Jotenkin tuntuu että kevät tuli liian äkkiä
ehkä kurkku on kipeä vain pölystä ja valosta ja lämmöstä joka tukehduttaa koko pienenpienen yksiön niin ettei voi jaksa eikä viitsi istua koneella ei ei jaksa ruveta pesemään lattioita
on pakko mennä ulos
pakko aurinkoon mutta kirkkaus kirkkaus on kirkkautta vaan aivan liian äkkiä
ja siitä pitäisi nauttia yhdessä,
ei yksin ja
kauppakatu on ihan täynnä teinejä ei sen läpi voi ajaa
ja lampun ostaminen on helpompaa kuin kuvitteli
miten sitä aina tekeekin käytännönaskareista niin suuren numeron
että käy paskalla pimeässä vessassa monta päivää vaan
koska ei jaksa edes ajatella lampun ostamista sieltä
supermarkettiviidakosta
kauppakatu, voi kauppakatu, ei, älä edes sano että kauppakatu

ja sitten voi päivitellä koulutusohjelmansa käsittämättömyyttä
miksei meillä suomessa ole mitään sellaista kuin jenkeillä

ja tulee hetkessä epätoivoiseksi

ja puhelinsoittoja
ne ovat aina kamalia, aina yhtä kamalia tuntemattomien numeroita tuntemattomiin paikkoihin virallisia
kun pitää kuulostaa siltä että tietäisi jostain jotain ja sitten puhuu kuitenkin niin kuin kadulla

yöllä
me paritetaan veljen kanssa intiaaneja
vanhassa puutalossa, jossa on kolme ovea, joissa hakaset ja yksi ovenkarmit vain
niin kuin rivitalo
ja toisia samanmoisia
niitä joissa intiaanit
ja yhdessä kiinalainen mies
mutta aamulla ei ole ihan varma enää
että keitä ne intiaanit oikein olivatkaan
koska oven avasi kuitenkin ihminen, joka ei ollut kiinalainen mies eikä intiaani vaan omistaja
jonka jostain syystä kuvittelimme olleen kadonnut ja että siksi voisimme järjestää asiakasta ja myyjää tyydyttävän tilaisuuden hänen taloonsa
4,8 euroa, vaikka ostaja tahtoi saada 2,7
(miten voin muistaa numerotkin!)
mutta kun kiinalainen mies sitten huomaakin veljeni
minä makaan mahallani vanhan pölyttyneen viltin päällä sängyllä, pimeässä
vain ohut auringonvalo ikkunoista siivilöityvänä
ja luen englanninkielistä runoutta
kun ajattelen että puoliksi palanut Pikku naisia on liian ilmeisesti peitekirja

ja kun on pyöräillyt auringossa edes takaisin huutaa pieni poika ovella eikä päästä minua sisään
ja äidin naama on ihan väsynyt eikä se tiedä miten saisi pojan lopettamaan itkunsa miten saisi sen jatkamaan matkaa ja minä sanon pojalle kiitos kun pääsen vihdoin ovesta sisään
mutta vielä puheluiden aikana
sen itku kuuluu alhaalta ulko-ovelta
kaikista kerroksista huolimatta

ja haluaa istuttaa
haluaisi katsoa kuinka hitaasti kaikki alkaa kasvaa
ja sitten yhtäkkiä nopeasti
kun ne kerran tulevat pintaan
äiti ja isi sanoo ettei puput ole tehneet talven aikana pahojaan ja lähettävät pupu tupuna kortin
mies sanoo että istuttaa jo valmiiksi että meillä on sitten kevääksi kasviksia
minä sanon että etsisi nyt ensin sen asunnon
ja valo tulee
se tulee kasvoilla ja tekee kuumaksi posket ja väsyneeksi silmät
ja pölyiseksi tiet ja ajaa ihmiset ulos
syömään jäätelöä, juoksemaan, kerääntymään porrastasanteille, istumaan terasseille

siellä istui tyttö, sillä oli tuoppikin mutta ei ole varma oliko siinä kaljaa vai siideriä
ja aurinkolasit sillä oli, minä pysähdyn liikennevaloihin pyörällä mutta kun katson tyttöä se ei huomaa, ehkä se ei huomannut kun oli terassi ja aurinko

ja jos kääntää pään valoa päin on pakko laittaa silmät kiinni

kuinka minä istuinkaan siellä yliopiston pihalla
heikko internetyhteys, mutta yhteys silti
nurmella
ja kansallispukuiset tytöt ja pojat kasaantuivat valokuvaan
ja sitten polki tyttö, tanskalainen, ja me nauroimme
ja sitten tuli poika ja kertoi juoksevansa vuoren huipulle
ja me
vaikka minun olisikin pitänyt keskittyä kokeisiin halusin tuhlata aurinkopäivän
heidän kanssaan vuorelle juoksemalla
alas
miten me joogaliikkeitä autolla
ja aurinko laskemassa
ja lunta on vielä huipulla siellä ihan huippulla, jonne ei voi tulla lenkkareissa
aina hän valittaa, minä ajattelin
enkä koskaan ollut välittänyt kastuisko sukat tai tulisko tuuli takista sisään tai valo silmiin tai pöly hengitykseen
ei sellaisiin kiinnitä huomiota silloin kun on
siinä missä haluaa olla.