Jäin jäällä lumeen jumiin,
ketjut irtosi
ja kaaduin, sitten myöhemmin, mutta pilkkijä(t) eivät kysyneet sattuiko,
eikä edes sattunut
mutta tiellä poljin niin kovasti että tuli hiki

myöhemmin tarkastelin Afrikan karttaa ja yritin muistaa mistä maasta minun ystäväni on. Ja muistin oikein. Tuli huono omatunto. Siitäkin, että kysyin hänen nimestään, koska se nimi, jolla opin häntä kutsumaan oli englantilainen, ei kiswahililainen.

öisin, ja päivisinkin, olen ajatellut heitä
lomittain ja silloin tällöin, öisin intensiivisemmin
jopa niin, että sanomme hyvästit
entisen sotilaan kanssa.

isi sanoo, että viisikymmentä vuotta sitten emme olisi tienneet näistä maista mitään.
ja nyt minä opettelen turkin kieltä
ja venäjää ja persiaa
kaikkia sieltä täältä
minkään kunnolla tarttumatta
ja olisi vielä niin monia maita ja niiden kieliä
heitä
joita ajatellaan sitten jälkeenpäin
muistetaan tai muistellaan
tavataan
ehkä
unissa.

ehkä siksi palasin takaisin. kun en oikeastaan halunnut enää vain muistoja. väläyksiä. niitä hetkiä.
että voi sanoa on käynyt, on tehnyt, on nähnyt, on tavannut, on kuullut.

on meitä jotka sanomme tahdon vanhan ajan takaisin että en ole tästä ajasta en
ja sitten niitä jotka eivät kaipaa mitään siitä mutkattomuudesta kun ei ole valinnanmahdollisuuksia.
ehkä me, joilla on aina ollut kaikki mahdollisuudet valintoihin,
emme enää arvostakaan sitä, vaan koemme että se, juuri se, tekee elämästämme hankalan. ehkä siksi haikailemme yksinkertaisempaa elämää.
kun on, voi luopuakin. ja kun on vihdoin saanut, ei halua laskea irti.

puhun omistamattomuudesta, mutta silti minä kiinnyn
paikkoihin, lauluihin, tavaroihin, ihmisiin. olen kiintynyt kaikkiin heihin, ja siksi lähteminen ja palaaminen on aina vaikeaa. siksi minä en pidä siitä liikkumisesta, ja siksi minä pidän siitä liikkumisesta. on pelottavaa olla riippuvainen, tarvita, haluta, haluta pysyä, jos toinen ei haluakaan sinun pysyvän. mene, vaikka ei halua mennä.
islanti, en kai koskaan voi laskea siitä irti. en halua mennä takaisin, koska pelkään että menemällä takaisin huomaan ettei se ole enää minun. se ei ole pelkkä satu, josta joskus haaveilin, vaan se on aktuaalinen valtio, jossa olen joskus asunut, mutta en enää asu. olen lähtenyt, jättänyt, siirtynyt.
lauluihin, joiden lopettamisen olen kuunnellut.
kuullut loput. ja alut. syntytarinat. ja niin minä tahdoin joskus soittaa pianolla, enkä kuitenkaan koskaan tullut niin sorminäppäräksi, että siitä olisi ollut kenellekään iloa.
isovaarin vanha kaapisto, jonka maalasin puolukanpunaiseksi. peter hoegin rajatapaukset. päiväkirjat. valaanpyrstö.
mutta voisin unohtaa päiväkirjani. en minä nitä mukanani vie. enkä rajatapauksia, konkreettisesti, se on minussa jo. kaikki aika ja arvioimattomuus. valaanpyrstö on, mutta voisin antaa sen pois, jollekin uneni näkemään. kaapisto on ja pysyy jossakin muualla kuin minä jokatapauksessa, kokopuuta kun on. ei se kulje rinkassa, tai pyöräntarakalla. ja maat,
ne elävät omaa elämäänsä. mannerlaatat lähestyvät ja loittonevat, islantikin halkeaa joku päivä kahtia.
grönlanti on joka vuosi uusille kaksi viikkoa. lunta ja jäätä ja valoa ja valoa ja valoa.
laulut voivat kuulla kaikki, hekin
ja heitä
minä en koskaan voi omistaa
enkä koskaan omistanutkaan. ja siinä on minulla vielä oppimista
että minun ei tarvitse, enkä voikaan
olla kenenkään oma
enkä myöskään voi ketään toista ottaa omakseni,
sellaisia me olemme
kaikki

eikä kyse ole vain ihmisistä. sillä siinä piilee kaikki tämä käsittämättömyys
että me kuvittelemme, että elämä joka on joskus syntynyt elottomasta
olisi sitten yhtäkkiä jonkun sellaisen oma
joka ei ole ollut täällä nimeksikään
että muka joku voisi omistaa, jonkin hitusen tästä kaikesta

se että me olemme kaikki samaa,
on kadonnut jonnekin matkanvarrelle. ja nykyään se on vaan sellainen mantra
jota hoetaan ja jotkut puhuvat egosta ja ah te olette niitä
määritelmiä kaikesta koko ajan
niin kuin maailma olisi muka jotenkin määriteltävissä,
mikään osa meistä.

Afrikan kartta auki. Ystäväni ajattelee, että englantilaiset nimet kuulostavat kivemmilta. Minä taas ajattelen että kiswahililaiset, koska sieltä hän tulee ja englanti on niin yleinen.
minäkin määrittelen. ei john ei jack ei patrick ei sandy ei jenny ei sean ei mike ei mary annie joe lisa
että pitää olla jotakin ainutlaatuisempaa, jotakin mikä kertoo juurista

papalla oli niin vahvat kynnet ettei niitä saanut ennen kuolemaakaan edes kynsileikkureilla lyhennettyä.

en nähnyt häntä ennen. moneen vuoteen.
mutta sinä aamuna pyöräilin töihin ja odotin avaimitta ulkona auringossa.
poika tuli ohutrenkaisella pyörällään niin kuin aina ja otti osaa suruuni. sillä tavalla kun työtoverin kuuluu. puhuin siitä myöhemmin pomoni kanssa, ja hän
ajatteli ettei pappani oikeasti kuollutkaan. että minulla olisi mahdollisuus vielä
mutta hän uskoikin aikamoisiin tarinoihin
kuten että tänä vuonna portit avautuvat
ja että islannissa on erityisen vahva energiakenttä
eikä hän koskaan oppinut muistamaan etten minä tullut islannista

liikaa lsd:tä, sanoi mies.

olen ajatellut öisiä jäähyväisiä,
ja sitä miten hän vastasi hymyllä. en koskaan saanut tietää miksi kaikki muuttui
emmekä oppineetkaan tuntemaan toisiamme

eikä tämä ole ensimmäinen kerta. koulussa yritän muistaa, miksi lakkasimme olla ystäviä
sen tytön kanssa jolla on jo kaksi lasta, eikä hän ole koskaan lähtenyt tästä kaupungista

ja myöhemmin,
tänään, ajattelen heistä monia
kun kirjoitan etten ole pitänyt mitään yhteyttä
että mihin he aina katoavat
mihin

katosi hänkin, jonka kanssa joskus kuljettiin ympyrää. vähitellen vai yhtäkkiä
sitä ei sitten enää muista

paitsi väläyksittäin
kun kuljetaan rautatientorin takaa
ja vastaantulevaa ei tervehditä
kun seistään pimeässä ja minä sanon sinä sitten
ja he menevät toiseen suuntaan portein suljettuun uimaan
ja myöhemmin kaikki on sekoittunutta muiden muistoissa

enkä ainakaan muista milloin lakkasimme puhumasta veljeni kanssa
oliko sellaista hetkeä edes
vai tuliko vain päivä jolloin kumpikin muisti ettemme ole tavanneet toisiamme kolmeen vuoteen.

ja kaikesta tästä pitää kiinni kuitenkin,
sanoo että lähtee muttei lähde kuitenkaan
sillä tavalla ettei olisi enää mitään koskaan ollutkaan
että jokainen askel olisi vain eteenpäin
aina tulee niitä öitä
kun unissa hyvästellään jo hyvästellyt ystävät
aina jälki vuosista kun oli jossain toisaalla jonkun heistä kanssa
vaikka teeplantaaseilla, kun on jo puolipäivä
ja pitää kääntyä takaisin, eikä ole ihan varma saataako, vai muistaako väärin, mutta tie on kuitenkin mutkainen, ja teeplantaasit vihreitä, poimijat ovat palanneet koteihinsa jo aikoja sitten
ja maataan hiekalla, piirretään kivillä ja simpukoilla kuvioita hiekkaan
nyt on sinun vuorosi kertoa sinun tarinasi
mutta enhän minä tietenkään mitään kerro
kuuntelen vain ja pistän kaikki muistiin
silloinkin kun minut jätetään ennen mutkaa pois kyydistä ja kävelen vuoren ohi, maanajavuoren,
kävelen rantoja pitkin, ja hyräilen sitä samaa laulua,
sitä jota hyräilin mustalla hiekalla ja siellä missä oli vain vesiputous
kun palaa yöllä kotiin ja oikaisee likaisten kerrostalojen nurkalta
sinä yönä kun muut istuvat jo odottamassa ovien aukeamista
ja istutaan rannalla katsomassa valaistua kirkkoa
ja minä kysyn jaa, niin nukunko sitten sinun teltassasi
mutta se on paljon ennen modernin taiteen museota ja keskustelua sitä ennen
ja sadetta,
jatkuvaa sadetta
ja sitä
kun on palaamassa jo takaisin,
ties monettako kertaa
ja lähdössä taas,
ties monettako kertaa

ja aina voisi kysyä, mitä, hä
oletko tosissasi
jätetään kaikki, jätetään ihan kaikki, lappu pöydälle, tili tyhjäksi, ensimmäinen lento
minne tahansa
minne tahansa, hä,
lähdetkö

mutta

on aina toinen,
vastaus, joka on aina todellinen, eikä muutu
tämäkään maailma pakenemalla. 

Minusta on hauskempaa ja paljon helpompaa
 opettaa niitä jotka tarvitsevat erityistä opetusta
kuin niitä jotka kuuluvat niin sanottuihin normaaleihin.


Niin sanottuja normaaleja ei kiinnosta mikään
paitsi kännykät, ja jotkin tv-sarjat
ja ei ainakaan voi tehdä mitään semmoista mikä voisi olla vähän noloa
siis ainkaan jos pitäis vaikka esittää koiraa
kun kato kukaan ei haluu esittää koiraa

samaa kuparilevyä hinkataan tunti
ei mikään ihme että alkaa vähän puuduttaa

onko sitten niin että erityistä opetusta vaativat
uskaltavatkin olla paljon enemmän sitä mitä ovat
vai ovatko he sitä vain luonnostaan
kun ovat aina joutuneet väistämättäkin olemaan erilaisia

jotenkin kyllä tykkään suoraansanottuna paljon enemmän siitä
että poika selittää minulle välkkä välkän jälkeen mersusta
ja ihmettelee miksi en kiipeä katolle, ja toinen,
se jonka jälkeen kaikki desinfioivat kätensä, tulee minua halaamaan
ja olen ollut heidän kanssaan vain kaksi päivää

näiden niin sanottujen tavallisten kanssa
ei synny mitään
sen syvempää
kun ei heitä oikeasti hei kato kiinnosta
ku ei jaksa
ku on se kännykkä ja kun on sijainen niin ei tartte kato tehä mitään
niin

 enkä jaksa sanoa olkaa hiljaa istukaa paikoillenne ottakaa kirja pää kirjaan päin nyt luet nyt teet katso nyt mitä sä olet tehnyt missä te oikein huitelitte hei tulepas tänne nyt se kirja esille nyt se kännykkä pois kuinka monta kertaa pitää sanoa ei ette pääse ulos ennen kuin välkkä alkaa ne saa lähteä jotka ratkaisee vielä yhden tehtävän kymmentä yli mä sanoin hei nyt kuunnellaan

ja kun tyttö kysyy valittavaan sävyyn miks tämmöstä pitää tehä
vastaan,
miksi nyt ylipäänsä mitään pitää tehdä?

tuuli puski minua ladulla taaksepäin

nauratti niin
ja käännyin kulkemaan tuulesta poispäin. ei tarvinnut sauvoa ollenkaan,
jäätä alla ja aurinkolasit

olen soittanut pomolleni, kun hän on aurinkosaarilla
lähetellyt sähköposteja edestakaisin suurlähetystöön
lukenut ja korjaillut sieltä missä on tuttuja kadunnimiä, mutta ei
lainkaan samoja rakennuksia.

aurinko, sininen taivas, hapanjuuriruisleipä onnistuu päivä päivältä täydellisemmin
ja vegaaniset suklaabanaanibrowniet
vaikkei ne kohonneetkaan, ovat ihan maistuvia. Aamulla smoothie
joka maistuu paljon paremmalta kuin Helsingistä ilmaiseksi saatu vitaminoitu vesi.

Neljä viikkoa. Neljä viikkoa. Tänään saan pyörän kotiin.
Perjantaina on pakko polkea ilman kypärää koululle, kokeilla vaihteita
jarruja
miten jännittävää omistaa jotakin sellaista, mistä ei tiedä mitään.


vaan eiköhän kymmenentuhannenkilometrinmatkalla vähitellen opi.

Yhtäkkiä tulee tuulesta mieleen Islanti.
Samalla tavalla viuhuva, vaikka täällä on puita.

Kuinka hiukset väistämättä kasvoille
kuinka hiekka muovin palaset unohtuneet lapaset
kilisevät metalleja vasten

Eilen ensimmäistä kertaa pyöräni. Bussi numero 11 Korkeasaarta kohti,
mutta minä istun valossa vanhusten penkillä

kahvia sillä tavalla, että se jäähtyy
ja naiset puhumassa siitä mitä he tekevät nyt
pystyn profiloimaan jo
että yksi heistä ei ole koskaan tyytyväinen mihinkään,
hän ei tiedä mitä ottaisi, koska ehkä Suomesta ei saa kaakaota ja ne teetkin voi olla kummallisia
ja salaatissa on aiolia.

Mutta en muista, että olisimme koskaan käyneet aamulla Liisankadulla
ja sairaalasta tulee aina mieleen se kevät
kun vältteli pitkään palaamista sinne missä pitää aina sanoa muutakin kuin hei

Tytöllä on pyöreä maha. sellainen, jonka sisällä asuu poikavauva. Minun veljeni poika.
Äiti on tuonut kirjoja ja poikansa vauvakirjan. Me sovimme, että tulemme auttamaan muutossa.

On parkkipaikka, jossa äiti puhuu pitkään puhelimessa ja minä huokailen.

Auringossa odottamista,
pimeässä ajamista.

Illalla Jupiter ja Venus lähellä toisiaan. Isi kysyy saanko nukutuksi
soitan rokotusaikaa, selvittelen työkuvioita, jotka eivät selvittelemällä selviä
ja asioin suurlähetystön ja hotellien kanssa.

Seuraava suuri maanjäristys tulee Istanbuliin. Vaikka ei niitä osata ennustaa. Minä ajattelen Tyyntä valtamerta. Ajattelen mannerlaattoja toistensa alla, ajattelen lähestyviä planeettoja. Melankoliaa. Maailmanloppua ja maailman alkua. Tuulta kaduilla pöllyävää, sinistä taivasta ja sadetta ennen. Unta, jossa me suudellaan, monta kertaa, ikkunan edessä. Unta, jossa kävelen entisen sotilaan kanssa hämärtyvässä ja on ihan rauhallista.
Kuinka rakastan tätä aikaa, ja kuinka inhoan. Kun kaikkialla on tulviva valo
kevätpäivät, ja pelkää koko ajan sairastuvansa
ja juuri tällaisina päivinä, kun varjot kieppuvat valkoisia seiniä pitkin ei haluaisi maata sisällä
tahtoisi vain kaivaa lenkkarit
etsiä kevyet kengät ja villapaidan pelkästään
koulupojat paitahihasillaan auringossa
opettajat huutavat: "takki päälle"

kilo turkkilaista jukurttia, vaikka piti viedä vain postit
pilvet auringon eteen ja alkaa tuuli taas kieppua
kun kävelee yliopistolta takaisin kaupunkiin ja kaupungilta ylös mäkeä sinne missä oli koti saarivaltion pääkaupungissa. Miten erilaista tuuli on talvella ja keväällä ja kesällä ja syksyllä
erilainen luonne
siellä merillä
ja siellä maissa
jyrkänteellä nojaamassa kohti sitä mikä työntää ja hulmuttaa hiukset
telkeämässä ovia ja ikkunoita
lakanat ympäri ympäri
lumi sakeana niin ettei näe eteensä, eksymistä sadan metrin matkalla
ikkunan takana valkeus
valo
tai sade, joka työntää maamassat teille, täyttää ämpärit, tulvii joet ja nostaa merenpintaa

ja aina minä jaksan palata samoihin maisemiin.

sun nun tai

aamulla tehtiin lumitöitä,
mutta muuten olen lukenut lehtiä, etsinyt hotelleja Iranista, merkinnyt karttaan paikkoja
ja todennut erään tärkeän nettisivun kadonneeksi.

Lähtö lähestyy.
Yöllä on vedenalaisuutta. Tytöllä on sellainen hengityssuojain, jonka avulla voi hengittää veden alla, mutta hän on hengittänyt liian pitkään ennen vedenalle menemistä ja siksi vesi on päässyt naamarin sisälle, eikä hän voi jatkaa sukellusta kauan. Vedenalaisuus on jään alla.
Mutta jään läpi voi tulla ja mennä.
Minusta otetaan valokuvia. Poika ottaa. Sellainen kaveripoika, mutten ole nähnyt häntä pitkään aikaan, paitsi vilaukselta jokin aika sitten. Olen aina pitänyt hänestä. Unessa hän siis ottaa kuvia. Meistä kaikista. Minua punastuttaa ne kuvat. En jotenkaan tiennyt etukäteen. Kuvassa metsä on taustalla, sademetsä ja minä ikään kuin keinun ja nauran. Meidän jalkamme koskettavat emmekä siirry pois.
Myöhemmin minä tiedän, että me tulemme suutelemaan. Kaikki sukellus ja kuvat huipentuvat juhliin ja minä tiedän, aivan kuten aina olen todellisuudessakin tiennyt. Mutta hänellä on tyttöystävä ja minulla on mies. Mutta veto on suunnattoman voimakas. Olen aivan varma, että jos olemme samoissa juhlissa, me hakeudumme toistemme seuraan. Haluamme.

Nyt tulee aurinko esiin. 

Huomenna näen pyöräni.

Heräsin viideltä aamulla. Nousin ylös, mutta en jaksanut ajatella. Ei ollut enää pimeää. Ulkona oli lumista. Aamulla lumi painavaa. Haluaisin olla jo tiellä.

En usko, että palaan. Tämän kirjoitettuani, palaan kuitenkin. Tämän maan kestää vaan niin kauan muuttua. Me emme ole niin kuin islantilaiset. Tai saarivaltioista ylipäänsä. Tässä maassa on niin paljon jähmeyttä. Sellaista häivytettyä energiaa. Kukaan ei oikeastaan haluaa olla energinen. Vastaanottavainen. Tunnistan sen itsessänikin. On pelottavaa, että yhtäkkiä olisikin muutos. Keskiössä. Jossakin voimakkaassa. Ehkä se liittyy sellaiseen kieltämisen identiteettin, joka tässä maassa usein on. Joku sanoisi vaatimattomuuteen. Ehkä siihenkin. Mutta vaatimattomuudessa voi olla kuitenkin tietoisuutta. Voi tietää, mutta ei tee numeroa. Kieltäytymisessä, kieltämisessä on aina myös välinpitämättömyyden aspekti.

Joskus kaipasin tätä kaikkea. Semmoista arkista mitäänsanomattomuutta. Mutta nykyään etsin yhä voimakkaammin paikkoja, jotka hamuavat muutosta. Joku päivä kirjoitan kaiken sen mitä ajattelen uudesta maailmanjärjestyksestä. Mutta koska Ian MacKenzie on ohjannut erinomaisen lyhyen videon kaiken taustalla olevasta taloudesta,

se antakoon esimakua.

On kummaa, että minäkin, joka en ole mitenkään ihmeellinen ajatuksissani ymmärsin jo nelivuotiaana leikkiessäni "Ruususten maata" pihalla yksikseni, että kaikki tämä kaaos, tuho, epätoivo, toivottomuus, järjettömyys, ahneus, rikollisuus, pahoinvointi
juontaa juurensa rahasta.

Jos joku ihminen kykenisi selittämään minulle, ettei rahalla ole mitään tekemistä, tai edes että se ei ole päätekijä näissä tämän aikakauden ongelmissamme, olisin kiitollinen, ja ehkä rupeaisinkin seisomaan prokasvu, prokulutus hankkeiden takana. Mutta niin kauan, kun KAIKKI tässä maailmassa viittaa päinvastaiseen pysyn kannassani.

Moraalinen krapula joka päivä.
Mutta varsinkin tuo Ianin video sai minut taas hetkeksi ymmärtämään,
ettei muutos koskaan tapahdu ennen kuin siihen ollaan valmiita. Ehkä on niin, että me ihmiskunta olemme vain leikkineet, ja nyt vasta rupeamme aikuistumaan. Ehkä pitää olla kärsivällinen ja ruveta muuttamaan elämäänsä siihen suuntaan, kun tiesi sydämessään jo nelivuotiaana oikeaksi.

kohti omistamattomuutta,
sillä mitä muuta valaistuminenkaan on
tai rakastaminen
tai kauneuden kokeminen
semmoinen että voi kävellä järven pintaa pitkin, maata hangessa revontulet yllä
uida värikkäiden kalojen kanssa, niiden uimatta pakoon, koska ne tietävät,
ne todella tietävät,
että sinä et ole siellä aseen kanssa
kaikkein onnellisimmat hetket
ovat aina niitä, missä emme omista mitään, vaan koemme sen mikä meille on annettu.

Tänään oli semmoinen päivä että,


pyöräilin ja takaisin tullessa unohdin kypärän koululle. Mutta sitä ennen
käveltiin seurakuntatalolle ja minä otin kengät pois, kun lastenkin piti
mutta eihän se tietenkään, se kielto, olisi koskenut aikuisia
siellä sitten sukkasillani luistelin lasten seassa yhtämittaisena, mutta kuitenkin aikuisten kahvipöytään.

unohdin välituntivalvonnan, miltei, kun jäin korjailemaan pienikokoisen pojan ainetta
ja unohdin, että koulu päättyy, kun jäin kirjoittamaan tietsikkaluokkaan tytön kanssa. Tyttökin unohti. Unohduimme molemmat. Ja myöhästyimme melkein kirjastoautosta. Ja annoin lainata mangaa.

Huomaan kehuvani lapsia koko ajan. En haluaisi. Haluaisin olla sanomatta mitään arvioivaa, mutta se on yllättävän vaikeaa. kaikki on niin tottunutta siihen, että pitää sanoa jotakin. Jos ei sano mitään, niin ei ole onnistunut. Että pitäisi yltää parempaan. Kerroin äidille itkevästä pojasta, ja tietysti
äiti alkoi itkeä.
Koulumaailman järjettömyys.

Yöllä yritän valvoa revontulia,
koska mikään ei ole koskaan tarpeeksi
ei vaikka makaan lumihangessa ja katson taivaalla kiitäviä valoja
mutta ne eivät ole värikkäitä
eivät edes vihreitä. hailakoita vain. totta kai sitä silloin haluaa enemmän

enkä yhtään yhdy tiedelehden kuvauksiin sukupolvista.

kävellään takaisin kouluun, ja poika takana kommentoi toisen näkemää maailmanloppuelokuvaa, jossa kaikki muuttui jääksi "ei tuu mitään maailmanloppua. se on neekerien keksimä huijaus et ne sais kaikkia rahoja". Minua vähän epäilyttää, että kyseinen poika olisi loogisesti päätellyt tämän itse.  Voi vain huokailla vain huokailla. Kuulen myös pilkkiretkistä.

he jäävät mieleen.
ja äänet. usein lasten äänet soivat päässäni pitkään tuntien jälkeen. niin on ollut aina, vaikka vain parin tunnin opetusrupeaman jälkeen. ja rytmit, joilla he puhuvat.

viime yönä opetin huivipäisiä tyttöjä. iranin rajalta oli suljettu juuri se piste, josta meidän piti ylittää. isarel oli päättänyt hyökätä eikä maahan enää laskettu ketään. me katseltiin rajaa. ne oli kolme kuvaa. keskimmäinen portti oli suljettu, ensimmäinen oli auki, ja kolmannesta ei oikein tiennyt.

aamulla olin jotenkin sekava siitä olinko jo saanut viisumini ja miten meille nyt kävisi. pelottaa, että tilanne kiristyy kiristymistään.

joskus ajattelen, että tämä kaikki on tapahtunut jo aikaisemminkin.

olen kävellyt ja pyöräillyt sulavia katuja
torin poikki
uusien putiikkien, tyhjillään olevien liikehuoneistojen ohi
siltojen jälkeen muistan aina
kuinka kävelin veljeksistä vanhemman kanssa, kun isi ajoi pakettiautollaan ohi, kääntyi ja pysähtyi
ja minä esitin etten muka huomannut, kunnes hän tuli ja pysähtyi aivan eteemme
sanaakaan sanomatta isille tai pojalle, minä hyppäsin kyytiin
eikä isi kysynyt muuta kuin että enkö muka huomannut häntä, ei mitään siitä pojasta
ehkä hän pelkäsi että se oli minun ensimmäinen poikaystäväni
ja ehkä minä pelkäsin että isi luuli niin
jokatapauksessa olisin mieluummin kävellyt vanhemman veljeksen kanssa kotiin, olin niin hämmentynyt etten pyytänyt häntä edes autoon!

 olen ottanut valtuuksia ja
silmät loistaa ja minusta tuntuu että ehkä sittenkin osaan jotain ja jokainen kirjoittaa sivu sivun jälkeen
omassa rauhassaan. he ovat keskittyneitä.
kaikista pienikokoisin, se joka istuu etupenkissä ja välkällä kulkee huppupäisen hupparipojan kanssa nurkkia kohti kirjoittaa uskomattomasti. annoin hänen piirtää uskonnontunnilla teloituksesta kuvan ja nyt hän kirjoittaa siitä kuinka päähenkilö lähtee kostamaan vanhempiensa tappajille. tarina muistuttaa kill billiä, mutta ei se mitään, kyllähän me kaikki varastellaan.

en pysty lukemaan mitä he kirjoittavat kysymättä, mutta he kirjoittavat, ja huomenna me kirjoitamme ne yhdessä puhtaaksi niin, että kaikki saavat selvän.

tytöillä on edelleen hentoiset äänet. yksi poika itkee kun ei ehdi saada valmiiksi. kouluavustaja on tiukkana, ei ole mitään syytä itkuun, ulos. kun minä olisin jäänyt keskustelmaan. selittänyt, että on totta että koulussa jää usein jutut kesken kun pitää siirtyä välkälle tai siirtyä seuraavaan asiaan, mutta ettei vika oikeastaan ole pojassa, vaan koulussa. ettei se siitä johdu että poika on huono ja hidas vaan siitä että koulu on suunniteltu tyhmästi, ja että on hyvä että poika ilmaisee kiukkunsa. kyllä saa ollakin kiukkuinen. eikö kuka tahansa aikuinenkin turhautuisi kun juuri kun olisi saamassa työnsä päätökseen joku sanoo että ei kun nyt pitää mennä ulos seisoskelemaan ja sitten kun kello soi sisään, saa tulla ja sitten aloitetaan ihan uusi työ.

ymmärrän joka päivä paremmin koulumaailmaa. ymmärrän paremmin sitä mikä siinä mättää. intohimoni uudistuksiin kuohuu. mutta ehkä ne jotka näistä asioista päättävät ovat samanlaisia kuin ne opettajanhuoneessa istuvat. en ole siellä.

ilmiö on samankaltainen kuin maapallon toisella puolella. kun missit, misterit ja mississit litkivät kahvejaan, minä juttelen lasten kanssa kiipeilytelineillä. en saa puhutuksi kollegoideni kanssa mitään kiinnostavaa, en itseäni, enkä heitä. olen kuin lukion aikaisissa bileissä
istumassa selkä seinää vasten ja kuuntelemassa
ja koko ajan ajattelen kaiken mielettömyyttä. ehkä olen heistä ylimielinen. niin kuin mies vihjasi uudessa-seelannissa. että he eivät halua minua, koska tulen sinne asenteella "että mä tiedän miten tän vois tehdä paremmin". vaikken vieläkään myönnä sitä. en koskaan ajattele koulussa että osaisin todellakaan paremmin. ajattelen ettei kyse ole osaamisesta tai paremmuudesta, vaan mielekkyydestä.

minä rakastin koulua. tykkäsin mennä kouluun ja tykkäsin opiskella ja oppia. tykkäsin opettajista ja tykkäsin toisista koululaisista. mutta olisin myös mieluummin heittänyt kaikki roskat samaan roskiin, vaikka äiti pakotti lajittelemaan, ja vannoin muuttavani Monacoon niin ei tarvisi maksaa veroja, vaikka vanhempani vannoivat verotuksen nimeen. tykkäsin myös ampua. ja toivoin monesti pahoja asioita tapahtuvaksi toisille ihmisille.
silti voin nyt sanoa, että paljon olisi muutettava, vaikka moni tykkäisikin tai olisi tyytyväinen. eihän kyse olekaan siitä.

olen jo integroinut tämän viikon aikana bilsaa, uskontoa (sivuten), kuvista, äikkää ja huomenna vielä atk. haluaisin integroida myös enkun ja hissan ja matikankin voisi, mutta ehkä minua ei palkattaisi enää sen jälkeen! on tietyt asiat, jotka pitää opettaa ja ymmärrän kuinka kiire opettajilla on.

eilen kysyin mantsassa että mitä venäjällä tapahtui sunnuntaina. lapset on siis 11-14-vuotiaita. kukaan ei tiennyt. kerroin että oli pressanvaalit ja kysyin tietääkö kukaan kuka pressa on. ei kukaan tiennyt.
he eivät myöskään tienneet että Niili ei ole Euroopassa. Meinaan vaan, että
ehkä koulussa opetetaan niin monia yksityiskohtia ja toisiinsa ja nykyhetkeen liittymättömiä asioita, etteivät lapset hahmota enää tämän maailman - tämän ajan - kokonaisuutta. sitä mikä on tärkeää, ja mikä ei ole tärkeää.

ruokapöydässä ekaluokkalaiset ilveili. minua se ei oikeastaan olisi voinut vähempää kiinnostaa. entä sitten. mutta muut opettajat vilkuilivat pöytäämme sen näköisinä että minun oli pakko sanoa "no niin make, nyt riittää, eikös ole opetettu että ruokapöydässä ei leikitä"

ja kuitenkin tiedän, että vaikka he nyt haluaisivat pelleillä, he eivät tule pelleilemään samalla tavalla kun ovat 22 ja jossain illastamassa tytsyjensä kanssa.

eikä se ole sama kuin kurin pitäminen.

minusta se vie pohjaa oikeastaan kurilta. kun kaikesta motkotetaan, vakavatkin asiat jäävät samanarvoiseksi mitättömien kanssa. kaikesta kannellaan. kaikessa on valittava ääni. en muista tutkimustuloksia, mutta veikkaan että koulussa opettajien taholta käytetty kieli on 90% negatiivista.

Tänään oli pyörän ensikerta
ei uuden pyörän, vaan sen joka on kuulunut joskus äidillekin,
punaisen. Oli vielä jäistä kökkäreistä, piti ajella niin hiljakseen
narskui pyörien alla ja kirahteli. Mutta en kaatunut. Ja oli kypärä. Ja minä ainoana polkijana teinipoikien kanssa. Torstaina menen luokkani kanssa hiihtämään!

Tänään olen opettanut jakokulmaa, jota ei enää opeteta. Opetin kuitenkin, koska poika ei tajunnut sitä uutta tekniikkaa, enkä minäkään. Jakokulma oli paljon helpompi. Opetin myös englantia ja aloitin tunnin good afternoon everyone mutta lapset olivat kauhuissaan. niille ei varmaan kukaan ikinä koskaan missään ollut puhunut englantia. paitsi nauhalta. minulla oli myös väärä lukujärjestys. ellen olisi ruvennut tarkemmin utelemaan olisin tullut loppuviikon ihan väärinä aikoina kouluun. mielenkiintoista oli myös olla opettajana luokassa, jonka kouluavustaja on lapsuuteni perhepäivähoitaja! ja on yksikin ope, joka oli luokallani sijaisena kun olin seitsemän, mutta siitä emme ole vielä keskustelleet.

en jaksanut ruveta toimitussihteeriksi enää yhden työpäivän päätteeksi. tein vain kipeyskeittoa, join flunssateetä sekoitettuna minttuun, vadelmaan, mustaherukkaan ja nokkoseen (super flunssatee siis!) ja tein salaatin kaikista pähkinöistä ja tuoreista vihanneksista ja luomuhalloumista, jota äiti oli ostanut eilen. sitten olen etsinyt istanbulista hotelleja ja hostelleja. siellähän on niitä aika muutama.

kuukausi kuukausi kuukausi.

kapteeni lähetti sähköpostia kuvista. on hassua miten jotkut ihmiset ovat sellaisia. että kaikki on tarkkaa. hän on sellainen. me riitelimme joskus siitä että kun vihdoin pääsimme ankkuroimaan minä olin hyppäämässä suoraan mereen enkä pyyhkinyt pölyjä lattioilta (en siis edes nähnyt mitään pölyjä koska olin pyyhkinyt jo joskus 5h aiemmin). mutta hän on sellainen.
miten vastakohtaisia ihmiset saattavat olla. hän lukitsi veneensä aina. aina. minusta se oli naurettavaa. me piilotimme avaimen perkauspöydän alle ja kerroimme sen surutta jokaiselle couchsurffarille joka halusi tulla vaikkei me oltais oltu edes kotona! siellä oli macit ja passit ja kaikki, mutta ehkä meillä toisilla vain on perusluottamus kanssaeläjiin. minulta kun ei ole koskaan kähveletty mitään.
vaikka tilaisuuksia olisi ollut.

saa nähdä pystynkö sanomaan samaa turkin ja iranin jälkeen.

toivottavasti.

vaikka toisaalta. joskus ajattelen, että jos jonkun täytyy elääkseen varastaa, niin ehkä sitten täytyy. että ehkä se on minunkin syyni, että niin on. että ellen minä henkeäni siinä menetä, kun joku varastaa minulta, niin ehkä minun pitäisikin antaa eikä murehtia. se on vain maallista,
sanoisi Katto Kassinenkin.

sitä vaan jotenkin elää sellaisessa omistamisen illuusiossa. ja onhan se ikävä tunne, kun on säästänyt pitkään pitkään vaikka nyt kameraa varten ja on ottanut monia kuvia, ihmisistä joita ei enää koskaan näe, paikoista joihin ei enää koskaan palaa,
ja joku kähveltää sen, saa siitä parikymppiä, ja ostaa niillä jotain päätäsekoittavaa
että niin

mustavalkoista ei ole.

mutta sitten taas. minä olen tavannut ne ihmiset, ollut niissä paikoissa, olen saanut ottaa ne kuvat. se ei katoa vaikka kamera katoaisi. sitä vaan usein ajattelee että kaikki on vaikka yhdestä kuvasta kiinni. että elämä on muisto vaan. että jos ei ole todistetta jostakin mitä on tapahtunut, niin sitä ei sitten niinkun olisi tapahtunut.

en ole ehtinyt ulos jäällekään,
yhtäkkiä on muka kauhea kiire
pysähtyneisyyden aika alkaa lipua ohi
tykyttää, tikittää
kiitää
mutta kukaan ei onneksi kyttää
vielä.

jos selviän tästä viikosta voin vannoa flunssateen nimeen ja aurinkoenergiaan ja sitten lähden hakemaan pyörääni (UUTTA!) ja palauttamaan viisumihakemuksen ja ennustelemaan ja aistimaan tytön (jonka perheeseen olen kuulunut entisessä elämässäni) kanssa

Tänään polut ja jäljet olivat hautautuneet lumeen, ja pakkasen kovettama lumimassa kumisi ja halkeili alla. Yksi mies pilkillä, isot saappaanjäljet ja aurinko niin lämmittävä, että olisin kosinut jos mies olisi ollut tänään täällä.
Yöllä on riitoja.

Kun kahlaa lumessa, aurinko selässä ja tunnistaa lintujen laulun
muistaa taas miksi joskus kaipasi kotiin. Kuukausia sitten kuvittelin, että voisin asua Indonesiassa, mutta tällaisina kevätpäivinä haluaa vain antaa jään humahdella askelten alla.

maailmanloppu

Viime yönä
kuului ensin sellainen kumea veden ääni, niin kuin vesiputouksesta
mutta hyvin nopeasti tajusimme, että ääni tuli aallosta, joka tulisi pyyhkimään kaiken tieltään.
Kaikki oli jo tapahtunut kerran aikaisemminkin
unessa,
joten tiesimme mitä tehdä. Juoksimme jyrkänteeltä, josta oli pudotus kuin avaruuteen
ja hyppäsimme.
Vettä oli alhaalla ja vesiputouskin pauhasi nyt oikeasti, mutta myös suuren aallon ääni oli voimakkaampi. Oli kuin vapaassa pudotuksessa leijumista
kunnes muistin, että veteen tullessa täytyy lopettaa hengittäminen.
Rupesin pidättämään hengitystäni, mutta se oli mahdotonta, joten pitkitin hengitystä
kuin joogatessa, mutta siltikään ulos - ja sisäänhengitykset eivät olleet tarpeeksi pitkiä
tai ainakaan en tuntenut eroa
että olinko jo vedessä vai en
ja muistin, että eroahan ei välttämättä tunne
ja saatoin hyvinkin olla jo vedessä
mutta en voinut varmistaa,
sillä kaikkialla oli pimeys
ja heräsin.

Näin myös unta, jossa oli oransseja marjoja pinneissä ja oksissa,
juhlia, rakkausjuttuja, tulta ja myrkyllisiä aineita.

Tänään koulussa ajattelin kuinka paljon nämä kaksi päivää
vaikuttavat uniini.

En ymmärrä miksi kenenkään aikaa ja yhteisiä varoja pitäisi tuhlata siihen,
että kehotetaan tietynikäisiä ihmisiä olemaan hiljaa, istumaan paikoillaan, pysyttelemään liikkumatta, keskittymään
johonkin sellaiseen, mistä ei tule koskaan ikinä heidän elämässään olemaan mitään hyötyä.

Yhtä pojista katson usein suoraan silmiin,
en tiedä kuinka moni ihminen vielä tekee niin. Toisinaan minusta tuntuu, että hämmennän poikia kovin paljon tekemällä niin, vaikkei tarkoitukseni todellakaan ole hämmentää. He kysyvät heti "mitä?" ja menevät hiljaisiksi. Ei tarvitse huutaa, kun on silmät.
Sitten ajattelen, että he ovat silti poikia.
Että onko opettajan sopivaa hymyillä ja katsella oppilaitaan silmiin?

sormeton pyytää minut syömään kanssaan pöytäänsä, ja siinä me istumme kaksin puhumassa eskimopuikoista. On omituista miten koko ruokala on kutistunut. Opettajanhuone laajentunut. Oppilaat valittavat yhä toppahousuista, ja takarivissä on aina ne samannäköiset, eturivissä kyselijät.

Ulkona ollaan vaan me neljä. Yksi toistaa samoja lauseita yhä uudestaan ja uudestaan, ja seuraa kaikkialle. toiset kaksi yrittävät pelata jääkökkäreillä. On kummallista, kun ei voi yhtään tietää miten toinen ajattelee
että miksi pienin haistelee aina kaikkea ennen kuin ryhtyy käyttämään, oli se sitten liima, sakset, värikynä, paperi. Ja miksi hän kiinnittää katseensa aina yhteen kerrallaan
ja mitä me ollaan sanomaan, että ei, kun katso tänne päin, älä tuijota mun tissejä tai ton tukkaa, vaan katso tähän näin, vihkoon.
Ja miksi yhden on niin vaikea vastustaa yllytyksiä
ja mitä ajattelee poika takarivistä, jonka kanssa katsomme toisiamme silmiin pitkän tovin
ennen kuin hän lopulta kertoo, että miettii vielä.

Tunnen, että kaikki on muutoksessa. Maailma ei voi jatkaa enää näin kovin pitkään.
Sanomalehdet, ihmiset, unet,
kaikki puhuvat samasta. Katson poikiani, niitä kaikkia lapsia lumikinoksilla,
kuuntelen mitä perheenäidit ja isät puhelevat, laulan yhteislauluna intiassa kuukin on kuumempi
ja tiedän
kaiken mielettömyyden.
Ainoa mysteeri on enää

miten niin monet ihmiset eivät vieläkään sitä näe.

Kävelimme kaikki keskustaan,
junasilalle, jonka raiteille joskus asettelin viiskytpennisiä veljen ja naapurin pojan ja sen pojan pikkuveljen kanssa. Junasillalle, josta on otettu kuva kun yhdellä tytöistä on sininen takki,
josta joskus perjantai-iltana hyppäsi alas yksi jos toinenkin
kävelimme ja tyttöäni  pelotti kaikki raot lumen alla
minua nauratti kun oli varmat askeleet ja poika heitteli lumipalloja
pimeää ja kaupungin valot ja minä kerroin rakennuksista niin kuin tietäisin kaupunkirakentamisesta jotain
ajattelin niitä kesiä kun oli konsertti puistossa
kun satoi kaatamalla ja me pikkutytöt taikapeiliä kuuntelemassa humalaisten muovien alla
kävelemässä paljain varpain kotiin hiukset vettä vaatteet läpinäkyvät
mutta me oltiin pikkutyttöjä silloin

tänään jouduin muistamaan äänestä miehen
jota joskus pikkutyttöinä yritimme viekotella
jotta hän menettäisi työpaikkansa

ja nyt sataa lunta,
vaikka aamulla taivas oli kirkas ja sininen ja minulla jatkuvasti katkeilevat puhelut sinne merien taakse
jonnekin,
puhetta pyöristä, puhetta lentolipuista, puhetta kartoista ja siitä mitä haluaisi tehdä kaikista eniten kun toisella on alkamassa yö ja toisella päivä.

sataa lunta,
lumitöitä tehdessä taivas oli uhkaavasti pimentymässä
mutta olen unohtanut kaiken pilvistä
en enää katso ylös niin kuin muutamia kuukausia sitten
aamuyöstä, ja kun oli pimeää ja kuu teki valon ja tähdet himmeästi pilveverhojen läpi
kun katsoi ylös jatkuvasti
katsoi katsoi katsoi taakse ja sivuille niin ettei voinut keskittyä mihinkään kirjaan, ei taskulampun valoon
kuinka hitaasti vene liikkui, miltei pysähtyi niin
että piti laittaa moottori pärisemään
eikä sitten ollut varma jos ei kuulisikaan merirosvojen ääniä
ja toivoi että tuuli yltyisi,
että yltyisi se
edes niin että saisi veneen liikkumaan
tai kääntyisi nousuvesi laskuvedeksi tai toisinpäin

ja miten kylmää merillä toisinaan
kun suolavesi tulee iholle kaikkien takkien läpi ja varpaat palelevat ja kosteat,
aina yllättäen, ei koskaan osaa aavistaa miltä puolelta aalto ryöppyää istuinkaukaloon (tämä on käännetty ilmaistasanakirjaa käyttäen! miten joskus käsittämättömän selittämättömiä kielten erot!)

ja miten kuumaa kun aurinko nousee. haluaa välttää kaiken valon, mutta ei voi, on silti katsottava taivasta, on silti tähyiltävä horisonttiin, haluaa olla alasti eikä sittenkään saada valoa iholleen. haluaa vettä vettä vettä.

eikä haaveile mistään niin kovasti kuin vedestä kun on Timor Leste ja viemäriveden haju. Salaatit roikkumassa alassuin, tomaatit torneina, naisilla viuhkat ja miehet viuhkimassa kärpäsiä lihoistaan. Tulee miltei vihaiseksi kuumuudesta. Vihaiseksi liejusta, kun pitää astua veneestä rantaan ja kiskoa vene kivikkoon ettei se lähtisi nousu tai laskuvesien mukana. haaveilee uimisesta. haaveilee niistä koralliriutoista, vuoristokylistä. eikä vieläkään ymmärrä miten sekin ranskalainen tyttö oli ollut siinä pääkaupungissa viikko viikon perään lähtemättä, vaikka olisi ihan hyvin voinut tehdä retkiä viileämmille ylängöille, edes.

mutta nyt ei ole meriä eikä veneitä
muuta kuin lumen alle hautautuneita kuin vanhat eläimet
Helsingissäkin hiihdetään. Vain junasillan alla virta on sula.

Huomenna on koulu. Sellainen luokka, jossa ei ole koskaan ollut, lapset joita ei ole koskaan tavannut, opettajat kaikki vaihtuneet. Ei tarvitse koputtaa ja odottaa käytävällä, että joku tulisi avaamaan. Ei jättää kenkiä ja takkeja pieniin naulakoihin oven pieleen.

Sataa lunta,
yhtäkkiä koko taivaan täydeltä. Enkä ole tarkastanut lentoja niin kuin piti.

Kuinka pitkä matka vielä. Pitkä pitkä ennen kuin tietää missä pitää olla perillä.

plusasteita

Ei vieläkään töitä, mutta harjaannutan epävarmuuden epäsäännöllisyyden ja epämääräisyyden sietokykyäni.

Porkkanakakku on uunissa ja odotan tyttöäni ja hänen poikaansa tulevaksi. He menevät ristiäisiin. Sellaisen pojan, joka on jo aikuinen ja joka on toisesta maasta. Sellaisesta maasta, johon minä ehkä pian. Vihjasin siitä eilen äidilleni, mutta ei hän ottanut sitä todesta. Hyvä ehkä niin. He ovat katsoneet isin kanssa matkaohjelmia ja ovat alkaneet uskoa, että stan loppuiset maat ovat sittenkin ok.

Olen käynyt läpi karttoja tänään. Tai sitä mistä niitä voisi saada.

Ja lukenut tytöstä, jolla on erityisiä lahjoja.
Olen aina haaveillut siitä, ettei maailma olisi vain yksi taso. Että kaikki energiat olisivat totta.
Ja kuitenkin pelkään.

Viime päivinä olen ollut kummallisen lähellä. Olen lukenut Syriasta, olen lukenut Iranista, Intiasta, Afghanistanista ja olen ollut siinä hetkessä. En ole ajatellut tapahtumia enää jossain muualla tapahtuviksi, vaan jotenkin olen tuntenut kuinka olemme kaikki samaa liikettä.

Saman olen tuntenut myös auringossa eilen
kun lumi sulaa ympärillä ja rysähtelee puista alas
ja tänään kun mummo vetää hitaasti kelkkaansa ja kaksivuotias poika tekee yksinänsä lumitöitä.

isi katsoo vedestä dokumenttia ja kysyy oisko kiva olla vesimolekyyli
ja minä sanon että tavallaanhan me ollaankin

mutta. niinhän se onkin
että me ollaan kaikki samaa. lopulta ja alussa ja siinä välissä vaan jotenkin yritetään tehdä itsemme tärkeäksi ja erilaiseksi. vaikka mikä täällä olisikaan toistaan ihmeellisempi.

tuli, jää, saari

Eilen
loppui 1800-luvun romantiikka. Tänään on pakkanen nollassa
ja yöt tuntuvat loputtomilta
ettei uniltaan muista miltä tuntuu oikea kesä.

katsoin videon, jossa oli kaunis laulu ja Islanti
ja nyt meillä kummallakin on unelma palata siihen maahan, jossa on mustaa hiekkaa
loputtomuuden tuntuista tyhjyyttä.
Enkä ole koskaan missään muualla tuntenut niin paljon taikaa
ehkä sen tähden haluan sinne aina takaisin
kun kuitenkaan nämä uutiset eurokriisistä eivät riitä.

En välittäisi siitä ettei olisi enää metsää
olisi kuitenkin meri ja taivas ja kivet kaikenmuotoiset

ja kieli,
joka jostain syystä on kaikista kauneinta ja kaikki ne ihmiset, jotka elävät samasta sadusta

jos ajattelen kaikkia maita, joissa olen ollut
on se vuosi Islannissa kuitenkin kauneinta. Minun oli niin hyvä, että lakkasin näkemästä unia.

on keltaisia villalankoja
mutta ei tule villaa kohta enää kun kevät

tilannut kuvasanakirjan, passin kokoisen
ja koirankarkottimen
niin
semmoisen hongkongista että lähtee korkea ääni ja sitten ei hyökkisi koirat.
Jotenkin huvittavaa.

ja on oppinut monta pyöräsanaa. Venäjänkieliset aakkoset kirjoitettuna näppäimiin siniseksi värjäytyvällä tussilla
kirjoittanut postikortin kummipojalleen kirjamessuilta
semmoista jutustelua
ja lumi

öisin Jane Austen ja Darcy ja Elisabeth ja suuret kartanopuutarhat
" It may be easily believed that however little of novelity could be added to their fears, hopes and conjectures on this interesting subject by its repeated discussion..."
ah

maailma tosiaan on paljon kauniimpi
ja yhteys selvempi,
kun yrittää olla tässä
ja nyt
eikä koko ajan muistella sitä mitä oli tai odottaa sitä mitä tuleman pitää.

Tänään kävelin jäällä. Seurasin vanhoja jälkiä ja kuulin rekka-autot kaukaa tieltä. Lumi kimmelsi auringosta ja puille tuli varjot. Se lämmittää jo, aurinko.

Yöllä minulla ei ollut kenkiä, ja valokuvasin suurta vaaleanpunaista lintua, joka osasi puhua ja halusi liittyä siihen kuoroon, jossa minäkin lauloin. Yksikään valokuvista ei onnistunut, lintu oli kaikissa liian suuri, silmät olivat kiinni tai valotus oli väärin.
Ja me olimme matkalla.

Edellisinä öinä olen yrittänyt pitää lapsista huolta, kontannut jäällä kunnes se on ollut pelkkää vettä ja olen ruvennut uimaan. Löytänyt entisen kapteenini kääriytyneenä peittoihin kuin muumio, liikkumatta ja puhunut veljeni kanssa.

Tänään soitti nainen, joka oli isosiskoni silloin, kun nukuimme vieretysten isovanhempieni vierashuoneen sängyssä pelikortit levällään ja istuimme tuntikausia bussissa, minä ensimmäistä kertaa.

On vaikeaa, jos on asioita joita ei saa sanoa.
Jänikset tekevät jälkiä lumeen ja taivas on yhtä sininen kuin kaksi vuotta sitten. Kaksi vuotta. Me laskemme isosiskoni kanssa vuosia siitä kun viimeksi tapasimme, toiseksi nuorin lapsista oli silloin vauva, nyt hän täyttää kuusi. Puhetapa, jolla päivitellään on aikuisten.
Ei ole jäljellä mitään siitä kun lähettelimme toisillemme pitkiä kirjeitä kaupungista toiseen vaaleansinisille ja vaaleanpunaisille ja vaaleankeltaisille papereille kirjoitettuna, tarrakuvia liitteenä.

Ajattelen heitä paljon
niin paljon että energia alkaa virrata,
se virtaa auringosta maahan ja maasta puihin ja puunoksista lintuihin,
linnuista taivaalle ja taivaasta mieliin.

Jos päivä jaettaisiin prosentteihin sen mukaan kuinka paljon ajattelee
niitä, jotka ovat joskus olleet
minun päiväni olisi yli yhdeksänkymmentäprosenttisesti täyteen buukattu. En koskaan lakkaa pitämästä heistä, vaikka olisin pitänyt heistä vain yhden kesän
kolme vuotta
tai sanonut lakanneeni pitämästä ollenkaan.
Niin kuin senkin tytön kanssa kävi, joka kerta toisensa jälkeen tuli meidän ovellemme, mutta minä en tullut edes alakertaan.

En muista koskaan otsikoita,
mutta pidän henkilöhahmoista. Ja kun on istunut kahvilassa tunteja vain odottaakseen tuntematonta miestä saapuvaksi esittelemään kuvasuunnitelmiaan, ja kävelee ulos, ja näkee sellaisen pojan, jonka kanssa tuskin koskaan silloin aikaisemminkaan vaihtoi paria sanaa enempää, ymmärtää miksi ihmiset pitävät toisistaan kiinni.
Seuraavallakin viikolla hän näkee saman pojan. Ja miehen, jolle on keksinyt islantityttönsä kanssa tarinan intialaisesta vaimosta tai vaihtoehtoisesti historiantutkijan elämästä, alkaa uskoa siihen että me kaikki tunnemme toisemme jostain.

Ehkä on sieluja.

2

kaksi.

En ole pitkään aikaan
kirjoittanut mitään päivistä.
Olen kirjoittanut päivisin. On kummallista
että voi mennä hihtämään isän kanssa niin että tulee hiki
kävellä metsää, kävellä tuttua metsää, olla ainoat jäljet upottavassa hangessa
seisoa tähtitaivaan alla vartoen revontulia, joita ei koskaan tule ennen kuin pilvet

on kummallista, että päivät kuluvat niin kuin vesi
aamulla seisten
ja lehti
ja rutiinit, ne samat, joka päivä ja on vain sanoja
niin paljon, että kun vihdoin olisi aika kirjoittaa siitä mistä tahtoo
on istunut koneella jo niin kauan
että haaveilee vain pyörästä polkimista kännykättömyydestä skypettömyydestä ja kaikesta siitä myydestä

mutta nyt
on presidentinvaalien aika ja kaikista on tullut poliittisesti aktiivisia
ja minulla kuvat islannista ja tunne grönlannista kun astun takapihan halki
ja onni samalla tavalla rinnassa kun tytöllä, joka joskus leikki minun kanssani vaimoa ja miestä

ja minä kaipaan. kaipaan niin valtavasti että en saa nukutuksi en saa ajatelluksi vaikka olen pistänyt simpukat puiseen rasiaan jossa on lasinen kansi

Maapallon toisella puolella on yö
ja minä kirjoitan englanniksi, ja yhtäkkiä pidänkin niistä sanoista
uusista, joita en tiennyt olevan olemassakaan
kaikista niistä kielistä, joista en tiedä edes sointia
unista, jotka nähdään kielittä.
Maapallon toisella puolella on pian aamu,
aurinko nousee, niin kuin se on laskenut täällä jo tunteja sitten
on päiviä, päiviä, päiviä
ja viikkoja ja kuukausia

ja sitten yhtäkkiä
kaikki on jälleen tässä.

talvi

on tullut. Jää on puoliksi jäätynyttä, kettu on uskaltautunut, isi sanoo
mutta minä yritän kuvata lumihiutaleita. Kuten tavallista.

Pesen pitkää hametta ja vesi tulee punaiseksi kuten alushousuni Itä-Timorin hiostuksessa, ja kesti tovin ennen kuin tajusin, että Thaimaassa vaatteet värjätään sillä tavalla, että väri lähtee pesussa pois.
Muistan intialaiset tyynynpäällisetkin.

Me nukumme vierekkäin joka yö. Joka yö miltei kolme viikkoa ja sitten se on ohi
mies sanoo kuin ikuisuus ja minusta tuntuu ettei mitään muuta aikaa tarvisi ollakaan. Miinus yhdeksän astetta pakkasta, eikä tunnu tuuli
äiti sanoo on tuuli tyyntynyt ja on helppo toistaa lauseita, jotta ei jäisi tyhjää väliä sanoa jotakin muuta. Puhutaan lentokapteenien eläkeiästä ja minä mittaan aikaa liittymästä liittymään niin kuin se kiinnostaisi minua tippaakaan.

Olisipa jo huhtikuu.

Huomenna hän tulee.

Meillä oli teatterimuseon pukuvarastosta vaatteet ja peruukit.
Niistä kuvista tuli mainioita. Tänään katsoin sellaista, joka oli ennen Myrskyä. Minulle oli maalattu parta ja nojasin sekä Arieliin että Mirandaan.


En saanut työtä teatterista.Tiesin sen jo kirjeen muodosta. On hassua miten sen tietää aina, että mistä kirje on, vaikkei siinä olisikaan mitään leimaa.

Tänään sain tietää, että joku asuu muurahaispesässä.

Ja yöllä kävelin ilman kenkiä. Ehkä se oli vihje. Että jotain epämukavaa jaloissa. Oppineena otin vaihtokengät töihin.

Meillä on purkillinen pipareita. Niistä ei tullut kovin kauniita, mutta eivät sentään palaneet. Enkä ymmärrä miksi vanhan ajan joulumyyjäisissä kotitalousopettajat myyvät kaupan esanssiglögiä ja vuosikausia pakkauksissaan säilyviä piparkakkuja.

viime vuonna minä paistoin pipareita siellä
missä satoi vettä ja minulla oli valkoviiniä lasissa
ja James soitti kitaraa ja Lydia istui lattialla
ja jauhoa oli kaikkialla ja pipareissa dyykattua rasvaa

huomenna hän tulee

tulee hämärää
hämärämpää
pimeää jo kun kävelee toiselle rannalle
astuu tahallaan kaikista mutaisempiin lätäköihin
mitä väliä, kun on saappaat.

yöllä lukee alkoholistirunoilijasta ja hänen vaimostaan
ajattelee tuula kakkoseksi kutsutun naisen sanoja siitä kuinka
tulee tyypillinen
miten yhtäkkiä kaikki muuttuukin juuri tietyn viitekehyksen kautta nähdyksi

peilit
yksi tyttö ei uskaltanut nukkua peilihuoneessa
ja minä ihmettelen miten me toisen tytön kanssa saatoimme heitellä kortteja kuusitoista tuntia putkeen,
kello aamu viidestä yhdeksään illalla. pimeästä pimeään.
enää ei ole kumihanskoja, mutta sormet on.

perunasalaatti ei maistu yhtään siltä kuin Uudessa-Seelannissa
ja sämpylöistä tulee lättänät. me suomalaiset istumme hiljaa kahvisalongissa
paitsi tietysti ne vanhemmat naiset, jotka puhuvat kissoista.
minua punastuttaa ja joku pojista haisee hieltä, toisen hengitys haisee vastenmieliselle, mutta me kaikki olemme kuin emme haistaisi, kuin emme huomaisikaan. anteeksi anteeksi, he joutuvat hienhajuisina ja pahanhajuisina kurkottelemaan käsiemme, neniemme, polviemme ja polvitaititteittemme yli ohi ja ali. minä ajattelen miten jakautunutta
että vanhemmat naiset istuvat kolmisin kolmihyllyisillä paikoilla ja pojat sen kun kärräävät ja me valitamme etteivät he ole tarpeeksi ripeitä
sitten on yksi pulska, joka lukee kirjaa! lihakeittotyttö vierestäni kuiskaa, kato, tolla on kirja. ja minua hihityttää vielä tunteja myöhemmin
miten jollekulle tulisi edes mieleen lukea nyt kirjaa keskellä joulukorttitoimitusta!

tulostelen karttoja keski-aasian maista. sellaisista kuin uzbekistan tai tajikistan tai azerbaijan.
äidin työkaverit vitsailevat että milloinkas taas lähden
mutta he eivät aavista
että seuraavaksi en ole tyynellä merellä
vaan aavikoilla armeija-asuisten miesten vartioimien rajojen sisällä
pyörällä.

olen päättänyt lähteä. me lähdemme huhtikuussa.
mies ei tiedä
tietenkään
että olen päättänyt
eihän hän edes tiedä rakastaako enää
ylipäätään
mutta eihän hän koskaan tiedä. eikä hänen tarvitsekaan
koska minähän olen jo päättänyt hänen puolestaan
tehnyt suunnitelman
että ensin me pyöräilemme ja sitten me menemme naimisiin ja teemme vauvoja ja muutamme indonesiaan. niin.

ei tietenkään.

ennustukset ovat siitä hauskoja
etteivät ne koskaan toteudu
eivät koskaan
sellaisina kuin ne kirjoitti

ja siksi ne voi kirjoittaa aina uudestaan
jo kuukauden välein
koska kaikki on kuitenkin muuttunutta

ei talvikaan ole aina talvi
nytkin joulukussa
voisin puhua säästä ikuisesti

mutta oikea puoli hartio(ista) vai harti (joista) on jumissa
ja chai tulee läpi
ja elokuva jostain avaruusolioista on kesken
sain sen sellaiselta ihmeelliseltä suomalaiselta pojalta aasian miljoonakaupungin esikaupungissa kaksikymmenkerroksisessa talossa jonka parvekkeelta näki parvekkeelle, jossa liehui palestinan lippu ja pojat leikkivät ampuvansa meidän israelilaisen ystävämme, vaikka hän huusi peace, peace ja oli laulanut ainoastaan my heart will go onia ja sitä ennen bryan adamsin please forgive meeta libyalaisen pojan kanssa yhdessä, jonka lempilaulu se oli, ja minunkin, kun olin seitsemän,  ja nyt sade ropisee ikkunaan, valuu ränneistä sulattaen kaiken valon.