En ole pitkään aikaan
kirjoittanut mitään päivistä.
Olen kirjoittanut päivisin. On kummallista
että voi mennä hihtämään isän kanssa niin että tulee hiki
kävellä metsää, kävellä tuttua metsää, olla ainoat jäljet upottavassa hangessa
seisoa tähtitaivaan alla vartoen revontulia, joita ei koskaan tule ennen kuin pilvet

on kummallista, että päivät kuluvat niin kuin vesi
aamulla seisten
ja lehti
ja rutiinit, ne samat, joka päivä ja on vain sanoja
niin paljon, että kun vihdoin olisi aika kirjoittaa siitä mistä tahtoo
on istunut koneella jo niin kauan
että haaveilee vain pyörästä polkimista kännykättömyydestä skypettömyydestä ja kaikesta siitä myydestä

mutta nyt
on presidentinvaalien aika ja kaikista on tullut poliittisesti aktiivisia
ja minulla kuvat islannista ja tunne grönlannista kun astun takapihan halki
ja onni samalla tavalla rinnassa kun tytöllä, joka joskus leikki minun kanssani vaimoa ja miestä

ja minä kaipaan. kaipaan niin valtavasti että en saa nukutuksi en saa ajatelluksi vaikka olen pistänyt simpukat puiseen rasiaan jossa on lasinen kansi

Maapallon toisella puolella on yö
ja minä kirjoitan englanniksi, ja yhtäkkiä pidänkin niistä sanoista
uusista, joita en tiennyt olevan olemassakaan
kaikista niistä kielistä, joista en tiedä edes sointia
unista, jotka nähdään kielittä.
Maapallon toisella puolella on pian aamu,
aurinko nousee, niin kuin se on laskenut täällä jo tunteja sitten
on päiviä, päiviä, päiviä
ja viikkoja ja kuukausia

ja sitten yhtäkkiä
kaikki on jälleen tässä.