi-ilta meni loistavasti!

kesä.

Minulla on sellainen
välinpitämätön olo
sellainen mitä vihata.

eilen näin unta
jossa kävelin harmaata puistoa yhden tuttavan kanssa
ja tunsin kielelläni että alhaalta etukulmahammas heilui.

näin unta
ampumistapauksista (jo toisen kerran)

viime yönä oli paha uni.

kun ajaa bussilla viisi tai kymmenen tai kaksikymmentä kilometriä pohjoiseen tai johonkin jyväskylästä pois päin niin maassa on lunta
ja metsä on talvisen näköinen
vielä iltapäivälläkin.

minua suututtaa taas kerran niin että
katsoin a-talkin ylen areenasta, viime torstailta. siinä keskusteltiin siipikarjatuotannosta, viitekehyksenä löyhästi lähiaikoina sattunut isku siipikarjatilalle.

argh. mitä syyttelyä ja typeryyttä ja raivostuttavaa
eniten kuitenkin se miten keskustelu oli jatkunut ylen keskustelupalstalla ohjelman jälkeen
en pystynyt lukemaan keskustelusta kuin kolme ekaa sivua (niitä oli yli kymmenen) kun alkoi kuvottaa. idioottimaisuus meissä ihmisissä. taas tuli vain tajuaminen kuinka marginaaliin ihmisryhmään sitä itse kuuluukaan. miten paljon onkaan kylmiä, julmia ja välinpitämättömiä möhömahoja. minun on välillä vaan niin vaikea käsittää, ymmärtää, hyväksyä, suvaita sen kaltaisia ihmisiä, jotka toivovat että minä tyyliin kuolisin sen tähden että olen kasvissyöjä. sen tähden että haluaisin tämän maailman olevan kaunis. sen tähden että tämä pallo säilyisi vielä senkin jälkeen kun tämä nyt elävä IHMISsukupolvi on kuollut.
minua kuvottaa kuva suomesta jossa keski-ikäiset broilerimahat sianlihasta tihkuvine pullottavine poskineen örisevät että "eihän me kaikki voitas jotain porkkanaa purra, kyllä päästötkin on pienemmät kun syödään kanaa ja missäs pelloilla se porkkana sitten viljeltäis, vankilaan vaan salaattihuulet!"
niin. ja niitä kuvottaa varmaan ajatus maailmasta, joka olisi vapaa tappamisesta, kiduttamisesta, pimeistä halleista, televisiomainoksista, muovipakkauksista, turvevoimaloista, tehtaiden savuista, läpi vuorokauden valaistuista kaupungeista, lihan tyrkyttämisestä.

ja jälleen kerran törmäsin siihen iänikuiseen ihanaan kommenttiin, että

"Nämä oikeutta eläimille -naiset ja miehet, menkää vapauttamaan vanhukset vanhainkodeista, huolehtikaa heidän hyvinvoinnistaan. Viekää kävelylle, viekää teatteriin, konsertiin tai hoitakaa vuoteenomia vanhuksia joka tavalla. On aikoihin eletty, kun kanan ja sian hyvinvointi on tärkeämpi kuin ihmisen ja nimenomaan vanhan ihmisen!"

aivan kuin se että kantaa huolta elämien ja luonnon hyvinvoinnista tarkoittaisi sitä ettei välitä ihmisistä. Ja samaan hengenvetoon toivotaan oikeutta posauttaa aktivisteja haulikolla kalloon. Sekö on ihmisistä huolehtimista?

usko menee pikkuhiljaa tähän ihmiskuntaan. loppukin pikku hippunen, joka yrittää sinnikäästi olla tallella.

(mutta ilonaihe on sekin, että Björk kamppanjoi luonnon puolesta! ja kapitalismia vastaan! ja että lauantaina olisi Turussa sellainen seminaari, jossa on varmasti samoin kanssani ajattelevia ihmisiä kuuntelemassa viisaita puheita - ehkä masentavia - maailmamme tilasta - 11.hetki )

Näin muutama yö sitten unen
jossa olin saapunut Islantiin
kuljin tarkovskilaista maisemaa pitkin kohti vanhaa puista kartanontapaista. Se oli pitkulainen talo. Ja pihalla oli muutama muukin puinen rakennus. Se oli talo, johon muuttaisin. Jätin tavarani verannalle ja lähdin kulkemaan metsäpolkua pitkin. Oli tosi kesäistä, vaikka oli talvi. Saavuin rannalle, jossa hiekka oli hienoa, valkoista. Kokeilin vettä ja se oli ihmeen lämmintä, hämmästelin, sillä nythän oli talvi, kunnes keksin, että se johtui varmasti kuumista lähteistä.
Minulla oli ylläni valkoinen mekko ja kahlasin vedessä ja kuljin rantaa, vähän matkan päässä kulki puro. Makasin hiekalla ja lauloin.
Kun olin tullut takaisin talolle päätin mennä katsomaan tupaa ja jos talon omistaja olisi paikalla. Hiivin tuvassa, siellä haisi vanhalta ja kaikkialla oli hyvin vanhoja esineitä, siellä oli tummansävyistä. Huhuilin oliko sisällä ketään, mutta talo pysyi hiljaa. Olin juuri aikeissa astua ulos ovesta kun sen avasi samaan aikaan minua lyhyempi ja pienempi ikivanha mummo. Hän hymyili minulle. Esittelin itseni englanniksi ja pahoittelin, etten osannut vielä islantia. Selitin muutenkin ummet ja lammet.
Sisään tuli kolme korjausmiestä ja kutsuin heidät syömään kanssamme, mutta he kieltäytyivät hyvin pienieleisesti ja poistuivat.

uni oli niin kaunis. Se oli uni.

olen jäänyt koukkuun
ylen elävään arkistoon
ja youtubeen
voi, telkkarittoman paratiisi
lomaa, ah, lomaa. ihanaa rentoutusta! olen vaan koko viikonlopun katsellut pätkiä mormooneista, huumekeskustelun 60-luvulta, koirakeskustelun, alfred j kwakeja, tohtori sykeröä, björkin ja sigur rosin ilmaiskonserttia islannista, ruokolahden leijonan uutisointia, ensikodista 40-luvulta, bodomjärven tapauksen uutisointia ja ties mitä

mukavasti mennyt pari päivää. niin, kun eihän minulla mitään tekemistä...

huomenna minulla on pankista aika aamulla. luottokortti ja vakuutus. voi miten aikuista.
eniten kaipaan lihasta makkaraa tai nakkeja. tänään tehtiin pyttipannua ja laitettiin nakkoja. mutta voi. kuinka olisikaan ihana ottaa kylmä nakki jääkaapista, tai pala lenkkiä.
yksi työkaveri kysyi että miksi en syö, jos kerta tekee mieli.
niin.
miksi en luopuii periaatteista vain pienen mieliteon vuoksi? miksi en eläisi niin kuin olisi hauskinta ja helpointa? miksi rasittaa itseä turhilla periaatteilla, velvoitteilla ja kurinalaisuudella? miksen samantien marssi henkkamaukalle ja osta kaikkia uusia vaatteita, miksen samantien varaa lentoja reykjakvikiin ja takas ja vaikka uudemmankin kerran, välissä vois käydä vaikka intiassa. miksi en hanki omaa autoa, vaihda alaa ja koulutusta jollekin hyvin tuottavalle. miks en päättäskin että mennään huomenna mäkkäriin syömään? ja miks ihmeessä mä en heitä niitä ällöttäviä mädäntyneitä omppuja vaan kaatopaikalle samaan paikkaan kun likaset lasi-ja maitopurkitkin, kun ei niitä jaksais pestä? niin, ja miksen vaikka heittäs astioitakin pois, kun ei jaksa tiskata!

kai se on tiedostavan ihmisen ainainen propleema. että toisena päivänä vaan rasittaa kaikki se mitä yrittää tehdä tämän pallon hyväksi. ja kun tajuaa sen turhuuden, kun se on niin pientä ja mitätöntä koko maailman mittakaavassa. niin. tottahan se on, että aikamoista viherpiipertämistä tämä roskien lajittelu täällä meillä suomikodossa on jos missään muualla ei niin tehdä. tai jonkun vegeaterian nyhrääminen.
toisaalta sitä yrittää aina puolustella toimintaansa, että hei, jos kaikki tekis...

mutta kun kaikki ei tee. oli sitten kriittistä massaa tai ei. kaikki ei jokatapauksessakaan tule koskaan tekemään mitään ennen kuin on ihan pakko. ja sitten kun on ihan pakko ei ole enää näin paljon pelastettavaa kun nyt. sitten ei ehkä enää huvitakaan pelastaa. ei ainakaan ihmistä.

tulipas negatiivista.

oikeasti olo ei ole yhtään negatiivinen. pikemminkin huvittunut. huvittunut joulukinkkuvuorista kaupoissa. huvittunut jyväskylän lämmitetyistä loskakaduista. huvittunut tulevista jyväskylän kaupunginjohtajan uudenvuodenpuheista jotka ovat aina varmasti samanlaisia. huvittunut linnanjuhlahumusta. huvittunut omasta nettiaddiktiostani ja naiivista metsäntyttöihanteestani.

kun ajaa bussilla viisi tai kymmenen tai kaksikymmentä kilometriä pohjoiseen tai johonkin jyväskylästä pois päin niin maassa on lunta
ja metsä on talvisen näköinen
vielä iltapäivälläkin.

vastapäisessä asunnossa on alaston nainen. nyt se on ollut omituisessa asennossa jo kymmenen minuuttia aina välillä liikkuttaen käsiään.
ihan kuin neuloisi. alasti.

talviunen tarve ei ole loppunut.
levitin islannin kartan lattialle ja laskin etäisyyksiä
voiko olla että koko reykjavik ei ole kymmentä kilometriä pidempi pystysuunnassa
minähän kävelen mereltä merelle!

tietääkseni mikään pankki ei vaihda islannin kruunuja. joten käteisettä minun täytyy kai maahani lähteä. sitten.

ajatukset eivät pysy kasassa. joulusuklaalevyllinen on syöty viikossa ja huomenna on itsenäisyyspäivä. venäläiset naiset istuivat täydessä bussissa, ystävykset, eri penkeillä eivätkä päästäneet ketään viereensä. tämä tässä yhteydessä saattaa kuulostaa rasistiselta. mutta en voinut olla ajattelematta ystäväni kertomuksia venäjästä, jossa kaikki ihmiset ovat niin kohteliaita ja ystävällisiä. että ovatko ne heistä, jotka ovat suomessa omaksuneet meidän suomalaisen tapamme vallata kaksi penkkiä bussista.

sellainen päivä kun voisi kulkea punainen sateenvarjo auki
vaikka onkin jo joulukuu.
la la la laa

minun päässä on kuhmu.
olen asuntojen loukussa.
eilen valitin ja itkin ettei minulla ole asuntoa islannista enkä saakaan
ja tänään oli tullut kolmesta paikasta ilmoitus että saisin
ja voi voi voi voi
nyt odotan vastausta yhdestä että onko se sellainen jossa on sänky
ja
lumi ja talvi ja lumi ja talvi

ja minä nukuin viime yönä!

ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon!

tänään minä sairastan. lepään.

niin olen sanonut. mutta aamulla minä makasinkin. varmaan kello yhteen aamulla. päivällä.

vaihdoimme huoneita. minä olen makuuhuoneessa nyt kirjoituspöytäni ääressä
kari sai olohuoneen
revin kaikki valokuvat seinältä
siellä oli ystävät ja perhe ja kettuja ja sininen kuva josta kirjoitin orivedellä unista.

minä olen tiskannut ja kerännyt vaatteita lattialta. kari on imuroinut.

vinokattoinen asunto oli jo mennyt.
ja nyt olen hakenut kahta muuta asuntoa. kun tajusin että booking ei tarkoitakaan sitä ettenkö voisi lähettää sähköpostia vaikka kymmenelle landlordille. minä ja minun englannintaitoni.

maanantaina kerron viimeisen kerran sadun. kuukauden päästä on joulu. aatonaatto huomenna ylihuomenna aatto.

oli jo ehkä vähän pakkasta kun vei roskat, karkeasti arvioiden kymmenen roskapussia, tuntui joulu. ja jokin pappa kulki ilman takkia kauppaan.

tahtoisin pitää ruttuvaarin juhlat. sellaiset vain.
että on marraskuunloppu ja kaikilla on jotain ohjelmaa
kuten
yksi voisi lukea kirjaa niin kuin Tuhto
yksi voisi tanssia kuin mymmeli
yksi pitää puheen kuten Hemuli
yksi soittaa huuliharppua niin kuin Nuuskamuikkunen
ja yksi esittää varjonäytelmän Viljonkan tapaan.
voi. sellaisista juhlista minä pitäisin. sellaiset juhlat minä pitäisin.

kuvittele
että kello herättää kuudelta aamulla
mikkihiiri merihädässä
että kolme kertaa torkulle ja sitten nousee istualteen sängylle
pimeää. pilkkopimeää ja vieressä lämmin iho peiton alla.
sälekaihtimien raottaminen
ja ulkona on vitivalkoista
pimeästäkin sen näkee
ja hidas lumisade

kuvittele kuumaa mustaherukkamehua, palelevat viherkasvit ikkunalaudalla ja katot valkoisina, katulamppujen valossa lumitihkua

kaduilla ei ole juuri ketään. vain joitakin autoja niin että tien ylikin pääsee
melkein juoksuaskeleita koska aamulla ei jaksa lähteä liian aikaisin
eikä tiedä tuleeko sade puista vai taivaasta

bussin ikkunastakin on pimeää
ja vielä silloinkin on hämärää kun kävelee katse painettuna valkoiseen maahan, jossa on pienet kissanjäljet
talvi, niin ettei se pappakaan seiso siinä kadunkulmalla
eikä musta kissa ylitä tietä,
on vain sen jäljet
ja sen puutalon, jossa on punaiset seinät keittiössä syö taas lapsi
nainen on painanut kätensä kasvoilleen ja istuu toisessa huoneessa
minä ajattelen elokuvaa, jossa seurattaisi vain kävelemistä
ja hetkittäin ohikiitäviä kuvia
nyt minä ymmärrän runouden

ja ennen runotunnin alkua tyttö ojentaa minulle kätensä
sanoo ettei ole saanut neljänkymmenenasteenkuumetta,
ne ovat jääkylmät

ja takaisintullessa lapikkaat ovat lumesta tummuneet,
ne joita ihmeteltiin opettajanhuoneen eteisessä

bussin ikkunasta paistaa jo aurinkoa
lumi on valoa tai toisinpäin
minä opettelen radiota
kuuntelen kaikkien kappaleiden saman rytmin
ja miten ne voisi erottaa
radio pätkii eivätkä mummotkaan ole laittaneet turvavöitä
minä olen
nukahtamisen ja hereillä olemisen rajamailla

ja talvessa minä sepitän tämän kaiken
kunnes kuljen keltaisten seinien, oranssien ovien halki
sisään

ja illalla
kun on taas pakkasta ja pimeää
puistoon asetetut kynttilätkin palaneet
tuttu reitti
se jota talvella kuljimme pakkasesta hytisten
miten aina onkaan niin kylmä kun tulemme kotiin tai menemme
sohvalle, kuka saa paikan,
katsomaan elokuvaa, joka valitaan aina kriittisin äänenpainoin
kuinka me nauramme suut aukiauki ja palellen
ja sanomme siinä kulmassa hei ja toisessa kulmassa hei
ja viimeinen suora on oma suora
liukasta ei saa kaatua
ja ikkunoissa palaa valo

vanhus ei tulekaan sisään vaan menee nuoren miehen datsuniin tai opeliin
ja minä pidän ovea auki sille, joka on käynyt viimehetken kaupassa
eri kassi kun niillä keski-ikäisillä joiden suut olivat viivat enemmän alaspäin ja joiden kaksi täyttä ruokakassia mies kantoi

lumi tuli hiljakseen päivälläkin
kun join kuumaa minttukaakaota ja takana hihittivät seiskaluokkalaiset, jotka olivat tetissä. pitää sanoa kiitos ja olehyvä ja lähtiessä jotakin hei hei
minä sanon hei hei
ja tytöt hei hei

lumi satoi edelleen
mutta takkiin jäi ihan pienet höytyvät vain

huomenna nukun vähän pitempään. makaan sängyssä vielä aamullakin ja sitten rauhallisesti aloitan tiskaamaan ja vähän järjestelemään
ja talvessa minä kävelen sitten askareisiin
enkä lähde sittenkään
en vaikka en olekaan kuumeessa
otan oman viikonlopun ja lepään
jotta saisin nukkua yön

vaikka poika sanoikin että minua ei ole luotu sellaiseksi
joka nukkuu yöt kokonaan

tänään tuli ilmoitus islannin asunnoista.
että he ovatkin muuttaneet systeemiään nyt niin
etteivät hankikaan meille vaihtareille kämppiä
vaan meidän pitää hoitaa ne itse
yhdessä asunnossa oli vino katto
ja valoisat ikkunat
siellä on kuusi huonetta
ja minä tahtoisin niistä yhden
mutta sähköposti josta piti tiedustella ei toiminutkaan
ja jouduin taas kirjoittamaan hätäisiä viestejä
apologise apologise



minun lumeni. talvi.

olen ihan poikki.
teatteri on nyt ohi. mutta on vielä paljon
kaikkea muuta
tai siis
nyt sitä vasta tajuaa että miten paljon onkaan
tuntuu että olen pudonnut
sellainen olo että muut on jossain junassa tai bussissa
ja oho
onkin itse jäänyt laiturille

tämän päivän lehdessä oli se satutuntijuttu.
ja islantikin on varmistunut. tahtoisin mennä valaskurssille. mutta se on jo syksyllä enkä muutenkaan olisi päässyt sinne minun pohjatiedoillani.

tulin vähän kipeäksi viikonloppuna mutta en oikeastaan
kun join flunssateetä. toisaalta luulen
että minun pitäisi sairastaa nyt
ennen joulua, ennen lähtöä
pitäisi levätä sillä tavalla
kunnolla

ärsyttää ja suututtaa
ettei mitään ikinä ehdi tehdä kunnolla
ei tavata edes ystäviä
ei kirjoittaa edes omille ystäville. ei mitään.
kaikki aika menee vain paikasta toiseen siirtymisessä ja sähköposteihin vastaamisessa
ja sitten kaikki unohtuu ja sekoittuu ja on vain mylly ja yöllä ei saa unta kun yrittää muodostaa mieleensä listoja tekemättömistä asioista
eikä se lähde sillä pois että ajattelee ettei nyt pitäisi ajatella vaan nukkua
ja sitten on tuhat ja yksi tarinaa päässä on se ja se ja se ja se
ja niitäkin pitäisi ehtiä kirjoittaa

voi
ehkä islanti tekee minulle hyvää
vain jo sen tähden ettei minulla ole siellä vielä mitään
että minulla on syy jättäytyä järjestöistä tauolle
koska en ole maassa
on hyvä syy olla menemättä luennoille täällä koska
ja olen pitkästä aikaa innoissani kursseista ja luennoista
mitä siellä on
ihan oudoista
siellä on mm. ipod kurssi! älkää kysykö miksi. mutta oli ihan huippu selostus siitä miten ipod on muuttanut yhteiskuntaamme jne jne jne. vau.
oli siellä myös oma kurssinsa 11.9 päivälle. heh. vitsi. kukahan siellä keksii työkseen noita kursseja?

ja meillä on siivousurakka kotona. tämä on jälleen kerran pahemmanlaatuinen läävä. ei vain sotkuinen vaan myös likainen. paskainen suoraansanottuna. eikä tee mieli siivota kun on niin paljon siivottavaa. sitten tulee vain enemmän. ja kun on tuhat tärkeämmältäkin tuntuvaa hommaa. plaah.

miten hommavuorista selviää? miten saisi päänsä lepoon?

kunpa olisin karhu. nyt olisi viimeistään talviunien aika. voisi vain käpertyä kokoon. lämpimään. eilen pyörä oli jäätynyt räntäsateen jäljitä niin etten saanut lukkoa auki illalla. ja nyt se on sisällä sulamassa.

huomenna multa lähtee tukka. ystäväni leikkaa. ja sitten me mennään sen jälkeen hampurilaisille. olemme suunnitelleet sitä pitkään, mutta minulla on moraalinen dilemma roskaruoan kanssa. ilmeisesti.

ja ilta on hämärä jo neljältä.

ja ja ja

tänään oli elämäni paras satutunti
lapset kuunteli ja osallistui
ja tuntui että ne tykkäs
ja
minä luin ja kerroin omia tekstejä!
ja sitten keksittiin lastenkin kanssa yhdessä ja jokainen sai keksiä oman tarinan.
mulla oli esineitä ja sitten niistä ne tarinat syntyi.
voi. oli niin kivaa.
kerrankin. ei tarvitse itkeä kotiin.
ja siellä oli toimittajakin tänään tekemässä juttua. saan lukea sen vielä. se ilmestyy tällä viikolla lehdessä.
hui. mutta vaikutti siltä että ihan myönteinen juttu siitä tulee. valokuvaajakin oli.

eli hihkun onnesta satujeni kanssa. eka kerta kun kirjoitin mitään lapsille. lukuunottamatta teatterijuttua ja jotain yksittäisiä pikkujuttuja luontsikassa.

voi voi voi.
tiedättekö kun tulee soikeaksi onnesta

ja aamullakin yksi lapsi oli sanonut meidän teatteriesityksen jälkeen, että se oli tosi hyvä (tai se käytti kyllä jotain hienompaa ja ylistävämpää adjektiivia) eikä se edes ollut kenenkään meidän tuttu!

ja sanataidepäivässäkin lapset oli ihan huippukivoja ja meni hyvin!

joskus on vain kaikki niin ihanaa kun sujuu.
ja sade ropisee ikkunaan eikä tartte mennä ulos.

vielä kun saisin vihdoin kuulla siitä islannista. ja saisin unen. ja syötyä.
meillä on hassu juttu, meillä kahdella, jotka asumme yksissä
että kun toinen on poissa, niin toinen ei syö eikä nuku
niin. minä luulin että se pätee vain kun minä oon poissa
mutta nähtävästi se pätee niinkin kun minä oon kotona
paitsi että olen minä viikonloppuna syönyt teatterin piikkiin pitsaa ja grilliltä fetahampurilaisen
ja tänään kävin katriinassa. mutta en minä olisi muuten varmaan syönyt. en vain saa laitettua itselle mitään. on niin tylsä kokata yksin :(

tulipas tästä arkinen kirjoitus. ehkä joskus niinkin. ehkä silloin tulee arkinen, kun on iloinen ja sitten enemmän kuvia, kun on apea.

niin. kai minä oon niitä jotka saa kirjoittamiseen negatiivisesta sen voiman.

tykkään minun teatteriystävistä. meistä on tullut sellainen porukka. sellainen yhteisö. hassua. kun olen tavallaan kadehtien ja halveksien katsellut jyväskylän teatterilaisia. näyttelijöitä. pah. tuollaisia. mutta nyt minä itsekin kuulun sellaiseen tavallaan. että nauretaan kovaan ääneen, ollaan rikkinäistä puhelinta baarissa ja laulu kuuluu toiselle kadulle.
niin. mutta ainahan tuollaiset on kivoja kun itse kuuluu. ja jos ei kuulu niin ärsyttävää.

ja perjantain draamasessiokin koulussa oli huippu. oli aivan mahtavaa nähdä toisten tekstejä. ja päästä tietysti kokeilemaan omaansakin. sitten tuli taas usko draamaan. siihen että ehkä siinä sittenkin on jotain minulle. että en minä näytä pääsevän siitä eroon.
se vain kummittelee.

ja sitten tajuaa yhtäkkiä että tosiaan. olenhan minä tehnyt teatteria jo yhdeksänvuotiaastaasti. että onhan siinä melkein viisitoista vuotta. hui. että kai sen pitäisi jo jossain näkyä. edes vähän. edes vähän.

sisällä sisällä.

unissa psykopaattielokuva, joka oli analyysissäni sitä katsoessa aikuisten satu. mutta en halunnut katsoa sitä loppuun sillä sossun täti olikin se murhaaja.

ja tykkään myös kamalan paljon olla yksin kotona. ihan yksin. vaikka pelkäänkin aina kaikkia mahdollisia omituisia ääniä. kuten reppuani, joka kaatuu itsestään. ja on paljon kylmempi nukkua. mutta jotenkin myös tykkään omasta itsenäisyydestäni. ihan vain omasta.

enkä vielä tiedä, jos tykkään siitä islannissakin. jos lähdenkin sieltä grönlantiin ja rupean pyytämään valaita.

(valaat ovat ehkä viimeisin eläin, jota voisin kuvitella vahingoittavani, en tiedä oikeastaan edes miksi ihailen niitä niin kovasti, ja onhan niitäkin montaa eri lajia, ihan erilaisia, mutta jotenkin valas on sellainen symbolikin, sellaisesta ikiaikaisesta elämästä, tavallaan elämän alkumeri ja ikuisuus ja rauha ja toisaalta luonnon lainalaisuudet)

mutta nyt täytyy jo mennä nukkumaan. joskus täytyy. kun on esimerkiksi teatteria taas aamulla. teatteri teatteri teatteri. olen nyt vaan niin siellä etten pysty olemaan muuta.

Jee, obama on voittanut vaalit
ja minä nauroin yöllä
koska oli lumiukkoja

ja toissayönä päässäni kasvoi nyrkin kokoinen patti
se oli saanut alkunsa linnun ulosteista, kaiketi
ja sen oli määrä räjähtää leuastani.

ja ihmiset kauhistelevat kauhukursseja
ja minä vaan mietin mitä jo lapsetkin kirjoittavat
kun heille antaa vapaat kädet
saati sitten teinejä
niin
miksi pitäisi aina rajoittaa sitä mikä on tulossa ulos

niin kuin opettajanpöydällä olleessa lapussa luki
ei zombeja vampyyreja, rosvoja, poliiseja, verta, ulostetta, pieruja
loputon lista kieltoja

minäkin annan kirjoittaa ismoista ja sepoista
vaikka se tuntuu ärsyttävältä
että eikö ne nyt muuta keksi
kuin salatut elämät
mutta kirjoittakoot
kirjoittakoot jos se jotain auttaa
kai siihen joku syy on miksi ne kiinnostavat

äh.
minua vain raivostuttaa kaikenlainen kauhistelu.
kaikkien asioiden suhteen.
hui. oi. voi.

minusta on tulossa kyyninen ja kylmä
välinpitämätön olkien kohauttelija.

ulkona paistaa aurinko
kävelysää
kiipeäisin katoille loikoilemaan
mutta en kiipeä kun ei olla lauluissa tai saduissa

kaikki sadut tuntuvat latteilta tove janssonin jälkeen
olen siis aivan hullaantunut
miten osuvia hahmoja ja maisemia

ja olisi niin paljon hommaa
kun olen vain istunut koneella ja selaillut nettisivuja
sitten kaikki tärkeät asiat ovat jääneet tekemättä
tärkeät
joita muut pitävät tärkeinä ja sitten minäkin pidän

sitä aina kuitenkin mitä muut

ja joskus otin mustavalkoisia kuvia
joita kehittelin pimiössä tuntitolkulla ajan kadotessa
nyt on vain digi josta loppuu akku just kun ottaisi hyvän kuvan

on sellaista tasaista sähkön hurinaa.

missä ovat karpalosuot ja suppilovahverometsät?